Kategoria: Sukupolvet

Bridgerton-sarja ja aateliston tärkeät sisarussuhteet

Posted on by Aino Luotonen
Lukuaika: 4 min.

Historiallisissa pukudraamoissa vilisee autoritaarisia vanhimpia veljiä, asemansa tuntevia siskoja ja seikkailunhaluisia pikkusiskoja ja -veljiä. Mutta mitä esimerkiksi suosittu Bridgerton-sarja kertoo siitä, millainen merkitys sisarussuhteilla entisaikaan oli ihmisen elämänkululle?

Sisarussuhteet ovat vakioaiheita kirjallisuudessa, lehtijutuissa, elokuvissa ja sarjoissa. Fiktio tarjoaa kiinnostavia ikkunoita siihen, millaisia merkityksiä sisarussuhteilla on ollut eri aikakausina. Suosittuja ovat esimerkiksi pukudraamat, joissa kuvataan brittiläisen aateliston ponnisteluja sopivan puolison löytämiseksi. Tällainen on Bridgerton (2020-), Julia Quinnin romaaneihin perustuva Netflix-sarja, joka kuvaa kahdeksan sisaruksen vaiheita Lontoon seurapiireissä hovin liepeillä 1800-luvun alussa.

Bridgerton-sarjan ensimmäinen tuotantokausi keskittyi tyttäristä vanhimman, Daphnen, puolison etsintään. Aktiivisia etsinnässä ovat erityisesti äiti ja muut seurapiirin mahtirouvat sekä vanhin isoveli Anthony eli varakreivi Bridgerton. Puolison löytämisessä ei suinkaan ole kyse vain yksilön onnellisuuden takaamisesta, vaan koko sisarussarjan tulevaisuudesta. Sopivan puolison löytäminen takasi kodin, elintason sekä kunniallisen ja vaikutusvaltaisen aseman yhteisössä. Tämä kiteytyy Daphnen repliikissä sisaruksilleen heti ensimmäisessä jaksossa: ”Menestykseni vaikuttaa teidän kaikkien tulevaisuudennäkymiin.”

 

Serkusavioliitot vahvistivat myös sisarussuhteita

Historiantutkija ja sosiologi Leonor Davidoff kuvaa sisarussuhteiden suurta merkitystä porvariston ja aateliston keskuudessa 1800- ja 1900-luvuilla. Sisarukset ja serkut muodostivat keskeisen sosiaalisen verkoston, jonka jäsenet olivat kytköksissä toisiinsa varallisuuden, vastuun, puolison etsinnän ja yhä enemmän myös tunnesuhteiden kautta. Nämä kytkökset säilyivät yleensä läpi aikuiselämän.

Sisarukset olivat usein kiinteästi mukana toistensa sosiaalisessa elämässä. Sisarukset ja serkut perheineen muodostivat välittömän viiteryhmän, jonka kanssa oltiin tiiviisti tekemisissä, johon tukeuduttiin kriiseissä, ja jolta tarvittaessa lainattiin rahaa. Aatelisten sisarusten oli suorastaan pakko tulla toimeen keskenään, sillä he olivat toisiinsa sidoksissa koko eliniän. 

Sisarusten ja serkusten merkityksen kasvu liittyi laajempaan murrokseen, joka oli käynnissä eurooppalaisessa sukulaisuusjärjestelmässä. Sukulaisuutta tutkineet historioitsijat Christopher Johnson ja David Sabean paikantavat tämän murroksen vuosien 1750 ja 1850 väliselle vuosisadalle. 

Avioliittojen solmiminen oli keskeinen tapa ylläpitää sukulaisuusjärjestelmää. Avioliittoja solmittiin aluksi pikkuserkkujen ja sitten serkkujen kanssa. Verisukulaisten joukon lisäksi puoliso saattoi löytyä samoista sosiaalisista ympyröistä, kuten sisarusten ystävistä. Sukulaisten kanssa solmittujen avioliittojen avulla perheet säilyttivät asemansa ja omaisuutensa. Serkusavioliittojen myötä sisarukset pysyivät samassa sukuyhteisössä, ehkä jopa samassa paikallisyhteisössä. 

Joku sisarusparvesta saattoi edelleen mennä naimisiin lähipiirin ulkopuolisen kanssa,  millä perhe vahvisti sosiaalista asemaansa paikallisesti ja hankki uusia liittolaisia. Avioliitot eivät kuitenkaan olleet täysin järjestettyjä. 1800-luvulla alkoi olla aiempaa tärkeämpää, että avioliitot perustuivat tunnesiteisiin.

 

Sisarussuhteet olivat usein lämpimiä, mutta eivät tasa-arvoisia

Sisarusten välisten suhteiden laatu riippui muun muassa ikäjärjestyksestä sukupuolesta. Perimysjärjestys ja omaisuudenjako vaikuttivat varallisuuteen ja siten suoraan avioitumismahdollisuuksiin. Eri puolilla Eurooppaa, jopa eri alueilla saman valtion sisällä, oli erilaisia perimyskäytäntöjä. Vanhin poika saattoi periä isänsä omaisuuden, arvonimen ja liikekumppanit, muille sisaruksille saatettiin maksaa osittaista kompensaatiota. Omaisuus siirtyi perijälle usein vasta kuoleman jälkeen, joten tämä saattoi avioitua nuorempia sisaruksiaan myöhemmin. Toisaalta sisarusten saatettiin usein olettaa avioituvan ikäjärjestyksessä. Sisarusten tasa-arvoisempi periminen alkoi myös yleistyä.

Kuva: Pixabay

Sukulaisuuden murros merkitsi siirtymää isäjohtoisesta järjestyksestä tasavertaisempaan, sisaruksia korostavaan järjestykseen 1800-luvulle tultaessa. Siitä huolimatta veljillä oli huomattavaa valtaa siskoihinsa nähden. Isän kuoltua vanhin veli oli perheen pää, jolla oli päätösvaltaa erityisesti siskojensa asioihin. Naimattomat siskot olivat usein myös riippuvaisia perheen pään taloudellisesta tuesta.

Osa Bridgerton-sarjan viehätystä on sisarusten välisten suhteiden dynamiikka. Perheen pää Anthony, veljeksistä vanhin, on sisaruksilleen välillä etäinen ja totinen kipuillessaan vastuunsa ja omien tunteidensa välillä. Toisaalta hän on eräänlainen isähahmo ilman isää kasvaneille nuorimmille sisaruksilleen. Avioitumisiässä olevien vanhimpien siskojen näyttää olevan helpompi luoda luottamuksellinen suhde muihin veljiin, joita ei perheen pään vastuu paina.

Historioitsija Christopher Johnson kuvailee, kuinka aateliston ja porvariston kirjeenvaihtoa tutkimalla on voitu päätellä sisarusten välisten suhteiden olleen 1800-luvulla erilaisia kuin heitä edeltäneen sukupolven sisaruksilla. Kun edeltävän sukupolven sisarukset olivat olleet muodollisissa ja etäisissä väleissä, 1800-luvun alkupuolella sisarukset kirjoittivat toisilleen kirjeitä, joista voi päätellä suhteiden olleen läheisiä.

Vastuun ja vallan lisäksi kuitenkin myös tunneilmaisu jakautui usein epätasaisesti. Sisaret olivat usein omistautuneempia veljilleen kuin toisin päin. Siskot ilmaisivat tunteita erityisesti keskenään, mutta myös veljilleen. Tunteiden ilmaisusta tuli osa neuvottelua siitä, millainen suhde sisarussuhde oli: siskot olivat veljistä riippuvaisia ja olivat usein aktiivisempia kirjeenvaihdossa, ilmaisten veljiään useammin kiintymyksen ja ystävyyden tunteita.

 

Miltä 2020-luvun sisarussuhteet näyttävät historiallisella jatkumolla?

2020-luvulla elävien näkökulmasta 1800-luvun sisarussuhteet saattavat näyttää aivan toisenlaisilta kuin nykyään. Omassa elämässämme esimerkiksi avioliiton solmiminen tai elämänkumppanin löytäminen harvoin riippuu suoraan sisarusten elämäntilanteista tai parisuhdetilanteista, vaikka usein puoliso samasta  sosiaalisesta piiristä löytyykin. Olemme kuitenkin tottuneet ajattelemaan, että teemme näitä valintoja yksilöllisesti ilman, että ne kytkeytyvät sisaruksiin tai laajempaan sukulaisten piiriin.

Samaan aikaan sisarukset saattavat kuitenkin olla kytköksissä toisiinsa taloudellisin sidoksin, jotka puolestaan kietoutuvat tunnesuhteisiin. Tämä tulee näkyviin esimerkiksi tilanteissa, joissa perinnönjakoon sisarusten kesken sisältyy jännitteitä tai konflikteja.

Sosiologi Katherine Davies kuvaa, kuinka sekä verisiteellä että sosiaalisesti rakentuneella suhteella on merkitystä sisaruudelle. Toisinaan nämä kaksi ulottuvuutta voivat olla keskenään ristiriitaisiakin. Vaikka sisaruuteen liitetään normatiivisia odotuksia koskien hoivaa ja vastuuta, yhteydenpidon suhteen sisarussuhteita koskevat kulttuuriset odotukset ovat väljiä. Joissain sisarussuhteissa yhteydenpito on tiivistä, joissain vähäistä tai lähes olematonta. Toisaalta sisarus voi olla myös läheinen ystävä. Eletyn elämän sisarussuhteet ovat monenlaisia, useimmiten ihmisen elämän pisimpiin ihmissuhteisiin kuuluvia, ja merkityksellisiä läpi elämän.

Bridgerton-sarjan sisarusparvi kiehtoo meitä myös siksi, että se saa meidät ajattelemaan sisarusten yhtäläisyyksiä ja eroja, sisarussuhteiden dynamiikkaa ja niiden muutosta elämänkaarella. Sisarussuhde on erityinen, ristiriitoja sisältävä suhde, jonka kuvauksista voi löytää jotain universaalia myös 1800-luvun aatelistoa kuvaavassa viihdesarjassa.

 

Lähteet:

Davidoff, Leonore (2013) Thicker than Water. Siblings and their Relations, 1780–1920. Oxford University Press.

Davies, Katherine (2023) Siblings and Sociology. Manchester University Press.

Johnson, Christopher H. (2011) Siblinghood and emotional dimensions of new kinship system. In Johnson, Christopher H. & Sabean, David Warren (toim.): Sibling Relations and the Transformations of European Kinship, 1300–1900. Berghahn Books, ss. 189–220.

Johnson, Christopher H. ja Sabean, David Warren (2011) (toim.) Sibling Relations and the Transformations of European Kinship, 1300–1900. Berghahn Books.

Millaisista perheistä 2020-luvun nuoret aikuiset unelmoivat?

Posted on by Aino Luotonen
Lukuaika: 3 min.

Perheessä elämisen tavat ovat monenlaisia, vaikka ydinperheen ihanne on edelleen vahva. Mutta millaista perhe-elämää nuoret aikuiset Euroopan eri kolkissa toivovat? Sosiologian professori Anna-Maija Castrén johtaa tutkimushanketta, jossa tutkitaan nuorten aikuisten läheissuhteita ja perheellistymistä koskevia suunnitelmia.

Kysyimme Anna-Maijalta neljä kysymystä hänen tutkimushankkeestaan.

1. Johdat Itä-Suomen yliopistossa tutkimushanketta Läheisyys, kumppanuus ja perheellistyminen Suomessa, Portugalissa ja Skotlannissa: läheissuhteiden verkostot globaalissa tulevaisuudessa. Mitä tutkitte?

Tutkimme 25–40-vuotiaiden aikuisten perheellistymiseen ja läheissuhteisiin liittyviä suunnitelmia kolmessa maassa. Laadullisessa tutkimuksessa selvitetään yhtäältä sitä, millaisia odotuksia nuoriin aikuisiin kohdistuu, ja toisaalta, miten heidän omat tulevaisuudensuunnitelmansa ja toiveensa muotoutuvat näiden odotusten ja yhteiskunnan tarjoaman tuen puitteissa.

Suomessa, Portugalissa ja Skotlannissa yhteiskunta tukee perheitä ja perheellistymistä eri tavoin. Myös perhettä koskevat kulttuuriset käsitykset eroavat jonkin verran. On siis kiinnostavaa selvittää, mikä nuorten aikuisten suunnitelmissa on yhteistä ja mikä erilaista tässä ajassa, jota leimaavat monet ylikansalliset tai globaalit huolet ja ongelmat kuten esimerkiksi ilmastonmuutos. 

Haastattelemme Helsingin, Edinburghin ja Lissabonin metropolialueilla asuvia nuoria aikuisia, jotka ovat lapsettomia mutta joilla on kumppani (tai useampia kumppaneita).

Hankkeen tutkijat työskentelevät Itä-Suomen yliopistossa, Edinburghin yliopistossa ja Lissabonin yliopistossa. Tutkimusta rahoittaa Koneen Säätiö.

 

2. Miksi tutkimusaihe on ajankohtainen?

Ihmiset elävät valtavan monenlaisissa perheissä, mutta lainsäädäntö nojaa edelleen pitkälti ajatukseen ydinperheestä, jonka muodostavat äiti, isä ja heidän biologiset lapsensa. Myös suomalaisten käsitykset perheestä heijastelevat edelleen ihannetta ydinperheestä.

Todellisuudessa suomalaiseen yhteiskuntaan mahtuu niin yksinhuoltajaperheitä, vuoroviikkovanhempien perheitä, sateenkaariperheitä, kumppanuusvanhempien perheitä ja adoptioperheitä. Perheitä, joiden vanhemmat ovat muuttaneet Suomeen muualta, ja perheitä, joihin on sijoitettu lapsi, tai joiden lapsi on sijoitettu kodin ulkopuolelle. On myös neliapilaperheitä, joissa on enemmän kuin kaksi tosiasiallista vanhempaa.

Perhesuhteet eivät siis määrity kotitalouden rajojen perusteella. Tämä nousee erityisen hyvin esiin yksin asuvien kohdalla. Tilastokeskuksen mukaan Suomessa oli 1,3 miljoonaa yksinasuvaa vuonna 2022. Heistä 55% oli alle 60-vuotiaita. Yksin asuvien kohdalla kyse on siis suuresta joukosta ihmisiä, joilla on erilaisia perhe- ja läheissuhteita. Näitä suhteita vain ei asumiseen perustuvissa tilastoissa tavoiteta helposti.

Anna-Maija Castrén. Kuva: Raija Törrönen, Itä-Suomen yliopisto.

Tutkimuksemme kohderyhmä, 25–40-vuotiaat aikuiset, ovat oman elämänsä aikana nähneet valtavan muutoksen perhe-elämässä. Olemme kiinnostuneita siitä, millaisia parisuhteita ja perheitä he itse toivovat. Haluavatko he elää monogaamisessa vai avoimessa parisuhteessa, yhdessä puolison kanssa vai eri kotitalouksissa? Haluavatko he lapsia?

Nuoret aikuiset suunnittelevat tulevaisuuttaan monien yhteiskunnallisten ja globaalien kriisien varjossa. Ilmastokriisi, koronapandemia ja Venäjän hyökkäys Ukrainaan ovat viime vuosina kyseenalaistaneet eurooppalaisten yhteiskuntien vakaan kehityksen. Työelämä on hektistä ja vaativaa, ja prekaarit työsuhteet yleisiä.

Olemmekin kiinnostuneita myös siitä, miten yhteiskunnalliset kriisit nousevat esiin ihmisten tulevaisuutta koskevissa suunnitelmissa ja niitä rajoittavissa epävarmuuden kokemuksissa.

 

3. Mikä sinua henkilökohtaisesti eniten innostaa tai kiinnostaa tässä tutkimusaiheessa? 

Olen tutkijana ollut jo melko pitkään kiinnostunut siitä, millaisissa perheissä ihmiset elävät ja miten he perheen ymmärtävät. Läheiset suhteet ovat tärkeitä ihan kaikille, mutta tällaisia läheisiä suhteita ja jopa perhesuhteiksi miellettyjä sidoksia on myös muiden kuin parisuhdekumppanien tai lasten ja vanhempien välillä.

Nyt perheellistymisiässä olevat suomalaiset ovat eläneet aiempia sukupolvia useammin jossakin muussa kuin kahden eri sukupuolta olevan vanhemman ydinperheessä. Kuitenkin yhteiskunnallisessa keskustelussa perheellistymisestä puhutaan lähinnä vain lapsiperheellistymisen näkökulmasta.

Tässä on minusta ilmeinen ristiriita. Pahoin pelkään, että perheellistymistä tukevat ponnistelut menevät hukkaan, mikäli ne perustuvat ajastaan jälkeen jääneisiin luuloihin tutkitun tiedon sijaan.

 

4. Millaisen viestin lähetät syntyvyyden laskusta huolestuneille päättäjille?

Kun ihmiset pohtivat sitä, haluavatko he lapsia, ei heillä ole päällimmäisenä mielessään kestävyysvaje. Perheen perustamista pohdittaessa tapetilla ei ole Suomen kansainvälinen kilpailukyky tai yhteiskunnan synnytystalkoot vaan henkilökohtaiset näkemykset hyvästä elämästä sekä siitä, miten lapsi siihen sopii.

Perheellistymistä pohtivien on voitava luottaa yhteiskuntaan ja sen tukeen. Mikäli näin ei ole, perheellistyminen voi tuntua riskialttiilta.

Jos halutaan tukea perheen perustamista ja lasten saamista, on vahvistettava luottamusta siihen, että yhteiskunta tarvittaessa tukee perhettä, oli se sitten muodoltaan tai kokoonpanoltaan millainen tahansa. Tämän luottamuksen vahvistamiseksi päättäjillä on valta ja vastuu toimia.

 

Kuva: Pixabay

Aikuisten sisarussuhteet ovat samaan aikaan läheisiä ja jännitteisiä

Posted on by Aino Luotonen
Lukuaika: 3 min.

Sisarussuhde on monille elämän pisin ihmissuhde, johon mahtuu monenlaisia vaiheita. Sisarussuhteet voivat kestää voimakkaitakin jännitteitä, sillä niihin liittyy odotus jatkuvuudesta.

Lapsuudessa sisarussuhteiden ajatellaan yleensä olevan merkityksellisiä. Ne ovat usein läheisiä ja ehkä riitaisiakin, mutta joka tapauksessa lapsen elämässä keskeisiä. Aikuisuudessa sisarussuhteilla ei ole itsestään selvää asemaa. Useimmille ne ovat kuitenkin pitkäaikaisesti läsnä joko taustalla tai arkielämään keskeisesti kuuluvina ihmissuhteina. Yhdelle suhde voi tarkoittaa voimavarojen ja ilon lähdettä, toiselle huolia ja surua.

Sisarussuhde on usein ihmisen pisimpiä ihmissuhteita, joka saattaa kestää koko elämän. Lisäksi sillä on muita erityisiä ominaisuuksia: sisaruksilla on usein yhteiset vanhemmat ja yhteisiä kokemuksia lapsuudenkodista. Kokemusta siitä, millaisessa perheessä on kasvanut, voi tuskin kenenkään kanssa jakaa siinä määrin kuin toisen samojen vanhempien lapsen tai samassa kodissa kasvaneen sisaruksen kanssa. Kokemukset voivat toki myös poiketa toisistaan, mikä voi tuottaa jännitteitä. 

Kuva: Pixabay

Aikuisten sisarussuhteet ovat tutkimuksissa jääneet lasten sisarussuhteita vähemmälle huomiolle. Oma käynnissä oleva tutkimukseni tuo uutta tietoa siitä, millaisilla tavoilla sisarussuhteet asettuvat osaksi aikuisten ihmisten elämää ja arkea. 

Joillekin haastattelemilleni ihmisille sisarus on lisäksi läheinen ystävä, jonka kuitenkin tuntee lapsuusajan jaettujen kokemusten kautta vielä paremmin kuin ystävän. Toisilla taas ei ole paljoakaan yhteistä sisaruksen kanssa ja tapaamiset rajoittuvat sukujuhliin.

 

Sisarussuhteen laatu voi muuttua elämänkaaren aikana

Elämäntapahtumat aikuisuudessa voivat tuoda sisaruksia lähemmäksi toisiaan: sisarusten välinen suhde on lapsuudessa voinut olla etäinen, mutta aikuisuudessa se saattaakin kehittyä ystävyydeksi. Aiemmin suurelta tuntunut ikäero voi menettää merkitystään aikuisuudessa, etenkin, jos sisarukset elävät samankaltaista elämänvaihetta samaan aikaan.

Yhteydenpitoa voi motivoida myös se, että omien ja sisarusten lasten, keskenään serkusten, halutaan tulevan läheisiksi. Lisäksi esimerkiksi yhteiselle juhlapyhien vietolle voi helposti ammentaa mallia omasta lapsuudesta. 

Myös muilla ihmisillä on merkitystä aikuisten sisarussuhteelle. Esimerkiksi vanhemmilla voi olla tapana kutsua aikuisia lapsiaan koolle, ehkäpä puolisoiden ja lasten kanssa. Näin he paitsi vahvistavat perheen ja suvun yhteisöllisyyttä, myös kannattelevat sisarusten välisiä suhteita. Tai jos esimerkiksi sisarusten puolisot ystävystyvät, se voi lisätä myös sisarusten yhteydenpitoa ja asettaa sisarussuhteen pariskuntien tai perheiden välisen ystävyyden kontekstiin.

Kuva: Pixabay

Janet Finch ja Jennifer Mason (1) tutkivat 1990-luvulla auttamista ja vastuun jakautumista aikuisten sukulaisten kesken. He havaitsivat, että käytännöt ja vastuut sen suhteen, kuka tarjosi sukulaisille apuaan, muotoutuivat vähitellen vuosikymmenien aikana, usein ikään kuin huomaamatta. Samaan tapaan sisarussuhteiden käytännöt, yhteydenpito ja läheisyys muovautuvat hitaasti elämänkulun aikana, monien pienten ja huomaamattomien muutosten kautta.

 

Sisarussuhteet ovat samaan aikaan sekä läheisiä että jännitteisiä

Erilaiset elämänkulut aikuisuudessa voivat tuoda sisarusten väliseen suhteeseen etäisyyttä. Se ei kuitenkaan yleensä tarkoita, että suhdetta ei pidettäisi merkityksellisenä. Aiemmassa tutkimuksessamme (2) perhekäsityksistä pyysimme tutkimukseen osallistuneita määrittelemään, keitä heidän perheeseensä kuuluu. Puolison ja lasten lisäksi perheenjäseninä saatettiin pitää esimerkiksi omia vanhempia, sisaruksia tai jotakuta ystävää. Jotkut haastatelluista katsoivat sisaruksen kuuluvan omaan perheeseensä, vaikka eivät pitäneet suhdetta erityisen läheisenä.

Sisarussuhteet kestävät monenlaisia jännitteitä, sillä suhteisiin liittyy voimakas oletus jatkuvuudesta. Tässä ne eroavat esimerkiksi ystävyyssuhteista, jotka hiipuvat usein helpommin erimielisyyksien ja riitojen seurauksena. Sisarussuhteisiin sen sijaan kohdistuu kulttuurissamme odotus siitä, että väleissä on hyvä olla, vaikka yhteydenpito ei aktiivista olisikaan.

Tutkimukseni osoittaa, että nimenomaan sisarussuhteissa ristiriidat ja toisaalta kokemus merkityksellisyydestä tai jopa läheisyydestä esiintyvät usein rinnakkain. Usein sisarussuhteessa on jännitteistä huolimatta kokemus toisen tuntemisesta läpikotaisin. Juuri läheisyyden ja jännitteiden samanaikainen läsnäolo tekee sisarussuhteesta erityislaatuisen.

 

Lähteet:

(1) Finch, Janet ja Mason, Jennifer (1993) Negotiating Family Responsibilities. Lontoo: Tavistock/ Routledge. 

(2) Luotonen, Aino ja Castrén, Anna-Maija (2018) Understandings of family among wives and husbands: Reconciling emotional closeness and cultural expectations. European Societies, 20(5), 743–763.

Digiteknologia auttaa ylläpitämään perhesuhteita mutta keskittää valtaa

Posted on by Anna-Maija Castrén
Lukuaika: 3 min.

Digitaalinen teknologia helpottaa perheenjäsenten yhteydenpitoa liikkuvassa arjessa. Eri sovellusten avulla voi viestiä, jakaa sisältöjä, koordinoida ajankäyttöä ja kulutusta. Sovellukset kuitenkin myös määrittävät perheen rajoja ja lisäävät aikuisten mahdollisuuksia kontrolloida lapsia ja toisiaan.

Digiteknologian tarjoamat tehokkaat ja huokeat viestintäsovellukset ovat asettuneet osaksi suomalaisperheiden arkea. Perheenjäsenten yhteiset viestiryhmät ovat nopea tapa saavuttaa läheiset liikkuvassa arjessa riippumatta siitä, asutaanko samassa vai eri kotitaloudessa.

Tarjolla on sovelluksia, joiden avulla vanhemmat voivat valvoa ja säädellä lasten kännykän käyttöä, pääsyä nettiin ja pelaamista. Näin pyritään suojelemaan lasta digiteknologian haitoilta. Erityisesti perheille räätälöidyissä sovelluksissa on ennalta määriteltyjä käyttäjäprofiileja, joilla on erilaisia toimivaltuuksia ja eri määrä valtaa muihin käyttäjiin.

Tällaisten sovellusten taustalla häilyy käsitys perheestä melko selvärajaisena ryhmänä, jossa on eriytyneet roolit. Tutkimuksen näkökulmasta tämä avaa kiinnostavia kysymyksiä perheen rajoista ja vallan jakautumisesta.

 

Yhteydessä, siis yhdessä

Sukupolvien välistä yhteydenpitoa digiteknologian avulla tutkinut Sakari Taipale (2019) on selvittänyt perheenjäsenten välistä viestintää Suomessa, Italiassa ja Sloveniassa. Kaikissa maissa perheet arvostivat parantuneita mahdollisuuksia pitää yhteyttä yhä laajemman piirin kesken ja digitaalinen media ja viestintäsovellukset lisäsivät yhteenkuuluvuutta. Suomessa eri sukupolviin kuuluvat perheenjäsenet hyödynsivät erityisesti pikaviestisovelluksia ja sosiaalista mediaa.

Kuva: Pixabay

Yhteisyyden kokemuksen kannalta tärkeitä eivät olleet vain yhteydenpitovälineet, vaan perheen piiristä löytyneet tukihenkilöt, jotka auttoivat sovellusten käytössä ja laitteiden hankinnassa ja ylläpidossa.

Taipale kutsuu haastateltaviaan digitaalisiksi perheiksi, joissa tehtiin digitaalista kotityötä. Tämä jakautui toisin kuin perinteinen kotityö. Teinit ja nuoret aikuiset jakoivat tietotaitoaan vanhemmilleen ja nämä edelleen isovanhempien sukupolvelle. Näin sukupolvien välille syntyi aiempaa tasa-arvoisempia avun antamisen ja vastaanottamisen suhteita.

 

Perheille suunnatut sovellukset mahdollistavat ja rajaavat

Perhepiirin yhteisiä viestiryhmiä hyödynnetään myös Ensi- ja turvakotien liiton Kaksi kotia -sovelluksessa. Ilmainen sovellus on tarkoitettu helpottamaan kahdessa kodissa elävien lasten ja heidän vanhempiensa välistä viestintää. Kahden kodin lasten ja vanhempien lisäksi sovellus palvelee myös yleisemmin uusperheitä.

Aikuiset voivat perustaa erilaisia ryhmiä alustalle, jolla on mahdollista muun muassa viestitellä, täyttää yhteistä kalenteria, säilyttää asiakirjoja ja jakaa valokuvia. Kaikki toiminnot eivät ole kaikkien käyttäjien ulottuvilla, sillä esimerkiksi tiedostopankkiin lisätyt asiakirjat näkyvät vain aikuisille.

Kaksi kotia -sovellus ei kerää käyttäjistään tietoa välttämättömän yhteystiedon lisäksi. Myös kaupalliset toimijat tarjoavat perheryhmän ideaan perustuvia sovelluksia. Niiden tarkoituksena on paitsi ohjata kulutusta, myös kerätä tietoa käyttäjistä, heidän laitteistaan ja preferensseistään. Näin toteaa brittisosiologi Murray Goulden, joka on tutkinut sitä, miten älylaitteet kolonisoivat perhe-elämää ja kodin.

Esimerkiksi Amazonin ja Googlen ryhmätilien avulla käyttäjät voivat jakaa digitaalista sisältöä ja koordinoida perheenjäsenten toimintaa yritysten moneen suuntaan ulottuvissa ekosysteemeissä. Sovelluksilla voi hallinnoida muun muassa perheenjäsenten sähköistä kalenteria, heidän verkko-ostoksiaan ja viihde-elektroniikan käyttöään.

Digitalisoitumisessa perhetutkijaa kiinnostavat yhteydenpidon lisäksi sovellusten mahdollistamat roolit ja niiden toimivaltuudet sekä käsitys siitä, keitä perheeseen voi kuulua. Kuka voi perustaa ryhmän ja päättää jäsenten lisäämisestä tai poistamisesta? Kenelle annetaan toimivaltuuksia ja kuinka paljon?

Gouldenin tarkastelemissa Amazonin Household- ja Googlen Family-sovelluksissa perheryhmän koko on rajattu ja perhe määrittyy kulutuksen ja taloudellisten resurssien jakamisen kautta. Kuhunkin perheryhmään on liitetty luottokortti, jolta käyttäjien ostokset ja hankinnat veloitetaan. Tutkija muotoileekin osuvasti, että jaetusta luottokortista tulee perheenjäsenten välisen läheisyyden indikaattori ja perheeseen kuulumisen osoitin.

Mediajättien sovellukset määrittävät Gouldenin mukaan perheen kulutusyksiköksi, jossa kullakin perheenjäsenellä on käyttäjäprofiilinsa mukainen toimivalta. Ryhmät ovat siis hierarkkisia ja mahdollistavat joillekin käyttäjille toisten valvonnan ja kontrolloimisen älylaitteiden avulla.

Kuva: Pixabay

Amazonin sovelluksessa kahdella tasaveroisella aikuiskäyttäjällä on yhtäläiset oikeudet lisätä ja poistaa ryhmästä käyttäjätilejä, myös toinen aikuiskäyttäjä. Googlen sovelluksessa valta on keskitetty yhdelle ”perhemanagerille”, joka ainoana voi lisätä ja poistaa käyttäjiä tai koko perheryhmän.

Mitä enemmän jokapäiväistä kulutusta, arkisen toiminnan koordinointia ja kodin älylaitteiston hallintaa sovellukseen on liitetty, sitä suurempi valta perhemanagerilla on. Esimerkiksi parisuhteen kriisiytyminen voi koitua nopeasti hyvin tuhoisaksi muille kuin managerioikeuksin varustetulle perheenjäsenelle.

 

Kaikuja menneestä?

Ei-kaupalliset ja kaupalliset sovellukset eroavat tarkoitusperiltään, mutta niillä on myös yhteisiä piirteitä. Ne määrittävät käyttäjien oikeuksia ja rajaavat käyttäjäroolien määrää sekä perheryhmien kokoa. Näin ne muokkaavat ymmärrystämme siitä, keitä yksittäiseen perheryhmään voi tai ei voi kuulua, ja kenen näkökulmasta perheeseen kuulumista määritellään.

Erityisen tärkeää on, että sovellukset avaavat näkymän vallan epätasaiseen jakautumiseen. Vaikka lapsilähtöisyyttä korostetaan kaikilla yhteiskunnan sektoreilla, perhe-elämän digitalisoitumisen hallinta on aikuisilla ja joskus ainoastaan yhdellä aikuisella.

Tutkijassa kaupallisten sovellusten kiinnittyminen kulutukseen ja perheen taloudellisten resurssien hallintaan herättää piinallisen mielleyhtymän patriarkaaliseen perheeseen, jossa miehen rooli ainoana elättäjänä antoi hänelle vallan päättää kaikkien puolesta.

 

Lähteet

Taipale, Sakari (2019) Intergenerational connections in digital families. Springer International Publishing. DOI: 10.1007/978-3-030-11947-8

 

Suvussa kulkeva käyttöesine luo sukulaisuuden tunnetta

Posted on by Aino Luotonen
Lukuaika: 4 min.

Vanhoilla, sukulaisilta saaduilla käyttöesineillä on tunnearvoa. Mitä tunnearvolla oikeastaan tarkoitetaan? Miksi vanhoja tavaroita tai vaatteita säilytetään, ja kuka niitä saa käyttää? 

Viime vuosina on tullut suosituksi ajatella kodin esineistöä konmarituksen näkökulmasta: turhasta tavarasta on syytä päästä eroon. Sisustusohjelmat ja -blogit ovat tehneet kodin sisustamisesta projektin, jossa myös kodin esineistöä arvioidaan kriittisesti. Millainen paikka ja merkitys on kodin käyttöesineillä, joita ei ole itse valittu vaan ne ovat siirtyneet sukulaiselta toiselle? 

Aino: “Minulla on vanha vohvelirauta, nykyaikaisiin rautoihin verrattuna raskas ja hankalan muotoinen kaartuvine jalkoineen. Siinä ei ole säätönappulaa vaan rautaa kuumennetaan yksinkertaisesti laittamalla töpseli seinään. Kun vohvelit paistamisen loppuvaiheessa alkavat tummua liikaa, on aika vetää töpseli seinästä hetkeksi. 

Rauta on sellainen kuin monet laadukkaat vanhat käyttöesineet tapaavat olla: luotettava, sitkeä ja konstailematon. Rauta kuului mummolleni, ja hänen kuolemansa jälkeen viitisentoista vuotta sitten sain raudan isältäni. Otin sen vastaan siksi, että arvelin haluavani paistaa vohveleita. En osannut arvata, että vohvelirauta toisi mukanaan myös eläviä muistoja.”

Ella: “Äitini kuoli kesän alussa. Kesäkuukaudet menivät surun sumussa. Yhtenä syksyn viikonloppuna ryhdistäydyimme siskoni kanssa ja tyhjensimme haikein mielin äidin vaatekaapit. Tehtävä oli vaikea, mutta liian raskas jätettäväksi lesken harteille. Äidillä oli paljon hyvin säilyneitä vaatteita, joista jotkut sopivat myös meille. 

Osan vaatteista laitoimme kierrätykseen. Tuntui helpommalta lahjoittaa meille sopimattomat vaatteet tuntemattomille kuin tarjota äidin vaatteita tuttaville. Pohdin siskolle, että häntä lukuun ottamatta en halua nähdä ketään muuta äidin vaatteissa. Siskoni nyökkäili ja vastasi, että pelkää sitä, ettei kukaan muu osaisi kantaa vaatteita sillä arvokkuudella, jonka äiti ansaitsee. Paljon laitoimme pois, mutta paljon myös säästimme meille sopivia vaatteita.”

 

Esineet tuovat jatkuvuutta sukupolvien välille

Sosiologista tutkimusta perimisestä on tehty jonkin verran, mutta tutkimukset ovat usein keskittyneet esimerkiksi luokan ja sukupuolierojen uusintamiseen perimiskäytännöissä. Helen Holmes sen sijaan tarkastelee tuoreessa tutkimuksessaan esineiden siirtymistä suvussa erilaisten käytäntöjen kautta sekä sitä, millaisia uusia käyttötarkoituksia esineet saavat. 

Kuva: Pixabay

Joskus eteenpäin luovutettavat esineet voivat olla arvokkaita, joko symbolisessa tai rahallisessa merkityksessä, kuten hyllyjen päälle koristeeksi päätyvät suvun perintöesineet. Usein eteenpäin luovutetaan kuitenkin tavanomaisia ja arkisia käyttöesineitä, jolloin esineiden tunnearvo sulautuu yhteen niiden käytettävyyden kanssa. Esineet toimivat edelleen, tai kuten Holmes asian ilmaisee: ‘they still do the job’. 

Holmesin mukaan esineiden eteenpäin luovuttaminen sukulaiselta toiselle sekä niiden käyttö ovat tapoja luoda sukulaisuuden tunnetta. Ajatus perustuu perhesosiologiassa keskeiseen, David Morganin kehittelemään ajatukseen perhesuhteista käytäntöinä: perhe, tai suku, ei ole yksikkö, vaan perhettä ja sukulaisuutta ‘tehdään’ aktiivisesti toiminnan eli erilaisten käytäntöjen kautta. Holmesin tutkimuksessa sukulaisuutta luovien käytäntöjen keskiössä on subjektin sijaan objekti, suvussa kulkeva esine.

Ella: “Äidin vaatteita läpi käydessämme siskon mieleen muistui äidin nuoruudenaikainen tummanvihreä mokkahame, jonka löysin nuorena mummon vintiltä. Vihreä mokkahame on kaunis ja huokuu 1970-luvun röyhkeää muotimaailmaa. Hame teki minuun suuren vaikutuksen ja pyysin äidiltä lupaa ottaa hame käyttööni. Harmikseni mokkahame pyöri auttamattomasti lanteillani, mutta oli sopiva minua pidemmälle siskolle, jonka vaatekaapissa hame on näihin päiviin asti säilynyt. 

Mokkahame on edelleen täysin käyttökelpoinen, ompeleet ovat napakat ja mokkapinta moitteeton. Se on kuitenkin käynyt siskolle liian pieneksi. Sisko tarjosi hametta minulle. Olin kasvanut mekolle sopivan kokoiseksi – äidiltä minulle, minulta siskolle, siskolta minulle.”

 

Vanhojen esineiden käyttö herättää muistot eloon

Käytettävyyden ja esteettisyyden kaltaisten ominaisuuksien lisäksi liitämme esineisiin tunteita, vaikka nykyisen konmaritus-ajattelun aikana emme ehkä ole tottuneet tunnistamaan niitä. Usein kuulee sanottavan, että jollakin esineellä on ’tunnearvoa’, mutta mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan? Yksi esineiden tunneulottuvuus on yhteenkuuluvuus perheeseen tai sukuun. Tunne ei kuitenkaan liity välttämättä vain itse esineeseen vaan nimenomaan sen käyttöön. 

Kuva: Pixabay

Sukulaisuuden tunteen vahvistaminen esineiden kautta liittyy ajatukseen siitä, että läheissuhteet muotoutuvat tapaamisen ja yhteydenpidon lisäksi myös silloin, kun muistelemme yhteisiä aikoja, ajattelemme toista ihmistä sekä kuvittelemme ja suunnittelemme tulevaisuuden kohtaamisia. Jennifer Mason käsittelee kirjassaan aistikokemusten merkitystä muistojen syntymiselle ja niiden merkitystä läheissuhteille. Käyttöesineet herättävät eloon muistot ja niihin liittyvät aistikokemukset.

Janet Finch ja Jennifer Mason ovat aiemmin tuoneet esiin, miten tunteet, muistot ja kokemus sukulaisuudesta kietoutuvat perimiseen. Holmes puolestaan osoittaa tutkimuksessaan, kuinka  muistot esineen edeltävästä omistajasta sekä tähän liitetyt tunteet sulautuvat yhteen esineen käyttöarvon kanssa. Esineen käytön kautta voimistetaan ja uudistetaan yhteenkuuluvuutta sukuun ja perheeseen. 

Aino: “Kun nykyään paistan mummon vanhalla raudalla vohveleita, mieleeni palautuvat vuosien ajalta kertyneet muistot vohvelikesteistä. Muistoissa yhdistyvät vohvelihetken ja mummolan tunnelma: vohvelien tuoksu ja niiden paistamisesta sakea huoneilma, mummon pieni ja vahva, yhdeksääkymmentä lähestyessä hauraammaksi käyvä olemus, suorasukainen puhetapa, vaalea nahkanojatuoli, jossa istuin lukemassa vohvelien paistuessa, raanu seinällä, pienen kodin suuri kirjahylly. 

Vohvelirautani toimii erinomaisesti ja se on karulla tavalla kaunis keittiöväline, jonka käyttäminen tuo elävästi mieleeni kerrostuneita muistoja – jollakin tapaa konkreettisemmin kuin esimerkiksi valokuvien katselu. Hetkittäin myös pohdin, vieläkö tulee yksi sukupolvi sukumme lapsia, jotka syövät tällä raudalla paistettuja vohveleita ja antavat raudan kannettavaksi taas yhden kerroksen muistoja.”

 

Muut Aino Luotosen artikkelit:

Ystävien virtuaalisista illanistujaisista jää puuttumaan jotain tärkeää
Äitiys on samaan aikaan henkilökohtaista ja universaalia
Oikeat häät – ensitreffeillä?
Perheen ydin ei ole ydinperhe – mutta mitä se sitten on?
Meillä kaikilla on kaksi perhettä
Perhe vai ystävät – vai molemmat?

Muut Ella Sihvosen artikkelit:

Koronakeväänä etätyö ja perhe-elämä sulautuvat yhteen
Äiti kirjoittaa nyt yhteenvetoa
Ensin vanhemmuus katosi, sitten sitä ryhdyttiin tukemaan
Kaksijakoisuuden tuolle puolen
Intensiivisyyden vaatimus tekee vanhemmuudesta hektisen projektin

Pakolaisuuden traumat välittyvät vanhemmilta lapsille hiljaisuuden läpi

Posted on by Elina Turjanmaa
Lukuaika: 4 min.

Sotiin liittyvät traumat voivat siirtyä vanhemmilta lapsille ja lapsenlapsille muistelun kautta, mutta myös silloin, kun vaikeista kokemuksista vaietaan. Menneisyyden traumaattisista tapahtumista puhuminen on kuitenkin eduksi jälkipolvien hyvinvoinnille. Juuri alkanut tutkimushanke selvittää, miten perheissä koetut pakkomuutot näkyvät inkerinsuomalaistaustaisissa perheissä tänään.

Me olemme esivanhempiemme summa
Sotalapsen masennus saattaa siirtyä seuraavaan sukupolveen
Kurjuus kulkee geeneissä

Muun muassa näin on otsikoitu viime aikoina lehtiartikkeleita, joissa käsitellään traumaattisten tapahtumien siirtymistä sukupolvelta toiselle. Traumaattisten kokemusten ylisukupolviset vaikutukset ovat herättäneet viime vuosina kiinnostusta laajasti myös eri tieteenaloilla. 

Kulttuurintutkijat ja sosiaalitieteilijät ovat korostaneet kollektiivisen muistin ja kansallisten tarinoiden merkitystä yhteisön jäsenten traumaattisten tapahtumien käsittelyssä ja muistelussa. Terveystieteissä ja psykologian alalla on tutkittu vanhempien ja lasten psyykkisiä oireita ja verrattu niitä vastaavaan väestöön, jolla ei ole kokemuksia sodasta. Lisäksi biologinen tutkimus on osoittanut, miten ympäröivät olosuhteet vaikuttavat omiin ja jälkeläistemme geeneihin.

Aloitimme Siirtolaisuusinstituutissa vuoden 2019 lopulla tutkimushankkeen, jossa selvitetään, miten perheiden hajoaminen ja aiemmissa sukupolvissa koetut pakkomuutot vaikuttavat toisen ja kolmannen sukupolven inkerinsuomalaistaustaisten ihmisten elämään. 

Inkerinsuomalaiset liitetään Suomessa usein 1990-luvun alussa alkaneeseen paluumuuttoon. Suomessa elää kuitenkin myös tuhansia Inkerinmaalta Suomeen toisen maailmansodan aikaisissa väestönsiirroissa tulleiden henkilöiden jälkeläisiä. Lisäksi jonkin verran inkeriläistaustaista väestöä pakeni Suomeen Venäjän vallankumouksen jälkeen, erityisesti 1930-luvulla. Inkerinsuomalaisten perheiden vaiheet ovat moninaisia, mutta niitä yhdistää perheiden hajaannus ja sukujen kokemukset Stalinin ajan vainoista.

Tutkimushankkeessamme kerätään haastatteluaineistoa ja toteutetaan kysely, jonka avulla tutkitaan, miten perheessä koetut mahdollisesti traumaattiset tapahtumat vaikuttavat jälkeläisten mielen hyvinvointiin toisessa ja kolmannessa sukupolvessa. Kyselyaineistoa keräämme Suomessa, Ruotsissa ja Virossa perheissä, joissa vanhemmat ja/tai isovanhemmat ovat siirtyneet näihin maihin toisen maailmansodan tapahtumien aikaan. Hankkeen monitieteinen lähestymistapa tuo yhteen näkökulmia pakkomuuttotutkimuksen, sosiaalitieteellisen perhetutkimuksen, psykologian ja historian aloilta. 

Tutkimuksessa kiinnitämme huomiota erityisesti siihen, miten vaikeista kokemuksista on puhuttu perheessä ja mikä merkitys tällä on jälkipolville ja heidän hyvinvoinnilleen. 

Perheessä tapahtuva muistelu tukeutuu kansakunnan kollektiiviseen muistiin

Kirjallisuustieteilijä Marianne Hirsch on käyttänyt postmemoryn käsitettä kuvatessaan sitä, miten muistot siirtyvät sukupolvelta toiselle perhealbumeiden ja muiden kuvien kautta. Vaikka henkilöllä ei olisi omakohtaista kokemusta sodanaikaisista vainoista tai kodin jättämisestä, vanhemmille ja isovanhemmille tapahtuneet asiat voivat koskettaa kuvien välityksellä henkilökohtaisesti.

Roman Kraft/ Unsplah

Yksilön muistelu ja oma elämänhistoria kietoutuvat yhteen perheen historian ja kollektiivisen, laajemmassa yhteisössä tapahtuvan muistelun kanssa. Kollektiivisen muistelun kannalta on keskeistä, miten ryhmän historiaa, esimerkiksi inkeriläisten vainoja, historiaa ja oloja Suomessa sotien jälkeen, on käsitelty yhteisön sisällä ja yhteiskunnassa laajemmin. 

Suomessa inkerinsuomalaisuus oli pitkään monessa perheessä jotain, josta ei sopinut puhua. Neuvostoliiton ja Suomen jatkosodan jälkeen solmiman välirauhan jälkeen Suomeen jääneiden inkerinsuomalaisten asema oli epävarma. He olivat Neuvostoliiton kansalaisia, joita neuvostoviranomaiset houkuttelivat ja painostivat takaisin kotimaahansa. 

Kansallisessa historiankirjoituksessa ei ole huomioitu inkerinsuomalaisten vaiheita osana Suomen historiaa. Moni Suomessa asuva inkerinsuomalaisten jälkeläinen on kokenut, että yhteistä, jaettua tarinaa Inkerinmaalta tulleista suomalaisista ja heidän vaiheistaan ei ole, jolloin oman suvun historiaa on ollut vaikea paikantaa mihinkään. Yhteisesti jaetun tarinan puute voi hankaloittaa myös oman perheen ja suvun vainojen käsittelyä. Tätä tematiikkaa peilaa myös tällä hetkellä Kansallismuseossa esillä oleva näyttely Inkeriläiset – Unohdetut suomalaiset.

Unohdus ja muistikatkokset eivät siis koske vain kansallista muistia, vaan myös muistelua perhetasolla. Perhepiirissä tapahtuva muistelu voidaan paikantaa tapahtuvaksi yksilön oman elämänhistorian ja yhteisön kollektiivisen muistin leikkauspisteessä. Voidaan siis olettaa, että perheissä tapahtuva muistelu on yhteydessä niihin kansallisiin kertomuksiin, joita yhteiskunnassa on saatavilla.

Hyvinvointia tukeva kertomus menneisyydestä sisältää myönteisiä ja kielteisiä aineksia

Traumojen siirtymisen kannalta on kiinnostavaa, että vaikka vaikeista tapahtumista vaietaan, ne voivat välittyä lapsille. Traumakokemus voi heijastua vanhemman tunteisiin, ajatteluun ja käyttäytymiseen, ja vaikuttaa perheenjäsenten välisen vuorovaikutuksen kautta myös lapsiin (1). Tutkimuksissa on havaittu, että pakkomuuttoja ja vainoja kokeneiden jälkeläiset kokevat useammin yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteita kuin muut samanikäiset. Vanhempien traumat voivat vaikuttaa myös lasten turvallisuuden tunteeseen ja mielen hyvinvointiin. (2)

Tutkimusnäyttö puoltaa traumaattisten tapahtumien käsittelyn hyödyllisyyttä perheenjäsenten hyvinvoinnille. Eräässä tutkimuksessa tarkasteltiin kertomuksia, joita perheessä kerrottiin liittyen perheessä koettuihin traumaattisiin tapahtumiin sekä sitä, miten näiden kertomusten luonne on yhteydessä traumaperäiseen stressiin. Tutkimuksessa havaittiin, että kertomukset, joissa traumaattinen tapahtuma kuvattiin ehjänä kertomuksena, johon liittyi kielteisiä, mutta myös myönteisiä asioita, tukivat parhaiten perheenjäsenten hyvinvointia. (3)

On tärkeää muistaa, että monen traumaattisia tapahtumia kokeneen vanhemman lapsi voi hyvin. Osa voi myös kokea, että perheessä koetut, nyt jo taakse jääneet, tapahtumat ovat voimavara omassa elämässä. Vaikeat kokemukset voivat myös lähentää perheenjäseniä toisiinsa ja lisätä  yhteenkuuluvuuden tunnetta perheessä. (2) Traumaattisten tapahtumien käsitteleminen perheessä voi siis tuoda mukanaan itseymmärrystä ja kykyä selviytyä vaikeista tilanteista.

Vaikeiden tapahtumien käsittely voi jatkua kolmannessa sukupolvessa

Pitkittäistutkimukset ovat osoittaneet, että pakolaisvanhempien kokemilla traumoilla voi olla vuosikymmenien pituiset vaikutukset jälkeläisten elämään. Vaikutukset voivat ulottua myös kolmanteen sukupolveen. Tutkimusta pakotettujen muuttojen ja perheen hajaantumisen vaikutuksista kolmannessa sukupolvessa on kuitenkin vähän. Tutkimuksemme pyrkii osaltaan valottamaan sitä, miten toinen sukupolvi on siirtänyt tietoa suvun historiasta lapsilleen ja millainen yhteys tällä on hyvinvointiin kolmannessa sukupolvessa. 

Phil Hearing/ Unsplash

Sukupolven mittainen aikajakso on pituutensa puolesta monella tapaa mielekäs aikaväli tarkastella sotaan liittyvien traumojen merkitystä ihmisten elämässä. Marianne Hirschin kuvaama perhemuistelu voi tehdä isovanhempien kokemukset eläväksi myös lapsenlapsille. Monessa inkeriläistaustaisessa perheessä isovanhempien vaikeneminen on kuitenkin luonut muistikatkoksia ja tietämättömyyttä suvun historiasta.

Se, ettei traumaattisista kokemuksista puhuta, voi liittyä haluun suojella lapsia. Hiljaisuus voi olla myös merkki siitä, että traumakokemusta ei osata sanoittaa. Kokemus elää kuitenkin usein henkilön kehomuistissa ja voi näkyä reagoinnissa esimerkiksi lapsen avuttomuuteen tai elämän kriiseihin. (1) Toisaalta tulevaisuuden mahdollisuuksiin keskittyminen on monelle traumaattisia tapahtumia kokeneelle keskeinen hyvinvoinnin ja vaikeista tapahtumista selviytymisen strategia.

 

Lähteet

(1) Punamäki-Gitai, Raija-Leena. Ylisukupolvinen trauma. Suojelevat ja altistavat tekijät. Luento Siirtolaisuusinstituutissa, 8.10.2019.

(2) Sangalang, Cindy & Vang, Cindy (2017) Intergenerational Trauma in Refugee Families: A Systematic Review. Journal of Immigrant and Minority Health, 19, 745–754. https://doi.org/10.1007/s10903-016-0499-7

(3) Dalgaard, Nina, Diab, Safwat, Montgomery, Edith, Qouta, Samir & Punamäki, Raija-Leena (2019) Is silence about trauma harmful for children? Transgenerational communication in Palestinian families. Transcultural Psychiatry, 56(2), 398–427. https://doi.org/10.1177/1363461518824430

 

Lue lisää aiheesta:

Marja Peltola: Perhesuhteet karkotuskoneistossa

Lotta Hautamäki: Perhe vaikuttaa mielenterveyteemme monin tavoin

Elina Turjanmaa: Kiitollisuus vanhempia kohtaan innostaa ja lannistaa maahanmuuttajaperheiden nuoria

 

 

Kiitollisuus vanhempia kohtaan innostaa ja lannistaa maahanmuuttajaperheiden nuoria

Posted on by Elina Turjanmaa
Lukuaika: 3 min.

Siirtolaisperheissä moni nuori inspiroituu vanhempien esimerkistä muuttaa elämänsä suuntaa. Nuoret kuitenkin myös tunnistavat vanhempiensa sopeutumisvaikeudet uudessa maassa. Vanhempia kohtaan koetun kiitollisuuden ja ihailun rinnalla moni kokee olevansa kiitollisuudenvelassa vanhemmilleen. 

Uuteen maahan muuttaneiden perheiden lasten ajatukset ja tunteet vanhempiaan kohtaan ovat nuoruusiässä myllerryksessä. Toisessa kulttuurissa kasvaneita vanhempia kohtaan tunnetaan sekalaisia tunteita: kunnioitusta, arvostusta, hämmennystä, häpeää, lojaaliutta ja kiitollisuutta (1). Vaikka kiitollisuus mainitaan tutkimuskirjallisuudessa usein, sen rooli nuorten ja vanhempien suhteiden muovaajana maahanmuuttajaperheissä on ollut hyvin harvoin tutkimuskohteena.

Kiitollisuus voidaan nähdä keskeisenä läheisiä ihmissuhteita ylläpitävänä voimana (2). Kiitollisuus on myönteinen tunne, joka syntyy ihmissuhteessa, kun yksilö huomaa hyötyvänsä toisen ihmisen pyyteettömästä toiminnasta. Kyse on siis sosiaalisesta tunteesta: kiitollisuus näin määriteltynä liittyy aina muihin ihmisiin eikä voi olla itse aiheutettua.

Haastattelin Suomeen muuttaneita nuoria muutama vuosi sitten väitöskirjaani varten. Havahduin siihen, kuinka moni haastattelemani nuori pohti perheensä muuttaneen Suomeen ennen kaikkea nuoren tulevaisuuden vuoksi. Myös silloin, kun perheen muuttopäätös oli syntynyt esimerkiksi vanhempien työmahdollisuuksien tai vanhemman uuden parisuhteen pohjalta, valtaosa nuorista koki koulutuksensa ja tulevaisuudennäkymänsä perheen keskeisenä muuttosyynä.

 

Nuoret tunnistavat muutokset, joita muutto tuo vanhempien elämään

Vanhempien ”selviytymistarinan” ja sinnikkyyden korostaminen voi olla erityisen tärkeää silloin, kun nuoret tunnistavat vanhempiensa menettäneen muutossa paljon. Moni nuori näkee vanhempiensa yhteiskunnallisen aseman laskun muuton jälkeen. Vanhempien on vaikea löytää töitä tai heidän tekemänsä työt eivät ole yhteiskunnassa yhtä korkealle arvostettuja kuin ennen muuttoa. Vanhempien sosiaaliset verkostot kaventuvat ja heidän kokemansa koti-ikävä ja yksinäisyys välittyvät myös perheen lapsille.

Huolimatta mahdollisista vaikeuksista muuton jälkeen, nuorten tulevaisuus on monelle aikuiselle tärkeintä. Vanhempien tekemä uurastus nuoren tulevaisuuden eteen herättää nuorissa kiitollisuutta. Vanhempia halutaan tukea ja omassa elämässä halutaan tehdä ratkaisuja, jotka hyödyttävät koko perhettä. Motivaatio pärjätä hyvin uudessa maassa nousee usein kotoa ja nuoret sitoutuvat vanhempiensa korkeisiin odotuksiin. Vanhempien usko nuorten kyvykkyyteen voi tsempata nuorta – mutta myös lannistaa.

 

Kiitollisuuden toinen puoli on kiitollisuudenvelka

Kiitollisuutta käsittelevissä tutkimuksissa kiitollisuus määritellään myönteiseksi tunteeksi. Kiitollisuudenvelkaan puolestaan liittyy epämiellyttäviä ja kielteisiä tunteita. Hyeyoung Kangin ja Marcela Raffaellin (3) tutkimuksen mukaan nuorten kokema kiitollisuudenvelka edistää maahanmuuttajaperheissä kuitenkin hyviä sukupolvisuhteita tasapainottaen nuorten suhteita vanhempiinsa. Toisin sanoen nuoret eivät halua haastaa jo muutenkin vaikeuksia kohdanneita vanhempiaan.


Omassa tutkimuksessani nuorten kiitollisuudenvelka vanhempiaan kohtaan näyttäytyi myös eri tavoin. Nuorten ja vanhempien välisissä suhteissa kiitollisuuden ja kiitollisuudenvelan tunteet saattoivat vaikuttaa nuorten reaktioihin eri tavoin. Jos maahanmuutto koettiin vanhempien antamana pyyteettömänä lahjana, johon ei sisälly ehtoja, kiitollisuuden tunne saattoi toimia myönteisellä tavalla ja myös tasoittaa ainakin osaa nuorten ja vanhempien välisistä konflikteista. Ajatus takaisinmaksusta ja vanhemmille elämisestä voi kuitenkin aiheuttaa erityisesti nuoruusiässä myös kapinaa ja ahdistusta.

Tutkimuksissa maahan muuttaneista ja maahanmuuttajataustaisista nuorista on viime vuosina korostettu paljon nuorten resilienssiä, eli kykyä selviytyä ja sopeutua muutostilanteissa. Perheen “selviytymistarina” voi toimia yhtenä inspiraation lähteenä nuorten ponnisteluille uudessa maassa ja kouluympäristössä. Sinnikkyys ja kekseliäisyys kuvaavatkin usein maahanmuuttajanuoria paremmin kuin lannistuminen, ja sama koskee heidän vanhempiaan. Etenkin, jos kysytään nuorilta itseltään.

 

Kirjoittaja: Elina Turjanmaa
Kuvat: Emma Simpson / Unsplash ja Vincent Guth / Unsplash

Lähteet:

(1) Suárez-Orozco, Carola & Suárez-Orozco, Maurice (2001) Children of Immigration. Cambridge: Harvard University Press.

(2) Algoe, Sara, Kurtz, Laura & Hilaire, Nicole (2016) Putting the “You” in “Thank you”: Examining other-praising behavior as the active relational ingredient in expressed gratitude. Social Psychological and Personality Science, 7:7, 658–666.

(3) Kang, Hueyoung & Raffaelli, Marcela (2016) Personalizing immigrant sacrifices: Internalization of sense of indebtedness toward parents among Korean American young adults. Journal of Family Issues, 37:10, 1331–1354.

Kuuluuko mummi perheeseen?

Posted on by Anna-Maija Castrén
Lukuaika: 3 min.

Helsinkiläisten äitien käsitykset vastasyntyneen lapsen perheestä ulottuvat kotitalouden ulkopuolelle. Hyvin usein lapsen perheenjäseneksi nimetään myös isovanhempia, erityisesti isoäiti äidin puolelta. Tuoreen tutkimuksen tulokset herättävät pohtimaan, pitäisikö lainsäädännön turvata lapsen oikeus tavata isovanhempaa tai muuta tärkeää läheistä vanhempien eron tai kuoleman jälkeen.

Virallisiin tilastoihin perustuvassa tutkimuksessa lasten perheitä luokitellaan vanhempien määrän ja vanhempien liiton luonteen mukaan: puhutaan esimerkiksi yhden vanhemman perheistä ja avo- tai aviopariperheistä. Oikeudellisesti tunnustetut perhesuhteet ja yhdessä asuminen ovat myös usein perheistä käytävän keskustelun taustalla. Tämä näkökulma jättää kuitenkin pimentoon muut lapsen elämässä merkitykselliset ihmiset.

Johtamani tutkimushankkeen tuoreessa raportissa tarkastellaan sellaisten helsinkiläislasten perheitä, joiden äiti ei lapsen syntymän aikaan ollut avioliitossa. Väestörekisteritietojen rinnalla tutkimuksessa käytettiin kyselylomakeaineistoa, jossa äideiltä kysyttiin, ketkä heidän henkilökohtaisen käsityksensä mukaan kuuluvat vastasyntyneen perheeseen.

Rekisteriaineistosta kävi ilmi, että syksyllä 2015 lähes joka viides avioliiton ulkopuolella syntynyt helsinkiläislapsi saapui synnytyslaitokselta kotiin, jossa ei vakituisesti asunut äidin lisäksi toista aikuista. Yhden aikuisen kotitalouksia oli erityisesti nuorten ja iäkkäämpien äitien kohdalla, kun taas noin kolmekymppisten äitien ryhmässä kahden aikuisen kotitaloudet olivat yleisempiä. Keskimäärin äitien kotitalouksiin kuului äiti mukaanlukien 3,65 henkilöä.

Yhden aikuisen kotitaloudet olivat yleisempiä muualla kuin Suomessa syntyneiden äitien kohdalla. Yhden ja kahden aikuisen kotitalouksien lisäksi pieni osuus lapsista kotiutui kolmen sukupolven talouksiin tai ”kommuunikotitalouksiin”, joissa asui äidin lisäksi useampi samaan ikäluokkaan kuuluva henkilö.

 

Lasten perhesuhteet ulottuvat kotitalouden ulkopuolelle

Kyselylomakkeeseen äidit (199 vastaajaa) listasivat henkilöt, jotka heidän henkilökohtaisen käsityksensä mukaan kuuluivat vastasyntyneen perheeseen. Aineisto osoitti lasten perheiden usein laajenevan kotitalouden ulkopuolelle. Lasten perheet sisälsivät keskimäärin seitsemän henkilöä äidin ja vauvan lisäksi. Tämä on paljon verrattuna siihen, että lomakevastaajien kotitalouksista 61 prosenttia oli kolmen hengen talouksia.

Äidit nimesivät lapsen perheenjäseniksi laajasti ihmisiä usein kolmesta perhesukupolvesta: lapsen isän, sisaruksia, isovanhempia, tätejä, setiä ja serkkuja. Perhekokoonpanoissa korostuivat äidin puoleiset sukulaiset ja muut äidille läheiset henkilöt. Lapsen isovanhemmat nimettiin hyvin usein perheeseen kuuluviksi. Yli 80 prosentissa kokoonpanoista oli mainittu lapsen isoäiti äidin puolelta.

 

Millaisia suhteita olisi tuettava vanhempien eron tai kuoleman jälkeen?

Lakia lapsen huollosta ja tapaamisesta uudistetaan. Taustalla on pyrkimys tukea parhaalla mahdollisella tavalla lasten perhesuhteiden jatkuvuutta erityisesti vanhempien eron yhteydessä.

Nykyisin voimassa olevan lain mukaan tapaamisoikeus voidaan vahvistaa oikeudellisesti sitovasti vain lapsen ja tämän vanhemman välille. Uudistustyössä pohditaan kuitenkin nyt myös sitä, pitäisikö tapaamisoikeutta laajentaa koskemaan sellaista lapselle läheistä henkilöä, jolla on ollut merkittävä rooli lapsen elämässä. Voisiko siis mummi tai ukki, äiti- tai isäpuoli, tai muu läheinen aikuinen olla lapselle vanhempaan verrattavissa oleva perheenjäsen, jonka tapaamisoikeus tulisi vahvistaa laissa esimerkiksi vanhempien eron yhteydessä tai kuolemantapauksen sattuessa?

Helsingin Sanomien artikkelissa tuotiin esiin isovanhempien suru siitä, että ero saattaa katkaista yhteyden lastenlapsiin. Jutussa huomioitiin perheiden monimuotoistuminen ja näkemys siitä, että yhteys isovanhempaan tai muuhun tärkeään aikuiseen lapsen elämässä saattaa olla merkittävä hyvinvointia tukeva seikka. Toisaalta tuotiin esiin huoli siitä, että riitaisissa eroissa tapaamissopimuksen vahvistaminen useiden eri henkilöiden kanssa saattaa poikia pitkittyneitä oikeustaisteluja.

Läheisiä ja merkityksellisiä ihmissuhteita on vaikeaa, ellei mahdotonta ohjata lainsäädännöllä. Artikkeliin haastateltu Suomen sovittelufoorumin Vaula Haavisto korostaakin sovittelun merkitystä konfliktien purkamisessa. Kunnat ovat velvollisia tarjoamaan sovittelua ja vaikeiden erokiistojen selvittelyssä on otettu käyttöön muitakin keinoja viime vuosina. Sovittelussa ääneen pääsevät kuitenkin lähinnä lapsen viralliset huoltajat. Isovanhempia tai muita lapsen elämässä tärkeitä aikuisia (esimerkiksi äiti- tai isäpuolia) ei itsestään selvästi pidetä asianosaisina.

 

Keinoksi perhesuhteiden kartoittaminen

Olisiko lapsen suhdetta isovanhempaan tai muuhun hänelle läheiseen henkilöön mahdollista tukea viranomaiskäytäntöjä muuttamalla? Voitaisiinko lapsen asioita ratkova viranomainen velvoittaa perehtymään siihen elettyjen läheissuhteiden muodostelmaan, jonka ympäröimänä lapsi on elänyt ja jossa saanut hoivaa ja huolenpitoa?

Helsinkiläisvauvojen perhesuhteita on edellä mainitussa tutkimuksessa kartoitettu äitien henkilökohtaisten käsitysten näkökulmasta. Koska monien vastaajien kohdalla oli kyse ensimmäisestä ja vielä kovin pienestä lapsesta, perhekokoonpanot luultavasti ilmentävät myös äitien toiveita lapsen elämässä tärkeistä ihmisistä. Joka tapauksessa perheen ulottuminen mitä moninaisimpiin suhteisiin kotitalouden ja juridisesti vahvistetun vanhemmuuden ulkopuolella kertoo, että monet ymmärtävät perheen varsin laajaksi.

Isovanhemmat saattavat edustaa lapsen elämässä pysyvyyttä, kun aikuisten parisuhdepolut mutkittelevat. Lapsen hyvinvoinnin turvaamiseksi olisi hyödyllistä ryhtyä suhtautumaan muihinkin kuin lain tunnustamiin vanhempiin lapsen mahdollisina perheenjäseninä.

Kaikki mummit ja ukit eivät ole lapsen elämässä aktiivisesti läsnä huolehtimassa, hoivaamassa ja kasvattamassa. Mutta monet ovat. Jos lapsen elämässä merkitykselliset suhteet kartoitetaan huolellisesti, tarpeettomalta suhteiden katkeamiselta vanhempien eron tai kuoleman yhteydessä voidaan välttyä. Viranomaistyössä tähän voitaisiin turvautua konfliktitilanteissa ja silloin, kun ilmenee huoli lapsen hyvinvoinnista.

 

Kirjoittaja: Anna-Maija Castrén
Kuvat: Pixabay

Supergranny somessa

Posted on by Kaisa Kivipuro
Lukuaika: 3 min.

Pirkko Saision Spuuki Spaidermän ja raju Nonna on hauska kirja rakkaudesta. Tutkija Anna Alanko luki kirjan yhdessä lapsensa kanssa.

Isovanhemmuus on kesällä enemmän pinnalla kuin muulloin, esimerkiksi siksi, että päiväkoti on kiinni ja vanhemmat tarvitsevat lastenhoitoapua. Ne vanhemmat, joiden lasten isovanhemmat asuvat lähellä ja joilla on näihin mutkattomat suhteet, pääsevät kesälomasta merkittävästi helpommalla.

Kesälomalla esiin nousee myös toinen vanhempia erotteleva teema: mitä näistä pitkistä uuvuttavista rakkauden- ja konfliktintäytteisistä päivistä kerrotaan muille, ja miten? Entä mitä näistä jaetaan somessa?

Pirkko Saision Spuuki Spaidermän ja raju Nonna (Siltala, 2017) esittää näihin kysymyksiin yhden vaihtoehdon: siinä isovanhempi hoitaa lasta paljon, ja lapsen sanomisia (valokuvista en tiedä) julkaistaan muitta mutkitta. Kirja perustuu Facebook-päivityksiin, joita Pirkko Saisio on julkaissut lapsenlapsistaan.

Olen näköjään ennakkoluuloinen: vaikka olen nähnyt Saision muistaakseni kaksi–kolme kertaa leikkipuistossa tyttärenpoikansa kanssa, minulle tuli suhteellisen suurena yllätyksenä, että hän, suuri kirjailija (eivätkö suuret kirjailijat tarvitse paljon hiljaista aikaa?) ja Suomen virallinen isoäiti-ikään ehtinyt julkilesbo viettää lastenlasten kanssa loputtoman paljon aikaa. Tässä asiassa hän varmasti tekee muillekin pr-työtä.

Kirjan perusteella Pirkko Saisio on superisoäiti. Hän keskittyy lapsiin, kohtelee heitä kivasti, nauttii heidän seurastaan, vie heitä yliopiston apteekkiin katsomaan lääkepakkausten liikkumista putkissa ja ylipäänsä kenties mahdollistaa sen, että iltatöitä tekevät näyttelijät hankkivat lapsia. Lastenlasten kanssa seurustelun tuoksinassa Saisiolle on tietysti kerääntynyt loputon määrä materiaalia siitä huolimatta, että lapset eivät ole kovin vanhoja.

Saision kirja koskettaa monella tavalla. Lapsenlapsen kanssa keskustellaan isoista asioista kuten rakkaudesta ja kuolemasta. On virkistävää lukea esimerkiksi siitä, kuinka lapsi innostuu hautausmaalla ehdottamaan, että kaivetaan muutama ruumis esiin, koska lasta kiinnostaa, miltä ne näyttävät.

Myös oma lapseni tykkäsi kirjasta. Luin sitä ääneen ja hän halusi kuulla lapsenlapselle sattuneita kommelluksia ja katsoa hänen piirustuksiaan. Lapseni mielestään ehdottomasti hauskinta oli se, kun Saision kissa oli pudonnut vauvaikäisen lapsenlapsen päälle.  

Kaikki kirjan jutut olivat sympaattisia ja monet niistä hauskoja, mutta kuuluisasta perheestään huolimatta lapsenlapsi on tavallinen lapsi eikä kaikki mitä hän sanoo ole erityisen nerokasta.

Saisio on siinä uskoakseni omaisiaan säästävä (tai sitten epäinhimillinen), ettei kirjaan mahdu yhtäkään aikuisten välistä konfliktia. Oman kokemukseni mukaan lastenkasvatuksesta, sen aiheuttamasta väsymyksestä ja siihen liittyvistä periaatteista tulee riitaa aika helposti. Lisäksi monilla on jatkuva ristiriita oman rauhan ja seuran kaipuun välillä.

Saisiolla sitä ei tämän kirjan perusteella ole, mikä tuntuu epäuskottavalta. Eikö hän koskaan ole helpottunut jäädessään puolisonsa kanssa kahdestaan toiseen kotiinsa Madeiralle, kun tytär perheineen lähtee Suomeen? Eikö lapsenlapsi koskaan tule kesken hyvän kirjoitushetken? Saisio on YLEn haastattelussa myöntänyt väsyvänsä joskus, mutta kirjasta se ei ilmene.

Kirja lienee taideteoksena Saisiolle niin sanottu välityö. Alun perin Facebookiin kirjoitetut, joskin kirjaa varten muokatut pätkät ovat rytmiltään hakkaavia ja niissä on painettuna lässähtäviä vaikka varmasti somessa toimivia loppulauseita.

Kirja kuitenkin nostaa isoja kysymyksiä paitsi kuolemasta, myös siitä, mikä on sopiva määrä julkaista lapsen juttuja netissä tai painettuna. Miten suhtautua siihen, että lapsi ei, lapsena, voi antaa julkaisemiseen aitoa suostumustaan?

Tästä asiasta pulpahtelee säännöllisesti puheenvuoroja, ja lukemistani perustelluimmat eivät puolla lasten kommellusten jakamista. Niitä ei ehkä kannata julkaista lapsen nimellä yksityisyyden vaarantamisen takia, ja toisaalta niiden julkaiseminen aikuisen nimissä on kyseenalaista siksi, että tekijänoikeus on lapsen. Toisaalta kaikki nämä hassut, liikuttavat ja syvällisetkin neronleimaukset ovat muuten vaarassa kadota, koska ei kuusivuotiaskaan niitä enää aikuisena muista.

 

Kirjoittaja: Anna Alanko
Kuva: Siltala

Anna Alanko on tohtorikoulutettava Helsingin yliopiston sosiologian oppiaineessa. Hän on hiukan uuvuttavan kesälomansa jälkeen viimeistellyt mielenterveyspoliikkaa koskevan väitöskirjansa. Hän toimii myös yhteiskuntatieteelliseen rahapeli- ja addiktiotutkimukseen keskittyneen University of Helsinki Centre for Addiction, Control and Governance (CEACG) -tutkimusryhmän koordinaattorina ja on Kalevi Jäntin kirjallisuuspalkintolautakunnan jäsen.

 

Riitta Jallinoja: Perhe välittää yhteiskunnallista asemaa

Posted on by Vaula Tuomaala
Lukuaika: 3 min.

Lasten päivähoidon järjestäminen, naisasialiikkeen historia, perheideologian nousu – siinä muutamia aiheita, joihin Riitta Jallinoja on vuosikymmenien saatossa perehtynyt. Helsingin yliopiston professori emerita on tutkinut perhettä, naisen asemaa ja poliittisia liikkeitä pitkään. Tuoreimmassa tutkimuksessaan hän syventyi statuksen periytymiseen perheissä.

 

Riitta_kuva
”Kuvassa olen purjehtimassa Välimerellä noin 15 vuotta sitten. Matka oli yksi elämäni kohokohdista. Merellä tunnen olevani vapaa, mutta samalla haasteiden edessä.”

Riitta Jallinoja, mitä statuksella tarkoitetaan?

”Status tarkoittaa ihmisen sosiaalista asemaa yhteiskunnassa. Status määräytyy kahden ”voiman”, ammatin ja sen arvostuksen yhteisvaikutuksessa. Arvostus määrää viime kädessä ammattien arvojärjestyksen. Näin ajatteli myös Max Weber, joka on yksi sosiologian klassikoista.

Ammatteihin liittyvää arvostusta osoitetaan monin tavoin, esimerkiksi istumajärjestyksellä, kodeilla, vaatetuksella, mitaleilla, palkinnoilla, harrastuksilla ja niin edelleen. Olemme oppineet tunnistamaan näiden hierarkisoivan merkityksen, vaikka tasa-arvoistuminen on vaikuttanut tällaisten performanssien erottelukykyyn. Tutkimuksessani tarkastelen puolison valintaa ja lasten ammatinvalintaa asioina, jotka ilmentävät statusta.”

Mikä ajoi sinut tämän aiheen pariin?

”Halusin ymmärtää paremmin statuksen välittymistä perheissä. Tässä kirjassa tutkin sitä, miten status on historian saatossa vaikuttanut puolison valintaan ja toisaalta sitä, miten voimakkaasti perhe välittää statusta, kuinka yhteiskunnallinen asema periytyy lapsille ja edelleen heidän jälkeläisilleen.”

Millaisten aineistojen avulla tutkit aihetta?

”Tutkimusta varten tarkastelin pääosin suomalaisia ja ruotsalaisia sosiaalisia genealogioita 1600-luvulta nykypäivään. Sosiaaliset genealogiat ovat sukupuita, joissa kerrotaan myös ihmisten ammatit, eli onko kyseessä ollut renki, valtaneuvos vai professori. Suomen ja Ruotsin lisäksi käsittelen kirjassa laajasti erilaisten historiallisten aineistojen kuten sukuhistorioiden avulla koko läntistä Eurooppaa sekä kansainvälisiä yritysdynastioita.”

Millaisia havaintoja tutkimustyö tuotti?

”Ensinnäkin, näen aviopuolison valinnan ja lasten ammatinvalinnan statusperformansseina, yhteiskunnallisen aseman näkyväksi tekemisenä. Aineistojeni avulla pystyn osoittamaan, miten tärkeä statusekvivalenssin periaate on. Statusekvivalenssi on identtinen silloin, kun esimerkiksi pappi nai papin tyttären ja papin pojasta tulee pappi. Tällöin statuksen ala on kapea, yhden ja saman ammatin määrittämä. Identtisen ekvivalenssin vallitessa piiri pieni pyörii ja serkusavioliittoja on paljon. Mutta useimmiten näin ei ole, vaan statusryhmä on laajempi, rakentuen useasta eri ammatista. Puolison valinta ja lasten valitsemat ammatit osoittavat, mitkä ammatit ovat yhdenvertaisia keskenään. Toistuvat valinnat osoittavat, miten laajaksi statusekvivalenssi voi tulla.

Tarkastelen kirjassa myös erikseen 1800-lukua, jolloin tapahtui valtavia yhteiskunnallisia mullistuksia. Kapitalismin lopullisen läpimurron myötä syntyi mahtisukuja, yritysdynastioita, joissa valta ja omaisuus periytyivät jälkeläisille. Samaan aikaan aatelisto menetti etuoikeuksiaan ja koulutus alkoi luoda uutta pohjaa korkealle statukselle. Virkoihin alettiin vaatia akateemista tutkintoa ja tämä pakotti aatelistonkin kouluttautumaan, kun aiemmin ylioppilastutkinto oli tärkeä lähinnä papeille.

Näin koulutuksesta tuli 1800-luvun aikana tärkeä nousun väline, vaikka varsinaisesti tämä näkyi vasta 1900-luvulla. Esimerkiksi Suomessa 2. maailmansodan jälkeen 1950-luvulla professoreiksi alkoi tulla entistä enemmän maanviljelijöiden ja työläisten lapsia.”

Miltä koulutuksen suhde korkeaan statukseen näyttää tällä hetkellä?

”1990-luvulla työläisperheiden jälkeläisten osuuden kasvu professoreissa pysähtyi. Oma aineistoni on vuoteen 2007 saakka eikä paljasta viimeisimpiä kehityskulkuja, mutta voi olla, että tällä hetkellä tapahtuu jo vähenemistä.

Koulutuksen nousu ihmisten yhteiskunnallista asemaa määrittäväksi tekijäksi tuotti siis suuren muutoksen, mutta nyt koulutettujen statusryhmä on paisunut valtavan suureksi. Tällaisena se ei enää samalla tavalla takaa korkeaa statusta kuin aiemmin, ja tämän ryhmän sisällä tapahtuu ilmeisesti uutta hierarkisoitumista. Mitä kaikkea se on, sitä ei ihan vielä osata sanoa.”

Olet tutkinut aiemminkin historiallisia kehityskulkuja. Miksi historiallinen näkökulma on mielestäsi tärkeä?

”Historiaan katsominen auttaa ymmärtämään tätä päivää. Yhteiskunnallisia ilmiöitä pitää tutkia pitkältä ajalta, koska muutokset ovat lopulta hyvin hitaita. Usein näkee, että ilmiöistä puhutaan ikään kuin ne olisivat uusia, että nyt vasta tapahtuu jotain. Mutta näinhän ei asia ole.

Tämän kirjan johtopäätöksissä käsittelen yhden prosentin eliittiä ja osoitan, että pieniä eliittejä on ollut kaikkina aikoina. Muuttunut on se, että eliittejä syntyy uusilla ammattialoilla, esimerkiksi eri taiteen ja tieteen aloilla ja urheilussakin.

Tämän tutkimuksen jälkeen olisin valmis ohjaamaan väitöskirjan ja gradun tekijöitä katsomaan nykyistä enemmän historiaa. Eikä aina tarvitse mennä itse vanhoihin aineistoihin, vaan lukea historioitsijoiden tutkimuksia, jotka kertovat vaikkapa perheestä joskus ennen.”

Jallinojan uusimman kirjan löydät täältä: Families, Status and Dynasties 1600–2000 (Palgrave Macmillan).  


Teksti: Vaula Tuomaala