Bridgerton-sarja ja aateliston tärkeät sisarussuhteet

Lukuaika: 4 min.

Historiallisissa pukudraamoissa vilisee autoritaarisia vanhimpia veljiä, asemansa tuntevia siskoja ja seikkailunhaluisia pikkusiskoja ja -veljiä. Mutta mitä esimerkiksi suosittu Bridgerton-sarja kertoo siitä, millainen merkitys sisarussuhteilla entisaikaan oli ihmisen elämänkululle?

Sisarussuhteet ovat vakioaiheita kirjallisuudessa, lehtijutuissa, elokuvissa ja sarjoissa. Fiktio tarjoaa kiinnostavia ikkunoita siihen, millaisia merkityksiä sisarussuhteilla on ollut eri aikakausina. Suosittuja ovat esimerkiksi pukudraamat, joissa kuvataan brittiläisen aateliston ponnisteluja sopivan puolison löytämiseksi. Tällainen on Bridgerton (2020-), Julia Quinnin romaaneihin perustuva Netflix-sarja, joka kuvaa kahdeksan sisaruksen vaiheita Lontoon seurapiireissä hovin liepeillä 1800-luvun alussa.

Bridgerton-sarjan ensimmäinen tuotantokausi keskittyi tyttäristä vanhimman, Daphnen, puolison etsintään. Aktiivisia etsinnässä ovat erityisesti äiti ja muut seurapiirin mahtirouvat sekä vanhin isoveli Anthony eli varakreivi Bridgerton. Puolison löytämisessä ei suinkaan ole kyse vain yksilön onnellisuuden takaamisesta, vaan koko sisarussarjan tulevaisuudesta. Sopivan puolison löytäminen takasi kodin, elintason sekä kunniallisen ja vaikutusvaltaisen aseman yhteisössä. Tämä kiteytyy Daphnen repliikissä sisaruksilleen heti ensimmäisessä jaksossa: ”Menestykseni vaikuttaa teidän kaikkien tulevaisuudennäkymiin.”

 

Serkusavioliitot vahvistivat myös sisarussuhteita

Historiantutkija ja sosiologi Leonor Davidoff kuvaa sisarussuhteiden suurta merkitystä porvariston ja aateliston keskuudessa 1800- ja 1900-luvuilla. Sisarukset ja serkut muodostivat keskeisen sosiaalisen verkoston, jonka jäsenet olivat kytköksissä toisiinsa varallisuuden, vastuun, puolison etsinnän ja yhä enemmän myös tunnesuhteiden kautta. Nämä kytkökset säilyivät yleensä läpi aikuiselämän.

Sisarukset olivat usein kiinteästi mukana toistensa sosiaalisessa elämässä. Sisarukset ja serkut perheineen muodostivat välittömän viiteryhmän, jonka kanssa oltiin tiiviisti tekemisissä, johon tukeuduttiin kriiseissä, ja jolta tarvittaessa lainattiin rahaa. Aatelisten sisarusten oli suorastaan pakko tulla toimeen keskenään, sillä he olivat toisiinsa sidoksissa koko eliniän. 

Sisarusten ja serkusten merkityksen kasvu liittyi laajempaan murrokseen, joka oli käynnissä eurooppalaisessa sukulaisuusjärjestelmässä. Sukulaisuutta tutkineet historioitsijat Christopher Johnson ja David Sabean paikantavat tämän murroksen vuosien 1750 ja 1850 väliselle vuosisadalle. 

Avioliittojen solmiminen oli keskeinen tapa ylläpitää sukulaisuusjärjestelmää. Avioliittoja solmittiin aluksi pikkuserkkujen ja sitten serkkujen kanssa. Verisukulaisten joukon lisäksi puoliso saattoi löytyä samoista sosiaalisista ympyröistä, kuten sisarusten ystävistä. Sukulaisten kanssa solmittujen avioliittojen avulla perheet säilyttivät asemansa ja omaisuutensa. Serkusavioliittojen myötä sisarukset pysyivät samassa sukuyhteisössä, ehkä jopa samassa paikallisyhteisössä. 

Joku sisarusparvesta saattoi edelleen mennä naimisiin lähipiirin ulkopuolisen kanssa,  millä perhe vahvisti sosiaalista asemaansa paikallisesti ja hankki uusia liittolaisia. Avioliitot eivät kuitenkaan olleet täysin järjestettyjä. 1800-luvulla alkoi olla aiempaa tärkeämpää, että avioliitot perustuivat tunnesiteisiin.

 

Sisarussuhteet olivat usein lämpimiä, mutta eivät tasa-arvoisia

Sisarusten välisten suhteiden laatu riippui muun muassa ikäjärjestyksestä sukupuolesta. Perimysjärjestys ja omaisuudenjako vaikuttivat varallisuuteen ja siten suoraan avioitumismahdollisuuksiin. Eri puolilla Eurooppaa, jopa eri alueilla saman valtion sisällä, oli erilaisia perimyskäytäntöjä. Vanhin poika saattoi periä isänsä omaisuuden, arvonimen ja liikekumppanit, muille sisaruksille saatettiin maksaa osittaista kompensaatiota. Omaisuus siirtyi perijälle usein vasta kuoleman jälkeen, joten tämä saattoi avioitua nuorempia sisaruksiaan myöhemmin. Toisaalta sisarusten saatettiin usein olettaa avioituvan ikäjärjestyksessä. Sisarusten tasa-arvoisempi periminen alkoi myös yleistyä.

Kuva: Pixabay

Sukulaisuuden murros merkitsi siirtymää isäjohtoisesta järjestyksestä tasavertaisempaan, sisaruksia korostavaan järjestykseen 1800-luvulle tultaessa. Siitä huolimatta veljillä oli huomattavaa valtaa siskoihinsa nähden. Isän kuoltua vanhin veli oli perheen pää, jolla oli päätösvaltaa erityisesti siskojensa asioihin. Naimattomat siskot olivat usein myös riippuvaisia perheen pään taloudellisesta tuesta.

Osa Bridgerton-sarjan viehätystä on sisarusten välisten suhteiden dynamiikka. Perheen pää Anthony, veljeksistä vanhin, on sisaruksilleen välillä etäinen ja totinen kipuillessaan vastuunsa ja omien tunteidensa välillä. Toisaalta hän on eräänlainen isähahmo ilman isää kasvaneille nuorimmille sisaruksilleen. Avioitumisiässä olevien vanhimpien siskojen näyttää olevan helpompi luoda luottamuksellinen suhde muihin veljiin, joita ei perheen pään vastuu paina.

Historioitsija Christopher Johnson kuvailee, kuinka aateliston ja porvariston kirjeenvaihtoa tutkimalla on voitu päätellä sisarusten välisten suhteiden olleen 1800-luvulla erilaisia kuin heitä edeltäneen sukupolven sisaruksilla. Kun edeltävän sukupolven sisarukset olivat olleet muodollisissa ja etäisissä väleissä, 1800-luvun alkupuolella sisarukset kirjoittivat toisilleen kirjeitä, joista voi päätellä suhteiden olleen läheisiä.

Vastuun ja vallan lisäksi kuitenkin myös tunneilmaisu jakautui usein epätasaisesti. Sisaret olivat usein omistautuneempia veljilleen kuin toisin päin. Siskot ilmaisivat tunteita erityisesti keskenään, mutta myös veljilleen. Tunteiden ilmaisusta tuli osa neuvottelua siitä, millainen suhde sisarussuhde oli: siskot olivat veljistä riippuvaisia ja olivat usein aktiivisempia kirjeenvaihdossa, ilmaisten veljiään useammin kiintymyksen ja ystävyyden tunteita.

 

Miltä 2020-luvun sisarussuhteet näyttävät historiallisella jatkumolla?

2020-luvulla elävien näkökulmasta 1800-luvun sisarussuhteet saattavat näyttää aivan toisenlaisilta kuin nykyään. Omassa elämässämme esimerkiksi avioliiton solmiminen tai elämänkumppanin löytäminen harvoin riippuu suoraan sisarusten elämäntilanteista tai parisuhdetilanteista, vaikka usein puoliso samasta  sosiaalisesta piiristä löytyykin. Olemme kuitenkin tottuneet ajattelemaan, että teemme näitä valintoja yksilöllisesti ilman, että ne kytkeytyvät sisaruksiin tai laajempaan sukulaisten piiriin.

Samaan aikaan sisarukset saattavat kuitenkin olla kytköksissä toisiinsa taloudellisin sidoksin, jotka puolestaan kietoutuvat tunnesuhteisiin. Tämä tulee näkyviin esimerkiksi tilanteissa, joissa perinnönjakoon sisarusten kesken sisältyy jännitteitä tai konflikteja.

Sosiologi Katherine Davies kuvaa, kuinka sekä verisiteellä että sosiaalisesti rakentuneella suhteella on merkitystä sisaruudelle. Toisinaan nämä kaksi ulottuvuutta voivat olla keskenään ristiriitaisiakin. Vaikka sisaruuteen liitetään normatiivisia odotuksia koskien hoivaa ja vastuuta, yhteydenpidon suhteen sisarussuhteita koskevat kulttuuriset odotukset ovat väljiä. Joissain sisarussuhteissa yhteydenpito on tiivistä, joissain vähäistä tai lähes olematonta. Toisaalta sisarus voi olla myös läheinen ystävä. Eletyn elämän sisarussuhteet ovat monenlaisia, useimmiten ihmisen elämän pisimpiin ihmissuhteisiin kuuluvia, ja merkityksellisiä läpi elämän.

Bridgerton-sarjan sisarusparvi kiehtoo meitä myös siksi, että se saa meidät ajattelemaan sisarusten yhtäläisyyksiä ja eroja, sisarussuhteiden dynamiikkaa ja niiden muutosta elämänkaarella. Sisarussuhde on erityinen, ristiriitoja sisältävä suhde, jonka kuvauksista voi löytää jotain universaalia myös 1800-luvun aatelistoa kuvaavassa viihdesarjassa.

 

Lähteet:

Davidoff, Leonore (2013) Thicker than Water. Siblings and their Relations, 1780–1920. Oxford University Press.

Davies, Katherine (2023) Siblings and Sociology. Manchester University Press.

Johnson, Christopher H. (2011) Siblinghood and emotional dimensions of new kinship system. In Johnson, Christopher H. & Sabean, David Warren (toim.): Sibling Relations and the Transformations of European Kinship, 1300–1900. Berghahn Books, ss. 189–220.

Johnson, Christopher H. ja Sabean, David Warren (2011) (toim.) Sibling Relations and the Transformations of European Kinship, 1300–1900. Berghahn Books.

Parisuhdeseksi on tasa-arvokysymys

Lukuaika: 4 min.

Seksologisen parisuhdetyön ammattilaiset tuovat heteroparisuhteen seksistä puhuessaan painokkaasti esille vastavuoroisuuden tärkeyttä. Heteroparisuhteiden  laajemmat tasa-arvokysymykset usein sivuutetaan.  Seksiin vaikuttavat kuitenkin olennaisesti ne tavat, joilla heteroparisuhteissa muutoin eletään.

Tarkastelin sukupuolentutkimuksen alan väitöstutkimuksessani suomalaisten seksologisen parisuhdetyön ammattilaisten käsityksiä heteroparisuhteen seksuaalisuudesta, seksistä, halusta ja näihin liittyvistä ongelmista.

Seksologisella parisuhdetyöllä tarkoitan sellaista ammatillista ohjaus-, neuvonta- ja terapiatyötä, jonka fokuksessa ovat parisuhteen seksuaalisuus ja seksi. Työtä ohjaa huoli parisuhteiden seksuaalisista ongelmista ja sitä tehdään parisuhteiden seksuaalisen hyvinvoinnin nimissä.

 

Seksologien seksikeskeinen näkökulma heteroparisuhteeseen

Seksologisessa parisuhdetyössä seksuaalisuus ymmärretään jokaisen yksilön sisäisenä ominaisuutena ja parisuhdetta tarkastellaan ensisijaisesti seksuaalisena ihmissuhteena.

Ammattilaisten tulkinnoissa seksillä on heteroparisuhteessa tärkeä merkitys. Seksin ajatellaan ilmentävän parisuhteessa rakkautta ja huolenpitoa sekä edistävän parisuhteessa olevan ihmisen terveyttä ja kokonaisvaltaista hyvinvointia. Ammattilaiset toistavat ajatusta, että seksi sitoo kumppanit yhteen ja tekee parisuhteesta onnellisen ja kestävän.

Seksuaalisen tyytyväisyyden merkitystä painottava seksologinen näkökulma on tärkeä parisuhdetyössä, koska heteroparisuhteessa olevilla ihmisillä on usein toive, että oma parisuhde tarjoaa mahdollisuuden antoisaan seksielämään.

Näkökulmalla on kuitenkin rajansa. Se esimerkiksi ohjaa käsittelemään seksiä usein täysin irrallaan laajemmasta heteroseksuaalisesta kontekstista.

 

Haluttomuus seksiin on ratkaisua vaativa ongelma

Seksologisen parisuhdetyön seksikeskeiset lähtökohdat huomioon ottaen ei ole yllättävää, että työssä kannetaan erityistä huolta parisuhteessa olevien ihmisten seksuaalisesta halusta ja parisuhteen seksin määrästä.

Seksologisen tutkimuksen ja ammattilaisten asiakastyökokemuksen perusteella suomalaisissa heteroparisuhteissa yleisin seksuaaliongelma on kumppanien seksuaalisen halukkuuden ja kiinnostuksen (määrällinen) erilaisuus. FINSEX-tutkimuksen perusteella heteroparisuhteessa seksiä vähemmän haluava osapuoli on useimmiten nainen. Myös heteromiehet voivat olla haluttomia, mutta vähäinen tai puuttuva seksin halu nähdään erityisesti parisuhteessa olevien heteronaisten seksuaaliongelmaksi.

Halun vähäisyys nähdään ongelmallisena ja hoitoa vaativana, koska haluttomuuden seurauksena parisuhdeseksi usein vähenee tai loppuu kokonaan. Parisuhteessa olevien ihmisten halun vähäisyys on paitsi seksologinen myös kulttuurinen huolenaihe, mistä kertoo esimerkiksi se, että se on median seksikeskustelujen kestoteema. Varsinkin heteronaisten seksuaalisesta haluttomuudesta on keskusteltu jo kyllästymiseen asti.

Seksologian ammattilaiset tarjoavat erilaisia selityksiä halun vähäisyyteen. Lähtökohta on, ettei kukaan ole omasta tahdostaan haluton, vaan että haluttomuuteen on aina jokin mielekäs syy. Haluttomuuden selitykset voi karkeasti jakaa yksilöön itseensä liittyviin biologisiin tai psyykkisiin tekijöihin ja parisuhteeseen eli kumppanien väliseen tunne- ja seksisuhteeseen liittyviin tekijöihin.

Haluttomuus tulkitaan useimmiten nimenomaan parisuhdeongelmaksi, jonka syyt löytyvät kommunikaatioon ja vuorovaikutukseen liittyvistä vaikeuksista. Syyn tunnistamisen nähdään olevan avain haluttomuuden ratkaisemiseen.

 

 

Onko heteroparisuhteessa tärkeämpää säännöllinen seksi vai tasa-arvo?

Vaikka miesten kotitöihin ja lastenhoitoon käyttämä aika on lisääntynyt, naiset käyttävät näihin silti edelleen enemmän aikaa kuin miehet. Kotitöiden jakaminen on tutkitusti yksi yleisimmistä ristiriitojen aiheuttajista heteroparisuhteissa. Usein naiset kokevat olevansa liikaa vastuussa kotitöistä ja muusta kotiin liittyvästä huolenpitotyöstä ja ovat tyytymättömiä ja turhautuneita vastuun epätasaiseen jakautumiseen (1).

Kotitöissä ei ole kyse vain käytännön työnjaosta, sillä niiden tekeminen tulkitaan myös välittämisen ja huolenpidon ilmaisuksi. Kotitöiden kautta käsitellään myös kysymyksiä sukupuolten välisestä tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta sekä parisuhteessa vallitsevasta vastavuoroisuudesta ja kumppanin arvostamisesta.

Heteroparisuhteessa olevien kokemuksia tutkineet Sinikka Elliot ja Debra Umberson havaitsivat, että seksuaalisuus on mutkikkaassa yhteydessä arjen järjestelyihin, kuten kotitöihin, rahan- ja ajankäyttöön sekä parisuhdetta koskevaan päätöksentekoon.

Seksologisessa parisuhdetyössä seksiä pyritään kuitenkin usein käsittelemään irrallaan muista parisuhdekäytännöistä ja sosiaalisista ja materiaalisista sidoksista, kuten yhteisistä lapsista tai taloudellisista sitoumuksista. Ne paitsi sitovat kumppaneita yhteen, myös tekevät parisuhteesta eroamisen vaikeammaksi.

Seksologinen seksikeskeinen näkökulma konkretisoituu tavassa, jolla ammattilaiset käsittelevät naisten haluttomuutta. Vähäistä halua ja kiinnostusta seksiin saatetaan selittää esimerkiksi naisten ansiotyön ja kotityön kaksoistaakan aiheuttamalla uupumuksella tai naisten tyytymättömyydellä epätasa-arvoiseen työn- ja vastuunjakoon.

Ammattilaiset siis kyllä tunnistavat heteroparisuhteiden epätasa-arvoiset sukupuolittuneet käytännöt. Satunnaisia kommentteja lukuun ottamatta aineistossani ei kuitenkaan arvioida kriittisesti sitä, että vastuu kotitöistä ja huolenpidosta on heterosuhteessa tyypillisesti naisilla. Tämä ikään kuin vain todetaan vallitsevana asiantilana, joka mahdollisesti vähentää halua seksiin.

Ammattilaiset eivät käsittele myöskään sitä, miten parisuhteen osapuolet voisivat muuttaa toimintaansa siten, että työnjako ja vastuunkanto olisivat oikeudenmukaista ja tasa-arvoista.

Sen sijaan saatetaan opastaa siinä, miten konkreettisesta epätasa-arvosta tai epäoikeudenmukaisuuden kokemuksesta huolimatta naiset voisivat huolehtia siitä, että parisuhteessa on seksiä. Tällainen lähestymistapa antaa ymmärtää, että parisuhteessa säännöllinen seksi on tasa-arvoa tärkeämpää.

Kun seksologisen parisuhdetyön ammattilaiset puhuvat parisuhteen seksuaalisuudesta, he tuovat esille vastavuoroisuuden tärkeyttä ja yksipuolisuuden haitallisia seurauksia. Laajemmat kysymykset sukupuolten tasa-arvosta kuitenkin usein sivuutetaan. Seksologinen näkökulma tasa-arvoon olettaa, että heteroparisuhde voisi olla seksuaalisesti tasa-arvoinen ilman, että puututaan heteroparisuhteen muiden arkikäytäntöjen epätasa-arvoon (2).

 

Kotityökielto keinoksi lisätä oikeudenmukaisuutta ja seksiä?

Parisuhdeseksiä ja halua koskevassa keskustelussa olisi tärkeä huomioida, että seksiin vaikuttavat olennaisesti ne tavat, joilla heteroparisuhteissa muutoin käytännössä eletään. Esimerkiksi juuri arkijärjestelyjen tasa-arvolla näyttää olevan merkitystä halun ja seksin kannalta.

Naisten kokemus työnjaon oikeudenmukaisuudesta on yhteydessä parisuhdetyytyväisyyteen. Tyytyväisyys parisuhteeseen puolestaan saattaa lisätä halua seksiin oman mieskumppaninsa kanssa. (3)

Tutkijat ehdottavat, että tutkimustulosta voitaisiin testata käytännössä siten, että seksiin haluttomille naisille määrättäisiin koti- ja metatyökielto (“housework and mental load ban”). Sen aikana mieskumppani ottaisi päävastuun kodin huolenpitotyöstä. Kokeilun jälkeen katsottaisiin, oliko toimintatapojen muutoksella vaikutusta naisten seksin haluun.

Ehdotus on kiinnostava lisä seksologisessa parisuhdetyössä haluttomuuden hoitoon käytetyille menetelmille. Tällainen on esimerkiksi yhdyntäkielto (“sex ban”), jonka tavoitteena on vähentää paineita vastata seksiä koskeviin odotuksiin sekä löytää muunlaisia tapoja seksuaalisen läheisyyden ja nautinnon kokemiseen.

Koti- ja metatyökielto voisi olla heteroparisuhteissa konkreettinen keino puuttua tilanteeseen silloin, kun nainen on kiinnostunut seksistä, mutta haluton siihen epätasa-arvosta johtuvan uupumuksen ja/tai tyytymättömyyden vuoksi. Tällöin tartuttaisiin itse ongelmaan – eli huolenpitovastuun epäoikeudenmukaisuuteen ja epätasa-arvoon – eikä vain siihen, miten nainen saataisiin kaikesta huolimatta haluamaan ja harjoittamaan (enemmän) seksiä.

 

(1) Jurva & Lahti 2019

(2) Haataja 2019: 48

(3) Johansen ym. 2023

 

Lähteet

Elliot, Sinikka, Umberson, Debra (2008) The Performance of Desire: Gender and Sexual Negotiation in Long-Term Marriages [https://onlinelibrary.wiley.com/doi/10.1111/j.1741-3737.2008.00489.x]. Journal of Marriage and Family, 70(2), 391–406.

Haataja, Marika (2019) Ohjattuja seksuaalisia nautintoja [https://trepo.tuni.fi/handle/10024/116918]. Tampere: Tampereen yliopisto.

Johansen, Eva, Harkin, Astrid, Keating, Fionna, Sanchez, Amelia, Buzwell, Simonne (2023) Fairer Sex: The Role of Relationship Equity in Female Sexual Desire [https://www.tandfonline.com/doi/full/10.1080/00224499.2022.2079111]. The Journal of Sex Research, 60(4), 498–507.

Jurva, Raisa, Lahti, Annukka (2019) Challenging Unequal Gendered Conventions in Heterosexual Relationship Contexts through Affective Dissonance [https://doi.org/10.1080/08038740.2019.1682662]. NORA – Nordic Journal of Feminist and Gender Research, 27(4), 218–230.

 

Maiju Parviainen (FT) työskentelee tutkijatohtorina Itä-Suomen yliopistossa Kun sateenkaaren päässä on ero – sateenkaarieron prosessit -tutkimushankkeessa. Hän tutki väitöskirjassaan suomalaisten seksologisen parisuhdetyön ammattilaisten käsityksiä ja tulkintoja heteroparisuhteen seksuaalisuudesta, seksistä, halusta ja niihin liittyvistä ongelmista.

Aaveileva heteronormatiivisuus ja suru sateenkaarieroissa

Lukuaika: 3 min.

Heteronormatiivisuuden haamu kummittelee sateenkaari-ihmisten eroissa ja syventää suhteiden päättymisen aiheuttamaa surua

Läheiset tai ammattilaiset eivät aina osaa tunnistaa sateenkaarieroon liittyvää surua ja muita vaikeita tunteita, tai ottaa niitä tarpeeksi vakavasti[1].

Sateenkaari-ihmisten perhe- ja läheissuhteita koskevassa tutkimuksessa on kiinnitetty huomiota siihen, miten heteronormatiivinen perhekäsitys vaikuttaa suremisen ja surun arvottamiseen[2]. Kaikkien menetyksiä – esimerkiksi ystävän, samaa sukupuolta olevan kumppanin tai lemmikin menetystä – ei tunnisteta ja tunnusteta samalla tavalla[3].

Eronneiden tunnekokemusten vähättely asettaa heidät eriarvoiseen asemaan heteromuotoisista suhteista eronneiden kanssa, joiden ajatellaan käyvän läpi merkittävän stressaavaa elämäntapahtumaa[4].

Suhteen päättymisen aiheuttamassa surussa ei ole kyse yksittäisestä tapahtumasta, johon joko saa tukea tai ei. Tarkastelen eroja prosesseina, joissa suru ilmaantuu ja voimistuu (tai lievenee) yksittäisten selittävien tekijöiden sijaan monien tekijöiden yhteisvaikutuksena. Erot eivät ole vain (kahden) ihmisten välisiä, vaan eroja voi tarkastella myös sommittumina [5].

Niihin kietoutuvat esimerkiksi muut ihmiset (lapset, ystävät, sukulaiset, työkaverit), eläimet (esimerkiksi lemmikit), yhteiskunnalliset valtasuhteet ja ideaalit (esimerkiksi suhdenormit, LHBTIQ+ suhteiden status yhteiskunnassa, heteronormatiivisuus), materiaaliset ja ei-materiaaliset elementit (esimerkiksi asumisjärjestelyt, yhteinen koti, erilaiset substanssit, lainsäädäntö) sekä suhdehaaveet ja -ideaalit, joiden menettämistä usein myös surraan.

Vaikka voimakkaimmat tunnekokemukset liittyvät eroissa usein kumppanin menettämiseen, heteronormatiiviset ja syrjivät käsitykset LHBTIQ+ ihmisistä kietoutuvat eroihin monin, ajallisesti muuttuvin tavoin ja syventävät surua.

Erosta kertoessaan haastateltavani toivat usein esiin aiempia, esimerksi kaapista ulos tulemiseen liittyviä jännitteitä vanhempiensa kanssa. Tilanne oli kuitenkin saattanut ajan mittaan parantua ja kumppanista tulla osa perheyhteisöä. Menneet kokemukset siitä, ettei ole tullut täysin hyväksytyksi, saattoivat kuitenkin jäädä ”aaveilemaan” suhteiden yllä ja tulla uudestaan pintaan eron hetkellä.

Martta, 50-vuotias nainen, kertoo, miten hänen entisen kumppaninsa vanhemmat olivat suhtautuneet aluksi kielteisesti ja loukkaavalla tavalla lapsensa homoseksuaalisuuteen: ‘eheyttämiskurssille-tyyppisesti’. Martta ei ollut kuitenkaan kokenut enää heidän suhteensa aikana, ettei olisi tervetullut perheen pariin: ‘Ei mitään sellasta, että tuohon kotiin ei sitten voida mennä. … Päinvastoin … tottakai meille voi tulla kylään ja olla.’

Martalla oli kuitenkin tunne, ettei tärkeiden perheenjäsenten käsitys oikeanlaisesta perheestä ollut vuosienkaan myötä täysin muuttunut: ‘Siellä ihan perimmällä taustalla on semmonen [heteronormatiivinen käsitys perheestä]. Mikä tulee enemmän … ku puhutaan yleisellä tasolla tai … pariskunnista, avioliitoista, lapsista, tämmösistä’.

Myöhemmin haastattelussa Martta kuvaa, miten häntä on loukannut se, että hänen ex-kumppaninsa perhe ei ole kysynyt kertaakaan eron jälkeen, mitä hänelle kuuluu, vaikka hän oli osa perheyhteisöä monien vuosien ajan. Samantyyppistä yhteyden katkeamista tapahtuu varmasti myös heteroparien eroissa. Martan surua ex-kumppanin perheen katoamisesta hänen elämästään voimistaa aaveileva tunne siitä, että hänen ja hänen ex-kumppaninsa suhde ei ollut perheen silmissä aivan samanarvoinen kuin heteroseksuaaliset suhteet.

Heteronormatiivisuuden ”haamu” saattoikin tulla kummittelemaan eron hetkellä kummallisuuksina tai hiljaisuuksina. 30-vuotias Laura kuvaa:

Mun äitille se oli tosi vaikee paikka, että se oli nainen, kenen kanssa olin yhessä. Mut sitte hän, vuosien mit- … täysin tai ainaki musta tuntu sillon, että täysin hyväksyy. Mut sitten tuli se ero, niin sitten hän … anto ymmärtää et hyvä, että erositte. Se oli mun mielestä … mä pidin sitä ihan pöyristyttävänä, mutta en sanonu mitään.

Sateenkaarieroon liittyvä suru on monisyistä. Siihen kytkeytyy erilaisia tekijöitä, jotka saattavat voimistaa toistensa vaikutuksia. Kipeät menneisyyden kokemukset siitä, että ei ole tullut hyväksytyksi LHBTIQ+ ihmisenä saattavat tulla kummittelemaan eron hetkellä, syventäen surua nykyhetkessä.

 

[1] Lahti 2020, Lahti & Kolehmainen 2020

[2] Alasuutari 2020

[3] Alasuutari 2020

[4] Kolehmainen & Juvonen, 2018;  Lahti & Kolehmainen, 2020

[5] Suomen Akatemian rahoittama tutkijatohtorihanke ‘Kun sateenkaaren päässä on ero: sateenkaarierojen prosessit’ (Projekti 349408)

 

Lähteet

Alasuutari, Varpu (2020). Death at the End of the Rainbow: Rethinking Queer Kinship, Rituals of Remembrance and the Finnish Culture of Death. Turku: University of Turku.

Kolehmainen, Marjo & Juvonen, Tuula (2018). Introduction: Thinking with and through Affective Inequalities. Teoksessa T. Juvonen & M. Kolehmainen (Toim.) Affective Inequalities in Intimate Relationships, 2–15. London: Routledge.

Lahti, Annukka (2020). Sateenkaarierot suomessa. Teoksessa A. Lahti, K. Aarnio, A. Moring, & J. Kerppola (Toim.), Perhe- ja läheissuhteet sateenkaaren alla. Helsinki: Gaudeamus.

Lahti, Annukka & Kolehmainen, Marjo (2020). LGBTIQ+ break-up assemblages: At the end of the rainbow. Journal of Sociology 56(4), 608-628.

Sinkkuus murtaa parisuhdenormia

Lukuaika: 3 min.

Parisuhdenormi sisältää oletuksen parisuhteesta ainoana oikeana tapana elää aikuiselämää. Yleistyvä sinkkuus haastaa elämänkulkuun liittyvän kulttuurisen käsikirjoituksemme parisuhdekeskeisyyden.

11.11. vietetään sinkkujen päivää. Kiinalaisessa nettikaupassa se tarkoittaa vuoden suurinta päivämyyntiä. Vuonna 2021 kyseisenä päivänä ostoksia tehtiin 13,6 miljardin euron edestä. Sinkkujen päivää vietetään maailmalla ostospäivänä, jolloin sinkut voivat ostaa itselleen mukavia asioita. Voisiko sinkkupäivä olla muutakin? Voisiko se olla esimerkiksi ilon ja juhlan päivä sille, että on täysin hyväksyttävää elää myös ilman kumppania tai lapsia? 

Lähdin tekemään tutkimusta sinkkuudesta tehtyäni useamman vuoden terapiatyötä sinkkujen kanssa. Tuntui, että monilla oli tarve löytää kumppani. Sinkkuus koettiin usein haastavana, mutta monet elävät kuitenkin mieluummin yksin kuin huonossa parisuhteessa.

Sinkkujen määrästä ei ole käytettävissä tilastotietoa, mutta tämän ryhmän suuruutta voi arvioida yksinasuvien tilastojen perusteella. Kaikki sinkut eivät kuitenkaan asu yksin eivätkä kaikki yksinasuvat ole sinkkuja. Tutkimuksessani olen rajannut sinkuiksi henkilöt, joilla ei ole tutkimushetkellä vakituista kumppania. Sinkuilla on siten voinut olla aikaisempia seurustelusuhteita, avoliittoja ja/tai avioliittoja, ja he voivat asua joko yksin, yhteisöissä tai lastensa kanssa. Sinkuiksi olen laskenut tutkimuksessa mukaan myös lesket tai muutoin kumppaninsa menettäneet. 

Vaikka kyseessä on verraten suuri väestöryhmä, sinkkujen hyvinvoinnista tiedetään varsin vähän. Sinkkujen hyvinvointiin vaikuttaa yksilöllisten ominaisuuksien lisäksi sinkkuuden hyväksyminen yhtenä tavanomaisena tapana elää aikuiselämää. Parisuhteen ajatellaan usein olevan normaali, luonnollinen ja toivottu tapa elää aikuisuutta (1) ja tätä kuvataan tutkimuskirjallisuudessa parisuhdenormin käsitteellä. Normi näkyy arkielämässä monenlaisina oletuksina, odotuksina ja toiveina. Normi vaikuttaa myös tiedostamattomalla tasolla arvostuksiin, valintoihin ja tekoihin. 

 

Parisuhdenormi säätelee hyväksyttyä elämäntapaa

EU:n Intimate citizenship –tutkimushankkeessa (1) selvitettiin eurooppalaisissa yhteiskunnissa vallitsevaa parisuhdeajattelua ja tunnistettiin parisuhdenormin ilmenemismuotoja. Parisuhdenormi liittyy läheisesti sinkkujen kumppanitoiveisiin ja kokemukseen sinkkuudesta. On esimerkiksi tärkeää, että perhe hyväksyy valitun kumppanin. Ajatus siitä, että nykypäivänä kumppanin valinta ei olisikaan puhtaasti yksityisasia, voi tuntua monesta sinkusta yllättävältä. Tarve sille, että muut hyväksyvät oman kumppanin, on kuitenkin yleisesti jaettu.

Toinen normin ilmenemismuoto on toive siitä, että kumppanilla olisi jokseenkin samanlainen tausta kuin itsellä. Tällä viitataan erilaisiin kulttuurisiin, etnisiin ja uskonnollisiin taustoihin, joiden oletetaan  olevan yhtenäiset. Sen ohella, että toivotaan oman perheen hyväksyvän kumppaniehdokkaan, voi normi ilmetä myös sisäistettynä ajattelumallina siitä, millainen kumppani on itselle sopiva. 

Avioliitto tai elämän mittainen sitoutuminen on osa parisuhdenormia ja liittää sen yhteen heteronormatiivisen ydinperheajattelun kanssa. Pitkittynyt sinkkuus ja avio-/avoerot näyttäytyvät näin ajateltaessa epäonnistumisina, kuten myös lyhyemmät suhteet niiden sisällöllisestä annista riippumatta. Seksin tulisi olla parisuhdeseksiä. Parisuhteen ulkopuoliset tai esimerkiksi sinkkujen seksisuhteet eivät mahdu tällaiseen ajatteluun. Sinkun mahdollinen omakohtainen kokemus lyhyemmistä suhteista merkityksellisinä ja antoisina mitätöityy. 

Parisuhdenormi sisältää ajatuksen romanttisesta rakkaudesta ja sellaista varmaan moni sinkkukin toivoo kohdalleen. Myös sitoutuminen vaivannäköön on parisuhdenormin ilmenemismuoto: suhteen eteen tulee ponnistella vaikeuksista huolimatta. Ulkopuolisen avun hakeminen ennen lopullista eropäätöstä on osa työtä, jota parisuhteen eteen kuuluu tehdä. (1)

Koska parisuhdenormiin kuuluu kumppaniin sitoutuminen varhaisella aikuisiällä, asettuu sinkkuus nuoruuteen sijoittuvaksi elämänvaiheeksi ennen vakituisen kumppanin löytymistä. Tässä parisuhdenormi kytkeytyy ajatukseen oletetusta elämänkulusta (2), jossa nuoruutta ja opiskelua seuraa työelämään siirtyminen, parisuhteeseen asettuminen ja lasten saaminen. Nuoruusaikaa pidemmälle ulottuva sinkkuus, suhteiden katkeamiset, terveyden aiheuttamat haasteet parisuhteille tai kumppanin ennenaikainen kuolema istuvat kaikki huonosti tällaiseen ajattelumalliin.

 

Onko vastavirtaan kulkeminen mahdollista?

Parisuhdenormatiivisuutta uusinnetaan lainsäädännössä ja erilaisissa sosiaalisissa käytännöissä. Vaikka lainsäädäntöä on Suomessa muutettu sallimaan moninaisempia perhemuotoja, pariskunnat ja lapsiperheet saavat yhä useita etuuksia yksinasuviin verrattuna (esimerkiksi työmarkkinatuen tulorajan kohdalla). 

Sinkkuuden ymmärtämisen kannalta on tärkeää tarkastella yksittäisten yksilöiden kokemusten lisäksi myös laajempaa yhteiskunnallista keskustelua, arvomaailmaa ja toimintaympäristöä. Media voi osaltaan joko purkaa tai vahvistaa yhteiskunnan normeja ja vaikuttaa näin myös sinkkujen hyvinvointiin ja käsityksiin oman elämän hyväksyttävyydestä. Omaan elämään haitallisesti vaikuttavien normien tappotalkoissa voi olla mukana pitämällä huolta itsestään ja elämällä oman näköistä elämää

 

Lähteet

(1) Roseneil Sasha, Crowhurst Isabel, Hellesund Tone, Santos Ana Cristina & Stoilova Mariya (2020) The Tenacity of the Couple-Norm: Intimate citizenship regimes in a changing Europe. London: UCL Press.

(2) Beck, Ulrich (1992) Risk Society: Towards new modernity. London: Sage.

(3) Ahmed, Sara (2010) The Promise of Happiness. London: Duke University Press.

(4) Sihto Tiina, Lahti Annukka, Elmgren Heidi & Jurva Raisa (2018) Naisvalitus ja parisuhteen epätasa-arvot. Teoksessa Petteri Eerola & Pirskanen Henna  (toim.) Perhe ja tunteet. Helsinki: Gaudeamus.

Kuva: Matti Pikkujämsä

 

Anu Kinnusen väitöskirja Sinkkuus Suomessa – Monimenetelmäinen tutkimus parisuhdenormatiivisuudesta ja hyvinvointitekijöistä tarkastettiin Tampereen yliopiston Yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa 19.11.2021. Vastaväittäjänä toimi professori Kimmo Jokinen Jyväskylän yliopistosta ja kustoksena professori Piia Jallinoja Tampereen yliopistosta. Väitöskirja löytyy kokonaisuudessaan täältä.

 

 

Sateenkaaren alla on myös ongelmia, vallankäyttöä ja eroja

Lukuaika: 3 min.

Sateenkaari-ihmiset ovat tutkitusti hyvin tyytyväisiä suhteisiinsa. Kuitenkin myös näissä suhteissa koetaan ongelmia, epätasa-arvoa ja vallankäyttöä, joista olisi hyvä voida puhua ilman negatiivisen leimaamisen pelkoa.

Viime vuonna ilmestyi useita kaunokirjallisia teoksia, joissa lesbojen, homojen, biseksuaalien, transihmisten, muunsukupuolisten, intersukupuolisten, aseksuaalien ja queer-ihmisten (LHBTIAQ+) läheissuhteet ovat keskiössä.

Tiina Tuppuraisen Kuvittelen sinut vierelleni (2020), Laura Lehtolan Minä valitsin sinut (2020) ja Tuuve Aron Kalasatama (2020) teokset ovat tyyliltään ja painotuksiltaan erilaisia, mutta kaikki käsittelevät tavalla tai toisella eroamista naissuhteesta.

Ei ole välttämättä sattumaa, että nämä teokset ovat ilmestyneet vain muutama vuosi sen jälkeen, kun tasa-arvoinen avioliittolaki tuli voimaan 1.3.2017. Huhtikuussa 2019 voimaan tullut äitiyslaki taas toi parannuksia hedelmöityshoidoilla lapsia saaneiden naisparien asemaan.

Uudistusten seurauksena tulee mahdolliseksi myös toisenlainen tasa-arvo: uusissa kirjoissa kuvataan mokaamista ihmissuhteissa, läheisten kohtelemista välillä väärin, kotitöiden ja lastenhoidon jakamista epätasa-arvoisesti, kumppanin pettämistä, rakastumista mieheen ja naiskumppanin kaipaamista pääsemättä erosta eteenpäin.

Näin on tietysti tapahtunut LHBTIAQ+ ihmisten suhteissa ennen tasa-arvoista avioliittolakiakin, mutta poliittisen kamppailun ytimestä nämä monimutkaisuudet, ongelmat ja sotkut on siivottu pois näkyvistä (1).

Tullakseen hyväksytyiksi pareina ja perheinä LHBTIAQ+ ihmisten on täytynyt antaa suhteistaan mahdollisimman tavallinen ja onnellinen kuva. Lainsäädännön edistysaskeleista huolimatta LHBTIAQ-ihmisten suhteet ja perheet kohtaavat edelleen Suomessa myös vastustusta ja syrjintää (2).

Tässä tilanteessa julkisessa keskustelussa on ollut riskialtista tuoda esiin sateenkaarisuhteissa ja -perheissä väistämättä esiintyviä ongelmia ja sitä, että niistäkin erotaan (3). Anna Moring (4) kirjoittaa onnellisuusmuurista, jonka taakse sateenkaariperheiden ongelmat kätkeytyvät.

Kuva: Sirpa Varis: Erosaari

Onnellisuusmuuria puretaan varoen

Kansainvälisen ja suomalaisen tutkimuksen mukaan erityisesti naisparit raportoivat olevansa hyvin tyytyväisiä parisuhteeseensa (5). Samaa sukupuolta olevat parit jakavat tutkimusten mukaan myös kotitöitä, raha-asioita ja hoivaa tasa-arvoisemmin kuin heteroparit. Tämä ei kuitenkaan päde kaikkiin LHBTIAQ+ ihmisten suhteisiin.

Edellä mainituissa kaunokirjallisissa teoksissa onnellisuusmuuria puretaan ja sitä kommentoidaan monin tavoin. Samoin tehdään myös ”Kun sateenkaaren päässä on ero” tutkimukseni aineistossa, johon olen haastattelut 30 eronnutta sateenkaari-ihmistä. Tutkimukseeni haastatellut ihmiset kertoivat ongelmista, epätasa-arvosta ja vallankäytöstä suhteissaan. Myös vakavia tilanteita tuotiin esiin: henkistä, fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa kumppania tai lapsia kohtaan.

Haastateltavat olivat kokeneet, että aina väkivaltaa ei uskottu voivan tapahtua kahden naisen välillä ja että ulkopuoliset olivat vähätelleet ongelmia heidän suhteissaan. Tämä vaikeuttaa ongelmiin puuttumista ja avun hakemista ja saamista.

Eräs haastateltava kuvaa, miten vakavista ongelmista LHBTIAQ+ ihmisten suhteissa on vaikea puhua:

Niin sitten pelätään, että jos puhutaan että kyl näiskin parisuhteissa ja näissäkin perheissä on lähisuhdeväkivaltaa — ajatellaan että se vesittää sen kaiken kamppailun mitä eri lakien [eteen] tehään, ja mä ymmärrän sen ja mä ite pelkään sitä myös, sit on tosi vaikee. — Sitä oon paljon miettiny mut kyllä mun mielestä yhteisönä pitäis puhuu enemmän niistä asioista. Tukea on tosi vaikea saada yhteisöstä tai yhteisön ulkopuoleltakaan niissä tilanteissa, joten se hiljasuus ei kyllä auta meitä ollenkaan.

Paine onnistua sateenkaariperheenä voi myös estää lähtemästä suhteesta, jossa on ongelmia. Väitöstutkimukseni (Lahti, 2019) haastatteluihin osallistunut biseksuaalinen nainen kuvaa pitkää sinnittelyään riitaisassa suhteessa:

Mä koin et se on suurempi häpeä, jos meidän perhe epäonnistuu, siis eroaa, kuin jos se ois heteroperhe. Mä koin et me ollaan tällanen malliesimerkki sateenkaariperheestä ja kuta useampi sateenkaariperhe ympäristössä eros, niin sitä tärkeemmäks se tuli, et me ei vaan erota. Et ei näin vaan käy liian monelle, et ei tää rupee näyttään siltä, et ei tää voi ihan oikeestikaan toimia. Et Päivi Räsänen olikin oikeessa.

LHBTIAQ+ ihmisten suhteita koskeva onnellisuusmuuri on murtumassa, mutta edelleen haastateltavani arkailivat ongelmista ja eroista kertomista muille kuin lähipiirilleen. Vaikka läheisten kanssa asiaa voitiin käsitellä ja monet saivat erityisesti ystäviltään tukea, moni pelkäsi vaikeista asioista puhumista julkisesti tai vieraammille ihmisille.

Olisikin tärkeää, että myös LHBTIAQ+ ihmisten suhteista voisi puhua monipuolisesti ilman pelkoa siitä, että suhteissa väistämättä esiintyviä ongelmia ja eroja käytetään näiden suhteiden negatiiviseen leimaamiseen.

 

Lähteet

(1) Järviö, N (2018). Polkuja suomalaiseen tasa-arvoon? Kansalaistoiminta, Tahdon2013 ja translaki. Helsinki. Helsingin yliopisto.

(2) Jalonen, J. & Salin, M. (2020). Pitäisikö homoseksuaaleilla olla oikeus elää haluamallaan tavalla? Tutkimus suomalaisten suhtautumisesta homoseksuaaleihin 2000-luvulla. Yhteiskuntapolitiikka 85 (3), 259-270.

(3) Lahti, A. & Kolehmainen, M. (2020). LGBTIQ+ Break-up Assemblages: At the End of the Rainbow. Journal of Sociology 56(4), 1–21.

(4) Moring, A. (2013). Oudot perheet: Normeja ja ihanteita 2000-luvun Suomessa. Helsingin yliopisto.

(5) Aarnio, K., Kylmä, J., T. Solantaus, T.  & Rotkirch, A. (2018) Sateenkaariperheiden vanhemmat: Kokemuksia lasten hyvinvoinnista, perhesuhteista ja tuen saannista. Väestöntutkimuslaitoksen julkaisusarja D 63/2018. Helsinki: Väestöliitto.

 

YTT Annukka Lahti työskentelee Itä-Suomen yliopistossa tutkijatohtorina. Hänen tutkimusprojektinsa ’Kun sateenkaaren päässä on ero: LHBTIAQ+ ihmisten erojen prosessit Suomessa ja Isossa-Britanniassa’ pureutuu sateenkaari-ihmisten eroihin. Tutkimusprojektia rahoittaa myös Koneen säätiö (2019-2021, 2014) ja Alli Paasikiven säätiö (2017-2018).

 

Kuva: Sirpa Varis: Erosaari.

Sinkkuhäissä juhlitaan itseä

Lukuaika: 3 min.

Sinkkuhäät lisäävät suosiotaan maailmalla wellness-kulttuurin ilmentymänä, mutta taustalla on myös sinkkujen halu viettää omaa merkityksellistä juhlapäivää. Sukupuolentutkimuksen professori Kinneret Lahad on tutkinut sinkkuhäitä eri maissa. 

”Jumalan edessä ja näiden ystävien läsnä ollessa kysyn sinulta, tahdotko ottaa itsesi aviopuolisoksesi, olla itsellesi uskollinen ja rakastaa itseäsi hyvinä ja pahoina päivinä, aina kuolemaan asti?”

Yhä useampi maailmalla vastaa tahdon. Itsensä kanssa naimisiin menoa, self marriagea, on alkanut näkyä etenkin yli kolmekymppisten naisten keskuudessa. Sinkkuhäihin kuuluvien valojen ja lupausten kautta tehdään näkyväksi halua sitoutua oman sisäisen totuuden noudattamiseen, itsemyötätuntoon ja itsearvostukseen.

Kinneret Lahad kertoo puhelinhaastattelussa, mitä itsensä kanssa naimisiinmeno tarkoittaa. “Kyseessä on joukko hieman toisistaan poikkeavia rituaaleja. Naimisiin mennään näyttävästi julkisissa tiloissa, kaupungintalolla ja kattoterasseilla, mutta myös joukkotapahtumissa erilaisilla festivaaleilla.”

Sinkkuhäät eivät ole virallinen avioliittoon vihkiminen vaan vapaamuotoinen vihkiseremonia. Rituaaliin voi kuulua valan lisäksi jokin symboli, esimerkiksi sormus. Seremoniassa on usein myös muita häille tyypillisiä elementtejä, kuten kaunis juhlapaikka, juhlavieraita ja tarjottavaa, valokuvaajaa unohtamatta. Häiden vuosipäivää juhlitaan myös tulevina vuosina.

Lahad sanoo, että ennen asiaan perehtymistä hän ei arvannut, kuinka laaja ilmiö on. Aineistoa kerätessään Lahad ja tutkimuksen toinen tekijä, antropologi Michal Kravel-Tovi löysivät nettikeskusteluita ainakin USA:sta, Englannista, Australiasta, Japanista, Taiwanista, Italiasta, Hollannista ja Saksasta. Markkinoille tulee koko ajan lisää juhlien järjestäjiä ja muiden kaupallisten palveluiden ja tuotteiden tarjoajia. Netistä löytyy kursseja ja pakkauksia rituaalin järjestämiseen.

 

Sinkkuhäissä ei ole sulhasta

Suurin osa nettikeskusteluihin osallistuneista sinkkuhäiden pohtijoista on keskiluokkaisia 30–40-vuotiaita naisia. Naimisiin itsensä kanssa menevät niin ikisinkut kuin eronneet. Lahad kertoo, että halu muodolliseen itsensä sitoutumiseen on joillekin seurausta elämän kriisistä, toisille omat häät juhlistavat jo pitkään jatkunutta itsetutkiskelua. Naimisiinmeno näyttäytyy sekä aikaisemman itsestään huolehtimisen jatkumona että haluna kääntää elämässä uusi lehti.

Lahad tarkentaa, että avioliitto-sanalla halutaan korostaa sitoutuneisuutta ja yhteenkuuluvuutta, ei niinkään rinnastaa puolisoiden väliseen avioliittoon. Sinkkuhäät eivät ole vähemmistön liikehdintää avioliittoa vastaan, vaan wellness-kulttuuriin läheisesti linkittyvää itsetutkiskelua ja itsen hyväksymistä, itseen ja omaan hyvinvointiin sitoutumista. Itsensä kanssa naimisiin menemisellä ei kuitenkaan sitouduta ikisinkkuuteen, vaan kumppani voi löytyä myöhemmin.

Tutkijoita yllätti, kuinka naisten tarinat ja koko aiheesta käytävä keskustelu keskittyy vahvasti hyvinvointiin. Parisuhteettomiin kohdistuvasta syrjinnästä tai yhteiskunnallisista epäkohdista ei puhuta näissä keskusteluissa lainkaan.

Kuva: edoughty.com, Eleanor Doughty

 

Sinkkujen oma rituaali 

Sinkkuhäät-ilmiötä tekee ymmärrettäväksi myös elämänkulkuun liittyvien rituaalien uusi suosio. Varsinkin Amerikassa järjestetään eroseremonioita, juhlia lapsen sukupuolen paljastumisen kunniaksi, munasolujen jäädyttämisjuhlia ja näyttäviä kihlajaisia. Sosiaalinen media on vahvasti mukana rituaalien leviämisessä.

Myös suomalainen juhlakulttuuri rakentuu pitkälti (ydin)perhekeskeisen elämäntavan varaan. Parin löytymistä juhlitaan tupaantuliaisin, kihlajaisin ja polttarein, häiden seuratessa huipentumana. Ennen lapsen syntymää järjestetään vauvakutsut vaippakakkuineen tai uutena ilmiönä äidin juhla, jossa siunataan odottavaa äitiä. Tämän jälkeen siirrytään juhlimaan ristiäisiä, lasten syntymäpäiviä, ripille pääsyä ja erilaisia valmistujaisia häiden vuosipäivää unohtamatta.

Lapsettomalla sinkulla ei ole vastaavia valmiita juhlinnan malleja. Omien 38-vuotissyntymäpäivien juhlinta ei välttämättä tunnu vieraiden kutsumisen arvoiselta. Jotkut pitävät Mää-juhlat, ihan vain juhlistaakseen hyviä vuosia sinkkuna. Siinä missä Mää-juhlissa itseä juhlitaan kertaluontoisesti, itsensä kanssa naimisiin menemiseen liittyy ajatus pitkäkestoisemmasta sitoutumisesta. Sinkkuhäiden vuosipäivää voi juhlistaa jatkossakin.

Lahad arvelee, että osa sinkuista tuntee, ettei kukaan juhli heitä. Nämä naiset löytävät sinkkuhäistä niin tavan juhlia omaa itseään kuin tulla samalla näkyviksi muille. Sinkkunaiset asetetaan yhteiskunnassa helposti odottavaan asemaan. Omat häät ovat sinkkuuden haltuunottamista, ja näkyväksi tuleminen oman rituaalin avulla vapauttaa. “Elämä ei ole heille sulhasen odottamista vaan itsensä toteuttamista ja rakastamista varten.”

 

Lähteet

Lahad, Kinneret & Kravel-Tovi, Michal (2019) Happily-ever after: Self-marriage, the claim of wellness, and temporal ownership. Sociological Review 1-16.

http://www.selfmarriageceremonies.com/

 

Lue lisää aiheesta:

Mariia Koistinen: Näiden todistajien läsnä ollessa kysyn teiltä: Tahdotteko säilyttää avioliittoinstituution?

Anu Kinnunen: Vapauden varjopuoli – sinkku kohtaa asenteellisuutta ja leimaamista

Näiden todistajien läsnä ollessa kysyn teiltä: Tahdotteko säilyttää avioliittoinstituution?

Lukuaika: 3 min.

”Avioliiton tarkoituksena on perheen perustaminen siihen kuuluvien yhteiseksi parhaaksi ja yhteiskunnan säilymiseksi.” Näin lausutaan suomalaisessa vihkikaavassa riippumatta siitä, tapahtuuko avioliittoon vihkiminen maistraatissa vai kirkollisin menoin. Vihkikaavan määritelmässä perhe tiivistyy siis pariskuntaan, mutta onko seurustelematon ihminen automaattisesti perheetön?

Halu jakaa oma elämä jonkun toisen – tai useamman – ihmisen kanssa ja kokea kuuluvuutta lienee yleisinhimillinen. Läheissuhteiden verkostot, joihin kuuluu huolenpitoa ja välittämistä, voivat olla muodoltaan hyvin monenlaisia. Siksi onkin hullunkurista, että avioliitolla on niin vahva asema läheissuhteiden sääntelyssä.

Avioliitto instituutiona jäsentää monella tavalla yksityisiä ja yhteiskunnallisia suhteita sekä juridisesti että ajattelumme tasolla. Avioliitto linkittyy esimerkiksi sosiaaliturvaan, verotukseen, perimykseen ja kansainvälisiin perhesuhteisiin.

Michael Warnerin (2000) mukaan avioliitto on itsessään eriarvoistava järjestely, joka aina toiseuttaa muulla tavoin eläviä: olivatpa he sitten sinkkuja, leskiä tai muissa suhdemuodoissa kuin yhdessä asuvia ja parisuhteessa keskenään olevia ihmisiä (1). Tämä tarkoittaa sitä, että avio(hetero)pari normalisoituu intiimisuhteiden ideaaliksi, johon kaikkia muita valittuja läheissuhdemuotoja verrataan. Normista poikkeavat suhdemuodot, kuten moniskunnat ja toisaalta suhdelaadut, eli muut kuin romanttisseksuaaliset suhteet, näyttäytyvät tällöin toissijaisina, poikkeuksina ja perusteluja vaativina valintoina.

 

Parisuhdekeskeisyys peittää läheissuhteiden moninaisuuden

Vaikka avioliitolla on etuoikeutettu asema läheissuhdehierarkiassa, ovat avoliitot ja seurustelusuhteet nousseet vähitellen sen rinnalle yleisesti hyväksytyiksi tavoiksi elää läheissuhteissa. Kahdenvälisestä romanttisseksuaalisesta ihmissuhteesta, eli parisuhteesta, on tullut keskeinen tapa järjestää läheissuhde, ja se nähdään usein siirtymävaiheena lapsiperheellistymiseen.

Parisuhteen ensisijaistamisen ongelmallisuus nousi vahvasti esille gradussani. Tutkin siinä nuoria aikuisia ihmisiä, jotka oman määrittelynsä mukaan eivät ole koskaan seurustelleet. Kaikki ihmiset eivät halua seurustella ylipäätään ja toisaalta, kaikki ihmiset eivät päädy seurustelukumppani(e)n kanssa yhteen välttämättä ikinä, vaikka haluaisivatkin. Syyt tähän ovat moninaisia. Kiinnostavampaa kuin perätä perusteluja normin vastaiselle tilanteelle, on kysyä, että miksi me rajaamme lain tasolla osan ihmisistä ulos hoivan järjestämisen edellytyksistä.

Eikö lain tulisi turvata ihmisiä syrjimättömästi riippumatta siitä, minkä tyyppisiä ihmisten läheissuhteet ovat? Esimerkiksi sen, ketkä nähdään hätätilanteessa henkilön omaisiksi ei tulisi olla sidottu asianomaisen parisuhdestatukseen, eikä yhteisen lapsen vanhempien voida olettaa olevan tai olleen keskenään parisuhteessa. Oikeustieteen professori Anu Pylkkäsen (2012) tavoin voidaan kysyä: miksi läheissuhteita koskevan sääntelyn pitäisi rajoittua kahden hengen suhteeseen tai ylipäätään kiinnittyä seurusteluun?

Kuva: Broadly Gender Photostock

 

Romanttisen rakkauden ylivoima

Länsimainen ymmärrys parisuhteesta linkittyy erottamattomasti romanttiseen rakkauteen, eikä sitä voida täysin irrottaa avioliittoinstituutiosta. Anttila (2001) tiivistää, että romanttinen rakkaus on länsimaisessa modernisaatiossa syntynyt kulttuurinen rakkauskäsitys ja arvo, jota nykyisin tavoitellaan. Rakkauteen perustuva, toimiva parisuhde koetaan työn ja terveyden ohella yhdeksi keskeisimmäksi onnellisen elämän osatekijäksi. Kulttuuriimme kasvavat ihmiset oppivat jo varhain ja monista toisiaan tukevista lähteistä parisuhteen merkityksen. (2)

Parisuhdenormatiivisuus viittaa vallalla oleviin käsityksiin ja käytäntöihin, joiden mukaan kahdenvälisen romanttisen rakkaussuhteen tulisi olla yksilölle ensisijainen ihmissuhdetyyppi (3). Tällainen rakkaussuhde näyttäytyy meille – euroamerikkalaisessa kulttuurissa kasvaneille ja eläville ihmisille – normaalina ja universaalina tavoitteena elämässä. Parisuhdenormatiivisuus (englanniksi amatonormativity) on rakenteena hyvin eurosentrinen, sillä selvää on, että tällainen ihmissuhdemuoto ei ole ainoa oikea tai ihmiselle synnynnäinen tapa järjestää läheissuhteita, vaan historiassa muovautunut ja muuttuva.

Parisuhdenormatiivisuuden käsite kuvaa siis Suomessakin vallalla olevaa kulttuurista rakennetta, jossa yhdistyy romanttisen rakkauden ja eksklusiivisen suhdemuodon ensisijaisuus. Rakenne on tunnistettava, sillä parisuhde-eetos näkyy toistuvana kuvastona valtakulttuurissamme: se ulottuu pariterapiasta tv-sarjoihin ja parisuhdeoppaista terveystiedon opetukseen. Vähittäistä kuvaston moninaistumista on kuitenkin ollut havaittavissa – erityisesti populaarikulttuurissa.

Se, että hahmotamme seurustelun parisuhde- ja avioliittokeskeisesti, kaventaa käsitystämme seurustelusta. Kaikki seurustelusuhteet eivät nimittäin noudata ennalta määriteltyä etenemiskaavaa, jossa suhteen oletetaan kehittyvän tapailusta seurusteluksi ja siitä yhteen muuton kautta kohti avioliittoa.

Kaikki seurustelusuhteet eivät myöskään ole kahden ihmisen välisiä, suljettuja tai heteroseksuaalisia, jos ne ovat seksuaalisia lainkaan. Se puolestaan, että hahmotamme perhesuhteet vain seurustelun ympärille rakentuviksi, kaventaa ymmärrystämme läheissuhteista huomattavasti.

 

Ketkä tulevat tunnistetuiksi perheellisinä?

Graduni yksi johtopäätöksistä on, että seurustelematon ihminen mielletään helposti perheettömäksi – etenkin, jos hänellä ei ole lapsia. Graduani varten haastattelemistani ihmisistä kaikki sattuivat olemaan lapsettomia. Heidän kokemuksensa osoittavat, että ystävien kutsuminen ”valituksi perheeksi” jää helposti kovin nimelliseksi, jos oma lähipiiri ympärillä järjestäytyy parisuhdekeskeisesti. Tyypillistä on, että merkittävimmät elämänvalinnat, kuten asuminen, rahan jakaminen ja lastenkasvatus, tehdään seurustelukumppani(e)n, eikä esimerkiksi ystävien kanssa.

Kuten yhteiskunnallisten rakenteiden kanssa aina, parisuhdenormatiivisuudenkin tapauksessa kyse on vallasta. Parisuhdekeskeisesti rakennettu elämäntapa ja parisuhteessa olevat henkilöt nauttivat Suomessa etuoikeuksia niin sosiaalisella, taloudellisella kuin symbolisellakin tasolla.

Parisuhdenormin ulkopuolella elävä joutuu puolestaan tekemään hartiavoimin töitä, jotta hänen lähipiirinsä tulisi tunnustetuksi hänen sosiaalisena turvaverkkonaan. Yhdenvertainen kohtelu ei tällöin yksinkertaisesti toteudu yhteiskunnassamme.

Parisuhde- ja ydinperheajattelulla – ja sen ytimessä olevalla avioliittoinstituutiolla – on historialliset ja kulttuuriset juurensa, joita me ylläpidämme käytöksellämme ja lainsäädännöllämme. Näin ollen meillä on myös mahdollisuus toimia toisin. Haastan sinua pysähtymään hetkeksi tämän kysymyksen ääreen: olisitko sinä valmis marssimaan kaduille vaatimaan avioliittoinstituution purkamista? Ja jos et, niin mikset?

 

Mariia Koistinen, VTK, FM, tutki normikriittisessä gradussaan nuorten aikuisten seurustelemattomuuden kokemuksia ja parisuhdenormatiivisuutta. Hän on sukupuolentutkimuksen opinnoissaan keskittynyt vaihtoehtoisiin läheissuhteisiin ja perhemalleihin.

 

Lähteet

(1) Warner, Michael (2000) The trouble with normal: Sex, politics, and the ethics of queer life. Cambridge (Mass.): Harvard University Press.

(2) Anttila, A. (2001). Elämän kovuus ja rakkauden rajallisuus. Varhaisnuorten kirjoituksia Koululainen-lehden ja Internetin keskustelupalstoilla. Nuorisotutkimus, 19(2), 21-35.

(3) Brake, Elizabeth (2012) Minimizing Marriage: Marriage, Morality, and the Law. New York: Oxford University Press.

 

Lue aiheesta lisää:

Vapauden varjopuoli – sinkku kohtaa asenteellisuutta ja leimaamista

Perheen arvoitus

Avioliittolaki ei turvaa lapselle äitiä ja isää

Kun meistä tulee me: Yhteinen sukunimi perheen merkkinä

Lukuaika: 4 min.

Yhteisen sukunimen asema perheen symbolina on vahva. Vaikka lain mukaan yhteiseksi nimeksi voidaan valita yhtä lailla naisen kuin miehen sukunimi, useimmat parit päätyvät miehen nimeen. Tämä on kiinnostava ilmiö maassa, jossa sukupuolten tasa-arvoa perheessä ja parisuhteessa pidetään monilta osin saavutettuna.

Suurin osa avioituvista pareista Suomessa päätyy ottamaan miehen sukunimen puolisoiden yhteiseksi ja ainoaksi sukunimeksi. Vuonna 2015 tällaisen valinnan teki 64 prosenttia uusista aviopareista.

Miehen sukunimi pariskunnan ja perheen yhteisenä nimenä mielletään perinteiseksi valinnaksi. Käytäntö ei kuitenkaan ole ikiaikainen, sillä laissa edellytettiin vain noin 60 vuoden ajan, että nainen ottaa miehen sukunimen ainoaksi nimekseen tai yhdistää sen yhdysviivalla omaan sukunimeensä (1).

Vuodesta 1986 lähtien puolisot ovat voineet pitää omat nimensä tai toinen puolisoista on voinut ottaa käyttöön yhdysnimen, jossa omaan nimeen on yhdysviivalla liitetty aviopuolison sukunimi. Puolisot ovat myös voineet valita kokonaan uuden yhteisen sukunimen tai miehen nimen sijaan yhteiseksi nimeksi on voitu valita naisen sukunimi. Vuonna 2015  naisen sukunimen yhteiseksi nimeksi valitsi vain 1,6 prosenttia aviopareista.

Miksi miehen sukunimen aseman perheen yhteisenä nimenä on niin vahva? Ja miksi perheellä ylipäätään pitäisi olla vain yksi sukunimi?

 

Sukunimen muutos korostaa siirtymää uuteen elämänvaiheeseen

Avioliitto voidaan solmia monista syistä, mutta edelleen se mielletään myös siirtymäksi, jossa parista tulee perhe. Monet parit asuvat yhdessä ennen avioitumista, hankkivat kenties yhteisen asunnon ja saavat lapsia.

Vaikka aina silloin tällöin ehdotetaan, että avioliitto on menettänyt merkitystään, täsmällisempää olisi sanoa, että avioliiton merkitys instituutiona on muuttunut. Se ei ole enää pakko, vaan valinta, jonka moni haluaa tehdä.

Sukunimen muutos avioitumisen merkkinä on ollut erityisen tärkeä yhteiskunnissa, joissa yleisesti käytetään vain yhtä sukunimeä. Suomalaisessa yhteiskunnassa ajatus siitä, että perheenjäsenillä on sama sukunimi, on ollut vahva.

Kun yhteistä elämää parisuhdekumppanin kanssa on jaettu kenties jo vuosia, sukunimen muutos korostaa siirtymää uuteen vaiheeseen. Yhdessä asumista sisältäviä suhteita eli avoliittoja on voinut olla useita ja tällöin avioliiton solmiminen on keino erottaa yksi suhde muista ja korostaa sen merkitystä, kuten sosiologi Riitta Jallinoja on ehdottanut (2). Yhteisen sukunimen ottaminen on tällaiseen myönteiseen erontekoon oivallinen keino.

 

Neuvottelu nimestä ei ole pareille tasa-arvokysymys

Omassa tutkimuksessani, johon haastattelin ensi kertaa avioliiton solmivia, eri sukupuolta olevia pareja, keskustelu sukunimestä ei näyttäytynyt tasa-arvokysymyksenä. Päätyivät parit nimen suhteen mihin ratkaisuun tahansa, valinta ei uhannut puolisoiden käsitystä parisuhteestaan lähtökohtaisesti tasa-arvoisena.

Pariskunnat saattoivat nähdä miehen sukunimen ottamisen esimerkiksi niin itsestään selvänä, että muita vaihtoehtoja ei edes pohdittu. Jos taas vaihtoehtoja pohdittiin, miellettiin tämä erityisesti naisen valinnaksi. Nainen siis ratkaisi, ottaako tulevan puolisonsa nimen ainoaksi nimekseen, säilyttääkö oman nimensä vai ryhtyykö käyttämään yhdistelmänimeä. Miehet saattoivat vetäytyä asian pohtimisesta ikään kuin asia ei heille kuuluisi juuri millään lailla.

Viljo Pietinen 1942 / Museovirasto

Vaikka sukunimeä koskeva ratkaisu miellettiin naisen valinnaksi, yhteinen nimi perheen symbolina vetosi niin miehiin kuin naisiinkin. Eräs tuore aviomies pohdiskeli haastattelussa esimerkiksi näin:

”Sukunimihän on se, mikä konkretisoi avioliiton, myös ulkopuolisten silmissä. Ei se, että meillä on sormukset. Vaan se, että meillä on yhteinen sukunimi. Että se tavallaan muodostaa sen ydinperheen. Se pieni porukka, millä on se yhteinen sukunimi, jotka asuu siinä yhessä osoitteessa”.

Miehet eivät kuitenkaan aina tulleet ajatelleeksi, että he voisivat itse edistää yhteisen nimen saamista perheelle omalla ratkaisullaan, vaan siirsivät vastuuta tulevalle puolisolleen.

 

Sukunimeä koskevat ratkaisut mielletään naisen tehtäväksi

Amerikkalaisen sosiologin Colleen Nugentin mukaan mieslinjaa noudattava sukunimikäytäntö asettaa miehet etuoikeutettuun asemaan, joka vapauttaa heidät avioitumisen yhteydessä tehtävästä identiteettityöstä (3). Sukunimeä koskevat ratkaisut mielletään siis yleisesti naisen tehtäväksi. Naisen kuuuluu pohtia nimivalintaa paitsi identiteettinsä myös tulevaisuudessa mahdollisesti syntyvien lasten kannalta. Nainen ei siis päätä vain omasta puolestaan, vaan hänen odotetaan tekevän ratkaisuja myös perheen näkökulmasta.

Tutkimukseni perusteella asian pohtiminen muodostuvan perheen näkökulmasta ei tuntunut koskettavan miehiä kuin poikkeustapauksissa. Näin kävi silloin, kun puolisot ajattelivat olevansa lain antamiin vaihtoehtoihin nähden täysin tasavertaisia eikä mies vedonnut perinteiseksi mielletyn käytännön suomaan etuoikeuteen.

Tällöin tuli esiin ”perheellä on vain yksi nimi”-malliin liittyvä ongelma. Jos puolisot olivat sitoutuneet siihen, että he ovat nimen suhteen täysin samanarvoisessa asemassa eikä kumpikaan halunnut pyytää toista vaihtamaan sukunimeään, ratkaisua oli vaikea löytää. Toisen sukunimen erikoisuus tai harvinaisuus saattoi tarjota välineitä päätökseen, mutta jos tällaista eroa nimien välillä ei ollut, tilanne oli hankala. Ratkaisuksi muodostui se, että ratkaisua ei tehdä, ja kumpikin jatkoi omalla sukunimellään.

 

Naisen tekemä työ on keskeistä perheeksi tulemisessa

Analyysini toi esiin, miten lainsäädäntö voi mahdollistaa tasa-arvoisempia käytäntöjä, mutta se ei itsestään selvästi muuta käytäntöjä tasa-arvoisemmiksi. Kun jokin toimintatapa mielletään ”perinteiseksi”, sitä ei herkästi kyseenalaisteta.

Miehen sukunimen erityisasema tuottaa naistyötä perheen muodostumisvaiheeseen. Sukunimen merkitystä identiteetille tai vaikutusta vaikkapa työuraan joutuvat edelleen pohtimaan lähinnä vain naiset. Aineistosta kävi ilmi, että erityisesti naiset joutuivat työstämään nimeen liittyvää ratkaisua ja sen seurauksia.

Perinteiseksi mielletyn sukunimikäytännön vuoksi miehet sen sijaan välttyvät avioituessaan tekemästä tätä työtä, mikä voi kääntyä pidemmällä aikavälillä heidän etunsa vastaiseksi. Miehiltä jää nimittäin käsittelemättä keskeinen perheeksi tulemiseen liittyvä tehtävä.

Perheenä eläminen edellyttää minä-keskeisyyden korvautumista me-keskeisyydellä ja sukunimeen liittyvä pohdinta – on sen tulos sitten mikä tahansa – voi olla merkittävä osa tätä prosessia. Naiset siis yhtäältä saavat ja toisaalta joutuvat ottamaan eräänlaisen varaslähdön perheeksi tulemisessa sukunimiratkaisun sukupuolittuneisuuden takia.

Simo Rista 1970 / Helsingin kaupunginmuseo

Nimilaki uudistuu vuoden 2019 alusta. Uuden lain mukaan avioituvilla puolisoilla on aiempaa enemmän vaihtoehtoja. Molemmat puolisot voivat jatkossa muun muassa ottaa käyttöön yhdistelmänimen, kun nykyisen lain mukaan se on mahdollista vain toiselle puolisolle. Yhdistelmänimi ei tosin ole ollut kovin suosittu ja vuonna 2015 vain 5,7 prosenttia naisista ja 0,1 prosenttia miehistä päätyi tähän ratkaisuun.

Merkittävämpi uudistus koskee lapsen sukunimeä, sillä jatkossa lapselle voidaan antaa molempien puolisoiden sukunimistä muodostettu yhdistelmänimi. On todennäköistä, että tämä lisää keskustelua sukunimestä jo avioitumisen yhteydessä. Toivottavasti se lisää myös miesten halua ottaa tämä tehtävä vastaan täysipainoisesti, sillä se olisi yhtä lailla heidän kuin muodostumassa olevan perheenkin etu.

 

Lähteet

(1) Kotilainen Sofia (2016) Suomalaisen perheen yhteisen sukunimen lyhyt historia. Kasvatus & Aika 10(5) 2016, 42–57.

(2) Jallinoja Riitta (1997) Moderni säädyllisyys. Helsinki: Gaudeamus.

(3) Nugent Colleen (2010). Children’s surnames, moral dilemmas: Accounting for the predominance of fathers’ surnames for children. Gender & Society, 24, 499–525.

Oikeat häät – ensitreffeillä?

Lukuaika: 4 min.

Kun puolisot kohtaavat toisensa ensimmäistä kertaa omissa häissään, ravistelee se käsitystämme rakkaustarinan vaiheista. Mutta miksi Ensitreffit alttarilla -ohjelmassa ylipäätään vietetään häitä?

Sulhanen odottaa morsianta vihkijän edessä, häävieraiden katsellessa. Esiin astuu valkoiseen pukuun pukeutunut morsian hääkimppu kädessään, ja morsiamen ja sulhasen katseet kohtaavat. Katseissa kuvastuu tunteiden kirjo: jännitystä, liikutusta, hämmennystä, odotusta.

Tähän saakka tilanne on monelle tuttu lukuisista elokuvista, tv-sarjoista tai  läheisten häistä. Mutta sitten tapahtuu jotakin tavallisuudesta poikkeavaa: morsian ja sulhanen tervehtivät toisiaan, kättelevät ja esittäytyvät.

Tällainen tilanne näytetään tv-katsojille Ensitreffit alttarilla -ohjelman toisessa jaksossa, jossa kuusi osallistujaa menee naimisiin heille entuudestaan tuntemattoman puolison kanssa. Häiden jälkeen pariskunta viettää hääyön, tekee häämatkan ja aloittaa yhteiselämän. Noin viiden viikon jälkeen he kertovat, aikovatko jatkaa liittoaan vai erota.

 

Ensitreffit alttarilla perustuu kiehtovaan ristiriitaan

Ohjelman nimi Ensitreffit alttarilla liittää toisiinsa kaksi asiaa, jotka ovat keskenään ristiriidassa. Ensitreffit ovat jotain, mistä pariskunnan yhteinen tarina voi alkaa. Sana ei vielä herätä ajatuksia jatkuvuudesta, rakastumisesta tai välttämättä edes seuraavista treffeistä. Alttari vie ajatukset  kuitenkin välittömästi häihin, ei esimerkiksi ehtoollisiin tai ristiäisiin.

Tämä ristiriita aiheuttaa paheksuntaa ja kiehtoo tv-katsojia ravistellessaan käsitystä siitä, millä tavalla romanttisen rakkaussuhteen vaiheet seuraavat toisiaan, limittyvät tai mahdollisesti puuttuvat. Ristiriidasta huolimatta osallistujat – ja tv-katsojat – haluavat uskoa romanttisen rakkauden ihmeeseen.

Toisilleen sopivien puolisoiden valinnasta vastaa asiantuntijatiimi, johon on eri tuotantokausina kuulunut esimerkiksi psykologi, seksuaaliterapeutti, pappi ja folkloristi. Formaatin perusajatus on, että ohjelmaan valituilla on halua pitkäjänteiseen parisuhteen rakentamiseen asiantuntijoiden avulla.

Samaan aikaan ohjelmassa kuitenkin korostetaan häitä romanttisen rakkauden juhlana, odotetaan nopeaa ihastumista ja arvioidaan puolisoiden keskinäistä vetovoimaa. Tämä on ristiriidassa sen kanssa, että ohjelmassa osallistujien tehtävänä on nimenomaan rakentaa kestävää parisuhdetta.

Herää kysymys, miksi asiantuntijaraadin järjestämää avioliittoa juhlitaan näyttävillä häillä. Miksi haluamme nähdä häät, joissa toisilleen tuntemattomat ihmiset menevät naimisiin?

 

Oikeissa häissä toistuvat tutut asiat

Häiden kulttuurinen kuvasto on jaettua ja vakiintunutta. Häissä toistuvat elementit, kuten tavarat ja tapahtumat, toimivat oikeiden häiden tunnusmerkkeinä.

Edellä kuvailtu morsiamen ja sulhasen kohtaaminen alttarilla on yksi keskeinen oikeiden häiden tunnusmerkki. Ensitreffit alttarilla -pariskuntien häät noudattavat muiltakin osin kulttuurisesti jaettuja käsityksiä.

Häitä vietetään tilassa, jossa tunnelmaa luovat rouheat tiiliseinät, kukka-asetelmat ja valkoiset pöytäliinat. Hääjuhla sujuu kutakuinkin tutulla kaavalla: nautitaan juhlava ateria viineineen kauniisti katetuissa pöydissä, pariskunta yhdessä leikkaa komean hääkakun, puheita pidetään, hääpari poseeraa kuvaajalle hymyillen ja suudellen, häävalssi tanssitaan. Lopuksi hääpari siirtyy hotelliin viettämään hääyötä.

Mielikuvaa oikeista, tunnistettavista häistä vahvistaa se, että katsojalle näytetään yhdessä jaksossa kolmet häät, jotka noudattavat samaa kaavaa. Kulttuurituotteissa ja tosielämässä häät toistuvat toistensa kaltaisina, ja ohjelman toteutus alleviivaa tätä.

 

Häät ovat siirtymä arjesta ainutkertaisuuteen

Sosiologi Eva Illouzin mukaan käsityksemme romantiikasta kietoutuvat tiiviisti kuluttamiseen (1). Kuluttamisen kautta astutaan ulos arjesta, mikä tapahtuu tehokkaimmin luksustuotteiden ja luksuspalvelujen kautta.

Häiden kohdalla tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että moni häiden osa-alueista, kuten  morsiamen kampaus ja meikki, juhlatilojen somistus ja hääkuvien ottaminen, toteutetaan ammattilaisten avustuksella. Koska häiden ajatellaan tapahtuvan “kerran elämässä”, niihin saa ja oikeastaan täytyy panostaa.

Toinen romantiikan keskeinen elementti liittyy Illouzin mukaan luontoon. Ei liene sattumaa, että häät järjestetään alkukesäisen vehreässä ja merellisessä Suomenlinnassa. Historiallinen miljöö linnoituksineen poikkeaa arkiympäristöstä ja korostaa siten häiden ainutkertaisuutta.

Hääpaikalle matkustetaan lautalla. Matka symboloi siirtymiä, joita ohjelmassa tapahtuu kolmella tasolla. Ensinnäkin puolisot ja häävieraat siirtyvät konkreettisesti idylliseen häämiljööseen. Toiseksi siirtymä tapahtuu mielikuvien ja kokemusmaailman tasolla: siirrytään arjen yläpuolelle, häiden maailmaan, jota määrittävät luksus ja ainutkertaisuus. Kolmanneksi lauttamatka symboloi siirtymää kohti uutta elämänvaihetta, avioliittoa tuntemattoman puolison kanssa.

 

“Omannäköiset häät” vai vakiintuneet roolit?

Ensitreffit alttarilla -ohjelman pariskuntien häiden puitteet noudattavat siis helposti tunnistettavien oikeiden häiden standardeja. Tutkimuksessani häistä ja häiden järjestämisestä tuli kuitenkin esiin, että häiden ulkoiset puitteet eivät vielä riitä oikeisiin häihin (2) . Häiden on lisäksi kuvastettava hääparin rakkaustarinaa ja yhteistä historiaa. Hääparin näkökulmasta häiden on oltava “omannäköiset”.

Ohjelman häät eivät tietenkään voi olla “omannäköiset”, eiväthän morsian ja sulhanen edes tunne toisiaan. Katsojan näkökulmasta on kuitenkin suorastaan hämmentävää, miten hyvin tuoreet puolisot näyttävät häissään löytävän yhteisen sävelen, vaikka vaihtavat ensimmäiset sanat keskenään vasta alttarilla. Häissä nähdään liikuttuneiden sulhasten puheita, niistä liikuttuneita morsiamia, luontevia ja herkkiä häävalsseja, suudelmia ja onnellisen näköisinä vierekkäin juhlapöydässä istuvia pareja.

Häät ovat rituaali, joka tunnistetaan paitsi vakiintuneista ulkoisista elementeistä, myös rituaaliin osallistuvien käyttäytymisestä. Jo alttarilla tapaava hääpari näyttää omaksuneen morsiamen ja sulhasen roolit, jotka ovat häissä vakiintuneet. Morsiamen ja sulhasen kuuluu näyttää onnelliselta, liikuttua, näyttää rakkautensa puolisoonsa niin häävieraiden kuin hääkuvaajankin edessä. Ohjelman osallistujapariskunnat toimivat häissään juuri siten kuin morsianten ja sulhasten odotetaan toimivan. Hetkittäin on vaikeaa uskoa, että he eivät vielä edes tunne toisiaan.

Ensitreffit alttarilla -nimen teho perustuu juuri häiden vakiintuneisiin rooleihin. Nimi piirtää mieleen paitsi ensitreffit, myös morsiamen ja sulhasen, jotka ovat alttarilla yhtä jännittyneitä ja liikuttuneita kuin kaikki muutkin morsiamet ja sulhaset häissään. Tästä mielikuvasta ei ole ohjelman tuotannossa haluttu luopua, vaikka pariskuntia ei tosiasiassa vihitä alttarilla vaan siviilimenoin.


Häärituaali tarjoaa kokemuksen pyhästä

Voisivatko Ensitreffit alttarilla -pariskuntien häät olla arkisemmat, vaikkapa kipaisu maistraattiin kameroilta salaa? Eivät voisi. Häät ovat niin voimakas romanttisen rakkauden symboli, että ilman sitä rakkaustarina, tai tv-katsojalle tuotettu esitys rakkaustarinasta, jää vajaaksi.

Eva Illouzin mukaan romanttisen rakkauden utopia on aikamme yhteiskunnassa jotakin pyhää, jonka kautta ihminen voi saada intensiivisen emotionaalisen kokemuksen. Häät puolestaan ovat romanttista rakkautta ilmaiseva rituaali, jonka kautta paitsi hääpari, myös osallistujat, voivat astua ulos arjesta ja kokea jotakin täysin arjen yläpuolelle kohottavaa ja pyhää.  

Ensitreffit alttarilla -ohjelman pariskunnilla ei ole yhteistä historiaa rakastavaisina, mutta toimimalla niin kuin morsiamet ja sulhaset kaikissa häissä he tarjoavat tv-katsojille romanttisen rakkauden huippuhetken, joka on niin autenttinen kuin näistä lähtökohdista on mahdollista. Ohjelmassa vietetyt häät imitoivat tarkasti kulttuurista kuvastoa, josta tunnistamme häät häiksi.

Haluamme uskoa romanttisen rakkauden mahdollisuuteen niin vahvasti, että myös ventovieraita yhteen saattavassa tv-ohjelmassa haluamme nähdä häiden kulttuurista kuvastoa uskollisesti noudattavat häät.

 

Teksti: Aino Luotonen
Kuvat: Pixabay

Lähteet:

(1) Illouz Eva (1997) Consuming the romantic utopia. Love and the cultural contradictions of capitalism. Berkeley: University of California Press.

(2) Luotonen Aino (2008) ”Oikeat häät”: yksilöllisten elämysten etsintä kollektiivisissa häärituaaleissa. Julkaisematon pro gradu -tutkielma. Sosiaalitieteiden laitos, Valtiotieteellinen tiedekunta, Helsingin yliopisto.

Avioliittolaki ei turvaa lapselle äitiä ja isää

Lukuaika: 4 min.

Aito avioliitto -kansalaisaloite etenee täysistuntokäsittelyyn. Aloitteen tavoitteena on pitää avioliitto miehen ja naisen välisenä sekä taata lapsen oikeus äitiin ja isään. Tosiasiassa lainsäädännöllä on kovin vähän tekemistä sen kanssa, kuinka monen vanhemman kanssa lapsi kasvaa.

Tasa-arvoinen avioliittolaki hyväksyttiin eduskunnassa 17.2.2016 ja se tulee voimaan maaliskuussa 2017. Ensi keväänä avioliiton solmivat puolisot voivat olla juridiselta sukupuoleltaan samaa tai eri sukupuolta. Lakiuudistus lähti liikkeelle kansalaisaloitteesta, joka nopeassa aikataulussa keräsi yli 150 000 allekirjoitusta.

Avioliittolain uudistus herätti tunteikkaita vastareaktioita ja pian myös uuden kansalaisaloitteen, jolla lakimuutos pyritään kumoamaan.

Aito avioliitto -kampanja perustelee pyrkimystään muun muassa lapsen edulla ja lapsen oikeudella kahteen, eri sukupuolta olevaan vanhempaan, äitiin ja isään. Taustalla on seuraava ajatus: koska tasa-arvoinen avioliittolaki sallii avioliiton samaa sukupuolta olevien kesken, viedään puolisoiden jälkeläisiltä oikeus kahteen eri sukupuolta olevaan vanhempaan. Tämä nähdään siis ongelmaksi ja lapsen edun vastaiseksi.

Mikä ajatuksessa ontuu? Monikin seikka, mutta tärkeimpänä se, että lisääntyminen kiinnitetään siinä avioliittoon. Tämä ei vastaa eikä ole vastannut pitkään aikaan suomalaisen yhteiskunnan väestökehitystä.


Yli puolet ensimmäisistä lapsista ei synny avioliittoon

Vuonna 2014 peräti 56 prosenttia ensimmäisistä lapsista ja 43 prosenttia kaikista suomalaislapsista syntyi naiselle, joka ei ollut naimisissa (Suomen virallinen tilasto 2014).

Suuri osa näistä lapsista syntyi eri sukupuolta olevien puolisoiden avoliittoon, mutta eivät suinkaan kaikki. Vuoden 2015 synnytystilastojen mukaan 223 lasta syntyi rekisteröidyssä parisuhteessa eläville ja peräti noin joka kymmenes vauva syntyi naiselle, jolla ei ole asuinkumppania tai jonka parisuhdetilanteesta ei ole tietoa (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2016).

Helsingissä vanhempien avio- tai avoliitto ohjaa syntyvyyttä tätäkin vähemmän, sillä noin joka viides naimattomalle naiselle syksyllä 2015 syntynyt lapsi kotiutui synnytyssairaalasta kotitalouteen, jossa ei äidin lisäksi asunut vakituisesti toista aikuista.

Aikuisten suhteen institutionalisoitumisen aste ei siis enää määritä lapsen perhettä eikä lainsäädännöllä juurikaan voida vaikuttaa siihen, millaisia suhteita ihmiset solmivat ja millaisissa kokoonpanoissa elävät. Tähän ja moniin muihin nykyperhe-elämän piirteisiin on viitattu tutkimuksen piirissä perheen purkautumisena (Nätkin 2004) ja avautumisena (Castrén & Högbacka 2014).

Seksuaalisuutta ilmaistaan ja lisääntymistä tapahtuu muuallakin kuin naisen ja miehen vakiintuneessa liitossa. Aikuiset voivat elää parisuhteissa samaa tai eri sukupuolta olevan kumppanin kanssa ilman suhteen virallistamista ja useissa peräkkäisissä tai rinnakkaisissa suhteissa.


Vanhemmuuteen on monta tietä

Aikuisista ja lapsista koostuvia perheitä muodostuu muutoinkin kuin naisen ja miehen elinikäiseksi tarkoitetun avioliiton ympärille. Vanhemmaksi voi tulla uuden liiton, adoption tai sijaisperhetoiminnan kautta, tai hedelmöityshoidoissa saadun luovutetun sukusolun avustamana.

Kaikkialla Euroopassa vanhemmuus ja liittojen solmiminen ovat yhä vähemmän sidoksissa toisiinsa (Hart 2016). Yhden ”oikean” isän tai äidin määrittäminen voi siis olla hyvin hankalaa.

Yksinäisyys2.jpg

Viranomainen määrittelee lainsäädännön nojalla lapsen juridiset vanhemmat, joilla on kasvatus- ja elatusvastuu. Toisaalta lääkäri voi jossain tilanteessa olla kiinnostunut lapsen geneettisestä perimästä, esimerkiksi puntaroidessaan lapsen riskiä sairastua johonkin perinnölliseen tautiin. Kumpi näistä on “oikea” vanhempi silloin, kun oikeudellinen ja lääketieteellinen ymmärrys osoittavat kahteen eri henkilöön?

Nykyiseen avioliittolakiin sisältyvän isyysolettaman mukaan lapsen synnyttäneen naisen aviomies on lapsen isä. Tämä on kuitenkin vain olettama, sillä mitään varmuutta geneettisen ja juridisen isyyden asettumisesta samaan henkilöön ei luonnollisesti voi olla ilman geneettisen sukulaisuuden testaamista.

Nainen ja mies, joiden sukusoluista lapsi on saanut alkunsa, ovat lapsen geneettiset vanhemmat. Itsestään selvästi kumpikaan heistä ei kuitenkaan ole juridinen vanhempi. Mutta mikä tärkeintä, juridinen ja/tai geneettinen vanhempi, oli hän sitten sukupuoleltaan mitä tahansa, ei välttämättä ole se henkilö, joka pitää lapsesta huolta.


Kuka sitoutuu lapsen hoivaan?

Lapsella voi olla elämässään useita tärkeitä aikuisia, jotka ovat sitoutuneet hänen hyvinvointiinsa ja vanhemmuuteen.

Hänellä voi olla kahdet vanhemmat esimerkiksi vanhempien eron ja uudelleen avioitumisen seurauksena, sijaisperheessä eletyn lapsuuden johdosta tai sellaisessa avoimeen adoptioon perustuvassa perheessä, jossa ylläpidetään yhteyttä lapsen ensimmäisiin vanhempiin.

Lapsella voi olla kahdet vanhemmat myös perheissä, joissa nais- ja miespari yhdessä ottavat vastuun lapsesta, jonka on synnyttänyt toinen naisparin puolisoista.

Toisaalta kaksi vanhempaakaan ei ole mikään itsestäänselvyys. Edelleen osa lapsista menettää yhteyden toiseen vanhempaansa esimerkiksi vanhempien eron seurauksena. Ja vaikka lapsen hylkääminen on Suomessa harvinaista, ei se valitettavasti ole täysin tavatonta; lapsia päätyy myös sukulaisten ja yhteiskunnan huostaan.


Perinteinen avioliitto ei takaa lapselle äitiä ja isää

Ihmislajin lisääntymisen reunaehdot sanelevat sen, että lapset kehittyvät alkioista sikiöiksi naisen ruumiissa ja toistaiseksi vain naiset voivat lapsia synnyttää. Siihen, miten sukusolujen hedelmöittyminen tapahtuu – naisen ja miehen aviollisen kanssakäymisen seurauksena, satunnaisessa seksisuhteessa tai laboratorio-olosuhteissa – tai ketkä lapsesta syntymän jälkeen lopulta huolehtivat, ei avioliittolailla voida vaikuttaa.

Itse asiassa suomalaisten tavoilla elää perheenä ja heidän lisääntymiskäyttäytymisellään ei ole mitään tekemistä avioliittolain sisällön kanssa.

Eri sukupuolta olevien puolisoiden väliseksi määritelty avioliitto ei takaa lapselle äitiä ja isää. Avioliittolailla voidaan korkeintaan vaikuttaa siihen, kenelle juridinen vanhemmuus ja sen nojalla syntyvä elatus- ja kasvatusvastuu lankeavat.

Lainsäädäntö, joka huomioi mahdollisimman tarkasti ihmisten moninaiset tavat elää perheenä, tukee lasten keskinäistä tasavertaisuutta. Kahta eri sukupuolta olevaa vanhempaa, jotka lapsesta huolehtivat ja joiden rakkaudessa lapsi saa kasvaa, laki ei kuitenkaan takaa. Eihän avioliittolaki, oli se millainen tahansa, pysty takaamaan lapselle yhden yhtäkään tosiasiallista vanhempaa.


Teksti
: Anna-Maija Castrén
Kuvitus: Sonya Mantere / perheyhteiskunta.fi


Lähteet
:

Castrén, Anna-Maija & Högbacka, Riitta (2014) Avautuuko perhe? Eksklusiivisuuden ja inklusiivisuuden dynamiikka perhesidoksissa. Sosiologia 51:2, 106–122.

Hart, Linda (2016) Relational Subjects: Family relations, law and gender in the European Court of Human Rights. Valtiotieteellisen tiedekunnan julkaisuja 9/2016.

Nätkin, Ritva (2004) Moninaiset perhemuodot ja lapsen hyvä. Teoksessa Hannele Forsberg Hannele & Ritva Nätkin (toim.) Perhe murroksessa. Kriittisen perhetutkimuksen jäljillä. Helsinki: Gaudeamus, 16–38.

Suomen virallinen tilasto: Perheet 2014. Saatavissa: http://www.stat.fi/til/perh/2014/02/perh_2014_02_2015-11-27_kat_003_fi.html

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (2016) Perinataalitilasto – synnyttäjät, synnytykset ja vastasyntyneet 2015. Tilastoraportti 16/2016. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2016101024921