Kategoria: Tasa-arvo

Parisuhdeseksi on tasa-arvokysymys

Posted on by Annukka Lahti
Lukuaika: 4 min.

Seksologisen parisuhdetyön ammattilaiset tuovat heteroparisuhteen seksistä puhuessaan painokkaasti esille vastavuoroisuuden tärkeyttä. Heteroparisuhteiden  laajemmat tasa-arvokysymykset usein sivuutetaan.  Seksiin vaikuttavat kuitenkin olennaisesti ne tavat, joilla heteroparisuhteissa muutoin eletään.

Tarkastelin sukupuolentutkimuksen alan väitöstutkimuksessani suomalaisten seksologisen parisuhdetyön ammattilaisten käsityksiä heteroparisuhteen seksuaalisuudesta, seksistä, halusta ja näihin liittyvistä ongelmista.

Seksologisella parisuhdetyöllä tarkoitan sellaista ammatillista ohjaus-, neuvonta- ja terapiatyötä, jonka fokuksessa ovat parisuhteen seksuaalisuus ja seksi. Työtä ohjaa huoli parisuhteiden seksuaalisista ongelmista ja sitä tehdään parisuhteiden seksuaalisen hyvinvoinnin nimissä.

 

Seksologien seksikeskeinen näkökulma heteroparisuhteeseen

Seksologisessa parisuhdetyössä seksuaalisuus ymmärretään jokaisen yksilön sisäisenä ominaisuutena ja parisuhdetta tarkastellaan ensisijaisesti seksuaalisena ihmissuhteena.

Ammattilaisten tulkinnoissa seksillä on heteroparisuhteessa tärkeä merkitys. Seksin ajatellaan ilmentävän parisuhteessa rakkautta ja huolenpitoa sekä edistävän parisuhteessa olevan ihmisen terveyttä ja kokonaisvaltaista hyvinvointia. Ammattilaiset toistavat ajatusta, että seksi sitoo kumppanit yhteen ja tekee parisuhteesta onnellisen ja kestävän.

Seksuaalisen tyytyväisyyden merkitystä painottava seksologinen näkökulma on tärkeä parisuhdetyössä, koska heteroparisuhteessa olevilla ihmisillä on usein toive, että oma parisuhde tarjoaa mahdollisuuden antoisaan seksielämään.

Näkökulmalla on kuitenkin rajansa. Se esimerkiksi ohjaa käsittelemään seksiä usein täysin irrallaan laajemmasta heteroseksuaalisesta kontekstista.

 

Haluttomuus seksiin on ratkaisua vaativa ongelma

Seksologisen parisuhdetyön seksikeskeiset lähtökohdat huomioon ottaen ei ole yllättävää, että työssä kannetaan erityistä huolta parisuhteessa olevien ihmisten seksuaalisesta halusta ja parisuhteen seksin määrästä.

Seksologisen tutkimuksen ja ammattilaisten asiakastyökokemuksen perusteella suomalaisissa heteroparisuhteissa yleisin seksuaaliongelma on kumppanien seksuaalisen halukkuuden ja kiinnostuksen (määrällinen) erilaisuus. FINSEX-tutkimuksen perusteella heteroparisuhteessa seksiä vähemmän haluava osapuoli on useimmiten nainen. Myös heteromiehet voivat olla haluttomia, mutta vähäinen tai puuttuva seksin halu nähdään erityisesti parisuhteessa olevien heteronaisten seksuaaliongelmaksi.

Halun vähäisyys nähdään ongelmallisena ja hoitoa vaativana, koska haluttomuuden seurauksena parisuhdeseksi usein vähenee tai loppuu kokonaan. Parisuhteessa olevien ihmisten halun vähäisyys on paitsi seksologinen myös kulttuurinen huolenaihe, mistä kertoo esimerkiksi se, että se on median seksikeskustelujen kestoteema. Varsinkin heteronaisten seksuaalisesta haluttomuudesta on keskusteltu jo kyllästymiseen asti.

Seksologian ammattilaiset tarjoavat erilaisia selityksiä halun vähäisyyteen. Lähtökohta on, ettei kukaan ole omasta tahdostaan haluton, vaan että haluttomuuteen on aina jokin mielekäs syy. Haluttomuuden selitykset voi karkeasti jakaa yksilöön itseensä liittyviin biologisiin tai psyykkisiin tekijöihin ja parisuhteeseen eli kumppanien väliseen tunne- ja seksisuhteeseen liittyviin tekijöihin.

Haluttomuus tulkitaan useimmiten nimenomaan parisuhdeongelmaksi, jonka syyt löytyvät kommunikaatioon ja vuorovaikutukseen liittyvistä vaikeuksista. Syyn tunnistamisen nähdään olevan avain haluttomuuden ratkaisemiseen.

 

 

Onko heteroparisuhteessa tärkeämpää säännöllinen seksi vai tasa-arvo?

Vaikka miesten kotitöihin ja lastenhoitoon käyttämä aika on lisääntynyt, naiset käyttävät näihin silti edelleen enemmän aikaa kuin miehet. Kotitöiden jakaminen on tutkitusti yksi yleisimmistä ristiriitojen aiheuttajista heteroparisuhteissa. Usein naiset kokevat olevansa liikaa vastuussa kotitöistä ja muusta kotiin liittyvästä huolenpitotyöstä ja ovat tyytymättömiä ja turhautuneita vastuun epätasaiseen jakautumiseen (1).

Kotitöissä ei ole kyse vain käytännön työnjaosta, sillä niiden tekeminen tulkitaan myös välittämisen ja huolenpidon ilmaisuksi. Kotitöiden kautta käsitellään myös kysymyksiä sukupuolten välisestä tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta sekä parisuhteessa vallitsevasta vastavuoroisuudesta ja kumppanin arvostamisesta.

Heteroparisuhteessa olevien kokemuksia tutkineet Sinikka Elliot ja Debra Umberson havaitsivat, että seksuaalisuus on mutkikkaassa yhteydessä arjen järjestelyihin, kuten kotitöihin, rahan- ja ajankäyttöön sekä parisuhdetta koskevaan päätöksentekoon.

Seksologisessa parisuhdetyössä seksiä pyritään kuitenkin usein käsittelemään irrallaan muista parisuhdekäytännöistä ja sosiaalisista ja materiaalisista sidoksista, kuten yhteisistä lapsista tai taloudellisista sitoumuksista. Ne paitsi sitovat kumppaneita yhteen, myös tekevät parisuhteesta eroamisen vaikeammaksi.

Seksologinen seksikeskeinen näkökulma konkretisoituu tavassa, jolla ammattilaiset käsittelevät naisten haluttomuutta. Vähäistä halua ja kiinnostusta seksiin saatetaan selittää esimerkiksi naisten ansiotyön ja kotityön kaksoistaakan aiheuttamalla uupumuksella tai naisten tyytymättömyydellä epätasa-arvoiseen työn- ja vastuunjakoon.

Ammattilaiset siis kyllä tunnistavat heteroparisuhteiden epätasa-arvoiset sukupuolittuneet käytännöt. Satunnaisia kommentteja lukuun ottamatta aineistossani ei kuitenkaan arvioida kriittisesti sitä, että vastuu kotitöistä ja huolenpidosta on heterosuhteessa tyypillisesti naisilla. Tämä ikään kuin vain todetaan vallitsevana asiantilana, joka mahdollisesti vähentää halua seksiin.

Ammattilaiset eivät käsittele myöskään sitä, miten parisuhteen osapuolet voisivat muuttaa toimintaansa siten, että työnjako ja vastuunkanto olisivat oikeudenmukaista ja tasa-arvoista.

Sen sijaan saatetaan opastaa siinä, miten konkreettisesta epätasa-arvosta tai epäoikeudenmukaisuuden kokemuksesta huolimatta naiset voisivat huolehtia siitä, että parisuhteessa on seksiä. Tällainen lähestymistapa antaa ymmärtää, että parisuhteessa säännöllinen seksi on tasa-arvoa tärkeämpää.

Kun seksologisen parisuhdetyön ammattilaiset puhuvat parisuhteen seksuaalisuudesta, he tuovat esille vastavuoroisuuden tärkeyttä ja yksipuolisuuden haitallisia seurauksia. Laajemmat kysymykset sukupuolten tasa-arvosta kuitenkin usein sivuutetaan. Seksologinen näkökulma tasa-arvoon olettaa, että heteroparisuhde voisi olla seksuaalisesti tasa-arvoinen ilman, että puututaan heteroparisuhteen muiden arkikäytäntöjen epätasa-arvoon (2).

 

Kotityökielto keinoksi lisätä oikeudenmukaisuutta ja seksiä?

Parisuhdeseksiä ja halua koskevassa keskustelussa olisi tärkeä huomioida, että seksiin vaikuttavat olennaisesti ne tavat, joilla heteroparisuhteissa muutoin käytännössä eletään. Esimerkiksi juuri arkijärjestelyjen tasa-arvolla näyttää olevan merkitystä halun ja seksin kannalta.

Naisten kokemus työnjaon oikeudenmukaisuudesta on yhteydessä parisuhdetyytyväisyyteen. Tyytyväisyys parisuhteeseen puolestaan saattaa lisätä halua seksiin oman mieskumppaninsa kanssa. (3)

Tutkijat ehdottavat, että tutkimustulosta voitaisiin testata käytännössä siten, että seksiin haluttomille naisille määrättäisiin koti- ja metatyökielto (“housework and mental load ban”). Sen aikana mieskumppani ottaisi päävastuun kodin huolenpitotyöstä. Kokeilun jälkeen katsottaisiin, oliko toimintatapojen muutoksella vaikutusta naisten seksin haluun.

Ehdotus on kiinnostava lisä seksologisessa parisuhdetyössä haluttomuuden hoitoon käytetyille menetelmille. Tällainen on esimerkiksi yhdyntäkielto (“sex ban”), jonka tavoitteena on vähentää paineita vastata seksiä koskeviin odotuksiin sekä löytää muunlaisia tapoja seksuaalisen läheisyyden ja nautinnon kokemiseen.

Koti- ja metatyökielto voisi olla heteroparisuhteissa konkreettinen keino puuttua tilanteeseen silloin, kun nainen on kiinnostunut seksistä, mutta haluton siihen epätasa-arvosta johtuvan uupumuksen ja/tai tyytymättömyyden vuoksi. Tällöin tartuttaisiin itse ongelmaan – eli huolenpitovastuun epäoikeudenmukaisuuteen ja epätasa-arvoon – eikä vain siihen, miten nainen saataisiin kaikesta huolimatta haluamaan ja harjoittamaan (enemmän) seksiä.

 

(1) Jurva & Lahti 2019

(2) Haataja 2019: 48

(3) Johansen ym. 2023

 

Lähteet

Elliot, Sinikka, Umberson, Debra (2008) The Performance of Desire: Gender and Sexual Negotiation in Long-Term Marriages [https://onlinelibrary.wiley.com/doi/10.1111/j.1741-3737.2008.00489.x]. Journal of Marriage and Family, 70(2), 391–406.

Haataja, Marika (2019) Ohjattuja seksuaalisia nautintoja [https://trepo.tuni.fi/handle/10024/116918]. Tampere: Tampereen yliopisto.

Johansen, Eva, Harkin, Astrid, Keating, Fionna, Sanchez, Amelia, Buzwell, Simonne (2023) Fairer Sex: The Role of Relationship Equity in Female Sexual Desire [https://www.tandfonline.com/doi/full/10.1080/00224499.2022.2079111]. The Journal of Sex Research, 60(4), 498–507.

Jurva, Raisa, Lahti, Annukka (2019) Challenging Unequal Gendered Conventions in Heterosexual Relationship Contexts through Affective Dissonance [https://doi.org/10.1080/08038740.2019.1682662]. NORA – Nordic Journal of Feminist and Gender Research, 27(4), 218–230.

 

Maiju Parviainen (FT) työskentelee tutkijatohtorina Itä-Suomen yliopistossa Kun sateenkaaren päässä on ero – sateenkaarieron prosessit -tutkimushankkeessa. Hän tutki väitöskirjassaan suomalaisten seksologisen parisuhdetyön ammattilaisten käsityksiä ja tulkintoja heteroparisuhteen seksuaalisuudesta, seksistä, halusta ja niihin liittyvistä ongelmista.

Sateenkaariperheet törmäyskurssilla yhteiskunnan palvelujärjestelmän kanssa

Posted on by Kitti Suoranta
Lukuaika: 3 min.

Sateenkaariperheiden vanhemmat törmäävät perhemuotoaan koskeviin normatiivisiin oletuksiin. Törmäykset voivat satuttaa, mutta ne voivat myös johtaa arjen vastarintaan.

Cis- ja heteronormatiivisella ydinperheellä tarkoitetaan perhettä, jonka muodostavat yksi isä, yksi äiti ja heidän yhteiset geneettis-biologiset lapsensa. Ydinperhe vastaa usein sitä, mitä perheen ajatellaan palvelujärjestelmässä tarkoittavan.

Yhteiskunnassa on vasta viime aikoina alettu tunnistaa paremmin perheiden monimuotoisuutta. Sateenkaariperheiden asema ei kuitenkaan ole täysin yhdenvertainen ydinperheiden kanssa. Esimerkiksi suomalainen lainsäädäntö ei aina tunnista sateenkaariperheiden kaikkia vanhempia eikä sateenkaariperheitä myöskään tueta palveluissa ja sosiaaliturvassa yhdenvertaisesti. (1)

Tämä teksti perustuu sukupuolentutkimuksen maisterintutkielmaani, jota varten haastattelin viittä sateenkaariperheen vanhempaa vuosina 2020–2021.

Haastateltavani Anun mukaan suomalaisen yhteiskunnan epäkohtien takia sateenkaariperheet joutuvat tilanteisiin ”missä joutuu yhteiskunnan kanssa törmäyskurssille”.

Salla taas kertoi ”törmäävänsä viikoittain” cis- ja heteronormatiivisiin oletuksiin itsestään, perheestään ja entisestä puolisostaan: ”mä törmään viikoittain kun ihmiset tekee oletuksen siitä että me oltais heterosuhteessa tai mun exän kanssa et me oltais oltu lesbosuhteessa vaikka hän ei ole nainen et jos mä haluun avata mun asioita [viranomaisille ja] ammattilaisille niin sitten täytyy ne kumota ne heidän oletuksensa [ensin]”.

Helena mainitsi erityisesti lastenvalvojan ja perheneuvolan paikkoina, joissa hän on joutunut törmäämään normatiivisiin oletuksiin itsestään ja perhemuodostaan.

Vanhempien kokemukset ovat samankaltaisia kuin aiemmassa tutkimuksessa on tullut esiin. (2) Haastattelemani vanhemmat esittivät toiveen siitä, että lomakkeissa olisi tilaa määritellä itsensä ja perhesuhteensa, jotka muuten jäävät näkymättömiin. Erityisesti sosiaaliset vanhemmat kokevat itsensä näkymättömiksi. Heitä ei tunnisteta ja tunnusteta vanhemmiksi perhepalveluissa, vaikka he ovat tosiallisesti ja aktiivisesti mukana lapsen arjessa.

 

Kenelle yhteiskunnan palvelut on suunnattu?

Viranomaisilla ja ammattilaisilla voi olla oletuksia siitä, millainen on tyypillinen perhe ja ketkä perheen voivat perustaa. Oletukset voivat johtua työntekijöiden asenteista ja tietämättömyydestä. Toisaalta esimerkiksi lainsäädäntö ei aina tunnista perheiden moninaisuutta. (3)

Sateenkaariperheiden kohdalla törmääminen normatiivisiin oletuksiin perheestä paljastaa yhteiskunnallisen epätasa-arvoisuuden. Tämä tulee haastatteluaineistostani selkeästi esiin: haastattelemani vanhemmat joutuvat jopa viikoittain korjaamaan cis- ja/tai heteronormatiivisia oletuksia, joita heidän perheistään tehdään.

Suomalaiseen yhteiskuntaan on ikään kuin sisäänrakennettu olettama cis- ja heteronormatiivisesta ydinperheestä, jolle kaikki palvelut ja tukitoimet on suunnattu. Olettama sulkee ulos ja toiseuttaa sateenkaariperheitä.

Tilastojen mukaan vuonna 2019 Suomessa asui noin 900 sateenkaarevaa lapsiperhettä. Määrät tosin ovat todellisuudessa suurempia, sillä tilastot eivät ota huomioon perhesuhteiden kirjoa. (4)

Sateenkaariperheissä elävillä on oikeus saada kunnioittavaa palvelua ja apua tarvittaessa, eikä heidän tulisi joutua selittelemään perhemuotoaan esimerkiksi neuvolassa tai lääkärissä – tai joutua pohtimaan sitä, millaisiin asenteellisiin kysymyksiin tällä kertaa törmää. Selittely ja oletusten korjaaminen on kuormittavaa ja vie paljon vanhempien voimavaroja.

 

Törmäämisestä vastarintaan

Yhteiskunnan cis- ja heteroydinperheolettama on kuin muuri, johon sateenkaariperheet törmäävät, kun he eivät solahda tai mahdu olemassa olevaan olettamaan perheestä.

Törmääminen on helposti visualisoitavissa oleva kielikuva. Ei ole vaikeaa kuvitella, kuinka sateenkaariperhe voi törmätä edessä olevaan muuriin, ja miltä tuo törmääminen saattaa tuntua. Törmääminen saattaa satuttaa tai aiheuttaa epävarmuutta ja törmäystilanteita voi etukäteen pelätä.

Anu toi esiin ”et ku törmää jatkuvasti ja toistuvasti se sit niinku rupee ärsyttämään jossain vaiheessa”. Ärsyyntymisen takia hän on myös antanut palautetta huonosta kohtelusta, cis- ja heteronormatiivisista lomakkeista ja infolapuista.

Hän kertoi muun muassa vaatineensa neuvolassa lomakkeita, joissa ei puhuta ”isästä ja äidistä” vaan sukupuolineutraalisti ”vanhemmista”. Näissä tapauksissa törmääminen on johtanut arjen vastarintaaan, vikurointiin cis- ja heteronormatiivisia oletuksia ja rakenteita vastaan arjessa.

Haastateltavani Anu ei jäänyt törmäyksen jälkeen paikoilleen vaan nousi vastarintaan. Tällainen toiminta kenties mahdollistaa sen, että tulevat sateenkaariperheet voivat kulkea samasta paikasta ilman törmäystä.

Ei ole kuitenkaan tarkoituksenmukaista vaatia kaikkia sateenkaariperheitä kapinoimaan ja ryhtymään arjen vastarintaan. Sen sijaan yhteiskunnan tulee muuttua siten, ettei edellä mainitun kaltaisia törmäyksiä pääse syntymään; että kaikki voivat luovia elämässään eteenpäin ilman suurempia törmäyksiä.

Haastateltavien nimet on muutettu.

 

[1] Koulu ym. 2023; Kerppola 2020; Moring 2020

[2] Kerppola 2020; Koulu ym. 2023: 142

[3] Koulu ym. 2023

[4] Koulu ym. 2023: 32–43, 49–51

 

Lähteitä:

Kerppola, Jenni (2020) Sateenkaarivanhemman osallisuus lasten ja perheiden palveluissa. Teoksessa Annukka Lahti, Kia Aarnio, Anna Moring & Jenni Kerppola (toim.) Perhe- ja läheissuhteet sateenkaaren alla. Helsinki: Gaudeamus, 90–103.

Koulu, Sanna, Sihvonen, Ella, Aarnio, Kia & Moring, Anna (2023) Laki ja perheiden monimuotoisuus. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 2023: 22. Valtioneuvoston kanslia: Helsinki.

Moring, Anna (2020) Sateenkaarevat perhe- ja läheissuhteet lainsäädännössä. Teoksessa Annukka Lahti, Kia Aarnio, Anna Moring & Jenni Kerppola (toim.). Perhe- ja läheissuhteet sateenkaaren alla. Helsinki: Gaudeamus, 115–131.

Setälä, Esa (2021) Sateenkaariperheet Suomessa: arki, kokemukset, oma ääni: sateenkaariperheiden haastattelujen affektiivis-diskursiivinen analyysi. Pro gradu -tutkielma. Helsinki: Helsingin yliopisto.

 

Esa Setälä (FM) on sukupuolentutkimuksen väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Hän tutkii sateenkaariperheissä elävien vanhempien arjen kokemuksia. Hänen tutkimustaan ovat rahoittaneet Kansan Sivistysrahasto ja OLVI-säätiö.

Miksi äitiys kaduttaa?

Posted on by Annukka Lahti
Lukuaika: 4 min.

Äitiyden odotetaan tekevän onnelliseksi, mutta kokemus voikin olla erilainen: liian painavaa vastuuta, musertavaa syyllisyyttä ja totaalista yksinjäämistä. Hyvän äitiyden ja yksinpärjäämisen ihanteet tekevät avun pyytämisestä ja saamisesta haasteellista.

Perheellistymiseen liitetään monenlaisia odotuksia siitä, miten oma perhe tekee onnelliseksi. Monet äitiyttä pohtivat suunnittelevat myös jakavansa vanhemmuuden vastuut puolison kanssa tasavertaisesti ja arvioivat saavansa tukea ja apua läheisiltään. Silloin kun lisäapua tarvitaan, ovat hyvinvointivaltion palvelut ja turvaverkot olemassa.

Mutta entä jos nämä odotukset onnellisuudesta, tasavertaisesta työnjaosta ja turvaverkkojen toimivuudesta eivät täytykään? Joillekin äideille pettymykset ovat niin karvaita, että he huomaavat katuvansa äitiyttä ja perheen perustamista.

Tässä tekstissä analysoimme odotusten ja kokemusten välisestä ristiriidasta kumpuavia äitiyden katumuksen tunteita. Teksti perustuu vanhemmuuden katumuksen kokemuksia kartoittavaan kirjoitusaineistoon, joka on kerätty yhteistyössä Helsingin Sanomien kanssa vuonna 2019. Aineistonkeruuseen osallistui yli 149 vanhempaa, joista 128 oli naisia.

Aineistonkeruuseen osallistui hieman yllättäen myös vanhempia, jotka eivät tunteneet katumusta, vaan halusivat kertoa kokemuksistaan vanhempia. Kuten eräs vastaaja totesi, “en varsinaisesti kadu, mutta mietin voisivatko asiat olla toisin”. Näiden vastaajien kokemukset olemme rajanneet aineiston ulkopuolelle. Näin analyysissa mukana ovat vain niiden äitien vastaukset, jotka ovat selkeästi ilmaisseet katuvansa äitiyttä. Vastaajista suurin osa oli korkeakoulutettuja, parisuhteessa olevia pienten lasten äitejä.

 

Odotusten ja kokemusten välinen ristiriita

Feministiteoreetikko Sara Ahmedin mukaan heteroseksuaalisen parisuhteen varaan rakentuva ydinperhe on voimakas onnellisuusobjekti, johon latautuu runsaasti odotuksia perheen onnelliseksi tekevästä voimasta. Perheeseen liitetyt odotukset onnellisuudesta voivat myös tehdä toisenlaisten tulevaisuuksien kuvittelemisen vaikeaksi. Olemme tottuneet ajattelemaan, että lapsettomuuteen saattaa liittyä katumusta siitä, ettei lapsia tullut hankittua, mutta lapsia ja äitiyttä ei voi katua.

Tämä perheeseen ja lapsiin liittyvä onnellisuusodotus näkyi aineistossa selvästi. Samaan aikaan lapsetonta elämää oli vaikea kuvitella onnelliseksi. Yksi toistuvista teemoista oli kuitenkin naisten äitiyteen ja perheeseen liittämien odotusten ja kokemusten välinen ristiriita. Kuten eräs vastaaja kirjoitti:

Olin aina ajatellut, että perheellisillä on kivempaa. Olen ainoa lapsi, joka asui äitinsä kanssa, ja minusta se oli huono kasvuympäristö, olisin halunnut kasvaa perheessä. Jotenkin ajattelin myös, että lapsettomien aikuisten elämän näytti täyttävän työ tai yksinäisyys ja että se on tylsää. 

Äidit kuvasivat katumuksen tunteidensa liittyvän siihen, miten äitiys ei tehnytkään heitä onnelliseksi. Sen sijaan äitiys onkin tuonut mukanaan negatiivisiksi ja vaikeiksi koettuja tunteita, kuten syyllisyyttä, riittämättömyyttä ja uupumusta. Hyvin yleisiä olivat myös kuvaukset oman ajan, tilan ja vapauden kaipuusta:

Olen akateeminen, nähnyt maailmaa ja lisäksi ammatiltani opettaja, mutta silti en tajunnut etukäteen miten intensiivistä vanhemmuus on. Kaikki puitteet ovat kunnossa ja rahahuoliakaan ei ole, mutta jatkuva riittämättömyyden tunne jäytää. Omaa aikaa ei ole ikinä, eikä edes tilaa ajatella. Vakuuttelen itselleni päivittäin, että olisin katunut tosi paljon jos en olisi tehnyt lasta ja olisin jäänyt elämässä paljosta paitsi ja kuollut yksin, mutta silti kaipaan omaa aikaa ja tilaa ja sitä että maailma olisi vielä avoin.

Kuten Orna Donath on omassa äitiyden katumusta koskevassa uraa uurtavassa tutkimuksessaan tuonut esiin, katuvien äitien kokemukset eivät sinänsä ole poikkeuksellisia. Esimerkiksi oman ajan ja tilan puute sekä ajoittaiset syyllisyyden ja pettymyksen tunteet ovat monille äideille osa äitiydessä koettuja tunteita ja ristiriitoja. Poikkeuksellista on kuitenkin se, millaisiin johtopäätöksiin katuvat äidit omien kokemustensa pohjalta tulevat, sillä he kokevat äitiyden lopulta ottavan enemmän kuin antavan. He eivät ryhtyisi äidiksi, jos tietäisivät sen mukanaan tuomat vaikeat tunteet ja vastuut.

 

Äitien yksinäinen vastuu

Vanhemmaksi tulevilla on odotuksia vanhemmuuden vastuiden jakautumisesta puolisoiden kesken. Vaikka isien osallistuminen lastenhoitoon ja kotitöihin on lisääntynyt viime vuosikymmeninä, perheiden sisäiset hoivavastuut voivat olla edelleen vahvasti sukupuolittuneita. Ristiriitoja syntyy, kun odotukset jaetusta vanhemmuudesta törmäävät arjessa elettyyn epätasa-arvoon. Odotusten ja kokemusten välinen ristiriita saattoi olla niin voimakas, että se ilmeni katumuksen tunteina:

Isä ei osallistunutkaan lapsiperhearkeen ja jäin yksin. Se tuli suurena yllätyksenä ja aiheutti vihan tunteita siitä kuinka suuri vastuu jäi yksin minulle ja hän pystyi ikään kuin perääntymään. Jos hän ei hoida, minun on pakko. Jos olisin tämän tiennyt lapsia ei todellakaan olisi tullut. 

Lasten syntymään liittyy odotuksia myös sukulaisten ja läheisten osallistumisesta lasten hoivaan ja lapsiperhearkeen. Suomessa neljä viidestä isovanhemmasta osallistuukin lastenlastensa hoitamiseen. Noin puolet vanhemmista saa lastenhoitoon apua myös sisaruksiltaan, ja noin joka kolmas ystäviltään. Osa katuvista äideistä koki totaalista, laajempaan sosiaaliseen ympäristöön liittyvää yksinjäämistä hoivavastuun kanssa:

Myös yllättävän syvää katkeruutta lähipiiriä kohtaan koska olemme jääneet lähes täysin tukiverkoitta (oma äiti on kuollut mutta muuten isovanhempia kyllä olisi ja kummeja mutta he eivät tajua auttaa).

 

Muutoksen mahdollisuudet?

Osa vastaajista pohti ratkaisuja katumuksen tunteita aiheuttaviin vaikeuksiin, kuten vastuun kasautumiseen äidin harteille ja uupumukseen. He pohtivat, miten voisivat saada kaivattua väljyyttä arkeen ja tehdä siitä itselleen elettävämpää. Samalla he kuvasivat kuitenkin myös tunteita ja ihanteita, jotka muodostivat esteitä muutosten tekemiselle:

Yritän löytää ratkaisuja uupumukseen ja harkitsen koko ajan perheneuvolaan soittamista, lastenhoitopalvelua ja siivoojan palkkaamista, mutta toistaiseksi huono omatunto läsnäolon vähenemisestä estää tekemästä oikeita muutoksia.

Vastaajan pohdinnan voi nähdä kertovan lapsen tarpeiden asettamisesta etusijalle ja hyvän äitiyden kulttuurisista ihanteista, jotka korostavat äidin läsnäolon merkitystä lapsen hyvinvoinnille. Siten syyllisyyden tunteet ja hyvän äitiyden ihanteet toimivat muutosta estävinä tekijöinä.

Katumuksen tunteiden vuoksi muutoksia elämässään tehneet vastaajat kuvasivat näitä muutoksia lyhyesti ja toteavasti: “muutin pois perheen luota” ja “erosin, muutin”. Pidemmissä kuvauksissa tuotiin esille sitä, miten äitien oli vaikea neuvotella enemmän tilaa itselleen ydinperhe-arjessa. Tällöin ratkaisuna saatettiin nähdä ero lapsen toisesta vanhemmasta ja lasten vuoroasuminen, joka oli mahdollistanut joillekin äideille enemmän omaa aikaa ja tilaa:

Erosin lasten isästä vaikka tiesin sen vaikuttavan lapsiin jollain tasolla. Se oli ainut keino millä sain omaa elämääni edes hieman takaisin kun lapset on isällään.

 

Tabun rikkojat

Äitiys voi siis kaduttaa, kun perhe-elämä ei täytä äitiyteen ja ydinperhe-elämään ladattuja odotuksia onnellisuudesta ja hoivan tasa-arvoisesta jakautumisesta. Äitiyden katumus on kuitenkin pitkään pysynyt piilossa, osin koska äitiyden negatiivisista puolista julkisesti puhuviin naisiin suhtaudutaan vaihtelevasti, jopa vihamielisesti.

Äitiyden katumusta saatetaan myös pitää merkkinä mielenterveyden ongelmista, tai jopa leimata katuva äiti lapsia vihaavaksi hirviöksi. Siitä huolimatta naiset ovat alkaneet puhua katumuksesta, anonyymeilla keskustelupalstoilla, osallistumalla tutkimuksiin tai jopa julkisesti.

Osa äideistä haluaa rikkoa katumusta ympäröivän hiljaisuuden ja lisätä ymmärrystä äitien tunteiden moninaisuudesta. Tutkimusta katumuksen kokemuksen moninaisista psykologisista, sosiaalisista ja yhteiskunnallisista juurista tarvitaan.

 

Lähde

(1) Mustosmäki, Armi & Sihto, Tiina (2023). Äitiyden katumus. Teoksessa Tiina Sihto & Paula Vasara (toim.) Hoivan pimeä puoli. Helsinki: Gaudeamus.

 

Kirjoittajat

Armi Mustosmäki (YTT) toimii akatemiatutkijana Itä-Suomen yliopistossa yhteiskuntatieteiden laitoksella. Hän on tutkinut äitien negatiivisia, kiellettyjä tunteita ja niistä käytyä (julkista) keskustelua sekä pohjoismaista mallia ja työelämän muutosta.

Tiina Sihto (YTT) toimii tutkijatohtorina Helsingin yliopistossa SustAgeable-hankkeessa sekä jäsenenä Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikössä. Sihdon tutkimuksellinen kiinnostuksensa kohdistuu erityisesti hoivan kysymyksiin. Hän on toinen teoksen Hoivan pimeä puoli toimittajista.

Tuore perhevapaakysely tuottaa tietoa kotihoidontuen käytöstä

Posted on by Anu Kinnunen
Lukuaika: 4 min.

Kotihoidon tuki on suosittu, mutta ristiriitainen etuus. Koska valtaosa tuen saajista on naisia, tuen on arvioitu heikentävän naisten asemaa työmarkkinoilla. Erikoistutkija Anneli Miettinen Kelan tutkimuksesta avaa tätä ristiriitaa tarkemmin haastattelussa.

Lähes 15 000 vanhemman sähköpostiin kilahti keväällä 2022 kysely perhevapaista. Kansaneläkelaitos (Kela) toteutti yhteistyössä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) kanssa laajan Perhevapaakyselyn lähes 10 vuoden tauon jälkeen. Kyselyllä selvitetään perhevapaiden käytön syitä ja esteitä. Tällä kertaa kysely keskittyi erityisesti työn ja perheen yhteensovittamiseen. Kyselyn avulla voidaan vastata moniin sellaisiin kysymyksiin, joihin rekisteritutkimukset eivät anna vastauksia.

Koska kyselyaineisto kerättiin ennen elokuussa 2022 voimaan astunutta perhevapaauudistusta, kysely ei tarjoa tietoa uuden perhevapaajärjestelmän mukaisten perhevapaiden käytöstä. Perhevapaakyselyn ensimmäiset tulokset on julkaistu THL:n Tutkimuksesta tiiviisti -julkaisussa.

Syksyllä 2022 voimaan tulleessa perhevapaauudistuksessa keskityttiin vanhempainvapaisiin, mutta uudistuksessa ei puututtu kotihoidon tukeen. Onko tämä paljon käytetty etuus seuraava perhevapaita koskevan uudistuksen teema? Kotihoidon tukea voi saada, jos alle 3-vuotiaalla lapsella ei ole kunnallista varhaiskasvatuspaikkaa ja vanhempainrahakausi on päättynyt.

Kotihoidon tukea käytetään Suomessa paljon ja sitä käyttävät ensisijaisesti äidit (2). Myös Perhevapaakyselyyn vastanneista 1-2-vuotiaiden lasten äideistä lähes 80 prosenttia oli ollut tai oli parhaillaan kotihoidon tuella. Lähes kolmannes suunnitteli olevansa tai oli ollut kotihoidon tuella yli vuoden. 

 Taulukko 1. Äitien kotihoidon tuen käyttö ja käytön pituus (toteutunut ja suunniteltu)

Lähde: Perhevapaakysely 2022 (1)

Oliko äiti ollut lapsen kanssa kotona kotihoidon tuella
(N = 1824)		 Kuinka monta kuukautta äiti oli ollut tai aikoi kaikkiaan olla kotihoidon tuella tämän lapsen kanssa  (N = 1400)
% %
Kyllä, olin aikaisemmin 41 1-12 kk 68
Kyllä, olen parhaillaan 38 yli 12 kk 32
En, mutta aion olla 1 Yhteensä 100
En, enkä aio olla 16
En, enkä osaa vielä sanoa 4
Yhteensä 100

Perhevapaakyselyn tulosten mukaan äitien lapsen kotihoidolle antamat keskeisimmät syyt ovat halu viettää enemmän aikaa lapsen kanssa ja hoitaa lasta kotona pidempään. Lisäksi moni kyselyyn vastanneista äideistä piti lasta liian pienenä kodin ulkopuoliseen hoitoon ja  kotihoitoa lapsen kannalta tärkeänä.

Haastattelin kyselyssä esiin nousseista  tutkimustuloksista aiheeseen perehtynyttä Kelan erikoistutkijaa Anneli Miettistä.

 

Miksi lapsen kotihoito on monelle tärkeä?

Monissa aiemmissa kyselyissä on tullut esiin vanhempien näkemys siitä, että lapsi on vasta 1,5–2-vuotiaana sopivan ikäinen aloittamaan kodin ulkopuolisessa varhaiskasvatuksessa. Ansiosidonnainen vanhempainvapaa loppui ennen perhevapaauudistusta siinä vaiheessa, kun lapsi oli noin 9–10 kuukauden ikäinen, ja moni perhe on halunnut jatkaa lapsen hoitamista kotona kotihoidon tuen turvin ainakin jonkin aikaa.

 

Poikkeavatko suomalaiset vanhemmat kotihoitomieltymyksissään muista Pohjoismaista?

Ruotsissa ja Norjassa on perheille ollut tarjolla vastaavanlainen kotihoidon tuen järjestelmä, mutta tuen käyttö on ollut selvästi vähäisempää kuin Suomessa. Ruotsi myös luopui siitä kokonaan jo vuonna 2016 ja Norjassakin tukijakso ulottuu nykyään enää siihen saakka, kunnes lapsi täyttää kaksi vuotta. Lisäksi tukea on siellä voinut käyttää osa-aikaisen kotihoidon ja osa-aikaisen varhaiskasvatuksen yhdistämiseen. Muissa Pohjoismaissa lapset aloittavat varhaiskasvatuksessa selvästi nuorempana kuin Suomessa.

Suomalaisten kotihoitomieltymykset kuitenkin muuttuvat vähitellen. Perhevapaakyselyn tuloksista ilmenee, että hoitovapaajaksojen pituudet ovat lyhentymässä. Yli vuoden mittaisia vapaita käytetään kuitenkin edelleen paljon.

 

Ketkä hoitavat lasta pisimpään kotihoidon tuella?

Kotihoidon tukea käyttävät eniten matalasti koulutetut ja heikosti työmarkkinoille sijoittuvat äidit sekä äidit, joilla ei ole ollut työsuhdetta lapsen syntymän aikaan tai työsuhde oli määräaikainen.

 

Miksi ennen lapsen syntymää hauraassa työasemassa olevat äidit käyttävät kotihoidon tukea pidempään kuin ennen lapsen syntymää vakaassa työasemassa olevat äidit?

Tämä on vaikea kysymys. Osaksi kyse voi olla siitä, että kotihoidon tukijärjestelmä koetaan vakiintuneena käytäntönä. Tukea on helppo hakea vanhempainvapaan päättyessä samalla kun äiti pohtii työelämään siirtymistä ja työnhaun aloittamista. Kotihoidon tuki tarjoaa ehkä mahdollisuuden omatahtisempaan työnhakuun kuin jos äiti hakeutuisi aktiiviseksi työnhakijaksi työvoimatoimistoon. Vahvemmin työelämässä ennen lapsen syntymää kiinni olleet äidit voivat puolestaan kokea huolta ura- tai etenemismahdollisuuksistaan ja palaavat sen vuoksi nopeammin takaisin töihin.

Kotihoidon tukea saatetaan myös käyttää erilaisissa siirtymävaiheissa.  Jos perheessä suunnitellaan perheenlisäystä tai uusi lapsi on jo tuloillaan, halutaan ehkä ulottaa hoitovapaajakso aina siihen saakka, kunnes jäädään äitiysvapaalle uudesta lapsesta.

Meillä on paljon yhden vanhemman perheitä, joilla ei välttämättä ole taloudellisista syistä mahdollisuutta jäädä kotihoidon tuelle.

 

Eroavatko yhden vanhemman perheet kahden vanhemman perheistä kotihoidon tuen käytön suhteen?

Yksinhuoltajat käyttävät kotihoidon tukea pidempiä jaksoja kuin kahden vanhemman perheet. Yksinhuoltajilla työhön paluuta vaikeuttaa vastuu arjesta ainoana vanhempana. Yksinhuoltajan on yksin selviydyttävä varhaiskasvatukseen viemisestä ja hakemisesta sekä muista lapsen hoitoon liittyvistä tehtävistä. Tämä asettaa työlle erilaisia vaatimuksia muun muassa työaikojen ja joustojen suhteen.

Yksinhuoltajataloudet saavat myös jonkin verran useammin kuin kahden vanhemman taloudet erilaisia sosiaaliturvaetuuksia, mikä voi osaltaan vähentää kannustimia siirtyä työmarkkinoille.

 

Miten kotihoidon tukijärjestelmä voisi huomioida yhden vanhemman perheet nykyistä paremmin?

Yhden vanhemman perheet eivät muodosta homogeenista joukkoa ja monissa niin sanotuissa yhden vanhemman perhetilanteissa lapsella on toinen vanhempi, jonka perhetilanne vaikuttaa etuuksiin ja palveluihin. Esimerkiksi eroperheiltä vaaditaan yhtenevää ratkaisua kotihoidon tuen käytön osalta. Tämä tarkoittaa, että lapsella ei ole toisen huoltajansa perheessä oikeutta varhaiskasvatukseen, mikäli lapsen toinen vanhempi haluaa hoitaa lasta kotona kotihoidon tuella. Tämä on ongelmallista esimerkiksi vuoroasuvien lasten kohdalla, jos kotien tarpeet lapsen hoidon järjestämisen osalta eroavat toisistaan.

 

Olette vasta aloittaneet perhevapaakyselyn laajan aineiston analysoinnin. Miten kyselytutkimuksen toteuttaminen onnistui?

Vaikka kyselytutkimukset ovat kärsineet jo pitkään laskevista vastaajamääristä, Kelan toteuttamiin kyselyihin on saatu kohtuullisesti vastauksia. Niin tälläkin kertaa. Erityisesti ilahduttaa se, että saimme runsaasti erilaisissa elämäntilanteissa olevia, eri-ikäisiä ja eri puolilla Suomea asuvia vastaajia. Isät vastaavat yleensä kyselytutkimuksiin äitejä heikommin, mutta perhevapaakyselyssä heitä oli mukana kiitettävästi.

 

Mihin kysymyksiin toivot erityisesti löytäväsi vastauksia?

Itseäni kiinnostavat erityisesti juuri nämä kotihoidon tuen kysymykset. Haluaisin ymmärtää paremmin toisaalta sitä, mitkä työelämästä kumpuavat tekijät selittävät kotihoidon tuen käyttöä ja toisaalta sitä, miten lapsen hoitoon liittyvät asenteet vaikuttavat perhevapaiden käyttöön. Myös kotihoidon tukea käyttävien isien perustelut kotihoidon tuen käytölle kiinnostavat.

Jos saisit resurssit tutkia perheitä millaisella asetelmalla tai tutkimuksella tahansa, millaisen tutkimuksen toteuttaisit?

Jos nyt ajattelen perhevapaita, niin haluaisin seurata pitkittäisasetelmalla samoja perheitä pidemmän aikaan. Haluaisin päästä vertaamaan vapaiden käyttöön liittyviä aikeita ja ajatuksia myöhempään toteutuneeseen käyttöön. Minua kiinnostavat erityisesti myös perheiden sisäiset neuvottelut perhevapaiden käytöstä ja vanhempien roolit perhevapaiden käyttöä koskevassa päätöksenteossa.

 

Lähteet

(1) Närvi, Johanna & Kinnunen, Anu & Lammi-Taskula, Johanna & Miettinen, Anneli & Saarikallio-Torp, Miia (2023). Äitien kotihoidon tuen käytössä näkyvät niin työtilanne kuin hoivaihanteet – Perhevapaakyselyn 2022 tuloksia. Tutkimuksesta tiiviisti 7/2023, Suomen sosiaalinen tila 1/2023. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-408-033-0

(2) Räsänen, Tapio & Österbacka, Eva (2023). Lastenhoidon tukien uudistus voi lisätä tasa-arvoa sekä sukupuolten että sosioekonomisten ryhmien välillä. Tietoa päätösten tueksi 2/2023. Flux Policy Brief.  https://fluxconsortium.fi/fi/lastenhoidon-tukien-uudistus-voi-lisata-tasa-arvoa-seka-sukupuolten-etta-sosioekonomisten-ryhmien-valilla/

Kuva: Perheyhteiskunta.fi / Janita Vilkman

Katso lisää perhevapaakyselystä https://tietotarjotin.fi/tutkimushanke/118432/perhevapaakysely-2022 

 

Sinkkuus murtaa parisuhdenormia

Posted on by Anu Kinnunen
Lukuaika: 3 min.

Parisuhdenormi sisältää oletuksen parisuhteesta ainoana oikeana tapana elää aikuiselämää. Yleistyvä sinkkuus haastaa elämänkulkuun liittyvän kulttuurisen käsikirjoituksemme parisuhdekeskeisyyden.

11.11. vietetään sinkkujen päivää. Kiinalaisessa nettikaupassa se tarkoittaa vuoden suurinta päivämyyntiä. Vuonna 2021 kyseisenä päivänä ostoksia tehtiin 13,6 miljardin euron edestä. Sinkkujen päivää vietetään maailmalla ostospäivänä, jolloin sinkut voivat ostaa itselleen mukavia asioita. Voisiko sinkkupäivä olla muutakin? Voisiko se olla esimerkiksi ilon ja juhlan päivä sille, että on täysin hyväksyttävää elää myös ilman kumppania tai lapsia? 

Lähdin tekemään tutkimusta sinkkuudesta tehtyäni useamman vuoden terapiatyötä sinkkujen kanssa. Tuntui, että monilla oli tarve löytää kumppani. Sinkkuus koettiin usein haastavana, mutta monet elävät kuitenkin mieluummin yksin kuin huonossa parisuhteessa.

Sinkkujen määrästä ei ole käytettävissä tilastotietoa, mutta tämän ryhmän suuruutta voi arvioida yksinasuvien tilastojen perusteella. Kaikki sinkut eivät kuitenkaan asu yksin eivätkä kaikki yksinasuvat ole sinkkuja. Tutkimuksessani olen rajannut sinkuiksi henkilöt, joilla ei ole tutkimushetkellä vakituista kumppania. Sinkuilla on siten voinut olla aikaisempia seurustelusuhteita, avoliittoja ja/tai avioliittoja, ja he voivat asua joko yksin, yhteisöissä tai lastensa kanssa. Sinkuiksi olen laskenut tutkimuksessa mukaan myös lesket tai muutoin kumppaninsa menettäneet. 

Vaikka kyseessä on verraten suuri väestöryhmä, sinkkujen hyvinvoinnista tiedetään varsin vähän. Sinkkujen hyvinvointiin vaikuttaa yksilöllisten ominaisuuksien lisäksi sinkkuuden hyväksyminen yhtenä tavanomaisena tapana elää aikuiselämää. Parisuhteen ajatellaan usein olevan normaali, luonnollinen ja toivottu tapa elää aikuisuutta (1) ja tätä kuvataan tutkimuskirjallisuudessa parisuhdenormin käsitteellä. Normi näkyy arkielämässä monenlaisina oletuksina, odotuksina ja toiveina. Normi vaikuttaa myös tiedostamattomalla tasolla arvostuksiin, valintoihin ja tekoihin. 

 

Parisuhdenormi säätelee hyväksyttyä elämäntapaa

EU:n Intimate citizenship –tutkimushankkeessa (1) selvitettiin eurooppalaisissa yhteiskunnissa vallitsevaa parisuhdeajattelua ja tunnistettiin parisuhdenormin ilmenemismuotoja. Parisuhdenormi liittyy läheisesti sinkkujen kumppanitoiveisiin ja kokemukseen sinkkuudesta. On esimerkiksi tärkeää, että perhe hyväksyy valitun kumppanin. Ajatus siitä, että nykypäivänä kumppanin valinta ei olisikaan puhtaasti yksityisasia, voi tuntua monesta sinkusta yllättävältä. Tarve sille, että muut hyväksyvät oman kumppanin, on kuitenkin yleisesti jaettu.

Toinen normin ilmenemismuoto on toive siitä, että kumppanilla olisi jokseenkin samanlainen tausta kuin itsellä. Tällä viitataan erilaisiin kulttuurisiin, etnisiin ja uskonnollisiin taustoihin, joiden oletetaan  olevan yhtenäiset. Sen ohella, että toivotaan oman perheen hyväksyvän kumppaniehdokkaan, voi normi ilmetä myös sisäistettynä ajattelumallina siitä, millainen kumppani on itselle sopiva. 

Avioliitto tai elämän mittainen sitoutuminen on osa parisuhdenormia ja liittää sen yhteen heteronormatiivisen ydinperheajattelun kanssa. Pitkittynyt sinkkuus ja avio-/avoerot näyttäytyvät näin ajateltaessa epäonnistumisina, kuten myös lyhyemmät suhteet niiden sisällöllisestä annista riippumatta. Seksin tulisi olla parisuhdeseksiä. Parisuhteen ulkopuoliset tai esimerkiksi sinkkujen seksisuhteet eivät mahdu tällaiseen ajatteluun. Sinkun mahdollinen omakohtainen kokemus lyhyemmistä suhteista merkityksellisinä ja antoisina mitätöityy. 

Parisuhdenormi sisältää ajatuksen romanttisesta rakkaudesta ja sellaista varmaan moni sinkkukin toivoo kohdalleen. Myös sitoutuminen vaivannäköön on parisuhdenormin ilmenemismuoto: suhteen eteen tulee ponnistella vaikeuksista huolimatta. Ulkopuolisen avun hakeminen ennen lopullista eropäätöstä on osa työtä, jota parisuhteen eteen kuuluu tehdä. (1)

Koska parisuhdenormiin kuuluu kumppaniin sitoutuminen varhaisella aikuisiällä, asettuu sinkkuus nuoruuteen sijoittuvaksi elämänvaiheeksi ennen vakituisen kumppanin löytymistä. Tässä parisuhdenormi kytkeytyy ajatukseen oletetusta elämänkulusta (2), jossa nuoruutta ja opiskelua seuraa työelämään siirtyminen, parisuhteeseen asettuminen ja lasten saaminen. Nuoruusaikaa pidemmälle ulottuva sinkkuus, suhteiden katkeamiset, terveyden aiheuttamat haasteet parisuhteille tai kumppanin ennenaikainen kuolema istuvat kaikki huonosti tällaiseen ajattelumalliin.

 

Onko vastavirtaan kulkeminen mahdollista?

Parisuhdenormatiivisuutta uusinnetaan lainsäädännössä ja erilaisissa sosiaalisissa käytännöissä. Vaikka lainsäädäntöä on Suomessa muutettu sallimaan moninaisempia perhemuotoja, pariskunnat ja lapsiperheet saavat yhä useita etuuksia yksinasuviin verrattuna (esimerkiksi työmarkkinatuen tulorajan kohdalla). 

Sinkkuuden ymmärtämisen kannalta on tärkeää tarkastella yksittäisten yksilöiden kokemusten lisäksi myös laajempaa yhteiskunnallista keskustelua, arvomaailmaa ja toimintaympäristöä. Media voi osaltaan joko purkaa tai vahvistaa yhteiskunnan normeja ja vaikuttaa näin myös sinkkujen hyvinvointiin ja käsityksiin oman elämän hyväksyttävyydestä. Omaan elämään haitallisesti vaikuttavien normien tappotalkoissa voi olla mukana pitämällä huolta itsestään ja elämällä oman näköistä elämää. 

 

Lähteet

(1) Roseneil Sasha, Crowhurst Isabel, Hellesund Tone, Santos Ana Cristina & Stoilova Mariya (2020) The Tenacity of the Couple-Norm: Intimate citizenship regimes in a changing Europe. London: UCL Press.

(2) Beck, Ulrich (1992) Risk Society: Towards new modernity. London: Sage.

(3) Ahmed, Sara (2010) The Promise of Happiness. London: Duke University Press.

(4) Sihto Tiina, Lahti Annukka, Elmgren Heidi & Jurva Raisa (2018) Naisvalitus ja parisuhteen epätasa-arvot. Teoksessa Petteri Eerola & Pirskanen Henna  (toim.) Perhe ja tunteet. Helsinki: Gaudeamus.

Kuva: Matti Pikkujämsä

 

Anu Kinnusen väitöskirja Sinkkuus Suomessa – Monimenetelmäinen tutkimus parisuhdenormatiivisuudesta ja hyvinvointitekijöistä tarkastettiin Tampereen yliopiston Yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa 19.11.2021. Vastaväittäjänä toimi professori Kimmo Jokinen Jyväskylän yliopistosta ja kustoksena professori Piia Jallinoja Tampereen yliopistosta. Väitöskirja löytyy kokonaisuudessaan täältä.

 

 

Sateenkaaren alla on myös ongelmia, vallankäyttöä ja eroja

Posted on by Anu Kinnunen
Lukuaika: 3 min.

Sateenkaari-ihmiset ovat tutkitusti hyvin tyytyväisiä suhteisiinsa. Kuitenkin myös näissä suhteissa koetaan ongelmia, epätasa-arvoa ja vallankäyttöä, joista olisi hyvä voida puhua ilman negatiivisen leimaamisen pelkoa.

Viime vuonna ilmestyi useita kaunokirjallisia teoksia, joissa lesbojen, homojen, biseksuaalien, transihmisten, muunsukupuolisten, intersukupuolisten, aseksuaalien ja queer-ihmisten (LHBTIAQ+) läheissuhteet ovat keskiössä.

Tiina Tuppuraisen Kuvittelen sinut vierelleni (2020), Laura Lehtolan Minä valitsin sinut (2020) ja Tuuve Aron Kalasatama (2020) teokset ovat tyyliltään ja painotuksiltaan erilaisia, mutta kaikki käsittelevät tavalla tai toisella eroamista naissuhteesta.

Ei ole välttämättä sattumaa, että nämä teokset ovat ilmestyneet vain muutama vuosi sen jälkeen, kun tasa-arvoinen avioliittolaki tuli voimaan 1.3.2017. Huhtikuussa 2019 voimaan tullut äitiyslaki taas toi parannuksia hedelmöityshoidoilla lapsia saaneiden naisparien asemaan.

Uudistusten seurauksena tulee mahdolliseksi myös toisenlainen tasa-arvo: uusissa kirjoissa kuvataan mokaamista ihmissuhteissa, läheisten kohtelemista välillä väärin, kotitöiden ja lastenhoidon jakamista epätasa-arvoisesti, kumppanin pettämistä, rakastumista mieheen ja naiskumppanin kaipaamista pääsemättä erosta eteenpäin.

Näin on tietysti tapahtunut LHBTIAQ+ ihmisten suhteissa ennen tasa-arvoista avioliittolakiakin, mutta poliittisen kamppailun ytimestä nämä monimutkaisuudet, ongelmat ja sotkut on siivottu pois näkyvistä (1).

Tullakseen hyväksytyiksi pareina ja perheinä LHBTIAQ+ ihmisten on täytynyt antaa suhteistaan mahdollisimman tavallinen ja onnellinen kuva. Lainsäädännön edistysaskeleista huolimatta LHBTIAQ-ihmisten suhteet ja perheet kohtaavat edelleen Suomessa myös vastustusta ja syrjintää (2).

Tässä tilanteessa julkisessa keskustelussa on ollut riskialtista tuoda esiin sateenkaarisuhteissa ja -perheissä väistämättä esiintyviä ongelmia ja sitä, että niistäkin erotaan (3). Anna Moring (4) kirjoittaa onnellisuusmuurista, jonka taakse sateenkaariperheiden ongelmat kätkeytyvät.

Kuva: Sirpa Varis: Erosaari

Onnellisuusmuuria puretaan varoen

Kansainvälisen ja suomalaisen tutkimuksen mukaan erityisesti naisparit raportoivat olevansa hyvin tyytyväisiä parisuhteeseensa (5). Samaa sukupuolta olevat parit jakavat tutkimusten mukaan myös kotitöitä, raha-asioita ja hoivaa tasa-arvoisemmin kuin heteroparit. Tämä ei kuitenkaan päde kaikkiin LHBTIAQ+ ihmisten suhteisiin.

Edellä mainituissa kaunokirjallisissa teoksissa onnellisuusmuuria puretaan ja sitä kommentoidaan monin tavoin. Samoin tehdään myös ”Kun sateenkaaren päässä on ero” tutkimukseni aineistossa, johon olen haastattelut 30 eronnutta sateenkaari-ihmistä. Tutkimukseeni haastatellut ihmiset kertoivat ongelmista, epätasa-arvosta ja vallankäytöstä suhteissaan. Myös vakavia tilanteita tuotiin esiin: henkistä, fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa kumppania tai lapsia kohtaan.

Haastateltavat olivat kokeneet, että aina väkivaltaa ei uskottu voivan tapahtua kahden naisen välillä ja että ulkopuoliset olivat vähätelleet ongelmia heidän suhteissaan. Tämä vaikeuttaa ongelmiin puuttumista ja avun hakemista ja saamista.

Eräs haastateltava kuvaa, miten vakavista ongelmista LHBTIAQ+ ihmisten suhteissa on vaikea puhua:

Niin sitten pelätään, että jos puhutaan että kyl näiskin parisuhteissa ja näissäkin perheissä on lähisuhdeväkivaltaa — ajatellaan että se vesittää sen kaiken kamppailun mitä eri lakien [eteen] tehään, ja mä ymmärrän sen ja mä ite pelkään sitä myös, sit on tosi vaikee. — Sitä oon paljon miettiny mut kyllä mun mielestä yhteisönä pitäis puhuu enemmän niistä asioista. Tukea on tosi vaikea saada yhteisöstä tai yhteisön ulkopuoleltakaan niissä tilanteissa, joten se hiljasuus ei kyllä auta meitä ollenkaan.

Paine onnistua sateenkaariperheenä voi myös estää lähtemästä suhteesta, jossa on ongelmia. Väitöstutkimukseni (Lahti, 2019) haastatteluihin osallistunut biseksuaalinen nainen kuvaa pitkää sinnittelyään riitaisassa suhteessa:

Mä koin et se on suurempi häpeä, jos meidän perhe epäonnistuu, siis eroaa, kuin jos se ois heteroperhe. Mä koin et me ollaan tällanen malliesimerkki sateenkaariperheestä ja kuta useampi sateenkaariperhe ympäristössä eros, niin sitä tärkeemmäks se tuli, et me ei vaan erota. Et ei näin vaan käy liian monelle, et ei tää rupee näyttään siltä, et ei tää voi ihan oikeestikaan toimia. Et Päivi Räsänen olikin oikeessa.

LHBTIAQ+ ihmisten suhteita koskeva onnellisuusmuuri on murtumassa, mutta edelleen haastateltavani arkailivat ongelmista ja eroista kertomista muille kuin lähipiirilleen. Vaikka läheisten kanssa asiaa voitiin käsitellä ja monet saivat erityisesti ystäviltään tukea, moni pelkäsi vaikeista asioista puhumista julkisesti tai vieraammille ihmisille.

Olisikin tärkeää, että myös LHBTIAQ+ ihmisten suhteista voisi puhua monipuolisesti ilman pelkoa siitä, että suhteissa väistämättä esiintyviä ongelmia ja eroja käytetään näiden suhteiden negatiiviseen leimaamiseen.

 

Lähteet

(1) Järviö, N (2018). Polkuja suomalaiseen tasa-arvoon? Kansalaistoiminta, Tahdon2013 ja translaki. Helsinki. Helsingin yliopisto.

(2) Jalonen, J. & Salin, M. (2020). Pitäisikö homoseksuaaleilla olla oikeus elää haluamallaan tavalla? Tutkimus suomalaisten suhtautumisesta homoseksuaaleihin 2000-luvulla. Yhteiskuntapolitiikka 85 (3), 259-270.

(3) Lahti, A. & Kolehmainen, M. (2020). LGBTIQ+ Break-up Assemblages: At the End of the Rainbow. Journal of Sociology 56(4), 1–21.

(4) Moring, A. (2013). Oudot perheet: Normeja ja ihanteita 2000-luvun Suomessa. Helsingin yliopisto.

(5) Aarnio, K., Kylmä, J., T. Solantaus, T.  & Rotkirch, A. (2018) Sateenkaariperheiden vanhemmat: Kokemuksia lasten hyvinvoinnista, perhesuhteista ja tuen saannista. Väestöntutkimuslaitoksen julkaisusarja D 63/2018. Helsinki: Väestöliitto.

 

YTT Annukka Lahti työskentelee Itä-Suomen yliopistossa tutkijatohtorina. Hänen tutkimusprojektinsa ’Kun sateenkaaren päässä on ero: LHBTIAQ+ ihmisten erojen prosessit Suomessa ja Isossa-Britanniassa’ pureutuu sateenkaari-ihmisten eroihin. Tutkimusprojektia rahoittaa myös Koneen säätiö (2019-2021, 2014) ja Alli Paasikiven säätiö (2017-2018).

 

Kuva: Sirpa Varis: Erosaari.

Digiteknologia auttaa ylläpitämään perhesuhteita mutta keskittää valtaa

Posted on by Anna-Maija Castrén
Lukuaika: 3 min.

Digitaalinen teknologia helpottaa perheenjäsenten yhteydenpitoa liikkuvassa arjessa. Eri sovellusten avulla voi viestiä, jakaa sisältöjä, koordinoida ajankäyttöä ja kulutusta. Sovellukset kuitenkin myös määrittävät perheen rajoja ja lisäävät aikuisten mahdollisuuksia kontrolloida lapsia ja toisiaan.

Digiteknologian tarjoamat tehokkaat ja huokeat viestintäsovellukset ovat asettuneet osaksi suomalaisperheiden arkea. Perheenjäsenten yhteiset viestiryhmät ovat nopea tapa saavuttaa läheiset liikkuvassa arjessa riippumatta siitä, asutaanko samassa vai eri kotitaloudessa.

Tarjolla on sovelluksia, joiden avulla vanhemmat voivat valvoa ja säädellä lasten kännykän käyttöä, pääsyä nettiin ja pelaamista. Näin pyritään suojelemaan lasta digiteknologian haitoilta. Erityisesti perheille räätälöidyissä sovelluksissa on ennalta määriteltyjä käyttäjäprofiileja, joilla on erilaisia toimivaltuuksia ja eri määrä valtaa muihin käyttäjiin.

Tällaisten sovellusten taustalla häilyy käsitys perheestä melko selvärajaisena ryhmänä, jossa on eriytyneet roolit. Tutkimuksen näkökulmasta tämä avaa kiinnostavia kysymyksiä perheen rajoista ja vallan jakautumisesta.

 

Yhteydessä, siis yhdessä

Sukupolvien välistä yhteydenpitoa digiteknologian avulla tutkinut Sakari Taipale (2019) on selvittänyt perheenjäsenten välistä viestintää Suomessa, Italiassa ja Sloveniassa. Kaikissa maissa perheet arvostivat parantuneita mahdollisuuksia pitää yhteyttä yhä laajemman piirin kesken ja digitaalinen media ja viestintäsovellukset lisäsivät yhteenkuuluvuutta. Suomessa eri sukupolviin kuuluvat perheenjäsenet hyödynsivät erityisesti pikaviestisovelluksia ja sosiaalista mediaa.

Kuva: Pixabay

Yhteisyyden kokemuksen kannalta tärkeitä eivät olleet vain yhteydenpitovälineet, vaan perheen piiristä löytyneet tukihenkilöt, jotka auttoivat sovellusten käytössä ja laitteiden hankinnassa ja ylläpidossa.

Taipale kutsuu haastateltaviaan digitaalisiksi perheiksi, joissa tehtiin digitaalista kotityötä. Tämä jakautui toisin kuin perinteinen kotityö. Teinit ja nuoret aikuiset jakoivat tietotaitoaan vanhemmilleen ja nämä edelleen isovanhempien sukupolvelle. Näin sukupolvien välille syntyi aiempaa tasa-arvoisempia avun antamisen ja vastaanottamisen suhteita.

 

Perheille suunnatut sovellukset mahdollistavat ja rajaavat

Perhepiirin yhteisiä viestiryhmiä hyödynnetään myös Ensi- ja turvakotien liiton Kaksi kotia -sovelluksessa. Ilmainen sovellus on tarkoitettu helpottamaan kahdessa kodissa elävien lasten ja heidän vanhempiensa välistä viestintää. Kahden kodin lasten ja vanhempien lisäksi sovellus palvelee myös yleisemmin uusperheitä.

Aikuiset voivat perustaa erilaisia ryhmiä alustalle, jolla on mahdollista muun muassa viestitellä, täyttää yhteistä kalenteria, säilyttää asiakirjoja ja jakaa valokuvia. Kaikki toiminnot eivät ole kaikkien käyttäjien ulottuvilla, sillä esimerkiksi tiedostopankkiin lisätyt asiakirjat näkyvät vain aikuisille.

Kaksi kotia -sovellus ei kerää käyttäjistään tietoa välttämättömän yhteystiedon lisäksi. Myös kaupalliset toimijat tarjoavat perheryhmän ideaan perustuvia sovelluksia. Niiden tarkoituksena on paitsi ohjata kulutusta, myös kerätä tietoa käyttäjistä, heidän laitteistaan ja preferensseistään. Näin toteaa brittisosiologi Murray Goulden, joka on tutkinut sitä, miten älylaitteet kolonisoivat perhe-elämää ja kodin.

Esimerkiksi Amazonin ja Googlen ryhmätilien avulla käyttäjät voivat jakaa digitaalista sisältöä ja koordinoida perheenjäsenten toimintaa yritysten moneen suuntaan ulottuvissa ekosysteemeissä. Sovelluksilla voi hallinnoida muun muassa perheenjäsenten sähköistä kalenteria, heidän verkko-ostoksiaan ja viihde-elektroniikan käyttöään.

Digitalisoitumisessa perhetutkijaa kiinnostavat yhteydenpidon lisäksi sovellusten mahdollistamat roolit ja niiden toimivaltuudet sekä käsitys siitä, keitä perheeseen voi kuulua. Kuka voi perustaa ryhmän ja päättää jäsenten lisäämisestä tai poistamisesta? Kenelle annetaan toimivaltuuksia ja kuinka paljon?

Gouldenin tarkastelemissa Amazonin Household- ja Googlen Family-sovelluksissa perheryhmän koko on rajattu ja perhe määrittyy kulutuksen ja taloudellisten resurssien jakamisen kautta. Kuhunkin perheryhmään on liitetty luottokortti, jolta käyttäjien ostokset ja hankinnat veloitetaan. Tutkija muotoileekin osuvasti, että jaetusta luottokortista tulee perheenjäsenten välisen läheisyyden indikaattori ja perheeseen kuulumisen osoitin.

Mediajättien sovellukset määrittävät Gouldenin mukaan perheen kulutusyksiköksi, jossa kullakin perheenjäsenellä on käyttäjäprofiilinsa mukainen toimivalta. Ryhmät ovat siis hierarkkisia ja mahdollistavat joillekin käyttäjille toisten valvonnan ja kontrolloimisen älylaitteiden avulla.

Kuva: Pixabay

Amazonin sovelluksessa kahdella tasaveroisella aikuiskäyttäjällä on yhtäläiset oikeudet lisätä ja poistaa ryhmästä käyttäjätilejä, myös toinen aikuiskäyttäjä. Googlen sovelluksessa valta on keskitetty yhdelle ”perhemanagerille”, joka ainoana voi lisätä ja poistaa käyttäjiä tai koko perheryhmän.

Mitä enemmän jokapäiväistä kulutusta, arkisen toiminnan koordinointia ja kodin älylaitteiston hallintaa sovellukseen on liitetty, sitä suurempi valta perhemanagerilla on. Esimerkiksi parisuhteen kriisiytyminen voi koitua nopeasti hyvin tuhoisaksi muille kuin managerioikeuksin varustetulle perheenjäsenelle.

 

Kaikuja menneestä?

Ei-kaupalliset ja kaupalliset sovellukset eroavat tarkoitusperiltään, mutta niillä on myös yhteisiä piirteitä. Ne määrittävät käyttäjien oikeuksia ja rajaavat käyttäjäroolien määrää sekä perheryhmien kokoa. Näin ne muokkaavat ymmärrystämme siitä, keitä yksittäiseen perheryhmään voi tai ei voi kuulua, ja kenen näkökulmasta perheeseen kuulumista määritellään.

Erityisen tärkeää on, että sovellukset avaavat näkymän vallan epätasaiseen jakautumiseen. Vaikka lapsilähtöisyyttä korostetaan kaikilla yhteiskunnan sektoreilla, perhe-elämän digitalisoitumisen hallinta on aikuisilla ja joskus ainoastaan yhdellä aikuisella.

Tutkijassa kaupallisten sovellusten kiinnittyminen kulutukseen ja perheen taloudellisten resurssien hallintaan herättää piinallisen mielleyhtymän patriarkaaliseen perheeseen, jossa miehen rooli ainoana elättäjänä antoi hänelle vallan päättää kaikkien puolesta.

 

Lähteet

Taipale, Sakari (2019) Intergenerational connections in digital families. Springer International Publishing. DOI: 10.1007/978-3-030-11947-8

 

Muuttuvan isyyden jäljillä

Posted on by Kitti Suoranta
Lukuaika: 3 min.

Yhteiskunnallinen isyyskeskustelu on jo pitkään kytkeytynyt työn ja hoivan jakoon kahden vanhemman heteroperheissä sekä havaintoon hoivaavien isyyksien yleistymisestä. Mistä muusta isyyden muutoksessa on kyse?

Laaja kokoelma suomalaista ja kansainvälistä tutkimuskirjallisuutta kuvaa, kuinka kulttuuriset käsitykset ja ideaalit isyydestä ovat muuttuneet viimeisten vuosikymmenten aikana. Ennen kaikkea kyse on ollut siitä, että hoivaavasta ja vanhemmuutta jakavasta isyydestä on tullut sekä kulttuurista valtavirtaa että osa monen perheen arkisia käytäntöjä. Muun muassa brittiläinen sosiologi Esther Dermott (1) ja suomalainen isyystutkija-emeritus Jouko Huttunen (2) ovat kuvanneet, kuinka miehet ovat viime vuosituhannen loppupuolelta alkaen lähestyneet perheen emotionaalista keskiötä.

Toiseksi ymmärrys isyyden erilaisista muodoista on kasvanut. Nykypäivänä isyyden ymmärretään voivan olla luonteeltaan niin biologista, juridista, sosiaalista kuin psykologistakin (3). Joskus isyyden erilaiset muodot nivoutuvat yhteen saman henkilön vanhemmuudessa, joskus eivät.

Myös isäksi tulon moninaiset muodot ja isyyden toteutuminen heteromuotoisten suhteiden ulkopuolella on tullut aiempaa näkyvämmäksi itsellisten miesten, kumppanuusvanhemmuuden, miesparien, apilaperheiden ja lapsensa synnyttäneiden miesten myötä. Toisaalta syntyvyyden laskiessa yhä harvemmasta miehestä tulee ylipäätänsä isä.

Samaan aikaan kun käsitykset miehuudesta ja miehenä olosta ovat moninaistuneet ja muuttuneet aiempaa sallivammiksi, miesten herkkyyden, haurauden ja haavoittuvuuden kaltaiset tabut ovat hiljalleen purkautumassa. Tämän myötä entistä useampi isä uskaltaa hakea apua ja tukea esimerkiksi masennukseen tai muihin elämän kipukohtiin.

 

Vanhempien työnjako ja isyys identiteettinä muuttuvat hitaasti

Aiempaa moninaisemman isyysymmärryksen rinnalla on havaittavissa myös monenlaisia jatkumoita. Esimerkiksi hoivaavan isyyden yleistymisestä huolimatta niin ajankäyttötutkimukset, perhevapaatilastot, vanhempien omat kuvaukset kuin myös arkiset havainnot äideistä lastensa asioiden ensisijaisina hoitajina kertovat pinttyneistä sukupuolittuneista jakolinjoista lasten hoidossa ja hoivassa.

Toinen keskeinen pysyvyys on isyyden käsitteen kuin kiveen kirjoitettu sidoksellisuus miessukupuoleen. Vaikka ymmärrys sukupuolten moninaisuudesta on laajentunut yhteiskunnassamme, vanhemmuutta kuvaavat käsitteet muistuttavat edelleen binäärisestä sukupuolikäsityksestä.

Siinä missä vanhemmuuden käytännöt ymmärretään nykyään useimmiten sukupuolesta riippumattomaksi, niin identiteettikategorioina isyys ja äitiys ovat pitäneet pintansa. Tutkimusten mukaan isänä olo on monille miehille tärkeä ja keskeinen osa identiteettiä. Yhteiskunnallisesti tärkeää kuitenkin on että isyys – ja yhtälailla äitiys – nähdään joustavina käsitteinä, joita kuka tahansa voi käyttää itsestään juuri haluamallaan tavalla.

 

Isyyttä pitää tutkia myös heteroperheiden ulkopuolella

Entä mikä on tieteen rooli isyyden muutoksen paikantamisessa? Jo nyt tutkimus on nostanut esiin tärkeitä havaintoja niin hoivaavan isyyden lisääntymisestä kuin sukupuolittuneiden käytäntöjen pysyvyydestä.

Jotta ilmiötä ymmärrettäisiin paremmin, on tärkeää tarkastella isyyden muutosta ja sen moninaisuutta myös heteromuotoisen perheen ulkopuolella. Yhteiskuntaluokan, sukupuolen ja etnisyyden kaltaiset risteävät erot huomioiva isyyden tutkimus loistaa suomessa poissaolollaan ja on vähäistä myös kansainvälisesti.

Isyyden tulevat muutokset ovat vielä hämärän peitossa. Hiljaisia signaaleja on vaikea tulkita, ja esimerkiksi koronapandemian pitkän ajan seurauksia vanhemmuudelle ja tasa-arvolle voi vasta arvailla, vaikka useimmat veikkaukset ovatkin olleet varsin pessimistisiä.

Positiivisesta näkökulmasta katsottuna aiempaa moninaisemmissa elämäntilanteissa elävät miehet voivat tulla isiksi. Yhä useammat miehet purkavat stereotyyppisiä käsityksiä vanhemmuudesta ja sukupuolesta. He luovat herkkyyden ja hoivan avulla emotionaalisesti entistä läheisempiä suhteita lapsiinsa. Nämä ovat lasten ja perheiden hyvinvoinnin ja tasa-arvon kannalta myönteisiä kehityskulkuja, joiden soisi vahvistuvan myös jatkossa.

 

Perheet ovat aina olleet monimuotoisia ja lapsia on saapunut perheisiin erilaisia reittejä. Vaikka uudenlaiset tavat saada lapsia jättävät merkkejään vanhemmuuteen, hoiva on säilynyt perhe-elämän keskiössä. Perhe 2.0 -kirjoitussarjassa pohditaan lapsiperheellistymisen uudempia muotoja ja vanhemmuuksien tulevaisuutta. 

Sarja tuotetaan yhteistyössä Lisääntymisen tulevaisuus -hankkeen kanssa. Hankkeen kaikille avoin webinaari “Tulevaisuuden perhe – Miltä se näyttää?” järjestettiin 3.11.2020.

 

Lähteet

(1) Dermott, Esther (2008). Intimate fatherhood. London: Routledge.

(2) Huttunen, Jouko (2001). Isänä olemisen uudet suunnat. Hoiva-isiä, etä-isiä ja ero-isiä. Jyväskylä: PS-Kustannus.

(3) Huttunen, Jouko (2014). Isyyden muutos ja tulevaisuus Teoksessa Petteri Eerola & Johanna Mykkänen (toim.), Isän kokemus. Helsinki: Gaudeamus, 178-196.

 

KT, YTM Petteri Eerola työskentelee yliopistonopettajana Jyväskylän yliopistossa ja tutkijatohtorina Tampereen yliopistossa. Eerola on tutkinut perheitä, vanhemmuutta ja miesten isyyskokemuksia vuodesta 2009 alkaen.

 

Sarjan muut kirjoitukset

Siru Lehto: Psykososiaalinen tuki jää lapsettomuuden hoidossa lisääntymisteknologian jalkoihin

Elina Helosvuori: Hedelmöityshoidot ovat erityinen tapa tulla vanhemmaksi

Elli Lehikoinen: Fiktion valta ja lisääntyminen

Tiia Sudenkaarne: Kuka saa lisääntyä?

Kun meistä tulee me: Yhteinen sukunimi perheen merkkinä

Posted on by Anna-Maija Castrén
Lukuaika: 4 min.

Yhteisen sukunimen asema perheen symbolina on vahva. Vaikka lain mukaan yhteiseksi nimeksi voidaan valita yhtä lailla naisen kuin miehen sukunimi, useimmat parit päätyvät miehen nimeen. Tämä on kiinnostava ilmiö maassa, jossa sukupuolten tasa-arvoa perheessä ja parisuhteessa pidetään monilta osin saavutettuna.

Suurin osa avioituvista pareista Suomessa päätyy ottamaan miehen sukunimen puolisoiden yhteiseksi ja ainoaksi sukunimeksi. Vuonna 2015 tällaisen valinnan teki 64 prosenttia uusista aviopareista.

Miehen sukunimi pariskunnan ja perheen yhteisenä nimenä mielletään perinteiseksi valinnaksi. Käytäntö ei kuitenkaan ole ikiaikainen, sillä laissa edellytettiin vain noin 60 vuoden ajan, että nainen ottaa miehen sukunimen ainoaksi nimekseen tai yhdistää sen yhdysviivalla omaan sukunimeensä (1).

Vuodesta 1986 lähtien puolisot ovat voineet pitää omat nimensä tai toinen puolisoista on voinut ottaa käyttöön yhdysnimen, jossa omaan nimeen on yhdysviivalla liitetty aviopuolison sukunimi. Puolisot ovat myös voineet valita kokonaan uuden yhteisen sukunimen tai miehen nimen sijaan yhteiseksi nimeksi on voitu valita naisen sukunimi. Vuonna 2015  naisen sukunimen yhteiseksi nimeksi valitsi vain 1,6 prosenttia aviopareista.

Miksi miehen sukunimen aseman perheen yhteisenä nimenä on niin vahva? Ja miksi perheellä ylipäätään pitäisi olla vain yksi sukunimi?

 

Sukunimen muutos korostaa siirtymää uuteen elämänvaiheeseen

Avioliitto voidaan solmia monista syistä, mutta edelleen se mielletään myös siirtymäksi, jossa parista tulee perhe. Monet parit asuvat yhdessä ennen avioitumista, hankkivat kenties yhteisen asunnon ja saavat lapsia.

Vaikka aina silloin tällöin ehdotetaan, että avioliitto on menettänyt merkitystään, täsmällisempää olisi sanoa, että avioliiton merkitys instituutiona on muuttunut. Se ei ole enää pakko, vaan valinta, jonka moni haluaa tehdä.

Sukunimen muutos avioitumisen merkkinä on ollut erityisen tärkeä yhteiskunnissa, joissa yleisesti käytetään vain yhtä sukunimeä. Suomalaisessa yhteiskunnassa ajatus siitä, että perheenjäsenillä on sama sukunimi, on ollut vahva.

Kun yhteistä elämää parisuhdekumppanin kanssa on jaettu kenties jo vuosia, sukunimen muutos korostaa siirtymää uuteen vaiheeseen. Yhdessä asumista sisältäviä suhteita eli avoliittoja on voinut olla useita ja tällöin avioliiton solmiminen on keino erottaa yksi suhde muista ja korostaa sen merkitystä, kuten sosiologi Riitta Jallinoja on ehdottanut (2). Yhteisen sukunimen ottaminen on tällaiseen myönteiseen erontekoon oivallinen keino.

 

Neuvottelu nimestä ei ole pareille tasa-arvokysymys

Omassa tutkimuksessani, johon haastattelin ensi kertaa avioliiton solmivia, eri sukupuolta olevia pareja, keskustelu sukunimestä ei näyttäytynyt tasa-arvokysymyksenä. Päätyivät parit nimen suhteen mihin ratkaisuun tahansa, valinta ei uhannut puolisoiden käsitystä parisuhteestaan lähtökohtaisesti tasa-arvoisena.

Pariskunnat saattoivat nähdä miehen sukunimen ottamisen esimerkiksi niin itsestään selvänä, että muita vaihtoehtoja ei edes pohdittu. Jos taas vaihtoehtoja pohdittiin, miellettiin tämä erityisesti naisen valinnaksi. Nainen siis ratkaisi, ottaako tulevan puolisonsa nimen ainoaksi nimekseen, säilyttääkö oman nimensä vai ryhtyykö käyttämään yhdistelmänimeä. Miehet saattoivat vetäytyä asian pohtimisesta ikään kuin asia ei heille kuuluisi juuri millään lailla.

Viljo Pietinen 1942 / Museovirasto

Vaikka sukunimeä koskeva ratkaisu miellettiin naisen valinnaksi, yhteinen nimi perheen symbolina vetosi niin miehiin kuin naisiinkin. Eräs tuore aviomies pohdiskeli haastattelussa esimerkiksi näin:

”Sukunimihän on se, mikä konkretisoi avioliiton, myös ulkopuolisten silmissä. Ei se, että meillä on sormukset. Vaan se, että meillä on yhteinen sukunimi. Että se tavallaan muodostaa sen ydinperheen. Se pieni porukka, millä on se yhteinen sukunimi, jotka asuu siinä yhessä osoitteessa”.

Miehet eivät kuitenkaan aina tulleet ajatelleeksi, että he voisivat itse edistää yhteisen nimen saamista perheelle omalla ratkaisullaan, vaan siirsivät vastuuta tulevalle puolisolleen.

 

Sukunimeä koskevat ratkaisut mielletään naisen tehtäväksi

Amerikkalaisen sosiologin Colleen Nugentin mukaan mieslinjaa noudattava sukunimikäytäntö asettaa miehet etuoikeutettuun asemaan, joka vapauttaa heidät avioitumisen yhteydessä tehtävästä identiteettityöstä (3). Sukunimeä koskevat ratkaisut mielletään siis yleisesti naisen tehtäväksi. Naisen kuuuluu pohtia nimivalintaa paitsi identiteettinsä myös tulevaisuudessa mahdollisesti syntyvien lasten kannalta. Nainen ei siis päätä vain omasta puolestaan, vaan hänen odotetaan tekevän ratkaisuja myös perheen näkökulmasta.

Tutkimukseni perusteella asian pohtiminen muodostuvan perheen näkökulmasta ei tuntunut koskettavan miehiä kuin poikkeustapauksissa. Näin kävi silloin, kun puolisot ajattelivat olevansa lain antamiin vaihtoehtoihin nähden täysin tasavertaisia eikä mies vedonnut perinteiseksi mielletyn käytännön suomaan etuoikeuteen.

Tällöin tuli esiin ”perheellä on vain yksi nimi”-malliin liittyvä ongelma. Jos puolisot olivat sitoutuneet siihen, että he ovat nimen suhteen täysin samanarvoisessa asemassa eikä kumpikaan halunnut pyytää toista vaihtamaan sukunimeään, ratkaisua oli vaikea löytää. Toisen sukunimen erikoisuus tai harvinaisuus saattoi tarjota välineitä päätökseen, mutta jos tällaista eroa nimien välillä ei ollut, tilanne oli hankala. Ratkaisuksi muodostui se, että ratkaisua ei tehdä, ja kumpikin jatkoi omalla sukunimellään.

 

Naisen tekemä työ on keskeistä perheeksi tulemisessa

Analyysini toi esiin, miten lainsäädäntö voi mahdollistaa tasa-arvoisempia käytäntöjä, mutta se ei itsestään selvästi muuta käytäntöjä tasa-arvoisemmiksi. Kun jokin toimintatapa mielletään ”perinteiseksi”, sitä ei herkästi kyseenalaisteta.

Miehen sukunimen erityisasema tuottaa naistyötä perheen muodostumisvaiheeseen. Sukunimen merkitystä identiteetille tai vaikutusta vaikkapa työuraan joutuvat edelleen pohtimaan lähinnä vain naiset. Aineistosta kävi ilmi, että erityisesti naiset joutuivat työstämään nimeen liittyvää ratkaisua ja sen seurauksia.

Perinteiseksi mielletyn sukunimikäytännön vuoksi miehet sen sijaan välttyvät avioituessaan tekemästä tätä työtä, mikä voi kääntyä pidemmällä aikavälillä heidän etunsa vastaiseksi. Miehiltä jää nimittäin käsittelemättä keskeinen perheeksi tulemiseen liittyvä tehtävä.

Perheenä eläminen edellyttää minä-keskeisyyden korvautumista me-keskeisyydellä ja sukunimeen liittyvä pohdinta – on sen tulos sitten mikä tahansa – voi olla merkittävä osa tätä prosessia. Naiset siis yhtäältä saavat ja toisaalta joutuvat ottamaan eräänlaisen varaslähdön perheeksi tulemisessa sukunimiratkaisun sukupuolittuneisuuden takia.

Simo Rista 1970 / Helsingin kaupunginmuseo

Nimilaki uudistuu vuoden 2019 alusta. Uuden lain mukaan avioituvilla puolisoilla on aiempaa enemmän vaihtoehtoja. Molemmat puolisot voivat jatkossa muun muassa ottaa käyttöön yhdistelmänimen, kun nykyisen lain mukaan se on mahdollista vain toiselle puolisolle. Yhdistelmänimi ei tosin ole ollut kovin suosittu ja vuonna 2015 vain 5,7 prosenttia naisista ja 0,1 prosenttia miehistä päätyi tähän ratkaisuun.

Merkittävämpi uudistus koskee lapsen sukunimeä, sillä jatkossa lapselle voidaan antaa molempien puolisoiden sukunimistä muodostettu yhdistelmänimi. On todennäköistä, että tämä lisää keskustelua sukunimestä jo avioitumisen yhteydessä. Toivottavasti se lisää myös miesten halua ottaa tämä tehtävä vastaan täysipainoisesti, sillä se olisi yhtä lailla heidän kuin muodostumassa olevan perheenkin etu.

 

Lähteet

(1) Kotilainen Sofia (2016) Suomalaisen perheen yhteisen sukunimen lyhyt historia. Kasvatus & Aika 10(5) 2016, 42–57.

(2) Jallinoja Riitta (1997) Moderni säädyllisyys. Helsinki: Gaudeamus.

(3) Nugent Colleen (2010). Children’s surnames, moral dilemmas: Accounting for the predominance of fathers’ surnames for children. Gender & Society, 24, 499–525.

Omat rahat vai sama elintaso?

Posted on by Vaula Tuomaala
Lukuaika: 3 min.

Av(i)oliitoissa syntyy sanallisia ja sanattomia sopimuksia siitä, miten rahat liitossa jaetaan. Pariskunnat määrittelevät yhteistä ja yksityistä taloutta usein tilanteessa, jossa toinen puoliso tienaa enemmän.

Eräässä tutkimuksessa kuvattiin tilannetta, jossa pariskunnan mies halusi lähteä puolisonsa kanssa lomamatkalle. Puoliso oli periaatteessa kiinnostunut lomasta, mutta hänellä ei ollut siihen varaa, joten hän ehdotti loman siirtämistä kunnes saisi säästettyä tarpeeksi. Kun mies ehdotti maksavansa molempien matkan, nainen kieltäytyi. Hänelle oli tärkeää elää omilla rahoillaan. Toisaalla kuulemassani tarinassa mies sen sijaan lähti lomalle yksin, koska kotihoidon tuella elävällä puolisolla ei ollut varaa lähteä mukaan. Mielikuvissamme perheet kuitenkin lomailevat yhdessä ja aurinko paistaa.   

Teollistuneen yhteiskunnan perheihanne rakentui sukupuolittuneiden perheroolien varaan: miehen vastuulla oli ansiotyössä käyminen ja perheen elättäminen naisen toimiessa kodin ja lasten hoitajana. Oletus oli, että mies käyttää rahansa perheen hyväksi, ehkä jopa puolisonsa kanssa neuvotellen. Nykyisin yhä useampi liitto perustuu tehtävien ja vastuiden tasaisempaan jakautumiseen, jopa niin, että ideaalina on symmetrinen parisuhde.

Taloudellisten vastuiden tasaista jakamista helpottaa, jos puolisot ansaitsevat suunnilleen saman verran. Puolisoiden väliset tuloerot ovat kuitenkin tavallisia, vaikka suomalaisilla onkin taipumus valita puoliso samasta sosioekonomisesta ryhmästä (Mäenpää 2015). Rahan jakamisen käytäntöjä ratkotaan suomalaisissa perheissä monenlaisissa tilanteissa, joissa tuloerot johtuvat sekä työmarkkinoista että perheen sisällä tehdyistä vastuiden jakamisten tavoista.

Kysymys puolisoiden taloudellisesta yhteisvastuusta ja toisaalta erillisyydestä tulee erityisen selvästi esille, kun toisen tulot jäävät pois tai alenevat ratkaisevasti esimerkiksi työttömyyden tai pitkäaikaisen sairauden vuoksi, tai kun keskustellaan siitä, voiko toinen jäädä pois töistä hoitamaan yhteistä lasta. Ansiotasojen eroja voi kasvattaa myös toisen puolison opiskelu tai vuorotteluvapaa, tai se, että muuttopäätöksiä tehdään vain toisen uraa silmällä pitäen. Lisäksi henkilökohtaisista ratkaisuista riippumatta palkkatasot eri ammateissa vaihtelevat, eikä työlle omistautuminen näy aina palkan suuruudessa. Edellä luetellut käytännön tilanteet voivat, pariskunnasta riippuen, näyttäytyä talouden näkökulmasta joko yksityisinä tai yhteisinä asioina.

 

Annen kirjoitukseen

 

Yhteisen talouden voidaan ajatella symboloivan perheen yhteisyyttä. Pitkään yhdessä olleilla ja naimisissa olevilla pareilla yhteinen talous on yleisempi kuin muilla pareilla (Raijas 2011). Australialainen tutkija Carole B. Burgyone on tutkinut puolisoiden välistä rahankäyttöä omistajuuden ja hallinnan näkökulmasta. Hän on tullut siihen tulokseen, että sopimus rahojen yhteisyydestä ja niiden ohjaaminen yhteiselle tilille ei kuitenkaan välttämättä johda av(i)oparien kesken tasa-arvoiseen kuluttamiseen. Psykologisesti ansaitseminen liitetään niin vahvasti omistajuuteen, että rahan kokee omakseen nimenomaan se, jonka työllä se on perheeseen ansaittu. Se, joka ei ansaitse yhtä paljoa, voi kokea, että raha on hieman vähemmän hänen, ja siksi hän ehkä myös kuluttaa varovaisemmin. Burgoynen (1990) mukaan yksilölliset kulutuserot tasoittuvat varmimmin, jos yhteiseltä tililtä erotetaan kummallekin yhtä paljon rahaa yksityistä kulutusta varten.

Yhteisen ja erillisen rahan käytännöllä voidaan siis varmistaa, että tietty osa rahoista jää yksityiseen käyttöön. Tällainen rahan hallinnan käytäntö on myös suhteellisen yleinen Suomessa (ks. myös Raijas 2011). Käytännössä näin toimivien parien ratkaistavaksi jää edelleen se, kuinka paljon kumpikin siirtää tuloistaan yhteiselle tilille. Siirretäänkö yhteiselle tilille molemmilta joka kuukausi sama summa? Vai siirretäänkö sinne tulojen mukaan määräytyvä prosenttiosuus, jolloin tuloeroa tasoitetaan puolisojen välillä?  Vai tulisiko kulutusmahdollisuuksien ero perheen sisällä poistaa kokonaan? Tällöin yhteisen tilin kartuttaminen tapahtuisi ansiotason mukaan niin, että kummallekin jää kuukausittain yksityiselle tililleen yhtä paljon rahaa. Tässä mallissa kulutusmahdollisuuksien tasa-arvoisuus ylittäisi taloudellisen riippumattomuuden periaatteen.   

Voidaan ajatella, että yhteisyyden ja erillisyyden välinen jännite tulee näkyväksi pariskuntien rahan jakamisen tavoissa. Tämän jännitteen äärellä ollaan myös, kun av(i)osuhteessa ratkaistaan, millainen kuluttaminen on yhteistä ja millainen yksityistä. Lopulta mikään ei näytä olevan täysin yksityistä, jos puolisoita sitovat toisiinsa yhteiset taloudelliset vastuut. Yksityinen kulutus vähentää mahdollisuuksia yhteiseen kulutukseen ja päinvastoin.

Minkäänlaista perheen talouden yleissopimusta, johon pariskunta voisi yhteistuumin sitoutua, ei ole olemassa – lukuun ottamatta avioliittoon sisältyvää väljää muotoilua puolisoiden keskinäisestä elatusvelvollisuudesta. Yksittäisissä perheissä kehitellään omia taloudellisia käytäntöjä joko avoimesti neuvotellen tai sanattomasti toisten perheenjäsenten toimintaan vastaten. Rahasta puhuminen puolisoiden kesken saatetaan kokea vaikeaksi (Raijas 2011; Repo 2003) eikä perheen raha-asioista välttämättä puhuta kovin tarkkaan ystävienkään kanssa.

Rahan jakamisen perustuminen yksiselitteiselle mallille tuskin olisikaan mahdollista, koska perheiden vaiheet ja kokoonpanot sekä osapuolten käsitykset hyvistä jakamisen tavoista ovat moninaisia. Ihanteellisessa tapauksessa yhteisyyden ja erillisyyden välisessä jännitteessä löydetty ratkaisu koetaan molemmin puolin oikeudenmukaisena.


Kirjoittaja: Anne Mattila
Kuva: StockSnap.io

Lähteet:

Burgoyne, Carole B. (1990) Money in marriage: How patterns of allocation both reflect and conceal power. Sociological Review 38:4, 634–665.

Ludwig-Mayerhofer, Wolfgang; Allmendinger, Jutta; Hirseland, Andreas & Schneider, Werner (2011) The power of money in dual-earner couples: A comparative study. Acta Sociologica 54:4, 367–383.

Mäenpää, Elina (2015) Socio-economic homogamy and its effects on the stability of cohabiting unions. Finnish Yearbook of Population Research, Supplement. Helsinki: Väestöliitto.

Raijas, Anu (2011) Money management in blended and nuclear families. Journal of Economic Psychology 32, 556–563.

Repo, Katja (2003) Perheen sisäisen rahatalouden jännitteitä. Teoksessa Hannele Forsberg ja Ritva Nätkin (toim.) Perhe murroksessa. Kriittisen perhetutkimuksen jäljillä. Helsinki: Gaudeamus, 64–85.