Vieraissa vuoteissa

Viime vuosina heteroparisuhteiden seksuaalista monogamiaa koskevat normit ovat alkaneet löystyä. Ilmiö näkyy kulttuurituotteissa, lehtien palstoilla ja tutkimuksessa. Mutta onko parisuhteen ensisijaisuus läheissuhteena murtumassa?

On yö. Joy (Toni Collette) astuu sisään keskiluokkaisen englantilaisperheen eteiseen ja riisuu takkinsa. Hän menee kylpyhuoneeseen. Siellä, hämärässä, istuu Joyn aviomies Alan (Steven Mackintosh) mietteissään.

Joy: Ai hei. No miten meni?
Alan: Ihan hyvin. Miten sinulla?
Joy: Hyvin kai. Oli kivaa. Hän söi pihvin, minä lohta ja parsakaalia.
Alan: Pitäisikö, ehkä pitäisi keskittyä.. siihen seksiasiaan?
Joy: Ehkä. No… Menimme hänen kotiinsa. Otettiin vaatteet pois. Hitaasti, vaate kerrallaan, toisen katsoessa. Sitten hän alkoi suudella minua, tähän kaulalle. Sitten tähän alemmas. Sitten mentiin sängylle…

Alan nousee ylös ja suutelee Joyta kiihkeästi.

Tämä on kohtaus Netflixin ja BBC:n uudesta sarjasta Wanderlust. Joy ja Alan ovat viisikymppinen aviopari, jonka pitkää ja onnellista liittoa varjostaa vain se, että heidän seksielämänsä on kovin kuivettunutta. Wanderlust tutkii laadukkaan brittidraaman keinoin, mitä tapahtuu, kun pitkään naimisissa ollut pariskunta päättää yhteistuumin kokeilla seksisuhteita muiden ihmisten kanssa.

Kuva: Netflix

Vielä 2000-luvun alussa esimerkiksi Lukas Moodyssonin elokuva Kimpassa naureskeli 1970-luvun kommuunielämän vapaalle seksille. Nyt avoimet suhteet ovat siirtyneet valtavirtaviihteen ja laatulehtien aiheiksi, mistä Wanderlust on vain yksi esimerkki.

Netflixin erehdyttävästi Greyn anatomialta näyttävä sarja You Me Her kuvaa keskiluokkaisen pariskunnan kolmiosuhdetta opiskelijatytön kanssa. New York Times julkaisi viime vuonna pitkän reportaasin otsikolla “Onko avoin avioliitto onnellisempi avioliitto?” Jutussa haastatellut ihmiset ovat keski-ikäisiä koulutettuja perheenäitejä ja -isiä eivätkä nuoria queer-aktivisteja. Suomalaisissakin naistenlehdissä annetaan käytännön neuvoja parisuhteen avaamiseksi.

Myös (lähinnä amerikkalaiset) parisuhdeterapeutit ovat haistaneet markkinaraon: avoimia suhteita käsitellään esimerkiksi kirjoissa The New Monogamy, Designer Relationships ja viimeisimpänä The State of Affairs. Pikainen tietokantahaku tuottaa parisuhdeterapeuttien julkaisuissa artikkeleita (esim. Van Tol, 2017), joissa terapeutteja neuvotaan työskentelytavoissa monisuhteisten asiakkaiden kanssa.

 

Yhden kumppanin parisuhdemalli murroksessa

Parisuhdeterapeuttien tuntuma ei ole vailla perusteita. Näyttää siltä, että yhden kumppanin parisuhdemallia eli seksuaalista monogamiaa koskevat normit ovat jälleen löystymässä heterosuhteissa.

Varsinkin homomiehillä neuvoteltu parisuhteen ulkopuolinen seksi on ollut kautta aikain varsin hyväksyttyä, mutta heteroilla asenteet tiukentuivat huomattavasti siirryttäessä 1970-luvulta 1990-luvun lopulle.

Viime vuosina tilanne on jälleen muuttunut. Valtaosa tuoreen kanadalaistutkimuksen osallistujista hyväksyi monogaamisesta mallista poikkeavat avioliitot, vaikkeivät itse olisi halunneet ryhtyä sellaiseen. Normien vapautuminen näkyy kuitenkin myös käytännössä: viidesosa amerikkalaisista sinkuista on vähintäänkin kokeillut eettistä monisuhteisuutta.

Suomessakin asenteet, jotka liittyvät neuvoteltuun parisuhteen ulkopuoliseen seksiin, ovat viime vuosina löystyneet. Vuonna 2015 noin kaksi kolmasosaa suomalaisista ei pitänyt vapaata seksiä perverssinä tai sairaana. Erityisesti naisten suhtautuminen vapaaseen seksiin, ryhmäseksiin ja parinvaihtoon on muuttunut huomattavasti sallivammaksi kymmenessä vuodessa.

 

Seksuaalisuus vapautuu, mutta parisuhde säilyy?

Samaan aikaan suomalaisten asenteet uskottomuutta kohtaan ovat kuitenkin tiukemmat kuin koskaan aiemmin. Tämän voi tulkita niin, että parisuhde nähdään ihmisten välisenä sopimuksena, jonka rikkominen koetaan vääräksi. Kenties ajatellaan, että suhteen seksuaalinen sisältö voi kuitenkin olla muuta kuin kahdenkeskistä, kunhan asiasta on yhteisesti sovittu.

Kuva: Netflix

Sosiologi Lynn Jamieson kysyi jo vuonna 2004, lakkaako monogamia olemasta luottamuksen symboli, ja korvaako yhteisesti neuvoteltu monisuhteisuus salaiset sivusuhteet. Jamieson viittaa Anthony Giddensiin, jonka mukaan jälkimoderneille ihmisille parisuhteessa olennaisinta on haavoittuvan sisimmän paljastaminen ja luottamuksen lujittaminen keskinäisen kommunikaation keinoin, ei niinkään seksuaalinen uskollisuus.

Tälle Giddensin ja Jamiesonin tunnistamalle kehitykselle johdonmukainen jatko on avointen suhteiden yleistyminen – ja niiden myötä loputtomat suhteista käytävät keskustelut.

 

Avoin suhde: parisuhteen lujittamista vai välietappi polyamoriaan?

Avoimissa suhteissa hyväksytyistä parisuhteen ulkopuolisista seksiseikkailuista on kuitenkin vielä pitkä matka polyamoriaan eli siihen, että ihmisillä on monia rakkaussuhteita samanaikaisesti.

Myöskään Wanderlustin Joy ja Alan eivät kykene sisällyttämään avioliittoonsa toisiin ihmisiin kohdistuvaa romanttista rakkautta. He toimivat yhä kahdenvälisen parisuhteen kehyksessä. Kun Alan rakastuu työkaveriinsa, looginen seuraus on, että he muuttavat erilleen ja Alan ryhtyy uuteen parisuhteeseen.

Joyn ja Alanin suhde heijastelee siis edelleen vahvasti elävää kulttuurista käsitystä kahden ihmisen välisen parisuhteen ensisijaisuudesta. Ei näytä siltä, että avoimet suhteet uhkaisivat parisuhdetta keskeisenä läheissuhteena, päinvastoin. Avoimenkin suhteen perusyksikkö on toisiinsa sitoutunut pariskunta, jolle seksi muiden kanssa on vain väline oman suhteen lujittamisessa.

Kuva: Netflix

Bloggaaja Suhteellisen avointa kiteyttää asian näin: “[A]voin suhde ei itseasiassa ole se suurin ja tärkein muutos suhteessamme. Tärkeintä on, että nyt puhumme suhteestamme toisillemme. […] Meille avoin suhde ei ole vain lupa käydä vieraissa vuoteissa, vaan eritoten meidän välistä avoimuutta. Ja avoimen suhteemme tärkein suhde on meidän suhteemme.”

Suhteen rajojen venyttäminen seksuaalisesti ei siten uhkaa parisuhdetta arvona, vaan paradoksaalisesti mahdollistaa sitoutumisen puolisoon. Toisin kuin seksuaalisesti monogaamisessa parisuhteessa, avoimessa suhteessa seksi muiden kanssa ei ole askel eroon. Joy ja Alankin päätyvät takaisin yhteen, tosin katsoja ei tiedä jatkuuko suhde avoimena.

 

Avoin suhde pakottaa eettiseen pohdintaan

Wanderlustissa sivutaan monimutkaisia tilanteita, joihin avoimeen suhteeseen ryhtyvä pariskunta saattaa joutua. Myös monisuhteisuutta käsittelevissä some-keskusteluissa näitä eettisiä ja käytännön ongelmia ruoditaan loputtomasti.

Miten pitää sivusuhde vain seksisuhteena? Entä jos tunteet astuvat kuvaan? Pitäisikö laatia sääntöjä? Miten elää mustasukkaisuuden kanssa? Mikä on kolmannen ihmisen asema, jos lähtökohtana on pariskunnan ensisijainen suhde? Kuka ylipäätään haluaa seurustella ihmisen kanssa, jonka aviopuoliso voi sanella, mitä saa kulloinkin tehdä tai milloin tavata?

Jos yhä useampi pariskunta ryhtyy avoimeen suhteeseen mutta löytääkin itsensä polyamorian porteilta, eettisen monisuhteisuuden klassikkoteoksen More Than Two tuoreelle suomennokselle lienee tilausta.

 

Wanderlust on katsottavissa Netflixistä. Katso sarjan traileri tästä.

Äitiys on samaan aikaan henkilökohtaista ja universaalia

Kansallisteatterin Homoäiti-näytelmässä pienten lasten hoivan intensiivisyys ja äitiyden ruumiillisuus tulevat tunnistettavasti iholle. Mutta pirstaloituuko äitiyden kollektiivinen kokemus, kun äidiksi tullaan yhä myöhemmin ja erilaisia reittejä?

Tuolta tuntuu, kun ovi käy ja puoliso lähtee töihin: edessä on kymmenen tuntia lasten kanssa. Lähijunassa on selvittävä taaperon ja itkevän vauvan kanssa onnekkaammilta, tyynemmiltä ja virkeämmiltä vaikuttavien vertaisten joukossa. Lasten hoivaaminen on tauotonta ja vessassakin äidin täytyy käydä vauva rintarepussa.

Heini Junkkaalan kirjoittama ja ohjaama näytelmä Homoäiti sai kantaesityksensä Kansallisteatterissa marraskuussa 2018. Se perustuu Junkkaalan omakohtaisiin kokemuksiin ajasta, jolloin toinen lapsi syntyy ja äidin oma aika ja tila puristuvat olemattomiin.

Näytelmä on intensiivinen monologi, jossa näyttelijä Katja Küttner esittää äitiä, lasta, puolisoa, kätilöä ja lukuisia muita kanssaihmisiä tavalla, josta tunnistaa vaativan vauva-arjen ja muiden tarpeisiin vastaamisen herättämät tunteet. Tarkkanäköinen vauvaperheen arjen banaalienkin hetkien kuvaus naurattaa, kauhistuttaa ja ärsyttää. Oivalluksia seuraavat liikutuksen hetket ja näytelmä pitää katsojan tiiviisti otteessaan.

Kuva: Mitro Härkönen / Kansallisteatteri. (Kuvassa Katja Küttner.)

 

Äidiksi tulemisen monet polut

2000-luvulla äidiksi tullaan yhä moninaisempia reittejä pitkin. Homoäiti tekee näkyväksi yhden tällaisen polun, naisparin perheellistymisen prosessin, mikä on arvokasta. Myös uusperheellistyminen, adoptiovanhemmuus ja hedelmöityshoidot muuttavat vanhemmaksi tulemisen tapoja.

Tilastokeskuksen tuoreen väestöennusteen mukaan syntyvyys on laskenut vuoden 2010 jälkeen viidenneksen. Valtaosa suomalaisista haluaa edelleen lapsia, mutta vanhemmaksi tulo siirtyy monilla yhä myöhemmälle iälle, usein tietoisten valintojen vuoksi. Joillakin lapsen saamista venyttää ei-toivottu lapsettomuus. Äidiksi tullaan keskimäärin 29,2-vuotiaana, ja ensisynnyttäjistä jo 14 prosenttia on yli 35-vuotiaita. Lapsiluku jääkin monella toivottua pienemmäksi.

Vaikka äidiksi tuleminen siis eriytyy, onnistuu Homoäiti kertomaan jotain siitä, mikä äitiydessä ja hoivassa säilyy ennallaan.

 

Äitiyden kokemus kytkeytyy sukupuolittuneeseen työnjakoon

Homoäiti heijastelee äitiyden jaettua kokemusta monesta kulmasta. Näytelmässä perhevapaatilastot muuttuvat arkisten elämänpiirien eriytymiseksi. Puoliso on töissä ja pääsääntöisesti poissa äidin ja lasten arjesta, oli hän sitten mies tai nainen. Ensisijaisen hoivaajan rooli lankeaa toiselle vanhemmalle. Puoliso tulee näytelmässä näkyväksi lähinnä silloin, kun äiti purkaa häneen turhautumistaan arkeen, lapsen uhmaan ja vauvan heräilyn katkomaan yöuneen.

Tilastot kertovat, että heteropareilla lasten ensimmäisten elinvuosien ajan hoitovastuu on Suomessa kasaantunut äideille. Vaikka isillä on jo pitkään ollut oikeus pitkiin perhevapaisiin, puhutaan isien pitämien perhevapaiden kohdalla yleensä viikoista, äitien kohdalla lähes parista vuodesta. Jos lapsia syntyy perheeseen useampi, voi äitien poissaolo työelämästä kestää useita vuosia.

Kuva: Mitro Härkönen / Kansallisteatteri. Kuvitus Anne Brede. (Kuvassa Katja Küttner.)

Tämä palkkatyön ja hoivan jakautuminen stereotyyppisesti puolisoille uusiutuu kiinnostavasti myös naisparin kokemuksiin perustuvassa näytelmässä. Erillisyys puolison elämänpiiristä sekä lasten jatkuva läsnäolo ja toisten aikuisten poissaolo heijastavat äitiyden kollektiivisia kokemuksia ja ovat siksi hyvin tunnistettavia katsojalle.

 

Äitiys yhteiskunnallisena ilmiönä ja henkilökohtaisena kokemuksena

Näytelmä uusintaa käsityksiä raskaasta lapsiperhearjesta, vaativasta vanhemmuudesta ja oman tilan ja ajan katoamisesta. Raskaiden aiheiden rinnalle se kuitenkin tuo myös laajemman perspektiivin.

Näytelmässä ovat läsnä sekä syntymä että kuolema. Päähenkilö menettää läheisen ihmisen, ja menetyksen valossa pikkulapsiaika näyttäytyy lyhyenä, joskin intensiivisenä vaiheena elämänkulussa.  

Kuten iäkkäämpi kanssamatkustaja toteaa junassa äidille, jonka lapsi huutaa: tulet kaipaamaan tätä aikaa. Onnea ja seesteisyyttä ei voi erottaa ikävistä, hankaluutta tai häpeääkin sisältävistä hetkistä. Ne kaikki sulautuvat yhdeksi, ja niistä muodostuu äitiyden kokemus elämänvaiheessa, jossa lapset ovat pieniä.

Väestöennusteen ja lasten saamiseen liittyvien haasteiden valossa voisi arvella, että kollektiiviset kokemukset äitiydestä ovat pirstaloitumassa. Näytelmä ei esitä äidiksi tuloa tai äitiyttä yhteiskunnallisena ilmiönä vaan vahvasti henkilökohtaisena, ruumiillisena kokemuksena. Hieman yllättäen se onnistuu juuri siksi tavoittamaan äitiydestä jotakin universaalia.

Näytelmän lavasteet ovat äärimmäisen pelkistetyt, minkä voi tulkita analogiaksi äitiyden kokemusmaailmaan: äitiys ja pikkulasten hoiva ovat samankaltaisia kokemuksia riippumatta siitä, millaiset asiat niitä ympäröivät. Tästä näkökulmasta äitiyden kollektiivinen kokemus ei ole katoamassa mihinkään.