Tekijä: Aino Luotonen

Bridgerton-sarja ja aateliston tärkeät sisarussuhteet

Posted on by Aino Luotonen
Lukuaika: 4 min.

Historiallisissa pukudraamoissa vilisee autoritaarisia vanhimpia veljiä, asemansa tuntevia siskoja ja seikkailunhaluisia pikkusiskoja ja -veljiä. Mutta mitä esimerkiksi suosittu Bridgerton-sarja kertoo siitä, millainen merkitys sisarussuhteilla entisaikaan oli ihmisen elämänkululle?

Sisarussuhteet ovat vakioaiheita kirjallisuudessa, lehtijutuissa, elokuvissa ja sarjoissa. Fiktio tarjoaa kiinnostavia ikkunoita siihen, millaisia merkityksiä sisarussuhteilla on ollut eri aikakausina. Suosittuja ovat esimerkiksi pukudraamat, joissa kuvataan brittiläisen aateliston ponnisteluja sopivan puolison löytämiseksi. Tällainen on Bridgerton (2020-), Julia Quinnin romaaneihin perustuva Netflix-sarja, joka kuvaa kahdeksan sisaruksen vaiheita Lontoon seurapiireissä hovin liepeillä 1800-luvun alussa.

Bridgerton-sarjan ensimmäinen tuotantokausi keskittyi tyttäristä vanhimman, Daphnen, puolison etsintään. Aktiivisia etsinnässä ovat erityisesti äiti ja muut seurapiirin mahtirouvat sekä vanhin isoveli Anthony eli varakreivi Bridgerton. Puolison löytämisessä ei suinkaan ole kyse vain yksilön onnellisuuden takaamisesta, vaan koko sisarussarjan tulevaisuudesta. Sopivan puolison löytäminen takasi kodin, elintason sekä kunniallisen ja vaikutusvaltaisen aseman yhteisössä. Tämä kiteytyy Daphnen repliikissä sisaruksilleen heti ensimmäisessä jaksossa: ”Menestykseni vaikuttaa teidän kaikkien tulevaisuudennäkymiin.”

 

Serkusavioliitot vahvistivat myös sisarussuhteita

Historiantutkija ja sosiologi Leonor Davidoff kuvaa sisarussuhteiden suurta merkitystä porvariston ja aateliston keskuudessa 1800- ja 1900-luvuilla. Sisarukset ja serkut muodostivat keskeisen sosiaalisen verkoston, jonka jäsenet olivat kytköksissä toisiinsa varallisuuden, vastuun, puolison etsinnän ja yhä enemmän myös tunnesuhteiden kautta. Nämä kytkökset säilyivät yleensä läpi aikuiselämän.

Sisarukset olivat usein kiinteästi mukana toistensa sosiaalisessa elämässä. Sisarukset ja serkut perheineen muodostivat välittömän viiteryhmän, jonka kanssa oltiin tiiviisti tekemisissä, johon tukeuduttiin kriiseissä, ja jolta tarvittaessa lainattiin rahaa. Aatelisten sisarusten oli suorastaan pakko tulla toimeen keskenään, sillä he olivat toisiinsa sidoksissa koko eliniän. 

Sisarusten ja serkusten merkityksen kasvu liittyi laajempaan murrokseen, joka oli käynnissä eurooppalaisessa sukulaisuusjärjestelmässä. Sukulaisuutta tutkineet historioitsijat Christopher Johnson ja David Sabean paikantavat tämän murroksen vuosien 1750 ja 1850 väliselle vuosisadalle. 

Avioliittojen solmiminen oli keskeinen tapa ylläpitää sukulaisuusjärjestelmää. Avioliittoja solmittiin aluksi pikkuserkkujen ja sitten serkkujen kanssa. Verisukulaisten joukon lisäksi puoliso saattoi löytyä samoista sosiaalisista ympyröistä, kuten sisarusten ystävistä. Sukulaisten kanssa solmittujen avioliittojen avulla perheet säilyttivät asemansa ja omaisuutensa. Serkusavioliittojen myötä sisarukset pysyivät samassa sukuyhteisössä, ehkä jopa samassa paikallisyhteisössä. 

Joku sisarusparvesta saattoi edelleen mennä naimisiin lähipiirin ulkopuolisen kanssa,  millä perhe vahvisti sosiaalista asemaansa paikallisesti ja hankki uusia liittolaisia. Avioliitot eivät kuitenkaan olleet täysin järjestettyjä. 1800-luvulla alkoi olla aiempaa tärkeämpää, että avioliitot perustuivat tunnesiteisiin.

 

Sisarussuhteet olivat usein lämpimiä, mutta eivät tasa-arvoisia

Sisarusten välisten suhteiden laatu riippui muun muassa ikäjärjestyksestä sukupuolesta. Perimysjärjestys ja omaisuudenjako vaikuttivat varallisuuteen ja siten suoraan avioitumismahdollisuuksiin. Eri puolilla Eurooppaa, jopa eri alueilla saman valtion sisällä, oli erilaisia perimyskäytäntöjä. Vanhin poika saattoi periä isänsä omaisuuden, arvonimen ja liikekumppanit, muille sisaruksille saatettiin maksaa osittaista kompensaatiota. Omaisuus siirtyi perijälle usein vasta kuoleman jälkeen, joten tämä saattoi avioitua nuorempia sisaruksiaan myöhemmin. Toisaalta sisarusten saatettiin usein olettaa avioituvan ikäjärjestyksessä. Sisarusten tasa-arvoisempi periminen alkoi myös yleistyä.

Kuva: Pixabay

Sukulaisuuden murros merkitsi siirtymää isäjohtoisesta järjestyksestä tasavertaisempaan, sisaruksia korostavaan järjestykseen 1800-luvulle tultaessa. Siitä huolimatta veljillä oli huomattavaa valtaa siskoihinsa nähden. Isän kuoltua vanhin veli oli perheen pää, jolla oli päätösvaltaa erityisesti siskojensa asioihin. Naimattomat siskot olivat usein myös riippuvaisia perheen pään taloudellisesta tuesta.

Osa Bridgerton-sarjan viehätystä on sisarusten välisten suhteiden dynamiikka. Perheen pää Anthony, veljeksistä vanhin, on sisaruksilleen välillä etäinen ja totinen kipuillessaan vastuunsa ja omien tunteidensa välillä. Toisaalta hän on eräänlainen isähahmo ilman isää kasvaneille nuorimmille sisaruksilleen. Avioitumisiässä olevien vanhimpien siskojen näyttää olevan helpompi luoda luottamuksellinen suhde muihin veljiin, joita ei perheen pään vastuu paina.

Historioitsija Christopher Johnson kuvailee, kuinka aateliston ja porvariston kirjeenvaihtoa tutkimalla on voitu päätellä sisarusten välisten suhteiden olleen 1800-luvulla erilaisia kuin heitä edeltäneen sukupolven sisaruksilla. Kun edeltävän sukupolven sisarukset olivat olleet muodollisissa ja etäisissä väleissä, 1800-luvun alkupuolella sisarukset kirjoittivat toisilleen kirjeitä, joista voi päätellä suhteiden olleen läheisiä.

Vastuun ja vallan lisäksi kuitenkin myös tunneilmaisu jakautui usein epätasaisesti. Sisaret olivat usein omistautuneempia veljilleen kuin toisin päin. Siskot ilmaisivat tunteita erityisesti keskenään, mutta myös veljilleen. Tunteiden ilmaisusta tuli osa neuvottelua siitä, millainen suhde sisarussuhde oli: siskot olivat veljistä riippuvaisia ja olivat usein aktiivisempia kirjeenvaihdossa, ilmaisten veljiään useammin kiintymyksen ja ystävyyden tunteita.

 

Miltä 2020-luvun sisarussuhteet näyttävät historiallisella jatkumolla?

2020-luvulla elävien näkökulmasta 1800-luvun sisarussuhteet saattavat näyttää aivan toisenlaisilta kuin nykyään. Omassa elämässämme esimerkiksi avioliiton solmiminen tai elämänkumppanin löytäminen harvoin riippuu suoraan sisarusten elämäntilanteista tai parisuhdetilanteista, vaikka usein puoliso samasta  sosiaalisesta piiristä löytyykin. Olemme kuitenkin tottuneet ajattelemaan, että teemme näitä valintoja yksilöllisesti ilman, että ne kytkeytyvät sisaruksiin tai laajempaan sukulaisten piiriin.

Samaan aikaan sisarukset saattavat kuitenkin olla kytköksissä toisiinsa taloudellisin sidoksin, jotka puolestaan kietoutuvat tunnesuhteisiin. Tämä tulee näkyviin esimerkiksi tilanteissa, joissa perinnönjakoon sisarusten kesken sisältyy jännitteitä tai konflikteja.

Sosiologi Katherine Davies kuvaa, kuinka sekä verisiteellä että sosiaalisesti rakentuneella suhteella on merkitystä sisaruudelle. Toisinaan nämä kaksi ulottuvuutta voivat olla keskenään ristiriitaisiakin. Vaikka sisaruuteen liitetään normatiivisia odotuksia koskien hoivaa ja vastuuta, yhteydenpidon suhteen sisarussuhteita koskevat kulttuuriset odotukset ovat väljiä. Joissain sisarussuhteissa yhteydenpito on tiivistä, joissain vähäistä tai lähes olematonta. Toisaalta sisarus voi olla myös läheinen ystävä. Eletyn elämän sisarussuhteet ovat monenlaisia, useimmiten ihmisen elämän pisimpiin ihmissuhteisiin kuuluvia, ja merkityksellisiä läpi elämän.

Bridgerton-sarjan sisarusparvi kiehtoo meitä myös siksi, että se saa meidät ajattelemaan sisarusten yhtäläisyyksiä ja eroja, sisarussuhteiden dynamiikkaa ja niiden muutosta elämänkaarella. Sisarussuhde on erityinen, ristiriitoja sisältävä suhde, jonka kuvauksista voi löytää jotain universaalia myös 1800-luvun aatelistoa kuvaavassa viihdesarjassa.

 

Lähteet:

Davidoff, Leonore (2013) Thicker than Water. Siblings and their Relations, 1780–1920. Oxford University Press.

Davies, Katherine (2023) Siblings and Sociology. Manchester University Press.

Johnson, Christopher H. (2011) Siblinghood and emotional dimensions of new kinship system. In Johnson, Christopher H. & Sabean, David Warren (toim.): Sibling Relations and the Transformations of European Kinship, 1300–1900. Berghahn Books, ss. 189–220.

Johnson, Christopher H. ja Sabean, David Warren (2011) (toim.) Sibling Relations and the Transformations of European Kinship, 1300–1900. Berghahn Books.

Millaisista perheistä 2020-luvun nuoret aikuiset unelmoivat?

Posted on by Aino Luotonen
Lukuaika: 3 min.

Perheessä elämisen tavat ovat monenlaisia, vaikka ydinperheen ihanne on edelleen vahva. Mutta millaista perhe-elämää nuoret aikuiset Euroopan eri kolkissa toivovat? Sosiologian professori Anna-Maija Castrén johtaa tutkimushanketta, jossa tutkitaan nuorten aikuisten läheissuhteita ja perheellistymistä koskevia suunnitelmia.

Kysyimme Anna-Maijalta neljä kysymystä hänen tutkimushankkeestaan.

1. Johdat Itä-Suomen yliopistossa tutkimushanketta Läheisyys, kumppanuus ja perheellistyminen Suomessa, Portugalissa ja Skotlannissa: läheissuhteiden verkostot globaalissa tulevaisuudessa. Mitä tutkitte?

Tutkimme 25–40-vuotiaiden aikuisten perheellistymiseen ja läheissuhteisiin liittyviä suunnitelmia kolmessa maassa. Laadullisessa tutkimuksessa selvitetään yhtäältä sitä, millaisia odotuksia nuoriin aikuisiin kohdistuu, ja toisaalta, miten heidän omat tulevaisuudensuunnitelmansa ja toiveensa muotoutuvat näiden odotusten ja yhteiskunnan tarjoaman tuen puitteissa.

Suomessa, Portugalissa ja Skotlannissa yhteiskunta tukee perheitä ja perheellistymistä eri tavoin. Myös perhettä koskevat kulttuuriset käsitykset eroavat jonkin verran. On siis kiinnostavaa selvittää, mikä nuorten aikuisten suunnitelmissa on yhteistä ja mikä erilaista tässä ajassa, jota leimaavat monet ylikansalliset tai globaalit huolet ja ongelmat kuten esimerkiksi ilmastonmuutos. 

Haastattelemme Helsingin, Edinburghin ja Lissabonin metropolialueilla asuvia nuoria aikuisia, jotka ovat lapsettomia mutta joilla on kumppani (tai useampia kumppaneita).

Hankkeen tutkijat työskentelevät Itä-Suomen yliopistossa, Edinburghin yliopistossa ja Lissabonin yliopistossa. Tutkimusta rahoittaa Koneen Säätiö.

 

2. Miksi tutkimusaihe on ajankohtainen?

Ihmiset elävät valtavan monenlaisissa perheissä, mutta lainsäädäntö nojaa edelleen pitkälti ajatukseen ydinperheestä, jonka muodostavat äiti, isä ja heidän biologiset lapsensa. Myös suomalaisten käsitykset perheestä heijastelevat edelleen ihannetta ydinperheestä.

Todellisuudessa suomalaiseen yhteiskuntaan mahtuu niin yksinhuoltajaperheitä, vuoroviikkovanhempien perheitä, sateenkaariperheitä, kumppanuusvanhempien perheitä ja adoptioperheitä. Perheitä, joiden vanhemmat ovat muuttaneet Suomeen muualta, ja perheitä, joihin on sijoitettu lapsi, tai joiden lapsi on sijoitettu kodin ulkopuolelle. On myös neliapilaperheitä, joissa on enemmän kuin kaksi tosiasiallista vanhempaa.

Perhesuhteet eivät siis määrity kotitalouden rajojen perusteella. Tämä nousee erityisen hyvin esiin yksin asuvien kohdalla. Tilastokeskuksen mukaan Suomessa oli 1,3 miljoonaa yksinasuvaa vuonna 2022. Heistä 55% oli alle 60-vuotiaita. Yksin asuvien kohdalla kyse on siis suuresta joukosta ihmisiä, joilla on erilaisia perhe- ja läheissuhteita. Näitä suhteita vain ei asumiseen perustuvissa tilastoissa tavoiteta helposti.

Anna-Maija Castrén. Kuva: Raija Törrönen, Itä-Suomen yliopisto.

Tutkimuksemme kohderyhmä, 25–40-vuotiaat aikuiset, ovat oman elämänsä aikana nähneet valtavan muutoksen perhe-elämässä. Olemme kiinnostuneita siitä, millaisia parisuhteita ja perheitä he itse toivovat. Haluavatko he elää monogaamisessa vai avoimessa parisuhteessa, yhdessä puolison kanssa vai eri kotitalouksissa? Haluavatko he lapsia?

Nuoret aikuiset suunnittelevat tulevaisuuttaan monien yhteiskunnallisten ja globaalien kriisien varjossa. Ilmastokriisi, koronapandemia ja Venäjän hyökkäys Ukrainaan ovat viime vuosina kyseenalaistaneet eurooppalaisten yhteiskuntien vakaan kehityksen. Työelämä on hektistä ja vaativaa, ja prekaarit työsuhteet yleisiä.

Olemmekin kiinnostuneita myös siitä, miten yhteiskunnalliset kriisit nousevat esiin ihmisten tulevaisuutta koskevissa suunnitelmissa ja niitä rajoittavissa epävarmuuden kokemuksissa.

 

3. Mikä sinua henkilökohtaisesti eniten innostaa tai kiinnostaa tässä tutkimusaiheessa? 

Olen tutkijana ollut jo melko pitkään kiinnostunut siitä, millaisissa perheissä ihmiset elävät ja miten he perheen ymmärtävät. Läheiset suhteet ovat tärkeitä ihan kaikille, mutta tällaisia läheisiä suhteita ja jopa perhesuhteiksi miellettyjä sidoksia on myös muiden kuin parisuhdekumppanien tai lasten ja vanhempien välillä.

Nyt perheellistymisiässä olevat suomalaiset ovat eläneet aiempia sukupolvia useammin jossakin muussa kuin kahden eri sukupuolta olevan vanhemman ydinperheessä. Kuitenkin yhteiskunnallisessa keskustelussa perheellistymisestä puhutaan lähinnä vain lapsiperheellistymisen näkökulmasta.

Tässä on minusta ilmeinen ristiriita. Pahoin pelkään, että perheellistymistä tukevat ponnistelut menevät hukkaan, mikäli ne perustuvat ajastaan jälkeen jääneisiin luuloihin tutkitun tiedon sijaan.

 

4. Millaisen viestin lähetät syntyvyyden laskusta huolestuneille päättäjille?

Kun ihmiset pohtivat sitä, haluavatko he lapsia, ei heillä ole päällimmäisenä mielessään kestävyysvaje. Perheen perustamista pohdittaessa tapetilla ei ole Suomen kansainvälinen kilpailukyky tai yhteiskunnan synnytystalkoot vaan henkilökohtaiset näkemykset hyvästä elämästä sekä siitä, miten lapsi siihen sopii.

Perheellistymistä pohtivien on voitava luottaa yhteiskuntaan ja sen tukeen. Mikäli näin ei ole, perheellistyminen voi tuntua riskialttiilta.

Jos halutaan tukea perheen perustamista ja lasten saamista, on vahvistettava luottamusta siihen, että yhteiskunta tarvittaessa tukee perhettä, oli se sitten muodoltaan tai kokoonpanoltaan millainen tahansa. Tämän luottamuksen vahvistamiseksi päättäjillä on valta ja vastuu toimia.

 

Kuva: Pixabay

Ajan ulottuvuudet avaavat uudenlaisen ikkunan ystävyyden ajatteluun

Posted on by Aino Luotonen
Lukuaika: 4 min.

Ystävyyssuhteilla ei ole virallista määritelmää, ja ne voivat asettua osaksi elämää monenlaisilla tavoilla. Tarkastelu ajan ulottuvuuksien kautta auttaa ymmärtämään ystävyyssuhteiden moninaisuutta.

Aikuisten ystävyyssuhteilla ei ole virallista asemaa tai määritelmää. Ystävyyssuhde muodostuu siis vapaasti siinä olevien yksilöiden toiveiden ja pyrkimysten mukaan – ainakin periaatteessa. Ystävyyden ajattelun ytimessä ovat tasa-arvoisuus ja vastavuoroisuus. 

Moderni länsimainen ystävyyden ideaali perustuu ajatukselle kahdenvälisestä luottamuksellisesta ja emotionaalisesti läheisestä suhteesta, jossa osapuolet ovat vapaaehtoisesti, pyrkimättä hyötymään toisistaan.

Käytännön elämässä ystävyys kuitenkin muovautuu aina tietynlaisissa olosuhteissa, joihin vaikuttavat yksilöiden toiveiden ja tarpeiden lisäksi myös esimerkiksi heidän elämäntilanteensa, muut ihmiset sekä läheissuhteita koskevat kulttuuriset käsitykset. 

Esimerkiksi suhdetta puolisoon on totuttu ajattelemaan ensisijaisena ihmissuhteena ja läheinenkin ystävyyssuhde on tavallisesti hierarkiassa parisuhdetta alempana. Elämänkulun käännekohdat kuten parisuhde, lapsen syntymä tai muutto asettavat ystävät tilanteeseen, jossa on löydettävä uudenlaisia tapoja ylläpitää ystävyyssuhdetta. 

Tarkastelin tutkimuksessani aikuisten läheisiä ystävyyssuhteita ja sitä, millaisilla tavoilla ne asettuvat osaksi ihmisten arkielämää ja toisaalta elämää arjen ulkopuolella. Tutkimuksen osallistujat olivat tietynlaisessa elämänvaiheessa olevia pääkaupunkiseutulaisia: he olivat heteroavioliitossa olevia naisia ja miehiä, ja monilla oli yksi tai useampia pieniä lapsia. Molemmat puolisot osallistuivat tutkimukseen, mutta jokaista osallistujaa haastateltiin erikseen.  

Tutkimuksessani tuli esiin, että ystävyyssuhteet kietoutuvat arkielämään monin eri tavoin. Myös läheisyys syntyy ystävyyssuhteissa tällöin erilaisia reittejä. Tarkastelin ystävyyssuhteita erityisesti ajan ulottuvuuksien näkökulmasta.

 

Arkinen ystävyys tässä ja nyt

Naapuruussuhteita pidetään usein suhteina, joissa pyritään pitämään etäisyyttä ja kunnioittamaan toisen yksityisen elämän ja kodin rajoja. Tutkimuksessani kuitenkin tuli esiin, että naapureiden kanssa voi syntyä jopa läheisiä ystävyyssuhteita. Näin oli tapahtunut monille niistä, jotka viettivät pienten lastensa aikaa pihalla ja lähiympäristössä. Useimmiten ystävyys syntyi samankaltaisessa elämäntilanteessa olevan kanssa.

Tällaisissa ystävyyssuhteissa soitetaan ovikelloa ja lainataan sokeria, työkaluja tai tuoleja sekä tavataan pihalla lasten leikkiessä. Kylässä käydään sen kummemmin suunnittelematta, pihalla grillataan yhdessä, ja myös lastenhoitoapua annetaan puolin ja toisin. Saatetaan juhlia yhdessä syntymäpäiviä, vuoden vaihtumista tai vappua.

Kuva: Pixabay

Ystävyyssuhteet kietoutuvat kokonaisten perheiden arkielämään ja kiinnittyvät myös tiettyyn fyysiseen ympäristöön: koteihin ja niiden välittömään lähiympäristöön. Arjen tiivis jakaminen ja yksityisen kodin rajojen ylittäminen spontaanisti tuovat näihin ystävyyssuhteisiin läheisyyttä, ja ystävyys voi kehittyä nopeasti merkitykselliseksi. 

Tällaisia naapurustossa kehittyneitä, arkeen kiinnittyneitä ystävyyssuhteita eletään tässä ja nyt. Ajan ulottuvuuksien näkökulmasta ystävyys kiinnittyy voimakkaasti nykyhetkeen, ja menneisyys ja tulevaisuus eivät ole suhteelle kovin merkityksellisiä.

 

Ystävyys syklisessä ajassa

Kaikki ystävyyssuhteet eivät kuitenkaan asetu luontevaksi osaksi arkielämää vaan niitä pidetään yllä vakiintuneiden tapaamisten kautta. Useimmat meistä tunnistavat ystäväporukat, joilla on säännölliset saunaillat tai ravintolaillat tai tapa käydä tiettynä iltana pelailemassa jalkapalloa. Yhtä lailla vakiintunut tapa voi olla kahdella ystävyksellä, jotka käyvät viikoittaisella sauvakävelyllä yhdessä. 

Tutkimushaastatteluissani kuvailtiin myös ystävysten itse kehittämiä perinteitä, joita oli vaalittu vuosikausia. Yksi ystäväporukka oli esimerkiksi jo neljäntoista vuoden ajan juhlistanut itsenäisyyspäivää kokoontumalla tietyllä tavalla järjestämälleen illalliselle.

Ystävyyssuhteen ylläpito tällä tavoin vaatii kalenterien koordinointia ja suunnittelua, mutta tapaamisten muoto on kaikille selvä. Ystäväporukoiden vakiintuneet perinteet muodostavat toistuessaan rakenteen, joka kannattelee ystävyyssuhdetta ja takaa sen jatkuvuuden. Samalla tuttuina toistuvat tapaamiset tarjoavat mahdollisuuden luoda ja vahvistaa ystävysten yhteisiä muistoja.

Ajallisuutta tutkineen sosiologi Eviatar Zerubavelin mukaan aika voi samaan aikaan olla lineaarista eli eteenpäin menevää ja syklistä. Yksilöiden arjen rytmit ovat erilaisia ja ne kiinnittyvät myös elämän muihin rytmeihin. Ystävysten tapaamiset ovat ikään kuin pisteitä, joissa nämä monet rytmit kohtaavat. Kerta toisensa jälkeen toistuvat tapaamiset muodostavat vähitellen oman, syklisen rytminsä. 

Ystävyyssuhdetta eletään tässä syklisessä rytmissä, jossa ystävyyden menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus kietoutuvat yhteen.

 

Ystävyyssuhde voi haastaa arkisen kokemuksen lineaarisesta ajankulusta

Usein kuulee sanottavan, että tosi ystävyys kestää aikaa. Tutkimuksessani tuli esiin, että ’kestämisellä’ tarkoitettiin sitä, että ystävyys säilyi läheisenä ja merkityksellisenä myös sellaisina ajanjaksoina, jolloin ystävykset eivät tavanneet tai juurikaan pitäneet yhteyttä.

Ystävän tapaaminen pitkän erossaolon jälkeen kuvattiin merkitykselliseksi, tunteita herättäväksi hetkeksi. Haastateltavat kuvasivat jälleennäkemisiä siten, että niissä tuntui kuin ystävykset eivät olisi olleet erossa lainkaan.

Sosiologi Jennifer Masonin mukaan voimakkaat yhteenkuulumisen hetket, joissa tietoisuus erossa vietetystä ajasta häviää silmänräpäyksessä, haastavat tavanomaisen kokemuksemme ajan lineaarisesta kulusta ja asettuvat sen sijaan erilaiselle ajan ulottuvuudelle. Haastateltavani kuvailivat juuri tällaisia voimakkaan yhteenkuulumisen hetkiä.

Kuva: Pixabay

Tapaamisia ja niiden tunnelatausta muisteltiin ja vaalittiin, ja tulevia kohtaamisia pohdittiin ja odotettiin. Niistä muodostui merkityksellisiä hetkiä sellaisissa emotionaalisesti läheisissä, pitkäaikaisissa ystävyyssuhteissa, joissa yhteydenpito oli vähäistä ja tapaamiset esimerkiksi maantieteellisen etäisyyden vuoksi harvinaisia.

Ystävyyssuhteen läheisyyden ja yhteen kuulumisen tunteen syntymisessä ja jatkumisessa keskeisiä olivat jälleennäkemisen hetket. Näiden lineaarisen ajan ulkopuolella olevien hetkien vaaliminen omassa mielessä toimi ystävyyttä ylläpitävänä voimana. Yhteenkuulumisen hetkiä paitsi muisteltiin myös ennakoitiin ja odotettiin. 

Ystävyyden perustana oli pitkä jaettu historia, jonka kautta ystävyyttä yhä tulkittiin, mutta samalla se kietoutui sekä nykyisyyteen että tulevaisuuteen. 

 

Ajan ulottuvuudet avaavat ystävyyden moninaisuutta

Tutkimuksessani tuli esiin, että haastateltavat eivät asettaneet erilaisia ystävyyssuhteita hierarkkiseen järjestykseen. Ystävyyssuhteet saattoivat nivoutua osaksi arkista perhe-elämää tässä ja nyt. Toisaalta ne saattoivat tarjota samankaltaisina tapaamisina toistuvan jatkumon, jossa läsnä olivat niin menneisyys, tämä hetki kuin tulevaisuuskin.

Mutta ystävyyssuhteet saattoivat myös olla merkityksellisiä nimenomaan arkielämän ulkopuolella, kahdenvälisenä suhteena, joka vain harvoin realisoitui yhteydenpitona tai tapaamisina. Näissä ystävyyssuhteissa merkityksellistä oli vahva yhteinen historia, mutta lisäksi myös lineaarisen ajan haastavat voimakkaat yhteenkuulumisen hetket sekä niiden muistelu ja ennakointi.

Ystävyyssuhteiden tarkastelu ajan ulottuvuuksien näkökulmasta auttaa ymmärtämään, miten monilla tavoilla ystävyys voi asettua osaksi arkielämää tai toisaalta arkielämän ulkopuolelle. Samalla se tekee näkyväksi, että ihmisillä on monenlaisia tapoja pitää kiinni ystävistä ­esimerkiksi silloin, kun perhe-elämän uusien vaatimusten myötä ystävyyssuhteita on järjestettävä uudelleen.

 

Lähteet:

Luotonen, Aino (2022) Temporalities of Friendship: Adults’ Friends in Everyday Family Life and Beyond, Sociology. https://journals.sagepub.com/doi/full/10.1177/00380385221090863

Mason, Jennifer (2018) Affinities: Potent Connections in Personal Life. Cambridge: Polity Press.

Zerubavel, Eviatar (2003) Time Maps: Collective Memory and the Social Shape of the Past. Chicago ja Lontoo: The University of Chicago Press.

Aikuisten sisarussuhteet ovat samaan aikaan läheisiä ja jännitteisiä

Posted on by Aino Luotonen
Lukuaika: 3 min.

Sisarussuhde on monille elämän pisin ihmissuhde, johon mahtuu monenlaisia vaiheita. Sisarussuhteet voivat kestää voimakkaitakin jännitteitä, sillä niihin liittyy odotus jatkuvuudesta.

Lapsuudessa sisarussuhteiden ajatellaan yleensä olevan merkityksellisiä. Ne ovat usein läheisiä ja ehkä riitaisiakin, mutta joka tapauksessa lapsen elämässä keskeisiä. Aikuisuudessa sisarussuhteilla ei ole itsestään selvää asemaa. Useimmille ne ovat kuitenkin pitkäaikaisesti läsnä joko taustalla tai arkielämään keskeisesti kuuluvina ihmissuhteina. Yhdelle suhde voi tarkoittaa voimavarojen ja ilon lähdettä, toiselle huolia ja surua.

Sisarussuhde on usein ihmisen pisimpiä ihmissuhteita, joka saattaa kestää koko elämän. Lisäksi sillä on muita erityisiä ominaisuuksia: sisaruksilla on usein yhteiset vanhemmat ja yhteisiä kokemuksia lapsuudenkodista. Kokemusta siitä, millaisessa perheessä on kasvanut, voi tuskin kenenkään kanssa jakaa siinä määrin kuin toisen samojen vanhempien lapsen tai samassa kodissa kasvaneen sisaruksen kanssa. Kokemukset voivat toki myös poiketa toisistaan, mikä voi tuottaa jännitteitä. 

Kuva: Pixabay

Aikuisten sisarussuhteet ovat tutkimuksissa jääneet lasten sisarussuhteita vähemmälle huomiolle. Oma käynnissä oleva tutkimukseni tuo uutta tietoa siitä, millaisilla tavoilla sisarussuhteet asettuvat osaksi aikuisten ihmisten elämää ja arkea. 

Joillekin haastattelemilleni ihmisille sisarus on lisäksi läheinen ystävä, jonka kuitenkin tuntee lapsuusajan jaettujen kokemusten kautta vielä paremmin kuin ystävän. Toisilla taas ei ole paljoakaan yhteistä sisaruksen kanssa ja tapaamiset rajoittuvat sukujuhliin.

 

Sisarussuhteen laatu voi muuttua elämänkaaren aikana

Elämäntapahtumat aikuisuudessa voivat tuoda sisaruksia lähemmäksi toisiaan: sisarusten välinen suhde on lapsuudessa voinut olla etäinen, mutta aikuisuudessa se saattaakin kehittyä ystävyydeksi. Aiemmin suurelta tuntunut ikäero voi menettää merkitystään aikuisuudessa, etenkin, jos sisarukset elävät samankaltaista elämänvaihetta samaan aikaan.

Yhteydenpitoa voi motivoida myös se, että omien ja sisarusten lasten, keskenään serkusten, halutaan tulevan läheisiksi. Lisäksi esimerkiksi yhteiselle juhlapyhien vietolle voi helposti ammentaa mallia omasta lapsuudesta. 

Myös muilla ihmisillä on merkitystä aikuisten sisarussuhteelle. Esimerkiksi vanhemmilla voi olla tapana kutsua aikuisia lapsiaan koolle, ehkäpä puolisoiden ja lasten kanssa. Näin he paitsi vahvistavat perheen ja suvun yhteisöllisyyttä, myös kannattelevat sisarusten välisiä suhteita. Tai jos esimerkiksi sisarusten puolisot ystävystyvät, se voi lisätä myös sisarusten yhteydenpitoa ja asettaa sisarussuhteen pariskuntien tai perheiden välisen ystävyyden kontekstiin.

Kuva: Pixabay

Janet Finch ja Jennifer Mason (1) tutkivat 1990-luvulla auttamista ja vastuun jakautumista aikuisten sukulaisten kesken. He havaitsivat, että käytännöt ja vastuut sen suhteen, kuka tarjosi sukulaisille apuaan, muotoutuivat vähitellen vuosikymmenien aikana, usein ikään kuin huomaamatta. Samaan tapaan sisarussuhteiden käytännöt, yhteydenpito ja läheisyys muovautuvat hitaasti elämänkulun aikana, monien pienten ja huomaamattomien muutosten kautta.

 

Sisarussuhteet ovat samaan aikaan sekä läheisiä että jännitteisiä

Erilaiset elämänkulut aikuisuudessa voivat tuoda sisarusten väliseen suhteeseen etäisyyttä. Se ei kuitenkaan yleensä tarkoita, että suhdetta ei pidettäisi merkityksellisenä. Aiemmassa tutkimuksessamme (2) perhekäsityksistä pyysimme tutkimukseen osallistuneita määrittelemään, keitä heidän perheeseensä kuuluu. Puolison ja lasten lisäksi perheenjäseninä saatettiin pitää esimerkiksi omia vanhempia, sisaruksia tai jotakuta ystävää. Jotkut haastatelluista katsoivat sisaruksen kuuluvan omaan perheeseensä, vaikka eivät pitäneet suhdetta erityisen läheisenä.

Sisarussuhteet kestävät monenlaisia jännitteitä, sillä suhteisiin liittyy voimakas oletus jatkuvuudesta. Tässä ne eroavat esimerkiksi ystävyyssuhteista, jotka hiipuvat usein helpommin erimielisyyksien ja riitojen seurauksena. Sisarussuhteisiin sen sijaan kohdistuu kulttuurissamme odotus siitä, että väleissä on hyvä olla, vaikka yhteydenpito ei aktiivista olisikaan.

Tutkimukseni osoittaa, että nimenomaan sisarussuhteissa ristiriidat ja toisaalta kokemus merkityksellisyydestä tai jopa läheisyydestä esiintyvät usein rinnakkain. Usein sisarussuhteessa on jännitteistä huolimatta kokemus toisen tuntemisesta läpikotaisin. Juuri läheisyyden ja jännitteiden samanaikainen läsnäolo tekee sisarussuhteesta erityislaatuisen.

 

Lähteet:

(1) Finch, Janet ja Mason, Jennifer (1993) Negotiating Family Responsibilities. Lontoo: Tavistock/ Routledge. 

(2) Luotonen, Aino ja Castrén, Anna-Maija (2018) Understandings of family among wives and husbands: Reconciling emotional closeness and cultural expectations. European Societies, 20(5), 743–763.

Suvussa kulkeva käyttöesine luo sukulaisuuden tunnetta

Posted on by Aino Luotonen
Lukuaika: 4 min.

Vanhoilla, sukulaisilta saaduilla käyttöesineillä on tunnearvoa. Mitä tunnearvolla oikeastaan tarkoitetaan? Miksi vanhoja tavaroita tai vaatteita säilytetään, ja kuka niitä saa käyttää? 

Viime vuosina on tullut suosituksi ajatella kodin esineistöä konmarituksen näkökulmasta: turhasta tavarasta on syytä päästä eroon. Sisustusohjelmat ja -blogit ovat tehneet kodin sisustamisesta projektin, jossa myös kodin esineistöä arvioidaan kriittisesti. Millainen paikka ja merkitys on kodin käyttöesineillä, joita ei ole itse valittu vaan ne ovat siirtyneet sukulaiselta toiselle? 

Aino: “Minulla on vanha vohvelirauta, nykyaikaisiin rautoihin verrattuna raskas ja hankalan muotoinen kaartuvine jalkoineen. Siinä ei ole säätönappulaa vaan rautaa kuumennetaan yksinkertaisesti laittamalla töpseli seinään. Kun vohvelit paistamisen loppuvaiheessa alkavat tummua liikaa, on aika vetää töpseli seinästä hetkeksi. 

Rauta on sellainen kuin monet laadukkaat vanhat käyttöesineet tapaavat olla: luotettava, sitkeä ja konstailematon. Rauta kuului mummolleni, ja hänen kuolemansa jälkeen viitisentoista vuotta sitten sain raudan isältäni. Otin sen vastaan siksi, että arvelin haluavani paistaa vohveleita. En osannut arvata, että vohvelirauta toisi mukanaan myös eläviä muistoja.”

Ella: “Äitini kuoli kesän alussa. Kesäkuukaudet menivät surun sumussa. Yhtenä syksyn viikonloppuna ryhdistäydyimme siskoni kanssa ja tyhjensimme haikein mielin äidin vaatekaapit. Tehtävä oli vaikea, mutta liian raskas jätettäväksi lesken harteille. Äidillä oli paljon hyvin säilyneitä vaatteita, joista jotkut sopivat myös meille. 

Osan vaatteista laitoimme kierrätykseen. Tuntui helpommalta lahjoittaa meille sopimattomat vaatteet tuntemattomille kuin tarjota äidin vaatteita tuttaville. Pohdin siskolle, että häntä lukuun ottamatta en halua nähdä ketään muuta äidin vaatteissa. Siskoni nyökkäili ja vastasi, että pelkää sitä, ettei kukaan muu osaisi kantaa vaatteita sillä arvokkuudella, jonka äiti ansaitsee. Paljon laitoimme pois, mutta paljon myös säästimme meille sopivia vaatteita.”

 

Esineet tuovat jatkuvuutta sukupolvien välille

Sosiologista tutkimusta perimisestä on tehty jonkin verran, mutta tutkimukset ovat usein keskittyneet esimerkiksi luokan ja sukupuolierojen uusintamiseen perimiskäytännöissä. Helen Holmes sen sijaan tarkastelee tuoreessa tutkimuksessaan esineiden siirtymistä suvussa erilaisten käytäntöjen kautta sekä sitä, millaisia uusia käyttötarkoituksia esineet saavat. 

Kuva: Pixabay

Joskus eteenpäin luovutettavat esineet voivat olla arvokkaita, joko symbolisessa tai rahallisessa merkityksessä, kuten hyllyjen päälle koristeeksi päätyvät suvun perintöesineet. Usein eteenpäin luovutetaan kuitenkin tavanomaisia ja arkisia käyttöesineitä, jolloin esineiden tunnearvo sulautuu yhteen niiden käytettävyyden kanssa. Esineet toimivat edelleen, tai kuten Holmes asian ilmaisee: ‘they still do the job’. 

Holmesin mukaan esineiden eteenpäin luovuttaminen sukulaiselta toiselle sekä niiden käyttö ovat tapoja luoda sukulaisuuden tunnetta. Ajatus perustuu perhesosiologiassa keskeiseen, David Morganin kehittelemään ajatukseen perhesuhteista käytäntöinä: perhe, tai suku, ei ole yksikkö, vaan perhettä ja sukulaisuutta ‘tehdään’ aktiivisesti toiminnan eli erilaisten käytäntöjen kautta. Holmesin tutkimuksessa sukulaisuutta luovien käytäntöjen keskiössä on subjektin sijaan objekti, suvussa kulkeva esine.

Ella: “Äidin vaatteita läpi käydessämme siskon mieleen muistui äidin nuoruudenaikainen tummanvihreä mokkahame, jonka löysin nuorena mummon vintiltä. Vihreä mokkahame on kaunis ja huokuu 1970-luvun röyhkeää muotimaailmaa. Hame teki minuun suuren vaikutuksen ja pyysin äidiltä lupaa ottaa hame käyttööni. Harmikseni mokkahame pyöri auttamattomasti lanteillani, mutta oli sopiva minua pidemmälle siskolle, jonka vaatekaapissa hame on näihin päiviin asti säilynyt. 

Mokkahame on edelleen täysin käyttökelpoinen, ompeleet ovat napakat ja mokkapinta moitteeton. Se on kuitenkin käynyt siskolle liian pieneksi. Sisko tarjosi hametta minulle. Olin kasvanut mekolle sopivan kokoiseksi – äidiltä minulle, minulta siskolle, siskolta minulle.”

 

Vanhojen esineiden käyttö herättää muistot eloon

Käytettävyyden ja esteettisyyden kaltaisten ominaisuuksien lisäksi liitämme esineisiin tunteita, vaikka nykyisen konmaritus-ajattelun aikana emme ehkä ole tottuneet tunnistamaan niitä. Usein kuulee sanottavan, että jollakin esineellä on ’tunnearvoa’, mutta mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan? Yksi esineiden tunneulottuvuus on yhteenkuuluvuus perheeseen tai sukuun. Tunne ei kuitenkaan liity välttämättä vain itse esineeseen vaan nimenomaan sen käyttöön. 

Kuva: Pixabay

Sukulaisuuden tunteen vahvistaminen esineiden kautta liittyy ajatukseen siitä, että läheissuhteet muotoutuvat tapaamisen ja yhteydenpidon lisäksi myös silloin, kun muistelemme yhteisiä aikoja, ajattelemme toista ihmistä sekä kuvittelemme ja suunnittelemme tulevaisuuden kohtaamisia. Jennifer Mason käsittelee kirjassaan aistikokemusten merkitystä muistojen syntymiselle ja niiden merkitystä läheissuhteille. Käyttöesineet herättävät eloon muistot ja niihin liittyvät aistikokemukset.

Janet Finch ja Jennifer Mason ovat aiemmin tuoneet esiin, miten tunteet, muistot ja kokemus sukulaisuudesta kietoutuvat perimiseen. Holmes puolestaan osoittaa tutkimuksessaan, kuinka  muistot esineen edeltävästä omistajasta sekä tähän liitetyt tunteet sulautuvat yhteen esineen käyttöarvon kanssa. Esineen käytön kautta voimistetaan ja uudistetaan yhteenkuuluvuutta sukuun ja perheeseen. 

Aino: “Kun nykyään paistan mummon vanhalla raudalla vohveleita, mieleeni palautuvat vuosien ajalta kertyneet muistot vohvelikesteistä. Muistoissa yhdistyvät vohvelihetken ja mummolan tunnelma: vohvelien tuoksu ja niiden paistamisesta sakea huoneilma, mummon pieni ja vahva, yhdeksääkymmentä lähestyessä hauraammaksi käyvä olemus, suorasukainen puhetapa, vaalea nahkanojatuoli, jossa istuin lukemassa vohvelien paistuessa, raanu seinällä, pienen kodin suuri kirjahylly. 

Vohvelirautani toimii erinomaisesti ja se on karulla tavalla kaunis keittiöväline, jonka käyttäminen tuo elävästi mieleeni kerrostuneita muistoja – jollakin tapaa konkreettisemmin kuin esimerkiksi valokuvien katselu. Hetkittäin myös pohdin, vieläkö tulee yksi sukupolvi sukumme lapsia, jotka syövät tällä raudalla paistettuja vohveleita ja antavat raudan kannettavaksi taas yhden kerroksen muistoja.”

 

Muut Aino Luotosen artikkelit:

Ystävien virtuaalisista illanistujaisista jää puuttumaan jotain tärkeää
Äitiys on samaan aikaan henkilökohtaista ja universaalia
Oikeat häät – ensitreffeillä?
Perheen ydin ei ole ydinperhe – mutta mitä se sitten on?
Meillä kaikilla on kaksi perhettä
Perhe vai ystävät – vai molemmat?

Muut Ella Sihvosen artikkelit:

Koronakeväänä etätyö ja perhe-elämä sulautuvat yhteen
Äiti kirjoittaa nyt yhteenvetoa
Ensin vanhemmuus katosi, sitten sitä ryhdyttiin tukemaan
Kaksijakoisuuden tuolle puolen
Intensiivisyyden vaatimus tekee vanhemmuudesta hektisen projektin

Ystävien virtuaalisista illanistujaisista jää puuttumaan jotain tärkeää

Posted on by Aino Luotonen
Lukuaika: 2 min.

Pandemiarajoitusten aikana ystäviä tavataan yhä useammin etäyhteyksien avulla. Tapaamiset antavat paljon, mutta kokemus yhdessäolosta jää vajavaiseksi.

Tänä keväänä olen monena perjantai-iltana valmistautunut ystävien tapaamiseen: kaatanut itselleni kupin teetä tai lasin viiniä, asettunut kotona mukavasti työpöydän ääreen ja klikannut läppäriltäni zoom-linkkiä. Luullakseni näin toimii moni muukin.

Ennen koronaa tapasin läheisimpiä ystäviäni kahvilassa, baarissa, uimahallissa tai jonkun kotona. Näimme vaivaa ystävyyden ylläpitämiseksi. Juotiin, uitiin, kokattiin tai syötiin, tapaamisen tärkein anti oli aina keskustelussa, ei niinkään tekemisessä. 

Kun koronarajoitukset astuivat voimaan, ajattelin hiukan välinpitämättömästi, että siirtyminen kasvokkaisista kohtaamisista verkkoon tuskin radikaalisti muuttaa kokemusta yhteydestä ystävien kanssa. Olin väärässä.

Ystäväporukoideni videotapaamisissa on puhuttu samoista aiheista kuin ennenkin. Ystäväni kuuntelevat, vastaavat, kysyvät, argumentoivat ja nauravat tuttuun tapaan ja näyttävät ruudulla kutakuinkin samanlaisilta kuin kasvokkain tavatessa. 

Hämmästyksekseni olen kuitenkin huomannut kaipaavani läheisimpien ystävieni fyysistä olemusta. Enkä nyt tarkoita kosketusta, vaikka meillä onkin ollut tapana halata tervehdykseksi. Tarkoitan esimerkiksi yhden ystäväni tapaa ottaa tilaa elekielen ja voimakkaan äänen avulla, toisen ryhdikkään eleganttia olemusta, kolmannen naurunpyrskähdysten valloittavaa spontaaniutta. Videotapaamisessa näistä ominaisuuksista ja olemisen tavoista välittyy vain pieni osa.

Yksi näkökulma asiaan avautui, kun karanteeniajan lukemiseksi osui brittisosiologi Jennifer Masonin kirja, jonka keskeinen ajatus on, että läheissuhteissa on kyse myös monista näkymättömistä ja vaikeasti kuvailtavista asioista. Tällaisia ovat esimerkiksi aistikokemukset kasvokkain tavatessa. Masonin mukaan olemme sekä arkielämässä että tutkimuksessa pitäneet näitä sivuseikkoina. En itsekään tiennyt ystävien fyysiseen olemukseen liittyvien ominaispiirteiden olevan merkityksellinen osa vuorovaikutustamme – ennen kuin ne siirtyivät kalpeiksi aavistuksiksi itsestään, tietokoneen ruudulle.

Masonin mukaan vaikutelmilla ja aistikokemuksilla on tärkeä rooli siinä, keiden kanssa koemme yhteenkuuluvuutta tai läheisyyttä. Tärkeitä ihmissuhteessa ovat myös lyhyet, välähdyksenomaiset hetket, jotka pistämme kyllä merkille ja joita pidämme kiehtovina, mutta joiden merkitystä on vaikea pukea sanoiksi. Itse esimerkiksi koen erään ystäväni kanssa usein voimakkaan, leimahtavan yhteenkuuluvuuden tunteen, kun juuri samalla hetkellä puhkeamme hersyvään nauruun, kyeten hämmästyttävän nopeasti siirtymään naurusta vakavasävyiseen keskusteluun. 

Mason kuvaa kirjassaan havainnollisesti, kuinka aistituntemukset vaikuttavat siihen, millaiset hetket jäävät muistiimme. Jäin miettimään, miten aistikokemukset ja yhteenkuuluvuuden tunteet ystävyyssuhteissani kerrostuvat ja muuttuvat muistoiksi. Lapsuudenystäväni on esimerkiksi niin tuttu myös olemukseltaan, että häntä ajatellessani muistan tarkasti hänen kätensä: voimakkaat, viileät ja näppärät. 

Aistikokemukset eivät pelkästään herätä muistoa yksittäisestä tilanteesta tai asiasta vaan voivat saada meidät muistamaan kokonaisen ajanjakson, viedä meidät ajatuksissamme kokonaan toiseen hetkeen ja aikaan. Kun ajattelen lapsuudenystävääni, koen elävästi mielessäni ystävän kodin tunnelman, joka erosi oman kotini tunnelmasta. En siis ajattele vain ystävääni (ja hänen tuttuja käsiään) vaan kokonaisvaltaisesti yhdessäoloa, miljöötä, ääniä, tuoksuja ja tunnelmia.

Kun poikkeustila on joskus ohi, mahtaako satunnainen videokokous ystävien kanssa muistuttaa minua koronakeväästä? Ehkä ystävien näkeminen ruudulla palauttaa mieleen koko tämän ajan tunnelman: hektisen pandemiauutisoinnin, tehohoitopotilaiden lukumäärän seuraamisen, huolen iäkkäistä läheisistä, sykäyksittäisen työnteon lasten etäkoulun luotsaamisen keskellä, epävarmuuden tulevasta. Sekä sen, miten samassa kaupungissa asuvien ystävien ilmestyminen videotapaamiseen oli valonpilkahdus eristäytyneessä arjessa, vaikka nuo tapaamiset tuntuivatkin latistavan yhdessäolomme kaksiulotteiseksi, vajaaksi. 

Toivottavasti koronapandemian jälkeen yhteydenpitoni läheisten kanssa palautuu ennalleen. Sen ainakin tiedän, että kun ystävien tapaaminen samassa tilassa on mahdollista, osaan arvostaa sitä kokonaisvaltaisena, kaikkia aisteja ruokkivana hetkenä.

Kuva: Perheyhteiskunta.fi / Janita Vilkman

Koronakriisiä seuranneet rajoitukset vaikuttavat ihmisten läheissuhteisiin eri tavoin, riippuen esimerkiksi iästä, elämäntilanteesta, asumisjärjestelyistä sekä läheissuhteiden määrästä. Läheissuhteet poikkeustilassa -sarjan teksteissä tarkastellaan pandemian seurauksia ihmisten väliselle kanssakäymiselle erilaisissa elämänvaiheissa.

Sarjan muut kirjoitukset

Kitti Suoranta: Orgiat ruton jälkeen?

Kaisa Kuurne & Johanna Sarlio-Nieminen: Synnytysosastojen koronarajoitukset paljastavat synnyttäjien ja sairaalan näkökulmaerot

Mia Niemi: Ikääntyneiden ongelmat kasaantuvat eristyksessä

Anna Heinonen: Kommuunikodissa kämppis voi olla lähellä mutta vieras

Ella Sihvonen: Koronakeväänä etätyö ja perhe-elämä sulautuvat yhteen

Anna-Maija Castrén: Pysykää kotona! Missä niistä?

Heidi Ruohio: Poikkeustila vaikuttaa kansainvälisiin adoptioihin

Anu Kinnunen: Takaisin kotiin

Vaula Tuomaala: Vauvan kanssa välitilassa

Äitiys on samaan aikaan henkilökohtaista ja universaalia

Posted on by Aino Luotonen
Lukuaika: 3 min.

Kansallisteatterin Homoäiti-näytelmässä pienten lasten hoivan intensiivisyys ja äitiyden ruumiillisuus tulevat tunnistettavasti iholle. Mutta pirstaloituuko äitiyden kollektiivinen kokemus, kun äidiksi tullaan yhä myöhemmin ja erilaisia reittejä?

Tuolta tuntuu, kun ovi käy ja puoliso lähtee töihin: edessä on kymmenen tuntia lasten kanssa. Lähijunassa on selvittävä taaperon ja itkevän vauvan kanssa onnekkaammilta, tyynemmiltä ja virkeämmiltä vaikuttavien vertaisten joukossa. Lasten hoivaaminen on tauotonta ja vessassakin äidin täytyy käydä vauva rintarepussa.

Heini Junkkaalan kirjoittama ja ohjaama näytelmä Homoäiti sai kantaesityksensä Kansallisteatterissa marraskuussa 2018. Se perustuu Junkkaalan omakohtaisiin kokemuksiin ajasta, jolloin toinen lapsi syntyy ja äidin oma aika ja tila puristuvat olemattomiin.

Näytelmä on intensiivinen monologi, jossa näyttelijä Katja Küttner esittää äitiä, lasta, puolisoa, kätilöä ja lukuisia muita kanssaihmisiä tavalla, josta tunnistaa vaativan vauva-arjen ja muiden tarpeisiin vastaamisen herättämät tunteet. Tarkkanäköinen vauvaperheen arjen banaalienkin hetkien kuvaus naurattaa, kauhistuttaa ja ärsyttää. Oivalluksia seuraavat liikutuksen hetket ja näytelmä pitää katsojan tiiviisti otteessaan.

Kuva: Mitro Härkönen / Kansallisteatteri. (Kuvassa Katja Küttner.)

 

Äidiksi tulemisen monet polut

2000-luvulla äidiksi tullaan yhä moninaisempia reittejä pitkin. Homoäiti tekee näkyväksi yhden tällaisen polun, naisparin perheellistymisen prosessin, mikä on arvokasta. Myös uusperheellistyminen, adoptiovanhemmuus ja hedelmöityshoidot muuttavat vanhemmaksi tulemisen tapoja.

Tilastokeskuksen tuoreen väestöennusteen mukaan syntyvyys on laskenut vuoden 2010 jälkeen viidenneksen. Valtaosa suomalaisista haluaa edelleen lapsia, mutta vanhemmaksi tulo siirtyy monilla yhä myöhemmälle iälle, usein tietoisten valintojen vuoksi. Joillakin lapsen saamista venyttää ei-toivottu lapsettomuus. Äidiksi tullaan keskimäärin 29,2-vuotiaana, ja ensisynnyttäjistä jo 14 prosenttia on yli 35-vuotiaita. Lapsiluku jääkin monella toivottua pienemmäksi.

Vaikka äidiksi tuleminen siis eriytyy, onnistuu Homoäiti kertomaan jotain siitä, mikä äitiydessä ja hoivassa säilyy ennallaan.

 

Äitiyden kokemus kytkeytyy sukupuolittuneeseen työnjakoon

Homoäiti heijastelee äitiyden jaettua kokemusta monesta kulmasta. Näytelmässä perhevapaatilastot muuttuvat arkisten elämänpiirien eriytymiseksi. Puoliso on töissä ja pääsääntöisesti poissa äidin ja lasten arjesta, oli hän sitten mies tai nainen. Ensisijaisen hoivaajan rooli lankeaa toiselle vanhemmalle. Puoliso tulee näytelmässä näkyväksi lähinnä silloin, kun äiti purkaa häneen turhautumistaan arkeen, lapsen uhmaan ja vauvan heräilyn katkomaan yöuneen.

Tilastot kertovat, että heteropareilla lasten ensimmäisten elinvuosien ajan hoitovastuu on Suomessa kasaantunut äideille. Vaikka isillä on jo pitkään ollut oikeus pitkiin perhevapaisiin, puhutaan isien pitämien perhevapaiden kohdalla yleensä viikoista, äitien kohdalla lähes parista vuodesta. Jos lapsia syntyy perheeseen useampi, voi äitien poissaolo työelämästä kestää useita vuosia.

Kuva: Mitro Härkönen / Kansallisteatteri. Kuvitus Anne Brede. (Kuvassa Katja Küttner.)

Tämä palkkatyön ja hoivan jakautuminen stereotyyppisesti puolisoille uusiutuu kiinnostavasti myös naisparin kokemuksiin perustuvassa näytelmässä. Erillisyys puolison elämänpiiristä sekä lasten jatkuva läsnäolo ja toisten aikuisten poissaolo heijastavat äitiyden kollektiivisia kokemuksia ja ovat siksi hyvin tunnistettavia katsojalle.

 

Äitiys yhteiskunnallisena ilmiönä ja henkilökohtaisena kokemuksena

Näytelmä uusintaa käsityksiä raskaasta lapsiperhearjesta, vaativasta vanhemmuudesta ja oman tilan ja ajan katoamisesta. Raskaiden aiheiden rinnalle se kuitenkin tuo myös laajemman perspektiivin.

Näytelmässä ovat läsnä sekä syntymä että kuolema. Päähenkilö menettää läheisen ihmisen, ja menetyksen valossa pikkulapsiaika näyttäytyy lyhyenä, joskin intensiivisenä vaiheena elämänkulussa.  

Kuten iäkkäämpi kanssamatkustaja toteaa junassa äidille, jonka lapsi huutaa: tulet kaipaamaan tätä aikaa. Onnea ja seesteisyyttä ei voi erottaa ikävistä, hankaluutta tai häpeääkin sisältävistä hetkistä. Ne kaikki sulautuvat yhdeksi, ja niistä muodostuu äitiyden kokemus elämänvaiheessa, jossa lapset ovat pieniä.

Väestöennusteen ja lasten saamiseen liittyvien haasteiden valossa voisi arvella, että kollektiiviset kokemukset äitiydestä ovat pirstaloitumassa. Näytelmä ei esitä äidiksi tuloa tai äitiyttä yhteiskunnallisena ilmiönä vaan vahvasti henkilökohtaisena, ruumiillisena kokemuksena. Hieman yllättäen se onnistuu juuri siksi tavoittamaan äitiydestä jotakin universaalia.

Näytelmän lavasteet ovat äärimmäisen pelkistetyt, minkä voi tulkita analogiaksi äitiyden kokemusmaailmaan: äitiys ja pikkulasten hoiva ovat samankaltaisia kokemuksia riippumatta siitä, millaiset asiat niitä ympäröivät. Tästä näkökulmasta äitiyden kollektiivinen kokemus ei ole katoamassa mihinkään.

Oikeat häät – ensitreffeillä?

Posted on by Aino Luotonen
Lukuaika: 4 min.

Kun puolisot kohtaavat toisensa ensimmäistä kertaa omissa häissään, ravistelee se käsitystämme rakkaustarinan vaiheista. Mutta miksi Ensitreffit alttarilla -ohjelmassa ylipäätään vietetään häitä?

Sulhanen odottaa morsianta vihkijän edessä, häävieraiden katsellessa. Esiin astuu valkoiseen pukuun pukeutunut morsian hääkimppu kädessään, ja morsiamen ja sulhasen katseet kohtaavat. Katseissa kuvastuu tunteiden kirjo: jännitystä, liikutusta, hämmennystä, odotusta.

Tähän saakka tilanne on monelle tuttu lukuisista elokuvista, tv-sarjoista tai  läheisten häistä. Mutta sitten tapahtuu jotakin tavallisuudesta poikkeavaa: morsian ja sulhanen tervehtivät toisiaan, kättelevät ja esittäytyvät.

Tällainen tilanne näytetään tv-katsojille Ensitreffit alttarilla -ohjelman toisessa jaksossa, jossa kuusi osallistujaa menee naimisiin heille entuudestaan tuntemattoman puolison kanssa. Häiden jälkeen pariskunta viettää hääyön, tekee häämatkan ja aloittaa yhteiselämän. Noin viiden viikon jälkeen he kertovat, aikovatko jatkaa liittoaan vai erota.

 

Ensitreffit alttarilla perustuu kiehtovaan ristiriitaan

Ohjelman nimi Ensitreffit alttarilla liittää toisiinsa kaksi asiaa, jotka ovat keskenään ristiriidassa. Ensitreffit ovat jotain, mistä pariskunnan yhteinen tarina voi alkaa. Sana ei vielä herätä ajatuksia jatkuvuudesta, rakastumisesta tai välttämättä edes seuraavista treffeistä. Alttari vie ajatukset  kuitenkin välittömästi häihin, ei esimerkiksi ehtoollisiin tai ristiäisiin.

Tämä ristiriita aiheuttaa paheksuntaa ja kiehtoo tv-katsojia ravistellessaan käsitystä siitä, millä tavalla romanttisen rakkaussuhteen vaiheet seuraavat toisiaan, limittyvät tai mahdollisesti puuttuvat. Ristiriidasta huolimatta osallistujat – ja tv-katsojat – haluavat uskoa romanttisen rakkauden ihmeeseen.

Toisilleen sopivien puolisoiden valinnasta vastaa asiantuntijatiimi, johon on eri tuotantokausina kuulunut esimerkiksi psykologi, seksuaaliterapeutti, pappi ja folkloristi. Formaatin perusajatus on, että ohjelmaan valituilla on halua pitkäjänteiseen parisuhteen rakentamiseen asiantuntijoiden avulla.

Samaan aikaan ohjelmassa kuitenkin korostetaan häitä romanttisen rakkauden juhlana, odotetaan nopeaa ihastumista ja arvioidaan puolisoiden keskinäistä vetovoimaa. Tämä on ristiriidassa sen kanssa, että ohjelmassa osallistujien tehtävänä on nimenomaan rakentaa kestävää parisuhdetta.

Herää kysymys, miksi asiantuntijaraadin järjestämää avioliittoa juhlitaan näyttävillä häillä. Miksi haluamme nähdä häät, joissa toisilleen tuntemattomat ihmiset menevät naimisiin?

 

Oikeissa häissä toistuvat tutut asiat

Häiden kulttuurinen kuvasto on jaettua ja vakiintunutta. Häissä toistuvat elementit, kuten tavarat ja tapahtumat, toimivat oikeiden häiden tunnusmerkkeinä.

Edellä kuvailtu morsiamen ja sulhasen kohtaaminen alttarilla on yksi keskeinen oikeiden häiden tunnusmerkki. Ensitreffit alttarilla -pariskuntien häät noudattavat muiltakin osin kulttuurisesti jaettuja käsityksiä.

Häitä vietetään tilassa, jossa tunnelmaa luovat rouheat tiiliseinät, kukka-asetelmat ja valkoiset pöytäliinat. Hääjuhla sujuu kutakuinkin tutulla kaavalla: nautitaan juhlava ateria viineineen kauniisti katetuissa pöydissä, pariskunta yhdessä leikkaa komean hääkakun, puheita pidetään, hääpari poseeraa kuvaajalle hymyillen ja suudellen, häävalssi tanssitaan. Lopuksi hääpari siirtyy hotelliin viettämään hääyötä.

Mielikuvaa oikeista, tunnistettavista häistä vahvistaa se, että katsojalle näytetään yhdessä jaksossa kolmet häät, jotka noudattavat samaa kaavaa. Kulttuurituotteissa ja tosielämässä häät toistuvat toistensa kaltaisina, ja ohjelman toteutus alleviivaa tätä.

 

Häät ovat siirtymä arjesta ainutkertaisuuteen

Sosiologi Eva Illouzin mukaan käsityksemme romantiikasta kietoutuvat tiiviisti kuluttamiseen (1). Kuluttamisen kautta astutaan ulos arjesta, mikä tapahtuu tehokkaimmin luksustuotteiden ja luksuspalvelujen kautta.

Häiden kohdalla tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että moni häiden osa-alueista, kuten  morsiamen kampaus ja meikki, juhlatilojen somistus ja hääkuvien ottaminen, toteutetaan ammattilaisten avustuksella. Koska häiden ajatellaan tapahtuvan “kerran elämässä”, niihin saa ja oikeastaan täytyy panostaa.

Toinen romantiikan keskeinen elementti liittyy Illouzin mukaan luontoon. Ei liene sattumaa, että häät järjestetään alkukesäisen vehreässä ja merellisessä Suomenlinnassa. Historiallinen miljöö linnoituksineen poikkeaa arkiympäristöstä ja korostaa siten häiden ainutkertaisuutta.

Hääpaikalle matkustetaan lautalla. Matka symboloi siirtymiä, joita ohjelmassa tapahtuu kolmella tasolla. Ensinnäkin puolisot ja häävieraat siirtyvät konkreettisesti idylliseen häämiljööseen. Toiseksi siirtymä tapahtuu mielikuvien ja kokemusmaailman tasolla: siirrytään arjen yläpuolelle, häiden maailmaan, jota määrittävät luksus ja ainutkertaisuus. Kolmanneksi lauttamatka symboloi siirtymää kohti uutta elämänvaihetta, avioliittoa tuntemattoman puolison kanssa.

 

“Omannäköiset häät” vai vakiintuneet roolit?

Ensitreffit alttarilla -ohjelman pariskuntien häiden puitteet noudattavat siis helposti tunnistettavien oikeiden häiden standardeja. Tutkimuksessani häistä ja häiden järjestämisestä tuli kuitenkin esiin, että häiden ulkoiset puitteet eivät vielä riitä oikeisiin häihin (2) . Häiden on lisäksi kuvastettava hääparin rakkaustarinaa ja yhteistä historiaa. Hääparin näkökulmasta häiden on oltava “omannäköiset”.

Ohjelman häät eivät tietenkään voi olla “omannäköiset”, eiväthän morsian ja sulhanen edes tunne toisiaan. Katsojan näkökulmasta on kuitenkin suorastaan hämmentävää, miten hyvin tuoreet puolisot näyttävät häissään löytävän yhteisen sävelen, vaikka vaihtavat ensimmäiset sanat keskenään vasta alttarilla. Häissä nähdään liikuttuneiden sulhasten puheita, niistä liikuttuneita morsiamia, luontevia ja herkkiä häävalsseja, suudelmia ja onnellisen näköisinä vierekkäin juhlapöydässä istuvia pareja.

Häät ovat rituaali, joka tunnistetaan paitsi vakiintuneista ulkoisista elementeistä, myös rituaaliin osallistuvien käyttäytymisestä. Jo alttarilla tapaava hääpari näyttää omaksuneen morsiamen ja sulhasen roolit, jotka ovat häissä vakiintuneet. Morsiamen ja sulhasen kuuluu näyttää onnelliselta, liikuttua, näyttää rakkautensa puolisoonsa niin häävieraiden kuin hääkuvaajankin edessä. Ohjelman osallistujapariskunnat toimivat häissään juuri siten kuin morsianten ja sulhasten odotetaan toimivan. Hetkittäin on vaikeaa uskoa, että he eivät vielä edes tunne toisiaan.

Ensitreffit alttarilla -nimen teho perustuu juuri häiden vakiintuneisiin rooleihin. Nimi piirtää mieleen paitsi ensitreffit, myös morsiamen ja sulhasen, jotka ovat alttarilla yhtä jännittyneitä ja liikuttuneita kuin kaikki muutkin morsiamet ja sulhaset häissään. Tästä mielikuvasta ei ole ohjelman tuotannossa haluttu luopua, vaikka pariskuntia ei tosiasiassa vihitä alttarilla vaan siviilimenoin.


Häärituaali tarjoaa kokemuksen pyhästä

Voisivatko Ensitreffit alttarilla -pariskuntien häät olla arkisemmat, vaikkapa kipaisu maistraattiin kameroilta salaa? Eivät voisi. Häät ovat niin voimakas romanttisen rakkauden symboli, että ilman sitä rakkaustarina, tai tv-katsojalle tuotettu esitys rakkaustarinasta, jää vajaaksi.

Eva Illouzin mukaan romanttisen rakkauden utopia on aikamme yhteiskunnassa jotakin pyhää, jonka kautta ihminen voi saada intensiivisen emotionaalisen kokemuksen. Häät puolestaan ovat romanttista rakkautta ilmaiseva rituaali, jonka kautta paitsi hääpari, myös osallistujat, voivat astua ulos arjesta ja kokea jotakin täysin arjen yläpuolelle kohottavaa ja pyhää.  

Ensitreffit alttarilla -ohjelman pariskunnilla ei ole yhteistä historiaa rakastavaisina, mutta toimimalla niin kuin morsiamet ja sulhaset kaikissa häissä he tarjoavat tv-katsojille romanttisen rakkauden huippuhetken, joka on niin autenttinen kuin näistä lähtökohdista on mahdollista. Ohjelmassa vietetyt häät imitoivat tarkasti kulttuurista kuvastoa, josta tunnistamme häät häiksi.

Haluamme uskoa romanttisen rakkauden mahdollisuuteen niin vahvasti, että myös ventovieraita yhteen saattavassa tv-ohjelmassa haluamme nähdä häiden kulttuurista kuvastoa uskollisesti noudattavat häät.

 

Teksti: Aino Luotonen
Kuvat: Pixabay

Lähteet:

(1) Illouz Eva (1997) Consuming the romantic utopia. Love and the cultural contradictions of capitalism. Berkeley: University of California Press.

(2) Luotonen Aino (2008) ”Oikeat häät”: yksilöllisten elämysten etsintä kollektiivisissa häärituaaleissa. Julkaisematon pro gradu -tutkielma. Sosiaalitieteiden laitos, Valtiotieteellinen tiedekunta, Helsingin yliopisto.

Perheen ydin ei ole ydinperhe – mutta mitä se sitten on?

Posted on by Aino Luotonen
Lukuaika: 3 min.

Ydinperhe on aikansa elänyt, julistetaan KOM-teatterin tuoreessa näytelmässä MyBaby – komedia tulevaisuuden perheestä. Hulvaton elämysbisneksen kuvaus perää kaikille yhtäläisiä mahdollisuuksia kokea vanhemmuus tavalla, joka ei uuvuta liikaa.

Miten vanhemmuuden kokemus olisi mahdollinen myös niille, jotka eivät elä vakiintuneessa parisuhteessa? Jos lapsen voisi lainata määräajaksi ja palauttaa välillä, olisiko vanhemmuus silloin vähemmän uuvuttavaa kuin mitä se nykyajan perheissä näyttää olevan?

Näitä kysymyksiä käsittelee KOM-teatterin näytelmä MyBaby, jossa ratkaisu löytyy Glowheadz-start up -firman elämysbisneksestä. MyMom- ja MyDad-palvelujen lisäksi yritys kehittelee MyBaby-palvelua, jonka avulla kuluttaja voisi täyttää tarpeensa hoivata ja olla vanhempi vuokraamalla lapsen silloin kun haluaa.

Glowheadzin uskomattoman dynaamisessa tiimissä uskotaan, että kuluttajien tarpeisiin vastataan tarjoamalla mahdollisimman autenttinen kokemus vanhemmuudesta. Vanhempana oleminen esitetään näytelmässä vaivalloisena ja hermoja raastavana vauvanhoitona, joskin tunnelmaa välillä kohottaa symbioottinen imetyshetki.  Vanhempien taakkaa helpottaa se, että MyBabyn voi tilata vain lyhyeksi ja ajaksi lopun aikaa “olla vapaa”, kuten näytelmässä todetaan.

Näytelmä on hillitön komedia, jossa start-upin ideanikkarit simuloivat kollektiivista synnytyskokemusta sähköpaimeneen kytkettynä ja jossa vaippoja vaihdetaan vauvoja esittäviltä aikuisilta. Se saa katsojan nauramaan vedet silmissä, samastumaan ja tuntemaan myötähäpeää. Samalla näytelmä kuitenkin herättää perhetutkijan pohtimaan vakavampia vanhemmuuteen liittyviä teemoja, jotka kytkeytyvät laajempaan yhteiskunnalliseen keskusteluun.

 

Perhesuhteet vaivalloisena työnä

Näytelmässä nousee esiin kaksi erillistä, mutta toisiinsa kytkeytyvää näkemystä vanhemmuudesta. Ensimmäinen on ajatus siitä, että mahdollisuus vanhemmuuteen kuuluu kaikille. MyBaby-palvelun avulla myös ne, joiden on vaikeaa tai mahdotonta saada esimerkiksi biologinen lapsi, saisivat kokea hetkiä vanhempana. Juuri tähän viittaa näytelmän julistus ydinperheestä aikansa eläneenä perhemuotona.

Perhemuotojen moninaistuessa yhä useampi tarvitsee – ja toivottavasti myös saa – mahdollisuuden vanhemmuuteen myös ydinperheen ulkopuolella. Älyttömän vauvanvuokrausidean kautta näytelmä korostaakin kaikkien tasa-arvoisia mahdollisuuksia vanhemmuuteen.

Kuva: KOM-teatteri / Marko Mäkinen

Toiseksi näytelmässä vanhemmuutta käsitellään raskaana tehtävänä, josta on perusteltua päästä irrottautumaan. Vanhemman ja lapsen välinen suhde ja pikkulapsen hoiva eivät ole vain autuasta symbioosia vaan myös vastenmielistä kakkavaippojen vaihtoa, koliikkia ja kaaosta. Vanhemmuus esitetään vaivalloisena työnä, joka voi ajaa jopa hermoromahduksen partaalle. Itse asiassa hoivan ja yhdessäolon positiiviset puolet jäävät näytelmässä pitkälti implisiittisiksi. Näytelmän maailmassa MyBaby-palvelulla on hyvinkin kysyntää: kukapa haluaisi tehdä näin stressaavaa hommaa jatkuvasti.

Nämä kaksi käsitystä vanhemmuudesta heijastavat laajempaa julkista keskustelua, jossa korostetaan vanhemmuuden vaativuutta ja vanhempien kokemia paineita sekä vanhempien tarvetta ja oikeutta huolehtia omasta hyvinvoinnistaan ja jaksamisestaan ottamalla omaa aikaa. MyBaby-liikeidea on toki nykykäsitysten ja lainsäädännön valossa parodiaa. Se herättää kuitenkin pohtimaan, olisiko vanhemmuus helpompaa, jos lapsen voisi tilata määräajoiksi. Helpottaisiko se vanhemmuuden taakkaa? Voiko vanhemmuudesta välillä olla vapaa?

 

Mikä on perheen ydin?

Perhesuhteita käsitellään tämän hetken tutkimuksessa esimerkiksi yksilöiden kokemuksen ja merkityksenantojen näkökulmasta: perhettä ovat ne henkilöt, jotka ihminen kokee perheeksi. Perhesuhteet eivät noudata kotitalouksien, avioliittoinstituution tai biologisen sukulaisuuden rajoja. Sen sijaan perhesuhdetta määrittäväksi tekijäksi voivat nousta esimerkiksi läheisyys, yhteinen historia, hoiva ja huolenpito.

Perhesuhteet eivät siis merkitse vain arkista hoivaa vaan ne ovat moniulotteisia sidoksia. Kun perhesuhteita määrittää emotionaalinen ja fyysinen läheisyys, vastuu ja yhteenkuulumisen tunne, on vaikeaa kuvitella, että suhteesta voisi olla vapaa. Lapsen voi jättää jonkun toisen hoitoon ja vaihtaa vapaalle, jolloin vanhemmuuden arkisten askareiden taakka kevenee.

Sidokseen liittyvät tunteet – esimerkiksi rakkaus, huoli ja vastuu – eivät kuitenkaan katoa silloinkaan. Esimerkiksi lapsestaan välillä erossa elävän vanhemman vanhemmuus ei välillä katoa, vaikka vuoroviikoin lapsen arkisista tarpeista huolehtisi toinen vanhempi.

Kuva: KOM-teatteri / Marko Mäkinen

Perheen ydin muodostuu ehkä lopulta kuulumisen tunteista, läheisyyden kokemuksesta ja luottamuksesta. Nämä perheen ytimen komponentit eivät kuitenkaan esiinny vain ydinperheessä tai lapsen ja biologisen vanhemman suhteessa. Yhteenkuuluvuus, läheisyys ja luottamus voivat syntyä erilaisia reittejä, jolloin vaikkapa ystävästä, sisaruksen puolisosta tai entisestä seurustelukumppanista voi tulla perhettä.

Entä sitten Glowheadzin kehittämä bisnesidea? Tosiasiassa arjen askareisiin ja hoivaan apua tarjoavat palvelut ovat jo arkipäivää: lastenhoitajat, siivouspalvelut, aviomies- ja vaimopalvelut ovat monelle tuttuja. Varamummo- ja varapappa-palvelut puolestaan lienevät harvoin kaupallisia, mutta niiden idea on lähellä MyBabya: tarkoitus on tarjota sekä elämys aikuiselle että hoivaa lapselle.

Vanhemmuuskokemusta tarjoava start-up ei siis ehkä olekaan niin utopistinen ajatus kuin ensi alkuun tuntuisi. Hienoa siinä olisi kaikkien kuluttajien tasa-arvoinen mahdollisuus kokea siivu vanhemmuutta. Epäilen kuitenkin, että perhesuhteiden ydin ei taivu elämysbisnekseen. Arkisen yhdessäolon ja hoivan lisäksi perhesuhteissa on kyse läheisyydestä, kuulumisen tunteista ja vastuusta. Näitä tunteita ei voi kaupallistaa, eikä niistä voi olla vapaa.

 

Kirjoittaja: Aino Luotonen
Kuva: Sonya Mantere / perheyhteiskunta.fi ja KOM-teatteri / Marko Mäkinen

MyBaby – komedia tulevaisuuden perheestä KOM-teatterissa.
Käsikirjoitus: Salla Viikka ja Hilkka-Liisa Iivanainen
Ohjaus: Hilkka-Liisa Iivanainen

Meillä kaikilla on kaksi perhettä

Posted on by Aino Luotonen
Lukuaika: 3 min.

Ihanteellinen kuva omasta perheestämme ei useinkaan kohtaa sitä arkista perhettä, jonka kanssa elämme. Toiveiden ja todellisuuden ristiriita tulee näkyväksi erityisesti kriiseissä ja muutostilanteissa, mutta on olemassa myös muulloin. Itse asiassa voidaan ajatella, että meillä kaikilla on ikään kuin kaksi perhettä.

Jokaisella on kuvitelmia siitä, millaista perhe-elämän tulisi olla. Olemme kaikki myös kokeneet niitä hetkiä, jolloin perheeseen kohdistamamme odotukset eivät ole täyttyneet. Tällainen hetki voi olla esimerkiksi joulunvietto, jossa ei vallitsekaan leppoisa ja sukuyhteyttä vaaliva tunnelma, vaan yksi stressaantuu järjestelyistä, toinen humaltuu liikaa ja kolmas murjottaa. Odotukset joutuvat koetukselle myös parisuhteen päättyessä, jolloin unelma yhteisestä tulevaisuudesta murtuu. Tai aikuisten sisarusten suhteet saattavat perintöriidan seurauksena muuttua jännitteisiksi tai jopa katketa, aiheuttaen samalla ehkä katkoksia myös muihin suhteisiin sukulaispiirissä.

Historioitsija John Gillis (1) erottelee kaksi rinnakkaista perheen käsitettä: kuvitellun perheen ja eletyn perheen. Kuviteltu perhe viittaa siihen, millaisena haluaisimme perheemme nähdä. Se on mielikuva, joka kytkeytyy kollektiivisesti jaettuihin ihanteisiin perheestä, perherituaaleihin ja perhettä koskeviin myytteihin. Tämä on perhe, jonka varassa elämme: se merkitsee meille ennen kaikkea emotionaalista yhteenkuulumista, läheisyyttä ja tukea.

Eletty perhe puolestaan viittaa arkiseen perhe-elämään. Toisin kuin kuviteltu perhe, tämä eletty perhe pitää sisällään myös ristiriitoja, jännitteitä, konflikteja ja katkoksia. Se on perhe, jonka kanssa elämme, kaikkine puutteineenkin.

Suhteet ihmisten välillä näyttäytyvät erilaisina kuvitellussa perheessä ja eletyssä perheessä. Kuviteltuun perheeseen liittyy ajatus jatkuvuudesta ja luotettavuudesta: perhesuhteita pidetään pysyvinä ja muuttumattomina. Eletyn perheen todellisuus on toisenlainen: arjessa suhteisiin tulee säröjä tai pitkiäkin katkoksia ristiriitojen seurauksena. Eletyt perhesuhteet ovat alttiita muutokselle, ja yksittäinen muutos perheessä voi asettaa useammankin suhteen uuteen valoon. Näin voi tapahtua esimerkiksi eron jälkeen tai uudessa parisuhteessa, kun lähipiiriin ilmestyy uusia ihmisiä, esimerkiksi uuden kumppanin lapsi.

Eletyn perheen arkinen suhdemuodostelma ei siis useinkaan vastaa kuvitellun perheen suhteiden joukkoa. Emme esimerkiksi välttämättä onnistu vaalimaan läheistä suhdetta omiin vanhempiimme vaikka toivoisimmekin. Toisaalta eletty perheemme saattaakin pitää sisällään vaikkapa läheisiä ystäviä, joita taas ei kuviteltuun perheeseen, kollektiivisesti jaettuun perheideaaliin, usein kuulu.

Gillisin erottelu kuvitellun ja eletyn perheen välillä tekee näkyväksi ristiriitaisuuden, joka perheeseen ja perhesuhteisiin liittyy. Kollektiivisesti jaetut ideaalit, myytit ja ihanteet perheestä näkyvät median kuvastossa ja populaarikulttuurissa. Ne tarjoavat meille eräänlaisen tulkintakehyksen, jonka avulla jäsennämme kokemusta eletyn elämän perheestä.

perheyhteiskunta.fi / Sonya Mantere

Populaarikulttuurissa kuvitellun perheen ja eletyn perheen erottelua heijastavia kuvauksia löytyy esimerkiksi 2000-luvun suositusta tv-sarjasta Gilmoren tytöt (2000–2007, 2016). Sarjassa käsitellään kevyellä otteella perhesuhteisiin kohdistuvien odotusten ja todellisuuden ristiriitaa, joka on yksi sarjan keskeisistä jännitteistä.

Gilmoren tytöissä teininä äidiksi tullut Lorelai, hänen teini-ikäinen tyttärensä Rory sekä Lorelain vanhemmat Emily ja Richard törmäilevät jatkuvasti tahoillaan eletyn ja kuvitellun perheen ristiriitaan. Emily ja Richard kärsivät etäisestä suhteestaan Lorelaihin ja pettyvät toistuvasti tämän elämäntapavalintoihin, jotka ovat ristiriidassa vanhempien yläluokkaiseen asemaan kytkeytyvien käyttäytymisnormien kanssa. Emilylle ja Richardille perherituaalit ja se, millaisena perhe ulkopuolisille näyttäytyy, ovat keskeisessä asemassa. Gillisin ajatuksen mukaan elettyä perhettä tulkitaan kuvitellun perheen kautta. Emilyn, Richardin ja Lorelain tapauksessa se johtaa useimmiten voimakkaisiin ristiriitoihin ja pettymyksiin.

Lorelain kuvitellussa perheessä omia vanhempia pidetään etäällä, kaukana eletystä perheestä ja omasta arjesta, ihmisinä, joita tavataan mielellään pikaisesti juhlapyhinä. Kuvitelma törmää todellisuuteen, kun vanhemmista tulee tuen ja avunannon kautta osa elettyä perhettä. Suhde ei enää olekaan niukkaan yhteydenpitoon perustuva etäinen suhde, vaan kerta toisensa jälkeen illallispöydässä päädytään kiivaisiin väittelyihin henkilökohtaisista asioista ja voimakkaat ristiriidat johtavat jopa katkoksiin tyttären ja vanhempien suhteissa.

Sarjan hahmot tulkitsevat elettyä perhettä omista lähtökohdistaan, kuitenkin aina peilaten sitä kuviteltuun perheeseen. Sarjassa perhesuhteisiin liittyvää ristiriitaisuutta tehdään näkyväksi ja samalla onnistutaan hiukan kyseenalaistamaan perheeseen kohdistuvia kollektiivisia ideaaleja.

Kuvitellun perheen ja eletyn perheen käsitteiden avulla voidaan tarkastella sitä, mikä perhe on ja mikä on ihmisten kokemus siitä, oli sitten kyse meistä itsestämme tai perhettä koskevan tutkimuksen kohteista. Tarvitsemme sekä perhettä, jonka varassa elämme, että perhettä, jonka kanssa elämme.

Lähteet:

(1) Gillis, John (1997) A World of Their Own Making. Myth, Ritual, and the Quest for Family Values. Cambridge, Massachusetts: Harvard University Press.