Kategoria: Koti | Perheyhteiskunta

Miksi lasten vuoroasuminen ei näy perhetilastoissa?

Posted on 25 maaliskuun, 202425 maaliskuun, 2024 by Ella Sihvonen

Lukuaika: 3 min.

Vanhempien avio- ja avoerot vaikeuttavat perheiden tilastointia erityisesti silloin kun lapsi asuu vuorotellen kummankin vanhemman luona. Suomessa voi olla kirjoilla vain yhdessä väestörekisterijärjestelmän mukaisessa osoitteessa. Empiiriset tutkimukset tavoittavat tilastoja paremmin perheiden eletyn elämän monipaikkaisuutta. Vuoropuhelu tilastojen ja tutkimuksen välillä on tärkeää, jotta esimerkiksi lapsen vuoroasumiseen liittyviä etuja ja haittoja voidaan tunnistaa.

Tilastokeskuksen mukaan valtaosa suomalaisista lapsista elää avio- tai avopariperheissä. Vuoden 2022 lopussa tällaisten perheiden määrä oli 76 prosenttia kaikista lapsiperheistä. Loput lapsiperheistä oli asuntokuntia, joissa asuu äiti ja lapsia (20 %) tai isä ja lapsia (4 %).

Valtaosa suomalaisista asuntokunnista on kuitenkin yksinasuvien muodostamia. Vuoden 2022 lopussa yksinasuvia oli 1,3 miljoonaa, joka on noin 46 prosenttia kaikista asuntokunnista. Seuraavaksi suurin ryhmä on ilman lapsia asuvat avio- tai avoparit, joita oli vuoden 2022 lopussa noin 27 prosenttia. Tilastojen mukaan näissä asuntokunnissa ei siis asu lapsia, eikä niitä luokitella lapsiperheiksi. Tilastot eivät kuitenkaan tavoita koko totuutta. Esimerkiksi pariskuntien muodostamissa asuntokunnissa ja yksin asuvien asuntokunnissa voi asua lapsia, vaikka nämä lapset eivät näy tilastoissa.

Lapsen vuoroasumisen tilastointi on vaativaa

Vanhempien avio- ja avoerot vaikeuttavat perheiden tilastointia erityisesti silloin kun lapsi vuoroasuu eli asuu suunnilleen yhtä paljon molempien vanhempien luona. Vuoroasuminen on yleistynyt Suomessa ja muualla Euroopassa vanhempien eron jälkeisenä lasten asumisen järjestämisen tapana. Tutkimusten mukaan Suomessa hieman alle 30 prosenttia eroperheiden lapsista vuorosuu molempien vanhempien luona.

Koska Suomessa henkilöllä voi olla vain yksi väestörekisterijärjestelmän mukainen virallinen osoite ja koti, vuoroasuva lapsi voi samaan aikaan kuulua vain yhden vanhemman asuntokuntaan.

Lasten vuoroasuminen vaikeuttaa myös uusperheiden tilastointia. Uusperheissä ainakin toisella vanhemmista on lapsia edellisestä tai edellisistä liitoista, ja lapset asuvat vanhemman ja tämän puolison kanssa samassa asuntokunnassa. Avio- tai avopari, jonka luona ei virallisesti asu lapsia voi tosiasiallisesti olla myös uusperhe, jossa lapset asuvat esimerkiksi vuoroviikoin. Samalla tavalla myös yksin asuva henkilö voi olla vanhempi, jonka luona asuu lapsia. Vanhemman perhemuoto ei kuitenkaan tule tilastoissa luokitelluksi lapsiperheeksi, jos lasten virallinen osoite on toisen vanhemman luona.

Tutkimukset paljastavat perheen määritelmien moninaisuuden

Erilaisissa tutkimuksissa voidaan selvittää rekisteritietoja monipuolisemmin, keitä samassa kotitaloudessa asuu ja viettää arkeaan. Lisäksi tutkimusten avulla voidaan selvittää, millainen ymmärrys perheestä ihmisillä itsellään on.

Sveitsissä tehdyssä tutkimuksessa huomattiin, että uusperheen äidin ymmärrys perheestä – eli keitä hänen perheeseensä kuuluu – poikkesi sekä hänen kumppaninsa että hänen lastensa perheymmärryksestä. Tutkijat ovatkin havainneet, että näkemykset siitä, ketkä kuuluvat perheeseen, voivat vaihdella jopa naimisissa olevien puolisoiden välillä .

Tanskalaisessa osallistuvaan havainnointiin perustuvassa tutkimuksessa on tehty kiinnostavia lasten vuoroasumiseen ja perhemääritelmiin liittyviä huomioita. Yhdellä havainnointikäynnillä tutkimukseen osallistuneen perheen kymmenvuotias lapsi sanoi ystävälleen: En voi nyt leikkiä kanssasi. Osallistun tutkimukseen, koska olen “eroperheen lapsi”. Lapsen sanavalinta oli hänen äitinsä mielestä hämmentävä, sillä lapsen vanhemmat eivät olleet eronneet. Asiasta syntyi kiinnostava keskustelu äidin ja lapsen välille: lapsen mielestä oli ilmiselvää, että hän on “eroperheen lapsi”, sillä vanhempien edellisistä liitoista olevat isosiskot vuoroasuivat eli asuivat ainoastaan puolet ajasta hänen kanssaan. Pikkuveli joutui siis olemaan “erossa” isosiskoistaan.

Vuoropuhelu tilastojen ja tutkimuksen välillä on tärkeää

Perhetilastot ovat tärkeitä. Niiden avulla voidaan esimerkiksi seurata perherakenteissa tapahtuvia pitkän aikavälin muutoksia ja tarkastella erilaisia trendejä. Tarvitsemme kuitenkin yhtäältä laadullisia tutkimuksia ja toisaalta laajoihin kyselyaineistoihin perustuvia tutkimuksia, joiden avulla voidaan kuvata perhe-elämän ja -rakenteiden monimuotoisuutta. Tämä jää tilastoissa pimentoon.

Vuoropuhelu tilastojen ja tutkimuksen välillä on tärkeää myös, jotta epätasa-arvoa aiheuttavia rakenteellisia tekijöitä voidaan tunnistaa ja nimetä. Esimerkiksi vuoroasuvan lapsen vanhemmat joutuvat päättämään, kumpi lapsen vanhemmista on niin sanottu “lähivanhempi” eli vanhempi, jonka luona on lapsen virallinen osoite ja kumpi niin sanottu “etävanhempi”. Tämä johtuu pääasiassa kotikuntalaissa ja laissa lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta olevista kirjauksista. Kun lapsi vuoroasuu, lähi- ja etävanhemmuus asettaa lapsen vanhemmat epätasa-arvoiseen asemaan ja vaikuttaa esimerkiksi palveluiden saatavuuteen ja sosiaaliturvaetuuksien määräytymiseen.

Brasilian kaduilla olevien lasten ja nuorten perhesuhteet

Posted on 26 lokakuun, 202326 lokakuun, 2023 by Kitti Suoranta

Lukuaika: 4 min.

Uhreja, orpoja, hylättyjä? Mielikuvia Brasilian ’katulapsista’ on monenlaisia. Nämä lapset ja nuoret eivät kuitenkaan ole täysin irrallaan. Suurimmalla osalla heistä on perhe ja koti katuelämän ohella. Brasilian Recifen kadulla olevat lapset ja nuoret kuvasivat perhesuhteitaan merkityksellisinä mutta jännitteisinä.

Laajalti käytetyn määritelmän mukaan ’katulapset’ ovat alle 18-vuotiaita lapsia ja nuoria, jotka ovat riittämättömästi suojeltuja tai valvottuja ja joille ’kadusta’ on tullut koti tai paikka, jossa tienata elantoa. (Thomas de Benítez, 2011).

Tutkimukseni (Lehtonen 2021; Lehtonen 2023) aiheena on brasilialaisen Recifen kaupungin kadulla olevien lasten ja nuorten perhesuhteet. Vuosina 2018–2019 kuljin paikallisen kansalaisjärjestön matkassa tehden etnografista tutkimusta, ja haastattelin tutkimukseeni kymmentä kadulla olevaa lasta ja nuorta.

Kaikilla tutkimukseni osallistujilla oli side sekä ainakin yhteen perheenjäseneen että katuelämään. Nämä siteet olivat kuitenkin erilaisia. Osa vietti kadulla myös öitä, osa oleskeli kadulla päivisin mutta palasi perheensä luo yöksi. Jotkut olivat kadulla perheenjäsentensä kanssa. Myös samalla lapsella tai nuorella katu- ja perhetilanne saattoi vaihdella.

Lasten ja nuorten elämää määritti kiertokulku paitsi kadun ja auttajatahojen, myös eri perheenjäsenten välillä. Lapsilla ja nuorilla oli siten elämässään useita merkityksellisiä paikkoja ja ihmisiä, joiden välillä he liikkuivat joustavasti ja itsenäisesti.

Vastavuoroisuutta, tukea, yhteisiä unelmia ja haastavia tunteita

Tutkimukseen osallistuneilla lapsilla ja nuorilla oli monimuotoisia perhetaustoja, mutta yhteistä oli, että he kokivat perhesiteensä tärkeinä. Lasten perhesuhteita määrittivät toisistaan riippuvat vastuut, huoli ja haastavat tunteet, sekä yhteiset unelmat ja tuki. Näiden kautta perheet pyrkivät selviytymään vaikeissa elinolosuhteissaan.

Tutkimukseen osallistunut 12-vuotias Bruno kuvasi haluaan osallistua perhe-elämän ylläpitoon: ”Kun olin nuorempi, olin äitini kanssa asemalla, kun hän oli siellä kerjäämässä. Myin myös purkkaa. Myyn edelleen, ja kerjään. Haluan rahaa itselleni, mutta joskus vien sitä äidilleni. Hän ei pakota minua, mutta haluan auttaa häntä.”

Monet lasten ja nuorten kuvaukset perheistään olivat ristiriidassa ihanteeseen, jonka mukaan perheiden tulisi yksinomaan huolehtia lapsistaan eikä toisin päin. Perhesuhteet olivat vastavuoroisia, ja lapset ja nuoret osallistuivat aktiivisesti perheidensä hyvinvoinnin edistämiseen. (Lehtonen, 2023).

17-vuotias Larissa taas kuvasi äitinsä huolta sekä hänen perheensä toiveita: ”Viime päivinä olin kadulla paljon. Nukuin kadulla ja hän (äiti) tuli hakemaan mut kotiin. Joskus menen hänen kanssaan, joskus en. Mutta tällä kertaa menin koska ikävöin häntä. Hän on ollut kadulla ennen, hän tietää kuinka vaarallista siellä on. […] Perheeni toivoo, että palaisin kotiin.”

Kysyin Larissalta millaisia muita toiveita hänen perheellään on Larissaa kohtaan, ja hän vastasi: ”Siskoni haluaa, että lopettaisin liiman ja tupakan. Äitini toivoo että menisin kouluun, hän puhuu siitä aina. […] Palaan vielä kouluun. Jos Jumala haluaa.”

Tutkimukseen osallistuneet lapset ja nuoret kuvasivat omia unelmiaan samanlaisiksi, kuin mitä he arvelivat heidän perheenjäsentensä toivovan heille. Lapset ja nuoret kertoivat haluavansa oman perheen, kouluttautua ja saada työpaikan, sekä lopettaa päihteidenkäytön ja kadulla olon. Monet eivät kuitenkaan kokeneet näitä unelmia mahdollisiksi siinä todellisuudessa, jossa he elivät.

Toisinaan perhesuhteet olivat haastavia ja jännitteisiä, kuten 17-vuotias Gabriel kuvasi: ”Äitini heitti mut ulos kotoa isäpuoleni takia. Kun hän on isäpuoleni kanssa, hän on erilainen, hän muuttui paljon. Ja heitti mut ulos. […] Mutta en välitä enää. Nukun mieluummin kadulla. […] En halua heidän kanssaan parempaa suhdetta.”

Jotkut perhetilanteet olivat hyvin monimutkaisia, ja niihin saattoi sisältyä väkivaltaa ja konflikteja. Perheestä puhuminen oli haastavaa monille lapsille. Keskeistä näin haavoittuvassa asemassa olevien lasten ja nuorten kanssa on herkistyä heidän yksilöllisille tarpeilleen ja antaa heille aikaa kertoa tilanteestaan sitten, kun he ovat siihen valmiita.

Mahdollisista ristiriitaisista tunteista ja konflikteista huolimatta perhesuhteet olivat lapsille ja nuorille merkityksellisiä. Lasten ja nuorten hyvinvointi oli sidoksissa heidän läheistensä hyvinvointiin – mutta myös perheet ovat huolenpidon tarpeessa.

Hylättyjen lasten sijaan tulisi puhua hylätyistä perheistä

Mitä kadulla olevien lasten ja nuorten tilanteen edistämiseksi voidaan tehdä? Lapsiin ja nuoriin ei tulisi suhtautua irrallaan perheistään kadulla olevina saarekkeina. Perhetilanne tulisi aina pyrkiä selvittämään ja perheiden rooli tulisi tunnistaa, jotta lapsille, nuorille ja heidän perheilleen voidaan tarjota tukea.

Lapset ja nuoret ilmaisivat toistuvasti halua parantaa yhteyttä perheisiinsä. Osa oli palannut perheidensä luokse, vaikka olisivat olleet kadulla pitkään. Monissa tapauksissa perheiden jälleenyhdistämisen tulisi olla työskentelyn keskeinen tavoite. On kuitenkin tilanteita, joissa tämä ei ole lapsen tai nuoren edun mukaista. Tällöin tulisi tavoitella perheenyhdistämistä sukulaisille, tai muita vaihtoehtoisia ratkaisuja.

Lapsia ja nuoria ei tulisi nähdä mustavalkoisesti perheidensä laiminlyöminä tai hylkääminä orpoina. On huomionarvoista, että katuelämä on usein ylisukupolvista. Monet lapset ja nuoret ovat alkaneet viettää aikaa kadulla perheenjäsentensä kanssa. Osalla on perheenjäseniä, joilla on ollut lapsesta asti side katuelämään.

Sen sijaan, että lasten tilanteesta syytetään heidän perheitään ja perheet leimataan itsestään selvästi kyvyttömiksi huolehtimaan lapsista, tulisi ilmiötä tarkastella laajemmin. Äärimmäinen köyhyys, eriarvoisuus, ja Brasilian valtion kyvyttömyys auttaa näitä perheitä ovat juurisyitä lasten ja nuorten kadulla oloon.

Osallistujien nimet on muutettu. Sitaatit ovat alun perin portugalinkielisiä.

Lähteet

Lehtonen, Annika (2021) ”They wish I would come back home”: An ethnographic study of street children’s family relations in Recife, Brazil. Pro gradu -tutkielma, Tampereen yliopisto. https://urn.fi/URN:NBN:fi:tuni-202104142967.

Lehtonen, Annika (2023). ‘She does not make me do it, but I want to help her’: Relational family interdependence of street-connected youth in Recife, Brazil. Childhood, 0(0). https://doi.org/10.1177/09075682231200792

Thomas de Benítez, Sarah (2011) State of the World’s Street Children: Research. London: Consortium for Street Children.

Annika Lehtonen (YTM) on sosiaalityön väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa. Väitöstutkimuksen aiheena on kadulla olevien lasten ja nuorten perhesuhteet sekä liikkuvuus kadun ja perheen välillä Brasilian Recifessä ja Salvadorissa.

Aaveileva heteronormatiivisuus ja suru sateenkaarieroissa

Posted on 22 helmikuun, 2023 by Annukka Lahti

Lukuaika: 3 min.

Heteronormatiivisuuden haamu kummittelee sateenkaari-ihmisten eroissa ja syventää suhteiden päättymisen aiheuttamaa surua

Läheiset tai ammattilaiset eivät aina osaa tunnistaa sateenkaarieroon liittyvää surua ja muita vaikeita tunteita, tai ottaa niitä tarpeeksi vakavasti[1].

Sateenkaari-ihmisten perhe- ja läheissuhteita koskevassa tutkimuksessa on kiinnitetty huomiota siihen, miten heteronormatiivinen perhekäsitys vaikuttaa suremisen ja surun arvottamiseen[2]. Kaikkien menetyksiä – esimerkiksi ystävän, samaa sukupuolta olevan kumppanin tai lemmikin menetystä – ei tunnisteta ja tunnusteta samalla tavalla[3].

Eronneiden tunnekokemusten vähättely asettaa heidät eriarvoiseen asemaan heteromuotoisista suhteista eronneiden kanssa, joiden ajatellaan käyvän läpi merkittävän stressaavaa elämäntapahtumaa[4].

Suhteen päättymisen aiheuttamassa surussa ei ole kyse yksittäisestä tapahtumasta, johon joko saa tukea tai ei. Tarkastelen eroja prosesseina, joissa suru ilmaantuu ja voimistuu (tai lievenee) yksittäisten selittävien tekijöiden sijaan monien tekijöiden yhteisvaikutuksena. Erot eivät ole vain (kahden) ihmisten välisiä, vaan eroja voi tarkastella myös sommittumina [5].

Niihin kietoutuvat esimerkiksi muut ihmiset (lapset, ystävät, sukulaiset, työkaverit), eläimet (esimerkiksi lemmikit), yhteiskunnalliset valtasuhteet ja ideaalit (esimerkiksi suhdenormit, LHBTIQ+ suhteiden status yhteiskunnassa, heteronormatiivisuus), materiaaliset ja ei-materiaaliset elementit (esimerkiksi asumisjärjestelyt, yhteinen koti, erilaiset substanssit, lainsäädäntö) sekä suhdehaaveet ja -ideaalit, joiden menettämistä usein myös surraan.

Vaikka voimakkaimmat tunnekokemukset liittyvät eroissa usein kumppanin menettämiseen, heteronormatiiviset ja syrjivät käsitykset LHBTIQ+ ihmisistä kietoutuvat eroihin monin, ajallisesti muuttuvin tavoin ja syventävät surua.

Erosta kertoessaan haastateltavani toivat usein esiin aiempia, esimerksi kaapista ulos tulemiseen liittyviä jännitteitä vanhempiensa kanssa. Tilanne oli kuitenkin saattanut ajan mittaan parantua ja kumppanista tulla osa perheyhteisöä. Menneet kokemukset siitä, ettei ole tullut täysin hyväksytyksi, saattoivat kuitenkin jäädä ”aaveilemaan” suhteiden yllä ja tulla uudestaan pintaan eron hetkellä.

Martta, 50-vuotias nainen, kertoo, miten hänen entisen kumppaninsa vanhemmat olivat suhtautuneet aluksi kielteisesti ja loukkaavalla tavalla lapsensa homoseksuaalisuuteen: ‘eheyttämiskurssille-tyyppisesti’. Martta ei ollut kuitenkaan kokenut enää heidän suhteensa aikana, ettei olisi tervetullut perheen pariin: ‘Ei mitään sellasta, että tuohon kotiin ei sitten voida mennä. … Päinvastoin … tottakai meille voi tulla kylään ja olla.’

Martalla oli kuitenkin tunne, ettei tärkeiden perheenjäsenten käsitys oikeanlaisesta perheestä ollut vuosienkaan myötä täysin muuttunut: ‘Siellä ihan perimmällä taustalla on semmonen [heteronormatiivinen käsitys perheestä]. Mikä tulee enemmän … ku puhutaan yleisellä tasolla tai … pariskunnista, avioliitoista, lapsista, tämmösistä’.

Myöhemmin haastattelussa Martta kuvaa, miten häntä on loukannut se, että hänen ex-kumppaninsa perhe ei ole kysynyt kertaakaan eron jälkeen, mitä hänelle kuuluu, vaikka hän oli osa perheyhteisöä monien vuosien ajan. Samantyyppistä yhteyden katkeamista tapahtuu varmasti myös heteroparien eroissa. Martan surua ex-kumppanin perheen katoamisesta hänen elämästään voimistaa aaveileva tunne siitä, että hänen ja hänen ex-kumppaninsa suhde ei ollut perheen silmissä aivan samanarvoinen kuin heteroseksuaaliset suhteet.

Heteronormatiivisuuden ”haamu” saattoikin tulla kummittelemaan eron hetkellä kummallisuuksina tai hiljaisuuksina. 30-vuotias Laura kuvaa:

Mun äitille se oli tosi vaikee paikka, että se oli nainen, kenen kanssa olin yhessä. Mut sitte hän, vuosien mit- … täysin tai ainaki musta tuntu sillon, että täysin hyväksyy. Mut sitten tuli se ero, niin sitten hän … anto ymmärtää et hyvä, että erositte. Se oli mun mielestä … mä pidin sitä ihan pöyristyttävänä, mutta en sanonu mitään.

Sateenkaarieroon liittyvä suru on monisyistä. Siihen kytkeytyy erilaisia tekijöitä, jotka saattavat voimistaa toistensa vaikutuksia. Kipeät menneisyyden kokemukset siitä, että ei ole tullut hyväksytyksi LHBTIQ+ ihmisenä saattavat tulla kummittelemaan eron hetkellä, syventäen surua nykyhetkessä.

[1] Lahti 2020, Lahti & Kolehmainen 2020

[2] Alasuutari 2020

[3] Alasuutari 2020

[4] Kolehmainen & Juvonen, 2018; Lahti & Kolehmainen, 2020

[5] Suomen Akatemian rahoittama tutkijatohtorihanke ‘Kun sateenkaaren päässä on ero: sateenkaarierojen prosessit’ (Projekti 349408)

Lähteet

Alasuutari, Varpu (2020). Death at the End of the Rainbow: Rethinking Queer Kinship, Rituals of Remembrance and the Finnish Culture of Death. Turku: University of Turku.

Kolehmainen, Marjo & Juvonen, Tuula (2018). Introduction: Thinking with and through Affective Inequalities. Teoksessa T. Juvonen & M. Kolehmainen (Toim.) Affective Inequalities in Intimate Relationships, 2–15. London: Routledge.

Lahti, Annukka (2020). Sateenkaarierot suomessa. Teoksessa A. Lahti, K. Aarnio, A. Moring, & J. Kerppola (Toim.), Perhe- ja läheissuhteet sateenkaaren alla. Helsinki: Gaudeamus.

Lahti, Annukka & Kolehmainen, Marjo (2020). LGBTIQ+ break-up assemblages: At the end of the rainbow. Journal of Sociology 56(4), 608-628.

Ajan ulottuvuudet avaavat uudenlaisen ikkunan ystävyyden ajatteluun

Posted on 15 syyskuun, 2022 by Aino Luotonen

Lukuaika: 4 min.

Ystävyyssuhteilla ei ole virallista määritelmää, ja ne voivat asettua osaksi elämää monenlaisilla tavoilla. Tarkastelu ajan ulottuvuuksien kautta auttaa ymmärtämään ystävyyssuhteiden moninaisuutta.

Aikuisten ystävyyssuhteilla ei ole virallista asemaa tai määritelmää. Ystävyyssuhde muodostuu siis vapaasti siinä olevien yksilöiden toiveiden ja pyrkimysten mukaan – ainakin periaatteessa. Ystävyyden ajattelun ytimessä ovat tasa-arvoisuus ja vastavuoroisuus.

Moderni länsimainen ystävyyden ideaali perustuu ajatukselle kahdenvälisestä luottamuksellisesta ja emotionaalisesti läheisestä suhteesta, jossa osapuolet ovat vapaaehtoisesti, pyrkimättä hyötymään toisistaan.

Käytännön elämässä ystävyys kuitenkin muovautuu aina tietynlaisissa olosuhteissa, joihin vaikuttavat yksilöiden toiveiden ja tarpeiden lisäksi myös esimerkiksi heidän elämäntilanteensa, muut ihmiset sekä läheissuhteita koskevat kulttuuriset käsitykset.

Esimerkiksi suhdetta puolisoon on totuttu ajattelemaan ensisijaisena ihmissuhteena ja läheinenkin ystävyyssuhde on tavallisesti hierarkiassa parisuhdetta alempana. Elämänkulun käännekohdat kuten parisuhde, lapsen syntymä tai muutto asettavat ystävät tilanteeseen, jossa on löydettävä uudenlaisia tapoja ylläpitää ystävyyssuhdetta.

Tarkastelin tutkimuksessani aikuisten läheisiä ystävyyssuhteita ja sitä, millaisilla tavoilla ne asettuvat osaksi ihmisten arkielämää ja toisaalta elämää arjen ulkopuolella. Tutkimuksen osallistujat olivat tietynlaisessa elämänvaiheessa olevia pääkaupunkiseutulaisia: he olivat heteroavioliitossa olevia naisia ja miehiä, ja monilla oli yksi tai useampia pieniä lapsia. Molemmat puolisot osallistuivat tutkimukseen, mutta jokaista osallistujaa haastateltiin erikseen.

Tutkimuksessani tuli esiin, että ystävyyssuhteet kietoutuvat arkielämään monin eri tavoin. Myös läheisyys syntyy ystävyyssuhteissa tällöin erilaisia reittejä. Tarkastelin ystävyyssuhteita erityisesti ajan ulottuvuuksien näkökulmasta.

Arkinen ystävyys tässä ja nyt

Naapuruussuhteita pidetään usein suhteina, joissa pyritään pitämään etäisyyttä ja kunnioittamaan toisen yksityisen elämän ja kodin rajoja. Tutkimuksessani kuitenkin tuli esiin, että naapureiden kanssa voi syntyä jopa läheisiä ystävyyssuhteita. Näin oli tapahtunut monille niistä, jotka viettivät pienten lastensa aikaa pihalla ja lähiympäristössä. Useimmiten ystävyys syntyi samankaltaisessa elämäntilanteessa olevan kanssa.

Tällaisissa ystävyyssuhteissa soitetaan ovikelloa ja lainataan sokeria, työkaluja tai tuoleja sekä tavataan pihalla lasten leikkiessä. Kylässä käydään sen kummemmin suunnittelematta, pihalla grillataan yhdessä, ja myös lastenhoitoapua annetaan puolin ja toisin. Saatetaan juhlia yhdessä syntymäpäiviä, vuoden vaihtumista tai vappua.

Ystävyyssuhteet kietoutuvat kokonaisten perheiden arkielämään ja kiinnittyvät myös tiettyyn fyysiseen ympäristöön: koteihin ja niiden välittömään lähiympäristöön. Arjen tiivis jakaminen ja yksityisen kodin rajojen ylittäminen spontaanisti tuovat näihin ystävyyssuhteisiin läheisyyttä, ja ystävyys voi kehittyä nopeasti merkitykselliseksi.

Tällaisia naapurustossa kehittyneitä, arkeen kiinnittyneitä ystävyyssuhteita eletään tässä ja nyt. Ajan ulottuvuuksien näkökulmasta ystävyys kiinnittyy voimakkaasti nykyhetkeen, ja menneisyys ja tulevaisuus eivät ole suhteelle kovin merkityksellisiä.

Ystävyys syklisessä ajassa

Kaikki ystävyyssuhteet eivät kuitenkaan asetu luontevaksi osaksi arkielämää vaan niitä pidetään yllä vakiintuneiden tapaamisten kautta. Useimmat meistä tunnistavat ystäväporukat, joilla on säännölliset saunaillat tai ravintolaillat tai tapa käydä tiettynä iltana pelailemassa jalkapalloa. Yhtä lailla vakiintunut tapa voi olla kahdella ystävyksellä, jotka käyvät viikoittaisella sauvakävelyllä yhdessä.

Tutkimushaastatteluissani kuvailtiin myös ystävysten itse kehittämiä perinteitä, joita oli vaalittu vuosikausia. Yksi ystäväporukka oli esimerkiksi jo neljäntoista vuoden ajan juhlistanut itsenäisyyspäivää kokoontumalla tietyllä tavalla järjestämälleen illalliselle.

Ystävyyssuhteen ylläpito tällä tavoin vaatii kalenterien koordinointia ja suunnittelua, mutta tapaamisten muoto on kaikille selvä. Ystäväporukoiden vakiintuneet perinteet muodostavat toistuessaan rakenteen, joka kannattelee ystävyyssuhdetta ja takaa sen jatkuvuuden. Samalla tuttuina toistuvat tapaamiset tarjoavat mahdollisuuden luoda ja vahvistaa ystävysten yhteisiä muistoja.

Ajallisuutta tutkineen sosiologi Eviatar Zerubavelin mukaan aika voi samaan aikaan olla lineaarista eli eteenpäin menevää ja syklistä. Yksilöiden arjen rytmit ovat erilaisia ja ne kiinnittyvät myös elämän muihin rytmeihin. Ystävysten tapaamiset ovat ikään kuin pisteitä, joissa nämä monet rytmit kohtaavat. Kerta toisensa jälkeen toistuvat tapaamiset muodostavat vähitellen oman, syklisen rytminsä.

Ystävyyssuhdetta eletään tässä syklisessä rytmissä, jossa ystävyyden menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus kietoutuvat yhteen.

Ystävyyssuhde voi haastaa arkisen kokemuksen lineaarisesta ajankulusta

Usein kuulee sanottavan, että tosi ystävyys kestää aikaa. Tutkimuksessani tuli esiin, että ’kestämisellä’ tarkoitettiin sitä, että ystävyys säilyi läheisenä ja merkityksellisenä myös sellaisina ajanjaksoina, jolloin ystävykset eivät tavanneet tai juurikaan pitäneet yhteyttä.

Ystävän tapaaminen pitkän erossaolon jälkeen kuvattiin merkitykselliseksi, tunteita herättäväksi hetkeksi. Haastateltavat kuvasivat jälleennäkemisiä siten, että niissä tuntui kuin ystävykset eivät olisi olleet erossa lainkaan.

Sosiologi Jennifer Masonin mukaan voimakkaat yhteenkuulumisen hetket, joissa tietoisuus erossa vietetystä ajasta häviää silmänräpäyksessä, haastavat tavanomaisen kokemuksemme ajan lineaarisesta kulusta ja asettuvat sen sijaan erilaiselle ajan ulottuvuudelle. Haastateltavani kuvailivat juuri tällaisia voimakkaan yhteenkuulumisen hetkiä.

Tapaamisia ja niiden tunnelatausta muisteltiin ja vaalittiin, ja tulevia kohtaamisia pohdittiin ja odotettiin. Niistä muodostui merkityksellisiä hetkiä sellaisissa emotionaalisesti läheisissä, pitkäaikaisissa ystävyyssuhteissa, joissa yhteydenpito oli vähäistä ja tapaamiset esimerkiksi maantieteellisen etäisyyden vuoksi harvinaisia.

Ystävyyssuhteen läheisyyden ja yhteen kuulumisen tunteen syntymisessä ja jatkumisessa keskeisiä olivat jälleennäkemisen hetket. Näiden lineaarisen ajan ulkopuolella olevien hetkien vaaliminen omassa mielessä toimi ystävyyttä ylläpitävänä voimana. Yhteenkuulumisen hetkiä paitsi muisteltiin myös ennakoitiin ja odotettiin.

Ystävyyden perustana oli pitkä jaettu historia, jonka kautta ystävyyttä yhä tulkittiin, mutta samalla se kietoutui sekä nykyisyyteen että tulevaisuuteen.

Ajan ulottuvuudet avaavat ystävyyden moninaisuutta

Tutkimuksessani tuli esiin, että haastateltavat eivät asettaneet erilaisia ystävyyssuhteita hierarkkiseen järjestykseen. Ystävyyssuhteet saattoivat nivoutua osaksi arkista perhe-elämää tässä ja nyt. Toisaalta ne saattoivat tarjota samankaltaisina tapaamisina toistuvan jatkumon, jossa läsnä olivat niin menneisyys, tämä hetki kuin tulevaisuuskin.

Mutta ystävyyssuhteet saattoivat myös olla merkityksellisiä nimenomaan arkielämän ulkopuolella, kahdenvälisenä suhteena, joka vain harvoin realisoitui yhteydenpitona tai tapaamisina. Näissä ystävyyssuhteissa merkityksellistä oli vahva yhteinen historia, mutta lisäksi myös lineaarisen ajan haastavat voimakkaat yhteenkuulumisen hetket sekä niiden muistelu ja ennakointi.

Ystävyyssuhteiden tarkastelu ajan ulottuvuuksien näkökulmasta auttaa ymmärtämään, miten monilla tavoilla ystävyys voi asettua osaksi arkielämää tai toisaalta arkielämän ulkopuolelle. Samalla se tekee näkyväksi, että ihmisillä on monenlaisia tapoja pitää kiinni ystävistä esimerkiksi silloin, kun perhe-elämän uusien vaatimusten myötä ystävyyssuhteita on järjestettävä uudelleen.

Lähteet:

Luotonen, Aino (2022) Temporalities of Friendship: Adults’ Friends in Everyday Family Life and Beyond, Sociology. https://journals.sagepub.com/doi/full/10.1177/00380385221090863

Mason, Jennifer (2018) Affinities: Potent Connections in Personal Life. Cambridge: Polity Press.

Zerubavel, Eviatar (2003) Time Maps: Collective Memory and the Social Shape of the Past. Chicago ja Lontoo: The University of Chicago Press.

Kommuuni, kimppakämppä, yhteisö vai ihan vaan koti?

Posted on 11 marraskuun, 202111 marraskuun, 2021 by Kitti Suoranta

Lukuaika: 3 min.

Yhteisölliseen asumiseen viitataan monella nimellä, mutta millaisia merkityksiä eri nimityksiin liittyy? Suurimmat erot löytyvät yhdessä asumiseen liittyvistä pyrkimyksistä ja toiveista.

”Mä kysyin monilta ihmisiltä, kun ihmiset puhuu kommuunista ja kimppakämpästä, niin mä kysyin että mikä niiden ero on. Kaikki sano että ei mikään. Mä en usko sitä. Nyt kun mä oon asunu täällä ja tutustunu eri juttuihin, niin mä en usko että kommuunin ja kimppakämpän välillä ei oo eroa.”

Haastattelin väitöstutkimukseeni suomea vieraana kielenä puhuvaa Tommya, 26, joka oli yrittänyt selvittää suomalaisilta, mikä on kommuunin ja kimppakämpän ero. Suomenkieliset tuttavat olivat järjestelmällisesti vastanneet kommuunin ja kimppakämpän olevan sama asia, mutta vastaus ei vakuuttanut.

Tommy oli lopulta etsinyt kodikseen vain kimppakämpäksi kutsuttuja paikkoja, sillä hän ei halunnut asumaan kommuuniin. Tommyn lähtömaassa kommuuni-sana yhdistettiin hippiyteen ja oletukseen, että kommuunin asukkaat muodostavat keskenään elämänsä keskeisimmän sosiaalisen verkoston. Tätä hän ei toivonut.

Tommyn epäilys suomalaisten tuttavien kertomaan paljastaa hienovaraisen epätietoisuuden yhteisöllistä asumista kuvaavan sanaston kohdalla. Juuri tätä kysymystä myös minulta kysytään usein, kun puhun tutkimuksestani julkisesti: mitä eroa on kimppäkämpällä, kommuunilla ja yhteisöllä?

Niin, onko niillä eroa? Kuka on oikeassa, Tommy vai Tommyn suomalaiset tuttavat?

Olen haastatellut suomalaisten kommuunien ja kimppakämppien läheissuhteita käsittelevään väitöstutkimukseeni yli kolmeakymmentä yhteisöasujaa. Kysyin haastateltaviltani, millä sanalla he kuvaavat kotiaan. Osa päätyi pohtimaan pitkästikin eri sanojen sisältämiä merkityksiä. Merkityksissä oli paljon yksilöllistä vaihtelua, mutta joitakin laajempia yhdistäviä teemoja pohdinnoista nousi esiin.

Samanlaisia käytäntöjä, mutta erilaisia toiveita

Käytännössä kodin suhteet ja arjen järjestelyt olivat samankaltaisia haastateltavieni kodeissa riippumatta siitä, millä nimellä he kotiaan kutsuivat. Haastateltavat arvostivat kämppisten kanssa yhdessä vietettyä aikaa, mutta olivat tarkkoja jokaisen oikeudesta yksityisyyteen ja omaan tilaan.

Suhteet kämppiksiin puolestaan olivat vaihtelevia – samassa taloudessa saattoi asua sekä läheisiä ystäviä että toisilleen vieraampia ihmisiä. Useimmat iloitsivat siitä, että seuraa löytyi halutessa lähietäisyydeltä ja arkisia asioita pystyi jakamaan toisten kanssa spontaanisti.

Yleensä asukkailla oli oma yhden hengen ruokataloutensa, mutta kämppisten ruokia lainattiin ja omia tarjottiin muille satunnaisesti. Siivoamista ja muita käytännön velvollisuuksia, kuten laskujen maksua, jaettiin yleensä erilaisilla kiertävillä vuoroilla ja jaetuilla vastuualueilla. Sosiaalisiin suhteisiin liittyvät vastuut, kuten kodin ilmapiiristä ja ihmisten välisistä suhteista huolehtiminen, olivat hankalammin sanallistettavissa ja jakautuivat yleensä epätasaisesti.

Toiveiden ja pyrkimysten tasolla yhteisöllisen asumisen nimityksissä oli sen sijaan eroja. Ihmiset, jotka kutsuivat kotiaan kommuuniksi tai yhteisöksi, toivoivat enemmän yhteisiä asioita kodin elämään. Tällaisia olivat esimerkiksi yhteiset ruokahetket, yhteinen tekeminen ja harrastukset, jaetut arvot ja ideologiat sekä jaettu ruokatalous.

Myös yhteisöasujien välisiltä suhteilta toivottiin enemmän kuin saman katon alla olemista. Uusia asukkaita pyrittiin valitsemaan sillä perusteella, että heidän kanssaan voisi mahdollisesti syntyä henkilökohtainen ja tärkeä suhde.

Sanat kommuuni ja yhteisö siis yhdistyivät tiettyihin yhteisöllistä asumista koskeviin odotuksiin, jotka eivät kuitenkaan käytännössä aina toteutuneet.

Kimppakämpän joustavat merkitykset

Haastateltavieni tulkinnoissa kimppakämppä-sanan merkitykset viittasivat vaihtelevasti joko läheisempiin tai etäisimpiin suhteisiin kämppisten kanssa. Tommy selitti omia kimppakämppä-sanaan liittyviä käsityksiään vertaamalla sitä muihin yhteisöasumista kuvaaviin sanoihin. Hänelle kimppakämppä merkitsi solun ja kommuunin välimallia, jossa kämppiksiin muodostetaan jonkinlainen suhde, mutta ystävyys ei ollut välttämätöntä.

Solu edusti monille yhteisöasumisen epäsosiaalisinta muotoa, jossa kämppissuhteilta ei välttämättä odotettu mitään yhteisiä tai yhdistäviä asioita. Kukaan haastateltavistani ei kokenut asuvansa solussa.

Susannalle, 29, kimppakämppä puolestaan merkitsi kommuunia vakaampia ihmissuhteita. Hänelle kämppikset olivat erittäin tärkeitä ystäviä ja hänen suhteissaan olikin huomattavan paljon sellaisia yhteisöllisiä elementtejä, joita monet kommuuni- ja yhteisö-sanoja käyttävät kaipasivat omaan kotiinsa.

Susanna ja jotkut muut haastateltavat myös ajattelivat, ettei pienilukuinen ihmisjoukko voisi muodostaa kommuunia, vaan se vaatisi enemmän asukkaita. Yhteisö- ja kimppakämppä -sanojen etuina pidettiin sitä, etteivät ne herättäneet odotuksia ihmisten suuresta lukumäärästä.

Kommuuni-sanasta kuuluvat menneisyyden kaiut

Vaikka sanat kommuuni ja yhteisö sisälsivät molemmat toiveen kodin yhteisöllisyydestä, myös niiden väliltä löytyi merkityseroja.

Kommuuni toi joidenkin haastateltavieni mieliin kaikuja 1960- ja 70-lukujen kommuuniliikehdinnästä. Kommuuni-sanaan liitettiin juhliminen, pilven polttaminen ja vapaat seksisuhteet. Sanan saatettiin myös ajatella herättävän tällaisia mielleyhtymiä toisissa ihmisissä. Pirjo, 60, kertoikin käyttävänsä sanaa ilkikurisesti silloin, kun halusi hieman provosoida ikätovereitaan.

Yksittäiset ihmiset suhtautuivat yllä mainittuihin asioihin tietysti eri tavoin. Siinä missä toisille mielikuvat pilven polttelusta ja moninaisista seksisuhteista olivat neutraaleja tai positiivisia seikkoja, toiset halusivat erottautua niistä. Saija, 36, teki eroa päihteiden käyttöön puhumalla kodistaan yhteisönä ja nosti positiivisena piirteenä esiin yhteisön jaetut ekologiset arvot:

”Et mun mielestä tää yhteisö on enemmän niinku semmonen moderni termi. Tai kuvaa sitä minkälaisii yhteisöt on nykyään. […] Mun mielestä se jotenki, se liittyy kivasti siihen yhteisöllisyyteen, ja sit meilläki vähäpäihteisyys on semmonen tärkee arvo, ja kaikki tää ekologisuus ja kierrätys.”

Kodista puhuminen korostaa suhteiden läheisyyttä

Jotkut haastateltavistani myös korostivat sitä, että asuinpaikka oli heille ensisijaisesti koti. Toiset käyttivät mieluummin ilmausta ”asun kämppisten kanssa” kuin mitään yksittäistä sanaa. Jotkut käyttivät myös perheeseen viittaavia ilmaisuja, kuten ”kämppisperhe” tai ”asumme kuin siskot ja veljet”.

Näillä sanavalinnoilla haastateltavat korostivat suhteidensa keskinäistä läheisyyttä. He kokivat, etteivät sanat yhteisö, kimppakämppä tai kommuuni tavoittaneet tätä suhteiden syvää merkitystä.

Se, mitä kotien käytännöissä ja suhteissa konkreettisesti tapahtuu, ei siis lopulta selitä merkityseroja asumismuodosta käytettyjen sanojen välillä. Pikemminkin kyse on niistä toiveista ja pyrkimyksistä, joita ihmisillä on kotinsa suhteen – siitä, millaisia ominaisuuksia kotinsa elämästä he haluavat korostaa sekä siitä, miten ihmiset suhtautuvat yhteisöllisen asumisen historiaan.

Merkitykset olivat kuitenkin liukuvia, päällekkäisiä ja yksilöllisiä. Ihmist myös käyttivät huolettomasti useita sanoja rinnakkain. Yhteisöllinen asuminen onkin luonteeltaan monimuotoista. Toiveiden ja niiden käytännön toteutumisen välillä on yleensä aina eroa, mihin yhteisöasujat suhtautuvat joustavasti.

Sanaston mukautuvuuden voi nähdä osaltaan kuvastavan tätä yhteisöllisen asumisen kulttuurisesti vakiintumatonta luonnetta, jossa käytännöt, toiveet, historiat ja suhteet risteävät yhä uusin tavoin.

Haastateltavien nimet on muutettu

Anna Heinonen (YTM) on sukupuolentutkimuksen väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Hän tutkii läheissuhteita suomalaisissa kommuuneissa.

Kuva: Ma7eo/Unsplash

Suvussa kulkeva käyttöesine luo sukulaisuuden tunnetta

Posted on 18 joulukuun, 202018 joulukuun, 2020 by Aino Luotonen

Lukuaika: 4 min.

Vanhoilla, sukulaisilta saaduilla käyttöesineillä on tunnearvoa. Mitä tunnearvolla oikeastaan tarkoitetaan? Miksi vanhoja tavaroita tai vaatteita säilytetään, ja kuka niitä saa käyttää?

Viime vuosina on tullut suosituksi ajatella kodin esineistöä konmarituksen näkökulmasta: turhasta tavarasta on syytä päästä eroon. Sisustusohjelmat ja -blogit ovat tehneet kodin sisustamisesta projektin, jossa myös kodin esineistöä arvioidaan kriittisesti. Millainen paikka ja merkitys on kodin käyttöesineillä, joita ei ole itse valittu vaan ne ovat siirtyneet sukulaiselta toiselle?

Aino: “Minulla on vanha vohvelirauta, nykyaikaisiin rautoihin verrattuna raskas ja hankalan muotoinen kaartuvine jalkoineen. Siinä ei ole säätönappulaa vaan rautaa kuumennetaan yksinkertaisesti laittamalla töpseli seinään. Kun vohvelit paistamisen loppuvaiheessa alkavat tummua liikaa, on aika vetää töpseli seinästä hetkeksi.

Rauta on sellainen kuin monet laadukkaat vanhat käyttöesineet tapaavat olla: luotettava, sitkeä ja konstailematon. Rauta kuului mummolleni, ja hänen kuolemansa jälkeen viitisentoista vuotta sitten sain raudan isältäni. Otin sen vastaan siksi, että arvelin haluavani paistaa vohveleita. En osannut arvata, että vohvelirauta toisi mukanaan myös eläviä muistoja.”

Ella: “Äitini kuoli kesän alussa. Kesäkuukaudet menivät surun sumussa. Yhtenä syksyn viikonloppuna ryhdistäydyimme siskoni kanssa ja tyhjensimme haikein mielin äidin vaatekaapit. Tehtävä oli vaikea, mutta liian raskas jätettäväksi lesken harteille. Äidillä oli paljon hyvin säilyneitä vaatteita, joista jotkut sopivat myös meille.

Osan vaatteista laitoimme kierrätykseen. Tuntui helpommalta lahjoittaa meille sopimattomat vaatteet tuntemattomille kuin tarjota äidin vaatteita tuttaville. Pohdin siskolle, että häntä lukuun ottamatta en halua nähdä ketään muuta äidin vaatteissa. Siskoni nyökkäili ja vastasi, että pelkää sitä, ettei kukaan muu osaisi kantaa vaatteita sillä arvokkuudella, jonka äiti ansaitsee. Paljon laitoimme pois, mutta paljon myös säästimme meille sopivia vaatteita.”

Esineet tuovat jatkuvuutta sukupolvien välille

Sosiologista tutkimusta perimisestä on tehty jonkin verran, mutta tutkimukset ovat usein keskittyneet esimerkiksi luokan ja sukupuolierojen uusintamiseen perimiskäytännöissä. Helen Holmes sen sijaan tarkastelee tuoreessa tutkimuksessaan esineiden siirtymistä suvussa erilaisten käytäntöjen kautta sekä sitä, millaisia uusia käyttötarkoituksia esineet saavat.

Joskus eteenpäin luovutettavat esineet voivat olla arvokkaita, joko symbolisessa tai rahallisessa merkityksessä, kuten hyllyjen päälle koristeeksi päätyvät suvun perintöesineet. Usein eteenpäin luovutetaan kuitenkin tavanomaisia ja arkisia käyttöesineitä, jolloin esineiden tunnearvo sulautuu yhteen niiden käytettävyyden kanssa. Esineet toimivat edelleen, tai kuten Holmes asian ilmaisee: ‘they still do the job’.

Holmesin mukaan esineiden eteenpäin luovuttaminen sukulaiselta toiselle sekä niiden käyttö ovat tapoja luoda sukulaisuuden tunnetta. Ajatus perustuu perhesosiologiassa keskeiseen, David Morganin kehittelemään ajatukseen perhesuhteista käytäntöinä: perhe, tai suku, ei ole yksikkö, vaan perhettä ja sukulaisuutta ‘tehdään’ aktiivisesti toiminnan eli erilaisten käytäntöjen kautta. Holmesin tutkimuksessa sukulaisuutta luovien käytäntöjen keskiössä on subjektin sijaan objekti, suvussa kulkeva esine.

Ella: “Äidin vaatteita läpi käydessämme siskon mieleen muistui äidin nuoruudenaikainen tummanvihreä mokkahame, jonka löysin nuorena mummon vintiltä. Vihreä mokkahame on kaunis ja huokuu 1970-luvun röyhkeää muotimaailmaa. Hame teki minuun suuren vaikutuksen ja pyysin äidiltä lupaa ottaa hame käyttööni. Harmikseni mokkahame pyöri auttamattomasti lanteillani, mutta oli sopiva minua pidemmälle siskolle, jonka vaatekaapissa hame on näihin päiviin asti säilynyt.

Mokkahame on edelleen täysin käyttökelpoinen, ompeleet ovat napakat ja mokkapinta moitteeton. Se on kuitenkin käynyt siskolle liian pieneksi. Sisko tarjosi hametta minulle. Olin kasvanut mekolle sopivan kokoiseksi – äidiltä minulle, minulta siskolle, siskolta minulle.”

Vanhojen esineiden käyttö herättää muistot eloon

Käytettävyyden ja esteettisyyden kaltaisten ominaisuuksien lisäksi liitämme esineisiin tunteita, vaikka nykyisen konmaritus-ajattelun aikana emme ehkä ole tottuneet tunnistamaan niitä. Usein kuulee sanottavan, että jollakin esineellä on ’tunnearvoa’, mutta mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan? Yksi esineiden tunneulottuvuus on yhteenkuuluvuus perheeseen tai sukuun. Tunne ei kuitenkaan liity välttämättä vain itse esineeseen vaan nimenomaan sen käyttöön.

Sukulaisuuden tunteen vahvistaminen esineiden kautta liittyy ajatukseen siitä, että läheissuhteet muotoutuvat tapaamisen ja yhteydenpidon lisäksi myös silloin, kun muistelemme yhteisiä aikoja, ajattelemme toista ihmistä sekä kuvittelemme ja suunnittelemme tulevaisuuden kohtaamisia. Jennifer Mason käsittelee kirjassaan aistikokemusten merkitystä muistojen syntymiselle ja niiden merkitystä läheissuhteille. Käyttöesineet herättävät eloon muistot ja niihin liittyvät aistikokemukset.

Janet Finch ja Jennifer Mason ovat aiemmin tuoneet esiin, miten tunteet, muistot ja kokemus sukulaisuudesta kietoutuvat perimiseen. Holmes puolestaan osoittaa tutkimuksessaan, kuinka muistot esineen edeltävästä omistajasta sekä tähän liitetyt tunteet sulautuvat yhteen esineen käyttöarvon kanssa. Esineen käytön kautta voimistetaan ja uudistetaan yhteenkuuluvuutta sukuun ja perheeseen.

Aino: “Kun nykyään paistan mummon vanhalla raudalla vohveleita, mieleeni palautuvat vuosien ajalta kertyneet muistot vohvelikesteistä. Muistoissa yhdistyvät vohvelihetken ja mummolan tunnelma: vohvelien tuoksu ja niiden paistamisesta sakea huoneilma, mummon pieni ja vahva, yhdeksääkymmentä lähestyessä hauraammaksi käyvä olemus, suorasukainen puhetapa, vaalea nahkanojatuoli, jossa istuin lukemassa vohvelien paistuessa, raanu seinällä, pienen kodin suuri kirjahylly.

Vohvelirautani toimii erinomaisesti ja se on karulla tavalla kaunis keittiöväline, jonka käyttäminen tuo elävästi mieleeni kerrostuneita muistoja – jollakin tapaa konkreettisemmin kuin esimerkiksi valokuvien katselu. Hetkittäin myös pohdin, vieläkö tulee yksi sukupolvi sukumme lapsia, jotka syövät tällä raudalla paistettuja vohveleita ja antavat raudan kannettavaksi taas yhden kerroksen muistoja.”

Muut Aino Luotosen artikkelit:

Ystävien virtuaalisista illanistujaisista jää puuttumaan jotain tärkeää

Äitiys on samaan aikaan henkilökohtaista ja universaalia

Oikeat häät – ensitreffeillä?

Perheen ydin ei ole ydinperhe – mutta mitä se sitten on?

Meillä kaikilla on kaksi perhettä

Perhe vai ystävät – vai molemmat?

Muut Ella Sihvosen artikkelit:

Koronakeväänä etätyö ja perhe-elämä sulautuvat yhteen

Äiti kirjoittaa nyt yhteenvetoa

Ensin vanhemmuus katosi, sitten sitä ryhdyttiin tukemaan

Kaksijakoisuuden tuolle puolen

Intensiivisyyden vaatimus tekee vanhemmuudesta hektisen projektin

Iäkkäiden ongelmat kasaantuvat eristyksessä

Posted on 2 kesäkuun, 202016 joulukuun, 2020 by Kitti Suoranta

Lukuaika: 2 min.

Ikääntyneiden perheissä tuen tarve on koronakriisin aiheuttamien poikkeusolojen vuoksi lisääntynyt. Tukipalveluja on kuitenkin käytettävissä vähemmän kuin aiemmin. Millainen todellisuus odottaa hoivayksiköiden ja kotien suljettujen ovien takana?

Koronaviruksen leviämistä ehkäisevät rajoitukset sulkivat monien ikääntyneiden käyttämät palvelut. Samalla myös sulkeutuivat kotien ovet, koska suosituksissa korostettiin sosiaalisten kontaktien välttämistä ja eristäytymistä yli 70-vuotiaiden kohdalla. Kodeissa on sen jälkeen yritetty selvitä mitä erilaisimmissa elämäntilanteissa. Moni ikääntynyt on jäänyt vaille sellaista tukea, joka on kannatellut arjessa ja vaikeissa tilanteissa.

Tästä yksi esimerkki ovat ikääntyneet omaishoitoperheet, joissa tyypillisesti puoliso toimii hoivanantajana kotioloissa. Nämä perheet tarvitsevat usein tuekseen esimerkiksi lyhytaikaisia hoitojaksoja ja viikoittaista päivätoimintaa. Nyt näitä kodin ulkopuolisia hoivapalveluja on erittäin rajoitetusti saatavilla. Osa iäkkäistä on itse lopettanut tai keskeyttänyt säännöllisiä, tapaamiseen perustuvia palveluja tautiriskin vuoksi, tai palvelut ovat keskeytyneet palvelujärjestelmään tehtyjen rajoitusten takia. Kotihoitoa on mahdollista saada, mutta vaihtuvat hoitajat kotitilassa saattavat näyttäytyä tartuntavaarana. Kun ammatilliset kontaktit poikkeusoloissa puuttuvat, ikääntyneiden kasaantuvat ongelmat saattavat jäädä huomaamatta.

Keskusteluissani Helsingissä gerontologista sosiaalityötä tekevien kanssa ilmeni, että ikääntyneiden tuen tarpeet ovat kuitenkin todennäköisesti poikkeusolojen aikaan kasvaneet: päihteiden käytön ongelmat ovat lisääntyneet ja taloudellinen tilanne on asiointipelon ja asioinnin sähköistymisen vuoksi heikentynyt. Pelko ja sosiaalisen elämän puute ovat kasvattaneet erityisesti mielenterveysongelmista kärsivien turvattomuutta. Nämä ongelmat, tuen puute sekä aiemmat sosiaaliset vaikeudet lisäävät myös kaltoinkohtelun riskiä ikääntyneiden perheissä. Elämänpiirin kaventuessa, kodin seinien sisällä tilanteet voivat kärjistyä.

Ikääntyneiden perhe- ja läheissuhteiden tukeminen ja niissä ilmeneviin hyvinvointia vaarantaviin ongelmiin puuttuminen on yksi gerontologisen sosiaalityön tehtävistä. Usein vuosikymmenien aikana muodostuneiden sosiaalisten ongelmien purkaminen edellyttää pitkiä ja toistuvia tapaamisia, sekä läheisverkostojen että viranomaistoimijoiden välillä. Koronan vuoksi sosiaalityöntekijöiden on kuitenkin täytynyt tasapainoilla ikääntyneiden terveyden suojaamisen sekä tukemisen keinojen välillä. Käyntien rinnalle ovat tulleet erilaiset etäyhteydet, joiden varassa perheiden tilanteita täytyy nyt toisinaan arvioida. Tilanne edellyttää myös uudenlaista eettistä harkintaa. Sekä sairastumisen että tartuttamisen riskiä tulee punnita esimerkiksi pohtiessa kumpi on asiakkaan kannalta parempi ratkaisu, jäädä kotiin jaksamisensa rajoilla sinnittelevän omaishoitajan kanssa vai siirtyä kriisipaikalle hoivayksikköön.

Monet vanhenemisen tutkijat ovat myös pohtineet, mitä eristäminen ja suljetut ympäristöt ovat merkinneet joidenkin ikääntyneiden elämäntilanteille. Koronakriisi on jättämässä kipeitä kokemuksia ikääntyviin perheisiin, johtuen läheisten hoivakotikuolemista sekä vierailurajoituksien estämästä yhdessäolosta elämän loppuvaiheessa.

Odotettavissa on, että poikkeusolojen kuormittuneesta elämänvaiheesta johtuvat kärjistyneet ongelmat tulevat kunnolla näkyville vasta kun suljettujen hoivapalvelujen ja ikääntyneiden kotien ovet jälleen avautuvat. On syytä kohdentaa katsetta viruksen torjunnan ohella myös näihin iäkkäiden uusiin avun tarpeisiin. Koronarajoitusten jälkeisessä ajassa on hoivan ja kuntoutuksen lisäksi kasvanut sosiaalisen tuen ja sosiaalityön tarve.

Koronakriisiä seuranneet rajoitukset vaikuttavat ihmisten läheissuhteisiin eri tavoin, riippuen esimerkiksi iästä, elämäntilanteesta, asumisjärjestelyistä sekä läheissuhteiden määrästä. Läheissuhteet poikkeustilassa -sarjan teksteissä tarkastellaan pandemian seurauksia ihmisten väliselle kanssakäymiselle erilaisissa elämänvaiheissa.

Mia Niemi (YTM, KM) on sosiaalityöntekijä ja tohtorikoulutettava Helsingin yliopiston sosiaalitieteiden tohtoriohjelmassa. Hän tarkastelee sosiaalityön väitöstutkimuksessaan gerontologinen sosiaalityön asiakkaina olevien ikääntyneiden perhesuhteiden merkityksiä sekä perhe-elämässä ilmeneviä sosiaalisia ongelmia.

Sarjan muut kirjoitukset

Kitti Suoranta: Orgiat ruton jälkeen?

Kaisa Kuurne & Johanna Sarlio-Nieminen: Synnytysosastojen koronarajoitukset paljastavat synnyttäjien ja sairaalan näkökulmaerot

Anna Heinonen: Kommuunikodissa kämppis voi olla lähellä mutta vieras

Ella Sihvonen: Koronakeväänä etätyö ja perhe-elämä sulautuvat yhteen

Aino Luotonen: Ystävien virtuaalisista illanistujaisista jää puuttumaan jotain tärkeää

Anna-Maija Castrén: Pysykää kotona! Missä niistä?

Heidi Ruohio: Poikkeustila vaikuttaa kansainvälisiin adoptioihin

Anu Kinnunen: Takaisin kotiin

Vaula Tuomaala: Vauvan kanssa välitilassa

Kommuunikodissa kämppis voi olla lähellä mutta vieras

Posted on 27 toukokuun, 202017 kesäkuun, 2020 by Kaisa Kivipuro

Lukuaika: 2 min.

Poikkeustilan aikana kodin ihmissuhteet saavat entistä suuremman merkityksen. Kommuunikodeissa fyysisesti lähellä olevaan kämppikseen saattaa kuitenkin olla etäinen suhde, mikä mutkistaa yhteiseloa pandemian aikaan.

Millaista on poikkeustilan aikainen arki kodeissa, joissa elää yhdessä monta aikuista? Erilaisissa yhteisöllisissä kodeissa eletään monenlaisissa järjestelyissä ja monenlaisissa suhteissa. Siinä missä osa yhdessä asuvista ihmisistä saattaa olla parhaita ystäviä keskenään, osa kokee hädin tuskin tuntevansa asuinkumppaneitaan.

Jotkut suhteet siis perustuvat yksinomaan yhdessä asumiseen, kun taas toisiin kuuluu myös kaveruutta, ystävyyttä tai vaikkapa yhteisten projektien toteuttamista. Lisäksi kommuuneissa eletään parisuhteissa ja lapsiperheissä.

Yhteisöllisissä kodeissa käydään neuvottelua siitä, missä määrin ihmiset vastaavat vain omista asioistaan ja missä määrin taas ihmisistä muodostuu yhtenäinen, toisistaan riippuvainen joukko. Joistain asioista, kuten ruokatalouden järjestämisestä tai yksityisyyttä koskevista säännöistä, voidaan sopia selväsanaisesti.

Jotkut käytännöt sen sijaan muotoutuvat ilman tietoista sopimista arjen tilanteissa: voinko koputtaa kämppiksen suljettuun oveen, voinko lainata kämppiksen ruokia, jos minulta puuttuu jotakin, uskallanko kertoa kämppiksille suruistani ja huolistani, hoidanko yhteisistä tiloista omat jälkeni, vai siivoanko myös muiden sotkuja?

Koronaeristyksen aikana kämppiksistä on monille tullut ihmisiä, joiden kanssa viettää väistämättä eniten aikaa. Sellaisissa suhteissa, joissa ajan, tilan ja seuran jakaminen on mieluisaa, kämppikset ovat monelle onni ja turva. Kun suhde kämppiksiin on fyysisestä läheisyydestä huolimatta etäinen, tilanne voi olla hankala.

Normaalitilanteessa yhteisyyttä ja erillisyyttä rajataan muun muassa omaan huoneeseen vetäytymisellä, ajan viettämisellä poissa kotoa tai erilaisilla arjen koreografioilla, joissa mahdollisesti törmäyksiä aiheuttavien paikkojen, kuten keittiön käyttöä porrastetaan. Kun kaikki ovat kotona koko ajan, kämppiksiä on vaikea paeta mihinkään.

Erillisyyttä ja yhteisyyttä koettelee koronatilanteessa myös tartuntariski. Kodin tilallisen läheisyyden vuoksi virusten leviämistä asukkaiden kesken on todennäköisesti hyvin hankala rajoittaa.

Poikkeusarjessa korostuukin se kommuunisuhteisiin liittyvä ristiriita, että ihmiset eivät välttämättä koe olevansa läheisiä niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa he jakavat arkielämää. Uskonkin, että useimmat yhteisöasujat joutuvat tällä hetkellä pohtimaan, ovatko kämppikset eristystä ja turvavälejä vaativia ”muita ihmisiä” vai hoivaa ja kosketusta jakavia läheisiä, joiden kanssa ollaan valmiita sairastamaan samat taudit.

Ei ole itsestään selvää, että kämppikset rajoittaisivat muita sosiaalisia suhteitaan samankaltaisesti. Kommuuneista avautuu laaja suhdeverkosto ystäviin, seurustelukumppaneihin, perheenjäseniin ja edelleen toisiin kimppakämppiin. Koska kämppiksillä ei oletusarvoisesti ole määräysvaltaa toistensa toimiin, jää sen arviointi, ketä kodin ulkopuolella on soveliasta tavata, helposti jokaisen itsenäisesti harkittavaksi. Kämppiksille voi olla epäselvää, kuinka suuri kodin piirissä vaikuttava ihmissuhteiden verkosto ja sitä kautta tuleva tartuntariski on.

Vaikka kaikki pyrkisivät käyttäytymään kämppissuhteissa vastuullisesti epidemian aikana, kokemus suhteen laadusta ja läheisyyden asteesta vaikuttavat siihen, tuntuuko turvallisemmalta pitää fyysistä etäisyyttä, vai olla lähellä. Kämppiksillä voi olla keskenään eriävät näkemykset asiasta.

Yhteisöasujat ovat pääosin taitavia neuvottelijoita, mikä on varmasti eduksi myös poikkeustilanteeseen sopeutumisessa. On kuitenkin selvää, että ihmissuhteiden keskittyminen kotiin vaikuttaa myös yhteisöllisiin koteihin. Luoko koronatilanne jonkinlaista muuttoliikettä kommuuneihin ja pois? Ainakin olen ollut havaitsevinani, että monelle nyt yksinasuvalle koronakevään eristäytyneisyys on ollut sysäys alkaa etsiä kotia, jossa olisi myös muita ihmisiä.

Anna Heinonen (YTM) on sukupuolentutkimuksen väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Väitöstutkimuksessaan Heinonen tutkii läheissuhteita suomalaisissa kommuuneissa.

Sarjan muut kirjoitukset

Kitti Suoranta: Orgiat ruton jälkeen?

Kaisa Kuurne & Johanna Sarlio-Nieminen: Synnytysosastojen koronarajoitukset paljastavat synnyttäjien ja sairaalan näkökulmaerot

Mia Niemi: Ikääntyneiden ongelmat kasaantuvat eristyksessä

Ella Sihvonen: Koronakeväänä etätyö ja perhe-elämä sulautuvat yhteen

Aino Luotonen: Ystävien virtuaalisista illanistujaisista jää puuttumaan jotain tärkeää

Anna-Maija Castrén: Pysykää kotona! Missä niistä?

Heidi Ruohio: Poikkeustila vaikuttaa kansainvälisiin adoptioihin

Anu Kinnunen: Takaisin kotiin

Vaula Tuomaala: Vauvan kanssa välitilassa

Pysykää kotona! Missä niistä?

Posted on 8 toukokuun, 202017 kesäkuun, 2020 by Anna-Maija Castrén

Lukuaika: 2 min.

Vuoroasuminen tarkoittaa lasten jatkuvaa siirtymistä kodista toiseen. Poikkeusoloissa tähän sisältyy tartuntariski, jonka arvioimisen ei pitäisi jäädä lasten ja nuorten harteille.

Kotona pysyminen on nyt hyve. Tiedotusvälineet pursuavat ohjeita viihtymiseen: askartelua, siivousvinkkejä, neuvoja niiden tilanteiden varalle, kun neljän seinän sisälle suljetut perheenjäsenet käyvät toistensa hermoille. Näissä ohjeissa koteja on yksi ja se on paikka, jossa kaikki perheenjäsenet asuvat yhdessä.

Vanhempien eron jälkeen suurin osa lapsista ja nuorista elää kahdessa kodissa ja liikkuu kotien väliä erilaisilla aikatauluilla. Joku vaihtaa kotia 3-4 päivän vuoroissa, toinen viikoittain, kolmas joka toinen viikonloppu. Yhteistä on jatkuva liikkeellä oleminen.

Lapset eivät liiku vain rakennusten ja asuntojen välillä, vaan myös erilaisten perhekokoonpanojen välillä. Vanhemmilla voi olla uusia kumppaneita, uusia lapsia ja lapsia kumppanin aiemmista liitoista.

Epidemia-arjessa kahteen osoitteeseen jakaantunut perhe tarkoittaa pitkiä suhdeketjuja ja tekee näkyväksi toisiinsa kytkeytyvien ihmisten rihmaston. Kotien väliä kulkeva lapsi on siis silta kahden perheverkoston välissä. Sosiaalisten kontaktien kautta leviävälle virukselle lapsi on myös lenkki tartuntaketjussa, vaikka tutkimustieto lapsista tartuttajina on toistaiseksi moninaista.

Tartunnan vaara nostaa vuoroasumisen uudenlaiseen valoon. Millaisia riskejä lasten liikkumiseen liittyy? Kuka saa arvioida, milloin riski on niin suuri, että kenties kivuliaiden neuvottelujen tuloksena syntynyttä järjestelyä ei tarvitsekaan noudattaa? Voiko tartunnan vaaraa käyttää tekosyynä tapaamisten välttelyyn?

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos korostaa ohjeissaan lapsen oikeutta tavata molempia vanhempiaan myös poikkeusoloissa. Vanhempia kehotetaan yhteistyössä sopimaan muutoksista. Neuvo on järkevä mutta hyödytön, jos suhteet vanhempien välillä ovat jännittyneet ja yhteisymmärrys hauras.

Lasten ja nuorten sopeutumista vanhempien eroon arvioidaan usein sillä, miten hyvin alituiset siirtymät ja elämä kahdessa kodissa sujuvat. Suostuminen mitä erikoisempiin järjestelyihin on kuitenkin myös lasten ja nuorten keino ehkäistä vanhempien riitoja.

Poikkeusolot nostavat esiin yhteiskunnan haavoittuvuuksia. Yksi sellainen on viranomaisten suuri luottamus vanhempien kykyyn sopia lapsen asioista. Tämä voi jättää lapsen ja nuoren yksin tasapainoilemaan liikkeessä olemisen ja paikoillaan pysymisen välillä. Mennäkö toiseen kotiin, vaikka huolestuttaa? Vai jättääkö menemättä senkin uhalla, että ratkaisusta syntyy suukopua vanhempien kesken? Asemalleen perheverkostojen silloittajana hän ei voi mitään, oli riski tartuntaan sitten suuri tai pieni.

Sarjan muut kirjoitukset

Kitti Suoranta: Orgiat ruton jälkeen?

Kaisa Kuurne & Johanna Sarlio-Nieminen: Synnytysosastojen koronarajoitukset paljastavat synnyttäjien ja sairaalan näkökulmaerot

Mia Niemi: Ikääntyneiden ongelmat kasaantuvat eristyksessä

Anna Heinonen: Kommuunikodissa kämppis voi olla lähellä mutta vieras

Ella Sihvonen: Koronakeväänä etätyö ja perhe-elämä sulautuvat yhteen

Aino Luotonen: Ystävien virtuaalisista illanistujaisista jää puuttumaan jotain tärkeää

Heidi Ruohio: Poikkeustila vaikuttaa kansainvälisiin adoptioihin

Anu Kinnunen: Takaisin kotiin

Vaula Tuomaala: Vauvan kanssa välitilassa

Takaisin kotiin

Posted on 28 huhtikuun, 202017 kesäkuun, 2020 by Anu Kinnunen

Lukuaika: 2 min.

Pandemia on pakottanut tutkijoita palamaan kotimaihinsa. Yksineläviä tutkiva Anu Kinnunen keskeytti tutkijavaihdon Portugalissa ja järjesti oman arkensa yksinelävänä uusiksi.

“Hi! I moved to Finland for unlimited period, stay safe!”

Korona katkaisi tutkijavierailuni Portugaliin. Palaan kotimaahan ja karanteeniin maaliskuun puolivälissä.

Kansainvälistyminen on akateemisessa maailmassa tärkeää. Kansainväliset kontaktit ja tutkimukseen perehtyminen ulkomailla ovat keskeinen osa tutkijaksi kasvamista. Näin ajattelevat myös tutkimusten rahoittajat. Koronan vuoksi vaihto-opiskelijat on nyt kutsuttu kotiin ja useat kansainväliset konferenssit siirtyvät vuodella, koska online-tapahtumiksi nämä satojen tai tuhansien osallistujien tapahtumat eivät helposti taivu.

Omalla kohdallani tutkijavierailun keskeytyminen vaikuttaa myös uudessa maassa orastaneisiin ihmissuhteisiin. Paikalliset verkostoni Portugalissa koostuivat tutkijakollegoista ja Tinder/Bumble-tuttavista. Newton-kissa kehräsi luonani päivittäin, mutta nyt sekin on lentänyt Brasiliaan kämppikseni mukana.

“Hi! I moved to Finland for unlimited period, stay safe!”

Sama viesti lähtee moneen suuntaan. Korona huojuttaa vahvasti tuoreita ystävyyssuhteitani. Tai ehkä se olenkin minä, joka suuntaa nyt huomionsa toisaalle. Vanhojen, pitkäaikaisten suhteiden luotettavuus korostuu kriisin kynnyksellä.

Suomessa karanteenissa minulla on aikaa pohtia, mikä on minun koronaperheeni. Iäkkäitä vanhempia en ainakaan aio alkuun tavata. Niin rakas kuin oma koti onkin, linnoittautuminen sinne tuntuu yksinäiseltä. Päätän muuttaa ystäväni luokse ennalta määräämättömäksi ajaksi.

Ystäväni lisäksi en tapaa ensimmäisen kahden viikon aikana ketään, mutta en koe itseäni kovinkaan eristäytyneeksi. Ajatus siitä, että voin joka aamu liittyä online-meditaatioon tai osallistua alone-together-tansseihin, rauhoittaa. Netissä on nyt juuri sellaista pöhinää, jota ensimmäisten viikkojen aikana Portugalissa kaipasin. Yhteisöt, joihin kuulun, ovat yht’äkkiä saatavilla helpommin kuin koskaan aikaisemmin. Väitöskirjan tekeminen karanteenissa luonnistuu hyvin. Oikeastaan päivittäinen tekeminen ei kovin paljoa poikkea työskentelystäni Portugalilaisessa kirjastossa.

Yksin elävän ihmisen kohdalla korona-aika nostaa esiin elämän merkitykselliset ihmissuhteet erityisellä tavalla. Jos voin tavata vain yhtä henkilöä, kenet valitsen? Parisuhteessa elävillä vastaus on usein varsin helppo. Sinkkujen kohdalla tilanne voi olla toinen. Monilla sinkuilla on erilaisia verkostoja ja kaveriporukoita, muttei välttämättä yhtä niin läheistä ihmistä, jonka luokse voisi muuttaa. Toisaalta pitkään yksin asuneelle toisen luokse muuttaminen voi tuntua ahdistavalta. Meillä on usein ajatus, että yksin pitää pärjätä.

Yksilökeskeisessä maailmankuvassa yksilö nähdään kaiken keskipisteenä ja vastuullisena omista olosuhteistaan ja valinnoistaan. Korona herättää meidät keskinäisestä kilpailusta kollektiiviseen toimintaan ja ajatteluun, kuten tutkija Timo Miettinenkin on huomauttanut.

Torikokoukset on kielletty, mutta kollektiivisuudella tarkoitankin itseä laajempaa huomiointia ja välittämistä. Kuinka voin osaltani edesauttaa kaikkien parasta mahdollista selviämistä tässä tilanteessa? Tekojen ei aina tarvitse olla suuren suuria. Voi vaikka kutsua ystävän kävelylle, joko turvavälillä tai puhelinyhteyden välityksellä, tai kysyä, miten sukulaiset ja tuttavat ovat eristyksissä pärjänneet.

Yksineläviä korona varmastikin herättää pohtimaan, miten jatkossa voi varautua tilanteeseen, jossa suositellaan sosiaalista eristäytymistä. Ehkä etukäteen sopiminen siitä, keneen tällaisissa tilanteissa voi turvautua, yleistyy.

Miten käy tutkijavaihtoni? Jätin lakanakassin odottamaan Portugaliin ja suunnittelen palaavani Coimbraan vielä syksyllä. Tuskin kukaan vielä tietää, millainen kolaus korona lopulta on kansainvälisyyteen kannustavalle tutkijayhteisölle. Palataanko takaisin siihen, miten toimittiin ennen, vai muuttuuko akateemisessa työssä jokin pysyvästi?