Kotivara on osa arjen hallintaa

Kun yhteiskunnan perustoiminnot jostain syystä häiriintyvät, vastuunkantoa tilanteesta odotetaan myös kansalaisilta. Suomalaisia kannustetaan pärjäämään häiriötilanteissa kolmen vuorokauden ajan omin avuin ja huolehtimaan myös apua tarvitsevista läheisistään.

Keväällä 2018 Ruotsissa jaettiin joka kotiin valtion julkaisema ohjekirjanen, jossa annetaan käytännön ohjeita häiriö- ja poikkeustilanteiden varalle. Häiriötilanteita ovat esimerkiksi sääilmiöistä kuten myrskyistä johtuvat sähkökatkot ja tietoturvahyökkäykset, poikkeustilanteita puolestaan sotilaalliset kriisit.

Suomessa ei ole toteutettu samanlaista joka kotiin kohdistuvaa kampanjaa, vaan kotitalouksien omatoimisesta varautumisesta on viestitty muilla tavoin paljolti järjestöjen toimesta. Valtio on lisäksi julkaissut kansalaisviestintää sähkökatkoihin varautumisesta ja sähkönjakelun keskeisyydestä yhteiskunnan toiminnan kannalta.

Sekä Suomessa että Ruotsissa asukkailta odotetaan arjen katkaisevissa häiriötilanteissa ensi alkuun pärjäämistä omin avuin. Näin viranomaisilla on aikaa reagoida tilanteeseen, hoitaa tärkeimpiä tehtäviään ja järjestää apua, kuten vedenjakelua. Suomessa viestitään, että kotitalouksilla tulisi olla kolmen vuorokauden kotivara, eli niiden tulisi pärjätä omillaan häiriötilanteen alussa 72 tuntia.

Kuva: Suomen Pelastusalan keskusjärjestö

 

Häiriötilanne tuo näkyväksi arjen rutiinit ja toistot

Kotivara tarkoittaa riittävää määrää pullotettua tai säiliöissä olevaa vettä, säilyviä ruokia, käteistä rahaa, paristoja, patteriradiota ja muita varmuusvarastoja, joilla pärjää esimerkiksi sähkökatkon aikana. Martat, yksi Suomen vanhimmista kotitalousneuvontajärjestöistä, korostaa arkista näkökulmaa: kotivaralla pärjää, jos vaikka sairastuu ja ei muutamaan päivään pääse ruokakauppaan. Suomen pelastusalan keskusjärjestö puolestaan viestii 72 tunnin pärjäämisestä omin avuin ja painottaa enemmän yhteiskunnallisia häiriötilanteita. Keskeistä järjestöjen viestinnässä on, että kotivarasta huolehtiminen on osa arjen hallintaa ja kulutustarpeisiin varautumista.

Kotitalouksien varautuminen häiriötilanteisiin on aihepiiri, jossa kiteytyy monta yhteiskuntatieteellisesti mielenkiintoista teemaa. Häiriötilanteiden harjoittelemisen kautta tulevat näkyväksi arjen rutiinit ja toistot, joiden varassa kulutus, tuotanto, arjen uusintaminen sekä sosiaaliset suhteemme ja läheisverkostomme lepäävät. Häiriötilanteisiin varautumiseen liittyvät myös infrastruktuurin rytmit, eli yhteiskunnan toimimisen kannalta olennaiset palveluiden ja rakenteiden järjestelmät ja niiden aikataulut.

Kuva: Helsingin kaupunginmuseo / Foto Roos

Kotitalouksien varautumisen muodot riippuvat paljon sijainnista ja infrastruktuurista: tutkimuksen mukaan haja-asutusalueilla ollaan usein paremmin varautuneita kuin kaupungeissa. Haja-asutusalueilla kotivaraa löytyy useammin valmiina, koska ei ole tavatonta, että myrskyt, tykkylumi tai muut syyt, yleensä luonnonilmiöt, aiheuttavat sähkökatkoja ja arjen rutiinien ja rytmien katkeamista. Saman tutkimuksen mukaan miehet ovat tietoisempia varautumisesta ja paremmin varusteltuja arjen häiriötilanteisiin kuin naiset. Toisaalta naiset ovat elintarvikehuollon osalta paremmin varautuneita.

Suomessa useat eri järjestöt järjestävät vapaa-ajan turvallisuuskursseja, joista osa on suunnattu erityisesti naisille. Aloitin hiljattain etnografisen tutkimuksen naisille suunnatusta valmius- ja turvallisuuskoulutuksista, joissa järjestäjänä toimii Naisten valmiusliitto. Liitto on perustettu 1990-luvun lopulla ja siihen kuuluu yksitoista jäsenjärjestöä. Tämä järjestötoiminnan osa-alue heijastaa osaltaan kansalaisten välistä sukupuolen mukaan järjestäytynyttä yhteiskunnallista työnjakoa suomalaisessa yhteiskunnassa.

 

Turvallisuustyönjaon sukupuolittunut luonne

Miesten yleisen asevelvollisuuden ja siihen kuuluvan koulutuksen vuoksi on kansalaisten välinen yhteiskunnallinen turvallisuustyönjako Suomessa vahvasti sukupuolittunut. Miespuoliset Suomen kansalaiset on velvoitettu suorittamaan ase- tai siviilipalvelus 30 ikävuoteen mennessä.

Alle 30-vuotiailla aikuisilla naisilla on puolestaan mahdollisuus hakeutua vapaaehtoiseen asepalvelukseen. Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana naisten vapaaehtoinen asepalvelus on tuottanut yhteiskunnallista muutosta, ja jako miespuolisiin reserviläisiin ja naispuolisiin siviileihin ei ole yhtä selkeä kuin ennen 1990-luvun puoliväliin asti.

Maanpuolustusorientoituneen kansalaistoiminnan kentällä kansalaisille on tarjolla erilaisia kouluttautumisen ja osallistumisen muotoja, jotka jäsentyvät pitkälti asepalveluksen suorittamisen, sukupuolen ja iän mukaan. Järjestökentällä tapahtuvaa vapaaehtoistoimintaa on kaikenikäisille aikuisille, sekä naisille että miehille, joskin osa tästä toiminnasta on suunnattu naisille osallistumiskynnyksen madaltamiseksi. Valtio tukee maanpuolustussuuntautunutta kansalaisjärjestötoimintaa ja esimerkiksi antaa käyttöön tiloja ja varusteita.

 

Naiset turvallisuustaitoja kartuttamassa

Naisten valmiusliiton koulutuksia on järjestetty parinkymmenen vuoden ajan ja ne  ovat olleet suosittuja jo pitkään. Koulutusviikonloppujen aihepiirien valikoima on laaja: kursseja on maastossa pärjäämisestä ja ensiaputaidoista sähköttä selviämiseen ja kyberturvallisuuteen. Osallistujat ovat eri ikäisiä suomalaisia naisia eri puolilta maata, painottuen keski-ikäisiin ja sitä iäkkäämpiin naisiin.

Kursseille osallistuminen on koulutettaville yhtäältä vapaa-ajalla tapahtuvaa harrastustoimintaa, toisaalta turvallisuus- ja kansalaistaitojen kartuttamista. Kurssit järjestetään vapaaehtoisvoimin, joten niiden järjestäminen on myös vapaaehtoinen johtamisharjoitus. Kurssien käytännöt ja aineellinen maailma luovat useimpien osallistujien arjesta erillisen ympäristön ja samankaltaisuutta osallistujien välille: kurssit järjestetään useimmiten varuskunta-alueilla ja niiden ajaksi pukeudutaan Puolustusvoimilta lainaksi saatuihin maastopukuihin ja muihin varusteisiin.

Kuva: Suomen Pelastusalan keskusjärjestö

Eräs useita kertoja toteutettu kurssi käsittelee pärjäämistä pitkittyneen sähkökatkon aikana. Olin havainnoimassa tällaista kurssia, jossa paneuduttiin kotitalouksien omatoimiseen varautumiseen. Aihetta käsiteltiin viikonlopun aikana noin 30 kurssilaisen kesken. Ohjelma oli tiivis: kahden vuorokauden ajan oli tietoiskuja, ryhmätöitä ja käytännön harjoituksia. Puhujina olivat muiden muassa varautumisjärjestön asiantuntija ja lähellä sijaitsevan suurehkon kaupungin riskienhallinnasta vastaava viranomainen. Ryhmätöissä käsittelimme esimerkiksi kotivaran koostumusta. Harjoittelimme myös alkusammutusta sekä trangian ja aggregaatin käyttöä.

 

Kyvykkään kansalaisen vastuu toisista

Läheisverkostojen ja huolenpidon teema liittyy myös kotitalouksien varautumiseen. Havainnoimallani kurssilla käsiteltiin omatoimisen varautumisen ja kotivaran ylläpitämisen lisäksi vastuuta kanssaihmisistä. Kurssin keskusteluissa oman kotitalouden jäsenistä huolehtimista pidettiin itsestään selvänä. Tämän lisäksi keskusteluissa nousivat esiin työpaikan, esimerkiksi hoivalaitoksen asukkaat sekä kuvitteellinen, kenen tahansa naapurissa yksin asuva iäkäs henkilö, ”naapurin Hilma”, jonka pärjäämistä tulisi myös pitää silmällä.

Häiriötilanteisiin liittyvään huolenpitoon kiinnitetään huomiota niin ikään järjestökentän julkaisussa (s. 21):

Omatoiminen varautuminen ei ole omaan kotiin linnoittautumista kotivaran äärelle, vaan siihen voidaan ajatella kuuluvan erilaisia taitoja ja soveltamiskykyä.  Omatoiminen varautuminen on myös auttamisen osaamista ja toisista välittämistä. Häiriötilanteen tullen jokaisella on vähintäänkin moraalinen velvollisuus auttaa myös muita.

Näissä näkökulmissa korostuu toimintakykyisten aikuisten velvollisuus olla jättämättä heitteille esimerkiksi ikänsä tai terveytensä puolesta toimintakyvyltään rajoittuneita.

Vapaaehtoisen maanpuolustuksen piirissä annettava koulutus sekä arjen turvallisuuteen liittyvä kansalaisviestintä sisältävät ihanteen kyvykkäästä kansalaisesta. Mahdollisessa häiriötilanteessa arjen perustoiminnot sekä yhteiskunnan haavoittuvimmista jäsenistä kuten lapsista ja vanhuksista huolehtiminen ovat tällaisten toimintakykyisten aikuiskansalaisten varassa. Naisjärjestöjen koulutuksissa korostuvat arkiset turvallisuustaidot, kuten kotivara ja ensiapu, ja lisäksi niissä on esillä hoivan, huollon ja henkisen tuen kaltaisia naistyypillisiä osaamisalueita.

Havainnoimissani koulutuksissa pääsin tarkastelemaan lähietäisyydeltä yhtä yhteiskunnan turvallisuustyönjaon ilmentymää, naisjärjestöjen turvallisuuskoulutusta naisille. Koulutuksissa ja materiaaleissa välittyy ajattelutapa, jonka mukaan aikuisen yksilön elämänkulussa kartuttama  osaaminen ja oma kyvykkyys velvoittavat huolehtimaan toisista: toimintakykyiset ja pärjäävät kansalaiset ovat viime kädessä vastuussa muista. Toimiva ja palautumiskykyinen yhteiskunta edellyttää siis kykyä yhteistoimintaan sekä huolenpitoa toisista ihmisistä.

 

Linda Hart (VTT) työskentelee tutkijana TAHTO2-tutkimushankkeessa Maanpuolustuskorkeakoulun johtamisen ja sotilaspedagogiikan laitoksessa. Sähköpostiosoite: linda.hart[at]alumni.helsinki.fi

 

Lähteitä

Jalas, M., Rinkinen, J. ja Silvast. A. (2015) Infrastruktuurit järjestävät aikaa. Teoksessa Anttila, A-H., ym: Ajassa kiinni ja irrallaan: Yhteisölliset rytmit 2000-luvun Suomessa.

Tallberg, T. (2017) Yhteiskunnallinen turvallisuustyönjako: Miten tutkia maanpuolustusta toimintana ja sosiaalisina suhteina? Teoksessa Tallberg T,. ym. (toim.): Puolustuslinjalla. Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura.

Perheen arvoitus

Perhettä on väitetty käsitteenä puolikuolleeksi, mutta se pitää pintansa tutkimuksessa ja ihmisten arjessa. Millä tavoin häilyvän perheen jäljille voidaan päästä tutkimuksessa?

Perhe herättää jokaisessa meistä välittömiä mielleyhtymiä. Tutkijalle perhe on käsitteenä ja tutkimuskohteena haaste, osaksi juuri arkisuutensa vuoksi. Käsitteen näennäinen yksinkertaisuus kätkee alleen paitsi historiallista painolastia myös merkitysten ja näkökulmien moninaisuuden. Joidenkin tutkijoiden mielestä perheen käsite hajoaa tämän vuoksi omaan mahdottomuuteensa.

Saksalaiset sosiologit Ulrich Beck ja Elisabeth Beck-Gernsheim ovat esimerkiksi kysyneet, voidaanko individualisoituvan yhteiskunnan ilmiöitä tavoittaa tilastollisten luokitteluiden avulla. Onko vielä jäljellä universaaleja, sosiaalista elämää kuvaavia perusyksikköjä, jollaisia kotitalous tai perhe ovat kenties joskus olleet? Beckit ovat nimenneet perheen zombie-kategoriaksi eli käsitteeksi, joka on käytössä ja elossa siitä huolimatta, että se on oikeastaan kuollut. (1)

Perhe on tämän ajattelun mukaan zombie-kategoria, koska siihen liitetyt henkilökohtaiset merkitykset vaihtelevat. Yksilöllisten mieltymysten ja valintojen varaan rakentuvaa perhettä on vaikeaa määritellä yleispätevästi ja tunnistaa empiirisesti eli havainnointiin tai mittaamiseen perustuvan tutkimuksen keinoin.

 

Perhemääritelmät tutkimuskohteena

Beckien epäilyksistä huolimatta alati elämänkulussa muuttuviin subjektiivisiin käsityksiin perheestä on kuitenkin kyetty tarttumaan lukuisissa tutkimuksissa. Perheen monitulkintaisuus ja yksilölliset merkitykset voidaan asettaa tutkimuksen lähtökohdaksi, kuten olemme tehneet Avioliittoperheen tuolla puolen -hankkeessa, jossa sovelsimme niin kutsuttua konfigurationaalista näkökulmaa. Tällä tarkoitetaan yleisempää kiinnostusta ihmistä ympäröiviin sosiaalisiin siteisiin, joista perheen ajatellaan olevan vain yksi esimerkki. Tutkimuksen keinoin voidaan selvittää, millä tavoin perheeksi määritellyt suhteet eroavat muista sosiaalisista suhteista. Perhettä pyritään lähestymään avoimena, tutkimuksessa selvitettävänä asiana ja tutkittavien omien määrittelyiden kautta. (2)

Väitöstutkimuksessani tarkastelen naimattomien helsinkiläisnaisten perhekäsityksiä, tukiverkostoja ja perheellistymistä muun muassa konfigurationaalisesta näkökulmasta. Tutkittavien valintaan liittyviä kriteereitä ovat olleet lapsen saaminen ja se, että tutkittavat eivät ole lapsen saamisen aikaan olleet naimisissa. Ajatuksena on, että tällaisia äitejä tutkimalla tavoitamme parhaiten sellaisia perheellistymisen muotoja, joita syntyy (hetero)avioliittoperheen raamien ulkopuolella. Henkilökohtaisten perhekäsitysten ja tukiverkostojen kartoittaminen puolestaan mahdollistaa kotitaloutta ja verisukulaisuuksia laajemman kuvan piirtämisen äitien läheisistä suhteista.

Äitien omien perhekäsitysten ohella olemme olleet kiinnostuneita siitä, keitä äidit katsovat kuuluvan vastasyntyneen lapsensa perheeseen. Tällöin olemme ottaneet annettuna, että lapsen perheeseen kuuluu vauvan synnyttänyt äiti – kysymystä vastasyntyneen perheestä kun on ylipäätään hankalaa lähestyä muuten kuin lapsen vanhemman tai vanhempien kautta. Pyysimme äitejä listaamaan vauvan perheeseen kuuluvia henkilöitä, korostaen kiinnostusta äitien henkilökohtaiseen käsitykseen lapsen perheestä.

Löysimme taustaltaan melko samankaltaisten äitien vastauksista (N = 195) neljä toisistaan selvästi erottuvaa lapsen perhettä (3). Aineiston yleisimmän perhetyypin nimesimme sukulaisperheeksi: siinä lapsen perheeseen oli tyypillisesti nimetty laajasti molempien vanhempien sukua. Parisuhdekeskeiseen perheeseen vastaajat olivat nimenneet tyypillisesti vain lapsen isän ja mahdollisia sisaruksia. Laajentunut ensiperhe ystävillä sisälsi puolestaan molempien vanhempien sukulaisten lisäksi ystäviä ja äitiperheessä painottuivat äidin puolen suku ja ystävät.

 

Sijaitseeko perhe kotitalousyksikössä?

Eniten perinteistä ydinperhemallia muistuttanut parisuhdekeskeinen perhe ei ollut tutkimusaineistossa hallitseva perhetyyppi (24 %), vaikka 87 prosenttia vastaajista oli vakiintuneessa avoliitossa eläviä äitejä. Vain 11 prosenttia vastaajista ajatteli, että vauvan perhe muodostuu vain samassa kotitaloudessa elävistä ihmisistä. Lapsen perhe siis laajeni tutkimuksemme perusteella usein kotitalouden ulkopuolelle: enimmäkseen muualla asuviin sukulaisiin, mutta usein myös ystäviin.

Yhtenä ongelmana perheitä koskevassa tutkimuksessa on usein nähty tutkimuksen kohdistuminen juuri kotitalousyksikköön. Yhdysvaltalaissosiologit Jaber Gubrium ja James Holstein ovat kutsuneet perhetutkimuksen kotitalouskeskeisyyttä ”metodologiseksi imperatiiviksi” (4). Tällä he tarkoittavat tutkimuksessa toistuvaa oletusta siitä, että kotitalous on kaikista aidoimman perhettä koskevan tiedon ja kokemuksen lähde.

Gubrium ja Holstein kiinnittävät huomiota siihen, miten perheelle annetaan tutkimuksessa yksilöt ylittävä rooli: kotitalouteen sijoittuvan perheen nähdään tekevän asioita ja vaikuttavan asiaintiloihin. Tällaisen asetelman voi nähdä esimerkiksi tutkimuksissa, joissa tarkastellaan perherakenteen sekä lapsen hyvinvoinnin ja kehityksen välisiä yhteyksiä. Näissä tutkimuksissa kotitaloudessa oleva perherakenne, vaikkapa yhden vanhemman perhe, kahden vanhemman perhe tai samaa sukupuolta olevien vanhempien perhe, katsotaan muuttujaksi, jolla on yhteys siihen miten lapsi kehittyy.

 

Perheen jäljittäminen vaatii luovuutta

Omassa tutkimuksessani tehdyt havainnot kertovat paitsi yksilöllisistä perhekäsityksistä, myös perheenä elämisen tapoihin liittyvistä muutoksista, joita liittomuotojen ja kotitalouksien luokitteluun perustuvat perhetilastot eivät tavoita.

Kun tarkastellaan vaikkapa äitien käsityksiä lapsen perheestä, voidaan havaita, ettei perhe välttämättä muodostu pelkästään parisuhteen puitteissa. Ja vaikka verisukulaisuus pitää edelleen pintansa, nousevat lapsen perheessä usein tärkeään asemaan vanhempien ystävät, joiden roolin merkityksellisyys tutkittavien arjessa rakentuu tiiviin yhteydenpidon ja koetun läheisyyden varaan.

Perhettä käsitteenä lienee mahdotonta – ja tarpeetonta – haudata. Sosiaalisena yksikkönäkin se on moninaistuvista määritelmistään huolimatta yhä vahvasti olemassa.

Mutta perheen muutos ja siihen liitettyjen merkitysten ja arjen käytäntöjen yksilöllistyminen vaativat tutkijalta luovuutta. Lisäksi tarvitaan valmiutta tarkastella kriittisesti käytössä olevia työvälineitä eli läheisiä suhteita koskevia käsitteitä ja kategorioita.

 

Kirjoittaja: Vaula Tuomaala
Kuva: Pixabay & stocksnap.io

 

Lähteet

(1) Beck, Ulrich & Beck-Gernsheim, Elisabeth (2001/2008) Individualization. Institutionalized Individualism and its Social and Political Consequences. Sage Publications.

(2) Castrén, Anna-Maija (2014) Konfigurationaalinen näkökulma perheeseen. Teoksessa: Jallinoja, Riitta; Hurme, Helena & Jokinen, Kimmo (toim.) Perhetutkimuksen suuntauksia. Helsinki: Gaudeamus.

(3) Tuomaala, Vaula, Anna-Maija Castrén & Pertti Töttö (2017) The first family: Newborn babies’ family members according to unmarried mothers in Finland (työnimi). Artikkelikäsikirjoitus.

(4) Gubrium, Jaber F. & Holstein, James A. (1990) What is Family? Mayfield Publishing Company.

Omat rahat vai sama elintaso?

Av(i)oliitoissa syntyy sanallisia ja sanattomia sopimuksia siitä, miten rahat liitossa jaetaan. Pariskunnat määrittelevät yhteistä ja yksityistä taloutta usein tilanteessa, jossa toinen puoliso tienaa enemmän.

Eräässä tutkimuksessa kuvattiin tilannetta, jossa pariskunnan mies halusi lähteä puolisonsa kanssa lomamatkalle. Puoliso oli periaatteessa kiinnostunut lomasta, mutta hänellä ei ollut siihen varaa, joten hän ehdotti loman siirtämistä kunnes saisi säästettyä tarpeeksi. Kun mies ehdotti maksavansa molempien matkan, nainen kieltäytyi. Hänelle oli tärkeää elää omilla rahoillaan. Toisaalla kuulemassani tarinassa mies sen sijaan lähti lomalle yksin, koska kotihoidon tuella elävällä puolisolla ei ollut varaa lähteä mukaan. Mielikuvissamme perheet kuitenkin lomailevat yhdessä ja aurinko paistaa.   

Teollistuneen yhteiskunnan perheihanne rakentui sukupuolittuneiden perheroolien varaan: miehen vastuulla oli ansiotyössä käyminen ja perheen elättäminen naisen toimiessa kodin ja lasten hoitajana. Oletus oli, että mies käyttää rahansa perheen hyväksi, ehkä jopa puolisonsa kanssa neuvotellen. Nykyisin yhä useampi liitto perustuu tehtävien ja vastuiden tasaisempaan jakautumiseen, jopa niin, että ideaalina on symmetrinen parisuhde.

Taloudellisten vastuiden tasaista jakamista helpottaa, jos puolisot ansaitsevat suunnilleen saman verran. Puolisoiden väliset tuloerot ovat kuitenkin tavallisia, vaikka suomalaisilla onkin taipumus valita puoliso samasta sosioekonomisesta ryhmästä (Mäenpää 2015). Rahan jakamisen käytäntöjä ratkotaan suomalaisissa perheissä monenlaisissa tilanteissa, joissa tuloerot johtuvat sekä työmarkkinoista että perheen sisällä tehdyistä vastuiden jakamisten tavoista.

Kysymys puolisoiden taloudellisesta yhteisvastuusta ja toisaalta erillisyydestä tulee erityisen selvästi esille, kun toisen tulot jäävät pois tai alenevat ratkaisevasti esimerkiksi työttömyyden tai pitkäaikaisen sairauden vuoksi, tai kun keskustellaan siitä, voiko toinen jäädä pois töistä hoitamaan yhteistä lasta. Ansiotasojen eroja voi kasvattaa myös toisen puolison opiskelu tai vuorotteluvapaa, tai se, että muuttopäätöksiä tehdään vain toisen uraa silmällä pitäen. Lisäksi henkilökohtaisista ratkaisuista riippumatta palkkatasot eri ammateissa vaihtelevat, eikä työlle omistautuminen näy aina palkan suuruudessa. Edellä luetellut käytännön tilanteet voivat, pariskunnasta riippuen, näyttäytyä talouden näkökulmasta joko yksityisinä tai yhteisinä asioina.

 

Annen kirjoitukseen

 

Yhteisen talouden voidaan ajatella symboloivan perheen yhteisyyttä. Pitkään yhdessä olleilla ja naimisissa olevilla pareilla yhteinen talous on yleisempi kuin muilla pareilla (Raijas 2011). Australialainen tutkija Carole B. Burgyone on tutkinut puolisoiden välistä rahankäyttöä omistajuuden ja hallinnan näkökulmasta. Hän on tullut siihen tulokseen, että sopimus rahojen yhteisyydestä ja niiden ohjaaminen yhteiselle tilille ei kuitenkaan välttämättä johda av(i)oparien kesken tasa-arvoiseen kuluttamiseen. Psykologisesti ansaitseminen liitetään niin vahvasti omistajuuteen, että rahan kokee omakseen nimenomaan se, jonka työllä se on perheeseen ansaittu. Se, joka ei ansaitse yhtä paljoa, voi kokea, että raha on hieman vähemmän hänen, ja siksi hän ehkä myös kuluttaa varovaisemmin. Burgoynen (1990) mukaan yksilölliset kulutuserot tasoittuvat varmimmin, jos yhteiseltä tililtä erotetaan kummallekin yhtä paljon rahaa yksityistä kulutusta varten.

Yhteisen ja erillisen rahan käytännöllä voidaan siis varmistaa, että tietty osa rahoista jää yksityiseen käyttöön. Tällainen rahan hallinnan käytäntö on myös suhteellisen yleinen Suomessa (ks. myös Raijas 2011). Käytännössä näin toimivien parien ratkaistavaksi jää edelleen se, kuinka paljon kumpikin siirtää tuloistaan yhteiselle tilille. Siirretäänkö yhteiselle tilille molemmilta joka kuukausi sama summa? Vai siirretäänkö sinne tulojen mukaan määräytyvä prosenttiosuus, jolloin tuloeroa tasoitetaan puolisojen välillä?  Vai tulisiko kulutusmahdollisuuksien ero perheen sisällä poistaa kokonaan? Tällöin yhteisen tilin kartuttaminen tapahtuisi ansiotason mukaan niin, että kummallekin jää kuukausittain yksityiselle tililleen yhtä paljon rahaa. Tässä mallissa kulutusmahdollisuuksien tasa-arvoisuus ylittäisi taloudellisen riippumattomuuden periaatteen.   

Voidaan ajatella, että yhteisyyden ja erillisyyden välinen jännite tulee näkyväksi pariskuntien rahan jakamisen tavoissa. Tämän jännitteen äärellä ollaan myös, kun av(i)osuhteessa ratkaistaan, millainen kuluttaminen on yhteistä ja millainen yksityistä. Lopulta mikään ei näytä olevan täysin yksityistä, jos puolisoita sitovat toisiinsa yhteiset taloudelliset vastuut. Yksityinen kulutus vähentää mahdollisuuksia yhteiseen kulutukseen ja päinvastoin.

Minkäänlaista perheen talouden yleissopimusta, johon pariskunta voisi yhteistuumin sitoutua, ei ole olemassa – lukuun ottamatta avioliittoon sisältyvää väljää muotoilua puolisoiden keskinäisestä elatusvelvollisuudesta. Yksittäisissä perheissä kehitellään omia taloudellisia käytäntöjä joko avoimesti neuvotellen tai sanattomasti toisten perheenjäsenten toimintaan vastaten. Rahasta puhuminen puolisoiden kesken saatetaan kokea vaikeaksi (Raijas 2011; Repo 2003) eikä perheen raha-asioista välttämättä puhuta kovin tarkkaan ystävienkään kanssa.

Rahan jakamisen perustuminen yksiselitteiselle mallille tuskin olisikaan mahdollista, koska perheiden vaiheet ja kokoonpanot sekä osapuolten käsitykset hyvistä jakamisen tavoista ovat moninaisia. Ihanteellisessa tapauksessa yhteisyyden ja erillisyyden välisessä jännitteessä löydetty ratkaisu koetaan molemmin puolin oikeudenmukaisena.


Kirjoittaja: Anne Mattila
Kuva: StockSnap.io

Lähteet:

Burgoyne, Carole B. (1990) Money in marriage: How patterns of allocation both reflect and conceal power. Sociological Review 38:4, 634–665.

Ludwig-Mayerhofer, Wolfgang; Allmendinger, Jutta; Hirseland, Andreas & Schneider, Werner (2011) The power of money in dual-earner couples: A comparative study. Acta Sociologica 54:4, 367–383.

Mäenpää, Elina (2015) Socio-economic homogamy and its effects on the stability of cohabiting unions. Finnish Yearbook of Population Research, Supplement. Helsinki: Väestöliitto.

Raijas, Anu (2011) Money management in blended and nuclear families. Journal of Economic Psychology 32, 556–563.

Repo, Katja (2003) Perheen sisäisen rahatalouden jännitteitä. Teoksessa Hannele Forsberg ja Ritva Nätkin (toim.) Perhe murroksessa. Kriittisen perhetutkimuksen jäljillä. Helsinki: Gaudeamus, 64–85.

Yksin, muttei yksinäinen?

Yksinäisyys on noussut poliittisten keskustelujen teemaksi ainakin meillä Suomessa. Yksin asumisen lisääntyminen ei välttämättä tarkoita, että yksinäisyyttä kokevia ihmisiä olisi aikaisempaa enemmän.

Yksin asuminen on länsimaissa yleisempää kuin koskaan aikaisemmin. Eniten yksin asutaan suurissa kaupungeissa. Sosiologi Erik Klinenberg kuvaa teoksessaan Going Solo (2012) yksin asumisen ilmiötä Yhdysvalloissa viimeisten vuosikymmenten aikana. Vielä vuonna 1950 vain 22 prosenttia amerikkalaisista aikuisista oli naimattomia. Tällä hetkellä jo yli 50 prosenttia Yhdysvaltojen aikuisväestöstä elää avioliiton ulkopuolella ja 28 prosenttia kotitalouksista on yhden hengen talouksia. Vastaavasti Suomessa yhden hengen talouksia oli 42 prosenttia kaikista kotitalouksista vuonna 2014.

Klinenberg pitää yksin asumista jopa oman aikamme huonoiten ymmärrettynä ilmiönä. Kirjan keskeisin väite on, että yksin asuminen on tullut jäädäkseen. Yksin asuvien ryhmä kasvaa koko ajan ja se tulisi huomioida myös poliittisessa päätöksenteossa omine erityistarpeineen.

Yksin asumisen lisääntymiseen vaikuttavia syitä Klinenberg luettelee useita. Länsimaissa vaurastuminen ja sosiaaliturvan kehittyminen ovat luoneet entistä paremmat edellytykset yksin asumiselle: ihmisillä on yksinkertaisesti varaa asua yksin. Toisaalta ihmisillä on varaa tehdä monia muitakin asioita, joita emme kuitenkaan välttämättä tee.

Klinenberg herättääkin meitä pohtimaan, miksi hyvinvointivaltioiden hyväosaiset haluavat käyttää lisääntynyttä valinnanvapauttaan ja turvallisuuttaan juuri valitsemalla eristäytymisen muista ihmisistä. Itse hän selittää ilmiötä arvoilla. Yksilönvapaus, itsemääräämisoikeus ja itsensä toteuttaminen ovat arvoja, joita voi toteuttaa yksin asumisen kautta. Lisäksi naisten ja miesten yhteiskunnallisen aseman tasa-arvoistuminen on mahdollistanut yksin asumisen myös naisille. Klinenbergin mukaan meillä on ylipäätään lupa ja mahdollisuus keskittyä yhä enemmän itseemme. Joillekin se voi tarkoittaa työhön keskittymistä ja uran edistämistä vapaa-ajasta tinkien, toisille taas yhteyden hakemista omaan sisimpään.

Mutta olemmeko me näiden kehityskulkujen seurauksena entistä yksinäisempiä? Yksin asumisen lisääntymiseen liitetään usein huoli lisääntyneestä yksinäisyydestä. Täytyy kuitenkin muistaa, että yksin asuminen ja yksinäisyys ovat täysin eri asioita. Ihminen voi kokea yksinäisyyttä myös parisuhteessa eläessään. Toisaalta yksin asuvalla voi olla hyvinkin vilkas sosiaalinen elämä. Lisäksi parisuhteeton ihminen ei välttämättä asu yksin, eikä yksin asuva välttämättä ole parisuhteeton.

Oman lisänsä kuvioon tuo se, että avioliitto instituutiona on menettänyt merkitystään ja painoarvo on siirtynyt parisuhteeseen (Maksimainen 2014). Nykyään onkin sosiaalisesti odotettua erota mikäli parisuhde ei toimi yrityksistä huolimatta. Esimerkiksi parisuhdeneuvonnassa terapeuttinen ote on keskiössä ja ymmärrys avioliitosta sidoksena jää usein taka-alalle (Maksimainen 2014). Tämä tarkoittaa, että kulttuurimme ei tue pelkästään avioliittoa instituutiona vaan ero, yksin eläminen ja erilaiset ydinperheen ideaalista poikkeavat suhdemallit ovat hyväksyttyjä vaihtoehtoja.

Suomessa aikuisväestön yksinäisyyden kokemuksista on kysytty 90-luvulta lähtien Väestöliiton FINSEX-kyselyssä, jossa on tiedusteltu vastaajien tämänhetkiseen elämäntilanteeseen liittyvää yksinäisyyden voimakkuutta asteikolla 1–4. Vaikka yksin asuminen on Suomessakin lisääntynyt viime vuosikymmenten aikana, FINSEX-vastausten perusteella suomalaisten yksinäisyyden ei voida katsoa lisääntyneen. (Kontula 2015.)

Mikään edellä sanottu ei kuitenkaan tarkoita, etteikö olisi ihmisiä, jotka kärsivät sosiaalisesta eristäytyneisyydestä. Sosiaalisten verkostojen muodostaminen ja ylläpitäminen vaatii sosiaalisia taitoja ja aktiivisuutta.

Yksin eläminen herättää myös kysymyksiä toimeentulosta ja taloudesta. Klinenberg ihailee sitä, että Skandinaviassa yksin asumista tuetaan esimerkiksi taloudellisesti. Huomiotta Klinenbergin kirjassa jää kuitenkin se, että Suomessa joka kolmas (32 %) yhden hengen talous on pienituloinen, ja toimeentulotukea saaneista kotitalouksista yksin asuvien osuus oli 72 prosenttia vuonna 2014 (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2015).

Yksin asuvien joukko ei siis ainakaan Suomessa koostu vain hyvätuloisista, itseään toteuttavista uratykeistä. Klinenbergin esiin tuoma, yksilönvapautta korostava arvojen näkökulma kertoo ehkä jotain yksin asumisen lisääntymisen taustalla vallitsevasta ajan hengestä. Kyse ei kuitenkaan aina ole riippumattomuuden lisääntymisestä, vaan kuten suomalaisia koskevat tilastot osoittavat, myös huono-osaisuudesta – joka voi paradoksaalisesti lisätä riippuvuutta muista.

 

Teksti: Anu Kinnunen

Suomalaisten yksinäisyys -hankkeessa tuotetaan tietoa suomalaisten yksinäisyydestä.

 

Lähteet

Klinenberg, Erik (2012) Going Solo: Extraordinary Rise and Surprising Appeal of Living Alone. New York: Penguin Group.

Kontula, Osmo (2015) Yksinäisyys FINSEX-aineistoissa. Esitys Yksinäisyys ja yksinäisyystutkimus Suomessa -seminaarissa Kuopiossa 29.–30.9.2015.

Maksimainen, Jaana (2014) Avioliiton pelastamisesta parisuhteen hoitamiseen: Muodosta sisältöön. Sosiologia 51:2, 123–138.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (2015) Toimeentulotuki 2014. Tilastoraportti 27/2015. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2015121824856

Follow my blog with Bloglovin