Kaksijakoisuuden tuolle puolen

Transsukupuolisuus on ollut viime aikoina esillä kirjallisuudessa ja valokuvissa. Selja Ahavan romaanissa puolison yllättävä transsukupuolisuus ajaa pariskunnan erilleen, Niina Doddin valokuvat kertovat puolestaan transnuorten tarinoita. Kaksijakoisen sukupuolikäsityksen ulkopuolelle jäävien on helpompi kertoa kokemuksestaan läheisille, jos sukupuolen moninaisuus hyväksytään laajemmin.

Hän oli mies, hänessä eli nainen.
Hän kuoli pois, hän alkoi syntyä.
Hän tiesi mutta salasi, hän ei tiennyt salaavansa.
Hän oli niin avoin kuin osasi, hän ei kertonut itsestään mitään.
Meillä oli rakkautta, me elimme valheessa.
Me elimme yhdessä, me emme koskaan tunteneet toisiamme.
Hän petti ja valehteli, hän rakasti.
Hän oli ja meni, häntä ei koskaan ollutkaan.

Selja Ahavan romaani Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus) käsittelee parisuhdekriisiä ja eroa. Parisuhteet päättyvät monenlaisista syistä ja vaikka jokainen erotarina on omanlaisensa, niistä voidaan tunnistaa myös yhteisiä piirteitä. Omaelämänkerrallisista aineksista ponnistavassa Ahavan romaanissa naispäähenkilön puoliso, joka on aikuisuuteen saakka yrittänyt olla mies, ottaa ensi askeliaan naissukupuolisena. Tarinasta muodostuu kipeä kertomus siitä, miten toinen ei ollutkaan sitä, mitä toinen oli alun perin luullut.

Koska romaani kertoo ainoastaan vaimon näkökulman, se antaa äänen heteronormatiiviselle cis-sukupuolisuudelle, mistä kirjaa on myös kritisoitu. Transpuolison näkökulmasta tarina olisi ollut toisenlainen. Vaimon tarinassa korostuu luopuminen ja menetys, mutta myös kokemus väärin tulkitsemisesta, mitä kuvataan Kristoffer Kolumbuksen Intiaan tähtäävien mutta Amerikkaan päätyvien löytöretkien avulla.

Luopumisen myötä Ahavan teoksen kertoja takertuu kiinni kaikkeen entiseen ja erityisesti entisen miehensä maskuliinisiin piirteisiin. Miehiset keholliset ominaisuudet saavat puolison naisistumisen myötä uuden, huomattavan korostuneen merkityksen. Miehen muuttuminen naiselliseksi naiseksi on romaanin päähenkilölle liikaa – siihen hänen rakkautensa ei taivu. Tässä mielessä romaanin rakkaustarinassa on parisuhteen päättymiselle tyypillisiä piirteitä. Parisuhteessa toinen tai molemmat puolisot muuttuvat ja se, mihin kerran rakastuimme, ei ole enää olemassa.

Romaani perustuu kirjoittajan henkilökohtaiseen kokemukseen, jolloin sitä voi käsitellä kaunokirjallisen teoksen ohella myös todellisuuteen pohjautuvana erotarinana. Eron osapuolten kokemukset erosta voivat olla hyvin erilaisia. Parisuhteen kariutuessa yhteisrintama murtuu. Suhdetta ylläpitävä sidos katkeaa ja jättää jälkeensä kaksi omaa identiteettiään etsivää yksilöä.

 

Kahden sukupuolen yhteiskunnassa moninaisuus jää piiloon

Ahavan romaanissa sukupuolen moninaisuudelle tai transsukupuolisuuden ymmärrykselle on vähän tilaa, koska romaani kertoo luopumisesta sekä rakkauden ja parisuhteen rikkoutumisesta. Erotarinan kietoutuminen transsukupuolisuuden ympärille tekee aiheesta kuitenkin yhteiskunnallisesti kiinnostavan.

Ahavan teos herättää pohtimaan, millainen on yhteiskunta, joka saa ihmiset kieltämään muilta ja itseltään todellisen sukupuolensa vuosikymmeniksi, ehkä koko elämänsä ajaksi. Entä millä tavoin ihmisten oikeutta sukupuoli-identiteettiä koskevaan itsemäärittelyyn voitaisiin vahvistaa?

Viime aikoina tätä keskustelua on käyty Suomessa myös translasten ja -nuorten näkökulmasta. Ahavan teoksessakin käsitellään transpuolison lapsuutta ja perhesuhteita, minkä tulkitsen yritykseksi ymmärtää puolison transsukupuolisuutta. Puolison lapsuuden kuvaukset jäävät kuitenkin huokoisiksi ja ymmärrys ohueksi.

Samoin ohuelta tuntuu ymmärrys silloin, kun asiantuntija ohjeistaa mekkoon pukeutuvaa poikalasta jättämään roolileikit kotiin, koska muuten voi joutua kiusatuksi. Näin binääriseen eli kaksijakoiseen sukupuolikäsitykseen takertuen halutaan piilottaa sukupuolikokemukseltaan toisenlaiset lapset kodin seinien sisäpuolelle.

 

Oikeaksi koetussa sukupuolessa eläminen lisää transnuorten hyvinvointia

Suomessa kuitenkin on translapsia ja -nuoria, jotka elävät oikeaksi kokemassaan sukupuolessa myös kodin ulkopuolella. Nina Doddin valokuvanäyttelyssä neljän transnuoren arjesta välittyi tukahdutettujen sukupuoli-identiteettien sijaan nuorten elämännälkä, syvä usko itseensä ja oikeus olla olemassa.

Doddin kuvaamien nuorten ja heidän vanhempiensa tarinoista oli helppo löytää yhteinen eetos. Niissä korostui kamppailu, jota nuoret perheineen joutuvat käymään erilaisten instituutioiden kanssa hakiessaan tukea nuorten tilanteeseen. Transsukupuolisilta lapsilta ja varhaisnuorilta puuttuvat kaikki etukäteen määritellyt hoitopolut, joten he ovat institutionaalisessa mielessä näkymättömiä.

Doddin valokuvien nuoret saavat tukea perheiltään ja he elävät sosiaalisesti poikina tai tyttöinä, vaikka olisivat syntyneet toisen sukupuolen kehoon. Esimerkiksi tytön kehoon syntynyt transpoika tulee kutsutuksi pojaksi niin koulussa kuin kotonakin ja hänet sukupuolitetaan ulkoisen habituksensa puolesta kokemaansa sukupuoleen.

Tutkimusten mukaan transnuorilla on korkea riski masentua ja sairastua mielenterveysongelmiin, mutta vertaileva tutkimus osoittaa, että lähipiiristään tukea saavien ja oikeaksi kokemassaan sukupuolessa elävien translasten ja -nuorten hyvinvoinnissa ei ole merkittävää eroa vertailuryhmiin (1).

Lähiyhteisön tuki ja mahdollisuus elää kokemansa sukupuolen mukaista elämää näyttää tutkimusten mukaan lisäävän lasten ja nuorten hyvinvointia. Lähiyhteisön tuen lisäksi tarvitaan myös yhteiskunnallisia tekoja, kuten sukupuolen vahvistamista sääntelevän lainsäädännön uudistamista, jotta sukupuoli-identiteettiä koskevan itsemäärittelyn oikeus toteutuisi. Esimerkiksi Norjassa translakia uudistettiin siten, että juridisen sukupuolen korjaamiseksi riittää oma ilmoitus. Uusi laki koskee myös lapsia ja nuoria.

Sukupuolen moninaisuuden näkyväksi tekeminen on kaikkien etu

Ahavan romaania lukiessa jäin miettimään, miten tällaisilta surullisilta erotarinoilta voisi välttyä. Olisiko hyväksyvämpi yhteiskunnallinen ilmapiiri auttanut Ahavan puolisoa kertomaan transsukupuolisuudestaan ex-puolisolleen aikaisemmin?

Sukupuolikokemuksesta vaikenemisen syyt eivät ole ainoastaan yksilöistä johtuvia, vaan ne ovat mitä suurimmissa määrin yhteiskunnallisia. Yhteiskunta, jossa juridisen sukupuolen vahvistamiseksi on käytävä läpi pitkät lääketieteelliset tutkimukset ja täytettävä lisääntymiskyvyttömyysvaatimus, ei tue avointa ja hyväksyvää ilmapiiriä.

Aihetta käsittelevillä valokuvilla ja muilla kulttuurituotteilla on taiteellisten ansioiden lisäksi yhteiskunnallista merkitystä, koska ne tekevät näkyväksi transsukupuolisuutta ja sukupuolen moninaisuutta: ne antavat äänen, kannustavat rohkeuteen ja toimivat esikuvina.

Ahavan romaani ja Doddin valokuvat havahduttavat huomaamaan, kuinka sukupuolen moninaisuus voi puolisosuhteen tai vanhemmuuden kautta koskettaa ketä tahansa. Sukupuolen moninaisuuden näkyväksi tekeminen on siten kaikkien etu, myös heidän, joiden oman sukupuolikokemuksen sanoitukseen kaksijakoinen sukupuolikäsitys riittää.

 

Kirjoittaja: Ella Sihvonen
Kuvat: Nina Dodd

Lähteet

(1) Oslon, Kristina R., Durwood, Lily, DeMeules, Madelaine & McLaughlin, Katie A. (2016) Mental health of transgender children who are supported in their identities. Pediatrics 137:3, 1–18.

Päättyneiden suhteiden tavarataivaassa

Esineet heräävät henkiin Helsingin kaupunginmuseon Museum of Broken Relationships -näyttelyssä, johon on koottu päättyneisiin suhteisiin liittyviä tavaroita ja tarinoita. Vierailimme näyttelyssä ja kirjasimme ylös sen herättämät ajatukset.

Puolison tuhkaa filmipurkissa. Tyhjiä lääkelevyjä muistuttamassa, miten suhde voi viedä lähes hengen ja samalla vapauttaa. Aivokuvat, jotka paljastavat todellisen minän. Korkokengät symboloimassa suhteen valtahierarkioita. Koiran panta muistuttamassa siitä, kuka suhteessa kasvatti ja ketä.

Suhteessa ei ole koskaan vain kahta henkilöä, jotka kohtaavat ja elävät lyhyemmän tai pidemmän ajan yhdessä. Näyttely paljastaa konkreettisella tavalla, miten läheissuhteet rakentuvat materiaalisten esineiden ja asioiden avulla ja niiden kanssa. Pääosa näyttelyssä annetaan esineille, joiden kautta ulkopuolinen päästetään kokemaan näitä suhteita. Näin yksityiseksi käsitetty, intiimikin suhde asetetaan julkisesti tarkasteltavaksi – mutta juhlallisesti, taideteoksena, esinettä ja suhdetta kunnioittaen.

Museum of Broken Relationships 2

***

Suurin osa näyttelyn tarinoista käsitteli parisuhdetta. Parisuhteet voivat loppua eri tavalla kuin sukulaissuhteet ja ovat intiimimpiä kuin ystävyyssuhteet. Ehkä siksi niihin liittyykin suuria tunteita.

Usein ajatellaan, että päättyneestä parisuhteesta pitäisi päästä yli. Ei varmaan vähiten sen vuoksi, että lyhyeen ja kuvitteelliseenkin parisuhteeseen liitetään paljon tulevaisuuden haaveita, toisinaan ehkä epärealistisiakin – mutta myös mahdollisia!

Näyttelyyn farkkurotsin tuonut oli odottanut tapaamaansa ihmistä neljä vuotta sitä hakemaan. Näin oli sovittu. Farkkurotsin tarinan kertoja toteaa: ”Jos rakastat toista, anna hänen mennä, sillä jos hän palaa, hän on aina ollut sinun. Jos hän ei palaa, hän ei koskaan ollut sinun.”

***

Esineen lahjoittaminen näyttelylle symboloi valmiutta irtautua jo rikkoutuneesta suhteesta. Parisuhteesta kiinni pitäminen voi ilmetä siitä muistuttavaan esineeseen tarrautumisena. Suhde säilyy mielessä pitkiäkin aikoja sen päättymisen jälkeen. Lisäksi suhde voi päättyä suhteen osapuolilla eri aikaan.

Näyttelyssä suhteen rikkoutuneisuudesta kertovat esineet saattoivat olla mitä tahansa. Ne muistuttivat jostakin tapahtumasta (häät, lahja) tai toistuvista yhteisistä tapahtumista (sienikori). Kulttuurissamme sormus esineenä viestittää muille yhdessäolosta, mutta sormusta näyttelyssä ei kuitenkaan ollut. Näyttelyn esineiden viesti oli yksityisempi. Niistä oli tullut suhteen aikana tai kenties vasta eron jälkeen suhdetta symboloivia esineitä. Ulkopuolinen ei näkisi niissä muistoa suhteesta, ellei esineitä olisi tuotu tähän näyttelyyn.

Tietäisitkö sinä, mikä olisi se esine, jonka veisit Broken Relationships -näyttelyyn, jos suhteesi loppuisi?   

***

Äidin maalaama häähuntu liehuu tuulessa auringon paistaessa. Hunnun viesti: “Ei ollut yhteinen tulevaisuutemme kuitenkaan unelmiemme kaltainen, mutta opin sen avulla jotain suurta: rakastamaan itseäni. Mitä elämältä muuta voisi toivoa? Ikuisesti kiitollinen”.

Näyttely muistuttaa kaikessa koskettavuudessaan, että rakkaus lähtee lopulta meistä itsestämme. Ei ole ketään toista, joka voisi tehdä meistä ikuisesti onnellisen. Ihmiset elämässämme tulevat ja menevät. Toiset viipyvät pidempää, toiset käyvät vain kääntymässä. Aina valinnat eivät ole omiamme ja joudumme sopeutumaan tuskallisiinkin tilanteisiin. Ne kaikki opettavat meille kuitenkin jotain elämästä, rakkaudesta, itsestämme.

Näyttelystä huokui viesti siitä, kuinka vaikeistakin tilanteista voi selvitä. Rikkoutuneet suhteet joutavat lopulta vaikka museoon. Yhdessä teoksen tarinassa todettiin: “P.S. Myydään vanha omakotitalo kulttuurialueella”. Omaan museoon ei kannata jäädä asumaan.

Museum of Broken Relationships

***

Ovatko esineet elottomia? Useimmiten ne käsitetään sellaisiksi, mutta Museum of Broken Relationships -näyttelyssä on nähtävissä esimerkkejä esineistä, jotka keräävät niin paljon merkityksiä, että esineiden lahjoittajien voi tehdä pahaa elää niiden kanssa.

Sosiaaliantropologian oppi-isä Marcel Mauss käsittelee klassikoksi muodostuneessa teoksessaan Lahja maorien käsitettä hau, joka viittaa esineiden tai asioiden henkeen. Ihmisten välisissä suhteissa annetaan ja otetaan monia aineettomia ja aineellisia asioita, jotka voivat olla sekä ihastuttavia että kauhistuttavia.

Kuten Mauss toteaa, haun hengessä myös hylätyt esineet kantavat mukanaan jotain alkuperäisestä omistajastaan ja esineiden antajilla voi olla vaikutusvaltaa niiden vastaanottajiin – tässä tapauksessa myös suhteen loputtua ja jopa haudan takaa.

***

Siskoni kuoli viime syksynä. Pidin häneltä jäänyttä huivia kaulassani melkein koko talven. Sen syvä punainen muistutti elämästä, joka voi päättyä varhain ja samalla suhteesta ihmiseen, joka jatkuu niin kauan kuin itse elän.

Kevään tullen hattuhyllylle unohtunut huivi palasi mieleeni Särkyneiden suhteiden museossa. Näyttelyn tavarat ja tarinat avaavat ikkunoita mikrokosmoksiin, lyhyempiin tai pidempiin hetkiin, joissa kaksi ihmistä on kurottanut kohti toisiaan. Yksityiset kokemukset muodostavat näyttelyssä universaalia kertomusta toistavan tilkkutäkin. Vaikka yksinäisyys voi eron hetkellä tuntua musertavalta, tuota samaa yksinäisyyttä on kokenut moni, ehkä jokainen.

Rakkaudesta, erosta ja kuolemasta kerrotut tarinat paljastavat, että käsitys ihmisestä suljettuna yksikkönä on illuusio. Merkittävät toiset pysyvät meissä ja vaikuttavat itseymmärrykseemme myös silloin, kun he eivät enää ole fyysisesti elämässämme läsnä.

Joskus kohtaaminen voi järisyttää minuuden perustuksia, tai ero tai kuolema muuttaa äkisti käsitystä omasta paikasta maailmassa. Useimmiten kyse on jostain hienovaraisemmasta. Kuten vaikkapa omalla kohdallani sellaisesta, että kaulaan kiedottu punainen huivi muistuttaa oikealla hetkellä siskon rohkaisevasta katseesta.

 

Teksti: Linda Hart, Anu Kinnunen, Kaisa Kivipuro, Anne Mattila, Vaula Tuomaala ja Elina Turjanmaa
Kuvat: Helsingin kaupunginmuseo

Museum of Broken Relationships Helsingin kaupunginmuseossa 13.5.–11.9.2016.
Ilmainen sisäänpääsy!