Kaiken selittäminen kulttuurilla johtaa harhaan

Lukuaika: 3 min.

Lasten ja heidän vanhempiensa väliset suhteet rakentuvat erilaisille arvoille ja odotuksille eri maissa ja kulttuureissa – noin yleisesti ottaen. Jotta siirtolaisuuteen liittyvä perhetutkimus ei juuttuisi ennakkoluulojen toistamiseen, tarvitaan suurten linjojen rinnalle yksilö- ja perhetason analyysia.

Tutkija haastattelee viittä suomalaistyttöä ja viittä kurdityttöä. Kurditytöistä kaksi kertoo, että heidän liikkumisensa vapaa-aikana koulun jälkeen on hyvin rajoitettua ja että vanhemmat eivät halua heidän solmivan läheisiä suhteita suomalaisnuorten kanssa. Suomalaisnuorista kukaan ei ole kokenut voimakasta vapauden rajoittamista.

Vaikka laadullisessa tutkimuksessa ei pyritäkään tekemään yleistyksiä, vaikuttaa siltä, että tyttöjen tilan ja ajankäytön rajaaminen on yleisempää kurditaustaisilla kuin kantasuomalaisilla tytöillä. Enemmistö haastatelluista kurditytöistä ei kuitenkaan ole kokenut tällaista vapaa-ajan rajoittamista.

Edellä kuvailtu tilanne on esimerkki siitä, millaisia haasteita kulttuurisen monimuotoisuuden esiin tuominen tutkijalle asettaa. Kulttuuri ja yhteiskuntajärjestelmä vaikuttavat siihen, millaisiksi sukupolvisuhteet – eli suhteet lasten, heidän vanhempiensa ja isovanhempiensa välillä – eri maissa muodostuvat.

Kuitenkin harva meistä on tyylipuhdas kulttuurinsa edustaja ja kulttuuristen tekijöiden esiintuominen perhesuhteiden selittäjänä johtaa usein vain stereotyyppisten karikatyyrien toistamiseen ja vahvistamiseen.

Vaikka kulttuuri käsitteenä onkin liukas ja liikkuva, suuria linjoja esimerkiksi arvojen tasolla on mahdollista maalata. Eri kulttuureja vertailevissa tutkimuksissa maita ja kulttuureita jaotellaan usein karkeasti individualismi–kollektivismi-akselilla. Kollektiivisten arvojen kulttuureissa sukupolvisuhteiden nähdään olevan tärkeämpiä ja velvoittavampia kuin yksilöllisyyttä korostavissa kulttuureissa, joita muun muassa Suomi edustaa.

 

Kulttuuri_tekstikuva

 

Kulttuuristen arvostusten lisäksi yhteiskunnan turvaverkosto ja hyvinvointipalvelut vaikuttavat siihen, millaisia odotuksia perheenjäsenten ja sukulaisten välisiin suhteisiin kohdistetaan. Kun valtio tukee perheitä vain vähän tai ei lainkaan, perheenjäsenten toisilleen antama aineellinen ja aineeton tuki korostuvat.

Kulttuuristen erityispiirteiden kautta voidaan jäsentää sitä, miksi ja miten lasten ja heidän vanhempiensa suhteet ymmärretään joiltain osin eri tavoin eri maissa. Perhekulttuurin eli yksittäisen perheen omaksumien kulttuuristen tapojen ja käytäntöjen merkitys on perheenjäsenten välisille suhteille kuitenkin kulttuuria suurempi. Esimerkiksi vanhempien kanssa lapsuudessa vietetty aika vaikuttaa lasten haluun ja panostukseen omista vanhemmista huolehtimisessa (Silverstein ym. 2002).

Lisäksi on huomioitava, että sukupolvisuhteita jäsentävät kaikissa kulttuureissa kunnioitus (respect) ja hoiva (care) (Silverstein 2016). Vaihtelua eri kulttuurien välillä ilmenee kuitenkin siinä, millaisia irtiottoja omista lapsista, vanhemmista ja isovanhemmista pidetään missäkin ikävaiheessa hyväksyttävinä ja millaisia (sosiaalisia) sanktioita normista poikkeamisesta seuraa.

Sukupolvisuhteiden piirteiden selittäminen kulttuurisilla tekijöillä tulee erityisen kimurantiksi muuttoliikkeen yhteydessä. Maahanmuuttajat edustavat uudessa kotimaassaan usein korostetulla tavalla (ja tahtomattaankin) omaa etnistä ryhmäänsä ja heihin kohdistuu stereotyyppisiä oletuksia ja odotuksia. Sen lisäksi, että yksilö- ja perhetason erot etnisten ryhmien sisällä ovat perhesuhteita tarkasteltaessa suuria, maahanmuutto itsessään voi muuttaa perheenjäsenten välisiä suhteita.

Tutkimusten mukaan maahanmuutto lähentää usein perheenjäseniä toisiinsa sosiaalisten verkostojen kaventuessa. Usein osa perheenjäsenistä jää lähtömaahan, mikä voi muuttaa perheen dynamikkaa ja arkea. Perhe voi myös tiivistyä, koska perheenjäsenet jakavat yhteisen kokemuksen uuteen maahan muuttamisesta ja ovat uudessa maassa ainakin aluksi toisistaan riippuvaisempia kuin lähtömaassa (Alitolppa-Niitamo 2010).

Uudessa kulttuurisessa ja yhteiskunnallisessa ympäristössä eläminen voi muokata käsityksiä sopivista perhesuhteista. Lähtömaan ja uuden kotimaan käsitykset sukupolvisuhteista voivat joutua muuton myötä myös törmäyskurssille. Esimerkiksi Suomeen muuttaneet vanhemmat voivat olettaa lastensa noudattavan lähtömaan kulttuurista koodistoa vaikkapa hoivan ja taloudellisen vastuunkannon suhteen, kun taas nuoret tottuvat yksilöllisempien valintojen mahdollisuuksiin.

Uuteen maahan muuttaminen voi johtaa myös siihen, että vanhemmat alkavat painottaa niitä lähtökulttuurin piirteitä, esimerkiksi uskonnollisuutta tai perheen ja yhteisöllisyyden korostamista, joita uusi yhteiskunta ei heidän kokemuksensa mukaan tue (Stepien 2008; Chan & Tam 2016). On myös muistettava, että vaikka arvot ja sukupolvisuhteisiin liitetyt odotukset perheiden välillä eri maissa vaihtelevat, ovat perhe-elämän käytännöt usein lähellä toisiaan (Alitolppa-Niitamo 2010). Arvot usein myös muuttuvat ihmisen iän ja kokemusten karttuessa (Helkama 2015, 8).

Kulttuuri tarjoaa näkökulman sukupolvisuhteiden yleisten ja erityisten piirteiden analysoimiseen, mutta perheenjäsenten välisiä suhteita ei voida selittää kulttuurilla.

Esimerkiksi kurditytön vapaa-ajan rajoittaminen (tai rajojen puute) ei palaudu yksiselitteisesti tietyn kulttuurin normistoihin, vaan perhe-elämän käytäntöihin vaikuttavat monet muutkin seikat. Kulttuurin ja yhteiskuntajärjestelmän avulla voidaan kyllä yleisellä tasolla kuvata sukupolvisuhteiden tyypillisiä piirteitä, mutta yksittäisenä selittäjänä kulttuuri on harhaanjohtava.

 

Kirjoittaja: Elina Turjanmaa
Kuva: IM Free, Mamnaimie

Lähteet:

Alitolppa-Niitamo, Anne (2010) Perheen akkulturaatio ja sukupolvien väliset suhteet. Teoksessa Tuomas Martikainen & Lotta Haikkola (toim.) Maahanmuutto ja sukupolvet. Helsinki: Hakapaino, 45–64.

Helkama, Klaus (2015) Suomalaisten arvot. Mikä meille on oikeasti tärkeää? Tallinna: Meedia Zone OÜ.

Chan, Hoi-Wing & Tam, Kim-Pong (2016) Understanding the Lack of Parent–Child Value Similarity. The Role of Perceived Norms in Value Socialization in Immigrant Families. Journal of Cross-Cultural Psychology, 1–19. (Advance online publication, julkaistu ennakkoon verkossa 4.3.2016).

Silverstein, Merril; Conroy, Stephen; Wang, Haitao; Giarrusso, Roseann & Bengtson, Vern (2002) Reciprocity in parent-child relations over the adult life course. Journal of Gerontology: Social Sciences, 57(1), S3–S13.

Silverstein, Merril (2016) Adult children providing support to their aging parents: Mixed motives over the family life course. Luento Intergenerational Family Solidarity across Europe (INTERFASOL) -verkoston kurssilla Portossa 4.4.2016.

Stepien, Anne (2008) The dream of family. Muslim migrants in Austria. Teoksessa Ralph Grillo (toim.) The family in question. Immigrant and ethnic minorities in multicultural Europe. Amsterdam: Amsterdam University Press, 165–186.

Omat rahat vai sama elintaso?

Lukuaika: 3 min.

Av(i)oliitoissa syntyy sanallisia ja sanattomia sopimuksia siitä, miten rahat liitossa jaetaan. Pariskunnat määrittelevät yhteistä ja yksityistä taloutta usein tilanteessa, jossa toinen puoliso tienaa enemmän.

Eräässä tutkimuksessa kuvattiin tilannetta, jossa pariskunnan mies halusi lähteä puolisonsa kanssa lomamatkalle. Puoliso oli periaatteessa kiinnostunut lomasta, mutta hänellä ei ollut siihen varaa, joten hän ehdotti loman siirtämistä kunnes saisi säästettyä tarpeeksi. Kun mies ehdotti maksavansa molempien matkan, nainen kieltäytyi. Hänelle oli tärkeää elää omilla rahoillaan. Toisaalla kuulemassani tarinassa mies sen sijaan lähti lomalle yksin, koska kotihoidon tuella elävällä puolisolla ei ollut varaa lähteä mukaan. Mielikuvissamme perheet kuitenkin lomailevat yhdessä ja aurinko paistaa.   

Teollistuneen yhteiskunnan perheihanne rakentui sukupuolittuneiden perheroolien varaan: miehen vastuulla oli ansiotyössä käyminen ja perheen elättäminen naisen toimiessa kodin ja lasten hoitajana. Oletus oli, että mies käyttää rahansa perheen hyväksi, ehkä jopa puolisonsa kanssa neuvotellen. Nykyisin yhä useampi liitto perustuu tehtävien ja vastuiden tasaisempaan jakautumiseen, jopa niin, että ideaalina on symmetrinen parisuhde.

Taloudellisten vastuiden tasaista jakamista helpottaa, jos puolisot ansaitsevat suunnilleen saman verran. Puolisoiden väliset tuloerot ovat kuitenkin tavallisia, vaikka suomalaisilla onkin taipumus valita puoliso samasta sosioekonomisesta ryhmästä (Mäenpää 2015). Rahan jakamisen käytäntöjä ratkotaan suomalaisissa perheissä monenlaisissa tilanteissa, joissa tuloerot johtuvat sekä työmarkkinoista että perheen sisällä tehdyistä vastuiden jakamisten tavoista.

Kysymys puolisoiden taloudellisesta yhteisvastuusta ja toisaalta erillisyydestä tulee erityisen selvästi esille, kun toisen tulot jäävät pois tai alenevat ratkaisevasti esimerkiksi työttömyyden tai pitkäaikaisen sairauden vuoksi, tai kun keskustellaan siitä, voiko toinen jäädä pois töistä hoitamaan yhteistä lasta. Ansiotasojen eroja voi kasvattaa myös toisen puolison opiskelu tai vuorotteluvapaa, tai se, että muuttopäätöksiä tehdään vain toisen uraa silmällä pitäen. Lisäksi henkilökohtaisista ratkaisuista riippumatta palkkatasot eri ammateissa vaihtelevat, eikä työlle omistautuminen näy aina palkan suuruudessa. Edellä luetellut käytännön tilanteet voivat, pariskunnasta riippuen, näyttäytyä talouden näkökulmasta joko yksityisinä tai yhteisinä asioina.

 

Annen kirjoitukseen

 

Yhteisen talouden voidaan ajatella symboloivan perheen yhteisyyttä. Pitkään yhdessä olleilla ja naimisissa olevilla pareilla yhteinen talous on yleisempi kuin muilla pareilla (Raijas 2011). Australialainen tutkija Carole B. Burgyone on tutkinut puolisoiden välistä rahankäyttöä omistajuuden ja hallinnan näkökulmasta. Hän on tullut siihen tulokseen, että sopimus rahojen yhteisyydestä ja niiden ohjaaminen yhteiselle tilille ei kuitenkaan välttämättä johda av(i)oparien kesken tasa-arvoiseen kuluttamiseen. Psykologisesti ansaitseminen liitetään niin vahvasti omistajuuteen, että rahan kokee omakseen nimenomaan se, jonka työllä se on perheeseen ansaittu. Se, joka ei ansaitse yhtä paljoa, voi kokea, että raha on hieman vähemmän hänen, ja siksi hän ehkä myös kuluttaa varovaisemmin. Burgoynen (1990) mukaan yksilölliset kulutuserot tasoittuvat varmimmin, jos yhteiseltä tililtä erotetaan kummallekin yhtä paljon rahaa yksityistä kulutusta varten.

Yhteisen ja erillisen rahan käytännöllä voidaan siis varmistaa, että tietty osa rahoista jää yksityiseen käyttöön. Tällainen rahan hallinnan käytäntö on myös suhteellisen yleinen Suomessa (ks. myös Raijas 2011). Käytännössä näin toimivien parien ratkaistavaksi jää edelleen se, kuinka paljon kumpikin siirtää tuloistaan yhteiselle tilille. Siirretäänkö yhteiselle tilille molemmilta joka kuukausi sama summa? Vai siirretäänkö sinne tulojen mukaan määräytyvä prosenttiosuus, jolloin tuloeroa tasoitetaan puolisojen välillä?  Vai tulisiko kulutusmahdollisuuksien ero perheen sisällä poistaa kokonaan? Tällöin yhteisen tilin kartuttaminen tapahtuisi ansiotason mukaan niin, että kummallekin jää kuukausittain yksityiselle tililleen yhtä paljon rahaa. Tässä mallissa kulutusmahdollisuuksien tasa-arvoisuus ylittäisi taloudellisen riippumattomuuden periaatteen.   

Voidaan ajatella, että yhteisyyden ja erillisyyden välinen jännite tulee näkyväksi pariskuntien rahan jakamisen tavoissa. Tämän jännitteen äärellä ollaan myös, kun av(i)osuhteessa ratkaistaan, millainen kuluttaminen on yhteistä ja millainen yksityistä. Lopulta mikään ei näytä olevan täysin yksityistä, jos puolisoita sitovat toisiinsa yhteiset taloudelliset vastuut. Yksityinen kulutus vähentää mahdollisuuksia yhteiseen kulutukseen ja päinvastoin.

Minkäänlaista perheen talouden yleissopimusta, johon pariskunta voisi yhteistuumin sitoutua, ei ole olemassa – lukuun ottamatta avioliittoon sisältyvää väljää muotoilua puolisoiden keskinäisestä elatusvelvollisuudesta. Yksittäisissä perheissä kehitellään omia taloudellisia käytäntöjä joko avoimesti neuvotellen tai sanattomasti toisten perheenjäsenten toimintaan vastaten. Rahasta puhuminen puolisoiden kesken saatetaan kokea vaikeaksi (Raijas 2011; Repo 2003) eikä perheen raha-asioista välttämättä puhuta kovin tarkkaan ystävienkään kanssa.

Rahan jakamisen perustuminen yksiselitteiselle mallille tuskin olisikaan mahdollista, koska perheiden vaiheet ja kokoonpanot sekä osapuolten käsitykset hyvistä jakamisen tavoista ovat moninaisia. Ihanteellisessa tapauksessa yhteisyyden ja erillisyyden välisessä jännitteessä löydetty ratkaisu koetaan molemmin puolin oikeudenmukaisena.


Kirjoittaja: Anne Mattila
Kuva: StockSnap.io

Lähteet:

Burgoyne, Carole B. (1990) Money in marriage: How patterns of allocation both reflect and conceal power. Sociological Review 38:4, 634–665.

Ludwig-Mayerhofer, Wolfgang; Allmendinger, Jutta; Hirseland, Andreas & Schneider, Werner (2011) The power of money in dual-earner couples: A comparative study. Acta Sociologica 54:4, 367–383.

Mäenpää, Elina (2015) Socio-economic homogamy and its effects on the stability of cohabiting unions. Finnish Yearbook of Population Research, Supplement. Helsinki: Väestöliitto.

Raijas, Anu (2011) Money management in blended and nuclear families. Journal of Economic Psychology 32, 556–563.

Repo, Katja (2003) Perheen sisäisen rahatalouden jännitteitä. Teoksessa Hannele Forsberg ja Ritva Nätkin (toim.) Perhe murroksessa. Kriittisen perhetutkimuksen jäljillä. Helsinki: Gaudeamus, 64–85.