Kategoria: Vanhemmuus

Varhaisen äitiyden haavoittuvuudet ja vertaistuen mahdollisuudet

Posted on by Ella Sihvonen
Lukuaika: 3 min.

Nuoret äidit joutuvat usein tasapainoilemaan opintojen ja hoivan ristipaineessa. Riskinä ovat yksin jääminen ja identiteetille tärkeiden asioiden menettäminen. Äitien yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden kokemukset lievittyisivät, jos sillat entiseen lapsettomaan elämään eivät katkeaisi perheellistymisen jälkeen.

Vaikka syntyvyys Suomessa laskee, huomionarvoinen osuus naisista tulee edelleen äideiksi varhain. Esimerkiksi vuonna 2024 noin kuudennes esikoislapsista syntyi alle 25-vuotiaille naisille. Syntyvyyden lasku on kiihdyttänyt keskustelua vanhemmuuden edellytysten vahvistamisesta. Silti keskustelussa ei ole juurikaan kiinnitetty huomiota nuorten äitien tarpeisiin ja elämäntilanteisiin.

Nuoret äidit elävät eri tahtiin kuin monet heidän ikätoverinsa. Usein lapsi syntyy ennen kuin äidit ovat ehtineet valmistua opinnoistaan ja vakiinnuttaa paikkansa työelämässä. Lapsen saanti varhaisessa vaiheessa elämänkulkua voi johtaa kohtuuttomaan kuormitukseen opintojen ja hoivan ristipaineessa. Tässä tekstissä pohdin, miten varhaiseen äitiyteen liittyviä haavoittuvuuksia voitaisiin huomioida oppilaitoksissa ja perheiden palveluissa. Teksti perustuu nuoria äitejä koskevaan post doc -tutkimukseeni.

 

Opintojen vaativa maailma

Nuoret äidit ovat usein tilanteessa, jossa opinnot ovat vielä kesken ja paine hankkia työkokemusta opiskelun ohella on kova. Kuormitus eri suuntiin vetävien odotusten keskellä voi kasvaa kohtuuttomaksi. Silti lastenhoidon ja opintojen yhteensovittamista tuetaan. Suomessa varsin vähän. Julkisesta varhaiskasvatuksesta ja lastenhoidon tuista huolimatta opiskelijavanhemmille tarkoitettujen etuuksien ja palveluiden määrä jää alhaiselle tasolle. Toisin on esimerkiksi naapurimaassamme Norjassa. Kuten Helsingin Sanomat viime vuonna uutisoi, Norjassa opiskelijavanhemmat ovat oikeutettuja esimerkiksi saamaan opintolainaa vastaavan summan käyttöönsä lähes vuodeksi ilman takaisinmaksuvelvoitetta. Lastenhoito on myös mahdollista järjestää edullisesti yliopiston ylläpitämässä päiväkodissa, jossa hoitoajat joustavat tarvittaessa opintojen mukaan.

Työelämässä tietyt perhesyistä tehtävät joustot, kuten oikeus jäädä hoitamaan sairasta lasta kotiin, ovat lakisääteisiä. Oppilaitoksissa perhe-elämän vaatimusten huomiointi sen sijaan vaihtelee opettajakohtaisesti. Perheellisiä opiskelijoita koskevan selvityksen mukaan erityisesti läsnäoloa vaativa opetus vaikeuttaa arjen ennakointia ja suunnittelua. Torjuva suhtautuminen vaihtoehtoisiin suoritustapoihin ja muihin perhesyistä tehtäviin joustoihin viestittää, että äitiys ja opinnot ovat toisensa poissulkevia valintoja. Alustavien tutkimustulosteni perusteella se tuottaa kipeitä riittämättömyyden ja ulkopuolisuuden tunteita erityisesti niille äideille, joille opiskelijuus on keskeinen osa identiteettiä. Asenneilmapiirin mustavalkoisuudesta kertovat myös erään haastattelemani äidin kuulemat kommentit siitä, aikooko hän ikinä valmistua vai “vain” hoitaa lastaan.

Oppilaitosten tilallisilla ratkaisuilla otetaan kantaa siihen, ovatko opiskelijoiden hoivavastuut huomioimisen arvoisia. Aiemmin tutuiltakin tuntuneista tiloista tulee ulossulkevia, jos niistä puuttuu perheystävällisyys. Kuten brittiläisiä opiskelijaäitejä tutkinut sosiologi Kristen W. Springer kollegoineen toteaa, tilavarusteluilla on myös symbolinen ulottuvuus. Ne ovat tapa viestittää, ketkä ovat ja ketkä eivät ole tervetulleita. Siten esimerkiksi lastenhoitohuoneen puuttuminen osoittaa, että tilaan ei ole suotavaa tulla vauvan kanssa. Tilaratkaisut, jotka eivät huomioi pienen lapsen kanssa liikkuvia, saavat nuoret äidit kokemaan, että he eivät kuulu kyseiseen paikkaan. Ne siis tuottavat eräänlaisen paikattomuuden kokemuksen.

Kuvassa on tulitikuista rakennettu talo, joka on sytytetty palamaan katosta.

 

Ristiriitaiset ystävyys- ja sukulaissuhteet

Erilainen elämäntilanne haurastuttaa nuorten äitien suhteita heidän lapsettomiin ikätovereihin. Äitiyteen liittyviä asioita voi olla vaikeaa jakaa ihmisille, joita ne eivät kosketa omakohtaisesti. On myös mahdollista, että lapsivapaaseen elämään tottuneet kaverit ja ystävät eivät halua olla läsnä hoiva-arjessa. Tämä korostaa myötäelävän puolison merkitystä. Siksi erityisen heikossa asemassa ovat nuoret äidit, joilla ei ole parisuhdetta tai jotka eivät saa tukea puolisoltaan. Pahimmillaan nuori äiti on kaksinkertaisesti yksin: suhteessa lapsettomiin ikätovereihin ja puolisolta saatavan tuen puuttumisen vuoksi.

Sukulaissuhteet saattavat kuitenkin tiivistyä lapsen syntymän jälkeen. Varsinkin omalta äidiltä saatu tuki ja kokemustieto osoittautuvat usein tärkeiksi. Eräs haastattelemani äiti kertoi saavansa apua ylisukupolviselta naisten ketjulta, jota yhdisti kokemus varhaisesta äitiydestä. Siihen kuuluivat äidin oma äiti ja isoäiti, jotka olivat aikanaan perheellistyneet nuorella iällä. Toisaalta varhainen äitiys voi nostaa pintaan myös sukulaissuhteiden jännitteitä ja käsittelemättä jääneitä ongelmia. Oma äiti ei välttämättä ole tuen lähde vaan osa ylisukupolvisen trauman ketjua.

 

Nuorten äitien vertaistuki 

Vaikka äidit saisivat tiivistä tukea sukulaisilta, heillä on tarve muodostaa suhteita vertaisiinsa. Nuorille äideille suunnatun vertaistoiminnan saatavuudessa on huomattavia alueellisia eroja, joten ainoa vaihtoehto voi olla tuen etsiminen verkon välityksellä. Parhaimmillaan verkkoyhteisöt antavat matalan kynnyksen mahdollisuuksia samastumiseen ja kokemustiedon saantiin. Itselle tärkeisiin teemoihin voi perehtyä turvallisesti ja anonyymisti. Etäisyys mahdollistaa myös osallistumisen ajallisen sääntelyn: yhteisössä voi olla mukana vaikka minuutin kerrallaan.

Virtuaalisella vertaistuella on kuitenkin julma puolensa. Kasvottomuus madaltaa kynnystä keskinäiseen kilvoitteluun ja ulossulkevaan kommentointiin. Arvosteleva ja tuomitseva keskusteluilmapiiri oli tuttu tutkimukseeni osallistuneille äideille, jotka kertoivat verkkoyhteisöjä koskevista pettymyksistään. Heidän kokemuksensa nostavat pintaan kysymyksen, jonka suomalaisen vertaisryhmätutkimuksen pioneeri Marianne Nylund esitti tuen kääntöpuolista jo kaksi vuosikymmentä sitten. Voiko vertaistuki vaurioittaa tuen tarvitsijoita?

 

Nuorten äitien kannattelua

Nuorena lapsen saaminen saattaa altistaa yksinäisyyden, paikattomuuden ja ulkopuolisuuden kokemuksille. Ne lievittyisivät, jos sillat vanhaan, lapsivapaaseen elämään eivät katkeaisi äidiksi tulon jälkeen. Jyrkkä kahtiajako lapsettomaan elämään ja perhe-elämään näkyy esimerkiksi nuorten käyttämissä tiloissa.Omalle identiteetille ja jaksamiselle tärkeitä asioita olisi helpompi vaalia, jos lasten kanssa voisi tulla matalalla kynnyksellä nuorille aikuisille suunnattuihin julkisiin tiloihin, kuten oppilaitoksiin. Parhaimmillaan tämä myös tekisi perhe-elämää tutuksi lapsettomille nuorille.

Poliittisessa keskustelussa esitetään säännöllisesti toiveita ensisynnyttäjien keski-iän laskusta. Niiden toteutuminen edellyttää erityisesti opintojen ja perheen yhteensovittamista koskevien kysymysten ratkomista. Nyt opiskelijaäitien asemaan liittyy paljon epäselvyyttä, mikä kuormittaa lapsiperheiden arkea. Lisäksi äitien yksinäisyys voi olla erityisen voimakasta ympäristössä, jossa muut elävät vilkasta opiskelijaelämää. Sitä voisi lievittää auttamalla opiskelijaäitejä luomaan kontakteja toisiinsa ja tarjoamalla heille kanavia vertaistukeen. Väitöstutkimuksessani osoitin, kuinka suuri merkitys vertaistuella voi olla äitien arjessa. Nuorten äitien tukemisessa sen voimaa ei vielä ole otettu täysimääräiseen käyttöön.

YTT Eija Eronen tarkastelee postdoc-tutkimuksessaan nuorten äitien kokemuksia vanhemmuudesta sekä heidän tuen tarpeitaan perhe-elämässä ja äitiydessä jaksamisessa. Tutkimusta rahoittaa Suomen Kulttuurirahasto.

Sateenkaarevia perhetarinoita -näyttely tekee sateenkaariperheiden arkea näkyväksi

Posted on by Esa Setälä
Lukuaika: 4 min.

Museot osallistuvat toiminnallaan yhteiskunnallisiin keskusteluihin siitä, millaisena perhe ymmärretään tänä päivänä. Suomessa sateenkaariperheet tulivat museoiden kaapista ulos ensimmäistä kertaa Sateenkaarevia perhetarinoita -näyttelyssä. Mitä näyttely kertoo sateenkaariperheiden arjesta?

Tamperelainen Työväenmuseo Werstas teki suomalaista sateenkaarihistoriaa luomalla Sateenkaarevia perhetarinoita -näyttelyn sateenkaariperheiden arjesta 2020-luvun Suomessa. 

Ei ole yllättävää, että museo on juuri Werstas, sillä se on sosiaalihistorian valtakunnallinen vastuumuseo, jonka tallennusvastuuseen kuuluvat sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt. Näin ollen Werstaalla on Suomen ainoa LHBTIQ+-museokokoelma. Myös Sateenkaarevia perhetarinoita -näyttelyssä esillä olevat valokuvat liitetään osaksi kokoelmaa.

Näyttelyssä piirtyy näkymä kolmen erilaisen sateenkaariperheen jokapäiväiseen elämään, jota he ovat dokumentoineet kuuden kuukauden ajan.

Esille asetettu kokonaisuus on rakennettu perheiden ottamien dokumentaaristen kuvien ja kuraattorina toimineen valokuvaaja Meeri Koutaniemen toteuttamien muotokuvien ympärille. Valokuvien lisäksi perheiden arjesta kertovat perheiden valitsemat arkiset esineet, kuten maalipensselit, piirustukset ja lelut. Perheiden arkea avataan näyttelyssä myös tekstin muodossa.

 

Arjen perhekäytäntöjä

Perheiden ottamat kuvat näyttävät harrastuksia, aamu- ja iltatoimia ja ruokailuhetkiä. Lisäksi kuviin on tallennettu kotoilua, leikkiä ja pusuja, hassuttelua, perheenjäseniä ja ulkoiluretkiä. Kuvissa liikutaan jokapäiväisten rutiinien parissa sekä kodin sisäisessä maailmassa että kodin ulkopuolella.

Kuva: Aino Elme

Sosiologi David Morgan on kirjoittanut perhekäytännöistä, joita perheenjäsenet toteuttavat arjessaan. Morganin mukaan näillä arkisilla käytännöillä tehdään perhettä, luodaan suhteita ja ylläpidetään yhteenkuuluvuutta.

Perheiden ottamien kuvien voi ajatella olevan dokumentteja heidän arjen perhekäytännöistään, joilla he luovat perhettään. 

Myös kuvaaminen kuuden kuukauden ajan itsessään on ollut perhekäytäntö, joka on osoittanut sen, miten näyttelyyn osallistuneet ihmiset ovat määritelleet ja käsitteellistäneet omaa perhettään. Kuvissa jäsentyvät heidän subjektiiviset eli koetut näkemyksensä perheestään. Samalla kuvat valottavat niitä elettyjä arjen paikkoja, joissa kuvien ihmiset rakentavat perhesuhteitaan.

 

Tavallista arkea ja “opettelun pakkoa”

Kuvissa esiintyvät Jenna, Kia ja Leon Norrstam ovat kirjoittaneet arjestaan: 

“Olisi ihanaa, että muut tietäisi sateenkaariperheistä sen, että me eletään ihan tavallista lapsiperhearkea. Halutaan viestiä ihmisille myös sitä, että perhe on laajempi käsite kuin vain heteronormatiivinen ydinperhe. Ystävät ovat meille tärkeä osa arkea. Me toivotaan, että näistä kuvista näkyy rakkaus. Ja ehkä myös jotain, jonka tunnistat omaksesi.”

Kuva: Sanni Lämsä

Norrstamien perheen tekstissä korostuu tavallinen lapsiperhearki, joka on teemana näkynyt myös väitöskirjani aineistossa. Aiemmassa tutkimuksessakin on huomattu perheen tavallisuudesta puhuminen. Tavallisuutta saatetaan korostaa, sillä jokapäiväinen elämä ja sen rutiinit halutaan nähdä samanlaisina riippumatta siitä, millainen perheen kokoonpano on. Vaihdetaan vaippoja, syötetään soseita ja luetaan kirjoja, niin kuin haastateltavani Anu luetteli. [1] Toisaalta on kuitenkin huomattava, että tavallisuuden liiallinen korostaminen voi häivyttää sateenkaariperheiden yhteiskunnallisesti haavoittuvaa asemaa.

Elämäänsä dokumentoineet Elina, Eelia, Aino, Mikko, Mari ja Topi-koira ovat kommentoineet: 

“Vaikka elämme rakastavaa ja turvallista arkea, kohtaamme yhä vähemmistöstressiä ja ulkopuolisuuden hetkiä. Nämä kokemukset satuttavat ja uuvuttavat. Samalla ne muistuttavat siitä, miksi on tärkeää kertoa, näkyä ja jakaa.”

Vähemmistöstressi tarkoittaa ylimääräistä kroonista stressiä, joka kumpuaa vähemmistöasemasta. Sen taustalla ovat yhteiskunnassa vallitsevat normatiiviset oletukset heteroseksuaalisuudesta ja cissukupuolisuudesta. Näiden oletusten mukaan heterous on ainoa ja oikea seksuaalinen suuntautuminen, sukupuoli kaksinapainen ja sukupuolten ajatellaan täydentävän toisiaan. Nämä oletukset altistavat mahdollisesti väkivallalle, syrjinnälle ja häirinnälle.

Myös näyttelyprojektissa mukana olleen Sannin kirjoittamassa tarinassa sivutaan tällaisia kokemuksia: 

“Voi kunpa maailma kohtaisi meidät hyvin
Kunpa yhteiskunta ei ottaisi askeleita taaksepäin
[…]
Kunpa lapsi uskaltaisi kertoa ylpeänä tuleville koulukavereilleen millainen hänen perheensä on
Toisipa elämä rakkautta ja ilon hetkiä
ilman kapeakatseisuutta.”

Perheet elävät tavanomaista lapsiperhearkea, mutta koska he ovat sateenkaariperheitä, heidän arkeensa saattaa kuulua erityisiä kipukohtia. Nämä juontuvat yhteiskunnassa vallitsevista käytännöistä, jotka asettavat sateenkaariperheet eriarvoiseen tilanteeseen.

Kulttuurintutkija Sara Ahmedin mukaan “opettelun pakko” erottaa sateenkaariperheet muista perheistä. Tällä Ahmed tarkoittaa sitä, että sateenkaariperheet ovat joutuneet opettelemaan elämään sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvien normatiivisten oletusten muovaamassa maastossa. [2] Opettelun pakko on siis se, mikä tekee heistä erityisiä.

Näyttelyyn osallistuneiden perheiden arki on siis tasapainoilua tavallisuuden ja erityisyyden välillä.

 

Kaappien ovet aukesivat

Museoilla on kriittinen rooli toimia tässä ajassa yhteiskunnallisten keskustelujen avaajina. Tähän rooliin kytkeytyy myös kysymys siitä, ketkä tulevat nähdyiksi museon tiloissa. Sateenkaaripoliittisesta näkökulmasta katsottuna onkin merkityksellistä, että museoiden kaappien ovet aukesivat vihdoin sateenkaariperheille.

Kuva: Jenna Norrstam

Kaapilla sateenkaarikulttuurissa tarkoitetaan kysymystä siitä, voiko olla avoin omasta itsestään. Puhutaan kaapista tulemisesta ja sen jatkumosta [3]. Tässä yhteydessä tarkoitan kaapista tulemisella sitä, että museoiden kontekstissa tunnistetaan ja tunnustetaan näyttelyiden tasolla sateenkaariperheiden olemassaolo.

Sateenkaarevia perhetarinoita tekee kuitenkin vain pienen katsauksen sateenkaariperheiden maailmaan. Sateenkaariperheitä on monenmuotoisia ja tässä näyttelyssä nähtiin vain kolme esimerkkiä siitä, millaista on elää sateenkaarevassa perheessä. 

Museot osallistuvat tiedon, vallan ja kulttuuristen merkitysten rakentamiseen, kuten sosiologi Tony Bennett on todennut. Siksi on hyvä pysähtyä pohtimaan, millaisia perhemuotoja museot tuovat esiin. 

Toivottavasti tulevaisuudessa näemme monta uutta museonäyttelyä, jotka avaavat sateenkaarevaa perhe-elämää ja tekevät sateenkaari-ihmisten perhe- ja läheissuhteita entistä näkyvämmiksi.

 

Sateenkaarevia perhetarinoita
Työväenmuseo Werstas
20.9.2025 – 5.4.2026

 

[1] Haastateltavan nimi on muutettu
[2] Ahmed 2018, 202
[3] Kosofsky Sedgwick 2008

 

Lähteet

Ahmed, Sara (2018) Tunteiden kulttuuripolitiikka. Suomentanut Elina Halttunen-Riikonen. [Cultural Politics of Emotion, 2004]. Tampere: Niin & Näin.

Kosofsky Sedgwick, Eve (2008) The Epistemology of the Closet. Updated with a new preface. Berkeley and Los Angeles: University of California Press.

 

1. kuva Aino Elme / Lehdistökuva / Työväenmuseo Werstas

2. kuva Sanni Lämsä / Lehdistökuva / Työväenmuseo Werstas

3. kuva Jenna Norrstam / Lehdistökuva / Työväenmuseo Werstas

Sitkeät perhesuhteet hylkäämisten keskellä

Posted on by Ella Sihvonen
Lukuaika: 4 min.

Dokumenttielokuvat Etna, Light Memories ja Dajori kuvaavat perheessä tapahtuvia hylkäämisiä. Elokuvat piirtävät esiin perhe- ja läheissuhteita, jotka voivat yhtä aikaa satuttaa ja kannatella, katketa ja jatkua. Tarkastelen tässä tekstissä elokuvien esittämiä hylkäämisen kokemuksia, jotka kietoutuvat sitkeisiin perhesuhteisiin ja sukupolvien yli ulottuviin kokemuksiin.

Osallistun elokuvafestivaaleille usein avoimin mielin ja valitsen elokuvia melko summamutikassa. Silti toisinaan käy niin, että katsottujen elokuvien läpi alkaa hahmottua yhteinen juonne. Osallistuin helmikuussa  DocPoint -dokumenttielokuvafestivaaleille ja sattumalta valitsemissani elokuvissa käsiteltiin tutkimusteemaani – perhe- ja läheissuhteita – vaikka en ollut tietoisesti valinnut katsottavia elokuvia tästä näkökulmasta.

Katsomiani elokuvia yhdisti kysymys siitä, mitä tapahtuu, kun perhesuhteet eivät kannattele niin kuin niiden oletetaan kannattelevan. Viidestä viikon aikana näkemästäni elokuvasta kolmessa käsiteltiin perhesuhteita. Elokuvissa vanhemman ja lapsen välinen suhde ei kanna suojaavalla tavalla, vaan jättää jälkeensä kokemuksen hylkäämisestä. Samalla muut perhe- ja läheissuhteet osoittautuvat sitkeiksi ja ainakin osittain kannatteleviksi.

Vanhemman hylkäämäksi joutuminen on erityisen merkityksellinen ilmiö, jota on tutkittu laajasti erityisesti psykologiassa. Hylkääminen on myös sosiaalinen ilmiö, sillä vanhemman hylkäämä lapsi ei kasva irrallaan muista perhesuhteista, vaan on osa perhe- ja läheissuhteiden verkostoa. Hylkäävän suhteen rinnalla on usein toinen vanhempi, sisaruksia, sukulaisia ja muita aikuisia, jotka kantavat vastuuta hoivasta ja arjesta. Viime kädessä – ainakin hyvinvointivaltion kontekstissa – myös yhteiskunnalliset instituutiot osallistuvat tähän kannatteluun. Hylkääminen saa sosiaalisen muotonsa myös siinä, miten se kulkee sukupolvien välillä ja muovaa perhe- ja läheissuhteita pitkällä aikavälillä.

Katsomissani dokumenttielokuvissa hylkäämisen kokemukset ja näkökulmat vaihtelivat vanhemman täydellisestä poissaolosta ja fyysisestä etäisyydestä hienovaraisemmin torjuntaan ja tunnesiteiden katkeamiseen. Hylätyksi tulleet dokumenttielokuvien henkilöt eivät kuitenkaan olleet jääneet yksin. Vanhemman ja lapsen välisen suhteen haavoittavuuden rinnalle asettuivat muut perhe- ja läheissuhteet, jotka tarjosivat jatkuvuutta, hoivaa ja mahdollisuuden tulla nähdyksi ja hyväksytyksi. Perhe- ja läheissuhteiden kestävyys ja lempeys vaikeissa olosuhteissa ja hylätyksi tulemisen kontekstissa tulivat kirkkaasti esiin hitaasti etenevissä, viipyilevissä ja perhesuhteisiin pureutuvissa dokumenteissa.

 

Selviytymistä mahdottomissa ja äärimmäisissä olosuhteissa

Sinna Virtasen ohjaamassa elokuvassa Etna hylkääminen paljastuu vähitellen kahden sukupolven välisen kirjeenvaihdon kautta. Elokuvan lähtökohtana toimii elokuvantekijän ja tämän Sisiliaan muuttaneen isotädin pitkään jatkunut kirjeenvaihto. Kirjeenvaihdon myötä piirtyy esiin isotädin lapsuus, jota leimasivat viha, väkivalta ja hylkääminen. Elokuvan tapahtumat ankkuroituvat isotädin talon puutarhaan Etnan kupeessa Sisiliassa, jossa Virtanen ja isotäti käyvät yhdessä läpi vuosia jatkunutta kirjeenvaihtoaan.

Kirjeissä isotäti muistelee paitsi väkivaltaista äitiään, myös perhettä, jossa hän välillä asui sijoitettuna. Erityisen pysäyttävä hetki on se, kun keskustelussa paljastuu, että sijaisperheessä koettu seksuaalinen hyväksikäyttö näyttäytyy isotädille vähemmän vahingoittavana kuin lapsuuden koti ja äidin häneen kohdistuva viha.

Elokuvantekijä käsittelee isotädin lapsuuden kokemuksia hellästi nukketeatterin kautta. Esityksessä käytetään isotädin tekemiä nukkeja, jotka heräävät eloon puiden katveeseen rakennetussa teatterissa pimenevässä sisilialaisessa illassa. Nukketeatteri toimii paitsi kertomisen välineenä myös sukupolvien välisenä siltana, jossa kahden eri-ikäisen, samannimisen naisen välinen yhteys ja kannattelu tulevat näkyviksi juuri siinä, missä perhesuhteet ovat aiemmin rikkoutuneet.

Kuvassa 93-vuotias isotäti halaa sisialaisessa puutarhassaan olevaa vanhaa puuta. Puun vieressä on rollaattori, jota hän tarvitsee liikkumiseen.
Etna (ohj. Sinna Virtanen). Kuva: DocPoint – Helsingin dokumenttielokuvafestivaali

Häpeä ja vaikeneminen perheissä

Hylkäämistä voi tarkastella Erving Goffmanin ajattelun kautta. Goffmanin stigmateoria auttaa ymmärtämään, miten tietyt perhehistoriat, kuten  hyväksikäyttö, väkivalta tai aviottomuus, voivat muuttua sosiaalisesti arkaluonteisiksi asioiksi, joista vaietaan. Stigman näkökulmasta vaikeneminen on sosiaalinen käytäntö: tapa suojella perhettä ulkopuoliselta arvostelulta ja leimautumiselta rajaamalla sitä, mitä menneisyydestä kerrotaan ja mitä jätetään kertomatta.

Misha Vallejo Prutin ohjaamassa Light Memories dokumenttielokuvassa hylkääminen rakentuu juuri tällaisen vaikenemisen varaan. Elokuvantekijän isoisästä ei ole perheessä koskaan puhuttu, ja hänestä on jäljellä vain yksi kellastunut valokuva. Menneisyys on yhtä sumea kuin valokuva: vaikka tekijä palaa elokuvassa isoisänsä tarinaan yhä uudelleen, kuva ei lopulta tarkennu.

Isoisä eli toisen perheensä kanssa samassa pienessä kylässä, jossa myös isoäiti ja lapset asuivat, mutta tästä rinnakkaisesta todellisuudesta vaiettiin. Isoisä ei koskaan tunnustanut lapsia omikseen, vaikka isoäiti synnytti hänelle useita lapsia.

Elokuvassa palataan yhä uudelleen kysymykseen siitä, miten isoisästä on voitu vaieta. Menneisyys jää lopulta hahmottumattomaksi. Vaikeneminen liittyy perheeseen kytkeytyneeseen häpeään: suhteeseen, jota ei ole voitu tunnustaa osaksi perheen julkista kertomusta.

Vallejo Prutin isä näyttäytyy elokuvassa hiljaisena hahmona. Vaikeneminen toimii sosiaalisena käytäntönä, joka on ehkä suojellut perhettä leimautumiselta, mutta samalla jättänyt yksilöt yksin kokemustensa kanssa. Lapsuudessa koettu hylkääminen on muokannut isän suhdetta omaan lapseensa: suhteessa on ollut etäisyyttä, mutta yhteys ei ole koskaan kokonaan katkennut. Elokuvassa yhdessä rakentaminen ja käsitöiden tekeminen muodostavat käytäntöjä, joiden kautta puhumattomuus ei estä läsnäoloa, vaan mahdollistaa toisenlaisen tavan olla yhdessä. Goffmanin näkökulmasta tämä hiljaisuus ei ole vetäytymistä, vaan osa stigman hallintaa: tapa elää eteenpäin tilanteessa, jossa menneisyyttä ei voida sanoittaa.

Kuvassa on vanha isä ja hänen poikansa, jotka kutovat yhdessä. He istuvat lähekkäin sohvalla ja isä ohjeistaa poikaa lämminhenkisesti.
Light Memories (ohj. Misha Vallejo Prut). Kuva: DocPoint – Helsingin dokumenttielokuvafestivaali

Hylkääminen ja vastuun kasautuminen

Kolmas elokuva tuo hylkäämisen tarkasteluun mukaan rakenteellisen ulottuvuuden. Marti Pávin ja Nicolas Kourekin ohjaamassa elokuvassa Dajorissa seurataan usean vuoden ajan köyhän romaniperheen arkea Saksan rajaseudulla. Perheessä asuu omien lasten lisäksi siskon lapsia, joista sisko ei  omien ongelmiensa vuoksi kykene huolehtimaan. Arki on kuluttavaa: muutot, jatkuva taloudellinen epävarmuus sekä erityisesti siskon vanhimman lapsen oireilu ja karkaamiset huolettavat elokuvan päähenkilöä Marieta, dajoria, perheen äitihahmoa.

Hylkääminen ei elokuvassa näyttäydy vain yksittäisenä tekona, vaan rakenteellisena tilanteena, jossa vastuu kasaantuu niille, joilla on jo ennestään vähän resursseja. Hylkääminen kietoutuu köyhyyteen, etniseen marginalisaatioon ja epävakaaseen asumiseen eli rakenteisiin, joista irrottautuminen on mahdotonta.

Vaikka arki on kuormittavaa, siihen mahtuu myös paljon iloa. Elokuvassa nähdään yhteisiä juhlia, tanssia, naurua ja laulua, lasten onnistumisia harrastuksissa ja yhteisiä uintireissuja. Erityisen koskettavia ovat elokuvan hetket, joissa siskon nuorin lapsi alkaa kutsua Marieta äidiksi. Elokuvan alussa Marie torjuu äidiksi kutsumisen, mutta vuosien kuluessa tämä kielto alkaa murtua.

Kuvassa on Marie ja siskon nuorin, noin kolme vuotias lapsi. Marie makaa kyljellään sängyllä ja katsoo lasta ja pitää kiinni hänen säärestään. Lapsi katsoo lempeästi Marieta.
Dajori (ohj. Marti Pávi & Nicolas Kourek). Kuva: DocPoint – Helsingin dokumenttielokuvafestivaali

Perhesuhteiden sitkeys

Katsomieni dokumenttielokuvien yhteinen teema ei lopulta ole hylkääminen sinänsä, vaan se, mitä ihmiset tekevät hylkäämisen suhteen. Perhesuhteet eivät näissä elokuvissa näyttäydy harmittomina ja ihanteellisina, mutta eivät myöskään yksipuolisesti kurjuuden lähteinä.

Hylkääminen ei katsomissani elokuvissa katkaise kaikkia perhesuhteita, vaan usein päinvastoin osoittaa niiden sitkeyden ja monimutkaisuuden. Vanhemman hylkäämäksi tuleminen heijastuu lapsiin, lastenlapsiin ja siihen, millaisiksi perhesuhteet tulevaisuudessa rakentuvat. Kyse ei ole vain yksilöllisistä traumoista, vaan sukupolvisesta prosessista. Hylkääminen ei näyttäydy vain menetyksenä, vaan myös lähtökohtana uudenlaisten suhteiden, kertomusten ja hoivan muotojen rakentamiselle.

Rahapeliongelma koettelee läheissuhteita – osallistu tutkimukseen

Posted on by Anna Heinonen
Lukuaika: 3 min.

Mitä perheenjäsenten välisille suhteille, kiintymykselle ja vuorovaikutukselle tapahtuu, kun yhdellä heistä on rahapeliongelma? Perheelle yllätyksenä tuleva rahapeliongelma on kuin kutsumaton vieras perheen elämässä. Rahapeliongelma kietoutuu perheessä usein menetyksen ja vieraantumisen tunteisiin, mutta myös toivon pilkahduksia ja mahdollisuuksia rakentaa yhteyttä uudelleen voi löytyä. Kutsumme rahapelaajien läheisiä osallistumaan tutkimukseemme kertomalla kokemuksistaan. Osallistumisohjeet kirjoituksen lopussa.

Suomessa elää satoja tuhansia henkilöitä, joiden läheisellä on rahapeliongelma. Sosiaalisia, taloudellisia ja (mielen)terveydellisiä haittoja aiheuttava rahapelaaminen on koko perheen ongelma. Parisuhteeseen ja vanhemmuuteen liittyvät ristiriidat ovat rahapeliongelman kanssa kipuilevissa perheissä yleisiä. Pelaava puoliso ei välttämättä pysty sitoutumaan perheen elämään, koska rahapelaaminen vaikuttaa hänen käyttäytymiseensä ja hallitsee hänen ajatuksiaan. Rahapeliongelmaan liittyy usein salailua, häpeää ja syyllisyyden tunteita, jotka estävät rahapelaajaa kertomasta läheisilleen taloudellisesta tilanteestaan tai velkaantumisestaan.

Perheen ongelmat voivat vaikuttaa erityisesti kotona asuviin alaikäisiin lapsiin. Lapset voivat masentua, surra ja suuttua vanhemman rahapelaamisen vuoksi. Vanhemmat voivat purkaa turhautumistaan lapsiinsa, mutta toisaalta he voivat myös suhtautua lapsiinsa ajoittain välinpitämättömästi etsiessään ratkaisuja parisuhdevaikeuksiinsa tai perheen taloudelliseen tilanteeseen. Perheen lapset voivat myös joutua huolehtimaan sisaruksistaan tai pohtimaan perheen taloudelliseen tilanteen vaikutuksia omaan elämäänsä.

Vähemmän tiedetään aikuisista lapsista, jotka joutuvat huolehtimaan rahapelaavasta vanhemmasta, ja vanhemmista, jotka huolehtivat rahapelaavasta aikuisesta lapsestaan. Aikuisten lasten kohdalla lasten ja vanhempien roolit voivat mennä sekaisin, kun aikuiset lapset joutuvat auttamaan pelaavaa vanhempaansa selviytymään taloudellisesti ja huolehtimaan hänen hyvinvoinnistaan. Toisaalta vanhempien rooli huolehtijoina voi pitkittyä, kun aikuinen lapsi ei pysty hallitsemaan rahapelaamistaan ja tarvitsee vanhempiensa taloudellisen avun lisäksi heidän henkistä tukeaan.

 

Rahapeliongelma vieraana perheessä

Ajatus vieraasta perheessä on lähtöisin perhesosiologi Riitta Jallinojalta, joka viittaa vieraalla johonkuhun tai johonkin, joka ei kuulu perheeseen ja joka on epätoivottuna torjuttava. Esimerkiksi alkoholismi voi olla vieras, joka saa perheenjäsenet reagoimaan siihen kuin uhkaan. Läheisen ongelma voi saada muut perheenjäsenet turhautumaan, pelkäämään ja pohtimaan keinoja, joilla ongelmasta voisi päästä eroon. 

Toisaalta ongelma saatetaan myös salata muilta sukulaisilta ja ystäviltä, jotta läheiseen tai perheeseen ei suhtauduttaisi kielteisesti. Pahimmillaan ongelma voi vieraannuttaa perheenjäsenet toisistaan. Ongelman kanssa kamppailevasta läheisestä tulee outo vieras, johon ei enää tunneta yhteyttä, ja joka halutaan sulkea perheen ulkopuolelle esimerkiksi päättämällä parisuhde. 

Läheisestä, jolla on ongelma, voi tulla kuvaannollisesti jopa muukalainen, joka joutuu neuvottelemaan paikastaan perheessä ja suvussa. Muukalaisella on edelleen oma paikkansa perheessä ja suvussa, koska hän on jonkun puoliso, vanhempi, sisarus, lapsi ja lapsenlapsi, mutta häneen voidaan suhtautua toisin kuin ennen. Ongelmansa takia läheinen ei välttämättä pysty täyttämään häneen kohdistuvia odotuksia, jolloin muut perheenjäsenet pettyvät häneen. Ongelmasta on kuitenkin mahdollista selviytyä ja luoda uudelleen yhteys perheenjäsenten välille.

Erik McLean/Unsplash

Läheisen rahapeliongelmaan liittyvät menetyksen tunteet

Rahapelaavan läheisen kanssa eläminen sisältää usein menetyksen tunteita. Vaikka läheiset suhteet ovat yksilölle kiintymyksen, rakkauden ja tuen lähde, ne voivat tuoda mukanaan myös menetyksiä. Läheisen rahapeliongelma voi aiheuttaa perheenjäsenille surua perheen tai parisuhteen yhtenäisyyden järkkymisestä.

Alaikäisten lasten kokemuksia vanhemman rahapeliongelmasta on kutsuttu läpitunkevaksi menetykseksi. Tällaisella menetyksellä viitataan vanhemman käyttäytymiseen, sukulaissuhteiden hiipumiseen, turvallisuuden tunteen ja luottamuksen horjumiseen sekä perheen kokemiin taloudellisiin vaikeuksiin. Rahapeliongelman takia vanhempi voi vaikuttaa poissaolevalta tai on usein poissa, ja lapsilla ei välttämättä ole kunnollista suhdetta isovanhempiin, joilta ongelmaa yritetään salata.

Vaikeissa ja ristiriitaisissa elämäntilanteissa tunteet voivat kuitenkin olla sekä myönteisiä että kielteisiä. Erilaisten tunteiden yhteen kietoutumista kuvaavat hyvin esimerkiksi sellaiset ajanjaksot, jolloin rahapelaaja ei pelaa ja keskinäistä luottamusta on mahdollista rakentaa uudelleen. Pelaava läheinen voi ongelmastaan huolimatta olla myös rakastava puoliso ja hyvä vanhempi.

 

Uusi tutkimus rahapelaajien läheisistä ja heidän perhesuhteistaan

Rahapeliongelman vaikutuksista läheisten perhesuhteisiin on tutkittu vasta vähän Suomessa. Uudessa tutkimushankkeessamme haluamme selvittää, mitä perhesuhteille, kiintymykselle ja vuorovaikutukselle tapahtuu, kun perheenjäsenellä on rahapeliongelma. Olemme kiinnostuneita erityisesti siitä, miten perheenjäsenet – vanhemmat, puolisot ja lapset – kokevat tilanteen, millaisia tunteita se herättää, ja miten perheen dynamiikka muuttuu rahapeliongelman myötä. Lisää tietoa tutkimushankkeestamme löytyy verkkosivuiltamme.

Toivomme rahapelaajien läheisten kirjoittavan meille omin sanoin, kuinka he ovat kokeneet rahapeliongelman vaikutukset, minkälaisia tunteita läheisen rahapelaaminen on herättänyt heissä, miten rahapeliongelma on vaikuttanut vanhemmuuteen ja lasten asemaan perheessä, ja miten rahapeliongelmasta voi selvitä.

Jos innostuit kirjoittamaan, voit kirjoittaa Webropol-sivuston kautta tai lähettää kirjoituksesi sähköpostiosoitteeseen: VIMERA-hanke[at]thl.fi.

 

Dosentti Johanna Järvinen-Tassopoulos toimii tutkimuspäällikkönä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella. Hän tutkii rahapelaamisen kielteisiä seurauksia lapsiperheissä 

Dosentti Henna Pirskanen toimii apulaisprofessorina Lapin yliopistossa. Hän tutkii lasten ja nuorten surua perhe- ja läheissuhteissa.

Lapsen käytösoireilu vaatii eri ammattialojen yhteistyötä

Posted on by Anna Heinonen
Lukuaika: 3 min.

Lapsen käytösoire on ilmiö, jonka ratkaisemiseksi tarvitaan palveluita sekä lapselle että perheelle. Käytöksellä oireilevan lapsen kotikasvatus vaatii tukea vanhemmalle, jotta hän pystyisi ohjaamaan lasta kohti myönteistä käyttäytymistä. Yhtäaikainen monen palvelun tarve kuormittaa valmiiksi uupuneita perheitä lisää. Palveluiden koordinointia ei pitäisi jättää perheen tehtäväksi, vaan palvelut tulisi sovittaa yhteen sosiaalihuollon, terveydenhuollon ja perusopetuksen yhteistyönä.

Harva lapsi haluaa tahallaan olla hankala tai epäonnistua ihmissuhteissaan. Useimmiten lapsi haluaa toimia oikein, mutta häneltä puuttuu itsesäätelyn taito. Uhmakkaan tai tulistuvan käytöksen taustatekijöinä voi olla monenlaisia lapsen terveydentilasta, kasvuympäristöstä, kasvatuksen tavoista tai perheen elämäntilanteesta johtuvia tekijöitä.

Haasteena perheen kanssa työskenteleville ammattilaisille, kuten opettajille, lääkäreille tai sosiaalityöntekijöille on se, että käytökseen vaikuttavia taustatekijöitä ei voi tunnistaa suoraan käyttäytymisen perusteella. Lapsen käytös voi vaikuttaa aikuisista tahalliselta. Kyseessä voi kuitenkin olla esimerkiksi reaktio liian vahvaan aistiärsykkeeseen tai tilanne, jossa lapsi ei hahmota, mitä häneltä odotetaan. Seurauksena purkautuva kiukku näyttää aikuisesta silti aina samalta. Haaste voi myös juontaa juurensa kokonaan toisesta ympäristöstä ja purkautua kiukkuna toisessa.

Moninaisten aiheuttajien vuoksi käytöshaasteesta syntyy yhtä aikaa tarve sosiaalihuollon, terveydenhuollon ja perusopetuksen hallinnonalojen palveluille. Käytösoireilu vaatii eri ammattialojen yhteistyötä: yhteistä ymmärrystä käytöshaasteen syistä ja onnistunutta tiedonkulkua. Laaja-alaista pulmaa ei voida ratkaista pistemäisillä, yksittäisiin asioihin kohdistuvilla palveluilla, vaan palvelut on koottava yhteen perhettä parhaiten palvelevaksi kokonaisuudeksi.

Koulussa näkyvä käyttäytymisen säätelyn haaste saattaa kieliä koulunkäynnin tuen tarpeesta tai hoidon ja kuntoutuksen tarpeesta, mutta myös kotikasvatuksen tuen tarpeista. Kotona näkyvä tulistuminen taas saattaa olla kuormitusoire, joka johtuu samoista tarpeista: se muuttuu näkyväksi vasta kotona, kun lapsi ei enää jaksa ponnistella tunnesäätelyn kanssa.

Koulun opiskeluhuollossa sosiaalihuolto, terveydenhuolto ja oppimisen tuki kohtaavat lapsen omassa arjessa, missä ammattilaiset pystyvät arvioimaan eri elämänalueiden palvelutarpeita yhdessä perheen kanssa. Monialaisessa yksilökohtaisessa opiskeluhuoltoryhmässä lapsen asiat tulevat helposti samaan pöytään perheen luvalla.

 

Arkiympäristön muokkaaminen tukee lasta

Käytöshaasteisten lasten säätelytaitoja ja myönteisiä toimintamalleja voidaan vahvistaa paitsi erilaisten terveydenhuollon vastuulle kuuluvien terapeuttisten ohjelmien, lyhytpsykoterapian ja toimintaterapian avulla, myös panostamalla arkiympäristöön. Sopivassa ympäristössä lapsi kuormittuu vähemmän ja pystyy paremmin säätelemään tunteitaan ja toimintaansa, jolloin sosiaalisissa tilanteissa syntyy onnistumisia. Paikoin tämä tarkoittaa fyysisen ympäristön muokkaamista, joskus taas vanhemman tai opettajan toiminnan muutosta.

Myös ympäristön muutos vaatii moniammatillista työtä. Käytökseen vaikuttavien syiden, kuten hahmottamisen tai aistisäätelyn pulmien selvittäminen terveydenhuollossa auttaa opettajia ja vanhempia muokkaamaan ympäristöä sellaiseksi, että lapsi pystyisi onnistumaan siellä paremmin.

Sosiaalihuollon kasvatus- ja perheneuvonta taas tarkastelee vuorovaikutusta, perheen keskinäistä olemisen tapaa ja tukee vanhempien toimintaa niin, että se ottaisi paremmin huomioon lapsen erityistarpeet. Sosiaalihuolto on vastuussa myös niistä palveluista, jotka turvaavat perheen jaksamista. Sosiaalityö tarvitsee kuitenkin tuekseen terveydenhuollon tutkimuksia erityistarpeisiin liittyen.

 

Cardia Gong / Unsplash

Palveluiden tavoitteet perhearjessa

Kaikki ammatillinen toiminta sekä sosiaali- että terveydenhuollossa ja perusopetuksessa on tavoitteellista toimintaa. Ammattilaiset asettavat lapselle ja perheelle tavoitteita, jotka tähtäävät parempaan arjessa pärjäämiseen. Perheen aikuisten ja lasten tulee harjoitella näitä tavoitteita arjen toiminnoissa. Ilman kotikasvattajia salissa tehdyn terapian tulokset tai luokassa harjoitellut sosiaaliset taidot eivät siirry lapsen vapaa-aikaan ja päivittäiseen arkeen. Vanhemmilla on keskeinen rooli taitojen harjoittelussa.

Palveluita tulisi sovittaa yhteen niin, että perheet saavat tarvitsemansa avun harjoiteltavien taitojen juurruttamiseen. Lisäksi eri alojen ammattilaisten on huolehdittava, että kasvattajilla on tieto kunkin palvelun tavoitteesta, ymmärrys lapsen haasteista ja osaamista harjoitella vaikeitakin asioita kotona.

Erilaisia palveluja yhteen sovittaessa on tärkeää varmistaa, etteivät eri ammattilaiset kohdista perheeseen liikaa päällekkäisiä vaatimuksia samaan aikaan. On liikaa odottaa, että vanhemmat, joita uhmakas lapsi haastaa arjessa, jaksavat harjoitella yhtä aikaa toimintaterapian kiukunhillintäkeinoja sekä erilaisten vanhemmuustaito-ohjelmien tilanteiden ennakointia. Uupunut vanhempi ei pysty tukemaan arjessa parhaalla tavalla lapsen ja ammattilaisen tekemää työtä. Lapsiperheiden ja oppilashuollon palveluiden saatavuudessa on kuitenkin ollut merkittäviä ongelmia, jolloin yhteensovittaminen on entistä tärkeämpää.

Käytöksellä oireilevat lapset perheineen ovat paljon puhutun sote-integraation erityisryhmä, jossa palveluiden yhteensovittaminen on erityisen haastavaa ja muutokset perheiden tilanteissa nopeita. Kuormittuneet perheet tulee tunnistaa ajoissa ja tutkimuksia sekä palveluita myöntää varhaisessa vaiheessa ongelmien kasaantumisen ehkäisemiseksi. Systeemin tulee reagoida ketterästi perheiden tarpeisiin, minkä vuoksi kaikkien yhteistyössä mukana olevien ammattilaisten tulee olla tietoisia toistensa toiminnasta. Tätä koko verkoston vaikuttavuutta ei saada aikaan hallinnonalojen siiloista yksin kurkistellen.

 

Kati Saurula (KM, sosionomi AMK) on Itä-Suomen yliopiston sosiaalioikeuden väitöskirjatutkija, joka tutkii käytöksellä oireilevan lapsen ja hänen perheensä peruspalveluiden yhteensovittamista. Saurula lähestyy lapsiperheiden palveluita monitieteisesti ja on kiinnostunut käytöshaasteisiin liittyvien peruspalveluiden moniammatillisesta yhteistyöstä.

Sateenkaarevat isät, näkymättömät vanhemmat?

Posted on by Esa Setälä
Lukuaika: 4 min.

Isyys on edelleen tiukasti sidottu oletukseen, jonka mukaan isä on cismies heteroperheessä. Kysymys siitä, kuka saa olla isä ja kenen isyys tunnistetaan, kytkeytyy tiiviisti lainsäädäntöön, yhteiskunnalliseen hyväksyntään ja kulttuurisiin käsityksiin perheestä.

Mitä tarkoittaa olla isä sateenkaarevassa perheessä? Voiko isä olla transsukupuolinen tai homo? Kuka saa olla isä ja kenen isyys tunnistetaan?

Sateenkaareva isyys jää usein yhteiskunnallisessa keskustelussa vaille näkyvyyttä. Väitöskirjatutkimusta varten tekemässäni haastattelussa Tuomas totesi seuraavasti:

”Usein tuntuu että se miesnäkökulma ja sateenkaari-isät [unohdetaan]. Toivonkin, että sateenkaari-isien asemaa edistetään. Tuntuisi tärkeältä, että [vanhemmuuden ja perheiden] kirjo tulisi esille: Täällä on myös sateenkaari-isiä.”

Huoli siitä, ettei sateenkaariperheiden isien ääni kuulu yhteiskunnassamme on tunnistettu myös tutkimuksessa. Sateenkaariperheiden isistä on toistaiseksi varsin vähän tutkimustietoa eikä isiä saada helposti mukaan tutkimuksiin [1].

Sateenkaarevien isien kokemuksia on kuitenkin kuultu kulttuurituotteissa. Esimerkiksi ex-kansanedustaja, näyttelijä ja tanssija Jani Toivola on puhunut isyydestä sosiaalisen median kanavillaan, kirjoissaan ja teatterin lavalla. Myös vuonna 2023 julkaistussa YLEn dokumenttisarjassa Suomi on Queer erilaiset isät ja isähahmot pääsevät ääneen. 

Kaksi viime vuonna julkaistua teosta avaavat poikkeuksellisella tavalla sateenkaarevien isien kokemuksia. Nooa Sammalkäpy kuvaa dokumenttisarjassa transmiehen matkaa isäksi ja Kaj Korkea-aho kertoo kirjassaan kumppanuusvanhemmuudesta.

 

Yksin isäksi: transmiehen matka kohti itsellistä vanhemmuutta

Dokumenttisarjassa kuvataan Sammalkävyn matkaa itselliseksi isäksi. Sammalkäpy on transmies. Hän käyttää testosteronihoitoja, jotka on laitettava tauolle raskauden käynnistämiseksi.

Transihmisille avautui vuonna 2023 voimaan astuneen translain myötä uudenlaisia tapoja lapsiperheellistyä. Uudessa laissa erotettiin juridinen ja lääketieteellinen sukupuolenkorjaus. Samalla sterilisaatiovaatimus poistettiin ja juridisen sukupuolimerkinnän vahvistaminen helpottui. Henkilölle voidaan nyt antaa hedelmöityshoitoja riippumatta oikeudellisesta sukupuolesta. Tämä edistää transihmisten mahdollisuuksia vanhemmuuteen.

Ruotsalainen sosiaalipsykologi Anna Malmquist on tutkinut transmiehiä, jotka muodostavat cismiehen kanssa lapsiperheen. Malmquistin haastattelemat synnyttäneet transmiehet, isät, ovat joutuneet tasapainoilemaan monien sukupuoleen ja perheellistymiseen liittyvien jännitteiden keskellä. Isät ovat joutuneet miettimään identiteettiään ja maskuliinisuuttaan, suhdetta kumppaniinsa ja ympäröivään yhteiskuntaan.

Dokumentissa kuvattu Sammalkävyn matka on samankaltainen kuin Malmquistin haastattelemien isien kokemukset. Sammalkävyn täytyy navigoida hormonien aiheuttamien tunnemyrskyjen ja ympäristön ennakkoluulojen keskellä. Hänen on pohdittava vaihtoehtoja ja varauduttava hedelmöityshoitojen korkeisiin kustannuksiin. Dokumentin kuvaaja on Sammalkävyn poikaystävä, joka ei jaa lapsihaavetta kumppaninsa kanssa. Tämä aiheuttaa hankauksia ja kitkaa suhteeseen.

 

Äitiä etsimässä: cishomomiesparin tarina kumppanuusvanhemmuudesta ja lapsiperheellistymisestä

Korkea-aho kuvaa kirjassaan hänen ja puolisonsa yritystä löytää henkilö, joka haluaisi äidiksi heidän lapselleen. Tietokirjan ja autofiktion välimaastoon sijoittuva kirja sai alkunsa tarpeesta herättää keskustelua vaietusta aiheesta: miespareista, jotka haaveilevat isyydestä kumppanuusvanhemmuuden kautta. Kumppanuusvanhemmuudella tarkoitetaan vanhemmuuden jakamista ilman vanhempien välistä rakkaussuhdetta. Se on sopimiseen, yhteiseen haluun ja toiveeseen perustuvaa suunnitelmallista vanhemmuutta.

Tutkimuksessa on huomattu, että sateenkaari-ihmiset joutuvat pohtimaan lapsiperheellistymistä muita enemmän ja sopimaan esimerkiksi taloudellisista vastuista ennen lapsen syntymää. Haluttu perhemuoto ja lapsen saamisen tapa vaikuttavat siihen, mistä kaikesta ja keiden kanssa prosessissa neuvotellaan. Korkea-aho kirjoittaakin, että ”vanhemmuuden idea oli niin monien mahdottomuuksien takana, etten innostunut siitä koskaan tosissani”.

Adoptointi on käytännössä mahdollista vain niille harvoille, joilla on käytössään poikkeuksellisen hyvät taloudelliset resurssit. Sijaissynnytys on Suomessa tällä hetkellä kiellettyä. Perheen ulkopuolisia tai kansainvälisiä adoptioita ei myöskään tehdä samaa sukupuolta oleville pareille juuri lainkaan [2]. Cissukupuolisten miesparien ja itsellisten cismiesten yleisin lapsiperheellistymisen muoto onkin kumppanuusvanhemmuus.

Korkea-aho toteaa kirjassaan joutuneensa ”koko ikänsä maleksimaan yhteiskunnan ja juridiikan harmaavyöhykkeellä”. Hän viittaa siihen, että homoseksuaalisuus oli rikos vuoteen 1971 ja sairaus vuoteen 1981 saakka. Vuonna 1971 voimaan tullut  kehotuskielto oli voimassa vuoteen 1999. Tasa-arvoinen avioliittolakikin astui voimaan vasta vuonna 2017. Ei siis ole ihme, että isyyys ja lapsen saaminen näyttivät 80-luvun alussa syntyneelle Korkea-aholle saavuttamattomilta, jopa kielletyiltä tavoitteilta elämässä.

Vaikka sateenkaari-ihmisten elämän sääntelyssä on siirrytty “rikoslaista kohti perhelainsäädäntöä” [3], nykyjärjestelmä asettaa edelleen perheet eriarvoiseen asemaan. Lainsäädäntöön sisältyvä ydinperheen normi tarkoittaa, että järjestelmä tukee ennen kaikkea niitä perheitä, joissa on kaksi samassa taloudessa asuvaa vanhempaa. Esimerkiksi kumppanuusvanhemmat joutuvat pohtimaan, mikä lapsen osoite on, sillä lapsella voi olla vain yksi virallinen osoite ja tämän perusteella maksetaan erilaisia tukia. On myös varmistettava, että kaikki lapseen liittyvä tieto kulkeutuu terveydenhuollosta kaikille vanhemmille.

Vanhempi ja lapsi rannalla.
Kuva: Tim Mossholder

Sateenkaareva isyys osana muuttuvaa perhekuvaa

Yksin isäksi ja Äitiä etsimässä tekevät näkyväksi isyyden ja lapsiperheellistymisen monimuotoisuutta. Ne kertovat siitä, mitä tutkimus ei aina onnistu tavoittamaan.

Sateenkaareva isyys voi toteutua monin tavoin ja monia eri reittejä pitkin. Sammalkävyn ja Korkea-ahon tarinat tarjoavat kaksi esimerkkiä. Sateenkaareva isyys ei kuitenkaan ole selviö, vaan vaatii resursseja, neuvottelua, juridista ja yhteiskunnallista kamppailua sekä tunteiden käsittelemistä tilanteissa, joihin ei aina ole valmista mallia.

Isyyden moninaisuutta käsittelevää tutkimusta tarvitaan lisää. Yhteiskunnan, vanhemmuuden ja perheiden monimuotoistuessa tutkimuksella on keskeinen rooli siinä, kenen kokemukset tulevat kuulluiksi ja ymmärretyiksi.

 

[1] Aarnio ym. 2020a; Koskela ym. 2023

[2] Moring 2020

[3] Aarnio ym. 2020b

 

Lähteet

Aarnio, Kia, Lahti, Annukka, Kerppola, Jenni, Moring, Anna (2020b) Johdanto: Moninaisia perheitä ja läheisiä sateenkaaren alla. Teoksessa Annukka Lahti, Kia Aarnio, Anna Moring, & Jenni Kerppola (toim.) Perhe- ja läheissuhteet sateenkaaren alla. Helsinki: Gaudeamus, 9–27.

Aarnio, Kia, Moring, Anna, Kerppola, Jenni, Lahti, Annukka (2020a) Lopuksi. Teoksessa Annukka Lahti, Kia Aarnio, Anna Moring, & Jenni Kerppola (toim.) Perhe- ja läheissuhteet sateenkaaren alla. Helsinki: Gaudeamus, 275–278.

Koskela, Miia, Ikonen, Riikka, Kylmä, Jari (2023) “Missä äiti on?”: Sateenkaariperheiden isien elämää – systemaattinen kirjallisuuskatsaus. Yhteiskuntapolitiikka 88 (4), 383–391.

Moring, Anna (2020) Sateenkaarevat perhe- ja läheissuhteet lainsäädännössä. Teoksessa Annukka Lahti, Kia Aarnio, Anna Moring, & Jenni Kerppola (toim.) Perhe- ja läheissuhteet sateenkaaren alla. Helsinki: Gaudeamus, 115–131.

 

1. kuva Ante Hamersmit / Unsplash

2. kuva Tim Mossholder / Unsplash

Perheellistymisen uudet haasteet – vanhemmuuden ihanteet, eriarvoisuus ja epävarma tulevaisuus

Posted on by Ella Sihvonen
Lukuaika: 4 min.

Syntyvyyden lasku herättää huolta, mutta mitä keskustelusta jää huomaamatta? Vanhemmuuden paineet, perheellistymisen haasteet ja perhekäsityksen rajat ovat esimerkkejä syntyvyyskeskustelun sokeista pisteistä, joihin harvemmin kiinnitetään huomiota. Tieteen päivien paneelissa Perheellistymisen muutos keskustelimme näistä kysymyksistä Aino Luotosen ja Riikka Homasen kanssa.

Perheellistymisen muutoksista puhutaan tänä päivänä syntyvyyden kysymyksenä. Syntyvyys on laskenut voimakkaasti Suomessa ja muissa länsimaissa, ja Tilastokeskuksen alustavien tietojen mukaan vuonna 2024 saavutettiin suomalaisen mittaushistorian matalin syntyvyys. Syitä syntyvyyden laskulle on etsitty monesta suunnasta aina kumppanin löytämisen vaikeudesta perhepolitiikkaan.

Osallistuin Tieteen päivillä paneelikeskusteluun perheellistymisen muutoksista yhdessä Aino Luotosen (Itä- Suomen yliopisto, paneelin puheenjohtaja) ja Riikka Homasen (Lapin yliopisto) kanssa. Myös me käsittelimme syntyvyyttä, mutta tyypillisimpien väestöpoliittisten aiheiden sijaan keskustelimme lapsiperheellistymiseen ja vanhemmuuteen kohdistuvista paineista ja odotuksista sekä perheellistymiseen liittyvästä epätasa-arvosta.

 

Raskas taakka vai rakkauden ja ilon lähde?

Väitöstutkimuksessani tarkastelin vanhemmuutta tukevia hankkeita, niiden tavoitteita ja niissä käytettyä puhetapaa vanhemmuudesta. 2000-luvun alkupuolella julkisessa keskustelussa ja julkisin varoin rahoitetuissa hankkeissa omaksuttiin erityinen puhetapa vanhemmuuden katoamisesta, joka yhdistyi angloamerikkalaisesta maailmasta lainattuun ajatukseen vanhemmuuden deterministisyydestä.

Vanhemmuuden deterministisyydellä tarkoitetaan ajattelutapaa, jonka mukaan vanhempien valinnat ja kasvatustyyli määrittävät lasten kehitystä ja tulevaisuuden mahdollisuuksia. Ratkaisuna tarjottiin refleksiivistä toimijuutta, eli ajatusta siitä, että vanhempien tulee tietoisesti tarkastella, arvioida ja jatkuvasti kehittää omaa vanhemmuuttaan ja vuorovaikutusta lapsen kanssa. Tämä liittyy myös intensiivisen vanhemmuuden ihanteeseen, jossa vanhemmuus nähdään vahvaa sitoutumista vaativana tehtävänä, joka edellyttää vanhemmilta monenlaisia voimavaroja.

Väitöskirjani loppupäätelmissä pohdin, ettei ehkä ole kovin yllättävää, miksei nuorempi sukupolvi ole erityisen innokas hankkimaan lapsia. Vanhemmuuteen kohdistuvat odotukset ja niitä välittävät kuvastot kun tekevät siitä ensisijaisesti raskaan, vaativan ja kuormittavan tehtävän, jossa pienilläkin valinnoilla nähdään olevan kauaskantoisia seurauksia lapsen tulevaisuudelle: rakkauden ja ilon sijaan vanhemmuus näyttää raskaalta taakalta.

Keskustelumme paneelissa ei kuitenkaan pysähtynyt tähän teemaan. Toinen teema, joka usein unohtuu, on kysymys perheellistymisen eriarvoisuudesta. Kenen syntyvyydestä oikeastaan ollaan huolissaan?

Kuvassa tyttö laskee kelkalla mäkeä ja kirkuu ilosta!
Kuva: Pixabay

Kenellä on oikeus perheeseen?

Riikka Homanen on tutkinut monia syntyvyyteen kytkeytyviä aiheita kuten neuvolajärjestelmää ja vanhemmuuden rakentumista institutionaalisissa kohtaamisissa. Vaikka suomalainen perhepolitiikka ei enää perustu eugenistisiin ajatuksiin, käytännöissä on yhä eriarvoistavia rakenteita – mukaan lukien sukupuolitetut rakenteet – jotka suosivat tiettyjä ryhmiä. Esimerkiksi yhteiskunnallisessa keskustelussa ollaan yhtä aikaa huolissaan syntyvyyden laskusta ja toisaalta joidenkin etnisten väestöryhmien korkeista lapsiluvuista, erityisesti äitien työssäkäynnin kannalta.

Homanen nosti keskustelussa esiin myös lisääntymisterveydenhuollon ja teknologian kehityksen. Nämä ovat jo muuttaneet ja tulevat hänen mukaansa tulevaisuudessa muuttamaan vielä entistä radikaalimmin käsitystä lisääntymisestä ja vanhemmuudesta. Eettisten haasteiden lisäksi lisääntymisterveydenhuoltoon liittyy syrjiviä käytäntöjä. Esimerkiksi sateenkaariperheille ja itsellisille naisille ei myönnetä Kela-korvausta hedelmöityshoitoihin, sillä korvaus kattaa hoidot ainoastaan silloin, kun lapsettomuus johtuu sairaudesta. Tämä rajaus asettaa osan perheistä eriarvoiseen asemaan suhteessa kahden heterovanhemman perheisiin.

Samaan aikaan perheellistymistä toivotaan erityisesti valkoisilta, keskiluokkaisilta heteropariskunnilta, joihin myös vallitsevat vanhemmuuden ihanteet, kuten intensiivinen vanhemmuus, istuvat hyvin. Tällainen vanhemmuuden ihanne korostaa vahvaa sitoutumista lapseen ja vaatii vanhemmilta merkittäviä taloudellisia, ajallisia ja emotionaalisia resursseja.

Aino Luotonen on tutkinut sitä, keitä perheeseen kuuluu, ja nosti paneelissa esiin myös, ettei perhe tarkoita vain lapsiperhettä eikä perheellistyminen vain lasten saamista. Tämä näkökulma laajentaa keskustelua siitä, kenellä on oikeus perheeseen ja millaisissa muodoissa perheellistyminen voi tapahtua.

Kuvassa on lumeen piirrettu sydän <3
Kuva: Pixabay

Tulevaisuus huolestuttaa nuoria aikuisia

Vanhemmuuden ihanteet ja niihin liittyvät vaatimukset ovatkin vahvasti keskiluokkaisia. Esimerkiksi intensiivisen vanhemmuuden ihanne edellyttää vanhemmilta huomattavaa panostusta ja voi tuntua nuorista aikuisista raskaalta velvoitteelta.

Luotonen ja hänen kollegansa ovat haastatelleet tutkimuksessaan nuoria aikuisia, jotka tunnistavat nämä paineet ja kokevat niiden vaikuttavan perheellistymispäätöksiinsä. Lisäksi monet nuoret aikuiset ovat huolissaan tulevaisuudesta – poliittinen epävakaus, ympäristökriisi ja taloudellinen epävarmuus saavat heidät epäröimään lasten hankintaa.

Perheellistymisiässä olevat sukupolvet näyttävät sisäistäneen vanhemmuuden deterministisyyden. Tähän liittyy odotus tai pakko alituisesti reflektoida, pohtia ja tarkkailla vanhemman toiminnan vaikutusta lapseen, mikä saattaa osaltaan johtaa lapsenhankinnan lykkäämiseen.

Kirjoittaessani väitöstilaisuuden lectio praecursoria luin sattumalta lehtiartikkelin, jossa nuori intellektuelli pohti futuristisesta näkökulmasta tulevaisuutta ja sen haasteita. Yksi hänen radikaaleista ideoistaan oli ajatus, että vanhemmaksi tulisi päästä vain suorittamalla koe, joka osoittaa riittävän vanhemmuuden osaamisen. Tämä ajatus ei ainoastaan toista vanhemmuuteen kohdistuvaa huolta, vaan myös osoittaa, kuinka syvälle juurtuneita nämä odotukset ovat – jopa siinä määrin, että ne näyttäytyvät hallittavissa olevana taitona, jota voidaan mitata ja testata.

Kuvassa aikuinen laskettelee pienten lasten kanssa haastavissa olosuhteissa kohti sumua ja tuntematonta.
Kuva: Pixabay

Epilogi

Tieteen päivien paneelissa keskityimme perheellistymisen kysymyksiin, emme pohtineet ratkaisuja alhaiseen syntyvyyteen, vaikka ne monia tahoja ymmärrettävästi kiinnostavatkin. Noin vuosi sitten keskustelin korealaisista tutkijoista ja virkahenkilöistä koostuvan ryhmän kanssa Kelan tutkimusyksikössä – keskustelu oli erityisen ajatuksia herättävä. Esittelin vierailijoille suomalaista sosiaaliturvajärjestelmää ja perhe-etuuksia. Etelä-Koreassa perheiden tukeminen sosiaaliturvajärjestelmän avulla on vähäistä, ja syntyvyys on ollut pitkään maailman alhaisimpia: vuonna 2023 kokonaishedelmällisyysluku oli 0,72. Vierailijat kuuntelivat esitystäni kiinnostuneina, mutta jäivät ihmettelemään, miksi Suomessakin syntyvyys on niin matala, vaikka perheellistyminen on otettu laajasti huomioon sosiaaliturvaetuuksissa.

Tämä kertoo ilmiön globaalista luonteesta – ainakin läntisissä teollisuusmaissa – ja osoittaa, että perheellistymisen muutokset ovat jaettu ilmiö monissa maissa. Samalla se korostaa, kuinka vaikeaa perheellistymiseen vaikuttaminen poliittisilla toimilla on. Ilmiö on moniulotteinen ja elää omaa elämäänsä yhteiskunnallisista tukijärjestelmistä huolimatta.

Tieteen päivät on kaikille tieteestä kiinnostuneille suunnattu tapahtuma, jossa eri alojen tutkijat kertovat tutkimuksistaan ja keskustelevat yleisön kanssa. Perheellistymisen muutos -paneelikeskustelu järjestettiin 9.1.2025 Helsingissä.  

 

Parisuhdeseksi on tasa-arvokysymys

Posted on by Annukka Lahti
Lukuaika: 4 min.

Seksologisen parisuhdetyön ammattilaiset tuovat heteroparisuhteen seksistä puhuessaan painokkaasti esille vastavuoroisuuden tärkeyttä. Heteroparisuhteiden  laajemmat tasa-arvokysymykset usein sivuutetaan.  Seksiin vaikuttavat kuitenkin olennaisesti ne tavat, joilla heteroparisuhteissa muutoin eletään.

Tarkastelin sukupuolentutkimuksen alan väitöstutkimuksessani suomalaisten seksologisen parisuhdetyön ammattilaisten käsityksiä heteroparisuhteen seksuaalisuudesta, seksistä, halusta ja näihin liittyvistä ongelmista.

Seksologisella parisuhdetyöllä tarkoitan sellaista ammatillista ohjaus-, neuvonta- ja terapiatyötä, jonka fokuksessa ovat parisuhteen seksuaalisuus ja seksi. Työtä ohjaa huoli parisuhteiden seksuaalisista ongelmista ja sitä tehdään parisuhteiden seksuaalisen hyvinvoinnin nimissä.

 

Seksologien seksikeskeinen näkökulma heteroparisuhteeseen

Seksologisessa parisuhdetyössä seksuaalisuus ymmärretään jokaisen yksilön sisäisenä ominaisuutena ja parisuhdetta tarkastellaan ensisijaisesti seksuaalisena ihmissuhteena.

Ammattilaisten tulkinnoissa seksillä on heteroparisuhteessa tärkeä merkitys. Seksin ajatellaan ilmentävän parisuhteessa rakkautta ja huolenpitoa sekä edistävän parisuhteessa olevan ihmisen terveyttä ja kokonaisvaltaista hyvinvointia. Ammattilaiset toistavat ajatusta, että seksi sitoo kumppanit yhteen ja tekee parisuhteesta onnellisen ja kestävän.

Seksuaalisen tyytyväisyyden merkitystä painottava seksologinen näkökulma on tärkeä parisuhdetyössä, koska heteroparisuhteessa olevilla ihmisillä on usein toive, että oma parisuhde tarjoaa mahdollisuuden antoisaan seksielämään.

Näkökulmalla on kuitenkin rajansa. Se esimerkiksi ohjaa käsittelemään seksiä usein täysin irrallaan laajemmasta heteroseksuaalisesta kontekstista.

 

Haluttomuus seksiin on ratkaisua vaativa ongelma

Seksologisen parisuhdetyön seksikeskeiset lähtökohdat huomioon ottaen ei ole yllättävää, että työssä kannetaan erityistä huolta parisuhteessa olevien ihmisten seksuaalisesta halusta ja parisuhteen seksin määrästä.

Seksologisen tutkimuksen ja ammattilaisten asiakastyökokemuksen perusteella suomalaisissa heteroparisuhteissa yleisin seksuaaliongelma on kumppanien seksuaalisen halukkuuden ja kiinnostuksen (määrällinen) erilaisuus. FINSEX-tutkimuksen perusteella heteroparisuhteessa seksiä vähemmän haluava osapuoli on useimmiten nainen. Myös heteromiehet voivat olla haluttomia, mutta vähäinen tai puuttuva seksin halu nähdään erityisesti parisuhteessa olevien heteronaisten seksuaaliongelmaksi.

Halun vähäisyys nähdään ongelmallisena ja hoitoa vaativana, koska haluttomuuden seurauksena parisuhdeseksi usein vähenee tai loppuu kokonaan. Parisuhteessa olevien ihmisten halun vähäisyys on paitsi seksologinen myös kulttuurinen huolenaihe, mistä kertoo esimerkiksi se, että se on median seksikeskustelujen kestoteema. Varsinkin heteronaisten seksuaalisesta haluttomuudesta on keskusteltu jo kyllästymiseen asti.

Seksologian ammattilaiset tarjoavat erilaisia selityksiä halun vähäisyyteen. Lähtökohta on, ettei kukaan ole omasta tahdostaan haluton, vaan että haluttomuuteen on aina jokin mielekäs syy. Haluttomuuden selitykset voi karkeasti jakaa yksilöön itseensä liittyviin biologisiin tai psyykkisiin tekijöihin ja parisuhteeseen eli kumppanien väliseen tunne- ja seksisuhteeseen liittyviin tekijöihin.

Haluttomuus tulkitaan useimmiten nimenomaan parisuhdeongelmaksi, jonka syyt löytyvät kommunikaatioon ja vuorovaikutukseen liittyvistä vaikeuksista. Syyn tunnistamisen nähdään olevan avain haluttomuuden ratkaisemiseen.

 

 

Onko heteroparisuhteessa tärkeämpää säännöllinen seksi vai tasa-arvo?

Vaikka miesten kotitöihin ja lastenhoitoon käyttämä aika on lisääntynyt, naiset käyttävät näihin silti edelleen enemmän aikaa kuin miehet. Kotitöiden jakaminen on tutkitusti yksi yleisimmistä ristiriitojen aiheuttajista heteroparisuhteissa. Usein naiset kokevat olevansa liikaa vastuussa kotitöistä ja muusta kotiin liittyvästä huolenpitotyöstä ja ovat tyytymättömiä ja turhautuneita vastuun epätasaiseen jakautumiseen (1).

Kotitöissä ei ole kyse vain käytännön työnjaosta, sillä niiden tekeminen tulkitaan myös välittämisen ja huolenpidon ilmaisuksi. Kotitöiden kautta käsitellään myös kysymyksiä sukupuolten välisestä tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta sekä parisuhteessa vallitsevasta vastavuoroisuudesta ja kumppanin arvostamisesta.

Heteroparisuhteessa olevien kokemuksia tutkineet Sinikka Elliot ja Debra Umberson havaitsivat, että seksuaalisuus on mutkikkaassa yhteydessä arjen järjestelyihin, kuten kotitöihin, rahan- ja ajankäyttöön sekä parisuhdetta koskevaan päätöksentekoon.

Seksologisessa parisuhdetyössä seksiä pyritään kuitenkin usein käsittelemään irrallaan muista parisuhdekäytännöistä ja sosiaalisista ja materiaalisista sidoksista, kuten yhteisistä lapsista tai taloudellisista sitoumuksista. Ne paitsi sitovat kumppaneita yhteen, myös tekevät parisuhteesta eroamisen vaikeammaksi.

Seksologinen seksikeskeinen näkökulma konkretisoituu tavassa, jolla ammattilaiset käsittelevät naisten haluttomuutta. Vähäistä halua ja kiinnostusta seksiin saatetaan selittää esimerkiksi naisten ansiotyön ja kotityön kaksoistaakan aiheuttamalla uupumuksella tai naisten tyytymättömyydellä epätasa-arvoiseen työn- ja vastuunjakoon.

Ammattilaiset siis kyllä tunnistavat heteroparisuhteiden epätasa-arvoiset sukupuolittuneet käytännöt. Satunnaisia kommentteja lukuun ottamatta aineistossani ei kuitenkaan arvioida kriittisesti sitä, että vastuu kotitöistä ja huolenpidosta on heterosuhteessa tyypillisesti naisilla. Tämä ikään kuin vain todetaan vallitsevana asiantilana, joka mahdollisesti vähentää halua seksiin.

Ammattilaiset eivät käsittele myöskään sitä, miten parisuhteen osapuolet voisivat muuttaa toimintaansa siten, että työnjako ja vastuunkanto olisivat oikeudenmukaista ja tasa-arvoista.

Sen sijaan saatetaan opastaa siinä, miten konkreettisesta epätasa-arvosta tai epäoikeudenmukaisuuden kokemuksesta huolimatta naiset voisivat huolehtia siitä, että parisuhteessa on seksiä. Tällainen lähestymistapa antaa ymmärtää, että parisuhteessa säännöllinen seksi on tasa-arvoa tärkeämpää.

Kun seksologisen parisuhdetyön ammattilaiset puhuvat parisuhteen seksuaalisuudesta, he tuovat esille vastavuoroisuuden tärkeyttä ja yksipuolisuuden haitallisia seurauksia. Laajemmat kysymykset sukupuolten tasa-arvosta kuitenkin usein sivuutetaan. Seksologinen näkökulma tasa-arvoon olettaa, että heteroparisuhde voisi olla seksuaalisesti tasa-arvoinen ilman, että puututaan heteroparisuhteen muiden arkikäytäntöjen epätasa-arvoon (2).

 

Kotityökielto keinoksi lisätä oikeudenmukaisuutta ja seksiä?

Parisuhdeseksiä ja halua koskevassa keskustelussa olisi tärkeä huomioida, että seksiin vaikuttavat olennaisesti ne tavat, joilla heteroparisuhteissa muutoin käytännössä eletään. Esimerkiksi juuri arkijärjestelyjen tasa-arvolla näyttää olevan merkitystä halun ja seksin kannalta.

Naisten kokemus työnjaon oikeudenmukaisuudesta on yhteydessä parisuhdetyytyväisyyteen. Tyytyväisyys parisuhteeseen puolestaan saattaa lisätä halua seksiin oman mieskumppaninsa kanssa. (3)

Tutkijat ehdottavat, että tutkimustulosta voitaisiin testata käytännössä siten, että seksiin haluttomille naisille määrättäisiin koti- ja metatyökielto (“housework and mental load ban”). Sen aikana mieskumppani ottaisi päävastuun kodin huolenpitotyöstä. Kokeilun jälkeen katsottaisiin, oliko toimintatapojen muutoksella vaikutusta naisten seksin haluun.

Ehdotus on kiinnostava lisä seksologisessa parisuhdetyössä haluttomuuden hoitoon käytetyille menetelmille. Tällainen on esimerkiksi yhdyntäkielto (“sex ban”), jonka tavoitteena on vähentää paineita vastata seksiä koskeviin odotuksiin sekä löytää muunlaisia tapoja seksuaalisen läheisyyden ja nautinnon kokemiseen.

Koti- ja metatyökielto voisi olla heteroparisuhteissa konkreettinen keino puuttua tilanteeseen silloin, kun nainen on kiinnostunut seksistä, mutta haluton siihen epätasa-arvosta johtuvan uupumuksen ja/tai tyytymättömyyden vuoksi. Tällöin tartuttaisiin itse ongelmaan – eli huolenpitovastuun epäoikeudenmukaisuuteen ja epätasa-arvoon – eikä vain siihen, miten nainen saataisiin kaikesta huolimatta haluamaan ja harjoittamaan (enemmän) seksiä.

 

(1) Jurva & Lahti 2019

(2) Haataja 2019: 48

(3) Johansen ym. 2023

 

Lähteet

Elliot, Sinikka, Umberson, Debra (2008) The Performance of Desire: Gender and Sexual Negotiation in Long-Term Marriages [https://onlinelibrary.wiley.com/doi/10.1111/j.1741-3737.2008.00489.x]. Journal of Marriage and Family, 70(2), 391–406.

Haataja, Marika (2019) Ohjattuja seksuaalisia nautintoja [https://trepo.tuni.fi/handle/10024/116918]. Tampere: Tampereen yliopisto.

Johansen, Eva, Harkin, Astrid, Keating, Fionna, Sanchez, Amelia, Buzwell, Simonne (2023) Fairer Sex: The Role of Relationship Equity in Female Sexual Desire [https://www.tandfonline.com/doi/full/10.1080/00224499.2022.2079111]. The Journal of Sex Research, 60(4), 498–507.

Jurva, Raisa, Lahti, Annukka (2019) Challenging Unequal Gendered Conventions in Heterosexual Relationship Contexts through Affective Dissonance [https://doi.org/10.1080/08038740.2019.1682662]. NORA – Nordic Journal of Feminist and Gender Research, 27(4), 218–230.

 

Maiju Parviainen (FT) työskentelee tutkijatohtorina Itä-Suomen yliopistossa Kun sateenkaaren päässä on ero – sateenkaarieron prosessit -tutkimushankkeessa. Hän tutki väitöskirjassaan suomalaisten seksologisen parisuhdetyön ammattilaisten käsityksiä ja tulkintoja heteroparisuhteen seksuaalisuudesta, seksistä, halusta ja niihin liittyvistä ongelmista.

Brasilian kaduilla olevien lasten ja nuorten perhesuhteet

Posted on by Kitti Suoranta
Lukuaika: 4 min.

Uhreja, orpoja, hylättyjä? Mielikuvia Brasilian ’katulapsista’ on monenlaisia. Nämä lapset ja nuoret eivät kuitenkaan ole täysin irrallaan. Suurimmalla osalla heistä on perhe ja koti katuelämän ohella. Brasilian Recifen kadulla olevat lapset ja nuoret kuvasivat perhesuhteitaan merkityksellisinä mutta jännitteisinä.

Laajalti käytetyn määritelmän mukaan ’katulapset’ ovat alle 18-vuotiaita lapsia ja nuoria, jotka ovat riittämättömästi suojeltuja tai valvottuja ja joille ’kadusta’ on tullut koti tai paikka, jossa tienata elantoa. (Thomas de Benítez, 2011).

Tutkimukseni (Lehtonen 2021; Lehtonen 2023) aiheena on brasilialaisen Recifen kaupungin kadulla olevien lasten ja nuorten perhesuhteet. Vuosina 2018–2019 kuljin paikallisen kansalaisjärjestön matkassa tehden etnografista tutkimusta, ja haastattelin tutkimukseeni kymmentä kadulla olevaa lasta ja nuorta.

Kaikilla tutkimukseni osallistujilla oli side sekä ainakin yhteen perheenjäseneen että katuelämään. Nämä siteet olivat kuitenkin erilaisia. Osa vietti kadulla myös öitä, osa oleskeli kadulla päivisin mutta palasi perheensä luo yöksi. Jotkut olivat kadulla perheenjäsentensä kanssa. Myös samalla lapsella tai nuorella katu- ja perhetilanne saattoi vaihdella.

Lasten ja nuorten elämää määritti kiertokulku paitsi kadun ja auttajatahojen, myös eri perheenjäsenten välillä. Lapsilla ja nuorilla oli siten elämässään useita merkityksellisiä paikkoja ja ihmisiä, joiden välillä he liikkuivat joustavasti ja itsenäisesti.

 

Vastavuoroisuutta, tukea, yhteisiä unelmia ja haastavia tunteita

Tutkimukseen osallistuneilla lapsilla ja nuorilla oli monimuotoisia perhetaustoja, mutta yhteistä oli, että he kokivat perhesiteensä tärkeinä. Lasten perhesuhteita määrittivät toisistaan riippuvat vastuut, huoli ja haastavat tunteet, sekä yhteiset unelmat ja tuki. Näiden kautta perheet pyrkivät selviytymään vaikeissa elinolosuhteissaan.

Tutkimukseen osallistunut 12-vuotias Bruno kuvasi haluaan osallistua perhe-elämän ylläpitoon: ”Kun olin nuorempi, olin äitini kanssa asemalla, kun hän oli siellä kerjäämässä. Myin myös purkkaa. Myyn edelleen, ja kerjään. Haluan rahaa itselleni, mutta joskus vien sitä äidilleni. Hän ei pakota minua, mutta haluan auttaa häntä.”

Monet lasten ja nuorten kuvaukset perheistään olivat ristiriidassa ihanteeseen, jonka mukaan perheiden tulisi yksinomaan huolehtia lapsistaan eikä toisin päin. Perhesuhteet olivat vastavuoroisia, ja lapset ja nuoret osallistuivat aktiivisesti perheidensä hyvinvoinnin edistämiseen. (Lehtonen, 2023).

17-vuotias Larissa taas kuvasi äitinsä huolta sekä hänen perheensä toiveita: ”Viime päivinä olin kadulla paljon. Nukuin kadulla ja hän (äiti) tuli hakemaan mut kotiin. Joskus menen hänen kanssaan, joskus en. Mutta tällä kertaa menin koska ikävöin häntä. Hän on ollut kadulla ennen, hän tietää kuinka vaarallista siellä on. […] Perheeni toivoo, että palaisin kotiin.”

Kysyin Larissalta millaisia muita toiveita hänen perheellään on Larissaa kohtaan, ja hän vastasi: ”Siskoni haluaa, että lopettaisin liiman ja tupakan. Äitini toivoo että menisin kouluun, hän puhuu siitä aina. […] Palaan vielä kouluun. Jos Jumala haluaa.”

Tutkimukseen osallistuneet lapset ja nuoret kuvasivat omia unelmiaan samanlaisiksi, kuin mitä he arvelivat heidän perheenjäsentensä toivovan heille. Lapset ja nuoret kertoivat haluavansa oman perheen, kouluttautua ja saada työpaikan, sekä lopettaa päihteidenkäytön ja kadulla olon. Monet eivät kuitenkaan kokeneet näitä unelmia mahdollisiksi siinä todellisuudessa, jossa he elivät.

Toisinaan perhesuhteet olivat haastavia ja jännitteisiä, kuten 17-vuotias Gabriel kuvasi: ”Äitini heitti mut ulos kotoa isäpuoleni takia. Kun hän on isäpuoleni kanssa, hän on erilainen, hän muuttui paljon. Ja heitti mut ulos. […] Mutta en välitä enää. Nukun mieluummin kadulla. […] En halua heidän kanssaan parempaa suhdetta.”

Jotkut perhetilanteet olivat hyvin monimutkaisia, ja niihin saattoi sisältyä väkivaltaa ja konflikteja. Perheestä puhuminen oli haastavaa monille lapsille. Keskeistä näin haavoittuvassa asemassa olevien lasten ja nuorten kanssa on herkistyä heidän yksilöllisille tarpeilleen ja antaa heille aikaa kertoa tilanteestaan sitten, kun he ovat siihen valmiita.

Mahdollisista ristiriitaisista tunteista ja konflikteista huolimatta perhesuhteet olivat lapsille ja nuorille merkityksellisiä. Lasten ja nuorten hyvinvointi oli sidoksissa heidän läheistensä hyvinvointiin – mutta myös perheet ovat huolenpidon tarpeessa.

 

Hylättyjen lasten sijaan tulisi puhua hylätyistä perheistä

Mitä kadulla olevien lasten ja nuorten tilanteen edistämiseksi voidaan tehdä? Lapsiin ja nuoriin ei tulisi suhtautua irrallaan perheistään kadulla olevina saarekkeina. Perhetilanne tulisi aina pyrkiä selvittämään ja perheiden rooli tulisi tunnistaa, jotta lapsille, nuorille ja heidän perheilleen voidaan tarjota tukea.

Lapset ja nuoret ilmaisivat toistuvasti halua parantaa yhteyttä perheisiinsä. Osa oli palannut perheidensä luokse, vaikka olisivat olleet kadulla pitkään. Monissa tapauksissa perheiden jälleenyhdistämisen tulisi olla työskentelyn keskeinen tavoite. On kuitenkin tilanteita, joissa tämä ei ole lapsen tai nuoren edun mukaista. Tällöin tulisi tavoitella perheenyhdistämistä sukulaisille, tai muita vaihtoehtoisia ratkaisuja.

Lapsia ja nuoria ei tulisi nähdä mustavalkoisesti perheidensä laiminlyöminä tai hylkääminä orpoina. On huomionarvoista, että katuelämä on usein ylisukupolvista. Monet lapset ja nuoret ovat alkaneet viettää aikaa kadulla perheenjäsentensä kanssa. Osalla on perheenjäseniä, joilla on ollut lapsesta asti side katuelämään.

Sen sijaan, että lasten tilanteesta syytetään heidän perheitään ja perheet leimataan itsestään selvästi kyvyttömiksi huolehtimaan lapsista, tulisi ilmiötä tarkastella laajemmin. Äärimmäinen köyhyys, eriarvoisuus, ja Brasilian valtion kyvyttömyys auttaa näitä perheitä ovat juurisyitä lasten ja nuorten kadulla oloon.

Osallistujien nimet on muutettu. Sitaatit ovat alun perin portugalinkielisiä.

Lähteet

Lehtonen, Annika (2021) ”They wish I would come back home”: An ethnographic study of street children’s family relations in Recife, Brazil. Pro gradu -tutkielma, Tampereen yliopisto. https://urn.fi/URN:NBN:fi:tuni-202104142967.

Lehtonen, Annika (2023). ‘She does not make me do it, but I want to help her’: Relational family interdependence of street-connected youth in Recife, Brazil. Childhood, 0(0). https://doi.org/10.1177/09075682231200792

Thomas de Benítez, Sarah (2011) State of the World’s Street Children: Research. London: Consortium for Street Children.

 

 

Annika Lehtonen (YTM) on sosiaalityön väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa. Väitöstutkimuksen aiheena on kadulla olevien lasten ja nuorten perhesuhteet sekä liikkuvuus kadun ja perheen välillä Brasilian Recifessä ja Salvadorissa.

Miksi äitiys kaduttaa?

Posted on by Annukka Lahti
Lukuaika: 4 min.

Äitiyden odotetaan tekevän onnelliseksi, mutta kokemus voikin olla erilainen: liian painavaa vastuuta, musertavaa syyllisyyttä ja totaalista yksinjäämistä. Hyvän äitiyden ja yksinpärjäämisen ihanteet tekevät avun pyytämisestä ja saamisesta haasteellista.

Perheellistymiseen liitetään monenlaisia odotuksia siitä, miten oma perhe tekee onnelliseksi. Monet äitiyttä pohtivat suunnittelevat myös jakavansa vanhemmuuden vastuut puolison kanssa tasavertaisesti ja arvioivat saavansa tukea ja apua läheisiltään. Silloin kun lisäapua tarvitaan, ovat hyvinvointivaltion palvelut ja turvaverkot olemassa.

Mutta entä jos nämä odotukset onnellisuudesta, tasavertaisesta työnjaosta ja turvaverkkojen toimivuudesta eivät täytykään? Joillekin äideille pettymykset ovat niin karvaita, että he huomaavat katuvansa äitiyttä ja perheen perustamista.

Tässä tekstissä analysoimme odotusten ja kokemusten välisestä ristiriidasta kumpuavia äitiyden katumuksen tunteita. Teksti perustuu vanhemmuuden katumuksen kokemuksia kartoittavaan kirjoitusaineistoon, joka on kerätty yhteistyössä Helsingin Sanomien kanssa vuonna 2019. Aineistonkeruuseen osallistui yli 149 vanhempaa, joista 128 oli naisia.

Aineistonkeruuseen osallistui hieman yllättäen myös vanhempia, jotka eivät tunteneet katumusta, vaan halusivat kertoa kokemuksistaan vanhempia. Kuten eräs vastaaja totesi, “en varsinaisesti kadu, mutta mietin voisivatko asiat olla toisin”. Näiden vastaajien kokemukset olemme rajanneet aineiston ulkopuolelle. Näin analyysissa mukana ovat vain niiden äitien vastaukset, jotka ovat selkeästi ilmaisseet katuvansa äitiyttä. Vastaajista suurin osa oli korkeakoulutettuja, parisuhteessa olevia pienten lasten äitejä.

 

Odotusten ja kokemusten välinen ristiriita

Feministiteoreetikko Sara Ahmedin mukaan heteroseksuaalisen parisuhteen varaan rakentuva ydinperhe on voimakas onnellisuusobjekti, johon latautuu runsaasti odotuksia perheen onnelliseksi tekevästä voimasta. Perheeseen liitetyt odotukset onnellisuudesta voivat myös tehdä toisenlaisten tulevaisuuksien kuvittelemisen vaikeaksi. Olemme tottuneet ajattelemaan, että lapsettomuuteen saattaa liittyä katumusta siitä, ettei lapsia tullut hankittua, mutta lapsia ja äitiyttä ei voi katua.

Tämä perheeseen ja lapsiin liittyvä onnellisuusodotus näkyi aineistossa selvästi. Samaan aikaan lapsetonta elämää oli vaikea kuvitella onnelliseksi. Yksi toistuvista teemoista oli kuitenkin naisten äitiyteen ja perheeseen liittämien odotusten ja kokemusten välinen ristiriita. Kuten eräs vastaaja kirjoitti:

Olin aina ajatellut, että perheellisillä on kivempaa. Olen ainoa lapsi, joka asui äitinsä kanssa, ja minusta se oli huono kasvuympäristö, olisin halunnut kasvaa perheessä. Jotenkin ajattelin myös, että lapsettomien aikuisten elämän näytti täyttävän työ tai yksinäisyys ja että se on tylsää. 

Äidit kuvasivat katumuksen tunteidensa liittyvän siihen, miten äitiys ei tehnytkään heitä onnelliseksi. Sen sijaan äitiys onkin tuonut mukanaan negatiivisiksi ja vaikeiksi koettuja tunteita, kuten syyllisyyttä, riittämättömyyttä ja uupumusta. Hyvin yleisiä olivat myös kuvaukset oman ajan, tilan ja vapauden kaipuusta:

Olen akateeminen, nähnyt maailmaa ja lisäksi ammatiltani opettaja, mutta silti en tajunnut etukäteen miten intensiivistä vanhemmuus on. Kaikki puitteet ovat kunnossa ja rahahuoliakaan ei ole, mutta jatkuva riittämättömyyden tunne jäytää. Omaa aikaa ei ole ikinä, eikä edes tilaa ajatella. Vakuuttelen itselleni päivittäin, että olisin katunut tosi paljon jos en olisi tehnyt lasta ja olisin jäänyt elämässä paljosta paitsi ja kuollut yksin, mutta silti kaipaan omaa aikaa ja tilaa ja sitä että maailma olisi vielä avoin.

Kuten Orna Donath on omassa äitiyden katumusta koskevassa uraa uurtavassa tutkimuksessaan tuonut esiin, katuvien äitien kokemukset eivät sinänsä ole poikkeuksellisia. Esimerkiksi oman ajan ja tilan puute sekä ajoittaiset syyllisyyden ja pettymyksen tunteet ovat monille äideille osa äitiydessä koettuja tunteita ja ristiriitoja. Poikkeuksellista on kuitenkin se, millaisiin johtopäätöksiin katuvat äidit omien kokemustensa pohjalta tulevat, sillä he kokevat äitiyden lopulta ottavan enemmän kuin antavan. He eivät ryhtyisi äidiksi, jos tietäisivät sen mukanaan tuomat vaikeat tunteet ja vastuut.

 

Äitien yksinäinen vastuu

Vanhemmaksi tulevilla on odotuksia vanhemmuuden vastuiden jakautumisesta puolisoiden kesken. Vaikka isien osallistuminen lastenhoitoon ja kotitöihin on lisääntynyt viime vuosikymmeninä, perheiden sisäiset hoivavastuut voivat olla edelleen vahvasti sukupuolittuneita. Ristiriitoja syntyy, kun odotukset jaetusta vanhemmuudesta törmäävät arjessa elettyyn epätasa-arvoon. Odotusten ja kokemusten välinen ristiriita saattoi olla niin voimakas, että se ilmeni katumuksen tunteina:

Isä ei osallistunutkaan lapsiperhearkeen ja jäin yksin. Se tuli suurena yllätyksenä ja aiheutti vihan tunteita siitä kuinka suuri vastuu jäi yksin minulle ja hän pystyi ikään kuin perääntymään. Jos hän ei hoida, minun on pakko. Jos olisin tämän tiennyt lapsia ei todellakaan olisi tullut. 

Lasten syntymään liittyy odotuksia myös sukulaisten ja läheisten osallistumisesta lasten hoivaan ja lapsiperhearkeen. Suomessa neljä viidestä isovanhemmasta osallistuukin lastenlastensa hoitamiseen. Noin puolet vanhemmista saa lastenhoitoon apua myös sisaruksiltaan, ja noin joka kolmas ystäviltään. Osa katuvista äideistä koki totaalista, laajempaan sosiaaliseen ympäristöön liittyvää yksinjäämistä hoivavastuun kanssa:

Myös yllättävän syvää katkeruutta lähipiiriä kohtaan koska olemme jääneet lähes täysin tukiverkoitta (oma äiti on kuollut mutta muuten isovanhempia kyllä olisi ja kummeja mutta he eivät tajua auttaa).

 

Muutoksen mahdollisuudet?

Osa vastaajista pohti ratkaisuja katumuksen tunteita aiheuttaviin vaikeuksiin, kuten vastuun kasautumiseen äidin harteille ja uupumukseen. He pohtivat, miten voisivat saada kaivattua väljyyttä arkeen ja tehdä siitä itselleen elettävämpää. Samalla he kuvasivat kuitenkin myös tunteita ja ihanteita, jotka muodostivat esteitä muutosten tekemiselle:

Yritän löytää ratkaisuja uupumukseen ja harkitsen koko ajan perheneuvolaan soittamista, lastenhoitopalvelua ja siivoojan palkkaamista, mutta toistaiseksi huono omatunto läsnäolon vähenemisestä estää tekemästä oikeita muutoksia.

Vastaajan pohdinnan voi nähdä kertovan lapsen tarpeiden asettamisesta etusijalle ja hyvän äitiyden kulttuurisista ihanteista, jotka korostavat äidin läsnäolon merkitystä lapsen hyvinvoinnille. Siten syyllisyyden tunteet ja hyvän äitiyden ihanteet toimivat muutosta estävinä tekijöinä.

Katumuksen tunteiden vuoksi muutoksia elämässään tehneet vastaajat kuvasivat näitä muutoksia lyhyesti ja toteavasti: “muutin pois perheen luota” ja “erosin, muutin”. Pidemmissä kuvauksissa tuotiin esille sitä, miten äitien oli vaikea neuvotella enemmän tilaa itselleen ydinperhe-arjessa. Tällöin ratkaisuna saatettiin nähdä ero lapsen toisesta vanhemmasta ja lasten vuoroasuminen, joka oli mahdollistanut joillekin äideille enemmän omaa aikaa ja tilaa:

Erosin lasten isästä vaikka tiesin sen vaikuttavan lapsiin jollain tasolla. Se oli ainut keino millä sain omaa elämääni edes hieman takaisin kun lapset on isällään.

 

Tabun rikkojat

Äitiys voi siis kaduttaa, kun perhe-elämä ei täytä äitiyteen ja ydinperhe-elämään ladattuja odotuksia onnellisuudesta ja hoivan tasa-arvoisesta jakautumisesta. Äitiyden katumus on kuitenkin pitkään pysynyt piilossa, osin koska äitiyden negatiivisista puolista julkisesti puhuviin naisiin suhtaudutaan vaihtelevasti, jopa vihamielisesti.

Äitiyden katumusta saatetaan myös pitää merkkinä mielenterveyden ongelmista, tai jopa leimata katuva äiti lapsia vihaavaksi hirviöksi. Siitä huolimatta naiset ovat alkaneet puhua katumuksesta, anonyymeilla keskustelupalstoilla, osallistumalla tutkimuksiin tai jopa julkisesti.

Osa äideistä haluaa rikkoa katumusta ympäröivän hiljaisuuden ja lisätä ymmärrystä äitien tunteiden moninaisuudesta. Tutkimusta katumuksen kokemuksen moninaisista psykologisista, sosiaalisista ja yhteiskunnallisista juurista tarvitaan.

 

Lähde

(1) Mustosmäki, Armi & Sihto, Tiina (2023). Äitiyden katumus. Teoksessa Tiina Sihto & Paula Vasara (toim.) Hoivan pimeä puoli. Helsinki: Gaudeamus.

 

Kirjoittajat

Armi Mustosmäki (YTT) toimii akatemiatutkijana Itä-Suomen yliopistossa yhteiskuntatieteiden laitoksella. Hän on tutkinut äitien negatiivisia, kiellettyjä tunteita ja niistä käytyä (julkista) keskustelua sekä pohjoismaista mallia ja työelämän muutosta.

Tiina Sihto (YTT) toimii tutkijatohtorina Helsingin yliopistossa SustAgeable-hankkeessa sekä jäsenenä Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikössä. Sihdon tutkimuksellinen kiinnostuksensa kohdistuu erityisesti hoivan kysymyksiin. Hän on toinen teoksen Hoivan pimeä puoli toimittajista.