Sateenkaariperheet törmäyskurssilla yhteiskunnan palvelujärjestelmän kanssa

Lukuaika: 3 min.

Sateenkaariperheiden vanhemmat törmäävät perhemuotoaan koskeviin normatiivisiin oletuksiin. Törmäykset voivat satuttaa, mutta ne voivat myös johtaa arjen vastarintaan.

Cis- ja heteronormatiivisella ydinperheellä tarkoitetaan perhettä, jonka muodostavat yksi isä, yksi äiti ja heidän yhteiset geneettis-biologiset lapsensa. Ydinperhe vastaa usein sitä, mitä perheen ajatellaan palvelujärjestelmässä tarkoittavan.

Yhteiskunnassa on vasta viime aikoina alettu tunnistaa paremmin perheiden monimuotoisuutta. Sateenkaariperheiden asema ei kuitenkaan ole täysin yhdenvertainen ydinperheiden kanssa. Esimerkiksi suomalainen lainsäädäntö ei aina tunnista sateenkaariperheiden kaikkia vanhempia eikä sateenkaariperheitä myöskään tueta palveluissa ja sosiaaliturvassa yhdenvertaisesti. (1)

Tämä teksti perustuu sukupuolentutkimuksen maisterintutkielmaani, jota varten haastattelin viittä sateenkaariperheen vanhempaa vuosina 2020–2021.

Haastateltavani Anun mukaan suomalaisen yhteiskunnan epäkohtien takia sateenkaariperheet joutuvat tilanteisiin ”missä joutuu yhteiskunnan kanssa törmäyskurssille”.

Salla taas kertoi ”törmäävänsä viikoittain” cis- ja heteronormatiivisiin oletuksiin itsestään, perheestään ja entisestä puolisostaan: ”mä törmään viikoittain kun ihmiset tekee oletuksen siitä että me oltais heterosuhteessa tai mun exän kanssa et me oltais oltu lesbosuhteessa vaikka hän ei ole nainen et jos mä haluun avata mun asioita [viranomaisille ja] ammattilaisille niin sitten täytyy ne kumota ne heidän oletuksensa [ensin]”.

Helena mainitsi erityisesti lastenvalvojan ja perheneuvolan paikkoina, joissa hän on joutunut törmäämään normatiivisiin oletuksiin itsestään ja perhemuodostaan.

Vanhempien kokemukset ovat samankaltaisia kuin aiemmassa tutkimuksessa on tullut esiin. (2) Haastattelemani vanhemmat esittivät toiveen siitä, että lomakkeissa olisi tilaa määritellä itsensä ja perhesuhteensa, jotka muuten jäävät näkymättömiin. Erityisesti sosiaaliset vanhemmat kokevat itsensä näkymättömiksi. Heitä ei tunnisteta ja tunnusteta vanhemmiksi perhepalveluissa, vaikka he ovat tosiallisesti ja aktiivisesti mukana lapsen arjessa.

 

Kenelle yhteiskunnan palvelut on suunnattu?

Viranomaisilla ja ammattilaisilla voi olla oletuksia siitä, millainen on tyypillinen perhe ja ketkä perheen voivat perustaa. Oletukset voivat johtua työntekijöiden asenteista ja tietämättömyydestä. Toisaalta esimerkiksi lainsäädäntö ei aina tunnista perheiden moninaisuutta. (3)

Sateenkaariperheiden kohdalla törmääminen normatiivisiin oletuksiin perheestä paljastaa yhteiskunnallisen epätasa-arvoisuuden. Tämä tulee haastatteluaineistostani selkeästi esiin: haastattelemani vanhemmat joutuvat jopa viikoittain korjaamaan cis- ja/tai heteronormatiivisia oletuksia, joita heidän perheistään tehdään.

Suomalaiseen yhteiskuntaan on ikään kuin sisäänrakennettu olettama cis- ja heteronormatiivisesta ydinperheestä, jolle kaikki palvelut ja tukitoimet on suunnattu. Olettama sulkee ulos ja toiseuttaa sateenkaariperheitä.

Tilastojen mukaan vuonna 2019 Suomessa asui noin 900 sateenkaarevaa lapsiperhettä. Määrät tosin ovat todellisuudessa suurempia, sillä tilastot eivät ota huomioon perhesuhteiden kirjoa. (4)

Sateenkaariperheissä elävillä on oikeus saada kunnioittavaa palvelua ja apua tarvittaessa, eikä heidän tulisi joutua selittelemään perhemuotoaan esimerkiksi neuvolassa tai lääkärissä – tai joutua pohtimaan sitä, millaisiin asenteellisiin kysymyksiin tällä kertaa törmää. Selittely ja oletusten korjaaminen on kuormittavaa ja vie paljon vanhempien voimavaroja.

 

Törmäämisestä vastarintaan

Yhteiskunnan cis- ja heteroydinperheolettama on kuin muuri, johon sateenkaariperheet törmäävät, kun he eivät solahda tai mahdu olemassa olevaan olettamaan perheestä.

Törmääminen on helposti visualisoitavissa oleva kielikuva. Ei ole vaikeaa kuvitella, kuinka sateenkaariperhe voi törmätä edessä olevaan muuriin, ja miltä tuo törmääminen saattaa tuntua. Törmääminen saattaa satuttaa tai aiheuttaa epävarmuutta ja törmäystilanteita voi etukäteen pelätä.

Anu toi esiin ”et ku törmää jatkuvasti ja toistuvasti se sit niinku rupee ärsyttämään jossain vaiheessa”. Ärsyyntymisen takia hän on myös antanut palautetta huonosta kohtelusta, cis- ja heteronormatiivisista lomakkeista ja infolapuista.

Hän kertoi muun muassa vaatineensa neuvolassa lomakkeita, joissa ei puhuta ”isästä ja äidistä” vaan sukupuolineutraalisti ”vanhemmista”. Näissä tapauksissa törmääminen on johtanut arjen vastarintaaan, vikurointiin cis- ja heteronormatiivisia oletuksia ja rakenteita vastaan arjessa.

Haastateltavani Anu ei jäänyt törmäyksen jälkeen paikoilleen vaan nousi vastarintaan. Tällainen toiminta kenties mahdollistaa sen, että tulevat sateenkaariperheet voivat kulkea samasta paikasta ilman törmäystä.

Ei ole kuitenkaan tarkoituksenmukaista vaatia kaikkia sateenkaariperheitä kapinoimaan ja ryhtymään arjen vastarintaan. Sen sijaan yhteiskunnan tulee muuttua siten, ettei edellä mainitun kaltaisia törmäyksiä pääse syntymään; että kaikki voivat luovia elämässään eteenpäin ilman suurempia törmäyksiä.

Haastateltavien nimet on muutettu.

 

[1] Koulu ym. 2023; Kerppola 2020; Moring 2020

[2] Kerppola 2020; Koulu ym. 2023: 142

[3] Koulu ym. 2023

[4] Koulu ym. 2023: 32–43, 49–51

 

Lähteitä:

Kerppola, Jenni (2020) Sateenkaarivanhemman osallisuus lasten ja perheiden palveluissa. Teoksessa Annukka Lahti, Kia Aarnio, Anna Moring & Jenni Kerppola (toim.) Perhe- ja läheissuhteet sateenkaaren alla. Helsinki: Gaudeamus, 90–103.

Koulu, Sanna, Sihvonen, Ella, Aarnio, Kia & Moring, Anna (2023) Laki ja perheiden monimuotoisuus. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 2023: 22. Valtioneuvoston kanslia: Helsinki.

Moring, Anna (2020) Sateenkaarevat perhe- ja läheissuhteet lainsäädännössä. Teoksessa Annukka Lahti, Kia Aarnio, Anna Moring & Jenni Kerppola (toim.). Perhe- ja läheissuhteet sateenkaaren alla. Helsinki: Gaudeamus, 115–131.

Setälä, Esa (2021) Sateenkaariperheet Suomessa: arki, kokemukset, oma ääni: sateenkaariperheiden haastattelujen affektiivis-diskursiivinen analyysi. Pro gradu -tutkielma. Helsinki: Helsingin yliopisto.

 

Esa Setälä (FM) on sukupuolentutkimuksen väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Hän tutkii sateenkaariperheissä elävien vanhempien arjen kokemuksia. Hänen tutkimustaan ovat rahoittaneet Kansan Sivistysrahasto ja OLVI-säätiö.

Aikuisten sisarussuhteet ovat samaan aikaan läheisiä ja jännitteisiä

Lukuaika: 3 min.

Sisarussuhde on monille elämän pisin ihmissuhde, johon mahtuu monenlaisia vaiheita. Sisarussuhteet voivat kestää voimakkaitakin jännitteitä, sillä niihin liittyy odotus jatkuvuudesta.

Lapsuudessa sisarussuhteiden ajatellaan yleensä olevan merkityksellisiä. Ne ovat usein läheisiä ja ehkä riitaisiakin, mutta joka tapauksessa lapsen elämässä keskeisiä. Aikuisuudessa sisarussuhteilla ei ole itsestään selvää asemaa. Useimmille ne ovat kuitenkin pitkäaikaisesti läsnä joko taustalla tai arkielämään keskeisesti kuuluvina ihmissuhteina. Yhdelle suhde voi tarkoittaa voimavarojen ja ilon lähdettä, toiselle huolia ja surua.

Sisarussuhde on usein ihmisen pisimpiä ihmissuhteita, joka saattaa kestää koko elämän. Lisäksi sillä on muita erityisiä ominaisuuksia: sisaruksilla on usein yhteiset vanhemmat ja yhteisiä kokemuksia lapsuudenkodista. Kokemusta siitä, millaisessa perheessä on kasvanut, voi tuskin kenenkään kanssa jakaa siinä määrin kuin toisen samojen vanhempien lapsen tai samassa kodissa kasvaneen sisaruksen kanssa. Kokemukset voivat toki myös poiketa toisistaan, mikä voi tuottaa jännitteitä. 

Kuva: Pixabay

Aikuisten sisarussuhteet ovat tutkimuksissa jääneet lasten sisarussuhteita vähemmälle huomiolle. Oma käynnissä oleva tutkimukseni tuo uutta tietoa siitä, millaisilla tavoilla sisarussuhteet asettuvat osaksi aikuisten ihmisten elämää ja arkea. 

Joillekin haastattelemilleni ihmisille sisarus on lisäksi läheinen ystävä, jonka kuitenkin tuntee lapsuusajan jaettujen kokemusten kautta vielä paremmin kuin ystävän. Toisilla taas ei ole paljoakaan yhteistä sisaruksen kanssa ja tapaamiset rajoittuvat sukujuhliin.

 

Sisarussuhteen laatu voi muuttua elämänkaaren aikana

Elämäntapahtumat aikuisuudessa voivat tuoda sisaruksia lähemmäksi toisiaan: sisarusten välinen suhde on lapsuudessa voinut olla etäinen, mutta aikuisuudessa se saattaakin kehittyä ystävyydeksi. Aiemmin suurelta tuntunut ikäero voi menettää merkitystään aikuisuudessa, etenkin, jos sisarukset elävät samankaltaista elämänvaihetta samaan aikaan.

Yhteydenpitoa voi motivoida myös se, että omien ja sisarusten lasten, keskenään serkusten, halutaan tulevan läheisiksi. Lisäksi esimerkiksi yhteiselle juhlapyhien vietolle voi helposti ammentaa mallia omasta lapsuudesta. 

Myös muilla ihmisillä on merkitystä aikuisten sisarussuhteelle. Esimerkiksi vanhemmilla voi olla tapana kutsua aikuisia lapsiaan koolle, ehkäpä puolisoiden ja lasten kanssa. Näin he paitsi vahvistavat perheen ja suvun yhteisöllisyyttä, myös kannattelevat sisarusten välisiä suhteita. Tai jos esimerkiksi sisarusten puolisot ystävystyvät, se voi lisätä myös sisarusten yhteydenpitoa ja asettaa sisarussuhteen pariskuntien tai perheiden välisen ystävyyden kontekstiin.

Kuva: Pixabay

Janet Finch ja Jennifer Mason (1) tutkivat 1990-luvulla auttamista ja vastuun jakautumista aikuisten sukulaisten kesken. He havaitsivat, että käytännöt ja vastuut sen suhteen, kuka tarjosi sukulaisille apuaan, muotoutuivat vähitellen vuosikymmenien aikana, usein ikään kuin huomaamatta. Samaan tapaan sisarussuhteiden käytännöt, yhteydenpito ja läheisyys muovautuvat hitaasti elämänkulun aikana, monien pienten ja huomaamattomien muutosten kautta.

 

Sisarussuhteet ovat samaan aikaan sekä läheisiä että jännitteisiä

Erilaiset elämänkulut aikuisuudessa voivat tuoda sisarusten väliseen suhteeseen etäisyyttä. Se ei kuitenkaan yleensä tarkoita, että suhdetta ei pidettäisi merkityksellisenä. Aiemmassa tutkimuksessamme (2) perhekäsityksistä pyysimme tutkimukseen osallistuneita määrittelemään, keitä heidän perheeseensä kuuluu. Puolison ja lasten lisäksi perheenjäseninä saatettiin pitää esimerkiksi omia vanhempia, sisaruksia tai jotakuta ystävää. Jotkut haastatelluista katsoivat sisaruksen kuuluvan omaan perheeseensä, vaikka eivät pitäneet suhdetta erityisen läheisenä.

Sisarussuhteet kestävät monenlaisia jännitteitä, sillä suhteisiin liittyy voimakas oletus jatkuvuudesta. Tässä ne eroavat esimerkiksi ystävyyssuhteista, jotka hiipuvat usein helpommin erimielisyyksien ja riitojen seurauksena. Sisarussuhteisiin sen sijaan kohdistuu kulttuurissamme odotus siitä, että väleissä on hyvä olla, vaikka yhteydenpito ei aktiivista olisikaan.

Tutkimukseni osoittaa, että nimenomaan sisarussuhteissa ristiriidat ja toisaalta kokemus merkityksellisyydestä tai jopa läheisyydestä esiintyvät usein rinnakkain. Usein sisarussuhteessa on jännitteistä huolimatta kokemus toisen tuntemisesta läpikotaisin. Juuri läheisyyden ja jännitteiden samanaikainen läsnäolo tekee sisarussuhteesta erityislaatuisen.

 

Lähteet:

(1) Finch, Janet ja Mason, Jennifer (1993) Negotiating Family Responsibilities. Lontoo: Tavistock/ Routledge. 

(2) Luotonen, Aino ja Castrén, Anna-Maija (2018) Understandings of family among wives and husbands: Reconciling emotional closeness and cultural expectations. European Societies, 20(5), 743–763.

Sinkkuus murtaa parisuhdenormia

Lukuaika: 3 min.

Parisuhdenormi sisältää oletuksen parisuhteesta ainoana oikeana tapana elää aikuiselämää. Yleistyvä sinkkuus haastaa elämänkulkuun liittyvän kulttuurisen käsikirjoituksemme parisuhdekeskeisyyden.

11.11. vietetään sinkkujen päivää. Kiinalaisessa nettikaupassa se tarkoittaa vuoden suurinta päivämyyntiä. Vuonna 2021 kyseisenä päivänä ostoksia tehtiin 13,6 miljardin euron edestä. Sinkkujen päivää vietetään maailmalla ostospäivänä, jolloin sinkut voivat ostaa itselleen mukavia asioita. Voisiko sinkkupäivä olla muutakin? Voisiko se olla esimerkiksi ilon ja juhlan päivä sille, että on täysin hyväksyttävää elää myös ilman kumppania tai lapsia? 

Lähdin tekemään tutkimusta sinkkuudesta tehtyäni useamman vuoden terapiatyötä sinkkujen kanssa. Tuntui, että monilla oli tarve löytää kumppani. Sinkkuus koettiin usein haastavana, mutta monet elävät kuitenkin mieluummin yksin kuin huonossa parisuhteessa.

Sinkkujen määrästä ei ole käytettävissä tilastotietoa, mutta tämän ryhmän suuruutta voi arvioida yksinasuvien tilastojen perusteella. Kaikki sinkut eivät kuitenkaan asu yksin eivätkä kaikki yksinasuvat ole sinkkuja. Tutkimuksessani olen rajannut sinkuiksi henkilöt, joilla ei ole tutkimushetkellä vakituista kumppania. Sinkuilla on siten voinut olla aikaisempia seurustelusuhteita, avoliittoja ja/tai avioliittoja, ja he voivat asua joko yksin, yhteisöissä tai lastensa kanssa. Sinkuiksi olen laskenut tutkimuksessa mukaan myös lesket tai muutoin kumppaninsa menettäneet. 

Vaikka kyseessä on verraten suuri väestöryhmä, sinkkujen hyvinvoinnista tiedetään varsin vähän. Sinkkujen hyvinvointiin vaikuttaa yksilöllisten ominaisuuksien lisäksi sinkkuuden hyväksyminen yhtenä tavanomaisena tapana elää aikuiselämää. Parisuhteen ajatellaan usein olevan normaali, luonnollinen ja toivottu tapa elää aikuisuutta (1) ja tätä kuvataan tutkimuskirjallisuudessa parisuhdenormin käsitteellä. Normi näkyy arkielämässä monenlaisina oletuksina, odotuksina ja toiveina. Normi vaikuttaa myös tiedostamattomalla tasolla arvostuksiin, valintoihin ja tekoihin. 

 

Parisuhdenormi säätelee hyväksyttyä elämäntapaa

EU:n Intimate citizenship –tutkimushankkeessa (1) selvitettiin eurooppalaisissa yhteiskunnissa vallitsevaa parisuhdeajattelua ja tunnistettiin parisuhdenormin ilmenemismuotoja. Parisuhdenormi liittyy läheisesti sinkkujen kumppanitoiveisiin ja kokemukseen sinkkuudesta. On esimerkiksi tärkeää, että perhe hyväksyy valitun kumppanin. Ajatus siitä, että nykypäivänä kumppanin valinta ei olisikaan puhtaasti yksityisasia, voi tuntua monesta sinkusta yllättävältä. Tarve sille, että muut hyväksyvät oman kumppanin, on kuitenkin yleisesti jaettu.

Toinen normin ilmenemismuoto on toive siitä, että kumppanilla olisi jokseenkin samanlainen tausta kuin itsellä. Tällä viitataan erilaisiin kulttuurisiin, etnisiin ja uskonnollisiin taustoihin, joiden oletetaan  olevan yhtenäiset. Sen ohella, että toivotaan oman perheen hyväksyvän kumppaniehdokkaan, voi normi ilmetä myös sisäistettynä ajattelumallina siitä, millainen kumppani on itselle sopiva. 

Avioliitto tai elämän mittainen sitoutuminen on osa parisuhdenormia ja liittää sen yhteen heteronormatiivisen ydinperheajattelun kanssa. Pitkittynyt sinkkuus ja avio-/avoerot näyttäytyvät näin ajateltaessa epäonnistumisina, kuten myös lyhyemmät suhteet niiden sisällöllisestä annista riippumatta. Seksin tulisi olla parisuhdeseksiä. Parisuhteen ulkopuoliset tai esimerkiksi sinkkujen seksisuhteet eivät mahdu tällaiseen ajatteluun. Sinkun mahdollinen omakohtainen kokemus lyhyemmistä suhteista merkityksellisinä ja antoisina mitätöityy. 

Parisuhdenormi sisältää ajatuksen romanttisesta rakkaudesta ja sellaista varmaan moni sinkkukin toivoo kohdalleen. Myös sitoutuminen vaivannäköön on parisuhdenormin ilmenemismuoto: suhteen eteen tulee ponnistella vaikeuksista huolimatta. Ulkopuolisen avun hakeminen ennen lopullista eropäätöstä on osa työtä, jota parisuhteen eteen kuuluu tehdä. (1)

Koska parisuhdenormiin kuuluu kumppaniin sitoutuminen varhaisella aikuisiällä, asettuu sinkkuus nuoruuteen sijoittuvaksi elämänvaiheeksi ennen vakituisen kumppanin löytymistä. Tässä parisuhdenormi kytkeytyy ajatukseen oletetusta elämänkulusta (2), jossa nuoruutta ja opiskelua seuraa työelämään siirtyminen, parisuhteeseen asettuminen ja lasten saaminen. Nuoruusaikaa pidemmälle ulottuva sinkkuus, suhteiden katkeamiset, terveyden aiheuttamat haasteet parisuhteille tai kumppanin ennenaikainen kuolema istuvat kaikki huonosti tällaiseen ajattelumalliin.

 

Onko vastavirtaan kulkeminen mahdollista?

Parisuhdenormatiivisuutta uusinnetaan lainsäädännössä ja erilaisissa sosiaalisissa käytännöissä. Vaikka lainsäädäntöä on Suomessa muutettu sallimaan moninaisempia perhemuotoja, pariskunnat ja lapsiperheet saavat yhä useita etuuksia yksinasuviin verrattuna (esimerkiksi työmarkkinatuen tulorajan kohdalla). 

Sinkkuuden ymmärtämisen kannalta on tärkeää tarkastella yksittäisten yksilöiden kokemusten lisäksi myös laajempaa yhteiskunnallista keskustelua, arvomaailmaa ja toimintaympäristöä. Media voi osaltaan joko purkaa tai vahvistaa yhteiskunnan normeja ja vaikuttaa näin myös sinkkujen hyvinvointiin ja käsityksiin oman elämän hyväksyttävyydestä. Omaan elämään haitallisesti vaikuttavien normien tappotalkoissa voi olla mukana pitämällä huolta itsestään ja elämällä oman näköistä elämää

 

Lähteet

(1) Roseneil Sasha, Crowhurst Isabel, Hellesund Tone, Santos Ana Cristina & Stoilova Mariya (2020) The Tenacity of the Couple-Norm: Intimate citizenship regimes in a changing Europe. London: UCL Press.

(2) Beck, Ulrich (1992) Risk Society: Towards new modernity. London: Sage.

(3) Ahmed, Sara (2010) The Promise of Happiness. London: Duke University Press.

(4) Sihto Tiina, Lahti Annukka, Elmgren Heidi & Jurva Raisa (2018) Naisvalitus ja parisuhteen epätasa-arvot. Teoksessa Petteri Eerola & Pirskanen Henna  (toim.) Perhe ja tunteet. Helsinki: Gaudeamus.

Kuva: Matti Pikkujämsä

 

Anu Kinnusen väitöskirja Sinkkuus Suomessa – Monimenetelmäinen tutkimus parisuhdenormatiivisuudesta ja hyvinvointitekijöistä tarkastettiin Tampereen yliopiston Yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa 19.11.2021. Vastaväittäjänä toimi professori Kimmo Jokinen Jyväskylän yliopistosta ja kustoksena professori Piia Jallinoja Tampereen yliopistosta. Väitöskirja löytyy kokonaisuudessaan täältä.

 

 

Kommuuni, kimppakämppä, yhteisö vai ihan vaan koti?

Lukuaika: 3 min.

Yhteisölliseen asumiseen viitataan monella nimellä, mutta millaisia merkityksiä eri nimityksiin liittyy? Suurimmat erot löytyvät yhdessä asumiseen liittyvistä pyrkimyksistä ja toiveista.

”Mä kysyin monilta ihmisiltä, kun ihmiset puhuu kommuunista ja kimppakämpästä, niin mä kysyin että mikä niiden ero on. Kaikki sano että ei mikään. Mä en usko sitä. Nyt kun mä oon asunu täällä ja tutustunu eri juttuihin, niin mä en usko että kommuunin ja kimppakämpän välillä ei oo eroa.”

Haastattelin väitöstutkimukseeni suomea vieraana kielenä puhuvaa Tommya, 26, joka oli yrittänyt selvittää suomalaisilta, mikä on kommuunin ja kimppakämpän ero. Suomenkieliset tuttavat olivat järjestelmällisesti vastanneet kommuunin ja kimppakämpän olevan sama asia, mutta vastaus ei vakuuttanut.

Tommy oli lopulta etsinyt kodikseen vain kimppakämpäksi kutsuttuja paikkoja, sillä hän ei halunnut asumaan kommuuniin. Tommyn lähtömaassa kommuuni-sana yhdistettiin hippiyteen ja oletukseen, että kommuunin asukkaat muodostavat keskenään elämänsä keskeisimmän sosiaalisen verkoston. Tätä hän ei toivonut.

Tommyn epäilys suomalaisten tuttavien kertomaan paljastaa hienovaraisen epätietoisuuden yhteisöllistä asumista kuvaavan sanaston kohdalla. Juuri tätä kysymystä myös minulta kysytään usein, kun puhun tutkimuksestani julkisesti: mitä eroa on kimppäkämpällä, kommuunilla ja yhteisöllä?

Niin, onko niillä eroa? Kuka on oikeassa, Tommy vai Tommyn suomalaiset tuttavat?

Olen haastatellut suomalaisten kommuunien ja kimppakämppien läheissuhteita käsittelevään väitöstutkimukseeni yli kolmeakymmentä yhteisöasujaa. Kysyin haastateltaviltani, millä sanalla he kuvaavat kotiaan. Osa päätyi pohtimaan pitkästikin eri sanojen sisältämiä merkityksiä. Merkityksissä oli paljon yksilöllistä vaihtelua, mutta joitakin laajempia yhdistäviä teemoja pohdinnoista nousi esiin.

 

Samanlaisia käytäntöjä, mutta erilaisia toiveita

Käytännössä kodin suhteet ja arjen järjestelyt olivat samankaltaisia haastateltavieni kodeissa riippumatta siitä, millä nimellä he kotiaan kutsuivat. Haastateltavat arvostivat kämppisten kanssa yhdessä vietettyä aikaa, mutta olivat tarkkoja jokaisen oikeudesta yksityisyyteen ja omaan tilaan.

Suhteet kämppiksiin puolestaan olivat vaihtelevia – samassa taloudessa saattoi asua sekä läheisiä ystäviä että toisilleen vieraampia ihmisiä. Useimmat iloitsivat siitä, että seuraa löytyi halutessa lähietäisyydeltä ja arkisia asioita pystyi jakamaan toisten kanssa spontaanisti.

Yleensä asukkailla oli oma yhden hengen ruokataloutensa, mutta kämppisten ruokia lainattiin ja omia tarjottiin muille satunnaisesti. Siivoamista ja muita käytännön velvollisuuksia, kuten laskujen maksua, jaettiin yleensä erilaisilla kiertävillä vuoroilla ja jaetuilla vastuualueilla. Sosiaalisiin suhteisiin liittyvät vastuut, kuten kodin ilmapiiristä ja ihmisten välisistä suhteista huolehtiminen, olivat hankalammin sanallistettavissa ja jakautuivat yleensä epätasaisesti.

Toiveiden ja pyrkimysten tasolla yhteisöllisen asumisen nimityksissä oli sen sijaan eroja. Ihmiset, jotka kutsuivat kotiaan kommuuniksi tai yhteisöksi, toivoivat enemmän yhteisiä asioita kodin elämään. Tällaisia olivat esimerkiksi yhteiset ruokahetket, yhteinen tekeminen ja harrastukset, jaetut arvot ja ideologiat sekä jaettu ruokatalous.

Myös yhteisöasujien välisiltä suhteilta toivottiin enemmän kuin saman katon alla olemista. Uusia asukkaita pyrittiin valitsemaan sillä perusteella, että heidän kanssaan voisi mahdollisesti syntyä henkilökohtainen ja tärkeä suhde.

Sanat kommuuni ja yhteisö siis yhdistyivät tiettyihin yhteisöllistä asumista koskeviin odotuksiin, jotka eivät kuitenkaan käytännössä aina toteutuneet.

 

Kimppakämpän joustavat merkitykset

Haastateltavieni tulkinnoissa kimppakämppä-sanan merkitykset viittasivat vaihtelevasti joko läheisempiin tai etäisimpiin suhteisiin kämppisten kanssa. Tommy selitti omia kimppakämppä-sanaan liittyviä käsityksiään vertaamalla sitä muihin yhteisöasumista kuvaaviin sanoihin. Hänelle kimppakämppä merkitsi solun ja kommuunin välimallia, jossa kämppiksiin muodostetaan jonkinlainen suhde, mutta ystävyys ei ollut välttämätöntä.

Solu edusti monille yhteisöasumisen epäsosiaalisinta muotoa, jossa kämppissuhteilta ei välttämättä odotettu mitään yhteisiä tai yhdistäviä asioita. Kukaan haastateltavistani ei kokenut asuvansa solussa.

Susannalle, 29, kimppakämppä puolestaan merkitsi kommuunia vakaampia ihmissuhteita. Hänelle kämppikset olivat erittäin tärkeitä ystäviä ja hänen suhteissaan olikin huomattavan paljon sellaisia yhteisöllisiä elementtejä, joita monet kommuuni- ja yhteisö-sanoja käyttävät kaipasivat omaan kotiinsa.

Susanna ja jotkut muut haastateltavat myös ajattelivat, ettei pienilukuinen ihmisjoukko voisi muodostaa kommuunia, vaan se vaatisi enemmän asukkaita. Yhteisö- ja kimppakämppä -sanojen etuina pidettiin sitä, etteivät ne herättäneet odotuksia ihmisten suuresta lukumäärästä.

 

Kommuuni-sanasta kuuluvat menneisyyden kaiut

Vaikka sanat kommuuni ja yhteisö sisälsivät molemmat toiveen kodin yhteisöllisyydestä, myös niiden väliltä löytyi merkityseroja.

Kommuuni toi joidenkin haastateltavieni mieliin kaikuja 1960- ja 70-lukujen kommuuniliikehdinnästä. Kommuuni-sanaan liitettiin juhliminen, pilven polttaminen ja vapaat seksisuhteet. Sanan saatettiin myös ajatella herättävän tällaisia mielleyhtymiä toisissa ihmisissä. Pirjo, 60, kertoikin käyttävänsä sanaa ilkikurisesti silloin, kun halusi hieman provosoida ikätovereitaan.

Yksittäiset ihmiset suhtautuivat yllä mainittuihin asioihin tietysti eri tavoin. Siinä missä toisille mielikuvat pilven polttelusta ja moninaisista seksisuhteista olivat neutraaleja tai positiivisia seikkoja, toiset halusivat erottautua niistä. Saija, 36, teki eroa päihteiden käyttöön puhumalla kodistaan yhteisönä ja nosti positiivisena piirteenä esiin yhteisön jaetut ekologiset arvot:

”Et mun mielestä tää yhteisö on enemmän niinku semmonen moderni termi. Tai kuvaa sitä minkälaisii yhteisöt on nykyään. […] Mun mielestä se jotenki, se liittyy kivasti siihen yhteisöllisyyteen, ja sit meilläki vähäpäihteisyys on semmonen tärkee arvo, ja kaikki tää ekologisuus ja kierrätys.”

 

Kodista puhuminen korostaa suhteiden läheisyyttä

Jotkut haastateltavistani myös korostivat sitä, että asuinpaikka oli heille ensisijaisesti koti. Toiset käyttivät mieluummin ilmausta ”asun kämppisten kanssa” kuin mitään yksittäistä sanaa. Jotkut käyttivät myös perheeseen viittaavia ilmaisuja, kuten ”kämppisperhe” tai ”asumme kuin siskot ja veljet”.

Näillä sanavalinnoilla haastateltavat korostivat suhteidensa keskinäistä läheisyyttä. He kokivat, etteivät sanat yhteisö, kimppakämppä tai kommuuni tavoittaneet tätä suhteiden syvää merkitystä.

Se, mitä kotien käytännöissä ja suhteissa konkreettisesti tapahtuu, ei siis lopulta selitä merkityseroja asumismuodosta käytettyjen sanojen välillä. Pikemminkin kyse on niistä toiveista ja pyrkimyksistä, joita ihmisillä on kotinsa suhteen – siitä, millaisia ominaisuuksia kotinsa elämästä he haluavat korostaa sekä siitä, miten ihmiset suhtautuvat yhteisöllisen asumisen historiaan.

Merkitykset olivat kuitenkin liukuvia, päällekkäisiä ja yksilöllisiä. Ihmist myös käyttivät huolettomasti useita sanoja rinnakkain. Yhteisöllinen asuminen onkin luonteeltaan monimuotoista. Toiveiden ja niiden käytännön toteutumisen välillä on yleensä aina eroa, mihin yhteisöasujat suhtautuvat joustavasti.

Sanaston mukautuvuuden voi nähdä osaltaan kuvastavan tätä yhteisöllisen asumisen kulttuurisesti vakiintumatonta luonnetta, jossa käytännöt, toiveet, historiat ja suhteet risteävät yhä uusin tavoin.

Haastateltavien nimet on muutettu

 

Anna Heinonen (YTM) on sukupuolentutkimuksen väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Hän tutkii läheissuhteita suomalaisissa kommuuneissa.

 

Kuva: Ma7eo/Unsplash

Perhesuhteet haastavat lakeja muuttumaan

Lukuaika: 3 min.

Perheitä koskeva lainsäädäntö laahaa monimuotoisen todellisuuden jäljessä. Lakien ydinperhelähtöinen logiikka ei tunnista perheiden erilaisia tilanteita ja tärkeät lakimuutokset törmäävät liian usein poliittisen tahdon tai ohjauksen puutteeseen.

Perhesuhteita koskevalla lainsäädännöllä on perinteisesti nähty kolme rinnakkaista tehtävää: 1) Tiettyjen suhteiden sääntely, jonka avulla perustetaan oikeudellinen perhesuhde, esimerkiksi vanhemmuuden vahvistaminen tai avioliitto. 2) Taloudellisten suhteiden ja tulonsiirtojen sääntely, esimerkiksi perintöoikeus ja sosiaaliturva. 3) Heikompien osapuolten suojaaminen hyväksikäytöltä ja taloudelliselta ahdingolta, esimerkiksi avio-oikeus puolison omaisuuteen tai rintaperillisen lakiosa.

Työssäni Monimuotoiset perheet -verkostossa olen havainnut, että lainsäädäntö yhtäältä ohjaa perheitä tekemään tietynlaisia ratkaisuja, ja toisaalta hankaloittaa perheiden elämää silloin, kun ne eivät sovi sääntelyn raameihin.

 

Lain logiikka ja muutoksen moninaisuus

Elämme tilanteessa, jossa yhdenvertaisuusajattelun vahvistumisen myötä on vaikea säätää uusia lakeja ilman, että niissä huomioidaan perheiden monimuotoisuus. Perhelainsäädännön logiikka perustuu kuitenkin edelleen oletukselle kahdesta eri sukupuolta olevasta vanhemmasta ja heidän lapsistaan. Tämä vaikuttaa myös siihen, millaisia perhesuhteita lait tunnistavat.

Lainsäädäntötyössä lähdetään liikkeelle olemassa olevasta sääntelystä. Esimerkiksi avoliittoja vastaava logiikka löytyy avioliitosta. Sen sijaan monisuhteiden suojaaminen on vaikeampaa, koska niille ei nykylaissa ole kunnollista vertailukohtaa. Myöskään useamman kuin kahden vanhemman juridinen vahvistaminen lapselle ei sovi sellaisenaan nykyiseen lainsäädäntöön.

Lisäksi lainsäädäntö asettaa haasteita arkisissa tilanteissa. Esimerkiksi vanhempien eron jälkeen kahdessa eri kunnassa vuoroasuva lapsi voi saada palveluja vain kotikunnastaan, akuuttia sairaanhoitoa lukuunottamatta.

Muualla kirjoilla olevaa lasta ei myöskään katsota osaksi vanhempansa ruokakuntaa. Siksi asumistukea ei voida maksaa kuin toiselle vanhemmista, vaikka tilantarve on molemmissa kodeissa. Sisarusalennuksia esimerkiksi päivähoitomaksuista ei myönnetä, jos lapset eivät virallisesti asu samassa osoitteessa.

Kun lakia lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta muutettiin, selvitettiin mahdollisuutta siihen, että lapsi voisi olla kirjoilla kahdessa osoitteessa. Tämä tyrmättiin sillä perusteella, että kotikuntalain muutosta ei voida tehdä vain alaikäisten osalta, vaan se vaatisi kaksoiskuntalaisuuden selvittämistä laajemmin.

Perheiden näkökulmasta on turhauttavaa, että kesämökkiläisten kaksoiskuntalaisuus seisoo sen tiellä, että vuoroasuva lapsi voitaisiin tunnistaa osaksi molempia kotikuntiaan.

 

Lainsäädännön on muututtava – mutta mihin suuntaan?

Työssäni olen päivittäin tekemisissä niiden haasteiden kanssa, joita perheen jäykkä määritelmä lainsäädännössä aiheuttaa. Suurimmat ongelmat liittyvät sosiaaliturvan rakenteisiin. Perheiden väärintunnistaminen sosiaaliturvajärjestelmässä voi pahimmillaan synnyttää riippuvuustilanteita, jotka altistavat taloudelliselle hyväksikäytölle.

Esimerkiksi erotilanteessa asumistuen tiukat rajat voivat nostaa kynnystä erota lapsen toisesta vanhemmasta. Toisaalta yksinhuoltaja, jonka uusi puoliso muuttaa samaan talouteen, menettää osan omasta ja lapsensa sosiaaliturvasta, koska uuden puolison tulot vaikuttavat ruokakunnan tuloihin. Uusi puoliso ei kuitenkaan ole vastuussa puolisonsa lapsen toimeentulosta, mikä voi ajaa lapsen vanhemman taloudellisesti ahtaalle.

Kun lainsäädännön logiikka ei taivu monimuotoisuuden tunnistamiseen, jo käynnissä olevat lakimuutokset jäävät helposti torsoiksi. Esimerkiksi valmisteilla olevassa vanhemmuuslaissa tarve oikeudellisen vanhemmuuden uudelleen ajattelemiseen on ilmeinen niin sateenkaariperheiden, uusperheiden kuin huostaanoton seurauksena sijoitettujen lasten kannalta.

Lakia on kuitenkin lähdetty rakentamaan teknisenä uudistuksena, jossa yhdistetään äitiyslaki ja isyyslaki ilman suurempia sisältömuutoksia. Vaikka järjestöt ja asiantuntijat ovat toistuvasti tuoneet esiin tarpeen tosiasiallisten vanhemmuussuhteiden juridiselle tunnistamiselle, ilman oikeusministerin mandaattia lainvalmistelu joudutaan tekemään suppeasta lähtökohdasta.

Parhaillaan on siis valmistumassa laki, josta jo etukäteen tiedetään, ettei se tule toimimaan.

 

Etsintäkuulutus: ennakkoluulottomuus

Minkä pitäisi muuttua, jotta kaikkien perheiden olennaiset perhesuhteet ja tuen tarve tunnistettaisiin?

Palaan ajatukseen lainsäädännön logiikasta. Tähän mennessä perheiden monimuotoisuus on haluttu tunnistaa ja tunnustaa osana nykyisen lainsäädännön puitteita. Tässä ollaan jo melko pitkällä. On enää vähän lakeja, jotka kohtelevat kahta verrannollisessa tilanteessa olevaa perhettä eri tavoin.

Seuraavaksi pitää ottaa ne askeleet, jotka vievät perhelainsäädäntöä kohti sitä, että sääntelyn logiikka poikkeaa kahden eri sukupuolta olevan vanhemman ja heidän lastensa perheestä.

Voisiko esimerkiksi perinnön lakiosaa laajentaa rintaperillisten ohella uusperheen bonuslapsille? Voisiko lapsella olla enemmän kuin kaksi juridista vanhempaa? Voisiko vanhemman sukupuolikirjaus väestörekisterissä olla se, minkä tämä kokee oikeaksi? Voisiko ulkomailta muuttaneella perheenyhdistäjällä olla oikeus tuoda mukanaan oman määritelmänsä mukainen perhe?

Kun lainsäädäntöä mietitään uudelleen, tulee ratkaistavaksi monia kysymyksiä, joista osa on myös taloudellisia. Asumistuen maksaminen vuoroasuvasta lapsesta kahteen kotiin ei ole ilmaista, ei myöskään sosiaaliturvan perhekäsityksen laajentaminen. Lähtökohdaksi on kuitenkin otettava se, että perhesuhteiden tunnistaminen saa maksaa, koska niiden tunnistamatta jättäminen maksaa vielä enemmän.

Nykyjärjestelmä asettaa erilaiset perheet eriarvoiseen asemaan. Lainsäädäntöön sisältyvä ydinperheen normi tarkoittaa, että järjestelmä tukee ennen kaikkea niitä perheitä, joissa vanhempia on kaksi ja he asuvat samassa taloudessa. Tämä huonontaa jo ennestään hauraissa perhetilanteissa elävien ihmisten asemaa.

Ajattelen, että yhteiskunta on olemassa perheitä varten, ei toisinpäin. Jos tämä hyväksytään lähtökohdaksi, on perheet pystyttävä tunnistamaan kaikessa monimuotoisuudessaan. Sen on tarkoitettava paitsi lainsäädännön ydinperhelogiikasta poikkeamista, myös rahallisia panostuksia perheiden tukemiseen kaikissa elämäntilanteissa. Se on pidemmällä tähtäimellä myös yhteiskunnan etu.

 

FT Anna Moring on johtava asiantuntija Monimuotoiset perheet -verkostossa. Hän on tarkastellut tutkimuksissaan perheihanteita, sukulaisuuteen liittyviä normeja ja viimeksi suomalaisten perhevapaiden historiaa monimuotoisten perheiden näkökulmasta.

 

Kuva: Pixabay

Digiteknologia auttaa ylläpitämään perhesuhteita mutta keskittää valtaa

Lukuaika: 3 min.

Digitaalinen teknologia helpottaa perheenjäsenten yhteydenpitoa liikkuvassa arjessa. Eri sovellusten avulla voi viestiä, jakaa sisältöjä, koordinoida ajankäyttöä ja kulutusta. Sovellukset kuitenkin myös määrittävät perheen rajoja ja lisäävät aikuisten mahdollisuuksia kontrolloida lapsia ja toisiaan.

Digiteknologian tarjoamat tehokkaat ja huokeat viestintäsovellukset ovat asettuneet osaksi suomalaisperheiden arkea. Perheenjäsenten yhteiset viestiryhmät ovat nopea tapa saavuttaa läheiset liikkuvassa arjessa riippumatta siitä, asutaanko samassa vai eri kotitaloudessa.

Tarjolla on sovelluksia, joiden avulla vanhemmat voivat valvoa ja säädellä lasten kännykän käyttöä, pääsyä nettiin ja pelaamista. Näin pyritään suojelemaan lasta digiteknologian haitoilta. Erityisesti perheille räätälöidyissä sovelluksissa on ennalta määriteltyjä käyttäjäprofiileja, joilla on erilaisia toimivaltuuksia ja eri määrä valtaa muihin käyttäjiin.

Tällaisten sovellusten taustalla häilyy käsitys perheestä melko selvärajaisena ryhmänä, jossa on eriytyneet roolit. Tutkimuksen näkökulmasta tämä avaa kiinnostavia kysymyksiä perheen rajoista ja vallan jakautumisesta.

 

Yhteydessä, siis yhdessä

Sukupolvien välistä yhteydenpitoa digiteknologian avulla tutkinut Sakari Taipale (2019) on selvittänyt perheenjäsenten välistä viestintää Suomessa, Italiassa ja Sloveniassa. Kaikissa maissa perheet arvostivat parantuneita mahdollisuuksia pitää yhteyttä yhä laajemman piirin kesken ja digitaalinen media ja viestintäsovellukset lisäsivät yhteenkuuluvuutta. Suomessa eri sukupolviin kuuluvat perheenjäsenet hyödynsivät erityisesti pikaviestisovelluksia ja sosiaalista mediaa.

Kuva: Pixabay

Yhteisyyden kokemuksen kannalta tärkeitä eivät olleet vain yhteydenpitovälineet, vaan perheen piiristä löytyneet tukihenkilöt, jotka auttoivat sovellusten käytössä ja laitteiden hankinnassa ja ylläpidossa.

Taipale kutsuu haastateltaviaan digitaalisiksi perheiksi, joissa tehtiin digitaalista kotityötä. Tämä jakautui toisin kuin perinteinen kotityö. Teinit ja nuoret aikuiset jakoivat tietotaitoaan vanhemmilleen ja nämä edelleen isovanhempien sukupolvelle. Näin sukupolvien välille syntyi aiempaa tasa-arvoisempia avun antamisen ja vastaanottamisen suhteita.

 

Perheille suunnatut sovellukset mahdollistavat ja rajaavat

Perhepiirin yhteisiä viestiryhmiä hyödynnetään myös Ensi- ja turvakotien liiton Kaksi kotia -sovelluksessa. Ilmainen sovellus on tarkoitettu helpottamaan kahdessa kodissa elävien lasten ja heidän vanhempiensa välistä viestintää. Kahden kodin lasten ja vanhempien lisäksi sovellus palvelee myös yleisemmin uusperheitä.

Aikuiset voivat perustaa erilaisia ryhmiä alustalle, jolla on mahdollista muun muassa viestitellä, täyttää yhteistä kalenteria, säilyttää asiakirjoja ja jakaa valokuvia. Kaikki toiminnot eivät ole kaikkien käyttäjien ulottuvilla, sillä esimerkiksi tiedostopankkiin lisätyt asiakirjat näkyvät vain aikuisille.

Kaksi kotia -sovellus ei kerää käyttäjistään tietoa välttämättömän yhteystiedon lisäksi. Myös kaupalliset toimijat tarjoavat perheryhmän ideaan perustuvia sovelluksia. Niiden tarkoituksena on paitsi ohjata kulutusta, myös kerätä tietoa käyttäjistä, heidän laitteistaan ja preferensseistään. Näin toteaa brittisosiologi Murray Goulden, joka on tutkinut sitä, miten älylaitteet kolonisoivat perhe-elämää ja kodin.

Esimerkiksi Amazonin ja Googlen ryhmätilien avulla käyttäjät voivat jakaa digitaalista sisältöä ja koordinoida perheenjäsenten toimintaa yritysten moneen suuntaan ulottuvissa ekosysteemeissä. Sovelluksilla voi hallinnoida muun muassa perheenjäsenten sähköistä kalenteria, heidän verkko-ostoksiaan ja viihde-elektroniikan käyttöään.

Digitalisoitumisessa perhetutkijaa kiinnostavat yhteydenpidon lisäksi sovellusten mahdollistamat roolit ja niiden toimivaltuudet sekä käsitys siitä, keitä perheeseen voi kuulua. Kuka voi perustaa ryhmän ja päättää jäsenten lisäämisestä tai poistamisesta? Kenelle annetaan toimivaltuuksia ja kuinka paljon?

Gouldenin tarkastelemissa Amazonin Household- ja Googlen Family-sovelluksissa perheryhmän koko on rajattu ja perhe määrittyy kulutuksen ja taloudellisten resurssien jakamisen kautta. Kuhunkin perheryhmään on liitetty luottokortti, jolta käyttäjien ostokset ja hankinnat veloitetaan. Tutkija muotoileekin osuvasti, että jaetusta luottokortista tulee perheenjäsenten välisen läheisyyden indikaattori ja perheeseen kuulumisen osoitin.

Mediajättien sovellukset määrittävät Gouldenin mukaan perheen kulutusyksiköksi, jossa kullakin perheenjäsenellä on käyttäjäprofiilinsa mukainen toimivalta. Ryhmät ovat siis hierarkkisia ja mahdollistavat joillekin käyttäjille toisten valvonnan ja kontrolloimisen älylaitteiden avulla.

Kuva: Pixabay

Amazonin sovelluksessa kahdella tasaveroisella aikuiskäyttäjällä on yhtäläiset oikeudet lisätä ja poistaa ryhmästä käyttäjätilejä, myös toinen aikuiskäyttäjä. Googlen sovelluksessa valta on keskitetty yhdelle ”perhemanagerille”, joka ainoana voi lisätä ja poistaa käyttäjiä tai koko perheryhmän.

Mitä enemmän jokapäiväistä kulutusta, arkisen toiminnan koordinointia ja kodin älylaitteiston hallintaa sovellukseen on liitetty, sitä suurempi valta perhemanagerilla on. Esimerkiksi parisuhteen kriisiytyminen voi koitua nopeasti hyvin tuhoisaksi muille kuin managerioikeuksin varustetulle perheenjäsenelle.

 

Kaikuja menneestä?

Ei-kaupalliset ja kaupalliset sovellukset eroavat tarkoitusperiltään, mutta niillä on myös yhteisiä piirteitä. Ne määrittävät käyttäjien oikeuksia ja rajaavat käyttäjäroolien määrää sekä perheryhmien kokoa. Näin ne muokkaavat ymmärrystämme siitä, keitä yksittäiseen perheryhmään voi tai ei voi kuulua, ja kenen näkökulmasta perheeseen kuulumista määritellään.

Erityisen tärkeää on, että sovellukset avaavat näkymän vallan epätasaiseen jakautumiseen. Vaikka lapsilähtöisyyttä korostetaan kaikilla yhteiskunnan sektoreilla, perhe-elämän digitalisoitumisen hallinta on aikuisilla ja joskus ainoastaan yhdellä aikuisella.

Tutkijassa kaupallisten sovellusten kiinnittyminen kulutukseen ja perheen taloudellisten resurssien hallintaan herättää piinallisen mielleyhtymän patriarkaaliseen perheeseen, jossa miehen rooli ainoana elättäjänä antoi hänelle vallan päättää kaikkien puolesta.

 

Lähteet

Taipale, Sakari (2019) Intergenerational connections in digital families. Springer International Publishing. DOI: 10.1007/978-3-030-11947-8

 

Suvussa kulkeva käyttöesine luo sukulaisuuden tunnetta

Lukuaika: 4 min.

Vanhoilla, sukulaisilta saaduilla käyttöesineillä on tunnearvoa. Mitä tunnearvolla oikeastaan tarkoitetaan? Miksi vanhoja tavaroita tai vaatteita säilytetään, ja kuka niitä saa käyttää? 

Viime vuosina on tullut suosituksi ajatella kodin esineistöä konmarituksen näkökulmasta: turhasta tavarasta on syytä päästä eroon. Sisustusohjelmat ja -blogit ovat tehneet kodin sisustamisesta projektin, jossa myös kodin esineistöä arvioidaan kriittisesti. Millainen paikka ja merkitys on kodin käyttöesineillä, joita ei ole itse valittu vaan ne ovat siirtyneet sukulaiselta toiselle? 

Aino: “Minulla on vanha vohvelirauta, nykyaikaisiin rautoihin verrattuna raskas ja hankalan muotoinen kaartuvine jalkoineen. Siinä ei ole säätönappulaa vaan rautaa kuumennetaan yksinkertaisesti laittamalla töpseli seinään. Kun vohvelit paistamisen loppuvaiheessa alkavat tummua liikaa, on aika vetää töpseli seinästä hetkeksi. 

Rauta on sellainen kuin monet laadukkaat vanhat käyttöesineet tapaavat olla: luotettava, sitkeä ja konstailematon. Rauta kuului mummolleni, ja hänen kuolemansa jälkeen viitisentoista vuotta sitten sain raudan isältäni. Otin sen vastaan siksi, että arvelin haluavani paistaa vohveleita. En osannut arvata, että vohvelirauta toisi mukanaan myös eläviä muistoja.”

Ella: “Äitini kuoli kesän alussa. Kesäkuukaudet menivät surun sumussa. Yhtenä syksyn viikonloppuna ryhdistäydyimme siskoni kanssa ja tyhjensimme haikein mielin äidin vaatekaapit. Tehtävä oli vaikea, mutta liian raskas jätettäväksi lesken harteille. Äidillä oli paljon hyvin säilyneitä vaatteita, joista jotkut sopivat myös meille. 

Osan vaatteista laitoimme kierrätykseen. Tuntui helpommalta lahjoittaa meille sopimattomat vaatteet tuntemattomille kuin tarjota äidin vaatteita tuttaville. Pohdin siskolle, että häntä lukuun ottamatta en halua nähdä ketään muuta äidin vaatteissa. Siskoni nyökkäili ja vastasi, että pelkää sitä, ettei kukaan muu osaisi kantaa vaatteita sillä arvokkuudella, jonka äiti ansaitsee. Paljon laitoimme pois, mutta paljon myös säästimme meille sopivia vaatteita.”

 

Esineet tuovat jatkuvuutta sukupolvien välille

Sosiologista tutkimusta perimisestä on tehty jonkin verran, mutta tutkimukset ovat usein keskittyneet esimerkiksi luokan ja sukupuolierojen uusintamiseen perimiskäytännöissä. Helen Holmes sen sijaan tarkastelee tuoreessa tutkimuksessaan esineiden siirtymistä suvussa erilaisten käytäntöjen kautta sekä sitä, millaisia uusia käyttötarkoituksia esineet saavat. 

Kuva: Pixabay

Joskus eteenpäin luovutettavat esineet voivat olla arvokkaita, joko symbolisessa tai rahallisessa merkityksessä, kuten hyllyjen päälle koristeeksi päätyvät suvun perintöesineet. Usein eteenpäin luovutetaan kuitenkin tavanomaisia ja arkisia käyttöesineitä, jolloin esineiden tunnearvo sulautuu yhteen niiden käytettävyyden kanssa. Esineet toimivat edelleen, tai kuten Holmes asian ilmaisee: ‘they still do the job’. 

Holmesin mukaan esineiden eteenpäin luovuttaminen sukulaiselta toiselle sekä niiden käyttö ovat tapoja luoda sukulaisuuden tunnetta. Ajatus perustuu perhesosiologiassa keskeiseen, David Morganin kehittelemään ajatukseen perhesuhteista käytäntöinä: perhe, tai suku, ei ole yksikkö, vaan perhettä ja sukulaisuutta ‘tehdään’ aktiivisesti toiminnan eli erilaisten käytäntöjen kautta. Holmesin tutkimuksessa sukulaisuutta luovien käytäntöjen keskiössä on subjektin sijaan objekti, suvussa kulkeva esine.

Ella: “Äidin vaatteita läpi käydessämme siskon mieleen muistui äidin nuoruudenaikainen tummanvihreä mokkahame, jonka löysin nuorena mummon vintiltä. Vihreä mokkahame on kaunis ja huokuu 1970-luvun röyhkeää muotimaailmaa. Hame teki minuun suuren vaikutuksen ja pyysin äidiltä lupaa ottaa hame käyttööni. Harmikseni mokkahame pyöri auttamattomasti lanteillani, mutta oli sopiva minua pidemmälle siskolle, jonka vaatekaapissa hame on näihin päiviin asti säilynyt. 

Mokkahame on edelleen täysin käyttökelpoinen, ompeleet ovat napakat ja mokkapinta moitteeton. Se on kuitenkin käynyt siskolle liian pieneksi. Sisko tarjosi hametta minulle. Olin kasvanut mekolle sopivan kokoiseksi – äidiltä minulle, minulta siskolle, siskolta minulle.”

 

Vanhojen esineiden käyttö herättää muistot eloon

Käytettävyyden ja esteettisyyden kaltaisten ominaisuuksien lisäksi liitämme esineisiin tunteita, vaikka nykyisen konmaritus-ajattelun aikana emme ehkä ole tottuneet tunnistamaan niitä. Usein kuulee sanottavan, että jollakin esineellä on ’tunnearvoa’, mutta mitä sillä oikeastaan tarkoitetaan? Yksi esineiden tunneulottuvuus on yhteenkuuluvuus perheeseen tai sukuun. Tunne ei kuitenkaan liity välttämättä vain itse esineeseen vaan nimenomaan sen käyttöön. 

Kuva: Pixabay

Sukulaisuuden tunteen vahvistaminen esineiden kautta liittyy ajatukseen siitä, että läheissuhteet muotoutuvat tapaamisen ja yhteydenpidon lisäksi myös silloin, kun muistelemme yhteisiä aikoja, ajattelemme toista ihmistä sekä kuvittelemme ja suunnittelemme tulevaisuuden kohtaamisia. Jennifer Mason käsittelee kirjassaan aistikokemusten merkitystä muistojen syntymiselle ja niiden merkitystä läheissuhteille. Käyttöesineet herättävät eloon muistot ja niihin liittyvät aistikokemukset.

Janet Finch ja Jennifer Mason ovat aiemmin tuoneet esiin, miten tunteet, muistot ja kokemus sukulaisuudesta kietoutuvat perimiseen. Holmes puolestaan osoittaa tutkimuksessaan, kuinka  muistot esineen edeltävästä omistajasta sekä tähän liitetyt tunteet sulautuvat yhteen esineen käyttöarvon kanssa. Esineen käytön kautta voimistetaan ja uudistetaan yhteenkuuluvuutta sukuun ja perheeseen. 

Aino: “Kun nykyään paistan mummon vanhalla raudalla vohveleita, mieleeni palautuvat vuosien ajalta kertyneet muistot vohvelikesteistä. Muistoissa yhdistyvät vohvelihetken ja mummolan tunnelma: vohvelien tuoksu ja niiden paistamisesta sakea huoneilma, mummon pieni ja vahva, yhdeksääkymmentä lähestyessä hauraammaksi käyvä olemus, suorasukainen puhetapa, vaalea nahkanojatuoli, jossa istuin lukemassa vohvelien paistuessa, raanu seinällä, pienen kodin suuri kirjahylly. 

Vohvelirautani toimii erinomaisesti ja se on karulla tavalla kaunis keittiöväline, jonka käyttäminen tuo elävästi mieleeni kerrostuneita muistoja – jollakin tapaa konkreettisemmin kuin esimerkiksi valokuvien katselu. Hetkittäin myös pohdin, vieläkö tulee yksi sukupolvi sukumme lapsia, jotka syövät tällä raudalla paistettuja vohveleita ja antavat raudan kannettavaksi taas yhden kerroksen muistoja.”

 

Muut Aino Luotosen artikkelit:

Muut Ella Sihvosen artikkelit:

Muuttuvan isyyden jäljillä

Lukuaika: 3 min.

Yhteiskunnallinen isyyskeskustelu on jo pitkään kytkeytynyt työn ja hoivan jakoon kahden vanhemman heteroperheissä sekä havaintoon hoivaavien isyyksien yleistymisestä. Mistä muusta isyyden muutoksessa on kyse?

Laaja kokoelma suomalaista ja kansainvälistä tutkimuskirjallisuutta kuvaa, kuinka kulttuuriset käsitykset ja ideaalit isyydestä ovat muuttuneet viimeisten vuosikymmenten aikana. Ennen kaikkea kyse on ollut siitä, että hoivaavasta ja vanhemmuutta jakavasta isyydestä on tullut sekä kulttuurista valtavirtaa että osa monen perheen arkisia käytäntöjä. Muun muassa brittiläinen sosiologi Esther Dermott (1) ja suomalainen isyystutkija-emeritus Jouko Huttunen (2) ovat kuvanneet, kuinka miehet ovat viime vuosituhannen loppupuolelta alkaen lähestyneet perheen emotionaalista keskiötä.

Toiseksi ymmärrys isyyden erilaisista muodoista on kasvanut. Nykypäivänä isyyden ymmärretään voivan olla luonteeltaan niin biologista, juridista, sosiaalista kuin psykologistakin (3). Joskus isyyden erilaiset muodot nivoutuvat yhteen saman henkilön vanhemmuudessa, joskus eivät.

Myös isäksi tulon moninaiset muodot ja isyyden toteutuminen heteromuotoisten suhteiden ulkopuolella on tullut aiempaa näkyvämmäksi itsellisten miesten, kumppanuusvanhemmuuden, miesparien, apilaperheiden ja lapsensa synnyttäneiden miesten myötä. Toisaalta syntyvyyden laskiessa yhä harvemmasta miehestä tulee ylipäätänsä isä.

Samaan aikaan kun käsitykset miehuudesta ja miehenä olosta ovat moninaistuneet ja muuttuneet aiempaa sallivammiksi, miesten herkkyyden, haurauden ja haavoittuvuuden kaltaiset tabut ovat hiljalleen purkautumassa. Tämän myötä entistä useampi isä uskaltaa hakea apua ja tukea esimerkiksi masennukseen tai muihin elämän kipukohtiin.

 

Vanhempien työnjako ja isyys identiteettinä muuttuvat hitaasti

Aiempaa moninaisemman isyysymmärryksen rinnalla on havaittavissa myös monenlaisia jatkumoita. Esimerkiksi hoivaavan isyyden yleistymisestä huolimatta niin ajankäyttötutkimukset, perhevapaatilastot, vanhempien omat kuvaukset kuin myös arkiset havainnot äideistä lastensa asioiden ensisijaisina hoitajina kertovat pinttyneistä sukupuolittuneista jakolinjoista lasten hoidossa ja hoivassa.

Toinen keskeinen pysyvyys on isyyden käsitteen kuin kiveen kirjoitettu sidoksellisuus miessukupuoleen. Vaikka ymmärrys sukupuolten moninaisuudesta on laajentunut yhteiskunnassamme, vanhemmuutta kuvaavat käsitteet muistuttavat edelleen binäärisestä sukupuolikäsityksestä.

Siinä missä vanhemmuuden käytännöt ymmärretään nykyään useimmiten sukupuolesta riippumattomaksi, niin identiteettikategorioina isyys ja äitiys ovat pitäneet pintansa. Tutkimusten mukaan isänä olo on monille miehille tärkeä ja keskeinen osa identiteettiä. Yhteiskunnallisesti tärkeää kuitenkin on että isyys – ja yhtälailla äitiys – nähdään joustavina käsitteinä, joita kuka tahansa voi käyttää itsestään juuri haluamallaan tavalla.

 

Isyyttä pitää tutkia myös heteroperheiden ulkopuolella

Entä mikä on tieteen rooli isyyden muutoksen paikantamisessa? Jo nyt tutkimus on nostanut esiin tärkeitä havaintoja niin hoivaavan isyyden lisääntymisestä kuin sukupuolittuneiden käytäntöjen pysyvyydestä.

Jotta ilmiötä ymmärrettäisiin paremmin, on tärkeää tarkastella isyyden muutosta ja sen moninaisuutta myös heteromuotoisen perheen ulkopuolella. Yhteiskuntaluokan, sukupuolen ja etnisyyden kaltaiset risteävät erot huomioiva isyyden tutkimus loistaa suomessa poissaolollaan ja on vähäistä myös kansainvälisesti.

Isyyden tulevat muutokset ovat vielä hämärän peitossa. Hiljaisia signaaleja on vaikea tulkita, ja esimerkiksi koronapandemian pitkän ajan seurauksia vanhemmuudelle ja tasa-arvolle voi vasta arvailla, vaikka useimmat veikkaukset ovatkin olleet varsin pessimistisiä.

Positiivisesta näkökulmasta katsottuna aiempaa moninaisemmissa elämäntilanteissa elävät miehet voivat tulla isiksi. Yhä useammat miehet purkavat stereotyyppisiä käsityksiä vanhemmuudesta ja sukupuolesta. He luovat herkkyyden ja hoivan avulla emotionaalisesti entistä läheisempiä suhteita lapsiinsa. Nämä ovat lasten ja perheiden hyvinvoinnin ja tasa-arvon kannalta myönteisiä kehityskulkuja, joiden soisi vahvistuvan myös jatkossa.

 

Perheet ovat aina olleet monimuotoisia ja lapsia on saapunut perheisiin erilaisia reittejä. Vaikka uudenlaiset tavat saada lapsia jättävät merkkejään vanhemmuuteen, hoiva on säilynyt perhe-elämän keskiössä. Perhe 2.0 -kirjoitussarjassa pohditaan lapsiperheellistymisen uudempia muotoja ja vanhemmuuksien tulevaisuutta. 

Sarja tuotetaan yhteistyössä Lisääntymisen tulevaisuus -hankkeen kanssa. Hankkeen kaikille avoin webinaari “Tulevaisuuden perhe – Miltä se näyttää?” järjestettiin 3.11.2020.

 

Lähteet

(1) Dermott, Esther (2008). Intimate fatherhood. London: Routledge.

(2) Huttunen, Jouko (2001). Isänä olemisen uudet suunnat. Hoiva-isiä, etä-isiä ja ero-isiä. Jyväskylä: PS-Kustannus.

(3) Huttunen, Jouko (2014). Isyyden muutos ja tulevaisuus Teoksessa Petteri Eerola & Johanna Mykkänen (toim.), Isän kokemus. Helsinki: Gaudeamus, 178-196.

 

KT, YTM Petteri Eerola työskentelee yliopistonopettajana Jyväskylän yliopistossa ja tutkijatohtorina Tampereen yliopistossa. Eerola on tutkinut perheitä, vanhemmuutta ja miesten isyyskokemuksia vuodesta 2009 alkaen.

 

Sarjan muut kirjoitukset

Siru Lehto: Psykososiaalinen tuki jää lapsettomuuden hoidossa lisääntymisteknologian jalkoihin

Elina Helosvuori: Hedelmöityshoidot ovat erityinen tapa tulla vanhemmaksi

Elli Lehikoinen: Fiktion valta ja lisääntyminen

Tiia Sudenkaarne: Kuka saa lisääntyä?

Kommuunikodissa kämppis voi olla lähellä mutta vieras

Lukuaika: 2 min.

Poikkeustilan aikana kodin ihmissuhteet saavat entistä suuremman merkityksen. Kommuunikodeissa fyysisesti lähellä olevaan kämppikseen saattaa kuitenkin olla etäinen suhde, mikä mutkistaa yhteiseloa pandemian aikaan.

Millaista on poikkeustilan aikainen arki kodeissa, joissa elää yhdessä monta aikuista? Erilaisissa yhteisöllisissä kodeissa eletään monenlaisissa järjestelyissä ja monenlaisissa suhteissa. Siinä missä osa yhdessä asuvista ihmisistä saattaa olla parhaita ystäviä keskenään, osa kokee hädin tuskin tuntevansa asuinkumppaneitaan. 

Jotkut suhteet siis perustuvat yksinomaan yhdessä asumiseen, kun taas toisiin kuuluu myös kaveruutta, ystävyyttä tai vaikkapa yhteisten projektien toteuttamista. Lisäksi kommuuneissa eletään parisuhteissa ja lapsiperheissä.

Yhteisöllisissä kodeissa käydään neuvottelua siitä, missä määrin ihmiset vastaavat vain omista asioistaan ja missä määrin taas ihmisistä muodostuu yhtenäinen, toisistaan riippuvainen joukko. Joistain asioista, kuten ruokatalouden järjestämisestä tai yksityisyyttä koskevista säännöistä, voidaan sopia selväsanaisesti. 

Jotkut käytännöt sen sijaan muotoutuvat ilman tietoista sopimista arjen tilanteissa: voinko koputtaa kämppiksen suljettuun oveen, voinko lainata kämppiksen ruokia, jos minulta puuttuu jotakin, uskallanko kertoa kämppiksille suruistani ja huolistani, hoidanko yhteisistä tiloista omat jälkeni, vai siivoanko myös muiden sotkuja?

Koronaeristyksen aikana kämppiksistä on monille tullut ihmisiä, joiden kanssa viettää väistämättä eniten aikaa. Sellaisissa suhteissa, joissa ajan, tilan ja seuran jakaminen on mieluisaa, kämppikset ovat monelle onni ja turva. Kun suhde kämppiksiin on fyysisestä läheisyydestä huolimatta etäinen, tilanne voi olla hankala. 

Normaalitilanteessa yhteisyyttä ja erillisyyttä rajataan muun muassa omaan huoneeseen vetäytymisellä, ajan viettämisellä poissa kotoa tai erilaisilla arjen koreografioilla, joissa mahdollisesti törmäyksiä aiheuttavien paikkojen, kuten keittiön käyttöä porrastetaan. Kun kaikki ovat kotona koko ajan, kämppiksiä on vaikea paeta mihinkään. 

Erillisyyttä ja yhteisyyttä koettelee koronatilanteessa myös tartuntariski. Kodin tilallisen läheisyyden vuoksi virusten leviämistä asukkaiden kesken on todennäköisesti hyvin hankala rajoittaa. 

Poikkeusarjessa korostuukin se kommuunisuhteisiin liittyvä ristiriita, että ihmiset eivät välttämättä koe olevansa läheisiä niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa he jakavat arkielämää. Uskonkin, että useimmat yhteisöasujat joutuvat tällä hetkellä pohtimaan, ovatko kämppikset eristystä ja turvavälejä vaativia ”muita ihmisiä” vai hoivaa ja kosketusta jakavia läheisiä, joiden kanssa ollaan valmiita sairastamaan samat taudit.

Ei ole itsestään selvää, että kämppikset rajoittaisivat muita sosiaalisia suhteitaan samankaltaisesti. Kommuuneista avautuu laaja suhdeverkosto ystäviin, seurustelukumppaneihin, perheenjäseniin ja edelleen toisiin kimppakämppiin. Koska kämppiksillä ei oletusarvoisesti ole määräysvaltaa toistensa toimiin, jää sen arviointi, ketä kodin ulkopuolella on soveliasta tavata, helposti jokaisen itsenäisesti harkittavaksi. Kämppiksille voi olla epäselvää, kuinka suuri kodin piirissä vaikuttava ihmissuhteiden verkosto ja sitä kautta tuleva tartuntariski on.

Vaikka kaikki pyrkisivät käyttäytymään kämppissuhteissa vastuullisesti epidemian aikana, kokemus suhteen laadusta ja läheisyyden asteesta vaikuttavat siihen, tuntuuko turvallisemmalta pitää fyysistä etäisyyttä, vai olla lähellä. Kämppiksillä voi olla keskenään eriävät näkemykset asiasta.

Yhteisöasujat ovat pääosin taitavia neuvottelijoita, mikä on varmasti eduksi myös poikkeustilanteeseen sopeutumisessa. On kuitenkin selvää, että ihmissuhteiden keskittyminen kotiin vaikuttaa myös yhteisöllisiin koteihin. Luoko koronatilanne jonkinlaista muuttoliikettä kommuuneihin ja pois? Ainakin olen ollut havaitsevinani, että monelle nyt yksinasuvalle koronakevään eristäytyneisyys on ollut sysäys alkaa etsiä kotia, jossa olisi myös muita ihmisiä.

Koronakriisiä seuranneet rajoitukset vaikuttavat ihmisten läheissuhteisiin eri tavoin, riippuen esimerkiksi iästä, elämäntilanteesta, asumisjärjestelyistä sekä läheissuhteiden määrästä. Läheissuhteet poikkeustilassa -sarjan teksteissä tarkastellaan pandemian seurauksia ihmisten väliselle kanssakäymiselle erilaisissa elämänvaiheissa.

Anna Heinonen (YTM) on sukupuolentutkimuksen väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Väitöstutkimuksessaan Heinonen tutkii läheissuhteita suomalaisissa kommuuneissa.

Sarjan muut kirjoitukset

Kitti Suoranta: Orgiat ruton jälkeen?

Kaisa Kuurne & Johanna Sarlio-Nieminen: Synnytysosastojen koronarajoitukset paljastavat synnyttäjien ja sairaalan näkökulmaerot

Mia Niemi: Ikääntyneiden ongelmat kasaantuvat eristyksessä

Ella Sihvonen: Koronakeväänä etätyö ja perhe-elämä sulautuvat yhteen

Aino Luotonen: Ystävien virtuaalisista illanistujaisista jää puuttumaan jotain tärkeää

Anna-Maija Castrén: Pysykää kotona! Missä niistä?

Heidi Ruohio: Poikkeustila vaikuttaa kansainvälisiin adoptioihin

Anu Kinnunen: Takaisin kotiin

Vaula Tuomaala: Vauvan kanssa välitilassa

Pysykää kotona! Missä niistä?

Lukuaika: 2 min.

Vuoroasuminen tarkoittaa lasten jatkuvaa siirtymistä kodista toiseen. Poikkeusoloissa tähän sisältyy tartuntariski, jonka arvioimisen ei pitäisi jäädä lasten ja nuorten harteille.

Kotona pysyminen on nyt hyve. Tiedotusvälineet pursuavat ohjeita viihtymiseen: askartelua, siivousvinkkejä, neuvoja niiden tilanteiden varalle, kun neljän seinän sisälle suljetut perheenjäsenet käyvät toistensa hermoille. Näissä ohjeissa koteja on yksi ja se on paikka, jossa kaikki perheenjäsenet asuvat yhdessä.

Vanhempien eron jälkeen suurin osa lapsista ja nuorista elää kahdessa kodissa ja liikkuu kotien väliä erilaisilla aikatauluilla. Joku vaihtaa kotia 3-4 päivän vuoroissa, toinen viikoittain, kolmas joka toinen viikonloppu. Yhteistä on jatkuva liikkeellä oleminen.

Lapset eivät liiku vain rakennusten ja asuntojen välillä, vaan myös erilaisten perhekokoonpanojen välillä. Vanhemmilla voi olla uusia kumppaneita, uusia lapsia ja lapsia kumppanin aiemmista liitoista.

Epidemia-arjessa kahteen osoitteeseen jakaantunut perhe tarkoittaa pitkiä suhdeketjuja ja tekee näkyväksi toisiinsa kytkeytyvien ihmisten rihmaston. Kotien väliä kulkeva lapsi on siis silta kahden perheverkoston välissä. Sosiaalisten kontaktien kautta leviävälle virukselle lapsi on myös lenkki tartuntaketjussa, vaikka tutkimustieto lapsista tartuttajina on toistaiseksi moninaista.

Tartunnan vaara nostaa vuoroasumisen uudenlaiseen valoon. Millaisia riskejä lasten liikkumiseen liittyy? Kuka saa arvioida, milloin riski on niin suuri, että kenties kivuliaiden neuvottelujen tuloksena syntynyttä järjestelyä ei tarvitsekaan noudattaa? Voiko tartunnan vaaraa käyttää tekosyynä tapaamisten välttelyyn?

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos korostaa ohjeissaan lapsen oikeutta tavata molempia vanhempiaan myös poikkeusoloissa. Vanhempia kehotetaan yhteistyössä sopimaan muutoksista. Neuvo on järkevä mutta hyödytön, jos suhteet vanhempien välillä ovat jännittyneet ja yhteisymmärrys hauras.

Lasten ja nuorten sopeutumista vanhempien eroon arvioidaan usein sillä, miten hyvin alituiset siirtymät ja elämä kahdessa kodissa sujuvat. Suostuminen mitä erikoisempiin järjestelyihin on kuitenkin myös lasten ja nuorten keino ehkäistä vanhempien riitoja.

Poikkeusolot nostavat esiin yhteiskunnan haavoittuvuuksia. Yksi sellainen on viranomaisten suuri luottamus vanhempien kykyyn sopia lapsen asioista. Tämä voi jättää lapsen ja nuoren yksin tasapainoilemaan liikkeessä olemisen ja paikoillaan pysymisen välillä. Mennäkö toiseen kotiin, vaikka huolestuttaa? Vai jättääkö menemättä senkin uhalla, että ratkaisusta syntyy suukopua vanhempien kesken? Asemalleen perheverkostojen silloittajana hän ei voi mitään, oli riski tartuntaan sitten suuri tai pieni.

Koronakriisiä seuranneet rajoitukset vaikuttavat ihmisten läheissuhteisiin eri tavoin, riippuen esimerkiksi iästä, elämäntilanteesta, asumisjärjestelyistä sekä läheissuhteiden määrästä. Läheissuhteet poikkeustilassa -sarjan teksteissä tarkastellaan pandemian seurauksia ihmisten väliselle kanssakäymiselle erilaisissa elämänvaiheissa.

Sarjan muut kirjoitukset

Kitti Suoranta: Orgiat ruton jälkeen?

Kaisa Kuurne & Johanna Sarlio-Nieminen: Synnytysosastojen koronarajoitukset paljastavat synnyttäjien ja sairaalan näkökulmaerot

Mia Niemi: Ikääntyneiden ongelmat kasaantuvat eristyksessä

Anna Heinonen: Kommuunikodissa kämppis voi olla lähellä mutta vieras

Ella Sihvonen: Koronakeväänä etätyö ja perhe-elämä sulautuvat yhteen

Aino Luotonen: Ystävien virtuaalisista illanistujaisista jää puuttumaan jotain tärkeää

Heidi Ruohio: Poikkeustila vaikuttaa kansainvälisiin adoptioihin

Anu Kinnunen: Takaisin kotiin

Vaula Tuomaala: Vauvan kanssa välitilassa