Kansallisteatterin Homoäiti-näytelmässä pienten lasten hoivan intensiivisyys ja äitiyden ruumiillisuus tulevat tunnistettavasti iholle. Mutta pirstaloituuko äitiyden kollektiivinen kokemus, kun äidiksi tullaan yhä myöhemmin ja erilaisia reittejä?

Tuolta tuntuu, kun ovi käy ja puoliso lähtee töihin: edessä on kymmenen tuntia lasten kanssa. Lähijunassa on selvittävä taaperon ja itkevän vauvan kanssa onnekkaammilta, tyynemmiltä ja virkeämmiltä vaikuttavien vertaisten joukossa. Lasten hoivaaminen on tauotonta ja vessassakin äidin täytyy käydä vauva rintarepussa.

Heini Junkkaalan kirjoittama ja ohjaama näytelmä Homoäiti sai kantaesityksensä Kansallisteatterissa marraskuussa 2018. Se perustuu Junkkaalan omakohtaisiin kokemuksiin ajasta, jolloin toinen lapsi syntyy ja äidin oma aika ja tila puristuvat olemattomiin.

Näytelmä on intensiivinen monologi, jossa näyttelijä Katja Küttner esittää äitiä, lasta, puolisoa, kätilöä ja lukuisia muita kanssaihmisiä tavalla, josta tunnistaa vaativan vauva-arjen ja muiden tarpeisiin vastaamisen herättämät tunteet. Tarkkanäköinen vauvaperheen arjen banaalienkin hetkien kuvaus naurattaa, kauhistuttaa ja ärsyttää. Oivalluksia seuraavat liikutuksen hetket ja näytelmä pitää katsojan tiiviisti otteessaan.

Kuva: Mitro Härkönen / Kansallisteatteri. (Kuvassa Katja Küttner.)

 

Äidiksi tulemisen monet polut

2000-luvulla äidiksi tullaan yhä moninaisempia reittejä pitkin. Homoäiti tekee näkyväksi yhden tällaisen polun, naisparin perheellistymisen prosessin, mikä on arvokasta. Myös uusperheellistyminen, adoptiovanhemmuus ja hedelmöityshoidot muuttavat vanhemmaksi tulemisen tapoja.

Tilastokeskuksen tuoreen väestöennusteen mukaan syntyvyys on laskenut vuoden 2010 jälkeen viidenneksen. Valtaosa suomalaisista haluaa edelleen lapsia, mutta vanhemmaksi tulo siirtyy monilla yhä myöhemmälle iälle, usein tietoisten valintojen vuoksi. Joillakin lapsen saamista venyttää ei-toivottu lapsettomuus. Äidiksi tullaan keskimäärin 29,2-vuotiaana, ja ensisynnyttäjistä jo 14 prosenttia on yli 35-vuotiaita. Lapsiluku jääkin monella toivottua pienemmäksi.

Vaikka äidiksi tuleminen siis eriytyy, onnistuu Homoäiti kertomaan jotain siitä, mikä äitiydessä ja hoivassa säilyy ennallaan.

 

Äitiyden kokemus kytkeytyy sukupuolittuneeseen työnjakoon

Homoäiti heijastelee äitiyden jaettua kokemusta monesta kulmasta. Näytelmässä perhevapaatilastot muuttuvat arkisten elämänpiirien eriytymiseksi. Puoliso on töissä ja pääsääntöisesti poissa äidin ja lasten arjesta, oli hän sitten mies tai nainen. Ensisijaisen hoivaajan rooli lankeaa toiselle vanhemmalle. Puoliso tulee näytelmässä näkyväksi lähinnä silloin, kun äiti purkaa häneen turhautumistaan arkeen, lapsen uhmaan ja vauvan heräilyn katkomaan yöuneen.

Tilastot kertovat, että heteropareilla lasten ensimmäisten elinvuosien ajan hoitovastuu on Suomessa kasaantunut äideille. Vaikka isillä on jo pitkään ollut oikeus pitkiin perhevapaisiin, puhutaan isien pitämien perhevapaiden kohdalla yleensä viikoista, äitien kohdalla lähes parista vuodesta. Jos lapsia syntyy perheeseen useampi, voi äitien poissaolo työelämästä kestää useita vuosia.

Kuva: Mitro Härkönen / Kansallisteatteri. Kuvitus Anne Brede. (Kuvassa Katja Küttner.)

Tämä palkkatyön ja hoivan jakautuminen stereotyyppisesti puolisoille uusiutuu kiinnostavasti myös naisparin kokemuksiin perustuvassa näytelmässä. Erillisyys puolison elämänpiiristä sekä lasten jatkuva läsnäolo ja toisten aikuisten poissaolo heijastavat äitiyden kollektiivisia kokemuksia ja ovat siksi hyvin tunnistettavia katsojalle.

 

Äitiys yhteiskunnallisena ilmiönä ja henkilökohtaisena kokemuksena

Näytelmä uusintaa käsityksiä raskaasta lapsiperhearjesta, vaativasta vanhemmuudesta ja oman tilan ja ajan katoamisesta. Raskaiden aiheiden rinnalle se kuitenkin tuo myös laajemman perspektiivin.

Näytelmässä ovat läsnä sekä syntymä että kuolema. Päähenkilö menettää läheisen ihmisen, ja menetyksen valossa pikkulapsiaika näyttäytyy lyhyenä, joskin intensiivisenä vaiheena elämänkulussa.  

Kuten iäkkäämpi kanssamatkustaja toteaa junassa äidille, jonka lapsi huutaa: tulet kaipaamaan tätä aikaa. Onnea ja seesteisyyttä ei voi erottaa ikävistä, hankaluutta tai häpeääkin sisältävistä hetkistä. Ne kaikki sulautuvat yhdeksi, ja niistä muodostuu äitiyden kokemus elämänvaiheessa, jossa lapset ovat pieniä.

Väestöennusteen ja lasten saamiseen liittyvien haasteiden valossa voisi arvella, että kollektiiviset kokemukset äitiydestä ovat pirstaloitumassa. Näytelmä ei esitä äidiksi tuloa tai äitiyttä yhteiskunnallisena ilmiönä vaan vahvasti henkilökohtaisena, ruumiillisena kokemuksena. Hieman yllättäen se onnistuu juuri siksi tavoittamaan äitiydestä jotakin universaalia.

Näytelmän lavasteet ovat äärimmäisen pelkistetyt, minkä voi tulkita analogiaksi äitiyden kokemusmaailmaan: äitiys ja pikkulasten hoiva ovat samankaltaisia kokemuksia riippumatta siitä, millaiset asiat niitä ympäröivät. Tästä näkökulmasta äitiyden kollektiivinen kokemus ei ole katoamassa mihinkään.

Jaa artikkeli:

Muut kirjoittajan artikkelit: