Kun meistä tulee me: Yhteinen sukunimi perheen merkkinä

Yhteisen sukunimen asema perheen symbolina on vahva. Vaikka lain mukaan yhteiseksi nimeksi voidaan valita yhtä lailla naisen kuin miehen sukunimi, useimmat parit päätyvät miehen nimeen. Tämä on kiinnostava ilmiö maassa, jossa sukupuolten tasa-arvoa perheessä ja parisuhteessa pidetään monilta osin saavutettuna.

Suurin osa avioituvista pareista Suomessa päätyy ottamaan miehen sukunimen puolisoiden yhteiseksi ja ainoaksi sukunimeksi. Vuonna 2015 tällaisen valinnan teki 64 prosenttia uusista aviopareista.

Miehen sukunimi pariskunnan ja perheen yhteisenä nimenä mielletään perinteiseksi valinnaksi. Käytäntö ei kuitenkaan ole ikiaikainen, sillä laissa edellytettiin vain noin 60 vuoden ajan, että nainen ottaa miehen sukunimen ainoaksi nimekseen tai yhdistää sen yhdysviivalla omaan sukunimeensä (1).

Vuodesta 1986 lähtien puolisot ovat voineet pitää omat nimensä tai toinen puolisoista on voinut ottaa käyttöön yhdysnimen, jossa omaan nimeen on yhdysviivalla liitetty aviopuolison sukunimi. Puolisot ovat myös voineet valita kokonaan uuden yhteisen sukunimen tai miehen nimen sijaan yhteiseksi nimeksi on voitu valita naisen sukunimi. Vuonna 2015  naisen sukunimen yhteiseksi nimeksi valitsi vain 1,6 prosenttia aviopareista.

Miksi miehen sukunimen aseman perheen yhteisenä nimenä on niin vahva? Ja miksi perheellä ylipäätään pitäisi olla vain yksi sukunimi?

 

Sukunimen muutos korostaa siirtymää uuteen elämänvaiheeseen

Avioliitto voidaan solmia monista syistä, mutta edelleen se mielletään myös siirtymäksi, jossa parista tulee perhe. Monet parit asuvat yhdessä ennen avioitumista, hankkivat kenties yhteisen asunnon ja saavat lapsia.

Vaikka aina silloin tällöin ehdotetaan, että avioliitto on menettänyt merkitystään, täsmällisempää olisi sanoa, että avioliiton merkitys instituutiona on muuttunut. Se ei ole enää pakko, vaan valinta, jonka moni haluaa tehdä.

Sukunimen muutos avioitumisen merkkinä on ollut erityisen tärkeä yhteiskunnissa, joissa yleisesti käytetään vain yhtä sukunimeä. Suomalaisessa yhteiskunnassa ajatus siitä, että perheenjäsenillä on sama sukunimi, on ollut vahva.

Kun yhteistä elämää parisuhdekumppanin kanssa on jaettu kenties jo vuosia, sukunimen muutos korostaa siirtymää uuteen vaiheeseen. Yhdessä asumista sisältäviä suhteita eli avoliittoja on voinut olla useita ja tällöin avioliiton solmiminen on keino erottaa yksi suhde muista ja korostaa sen merkitystä, kuten sosiologi Riitta Jallinoja on ehdottanut (2). Yhteisen sukunimen ottaminen on tällaiseen myönteiseen erontekoon oivallinen keino.

 

Neuvottelu nimestä ei ole pareille tasa-arvokysymys

Omassa tutkimuksessani, johon haastattelin ensi kertaa avioliiton solmivia, eri sukupuolta olevia pareja, keskustelu sukunimestä ei näyttäytynyt tasa-arvokysymyksenä. Päätyivät parit nimen suhteen mihin ratkaisuun tahansa, valinta ei uhannut puolisoiden käsitystä parisuhteestaan lähtökohtaisesti tasa-arvoisena.

Pariskunnat saattoivat nähdä miehen sukunimen ottamisen esimerkiksi niin itsestään selvänä, että muita vaihtoehtoja ei edes pohdittu. Jos taas vaihtoehtoja pohdittiin, miellettiin tämä erityisesti naisen valinnaksi. Nainen siis ratkaisi, ottaako tulevan puolisonsa nimen ainoaksi nimekseen, säilyttääkö oman nimensä vai ryhtyykö käyttämään yhdistelmänimeä. Miehet saattoivat vetäytyä asian pohtimisesta ikään kuin asia ei heille kuuluisi juuri millään lailla.

Viljo Pietinen 1942 / Museovirasto

Vaikka sukunimeä koskeva ratkaisu miellettiin naisen valinnaksi, yhteinen nimi perheen symbolina vetosi niin miehiin kuin naisiinkin. Eräs tuore aviomies pohdiskeli haastattelussa esimerkiksi näin:

”Sukunimihän on se, mikä konkretisoi avioliiton, myös ulkopuolisten silmissä. Ei se, että meillä on sormukset. Vaan se, että meillä on yhteinen sukunimi. Että se tavallaan muodostaa sen ydinperheen. Se pieni porukka, millä on se yhteinen sukunimi, jotka asuu siinä yhessä osoitteessa”.

Miehet eivät kuitenkaan aina tulleet ajatelleeksi, että he voisivat itse edistää yhteisen nimen saamista perheelle omalla ratkaisullaan, vaan siirsivät vastuuta tulevalle puolisolleen.

 

Sukunimeä koskevat ratkaisut mielletään naisen tehtäväksi

Amerikkalaisen sosiologin Colleen Nugentin mukaan mieslinjaa noudattava sukunimikäytäntö asettaa miehet etuoikeutettuun asemaan, joka vapauttaa heidät avioitumisen yhteydessä tehtävästä identiteettityöstä (3). Sukunimeä koskevat ratkaisut mielletään siis yleisesti naisen tehtäväksi. Naisen kuuuluu pohtia nimivalintaa paitsi identiteettinsä myös tulevaisuudessa mahdollisesti syntyvien lasten kannalta. Nainen ei siis päätä vain omasta puolestaan, vaan hänen odotetaan tekevän ratkaisuja myös perheen näkökulmasta.

Tutkimukseni perusteella asian pohtiminen muodostuvan perheen näkökulmasta ei tuntunut koskettavan miehiä kuin poikkeustapauksissa. Näin kävi silloin, kun puolisot ajattelivat olevansa lain antamiin vaihtoehtoihin nähden täysin tasavertaisia eikä mies vedonnut perinteiseksi mielletyn käytännön suomaan etuoikeuteen.

Tällöin tuli esiin ”perheellä on vain yksi nimi”-malliin liittyvä ongelma. Jos puolisot olivat sitoutuneet siihen, että he ovat nimen suhteen täysin samanarvoisessa asemassa eikä kumpikaan halunnut pyytää toista vaihtamaan sukunimeään, ratkaisua oli vaikea löytää. Toisen sukunimen erikoisuus tai harvinaisuus saattoi tarjota välineitä päätökseen, mutta jos tällaista eroa nimien välillä ei ollut, tilanne oli hankala. Ratkaisuksi muodostui se, että ratkaisua ei tehdä, ja kumpikin jatkoi omalla sukunimellään.

 

Naisen tekemä työ on keskeistä perheeksi tulemisessa

Analyysini toi esiin, miten lainsäädäntö voi mahdollistaa tasa-arvoisempia käytäntöjä, mutta se ei itsestään selvästi muuta käytäntöjä tasa-arvoisemmiksi. Kun jokin toimintatapa mielletään ”perinteiseksi”, sitä ei herkästi kyseenalaisteta.

Miehen sukunimen erityisasema tuottaa naistyötä perheen muodostumisvaiheeseen. Sukunimen merkitystä identiteetille tai vaikutusta vaikkapa työuraan joutuvat edelleen pohtimaan lähinnä vain naiset. Aineistosta kävi ilmi, että erityisesti naiset joutuivat työstämään nimeen liittyvää ratkaisua ja sen seurauksia.

Perinteiseksi mielletyn sukunimikäytännön vuoksi miehet sen sijaan välttyvät avioituessaan tekemästä tätä työtä, mikä voi kääntyä pidemmällä aikavälillä heidän etunsa vastaiseksi. Miehiltä jää nimittäin käsittelemättä keskeinen perheeksi tulemiseen liittyvä tehtävä.

Perheenä eläminen edellyttää minä-keskeisyyden korvautumista me-keskeisyydellä ja sukunimeen liittyvä pohdinta – on sen tulos sitten mikä tahansa – voi olla merkittävä osa tätä prosessia. Naiset siis yhtäältä saavat ja toisaalta joutuvat ottamaan eräänlaisen varaslähdön perheeksi tulemisessa sukunimiratkaisun sukupuolittuneisuuden takia.

Simo Rista 1970 / Helsingin kaupunginmuseo

Nimilaki uudistuu vuoden 2019 alusta. Uuden lain mukaan avioituvilla puolisoilla on aiempaa enemmän vaihtoehtoja. Molemmat puolisot voivat jatkossa muun muassa ottaa käyttöön yhdistelmänimen, kun nykyisen lain mukaan se on mahdollista vain toiselle puolisolle. Yhdistelmänimi ei tosin ole ollut kovin suosittu ja vuonna 2015 vain 5,7 prosenttia naisista ja 0,1 prosenttia miehistä päätyi tähän ratkaisuun.

Merkittävämpi uudistus koskee lapsen sukunimeä, sillä jatkossa lapselle voidaan antaa molempien puolisoiden sukunimistä muodostettu yhdistelmänimi. On todennäköistä, että tämä lisää keskustelua sukunimestä jo avioitumisen yhteydessä. Toivottavasti se lisää myös miesten halua ottaa tämä tehtävä vastaan täysipainoisesti, sillä se olisi yhtä lailla heidän kuin muodostumassa olevan perheenkin etu.

 

Lähteet

(1) Kotilainen Sofia (2016) Suomalaisen perheen yhteisen sukunimen lyhyt historia. Kasvatus & Aika 10(5) 2016, 42–57.

(2) Jallinoja Riitta (1997) Moderni säädyllisyys. Helsinki: Gaudeamus.

(3) Nugent Colleen (2010). Children’s surnames, moral dilemmas: Accounting for the predominance of fathers’ surnames for children. Gender & Society, 24, 499–525.

Omat rahat vai sama elintaso?

Av(i)oliitoissa syntyy sanallisia ja sanattomia sopimuksia siitä, miten rahat liitossa jaetaan. Pariskunnat määrittelevät yhteistä ja yksityistä taloutta usein tilanteessa, jossa toinen puoliso tienaa enemmän.

Eräässä tutkimuksessa kuvattiin tilannetta, jossa pariskunnan mies halusi lähteä puolisonsa kanssa lomamatkalle. Puoliso oli periaatteessa kiinnostunut lomasta, mutta hänellä ei ollut siihen varaa, joten hän ehdotti loman siirtämistä kunnes saisi säästettyä tarpeeksi. Kun mies ehdotti maksavansa molempien matkan, nainen kieltäytyi. Hänelle oli tärkeää elää omilla rahoillaan. Toisaalla kuulemassani tarinassa mies sen sijaan lähti lomalle yksin, koska kotihoidon tuella elävällä puolisolla ei ollut varaa lähteä mukaan. Mielikuvissamme perheet kuitenkin lomailevat yhdessä ja aurinko paistaa.   

Teollistuneen yhteiskunnan perheihanne rakentui sukupuolittuneiden perheroolien varaan: miehen vastuulla oli ansiotyössä käyminen ja perheen elättäminen naisen toimiessa kodin ja lasten hoitajana. Oletus oli, että mies käyttää rahansa perheen hyväksi, ehkä jopa puolisonsa kanssa neuvotellen. Nykyisin yhä useampi liitto perustuu tehtävien ja vastuiden tasaisempaan jakautumiseen, jopa niin, että ideaalina on symmetrinen parisuhde.

Taloudellisten vastuiden tasaista jakamista helpottaa, jos puolisot ansaitsevat suunnilleen saman verran. Puolisoiden väliset tuloerot ovat kuitenkin tavallisia, vaikka suomalaisilla onkin taipumus valita puoliso samasta sosioekonomisesta ryhmästä (Mäenpää 2015). Rahan jakamisen käytäntöjä ratkotaan suomalaisissa perheissä monenlaisissa tilanteissa, joissa tuloerot johtuvat sekä työmarkkinoista että perheen sisällä tehdyistä vastuiden jakamisten tavoista.

Kysymys puolisoiden taloudellisesta yhteisvastuusta ja toisaalta erillisyydestä tulee erityisen selvästi esille, kun toisen tulot jäävät pois tai alenevat ratkaisevasti esimerkiksi työttömyyden tai pitkäaikaisen sairauden vuoksi, tai kun keskustellaan siitä, voiko toinen jäädä pois töistä hoitamaan yhteistä lasta. Ansiotasojen eroja voi kasvattaa myös toisen puolison opiskelu tai vuorotteluvapaa, tai se, että muuttopäätöksiä tehdään vain toisen uraa silmällä pitäen. Lisäksi henkilökohtaisista ratkaisuista riippumatta palkkatasot eri ammateissa vaihtelevat, eikä työlle omistautuminen näy aina palkan suuruudessa. Edellä luetellut käytännön tilanteet voivat, pariskunnasta riippuen, näyttäytyä talouden näkökulmasta joko yksityisinä tai yhteisinä asioina.

 

Annen kirjoitukseen

 

Yhteisen talouden voidaan ajatella symboloivan perheen yhteisyyttä. Pitkään yhdessä olleilla ja naimisissa olevilla pareilla yhteinen talous on yleisempi kuin muilla pareilla (Raijas 2011). Australialainen tutkija Carole B. Burgyone on tutkinut puolisoiden välistä rahankäyttöä omistajuuden ja hallinnan näkökulmasta. Hän on tullut siihen tulokseen, että sopimus rahojen yhteisyydestä ja niiden ohjaaminen yhteiselle tilille ei kuitenkaan välttämättä johda av(i)oparien kesken tasa-arvoiseen kuluttamiseen. Psykologisesti ansaitseminen liitetään niin vahvasti omistajuuteen, että rahan kokee omakseen nimenomaan se, jonka työllä se on perheeseen ansaittu. Se, joka ei ansaitse yhtä paljoa, voi kokea, että raha on hieman vähemmän hänen, ja siksi hän ehkä myös kuluttaa varovaisemmin. Burgoynen (1990) mukaan yksilölliset kulutuserot tasoittuvat varmimmin, jos yhteiseltä tililtä erotetaan kummallekin yhtä paljon rahaa yksityistä kulutusta varten.

Yhteisen ja erillisen rahan käytännöllä voidaan siis varmistaa, että tietty osa rahoista jää yksityiseen käyttöön. Tällainen rahan hallinnan käytäntö on myös suhteellisen yleinen Suomessa (ks. myös Raijas 2011). Käytännössä näin toimivien parien ratkaistavaksi jää edelleen se, kuinka paljon kumpikin siirtää tuloistaan yhteiselle tilille. Siirretäänkö yhteiselle tilille molemmilta joka kuukausi sama summa? Vai siirretäänkö sinne tulojen mukaan määräytyvä prosenttiosuus, jolloin tuloeroa tasoitetaan puolisojen välillä?  Vai tulisiko kulutusmahdollisuuksien ero perheen sisällä poistaa kokonaan? Tällöin yhteisen tilin kartuttaminen tapahtuisi ansiotason mukaan niin, että kummallekin jää kuukausittain yksityiselle tililleen yhtä paljon rahaa. Tässä mallissa kulutusmahdollisuuksien tasa-arvoisuus ylittäisi taloudellisen riippumattomuuden periaatteen.   

Voidaan ajatella, että yhteisyyden ja erillisyyden välinen jännite tulee näkyväksi pariskuntien rahan jakamisen tavoissa. Tämän jännitteen äärellä ollaan myös, kun av(i)osuhteessa ratkaistaan, millainen kuluttaminen on yhteistä ja millainen yksityistä. Lopulta mikään ei näytä olevan täysin yksityistä, jos puolisoita sitovat toisiinsa yhteiset taloudelliset vastuut. Yksityinen kulutus vähentää mahdollisuuksia yhteiseen kulutukseen ja päinvastoin.

Minkäänlaista perheen talouden yleissopimusta, johon pariskunta voisi yhteistuumin sitoutua, ei ole olemassa – lukuun ottamatta avioliittoon sisältyvää väljää muotoilua puolisoiden keskinäisestä elatusvelvollisuudesta. Yksittäisissä perheissä kehitellään omia taloudellisia käytäntöjä joko avoimesti neuvotellen tai sanattomasti toisten perheenjäsenten toimintaan vastaten. Rahasta puhuminen puolisoiden kesken saatetaan kokea vaikeaksi (Raijas 2011; Repo 2003) eikä perheen raha-asioista välttämättä puhuta kovin tarkkaan ystävienkään kanssa.

Rahan jakamisen perustuminen yksiselitteiselle mallille tuskin olisikaan mahdollista, koska perheiden vaiheet ja kokoonpanot sekä osapuolten käsitykset hyvistä jakamisen tavoista ovat moninaisia. Ihanteellisessa tapauksessa yhteisyyden ja erillisyyden välisessä jännitteessä löydetty ratkaisu koetaan molemmin puolin oikeudenmukaisena.


Kirjoittaja: Anne Mattila
Kuva: StockSnap.io

Lähteet:

Burgoyne, Carole B. (1990) Money in marriage: How patterns of allocation both reflect and conceal power. Sociological Review 38:4, 634–665.

Ludwig-Mayerhofer, Wolfgang; Allmendinger, Jutta; Hirseland, Andreas & Schneider, Werner (2011) The power of money in dual-earner couples: A comparative study. Acta Sociologica 54:4, 367–383.

Mäenpää, Elina (2015) Socio-economic homogamy and its effects on the stability of cohabiting unions. Finnish Yearbook of Population Research, Supplement. Helsinki: Väestöliitto.

Raijas, Anu (2011) Money management in blended and nuclear families. Journal of Economic Psychology 32, 556–563.

Repo, Katja (2003) Perheen sisäisen rahatalouden jännitteitä. Teoksessa Hannele Forsberg ja Ritva Nätkin (toim.) Perhe murroksessa. Kriittisen perhetutkimuksen jäljillä. Helsinki: Gaudeamus, 64–85.