Sateenkaariperheen alkuvaiheessa neuvotellaan lapsen hankkimisen oikeutuksesta, rahasta ja sukusolujen luovuttajasta

Lukuaika: 3 min.

Lasta haluavat seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat joutuvat sopimaan monista asioista sekä perheen sisällä että ulkopuolisten kanssa. Perheytymisprosessi käynnistyy lapsitoiveesta ja johtaa harkinnan, suunnittelun, erilaisten neuvotteluiden ja käytännön toimien kautta lopulta lapsen saapumiseen. Haluttu perhemuoto ja lapsen saamisen tapa vaikuttavat siihen, mistä kaikesta ja keiden kanssa prosessissa neuvotellaan.

’’Meillä oli luovuttajan kanssa selvät sävelet: hän oli vain luovuttaja ja ei missään tekemisissä perheemme kanssa. Sovittiin, että voidaan moikata jos kadulla tavataan. Sovimme myös, että hinta on parikymppiä. Hän ei olisi halunnut ottaa rahaa, mutta halusin maksaa. Se tuntui jotenkin selvemmältä.’’

Yksin lapsen hankkinut sateenkaariperheen äiti Nella kuvailee näin sukusolujen luovuttajan kanssa sopimiaan asioita. Nella halusi yrittää saada lapsen koti-inseminaatiolla ja oli etsinyt sukusolujen luovuttajaa internetin keskusteluryhmän kautta. Hän oli miettinyt etukäteen asiat, joista halusi sopia ja valinnut lopulta kahdesta ehdokkaasta sen, jonka kanssa oli päässyt haluamaansa lopputulokseen.

Nella on yksi väitöskirjatutkimukseeni liittyvään kyselyyn vastanneista. Hänen lisäkseen 73 sateenkaariperheen vanhempaa vastasi avoimiin kysymyksiin lapsen hankkimisesta. Vastaajien yleisin perhemuoto oli naisparin lapsiperhe. Muita perhemuotoja olivat yhden vanhemman sateenkaariperhe, miesparin lapsiperhe, kumppanuusvanhemmuus kahden ystävän välillä sekä kolmi- ja neliapilaperhe. Suurin osa lapsista oli syntynyt perheisiin – muita tapoja saapua perheeseen olivat ulkoinen adoptio ja lapsen sijoittaminen perheeseen.

 

Olemmeko valmiita saamaan lapsen – ja onko maailma tarpeeksi valmis?

’’Emme olleet kaikesta samaa mieltä. Mietimme, miten miespari otetaan vastaan eri yhteyksissä, kun mies hoivan antajana on monelle melko tuntematon asia. Meillä oli paljon keskusteluja siitä, kuinka voisimme suojella lasta ennakkoluuloilta. Mietimme jopa, onko oikein hankkia lapsi. Olisiko hänen elämänsä liian vaikeaa?’’

Janne kuvailee pohdintaa, jota he olivat käyneet puolisonsa kanssa toiveistaan saada lapsi. Osa kyselyyn vastaajista kertoi neuvotelleensa kumppaninsa kanssa jopa useita vuosia lapsen hankkimisesta. Toiveet saada lapsi olivat olleet voimakkaita, mutta samalla pelko ympäröivän maailman suhtautumisesta sateenkaariperheen lapseen oli aiheuttanut huolta. Pelot syrjinnästä tai lapsen kiusatuksi tulemisesta olivat kuitenkin osoittautuneet turhiksi.

 

Sukusoluja tutulta, tuntemattomalta vai joltain siitä väliltä?

Osa kyselyyn vastanneista naispareista ja itsellisesti lapsen hankkineista naisista oli halunnut käyttää nimenomaan tunnetun luovuttajan sukusoluja. Osa oli etsinyt Nellan tavoin luovuttajaa, jonka henkilöllisyys olisi tiedossa, mutta joka ei ollut tuttu entuudestaan. Toiset taas olivat halunneet tutun luovuttajan lähipiiristään.

Osalle vastaajista oli myös ollut alusta alkaen selvää, että he haluavat käyttää täysin anonyymin luovuttajan sukusoluja, kun taas toiset olivat päätyneet täysin anonyymiin luovuttajaan harkinnan jälkeen tai siinä tapauksessa, ettei sopivaa tuttua luovuttajaa ollut löytynyt.

Naisparit olivat keskustelleet siitä millaisia ominaisuuksia he toivoivat luovuttajalta ja millainen rooli tunnetulla luovuttajalla olisi perheen elämässä. Lapseen liittyvistä oikeuksista ja velvollisuuksista tai niiden puuttumisesta oli myöhemmin sovittu mahdollisten luovuttajien kanssa. Naisparien keskinäiset neuvottelut olivat osalla liittyneet siihen, kumpi yrittäisi tulla raskaaksi ja synnyttäisi lapsen. He olivat myös sopineet mitä kautta tarvittavat sukusolut hankittaisiin ja käytettäisiinkö hedelmöityshoitoklinikan palveluja vai koti-inseminaatiota.

 

Miten paljon lapsi saa maksaa?

Lähes kaikki vastaajat olivat neuvotelleet rahasta lapsen hankinnan yhteydessä. Tunnetun sukusolujen luovuttajan kanssa oli saatettu sopia siitä, maksetaanko siittiöistä korvausta. Yksityisen hedelmöityshoitoklinikan palveluja käyttäneet olivat pohtineet, miten pitkään hoitoja jatkettaisiin ja paljonko niihin oltaisiin valmiita käyttämään rahaa. Osa vastaajista oli käynyt myös lainaneuvotteluja pankin tai lähipiiriinsä kuuluvan henkilön kanssa hoitojen rahoituksesta. Lapseen liittyvien kustannusten jakamisesta oli neuvoteltu erityisesti niissä sateenkaariperheissä, jotka muodostuivat useammasta kuin yhdestä kotitaloudesta.

Monien osapuolten kanssa käydyt neuvottelut käsittelivät käytännön seikkojen ohella lapsen perheyhteisössä noudatettavia perinteitä ja lapsen kasvatusta. Lapsuudenperheen, muiden sukulaisten ja ystävien kanssa oli sovittu etukäteen tuesta ja käytännön avusta, jota he voisivat antaa vanhemmille lapsen saavuttua perheeseen.

 

Kaikkien osallisten on hyvä tietää, mitä haluavat

Arkielämä ja vanhempien keskinäiset suhteet olivat lapsen saavuttua perheeseen sujuneet sitä paremmin, mitä varhaisemmassa vaiheessa ja perusteellisemmin kaikki mukana olleet olivat päässeet sopimaan asioista keskenään. Neuvotteluja yhdessä lasta hankkivien osapuolten välillä pystyttiin käymään reilusti vain silloin, kun kaikki osalliset tiesivät, mitä haluavat.

Lasta haluavien olisikin hyvä ensin miettiä omalta osaltaan, millaiset asiat ovat heille tärkeitä vanhemmuuteen liittyen ja mistä he eivät ole valmiita tinkimään. Näiden pohdintojen merkitys kasvoi entisestään, jos lapsen saamiseen liittyi enemmän kuin kaksi aikuista ja/tai useampi kuin yksi kotitalous.

 

Väitöskirjatutkija Sonja Anttila (KM, KtaO, lo) tarkastelee tutkimuksessaan sateenkaariperheellisten perheytymisprosesseja neuvotteluiden, taloudellisten resurssien ja moninaisten läheissuhteiden merkitysten kautta. Hän työskentelee tällä hetkellä yliopisto-opettajana Helsingin yliopistossa. Väitöstutkimusta ovat rahoittaneet Home economics education for diversities-tutkimushanke, Elli Sunisen & Rachel Trobergin säätiö, Suomalainen Konkordialiitto ja Tampereen talouskoulun säätiö.

Kuvat: Pexels

Koronakriisi nosti esille palkkatöiden reunamilla toimivat perheet

Lukuaika: 3 min.

Yhä suurempi joukko naisia työskentelee pysyvän palkkatyön ulkopuolella. Yrittäjämuotoisia töitä, keikka-, pätkä- ja silpputöitä tekevät pienten lasten äidit ovat eläneet epävarmuuden sävyttämässä maailmassa jo ennen koronakriisiä.

Tällä hetkellä yhteiskuntaa avataan ja etätöistä palataan vähitellen toimistoihin – tai ne palaavat, joilla on toimisto. Pienten lasten äidit ovat usein tilanteissa, joissa pysyvän palkkatyön suoma taloudellinen ja oikeudellinen turva puuttuvat ja työn tekemisen paikat vaihtuvat.

Koronapandemia ei ollut vielä näköpiirissä, kun haastattelin palkkatyön reunamilla toimivia pienten lasten äitejä väitöstutkimustani varten. Väitöskirjani osoittaa, että yhteiskunnalliset muutokset koskettavat erityisen voimakkaasti naisia, äitejä ja vakaan palkkatyön ulkopuolella työskenteleviä.

Nimitän väitöskirjassani palkkatyön reunamiksi sellaisia työmarkkinatilanteita, joissa tehdään muun muassa freelancer-töitä, keikkatöitä ja pienimuotoista yrittäjyyttä. Kokoaikaisen, jatkuvan palkkatyön sijaan yhä kasvava osa ihmisistä saa toimeentulonsa epävarmoista ja vaihtuvista työprojekteista.

Palkkatyön reunamat ovat tulleet uudenlaisella tavalla näkyville viimeisen puolentoista vuoden aikana erityisesti kulttuurialan, yrittäjien ja hoitajien ahdingon vuoksi. Nämä ovat myös niitä ammattiryhmiä, joita haastattelin tutkimustani varten alojen prekaariuden vuoksi. Prekaariuden yksi piirre on työsuhteiden epätyypillisyys.

Maailmanlaajuinen kriisi toi parrasvaloihin sen elämän epävarmuuden lisääntymisen, mikä oli pienemmässä mittakaavassa olemassa jo aiemmin. Prekaarin työn teettämisen muodot tarjoavat hauraan perustan ihmisten tulevaisuuden suunnitelmille ja toiveille perheen perustamisesta tai sen kasvattamisesta.

 

Tulevaisuuden varmistelua ja notkeaa sopeutumista

Prekarisoituneilla työmarkkinoilla monet naiset tekevät yrittäjämäisiä töitä ja sellaisia digiajan mahdollistamia töitä, joita voi tehdä kotoa käsin. Tulevaisuutta turvataan myös kouluttautumalla jatkuvasti lisää.

Palkkatyön reunamat kutsuvat erityisesti pienten lasten äitejä, jotka etsivät luovia ratkaisuja työn ja perheen yhteensovittamiseen, osaamisensa kehittämiseen ja toimeentuloon. Tutkimuksessani kohdistin huomioni tähän ryhmään, joka on jäänyt näkymättömiin niin yhteiskunnallisessa keskustelussa kuin sosiaalipoliittisessa päätöksenteossa.

Oletin tutkimuksessani, että yhteiskunnalliset muutokset koskettavat tiukimmin niitä, jotka toimivat jatkuvan palkkatyön oikeudellisen suojan ulkopuolella. Tämä olettamus on toteutunut pandemian vaikuttaessa kovimmin jo valmiiksi prekaareissa asemissa työskenteleviin.

Olen seurannut sitä notkeutta, jolla erityisesti naisyrittäjät ovat sopeutuneet muuttuviin työtilanteisiin. Esimerkiksi käsityöyrittäjät alkoivat myydä personoituja maskeja ja monet hyvinvointipalvelut käänsivät palvelunsa etäyhteyksillä saavutettaviksi hyvin nopeassa aikataulussa.

 

Perheiden arkea palkkatyön reunamilla

Notkeasta työmarkkinoilla luovimisesta huolimatta uudenlainen arki koronakriisin keskellä on ollut vaativaa. Kevään 2020 poikkeusolotila siirsi lapset ja nuoret etäopetukseen  –  karanteenit, lasten flunssat ja eristäytyminen ovat pitäneet perheitä kotona sen jälkeenkin. Kaikki harrastustoiminta ei ole vieläkään palannut normaaliksi.

Monet tutkijat ovat aiheellisesti otaksuneet, että arjen pyörityksen tiivistyminen kotiin on tarkoittanut lasten hoivan ja kotityövastuiden kasautumista entisestään äideille. Pandemia on nähty mahdollisena takaiskuna tasa-arvolle niin perheissä kuin työelämässäkin.

Väitöskirjassani osoitin, että epätyypilliset työt ja muuttuvat tilanteet työelämässä luovat myös uudenlaisia mahdollisuuksia hoivan järjestämiseen. Etenkin nuoret vanhemmat neuvottelevat hoivan jakamisesta yli ydinperheen perinteisten rajojen. Ystävät, hoitoringit ja isovanhemmat mahdollistavat töiden tekemistä epätyypillisiin aikoihin ja myös kaukana kotoa.

Hoivan jakaminen on tarpeen siksikin, että varhaiskasvatus pystyy vastaamaan heikosti epätyypillisiä töitä tekevien perheiden tarpeisiin. Uskon lapsiperheiden kärsineen koronakriisin aikana siitä, etteivät isovanhemmat ole voineet osallistua lastenlastensa hoitoon entiseen tapaan.

Koronakriisin vaikutuksia lapsiperheisiin on tutkittu jo jonkin verran. Turun yliopiston tutkijoiden mukaan korona-arki on kohdellut ihmisiä epätasa-arvoisesti. Pinnan alla kyteneet ongelmat ovat nousseet esille jatkuvan yhdessäolon seurauksena. Kriisi on koskettanut voimakkaimmin jo ennestään haavoittuvassa asemassa olevia perheitä, kuten yksinhuoltajaperheitä ja perheitä, joissa on erityistä tukea tarvitsevia lapsia.

 

Prekaareissa töissä elämä oli haurasta jo ennen pandemiaa

Omassa tutkimuksessani palkkatöiden reunamilla työskentelevät äidit kertoivat työn ja kodin välisen rajan sekoittumisesta ja sen mukanaan tuomista haasteista. Nyt työn ja perheen välinen raja on hämärtynyt myös niissä perheissä, joissa vakaa palkkatyö ja sen mukanaan tuomat arkiset rutiinit, kuten työmatkat ovat pitäneet elämän eri osa-alueet aiemmin erillään.

Pandemia-aikana perheistä näytetään kerrottavan medioissa kahdenlaista tarinaa. Toisaalla taloudellinen epävarmuus kiristää ilmapiiriä ja kerryttää arkisia haasteita, kun taas toisaalla kerrotaan ulkoilun täyttämistä vapaasti organisoiduista päivistä, joita helpotetaan ravintolasta kotiin tilatuilla päivällisillä.

Toivon, että keskustelussa pandemian vaikutuksista perheisiin ja läheissuhteisiin otetaan huomioon perheiden tilanteet myös tätä polarisoitunutta kuvaa moninaisemmin. Enemmän huomiota on kiinnitettävä epätyypillisten työsuhteiden tuottamaan turvattomuuteen työmarkkinoilla ja lapsiperheille tarjolla olevien palvelujen ajantasaisuuteen.

 

YTT Lilli Aini Rokkonen väitteli yhteiskuntapolitiikasta Itä-Suomen yliopistossa 27.11.2020. Hän työskentelee erityisasiantuntijana kansainvälisessä yliopistojen kehittämishankkeessa.

 

Kuvat: Stock Snap, Leah Kelley/Pexels

Imetystä koskevat odotukset luovat paineita äideille

Lukuaika: 3 min.

Imetys on asia, jota monet äidit ja vanhemmat joutuvat miettimään. Onnistuuko imetys? Entä jos ei halua imettää? Mikä on mahdollisen puolison rooli, jos äiti keskittyy imettämiseen? Myös ulkopuoliset suhtautuvat imetykseen usein ristiriitaisesti: Korvikeruokinnasta voi saada arvostelevia kommentteja, mutta imetystä voidaan pitää ’liian julkisena’ tai se voi kestää ’liian pitkään’.

 

Useimmat vanhemmat haluavat lapselleen parasta. He toivovat, että voivat toiminnallaan turvata lapsen kasvun ja kehityksen. Imetys yhdistetään usein ’hyvään äitiyteen’.

Samalla imetys on kuitenkin hyvin normitettua: sen pitäisi tapahtua mieluiten kotona, pienen vauvan kanssa ja loppua, kun lapsi täyttää vuoden. Sitä ei pidä tuoda julkiseen tilaan, tai jos tuodaan, niin ’se tulisi tehdä hienovaraisesti ja huomaamattomasti (1).

Suomalaisäitejä kannustetaan imetykseen, mutta aina imettäminen tai imetyksestä pidättäytyminen ei ole äidin oma valinta. Imetyksen onnistumiseen liittyy monia tekijöitä, kuten esimerkiksi äidin terveydentila tai sosioekonominen asema. Äitejä ei pitäisi tästä syyllistää.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos asetti uusimassa imetyksen edistämisen toimintaohjelmassaan tavoitteeksi nostaa Suomi imetyksen mallimaaksi. Pohdin tässä tekstissä imetykseen ja sen kestoon kohdistuvia ristiriitaisia odotuksia tammikuussa 2021 julkaistun väitöskirjani pohjalta. Tutkin yli vauvaiän jatkuvaa imetystä äitien kokemusten ja mediatekstien avulla.

 

’Liian pitkä’ imetys

Tutkimukseni pitkään imettäneet äidit nostivat usein esiin sen, miten esimerkiksi sukulaiset tai tuttavat kommentoivat imetystä. Yli vuoden imettäneille äideille saatettiin sanoa suoraan tai vihjaillen, että imetys olisi syytä jo lopettaa tai sitten asia kerrottiin suoraan lapselle. Myös terveydenhuollossa oltiin melko usein sitä mieltä, että imetyksen voisi jo lopettaa.

Tällä hetkellä imetystilastot kerätään vuoden ikään asti, joten meillä ei ole tarkkaa tietoa siitä, miten paljon tai pitkään suomalaislapsia imetetään. Katseeni kiinnittyi tämän asian tiimoilta myös Ylen korvikeruokintaa käsittelevän jutun keskustelupalstaan, jossa yksi keskustelija kertoi salanneensa neuvolassa sen, että imetys oli jo loppunut, jotta pääsi tilanteessa helpommalla. Tutkimukseni äideistä osa toimi samoin: he kertoivat imetyksen jatkuessa pitkään, että imetys oli loppunut tai he eivät itse ottaneet sen jatkumista puheeksi ja pyrkivät näin välttymään kysymyksiltä neuvolassa.

Tutkijana olen kiinnostunut niistä samankaltaisuuksista, joita korvikeruokintaan ja pitkään jatkuvaan imetykseen liittyy. Oman aineistoni ja Ylen jutun perusteella äidit pelkäävät ulkopuolisten vahvoja mielipiteitä imetyksestä ja tämä voi vaikuttaa äitien käyttäytymiseen. Pulloruokinnasta tai toisaalta isomman lapsen imetyksestä voi tulla asia, joka pakottaa äidin jäämään kotiin. Pitkään jatkuva imetys voi siis tuottaa samanlaista häpeää kuin korvikeruokinta (2).

Kuvituskuva

Pitkäkestoinen imetys sitoo äidin lapseen. Toisin kuin monet luulevat, esimerkiksi kaksivuotiasta lasta ei useinkaan enää imetetä useita kertoja päivässä. Näin äidit voivat liikkua vapaammin kuin vauvan kanssa. Omaan tutkimukseeni osallistuneet äidit kuvasivat silti kokevansa välillä väsymystä jatkuvaan saatavilla olemiseen (3), kuten myös kansainvälisissä tutkimuksissa on havaittu (4).

Korvikeruokinta saattaa helpottaa (ruokinta)vastuun jakamista tasaisemmin vanhempien välillä. Ylipäänsä vanhempien työnjako ei kuitenkaan vaikuta ihanteelliselta, sillä 88 prosenttia Tasa-arvobarometrin vastaajista oli sitä mieltä, että miesten pitäisi osallistua enemmän lastensa hoitoon.

 

Omanlaisia äitejä imetyksen mallimaassa

Mikä sitten tekisi Suomesta imetyksen mallimaan? Meillä on jo nyt toimiva neuvolajärjestelmä, josta äidit saavat apua ja neuvoja. Meillä on myös aktiivisesti toimiva Imetyksen tuki ry, joka auttaa imetyksen pulmatilanteissa.

Väitöstutkimukseni yksi lähtökohta oli olla emansipatorinen eli äitejä voimauttava. Halusin tuoda keskusteluun pitkään imettäneiden äitien kokemuksia ja asiallista tietoa pitkäkestoisesta imetyksestä.

Kuka tekisi tutkimuksen korvikeäideistä ja voimauttaisi heitä? Voisiko olla niin, että kuluvan vuosikymmenen aikana äidit viimein vapautuisivat velvollisuudesta perustella lapsensa ruokintaa? Onko meillä todella tarvetta jakaa äitejä hyviin ja ei-niin-hyviin? Tutkijana toivon äideille sekä tukea että lisää tutkittua tietoa tuomaan turvaa omiin vanhemmuuden valintoihin – niihin, joihin he voivat vaikuttaa.

Tämän lisäksi toivon muutosta imetystä ja äitejä koskeviin asenteisiin. Toivotetaan imettävät ja pulloruokkivat äidit tervetulleeksi julkisiin tiloihin. Annetaan äitien ja perheiden tehdä heitä koskevia päätöksiä rauhassa, ilman turhaa kommentointia ja neuvoja. Monenlaiset perheet ja imetystarinat voisivat olla enemmän esillä myös mediassa. Vauvojen ja lasten ruokintaan suhtautuminen arkisena tekemisenä olisi askel oikeaan suuntaan.

 

Lähteet

(1) Säilävaara, Jenny. 2016. Imettämässä kaapissa? Pitkään imettäneet äidit ja normatiiviset tilat. Sukupuolentutkimus, 29:2, 7–20.

(2) Taylor, Erin N., ja Lora Ebert Wallace. 2012. For Shame: Feminism, Breastfeeding Advocacy, and Maternal Guilt. Hypatia 27:1, 76–98.

(3) Säilävaara, Jenny. 2020. Long-Term Breastfeeding: The Embodied Experiences of Finnish Mothers. NORA – Nordic Journal of Feminist and Gender Research, 28:1, 43–55.

(4) Dowling, Sally & David Pontin. 2017. Using liminality to understand mothers’ experiences of long-term breastfeeding: ‘Betwixt and between’, and ‘matter out of place’. Health 21:1, 57–75.

 

YTT Jenny Säilävaaran sukupuolentutkimuksen väitöskirja Pitkään imettäneet äidit. Tutkimus äitien fyysisestä, sosiaalisesta ja emotionaalisesta tilasta tarkastettiin Jyväskylän yliopistossa 29.1.2021. Hän työskentelee Jyväskylän yliopistossa projektitutkijana.

Kuva: Perheyhteiskunta.fi / Janita Vilkman

Muuttuvan isyyden jäljillä

Lukuaika: 3 min.

Yhteiskunnallinen isyyskeskustelu on jo pitkään kytkeytynyt työn ja hoivan jakoon kahden vanhemman heteroperheissä sekä havaintoon hoivaavien isyyksien yleistymisestä. Mistä muusta isyyden muutoksessa on kyse?

Laaja kokoelma suomalaista ja kansainvälistä tutkimuskirjallisuutta kuvaa, kuinka kulttuuriset käsitykset ja ideaalit isyydestä ovat muuttuneet viimeisten vuosikymmenten aikana. Ennen kaikkea kyse on ollut siitä, että hoivaavasta ja vanhemmuutta jakavasta isyydestä on tullut sekä kulttuurista valtavirtaa että osa monen perheen arkisia käytäntöjä. Muun muassa brittiläinen sosiologi Esther Dermott (1) ja suomalainen isyystutkija-emeritus Jouko Huttunen (2) ovat kuvanneet, kuinka miehet ovat viime vuosituhannen loppupuolelta alkaen lähestyneet perheen emotionaalista keskiötä.

Toiseksi ymmärrys isyyden erilaisista muodoista on kasvanut. Nykypäivänä isyyden ymmärretään voivan olla luonteeltaan niin biologista, juridista, sosiaalista kuin psykologistakin (3). Joskus isyyden erilaiset muodot nivoutuvat yhteen saman henkilön vanhemmuudessa, joskus eivät.

Myös isäksi tulon moninaiset muodot ja isyyden toteutuminen heteromuotoisten suhteiden ulkopuolella on tullut aiempaa näkyvämmäksi itsellisten miesten, kumppanuusvanhemmuuden, miesparien, apilaperheiden ja lapsensa synnyttäneiden miesten myötä. Toisaalta syntyvyyden laskiessa yhä harvemmasta miehestä tulee ylipäätänsä isä.

Samaan aikaan kun käsitykset miehuudesta ja miehenä olosta ovat moninaistuneet ja muuttuneet aiempaa sallivammiksi, miesten herkkyyden, haurauden ja haavoittuvuuden kaltaiset tabut ovat hiljalleen purkautumassa. Tämän myötä entistä useampi isä uskaltaa hakea apua ja tukea esimerkiksi masennukseen tai muihin elämän kipukohtiin.

 

Vanhempien työnjako ja isyys identiteettinä muuttuvat hitaasti

Aiempaa moninaisemman isyysymmärryksen rinnalla on havaittavissa myös monenlaisia jatkumoita. Esimerkiksi hoivaavan isyyden yleistymisestä huolimatta niin ajankäyttötutkimukset, perhevapaatilastot, vanhempien omat kuvaukset kuin myös arkiset havainnot äideistä lastensa asioiden ensisijaisina hoitajina kertovat pinttyneistä sukupuolittuneista jakolinjoista lasten hoidossa ja hoivassa.

Toinen keskeinen pysyvyys on isyyden käsitteen kuin kiveen kirjoitettu sidoksellisuus miessukupuoleen. Vaikka ymmärrys sukupuolten moninaisuudesta on laajentunut yhteiskunnassamme, vanhemmuutta kuvaavat käsitteet muistuttavat edelleen binäärisestä sukupuolikäsityksestä.

Siinä missä vanhemmuuden käytännöt ymmärretään nykyään useimmiten sukupuolesta riippumattomaksi, niin identiteettikategorioina isyys ja äitiys ovat pitäneet pintansa. Tutkimusten mukaan isänä olo on monille miehille tärkeä ja keskeinen osa identiteettiä. Yhteiskunnallisesti tärkeää kuitenkin on että isyys – ja yhtälailla äitiys – nähdään joustavina käsitteinä, joita kuka tahansa voi käyttää itsestään juuri haluamallaan tavalla.

 

Isyyttä pitää tutkia myös heteroperheiden ulkopuolella

Entä mikä on tieteen rooli isyyden muutoksen paikantamisessa? Jo nyt tutkimus on nostanut esiin tärkeitä havaintoja niin hoivaavan isyyden lisääntymisestä kuin sukupuolittuneiden käytäntöjen pysyvyydestä.

Jotta ilmiötä ymmärrettäisiin paremmin, on tärkeää tarkastella isyyden muutosta ja sen moninaisuutta myös heteromuotoisen perheen ulkopuolella. Yhteiskuntaluokan, sukupuolen ja etnisyyden kaltaiset risteävät erot huomioiva isyyden tutkimus loistaa suomessa poissaolollaan ja on vähäistä myös kansainvälisesti.

Isyyden tulevat muutokset ovat vielä hämärän peitossa. Hiljaisia signaaleja on vaikea tulkita, ja esimerkiksi koronapandemian pitkän ajan seurauksia vanhemmuudelle ja tasa-arvolle voi vasta arvailla, vaikka useimmat veikkaukset ovatkin olleet varsin pessimistisiä.

Positiivisesta näkökulmasta katsottuna aiempaa moninaisemmissa elämäntilanteissa elävät miehet voivat tulla isiksi. Yhä useammat miehet purkavat stereotyyppisiä käsityksiä vanhemmuudesta ja sukupuolesta. He luovat herkkyyden ja hoivan avulla emotionaalisesti entistä läheisempiä suhteita lapsiinsa. Nämä ovat lasten ja perheiden hyvinvoinnin ja tasa-arvon kannalta myönteisiä kehityskulkuja, joiden soisi vahvistuvan myös jatkossa.

 

Perheet ovat aina olleet monimuotoisia ja lapsia on saapunut perheisiin erilaisia reittejä. Vaikka uudenlaiset tavat saada lapsia jättävät merkkejään vanhemmuuteen, hoiva on säilynyt perhe-elämän keskiössä. Perhe 2.0 -kirjoitussarjassa pohditaan lapsiperheellistymisen uudempia muotoja ja vanhemmuuksien tulevaisuutta. 

Sarja tuotetaan yhteistyössä Lisääntymisen tulevaisuus -hankkeen kanssa. Hankkeen kaikille avoin webinaari “Tulevaisuuden perhe – Miltä se näyttää?” järjestettiin 3.11.2020.

 

Lähteet

(1) Dermott, Esther (2008). Intimate fatherhood. London: Routledge.

(2) Huttunen, Jouko (2001). Isänä olemisen uudet suunnat. Hoiva-isiä, etä-isiä ja ero-isiä. Jyväskylä: PS-Kustannus.

(3) Huttunen, Jouko (2014). Isyyden muutos ja tulevaisuus Teoksessa Petteri Eerola & Johanna Mykkänen (toim.), Isän kokemus. Helsinki: Gaudeamus, 178-196.

 

KT, YTM Petteri Eerola työskentelee yliopistonopettajana Jyväskylän yliopistossa ja tutkijatohtorina Tampereen yliopistossa. Eerola on tutkinut perheitä, vanhemmuutta ja miesten isyyskokemuksia vuodesta 2009 alkaen.

 

Sarjan muut kirjoitukset

Siru Lehto: Psykososiaalinen tuki jää lapsettomuuden hoidossa lisääntymisteknologian jalkoihin

Elina Helosvuori: Hedelmöityshoidot ovat erityinen tapa tulla vanhemmaksi

Elli Lehikoinen: Fiktion valta ja lisääntyminen

Tiia Sudenkaarne: Kuka saa lisääntyä?

Pysykää kotona! Missä niistä?

Lukuaika: 2 min.

Vuoroasuminen tarkoittaa lasten jatkuvaa siirtymistä kodista toiseen. Poikkeusoloissa tähän sisältyy tartuntariski, jonka arvioimisen ei pitäisi jäädä lasten ja nuorten harteille.

Kotona pysyminen on nyt hyve. Tiedotusvälineet pursuavat ohjeita viihtymiseen: askartelua, siivousvinkkejä, neuvoja niiden tilanteiden varalle, kun neljän seinän sisälle suljetut perheenjäsenet käyvät toistensa hermoille. Näissä ohjeissa koteja on yksi ja se on paikka, jossa kaikki perheenjäsenet asuvat yhdessä.

Vanhempien eron jälkeen suurin osa lapsista ja nuorista elää kahdessa kodissa ja liikkuu kotien väliä erilaisilla aikatauluilla. Joku vaihtaa kotia 3-4 päivän vuoroissa, toinen viikoittain, kolmas joka toinen viikonloppu. Yhteistä on jatkuva liikkeellä oleminen.

Lapset eivät liiku vain rakennusten ja asuntojen välillä, vaan myös erilaisten perhekokoonpanojen välillä. Vanhemmilla voi olla uusia kumppaneita, uusia lapsia ja lapsia kumppanin aiemmista liitoista.

Epidemia-arjessa kahteen osoitteeseen jakaantunut perhe tarkoittaa pitkiä suhdeketjuja ja tekee näkyväksi toisiinsa kytkeytyvien ihmisten rihmaston. Kotien väliä kulkeva lapsi on siis silta kahden perheverkoston välissä. Sosiaalisten kontaktien kautta leviävälle virukselle lapsi on myös lenkki tartuntaketjussa, vaikka tutkimustieto lapsista tartuttajina on toistaiseksi moninaista.

Tartunnan vaara nostaa vuoroasumisen uudenlaiseen valoon. Millaisia riskejä lasten liikkumiseen liittyy? Kuka saa arvioida, milloin riski on niin suuri, että kenties kivuliaiden neuvottelujen tuloksena syntynyttä järjestelyä ei tarvitsekaan noudattaa? Voiko tartunnan vaaraa käyttää tekosyynä tapaamisten välttelyyn?

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos korostaa ohjeissaan lapsen oikeutta tavata molempia vanhempiaan myös poikkeusoloissa. Vanhempia kehotetaan yhteistyössä sopimaan muutoksista. Neuvo on järkevä mutta hyödytön, jos suhteet vanhempien välillä ovat jännittyneet ja yhteisymmärrys hauras.

Lasten ja nuorten sopeutumista vanhempien eroon arvioidaan usein sillä, miten hyvin alituiset siirtymät ja elämä kahdessa kodissa sujuvat. Suostuminen mitä erikoisempiin järjestelyihin on kuitenkin myös lasten ja nuorten keino ehkäistä vanhempien riitoja.

Poikkeusolot nostavat esiin yhteiskunnan haavoittuvuuksia. Yksi sellainen on viranomaisten suuri luottamus vanhempien kykyyn sopia lapsen asioista. Tämä voi jättää lapsen ja nuoren yksin tasapainoilemaan liikkeessä olemisen ja paikoillaan pysymisen välillä. Mennäkö toiseen kotiin, vaikka huolestuttaa? Vai jättääkö menemättä senkin uhalla, että ratkaisusta syntyy suukopua vanhempien kesken? Asemalleen perheverkostojen silloittajana hän ei voi mitään, oli riski tartuntaan sitten suuri tai pieni.

Koronakriisiä seuranneet rajoitukset vaikuttavat ihmisten läheissuhteisiin eri tavoin, riippuen esimerkiksi iästä, elämäntilanteesta, asumisjärjestelyistä sekä läheissuhteiden määrästä. Läheissuhteet poikkeustilassa -sarjan teksteissä tarkastellaan pandemian seurauksia ihmisten väliselle kanssakäymiselle erilaisissa elämänvaiheissa.

Sarjan muut kirjoitukset

Kitti Suoranta: Orgiat ruton jälkeen?

Kaisa Kuurne & Johanna Sarlio-Nieminen: Synnytysosastojen koronarajoitukset paljastavat synnyttäjien ja sairaalan näkökulmaerot

Mia Niemi: Ikääntyneiden ongelmat kasaantuvat eristyksessä

Anna Heinonen: Kommuunikodissa kämppis voi olla lähellä mutta vieras

Ella Sihvonen: Koronakeväänä etätyö ja perhe-elämä sulautuvat yhteen

Aino Luotonen: Ystävien virtuaalisista illanistujaisista jää puuttumaan jotain tärkeää

Heidi Ruohio: Poikkeustila vaikuttaa kansainvälisiin adoptioihin

Anu Kinnunen: Takaisin kotiin

Vaula Tuomaala: Vauvan kanssa välitilassa

Vauvan kanssa välitilassa

Lukuaika: 2 min.

Korona-epidemia muutti monen vauvaperheen kevään, kun läheisiä ei voi tavata ja nimenantojuhlat siirtyvät.

Taloutemme kuuluu niihin 7 500:een, joihin syntyi tammi–helmikuussa vauva. Meitä tuoreita vanhempia yhdistää nyt eriskummallinen kokemus: vauvakevät, jolloin läheisten tapaamista pitää rajoittaa ennenkuulumattomalla tavalla.

Vauvan saaminen nostaa vanhempien läheissuhteet uudella tavalla esille. Vanhempainvapaaseen saattaa sisältyä toiveita sosiaalisesta elämästä, liittyen esimerkiksi samassa elämäntilanteessa olevien läheisten tai kauempana asuvien sukulaisten kanssa vietettyyn aikaan. Lisäksi vanhemman/vanhempien tarpeet kotitalouden ulkopuoliselle avulle usein kasvavat, mikä voi muuttaa läheissuhteiden tiiviyttä tai dynamiikkaa.

Nyt monissa vauvaperheissä kotitalouden ulkopuolisten läheisten rooli jää toistaiseksi odottamaan muotoumistaan samalla, kun vanhempainvapaakuukaudet kuluvat sosiaalisessa eristyksessä.

Läheissuhteiden merkitys tuoreille vanhemmille ei liity vain arkiseen käytännön apuun. Voidaan ajatella, että vauvan syntyminen ei pääty sairaalan synnytyssaliin, vaan vauva jatkaa sosiaalista syntymistään ensimmäisten kuukausiensa aikana tutustuessaan vanhemmille tärkeisiin ihmisiin. Nämä suhteet eivät ole yhdentekeviä: brittitutkijat ovat esimerkiksi huomanneet, että lapset muodostavat myöhemmin merkityksellisiä suhteita niihin aikuisiin, joihin vanhemmilla on ollut suhde lapsen syntymästä lähtien.

Lapsen nimenanto- tai kastejuhlan voi nähdä rituaalina, joka osaltaan vahvistaa näitä usein kodin ulkopuolelle ulottuvia siteitä. Samalla juhlava rituaali synnyttää sosiaalisesti myös vanhemmat, etenkin, jos on kyse esikoisesta. Juhlassa ollaan ensimmäistä kertaa läheisten edessä esillä äitinä tai isänä, toteuttamassa julkisesti vanhemman roolia. Rituaalina nimenanto- tai kastejuhla on, vielä vahvemmin kuin esimerkiksi häät, ainutkertainen: elämän alkutaipaleen merkkipäivä ei toistu.

Meidän vauvamme nimiäiset sovittiin maaliskuun lopulle. Silloin viimeistään iäkkäät, Uudenmaan ulkopuolella asuvat isovanhemmat näkisivät hänet! Tila varattiin, kutsut lähetettiin, juhlapuheita valmisteltiin, kakkuja tilattiin. Vaan toisin kävi. Virus alkoi levitä Suomessa ja kaikenlaisten juhlien pitäminen alkoi nopeasti tuntua piittaamattomalta ja vaaralliselta. Niinpä vauvan nimi kirjattiin paperiin, joka lähetettiin Digi- ja viestintävirastoon ilman sen suurempia juhlallisuuksia.

Moni alkuvuodesta lapsen saanut on nyt joutunut hyväksymään nimenanto- tai kastejuhlan siirtymisen toistaiseksi tuntemattomaan ajankohtaan, mikä voi tuntua ikävältä nyrjähdykseltä asioiden normaalissa järjestyksessä. Vauvan kanssa jäädään eräänlaiseen välitilaan, kun naisen kehosta alkanut uuden ihmisen luomistyö jää kesken.

Aihetta koskevissa some-keskusteluissa on näkynyt pettymys, surukin. Jotkut ovatkin päätyneet pitämään nimenantojuhlan verkkovälitteisesti, jolloin nimenantorituaali tai kaste saadaan toimitettua siten, että kaikki voivat osallistua turvallisesti.

Omalla kohdallani olen hyväksynyt sen, että vauvamme sosiaalisen syntymän merkitsevä rituaali siirtyy. Olen odottajana kokenut: odotinhan vauvaanikin vuosia. Mitä enemmän aikaa eristyksessä kuluu, sitä vastenmielisemmäksi koen ajatuksen digijuhlista. Haluan juhlan, jossa kaikki aistit voivat olla käytössä. Haluan koristella vuokraamamme kauniin tilan, laskea vauvan äitini syliin, kilistää kummien kanssa ja pitää puheen, josta ainakin itse liikutun.

Vaikka kyseessä on vauvan juhla, kiteytyy nimenantojuhlalle annetussa painoarvossa erityisesti jotain vanhemmuuteen liittyvää. Sen myötä vanhemmat pääsevät juhlistamaan siirtymistä uuteen elämänvaiheeseen. Vauva nimittäin tyytyisi varmasti Zoom-juhliin: hän on jo oppinut tunnistamaan ihmiskasvot ruudulta ja hihkuu niille samaan tapaan kuin neuvolasta saadulle, paperiin painetulle hymynaamalle.

Koronakriisiä seuranneet rajoitukset vaikuttavat ihmisten läheissuhteisiin eri tavoin, riippuen esimerkiksi iästä, elämäntilanteesta, asumisjärjestelyistä sekä läheissuhteiden määrästä. Läheissuhteet poikkeustilassa -sarjan teksteissä tarkastellaan pandemian seurauksia ihmisten väliselle kanssakäymiselle erilaisissa elämänvaiheissa.

Sarjan muut kirjoitukset

Kitti Suoranta: Orgiat ruton jälkeen?

Kaisa Kuurne & Johanna Sarlio-Nieminen: Synnytysosastojen koronarajoitukset paljastavat synnyttäjien ja sairaalan näkökulmaerot

Mia Niemi: Ikääntyneiden ongelmat kasaantuvat eristyksessä

Anna Heinonen: Kommuunikodissa kämppis voi olla lähellä mutta vieras

Ella Sihvonen: Koronakeväänä etätyö ja perhe-elämä sulautuvat yhteen

Aino Luotonen: Ystävien virtuaalisista illanistujaisista jää puuttumaan jotain tärkeää

Anna-Maija Castrén: Pysykää kotona! Missä niistä?

Heidi Ruohio: Poikkeustila vaikuttaa kansainvälisiin adoptioihin

Anu Kinnunen: Takaisin kotiin

Äitiyrittäjä taipuu intensiivisen vanhemmuuden vaatimuksiin

Lukuaika: 3 min.

Äitiyrittäjyyttä on mahdollista toteuttaa joustavasti, mutta kuka lopulta hyötyy äitiyrittäjän vapaudesta? Yrittäjämäistä luovaa työtä tekevien äitien haastattelut paljastivat kiinnostavan paradoksin.

Naisten luovan alan yrittäjyystoiminta on pinnalla oleva ilmiö. Etenkin sosiaalinen media on laajentanut luovan työn skaalaa. Esimerkiksi somemarkkinoinnista on kasvanut merkittävä yrittäjyyden muoto, jossa näkyvässä roolissa ovat naispuoliset bloggaajat.

Ilmiössä näkyy uusliberaali eetos, johon kuuluu ajatus yksilön omasta vastuusta työmarkkinoilla selvitymisestään. Tässä ilmapiirissä luovat ja yksilölliset valinnat ovat mahdollisia – ja jopa pakollisia.

Äitiyden ja yrittäjyyden yhdistäminen tunnetaan englanniksi nimellä mumpreneurship, jonka suomennamme äitiyrittäjyydeksi. Tutkimuskirjallisuudessa äitiyrittäjyys voidaan nähdä yhtäältä epävarmana ja rajoittavana ja toisaalta vapauttavana. (1)

Kun käytetään äitiyrittäjyyden käsitettä, vaarana on, että päädytään entisestään vahvistamaan sukupuoleen liitettyjä oletuksia ja sukupuolistuneita käytäntöjä. Riskinä on, että äitien yrityksiä ei nähdä samanarvoisena kuin miestapaista yrittäjyyttä, jota pidetään liike-elämässä normina. Käytämme kuitenkin äitiyrittäjyyden käsitettä, koska mielestämme se tuo esiin äitiyden ja yrittämisen yhdistämiseen liittyviä erityisiä piirteitä ja toimijuutta.

Mumpreneurship linkittyy intensiivisen äitiyden kulttuuriin, joka tarkoittaa aikaa vievää, asiantuntijakeskeistä ja lapsilähtöistä kasvatusta (2). Taustalla on ajatus äidistä ensisijaisena hoivaajana.

 

Äitiyrittäjyyden edut ja riskit

Äitiyrittäjän ei tarvitse piilotella identiteettiään, vaan äitiyttä voi jopa hyödyntää yrittäjätyössä. Perhe-elämän ja yritystoiminnan yhdistäminen voi tuottaa uusia ja innovatiivisia yritysideoita, kuten bloggaamista, sisällöntuotantoa tai vaikkapa lastenteatteria.

Haastattelimme Tampereen yliopiston Työ ja äitiys tänään -kurssia varten yhdeksää luovan alan äitiyrittäjää osana kurssisuoritusta. Haastattelemamme äitiyrittäjät kokivat, että yrittäjyys mahdollistaa halutunlaisen äitiyden palkkatyötä paremmin. Käytännössä kuitenkin itsensä vapaa toteuttaminen voi uuvuttaa, sillä työn ja levon raamien hahmottaminen muuttuu usein epäselväksi.

Luovan työn ja yksityisyrittäjyyden yhdistyessä riskeinä ovat muun muassa taloudellinen epävakaus, kuormittuminen ja sosiaalisten verkostojen vähyys. Tällaiset ongelmat ja riskit jäävät usein varjoon luovaa työtä ihannoivassa diskurssissa, joissa korostetaan lähinnä vapautta, itsenäisyyttä, “intohimotyötä” ja joustavuutta. (3) Eräs haastattelemamme yrittäjä kuvaili tilannettaan näin:

Se lipsahtaa hyvin paljo sinne että mul ei oo toimistoaikoja päivässä, mä en tiedä mitä ne on ja eikä se mua haittaa missään nimessä mutta tavallaan mun puhelin on aina auki, ja sitte koska tää on intohimoon perustuvaa työtä, niin on tosi helppo valvoo vaikka yönsä ja tehä jotain juttua tai suunnitella tai kirjottaa apurahahakemusta puoliltaöin, et se ajantajulipsuu hirveen herkästi.


Äitiyrittäjyys mahdollistaa intensiivisen vanhemmuuden

Haastateltujen äitien mukaan yrittäjänä voi suunnitella aikataulunsa vapaasti. Kun työtä ja äitiyttä pystyy yhdistämään joustavasti, mahdollistuu lapsen tarpeisiin vastaamisen eri ikävaiheissa – siis intensiivinen äitiys. Pikkulapsivaiheen biologisperäinen ajatus äidin ensisijaisuudesta näyttää jatkuvan lapsen kasvaessa isommaksi:

Tän tapasen yrittäjyyden ja äitiyden yhdistämisessä oikeesti se on paljon helpompaa ku työssä käymises, just jos lapsi on kipeenä tai on vanhempainvartti tai pitääki mennä kouluun. Tyyliin ekaluokalla piti joittenkin vanhempien tulla sitomaan vaikka luistimien nauhoja, niin hei, sä pystyt aina osallistuun kaikkiin tollasiin juttuihin kun sä voit.

 

Nyt kun ekaluokkalainen ei ookaan enää automaattisesti hoidossa ni sit joutuu vähä sumplimaan, kyllä se oon yleensä minä joka sit edelleenki niinku jostain hitsin syystäon se joka ensimmäisenä organisoi sen.

Onkin paradoksaalista, että äitiyrittäjyyden mahdollistama joustavuus ja vapaus ylläpitävät aineistomme perusteella perinteistä sukupuolistunutta käytäntöä, jossa äiti on ensisijainen hoivaaja ja asettaa lapset työn edelle.

Sukupuolitapaisuuden lisäksi äitiyrittäjyyttä koskevassa puheessa voidaan tunnistaa intensiivisen äitiyden diskurssi. Äitien puheissa intensiivisyys ei näyttäytynyt vain negatiivisena asiana, mikä paljastaakin jotakin olennaista aikamme käsityksestä siitä, millainen on riittävän hyvä äiti. Riittävän hyvä äiti on läsnä, vastaa lapsen tarpeisiin ja luo arvostavan suhteen lapseen. Lisäksi hän tekee myös jotain itseään kiinnostavaa omaa asiaa.

Aineistomme analyysin ja tutkimuskirjallisuuden perusteella näyttää siltä, että vanhemmuuden sukupuolistuneisuus ei ole kadonnut. Väitämme, että luovan, yrittäjämäisen työn ja äitiyden yhdistäminen saattaa jopa vahvistaa sukupuolirooleja entisestään.

 

Kirjoittajat ovat Tampereen yliopiston opiskelijoita ja opettaja kurssilta Työ ja äitiys tänään. Kurssin opettajana toimi Hanna-Mari Ikonen, yhteystiedot: hanna-mari.ikonen(at)tuni.fi.

 

Lähteet:

(1) Ekinsmyth, C. (2014) Mothers’ business, work/life and the politics of ‘mumpreneurship’. Gender, Place & Culture 21:10, 1230–1248.

(2) Lee, E. Bristow, J., Faircloth, C. & Macvarish, J. (2014) Parenting culture studies. Houndsmills, Basingstoke: Palgrave Macmillan.

(3) Taylor, S. (2015) A new mystique? Working for yourself in the neoliberal economy. The Sociological Review 63, 174–187.

Lue aiheesta lisää:

Intensiivisyyden vaatimus tekee vanhemmuudesta hektisen projektin

“Kenen nenä mulla on?”

Lukuaika: 2 min.

Kansainvälisesti adoptoidut ovat usein kiinnostuneita ensimmäisen perheensä ulkonäöllisistä piirteistä. Adoptiovanhemmat taas etsivät yhdennäköisyyttä adoptiolapsensa kanssa. Me kaikki teemme oletuksia lapsen ja vanhemman yhteenkuulumisesta juuri yhdennäköisyyden perusteella.

Onpa isänsä näköinen tyttö!
Hän on selvästi perinyt äitinsä silmät.

Vastasyntyneen vauvan vanhemmat saavat kuulla tällaisia lauseita, kun sukulaiset ja ystävät tulevat katsomaan uutta tulokasta. Yhdennäköisyyden tunnistaminen kiehtoo ihmisiä ja yhdennäköisyyttä pidetään sukulaisuuden merkkinä (1). Yhä enemmän on kuitenkin vanhempi-lapsi-suhteita, joissa yhteenkuuluminen ja sukulaisuussuhde eivät perustu biogeneettisyyteen. Näitä ovat esimerkiksi adoption tai luovutetun sukusolun avulla muodostuneet vanhemman ja lapsen sidokset.

 

Yhdennäköisyyden kaipuu kertoo kuulumisen tarpeesta

Väitöstutkimukseni osoittaa, että kansainvälisesti adoptoidut kaipaavat usein yhdennäköisyyden kokemusta. Vaikka kansainvälisesti adoptoidut eivät välttämättä ole kiinnostuneita luomaan suhdetta ensimmäisen perheensä jäseniin, heitä voi kiinnostaa, miltä syntymäperheen jäsenet näyttävät. Kuten eräs adoptoitu nainen asian esitti, hän haluaisi tietää ”kenen nenä mulla on?”. Fyysiseen samankaltaisuuteen liittyvää yhdennäköisyyden kokemusta on vaikea saavuttaa adoptioperheessä, joka ei perustu biogeneettiseen sukulaisuuteen. (2.)

Aiemmista adoptiotutkimuksista kuitenkin tiedetään, että myös adoptiovanhemmat etsivät ja löytävät yhdennäköisyyttä itsensä ja adoptiolapsensa välillä. Yhdennäköisyyden tunnistamista on pidetty adoptiovanhempien tapana tehdä adoptiolapsesta oma ja perheeseen kuuluva. Lisäksi yhdennäköisyyden tunnistaminen toimii adoptiovanhemmille merkkinä siitä, että “juuri tämä lapsi kuuluu juuri meidän perheeseemme.” (3.)

 

Perhe voidaan kyseenalaistaa yhdennäköisyyden puuttuessa

Kansainvälisesti adoptoidulla ei ole läheskään aina muistikuvia elämästä ennen adoptiota. He eivät myöskään välttämättä tiedä ensimmäisten vanhempiensa nimiä tai omista heistä valokuvaa. Adoptoidut kuitenkin altistuvat yhdennäköisyyteen liittyviin moniin keskusteluihin läpi elämänsä. Puhe lapsen ja vanhemman yhdennäköisyydestä ja muista ”perityistä” ominaisuuksista jatkuu läpi ihmiselämän, ja sitä harjoitetaan perheen sisällä sukupolvien ketjussa ylös- ja alaspäin sekä sivusuunnassa suhteessa sisaruksiin ja serkkuihin.

Yhdennäköisyyksien etsimistä ja tunnistamista ei tapahdu vain kodin seinien sisällä oman perheen kesken. Perheen ulkopuoliset ihmiset voivat kyseenalaistaa lapsen kuulumisen perheeseen juuri yhdennäköisyyden puutteen vuoksi. “Ketkä ovat oikeita vanhempiasi?” tai “Eikö teillä ole omia lapsia?” ovat kysymyksiä, jotka ovat tuttuja adoptoiduille ja adoptiovanhemmille (2). Adoptoidun kehosta voi siis tulla eri tilanteissa joko yhteenkuuluvuuden tai erilaisuuden symboli.

 

Oma lapsi voi olla ainoa mahdollisuus nähdä biogeneettinen sukulainen

Useille kansainvälisesti adoptoiduille oman lapsen saaminen on ainoa mahdollisuus nähdä biogeneettinen sukulainen. Eräs haastattelemani kansainvälisesti adoptoitu kuvaa isäksi tulemisen kokemusta näin: ”Se oli erittäin iso juttu sillä tavalla, koska se on ensimmäinen sukulainen, joka oikeasti näyttää samalta kuin mä”.

Yhdennäköisyyden kaipuu osoittaa ihmisen tarpeen tunnistaa paikkansa biogeneettiseen sukulaisuuteen perustuvassa sukupolvien ketjussa. Tämä ei kuitenkaan yksinään riitä tekemään perhettä.

Kuten Marilyn Strathern kirjoittaa, eletyt perhesuhteet on erotettava käsitteellisistä perhesuhteista. On eri asia kuulua tiettyyn sukupolvien ketjuun biogeneettisen yhdennäköisyyden perusteella kuin kuulua perheeseen, jossa on eletty arkea yhdessä. Viime kädessä jälkimmäinen tekee perheestä ”oikean”, sillä hoivaa ja yhdessä kasvamista on vaikea korvata.

 

Lähteet

(1)  Mason, Jennifer (2008) Tangible affinities and the real life fascination of kinship. Sociology 42:1, 29–45.

(2)  Ruohio, Heidi (2016) Suomalaiset kansainvälisesti adoptoidut. Perheeseen ja kansaan kuuluminen. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto.

(3)  Howell, Signe & Marré, Diana (2006) To kin transnationally adopted child in Norway and Spain. The Achievement of Resemblances and Belonging. Ethnos 71:3, 293–316.

Ensin vanhemmuus katosi, sitten sitä ryhdyttiin tukemaan

Lukuaika: 3 min.

Vanhemmuuden tukeminen on vakiintunut perhepolitiikan tavoitteeksi 2000-luvun aikana. Mutta mitä vanhemmuuden tukemisella oikeastaan tarkoitetaan?

1990-luvun lopussa Suomessa keskusteltiin kiihkeästi lasten ja nuorten pahoinvoinnista, joka yhdistettiin julkisuudessa “kadonneeseen vanhemmuuteen”. Tällöin myös vanhemmuuden tukeminen nousi poliittiseen keskusteluun.

Vanhemmuuden tukeminen mainittiin ensimmäisen kerran Lipposen toisen hallituksen hallitusohjelmassa vuonna 1999. Sittemmin vanhemmuuden vahvistamisesta, joka tähtää lasten ja nuorten hyvinvoinnin tukemiseen, on tullut näkyvä ja ilmeisen pysyvä tavoite. Vuoden 1999 jälkeen se on mainittu kaikkien hallitusten ohjelmissa, riippumatta hallituskoalition kokoonpanosta.

2000-luvun kuluessa vanhemmuuden tukeminen on tullut myös osaksi arkisanastoa samoin kuin ”lasten- ja nuorten pahoinvointi” tai ”vanhemmuuden katoaminen” 1990-luvun lopulla.  Harvemmin on pysähdytty pohtimaan, mitä näillä käsitteillä oikeastaan tarkoitetaan. Jos vanhemmuus on kadoksissa, niin mitä on kadonnut: kasvatustaidot- ja tiedot, läheisyys ja rakkaus vai vastuu ja auktoriteetti? Ja keneltä vanhemmuus on kadonnut: isiltä, äideiltä vai molemmilta?

Väitöskirjassani tutkin yli 300:n vanhemmuuden tukemiseen tähtäävän projektin tuottamaa monipuolista dokumenttiaineistoa. Projektit on koordinoitu vuosien 2000 ja 2010 välisenä aikana, ja niitä ovat hallinnoineet niin kansalaisjärjestöt kuin julkishallinnollisetkin tahot.

 

Vanhemmuuden tukemisen sosiologisia lähtökohtia

Tutkimuksessani olen selvittänyt, mitä silloin tuetaan, kun tuetaan vanhemmuutta. Vastaus kysymykseen saattaa tuntua itsestään selvältä, mutta sitä se ei ole. Vanhemmuuden tukeminen ei esimerkiksi ole lainkaan sama asia kuin kasvatuksen tukeminen.

Sosiologi Mary Daly on kiteyttänyt oivallisesti eron lasten kasvatuksen tukemisen ja vanhemmuuden tukemisen välillä: kasvatukseen (engl. childrearing) voivat vanhempien lisäksi osallistua esimerkiksi muut lapsen läheiset tai kasvatusinstituutiot. Vanhemmuudella (parenting) taas tarkoitetaan ainoastaan vanhempien – isän tai äidin – kasvatustyötä. (1) Toisin sanoen lasten kasvatusta tapahtuu myös kodin ulkopuolella kuten päivähoidossa, koulussa, pihapiirissä ja harrastuksissa. Huomion kiinnittäminen vanhemmuuteen kääntää tarkkailevan katseen kodin seinien sisäpuolelle ja siellä vanhempiin.

Toinen asia, joka vanhemmuuden tukemisessa on minua kiinnostanut, liittyy 2000-luvun alun yhteiskunnallisiin muutoksiin yksilön vastuun korostamisessa. Tällä viitataan hyvinvointiyhteiskunnan purkamiseen sekä yksilöiden vastuun kasvamiseen suhteessa omaan hyvinvointiinsa. Perhepolitiikassa yksilön vastuun korostaminen näyttäisi liittyvän siihen, että perhepolitiikka on kohdentunut juuri vanhemmuuden tukemiseen. Kattavan dokumenttiaineistoon perustuvan tutkimukseni pohjalta voidaan sanoa, että vanhemmuuden tukeminen näyttäisi typistyvän ensi sijassa lapsen ja vanhemman (usein äidin) välisen vuorovaikutuksen tukemiseen.

 

Lisääkö tieto tuskaa lasten oikeanlaisesta kehityksestä?

Iso-Britanniassa vanhemmuuden tukeminen on virittänyt vilkasta kriittistä yhteiskuntatieteellistä tutkimusta. Kritiikin kärki kohdistuu vanhemmuuden asiantuntijoiden määrän ja vallan kasvamiseen, ja siitä johtuvaan vanhemmuuden deterministisyyteen. Tällä tarkoitetaan, että kaikella mitä vanhemmat tekevät ja toisaalta jättävät tekemättä, ajatellaan olevan vaikutusta lasten kehitykselle. Lasten kehityksen liittyvän tiedon ja asiantuntijuuden rooli on tutkijoiden mukaan vahvistunut merkittävästi.

Yksilöiden näkökulmasta yhtenä seurauksena on vanhemmuuden muuttuminen työlääksi ja intensiiviseksi suoritukseksi. Ääriesimerkkinä voidaan pitää sosiologi Jan Macvarishin neurovanhemmuudeksi nimeämää ilmiötä, jossa huoli lapsen älyllisestä ja neurologisesta kehityksestä tai kehittymättömyydestä saa vanhemmat turvautumaan uusimpaan teknologiaan. Vauvalle voidaan esimerkiksi hankkia vaatteisiin kiinnitettävä laite, jonka avulla vanhemmat voivat seurata, puhutaanko vauvalle päivän aikana tarpeeksi monipuolisesti, jotta vauvan kielellinen kehitys olisi optimaalista.

Tutkimieni projektien kuvaukset vanhemmuudesta eivät ole aivan yhtä deterministisiä. Projekteissa muun muassa korostetaan vanhemmuuden taitojen ohella vanhempien sosiaalisia verkostoja, vertaissuhteita ja yhteisöllisyyttä vanhemmuutta vahvistavina ja lapsia suojaavina tekijöinä. Lisäksi joissakin – vaikkakin harvoissa – projekteissa nostetaan esiin myös vanhempien tukeminen esimerkiksi lapsiperheiden kotipalvelun avulla.

 

Vanhemmuuden tukeminen kohdistuu äiteihin

Silti tutkimissani projekteissa korostuvat vanhempien kyvykkyys ja vuorovaikutukselliset taidot (2). Vanhemmuus, jota pyritään tukemaan, on nimenomaan lapsen ja vanhemman väliseen vuorovaikutukseen keskittyvää ja siten yksilöitynyttä vanhemmuuden tukemista (3).

Lisäksi projektit kohdistetaan useimmiten sille vanhemmalle, joka hoitaa vauvaa kotona. Tästä syystä vanhemmuuden tukeminen suuntautuu suurelta osin äideille, äidin ja lapsen väliseen vuorovaikutukseen.

Vanhemmuus-käsitettä onkin syystä kritisoitu sukupuolisokeaksi: käsite on näennäisesti sukupuolineutraali, mutta käytännössä se usein liitetään vain toiseen sukupuoleen, naiseen.

Vanhemmuuden tukeminen ei siis tähtää erityisesti esimerkiksi isän ja lapsen välisen vuorovaikutuksen tukemiseen ellei sitten isiä ole erityisesti mainittu kohderyhmäksi.

 

Mikä on oikea tapa tukea vanhemmuutta?

Sukupuolen lisäksi on tärkeää nostaa esiin myös muita ulottuvuuksia, joihin vanhemmuuden tukemisella ei tähdätä. Yksi tällainen ulottuvuus on vanhempien ja perheen kokonaisvaltaisempi tukeminen esimerkiksi lapsiperheiden kotipalvelun avulla.

Yhtä oikeaa vanhemmuuden tukemisen tapaa tuskin on olemassa. Keskeinen kysymys on, millainen tuki on lapsen hyvinvoinnin näkökulmasta olennaista.

Syntyvyyden laskun ja vanhempien uupumuksen yhteys on noussut keskusteluun uuden tutkimuksen myötä. On syytä myös kysyä, ovatko vanhemmat jääneet liian yksin kasvavien vanhemmuuteen ja toisaalta työelämään liittyvien vaatimusten kanssa?

Perheiden kanssa tehtävässä työssä tarvitaan jatkossakin herkkyyttä havainnoida sitä, milloin vanhempien tukeminen esimerkiksi lapsiperheiden kotipalvelun avulla on tehokkaampi keino kannatella lasten hyvinvointia, ja milloin taas tarvitaan uusia eväitä vanhemman ja lapsen väliseen vuorovaikutukseen, eli vanhemmuuden tukemista.

 

Kirjoittaja: Ella Sihvonen
Kuva: Sonya Mantere / perheyhteiskunta.fi

Lähteet:

(1) Daly, Mary (2013) Parenting support in politics in Europe. Families, Relationships and Societies 2:2, 159–174.

(2)  Sihvonen, Ella (2018) Parenting support in Finland: Responsibility and competence as key attributes of Good parenting in parenting support projects. Social Policy and Society 17:3, 443–456.

(3)  Sihvonen, Ella (2018) Early interventionist parenting support: the case study of  Finland. Families, Relationships and Societies 7:1, 123–139.

Perheen ydin ei ole ydinperhe – mutta mitä se sitten on?

Lukuaika: 3 min.

Ydinperhe on aikansa elänyt, julistetaan KOM-teatterin tuoreessa näytelmässä MyBaby – komedia tulevaisuuden perheestä. Hulvaton elämysbisneksen kuvaus perää kaikille yhtäläisiä mahdollisuuksia kokea vanhemmuus tavalla, joka ei uuvuta liikaa.

Miten vanhemmuuden kokemus olisi mahdollinen myös niille, jotka eivät elä vakiintuneessa parisuhteessa? Jos lapsen voisi lainata määräajaksi ja palauttaa välillä, olisiko vanhemmuus silloin vähemmän uuvuttavaa kuin mitä se nykyajan perheissä näyttää olevan?

Näitä kysymyksiä käsittelee KOM-teatterin näytelmä MyBaby, jossa ratkaisu löytyy Glowheadz-start up -firman elämysbisneksestä. MyMom- ja MyDad-palvelujen lisäksi yritys kehittelee MyBaby-palvelua, jonka avulla kuluttaja voisi täyttää tarpeensa hoivata ja olla vanhempi vuokraamalla lapsen silloin kun haluaa.

Glowheadzin uskomattoman dynaamisessa tiimissä uskotaan, että kuluttajien tarpeisiin vastataan tarjoamalla mahdollisimman autenttinen kokemus vanhemmuudesta. Vanhempana oleminen esitetään näytelmässä vaivalloisena ja hermoja raastavana vauvanhoitona, joskin tunnelmaa välillä kohottaa symbioottinen imetyshetki.  Vanhempien taakkaa helpottaa se, että MyBabyn voi tilata vain lyhyeksi ja ajaksi lopun aikaa “olla vapaa”, kuten näytelmässä todetaan.

Näytelmä on hillitön komedia, jossa start-upin ideanikkarit simuloivat kollektiivista synnytyskokemusta sähköpaimeneen kytkettynä ja jossa vaippoja vaihdetaan vauvoja esittäviltä aikuisilta. Se saa katsojan nauramaan vedet silmissä, samastumaan ja tuntemaan myötähäpeää. Samalla näytelmä kuitenkin herättää perhetutkijan pohtimaan vakavampia vanhemmuuteen liittyviä teemoja, jotka kytkeytyvät laajempaan yhteiskunnalliseen keskusteluun.

 

Perhesuhteet vaivalloisena työnä

Näytelmässä nousee esiin kaksi erillistä, mutta toisiinsa kytkeytyvää näkemystä vanhemmuudesta. Ensimmäinen on ajatus siitä, että mahdollisuus vanhemmuuteen kuuluu kaikille. MyBaby-palvelun avulla myös ne, joiden on vaikeaa tai mahdotonta saada esimerkiksi biologinen lapsi, saisivat kokea hetkiä vanhempana. Juuri tähän viittaa näytelmän julistus ydinperheestä aikansa eläneenä perhemuotona.

Perhemuotojen moninaistuessa yhä useampi tarvitsee – ja toivottavasti myös saa – mahdollisuuden vanhemmuuteen myös ydinperheen ulkopuolella. Älyttömän vauvanvuokrausidean kautta näytelmä korostaakin kaikkien tasa-arvoisia mahdollisuuksia vanhemmuuteen.

Kuva: KOM-teatteri / Marko Mäkinen

Toiseksi näytelmässä vanhemmuutta käsitellään raskaana tehtävänä, josta on perusteltua päästä irrottautumaan. Vanhemman ja lapsen välinen suhde ja pikkulapsen hoiva eivät ole vain autuasta symbioosia vaan myös vastenmielistä kakkavaippojen vaihtoa, koliikkia ja kaaosta. Vanhemmuus esitetään vaivalloisena työnä, joka voi ajaa jopa hermoromahduksen partaalle. Itse asiassa hoivan ja yhdessäolon positiiviset puolet jäävät näytelmässä pitkälti implisiittisiksi. Näytelmän maailmassa MyBaby-palvelulla on hyvinkin kysyntää: kukapa haluaisi tehdä näin stressaavaa hommaa jatkuvasti.

Nämä kaksi käsitystä vanhemmuudesta heijastavat laajempaa julkista keskustelua, jossa korostetaan vanhemmuuden vaativuutta ja vanhempien kokemia paineita sekä vanhempien tarvetta ja oikeutta huolehtia omasta hyvinvoinnistaan ja jaksamisestaan ottamalla omaa aikaa. MyBaby-liikeidea on toki nykykäsitysten ja lainsäädännön valossa parodiaa. Se herättää kuitenkin pohtimaan, olisiko vanhemmuus helpompaa, jos lapsen voisi tilata määräajoiksi. Helpottaisiko se vanhemmuuden taakkaa? Voiko vanhemmuudesta välillä olla vapaa?

 

Mikä on perheen ydin?

Perhesuhteita käsitellään tämän hetken tutkimuksessa esimerkiksi yksilöiden kokemuksen ja merkityksenantojen näkökulmasta: perhettä ovat ne henkilöt, jotka ihminen kokee perheeksi. Perhesuhteet eivät noudata kotitalouksien, avioliittoinstituution tai biologisen sukulaisuuden rajoja. Sen sijaan perhesuhdetta määrittäväksi tekijäksi voivat nousta esimerkiksi läheisyys, yhteinen historia, hoiva ja huolenpito.

Perhesuhteet eivät siis merkitse vain arkista hoivaa vaan ne ovat moniulotteisia sidoksia. Kun perhesuhteita määrittää emotionaalinen ja fyysinen läheisyys, vastuu ja yhteenkuulumisen tunne, on vaikeaa kuvitella, että suhteesta voisi olla vapaa. Lapsen voi jättää jonkun toisen hoitoon ja vaihtaa vapaalle, jolloin vanhemmuuden arkisten askareiden taakka kevenee.

Sidokseen liittyvät tunteet – esimerkiksi rakkaus, huoli ja vastuu – eivät kuitenkaan katoa silloinkaan. Esimerkiksi lapsestaan välillä erossa elävän vanhemman vanhemmuus ei välillä katoa, vaikka vuoroviikoin lapsen arkisista tarpeista huolehtisi toinen vanhempi.

Kuva: KOM-teatteri / Marko Mäkinen

Perheen ydin muodostuu ehkä lopulta kuulumisen tunteista, läheisyyden kokemuksesta ja luottamuksesta. Nämä perheen ytimen komponentit eivät kuitenkaan esiinny vain ydinperheessä tai lapsen ja biologisen vanhemman suhteessa. Yhteenkuuluvuus, läheisyys ja luottamus voivat syntyä erilaisia reittejä, jolloin vaikkapa ystävästä, sisaruksen puolisosta tai entisestä seurustelukumppanista voi tulla perhettä.

Entä sitten Glowheadzin kehittämä bisnesidea? Tosiasiassa arjen askareisiin ja hoivaan apua tarjoavat palvelut ovat jo arkipäivää: lastenhoitajat, siivouspalvelut, aviomies- ja vaimopalvelut ovat monelle tuttuja. Varamummo- ja varapappa-palvelut puolestaan lienevät harvoin kaupallisia, mutta niiden idea on lähellä MyBabya: tarkoitus on tarjota sekä elämys aikuiselle että hoivaa lapselle.

Vanhemmuuskokemusta tarjoava start-up ei siis ehkä olekaan niin utopistinen ajatus kuin ensi alkuun tuntuisi. Hienoa siinä olisi kaikkien kuluttajien tasa-arvoinen mahdollisuus kokea siivu vanhemmuutta. Epäilen kuitenkin, että perhesuhteiden ydin ei taivu elämysbisnekseen. Arkisen yhdessäolon ja hoivan lisäksi perhesuhteissa on kyse läheisyydestä, kuulumisen tunteista ja vastuusta. Näitä tunteita ei voi kaupallistaa, eikä niistä voi olla vapaa.

 

Kirjoittaja: Aino Luotonen
Kuva: Sonya Mantere / perheyhteiskunta.fi ja KOM-teatteri / Marko Mäkinen

MyBaby – komedia tulevaisuuden perheestä KOM-teatterissa.
Käsikirjoitus: Salla Viikka ja Hilkka-Liisa Iivanainen
Ohjaus: Hilkka-Liisa Iivanainen