Ystävien ja kämppisten kanssa asuminen liitetään kulttuurissamme nuoruuteen. Aikuisuudessa elämän ajatellaan puolestaan muotoutuvan parisuhteen ja perhe-elämän ympärille. Tavanomaista polkua on mahdollista vastustaa, mutta parisuhdekeskeinen kulttuuri hankaloittaa tulevaisuuden rakentamista ystävyys- ja kämppissuhteissa.
Kimppakämpissä ja kommuuneissa elämistä pidetään luontevana osana nuoruutta ja opiskeluaikaa. Kimppa-asumisella on kuitenkin sosiaalisesti jäsentynyt aikaraja, ja sen odotetaan jossain vaiheessa väistyvän parisuhteen ja perhe-elämän tieltä elämän kulkiessa ”eteenpäin”.
Voiko tällaista ajallista käsikirjoitusta vastustaa päättämällä elää aikuisuutensa kommuunisuhteissa? Tarkastelen väitöstutkimukseeni liittyvässä tutkimusartikkelissa, onko kommuuniasukkaiden mahdollista kuvitella tulevaisuuttaan kommuunien ystävyys- ja kämppissuhteissaan ja näin vastustaa elämänkaaren parisuhteelle antamaa ensisijaista asemaa.
Haastattelin tutkimukseeni 31 suomalaisten kommuunien ja kimppakämppien asukasta heidän suhteistaan. Haastateltavat asettuivat iältään reilun 20 ikävuoden ja vajaan 70 vuoden välille. Eri ikäisten haastateltavien kokemuksissa nuoruus, aikuisuus, keski-ikäisyys ja vanhuus hahmottuivat toisistaan erilaisina, joskaan ei tarkasti rajattuina ajallisina vaiheina elämänkaaren varrella. Eri vaiheisiin puolestaan liittyy erilaisia odotuksia elämän sisällöstä.
Elämänkaarta voikin tarkastella sosiaalisena rakenteena, joka ohjaa ihmisten eri elämänvaiheisiin liittämiä odotuksia. Elämänkaaren rakenne on kytköksissä sekä instituutioiden toimintaan että yksilöiden kokemuksiin ja eri elämänvaiheiden mittatikkuna toimii ikä. Instituutioiden tasolla esimerkiksi koulutus, työelämä ja erilaiset ikäsidonnaiset lait ohjaavat eri ikäisten ihmisten elämää eri tavoin. Henkilökohtaisella tasolla ihmiset jäsentävät kokemuksiaan suhteessa käsityksiinsä elämänkaaresta ja vertailemalla omia kokemuksiaan muihin samanikäisiin.
Elämänkaaren kulussa on nykyään yhä enemmän hajontaa, kun esimerkiksi koulutuspolut pitenevät ja ihmissuhteiden muodot monipuolistuvat. Toisaalta käsitykset eri elämänvaiheisiin kuuluvista asioista ovat edelleen melko vakiintuneita.
Parisuhde avaa polun ”oikeaan aikuisuuteen”
Kommuuniasukkaiden haastattelut paljastavat, miten voimakkaasti parisuhde on edelleen kytkeytynyt kulttuuriseen käsitykseen aikuisuuden saavuttamisesta. 30 vuoden ikä näyttäytyi monesti merkkipaaluna, jonka lähestyessä yhteisöasujat alkoivat hiljalleen kokea elämäntapansa tavanomaisesta poikkeavaksi. He huomasivat ystäviensä jättävän yhteisöasumisen taakseen ja kokivat, että kommuunielämässä pysymistä tulee perustella sekä muille että itselleen entistä tarmokkaammin.
Erityisesti tällainen kokemus korostui niiden haastateltavien puheessa, jotka eivät asuneet parisuhdekumppanin kanssa tai joilla ei ollut lapsia. Osa haastateltavista koki sisäistä painetta elämäntapansa hyväksyttävyydestä.
Iina, 29, kertoi: “[Mun työkaveri] on mun semmonen, niinku, esikuva tämmösessä elämisessä. Se on ainaki mun silmissä sellanen aikuinen ihminen joka asuu jossain kommuunissa, ja se on tosi hyvä työssään ja jotenki tosi itsevarman oloinen, niin jotenki fiilaan sitä et toiki voi elää noin, niin ehkä mäki voin […] Ei kukaan oo mitään ihmetelly, mut kyl must tuntuu et mua pidetään [töissä] jotenki tosi nuorena […]”
Tämänkaltaiset pohdinnat osoittavat, että kommuunisuhteita ei kulttuurissamme nähdä ”aikuisen elämän” suhdeodotusten mukaisina. Kun ihmiset elivät yhteisössä parisuhteessa tai lapsiperheessä, kommuunisuhteet näyttäytyivät hyväksyttävämpinä, sillä niiden voitiin nähdä täydentävän parisuhteen ja perheen palettia.
Parisuhteen kytkös aikuisuuden elämänvaiheeseen toimiikin kaksisuuntaisena yhteytenä. Toisaalta ikääntyminen yli sen, mitä kulttuurissamme pidetään nuoruutena, vaatii parisuhteen ensisijaistamista, toisaalta parisuhteessa eläminen avaa sosiaalisen väylän ”oikeaan aikuisuuteen”. Lasten saaminen tai suunnitteleminen vahvistaa tätä yhteyttä, sillä parisuhde näyttäytyy kulttuurissamme normaalina paikkana lisääntymiselle.
Kiinnostavaa kyllä, haastateltavien puheessa toinen reitti aikuisuuteen hahmottui yksin asumisen kautta. Kommuunista muuttaminen omaan, kenties itse omistettuun asuntoon, tulkittiin sosiaalisesti hyväksytyksi aikuistumisen merkiksi. Aikuisuus, varallisuus ja erilaiset suhdemuodot kietoutuvatkin yhteen monimutkaisin tavoin. Sinkkuus omistusasunnossa saattoi näyttäytyä “aikuisempana” vaihtoehtona kuin ystävyys vuokra-asunnossa.
Parisuhdekeskeinen kulttuuri jäsentää myös ystävyyttä
Haastattelemani yhteisöasujat vastustivat normatiivisia odotuksia, jotka liittyivät elämänkaaren vaiheisiin. Samalla he kyseenalaistivat elämänkaaren ajallista rakennetta. Tällainen vastarinta voi avata luovia ja omaleimaisia reittejä tulevaisuuteen. Samaan aikaan haastateltavat joutuivat ottamaan huomioon muiden ihmisten odotukset ja valinnat. Esimerkiksi ystävien ja kämppisten poismuuttaminen kommuunista vaikutti haastateltavien mahdollisuuksiin jatkaa yhteisöasumista.
Parisuhdekeskeisyys näkyikin haastatteluissa myös ystävyyttä ohjaavana normina. Yhdessä asuvien ystävysten itsenäisyys pysyi kommuunisuhteissa korkeana ja sitoutuminen rajattiin pari- ja perhesuhteisiin: ihmiset eivät yleensä uhranneet omaa henkilökohtaista vapauttaan kommuunisuhteisiin sitoutumisen vuoksi. Tämä puolestaan vaikeutti tulevaisuuden kuvittelemista yhteisessä kodissa ja tuotti toisinaan pettymyksiä ihmisille, jotka toivoivat tulevaisuutta kommuunikodissa.
Parisuhde- ja perhekeskeisessä kulttuurissa ystävyys järjestyy omanlaisensa ajallisen logiikan mukaan. Se ei ohjaile elämänkaaren kulkua, vaan sopeutuu joustavasti parisuhteen ja perheen asettamiin raameihin.
Millaisia kommuunitulevaisuuksia voi kuvitella?
Kommuunitulevaisuuksien epävarmuudesta huolimatta yhteisöasujat haastoivat suhteiden vakiintunutta järjestystä kuvittelemalla toisenlaisia elämänkulkuja. He herättivät eloon ideoita toisenlaisista suhteiden muodoista, vaikka niiden toteuttaminen ei aina onnistunutkaan.
Lisäksi he esittivät tarkkojakin kuvitelmia esimerkiksi asunnoista, joissa kommuunisuhteiden tulevaisuus saisi paremmat mahdollisuudet. Esimerkiksi Santeri, 32, kertoi suunnitelleensa “monta vuotta jotain sellasta yhteisasumisen ja -tekemisen kollektiivia, missä vois olla vaikka tietty määrä vakiasukkaita, plus sitten jotain työtiloja, tai kesäasukkeja, tai jotain muuta sellasta”.
Suhteiden uusien muotojen kuvitteleminen on erityisen ajankohtaista nyt, kun ydinperhemalli avautuu ja ihmiset etsivät uusia tapoja elää yhdessä. Tutkimuksessa ja julkisessa keskustelussa on väläytelty, että ystävyydestä olisi tulossa ihmisille yhä keskeisempi suhdemuoto. Tutkimus aiheesta on kuitenkin toistaiseksi vähäistä.
Suhteiden ajallisten ja tilallisten järjestysten tutkimusta kaivataan lisää, jotta väite saa lihaa luidensa ympärille. Asuinpaikat, muut sitoumukset ja elämänvalinnat vaikuttavat siihen, mitä ystäviltä voi odottaa erilaisissa elämäntilanteissa. Ystävyyden uudenlainen priorisoiminen taas vaikuttaa vastavuoroisesti siihen, mitä muille sitoumuksille ja elämänvalinnoille käy.
Haastateltavien nimet on muutettu
Kuva: Allef Vinicius / Unsplash
