Kommuunikodissa kämppis voi olla lähellä mutta vieras

Poikkeustilan aikana kodin ihmissuhteet saavat entistä suuremman merkityksen. Kommuunikodeissa fyysisesti lähellä olevaan kämppikseen saattaa kuitenkin olla etäinen suhde, mikä mutkistaa yhteiseloa pandemian aikaan.

Millaista on poikkeustilan aikainen arki kodeissa, joissa elää yhdessä monta aikuista? Erilaisissa yhteisöllisissä kodeissa eletään monenlaisissa järjestelyissä ja monenlaisissa suhteissa. Siinä missä osa yhdessä asuvista ihmisistä saattaa olla parhaita ystäviä keskenään, osa kokee hädin tuskin tuntevansa asuinkumppaneitaan. 

Jotkut suhteet siis perustuvat yksinomaan yhdessä asumiseen, kun taas toisiin kuuluu myös kaveruutta, ystävyyttä tai vaikkapa yhteisten projektien toteuttamista. Lisäksi kommuuneissa eletään parisuhteissa ja lapsiperheissä.

Yhteisöllisissä kodeissa käydään neuvottelua siitä, missä määrin ihmiset vastaavat vain omista asioistaan ja missä määrin taas ihmisistä muodostuu yhtenäinen, toisistaan riippuvainen joukko. Joistain asioista, kuten ruokatalouden järjestämisestä tai yksityisyyttä koskevista säännöistä, voidaan sopia selväsanaisesti. 

Jotkut käytännöt sen sijaan muotoutuvat ilman tietoista sopimista arjen tilanteissa: voinko koputtaa kämppiksen suljettuun oveen, voinko lainata kämppiksen ruokia, jos minulta puuttuu jotakin, uskallanko kertoa kämppiksille suruistani ja huolistani, hoidanko yhteisistä tiloista omat jälkeni, vai siivoanko myös muiden sotkuja?

Koronaeristyksen aikana kämppiksistä on monille tullut ihmisiä, joiden kanssa viettää väistämättä eniten aikaa. Sellaisissa suhteissa, joissa ajan, tilan ja seuran jakaminen on mieluisaa, kämppikset ovat monelle onni ja turva. Kun suhde kämppiksiin on fyysisestä läheisyydestä huolimatta etäinen, tilanne voi olla hankala. 

Normaalitilanteessa yhteisyyttä ja erillisyyttä rajataan muun muassa omaan huoneeseen vetäytymisellä, ajan viettämisellä poissa kotoa tai erilaisilla arjen koreografioilla, joissa mahdollisesti törmäyksiä aiheuttavien paikkojen, kuten keittiön käyttöä porrastetaan. Kun kaikki ovat kotona koko ajan, kämppiksiä on vaikea paeta mihinkään. 

Erillisyyttä ja yhteisyyttä koettelee koronatilanteessa myös tartuntariski. Kodin tilallisen läheisyyden vuoksi virusten leviämistä asukkaiden kesken on todennäköisesti hyvin hankala rajoittaa. 

Poikkeusarjessa korostuukin se kommuunisuhteisiin liittyvä ristiriita, että ihmiset eivät välttämättä koe olevansa läheisiä niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa he jakavat arkielämää. Uskonkin, että useimmat yhteisöasujat joutuvat tällä hetkellä pohtimaan, ovatko kämppikset eristystä ja turvavälejä vaativia ”muita ihmisiä” vai hoivaa ja kosketusta jakavia läheisiä, joiden kanssa ollaan valmiita sairastamaan samat taudit.

Ei ole itsestään selvää, että kämppikset rajoittaisivat muita sosiaalisia suhteitaan samankaltaisesti. Kommuuneista avautuu laaja suhdeverkosto ystäviin, seurustelukumppaneihin, perheenjäseniin ja edelleen toisiin kimppakämppiin. Koska kämppiksillä ei oletusarvoisesti ole määräysvaltaa toistensa toimiin, jää sen arviointi, ketä kodin ulkopuolella on soveliasta tavata, helposti jokaisen itsenäisesti harkittavaksi. Kämppiksille voi olla epäselvää, kuinka suuri kodin piirissä vaikuttava ihmissuhteiden verkosto ja sitä kautta tuleva tartuntariski on.

Vaikka kaikki pyrkisivät käyttäytymään kämppissuhteissa vastuullisesti epidemian aikana, kokemus suhteen laadusta ja läheisyyden asteesta vaikuttavat siihen, tuntuuko turvallisemmalta pitää fyysistä etäisyyttä, vai olla lähellä. Kämppiksillä voi olla keskenään eriävät näkemykset asiasta.

Yhteisöasujat ovat pääosin taitavia neuvottelijoita, mikä on varmasti eduksi myös poikkeustilanteeseen sopeutumisessa. On kuitenkin selvää, että ihmissuhteiden keskittyminen kotiin vaikuttaa myös yhteisöllisiin koteihin. Luoko koronatilanne jonkinlaista muuttoliikettä kommuuneihin ja pois? Ainakin olen ollut havaitsevinani, että monelle nyt yksinasuvalle koronakevään eristäytyneisyys on ollut sysäys alkaa etsiä kotia, jossa olisi myös muita ihmisiä.

Koronakriisiä seuranneet rajoitukset vaikuttavat ihmisten läheissuhteisiin eri tavoin, riippuen esimerkiksi iästä, elämäntilanteesta, asumisjärjestelyistä sekä läheissuhteiden määrästä. Läheissuhteet poikkeustilassa -sarjan teksteissä tarkastellaan pandemian seurauksia ihmisten väliselle kanssakäymiselle erilaisissa elämänvaiheissa.

Anna Heinonen (YTM) on sukupuolentutkimuksen väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Väitöstutkimuksessaan Heinonen tutkii läheissuhteita suomalaisissa kommuuneissa.

Sarjan muut kirjoitukset

Kitti Suoranta: Orgiat ruton jälkeen?

Kaisa Kuurne & Johanna Sarlio-Nieminen: Synnytysosastojen koronarajoitukset paljastavat synnyttäjien ja sairaalan näkökulmaerot

Mia Niemi: Ikääntyneiden ongelmat kasaantuvat eristyksessä

Ella Sihvonen: Koronakeväänä etätyö ja perhe-elämä sulautuvat yhteen

Aino Luotonen: Ystävien virtuaalisista illanistujaisista jää puuttumaan jotain tärkeää

Anna-Maija Castrén: Pysykää kotona! Missä niistä?

Heidi Ruohio: Poikkeustila vaikuttaa kansainvälisiin adoptioihin

Anu Kinnunen: Takaisin kotiin

Vaula Tuomaala: Vauvan kanssa välitilassa

Pysykää kotona! Missä niistä?

Vuoroasuminen tarkoittaa lasten jatkuvaa siirtymistä kodista toiseen. Poikkeusoloissa tähän sisältyy tartuntariski, jonka arvioimisen ei pitäisi jäädä lasten ja nuorten harteille.

Kotona pysyminen on nyt hyve. Tiedotusvälineet pursuavat ohjeita viihtymiseen: askartelua, siivousvinkkejä, neuvoja niiden tilanteiden varalle, kun neljän seinän sisälle suljetut perheenjäsenet käyvät toistensa hermoille. Näissä ohjeissa koteja on yksi ja se on paikka, jossa kaikki perheenjäsenet asuvat yhdessä.

Vanhempien eron jälkeen suurin osa lapsista ja nuorista elää kahdessa kodissa ja liikkuu kotien väliä erilaisilla aikatauluilla. Joku vaihtaa kotia 3-4 päivän vuoroissa, toinen viikoittain, kolmas joka toinen viikonloppu. Yhteistä on jatkuva liikkeellä oleminen.

Lapset eivät liiku vain rakennusten ja asuntojen välillä, vaan myös erilaisten perhekokoonpanojen välillä. Vanhemmilla voi olla uusia kumppaneita, uusia lapsia ja lapsia kumppanin aiemmista liitoista.

Epidemia-arjessa kahteen osoitteeseen jakaantunut perhe tarkoittaa pitkiä suhdeketjuja ja tekee näkyväksi toisiinsa kytkeytyvien ihmisten rihmaston. Kotien väliä kulkeva lapsi on siis silta kahden perheverkoston välissä. Sosiaalisten kontaktien kautta leviävälle virukselle lapsi on myös lenkki tartuntaketjussa, vaikka tutkimustieto lapsista tartuttajina on toistaiseksi moninaista.

Tartunnan vaara nostaa vuoroasumisen uudenlaiseen valoon. Millaisia riskejä lasten liikkumiseen liittyy? Kuka saa arvioida, milloin riski on niin suuri, että kenties kivuliaiden neuvottelujen tuloksena syntynyttä järjestelyä ei tarvitsekaan noudattaa? Voiko tartunnan vaaraa käyttää tekosyynä tapaamisten välttelyyn?

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos korostaa ohjeissaan lapsen oikeutta tavata molempia vanhempiaan myös poikkeusoloissa. Vanhempia kehotetaan yhteistyössä sopimaan muutoksista. Neuvo on järkevä mutta hyödytön, jos suhteet vanhempien välillä ovat jännittyneet ja yhteisymmärrys hauras.

Lasten ja nuorten sopeutumista vanhempien eroon arvioidaan usein sillä, miten hyvin alituiset siirtymät ja elämä kahdessa kodissa sujuvat. Suostuminen mitä erikoisempiin järjestelyihin on kuitenkin myös lasten ja nuorten keino ehkäistä vanhempien riitoja.

Poikkeusolot nostavat esiin yhteiskunnan haavoittuvuuksia. Yksi sellainen on viranomaisten suuri luottamus vanhempien kykyyn sopia lapsen asioista. Tämä voi jättää lapsen ja nuoren yksin tasapainoilemaan liikkeessä olemisen ja paikoillaan pysymisen välillä. Mennäkö toiseen kotiin, vaikka huolestuttaa? Vai jättääkö menemättä senkin uhalla, että ratkaisusta syntyy suukopua vanhempien kesken? Asemalleen perheverkostojen silloittajana hän ei voi mitään, oli riski tartuntaan sitten suuri tai pieni.

Koronakriisiä seuranneet rajoitukset vaikuttavat ihmisten läheissuhteisiin eri tavoin, riippuen esimerkiksi iästä, elämäntilanteesta, asumisjärjestelyistä sekä läheissuhteiden määrästä. Läheissuhteet poikkeustilassa -sarjan teksteissä tarkastellaan pandemian seurauksia ihmisten väliselle kanssakäymiselle erilaisissa elämänvaiheissa.

Sarjan muut kirjoitukset

Kitti Suoranta: Orgiat ruton jälkeen?

Kaisa Kuurne & Johanna Sarlio-Nieminen: Synnytysosastojen koronarajoitukset paljastavat synnyttäjien ja sairaalan näkökulmaerot

Mia Niemi: Ikääntyneiden ongelmat kasaantuvat eristyksessä

Anna Heinonen: Kommuunikodissa kämppis voi olla lähellä mutta vieras

Ella Sihvonen: Koronakeväänä etätyö ja perhe-elämä sulautuvat yhteen

Aino Luotonen: Ystävien virtuaalisista illanistujaisista jää puuttumaan jotain tärkeää

Heidi Ruohio: Poikkeustila vaikuttaa kansainvälisiin adoptioihin

Anu Kinnunen: Takaisin kotiin

Vaula Tuomaala: Vauvan kanssa välitilassa

Vauvan kanssa välitilassa

Korona-epidemia muutti monen vauvaperheen kevään, kun läheisiä ei voi tavata ja nimenantojuhlat siirtyvät.

Taloutemme kuuluu niihin 7 500:een, joihin syntyi tammi–helmikuussa vauva. Meitä tuoreita vanhempia yhdistää nyt eriskummallinen kokemus: vauvakevät, jolloin läheisten tapaamista pitää rajoittaa ennenkuulumattomalla tavalla.

Vauvan saaminen nostaa vanhempien läheissuhteet uudella tavalla esille. Vanhempainvapaaseen saattaa sisältyä toiveita sosiaalisesta elämästä, liittyen esimerkiksi samassa elämäntilanteessa olevien läheisten tai kauempana asuvien sukulaisten kanssa vietettyyn aikaan. Lisäksi vanhemman/vanhempien tarpeet kotitalouden ulkopuoliselle avulle usein kasvavat, mikä voi muuttaa läheissuhteiden tiiviyttä tai dynamiikkaa.

Nyt monissa vauvaperheissä kotitalouden ulkopuolisten läheisten rooli jää toistaiseksi odottamaan muotoumistaan samalla, kun vanhempainvapaakuukaudet kuluvat sosiaalisessa eristyksessä.

Läheissuhteiden merkitys tuoreille vanhemmille ei liity vain arkiseen käytännön apuun. Voidaan ajatella, että vauvan syntyminen ei pääty sairaalan synnytyssaliin, vaan vauva jatkaa sosiaalista syntymistään ensimmäisten kuukausiensa aikana tutustuessaan vanhemmille tärkeisiin ihmisiin. Nämä suhteet eivät ole yhdentekeviä: brittitutkijat ovat esimerkiksi huomanneet, että lapset muodostavat myöhemmin merkityksellisiä suhteita niihin aikuisiin, joihin vanhemmilla on ollut suhde lapsen syntymästä lähtien.

Lapsen nimenanto- tai kastejuhlan voi nähdä rituaalina, joka osaltaan vahvistaa näitä usein kodin ulkopuolelle ulottuvia siteitä. Samalla juhlava rituaali synnyttää sosiaalisesti myös vanhemmat, etenkin, jos on kyse esikoisesta. Juhlassa ollaan ensimmäistä kertaa läheisten edessä esillä äitinä tai isänä, toteuttamassa julkisesti vanhemman roolia. Rituaalina nimenanto- tai kastejuhla on, vielä vahvemmin kuin esimerkiksi häät, ainutkertainen: elämän alkutaipaleen merkkipäivä ei toistu.

Meidän vauvamme nimiäiset sovittiin maaliskuun lopulle. Silloin viimeistään iäkkäät, Uudenmaan ulkopuolella asuvat isovanhemmat näkisivät hänet! Tila varattiin, kutsut lähetettiin, juhlapuheita valmisteltiin, kakkuja tilattiin. Vaan toisin kävi. Virus alkoi levitä Suomessa ja kaikenlaisten juhlien pitäminen alkoi nopeasti tuntua piittaamattomalta ja vaaralliselta. Niinpä vauvan nimi kirjattiin paperiin, joka lähetettiin Digi- ja viestintävirastoon ilman sen suurempia juhlallisuuksia.

Moni alkuvuodesta lapsen saanut on nyt joutunut hyväksymään nimenanto- tai kastejuhlan siirtymisen toistaiseksi tuntemattomaan ajankohtaan, mikä voi tuntua ikävältä nyrjähdykseltä asioiden normaalissa järjestyksessä. Vauvan kanssa jäädään eräänlaiseen välitilaan, kun naisen kehosta alkanut uuden ihmisen luomistyö jää kesken.

Aihetta koskevissa some-keskusteluissa on näkynyt pettymys, surukin. Jotkut ovatkin päätyneet pitämään nimenantojuhlan verkkovälitteisesti, jolloin nimenantorituaali tai kaste saadaan toimitettua siten, että kaikki voivat osallistua turvallisesti.

Omalla kohdallani olen hyväksynyt sen, että vauvamme sosiaalisen syntymän merkitsevä rituaali siirtyy. Olen odottajana kokenut: odotinhan vauvaanikin vuosia. Mitä enemmän aikaa eristyksessä kuluu, sitä vastenmielisemmäksi koen ajatuksen digijuhlista. Haluan juhlan, jossa kaikki aistit voivat olla käytössä. Haluan koristella vuokraamamme kauniin tilan, laskea vauvan äitini syliin, kilistää kummien kanssa ja pitää puheen, josta ainakin itse liikutun.

Vaikka kyseessä on vauvan juhla, kiteytyy nimenantojuhlalle annetussa painoarvossa erityisesti jotain vanhemmuuteen liittyvää. Sen myötä vanhemmat pääsevät juhlistamaan siirtymistä uuteen elämänvaiheeseen. Vauva nimittäin tyytyisi varmasti Zoom-juhliin: hän on jo oppinut tunnistamaan ihmiskasvot ruudulta ja hihkuu niille samaan tapaan kuin neuvolasta saadulle, paperiin painetulle hymynaamalle.

Koronakriisiä seuranneet rajoitukset vaikuttavat ihmisten läheissuhteisiin eri tavoin, riippuen esimerkiksi iästä, elämäntilanteesta, asumisjärjestelyistä sekä läheissuhteiden määrästä. Läheissuhteet poikkeustilassa -sarjan teksteissä tarkastellaan pandemian seurauksia ihmisten väliselle kanssakäymiselle erilaisissa elämänvaiheissa.

Sarjan muut kirjoitukset

Kitti Suoranta: Orgiat ruton jälkeen?

Kaisa Kuurne & Johanna Sarlio-Nieminen: Synnytysosastojen koronarajoitukset paljastavat synnyttäjien ja sairaalan näkökulmaerot

Mia Niemi: Ikääntyneiden ongelmat kasaantuvat eristyksessä

Anna Heinonen: Kommuunikodissa kämppis voi olla lähellä mutta vieras

Ella Sihvonen: Koronakeväänä etätyö ja perhe-elämä sulautuvat yhteen

Aino Luotonen: Ystävien virtuaalisista illanistujaisista jää puuttumaan jotain tärkeää

Anna-Maija Castrén: Pysykää kotona! Missä niistä?

Heidi Ruohio: Poikkeustila vaikuttaa kansainvälisiin adoptioihin

Anu Kinnunen: Takaisin kotiin

Sinkkuhäissä juhlitaan itseä

Sinkkuhäät lisäävät suosiotaan maailmalla wellness-kulttuurin ilmentymänä, mutta taustalla on myös sinkkujen halu viettää omaa merkityksellistä juhlapäivää. Sukupuolentutkimuksen professori Kinneret Lahad on tutkinut sinkkuhäitä eri maissa. 

”Jumalan edessä ja näiden ystävien läsnä ollessa kysyn sinulta, tahdotko ottaa itsesi aviopuolisoksesi, olla itsellesi uskollinen ja rakastaa itseäsi hyvinä ja pahoina päivinä, aina kuolemaan asti?”

Yhä useampi maailmalla vastaa tahdon. Itsensä kanssa naimisiin menoa, self marriagea, on alkanut näkyä etenkin yli kolmekymppisten naisten keskuudessa. Sinkkuhäihin kuuluvien valojen ja lupausten kautta tehdään näkyväksi halua sitoutua oman sisäisen totuuden noudattamiseen, itsemyötätuntoon ja itsearvostukseen.

Kinneret Lahad kertoo puhelinhaastattelussa, mitä itsensä kanssa naimisiinmeno tarkoittaa. “Kyseessä on joukko hieman toisistaan poikkeavia rituaaleja. Naimisiin mennään näyttävästi julkisissa tiloissa, kaupungintalolla ja kattoterasseilla, mutta myös joukkotapahtumissa erilaisilla festivaaleilla.”

Sinkkuhäät eivät ole virallinen avioliittoon vihkiminen vaan vapaamuotoinen vihkiseremonia. Rituaaliin voi kuulua valan lisäksi jokin symboli, esimerkiksi sormus. Seremoniassa on usein myös muita häille tyypillisiä elementtejä, kuten kaunis juhlapaikka, juhlavieraita ja tarjottavaa, valokuvaajaa unohtamatta. Häiden vuosipäivää juhlitaan myös tulevina vuosina.

Lahad sanoo, että ennen asiaan perehtymistä hän ei arvannut, kuinka laaja ilmiö on. Aineistoa kerätessään Lahad ja tutkimuksen toinen tekijä, antropologi Michal Kravel-Tovi löysivät nettikeskusteluita ainakin USA:sta, Englannista, Australiasta, Japanista, Taiwanista, Italiasta, Hollannista ja Saksasta. Markkinoille tulee koko ajan lisää juhlien järjestäjiä ja muiden kaupallisten palveluiden ja tuotteiden tarjoajia. Netistä löytyy kursseja ja pakkauksia rituaalin järjestämiseen.

 

Sinkkuhäissä ei ole sulhasta

Suurin osa nettikeskusteluihin osallistuneista sinkkuhäiden pohtijoista on keskiluokkaisia 30–40-vuotiaita naisia. Naimisiin itsensä kanssa menevät niin ikisinkut kuin eronneet. Lahad kertoo, että halu muodolliseen itsensä sitoutumiseen on joillekin seurausta elämän kriisistä, toisille omat häät juhlistavat jo pitkään jatkunutta itsetutkiskelua. Naimisiinmeno näyttäytyy sekä aikaisemman itsestään huolehtimisen jatkumona että haluna kääntää elämässä uusi lehti.

Lahad tarkentaa, että avioliitto-sanalla halutaan korostaa sitoutuneisuutta ja yhteenkuuluvuutta, ei niinkään rinnastaa puolisoiden väliseen avioliittoon. Sinkkuhäät eivät ole vähemmistön liikehdintää avioliittoa vastaan, vaan wellness-kulttuuriin läheisesti linkittyvää itsetutkiskelua ja itsen hyväksymistä, itseen ja omaan hyvinvointiin sitoutumista. Itsensä kanssa naimisiin menemisellä ei kuitenkaan sitouduta ikisinkkuuteen, vaan kumppani voi löytyä myöhemmin.

Tutkijoita yllätti, kuinka naisten tarinat ja koko aiheesta käytävä keskustelu keskittyy vahvasti hyvinvointiin. Parisuhteettomiin kohdistuvasta syrjinnästä tai yhteiskunnallisista epäkohdista ei puhuta näissä keskusteluissa lainkaan.

Kuva: edoughty.com, Eleanor Doughty

 

Sinkkujen oma rituaali 

Sinkkuhäät-ilmiötä tekee ymmärrettäväksi myös elämänkulkuun liittyvien rituaalien uusi suosio. Varsinkin Amerikassa järjestetään eroseremonioita, juhlia lapsen sukupuolen paljastumisen kunniaksi, munasolujen jäädyttämisjuhlia ja näyttäviä kihlajaisia. Sosiaalinen media on vahvasti mukana rituaalien leviämisessä.

Myös suomalainen juhlakulttuuri rakentuu pitkälti (ydin)perhekeskeisen elämäntavan varaan. Parin löytymistä juhlitaan tupaantuliaisin, kihlajaisin ja polttarein, häiden seuratessa huipentumana. Ennen lapsen syntymää järjestetään vauvakutsut vaippakakkuineen tai uutena ilmiönä äidin juhla, jossa siunataan odottavaa äitiä. Tämän jälkeen siirrytään juhlimaan ristiäisiä, lasten syntymäpäiviä, ripille pääsyä ja erilaisia valmistujaisia häiden vuosipäivää unohtamatta.

Lapsettomalla sinkulla ei ole vastaavia valmiita juhlinnan malleja. Omien 38-vuotissyntymäpäivien juhlinta ei välttämättä tunnu vieraiden kutsumisen arvoiselta. Jotkut pitävät Mää-juhlat, ihan vain juhlistaakseen hyviä vuosia sinkkuna. Siinä missä Mää-juhlissa itseä juhlitaan kertaluontoisesti, itsensä kanssa naimisiin menemiseen liittyy ajatus pitkäkestoisemmasta sitoutumisesta. Sinkkuhäiden vuosipäivää voi juhlistaa jatkossakin.

Lahad arvelee, että osa sinkuista tuntee, ettei kukaan juhli heitä. Nämä naiset löytävät sinkkuhäistä niin tavan juhlia omaa itseään kuin tulla samalla näkyviksi muille. Sinkkunaiset asetetaan yhteiskunnassa helposti odottavaan asemaan. Omat häät ovat sinkkuuden haltuunottamista, ja näkyväksi tuleminen oman rituaalin avulla vapauttaa. “Elämä ei ole heille sulhasen odottamista vaan itsensä toteuttamista ja rakastamista varten.”

 

Lähteet

Lahad, Kinneret & Kravel-Tovi, Michal (2019) Happily-ever after: Self-marriage, the claim of wellness, and temporal ownership. Sociological Review 1-16.

http://www.selfmarriageceremonies.com/

 

Lue lisää aiheesta:

Mariia Koistinen: Näiden todistajien läsnä ollessa kysyn teiltä: Tahdotteko säilyttää avioliittoinstituution?

Anu Kinnunen: Vapauden varjopuoli – sinkku kohtaa asenteellisuutta ja leimaamista

Ei vain sinun, minun tai meidän ero

Parisuhteen päättymistä pidetään yleensä eroavien puolisoiden yksityisenä ratkaisuna. Eron vaikutukset ulottuvat kuitenkin laajalle, kun eroavilla puolisoilla on lapsia. Lasten ja vanhempien asuminen ja toimeentulo on järjestettävä uudestaan. Erot ovat  yhteiskunnallinen kysymys, johon kietoutuu kullekin historialliselle ajankohdalle ominainen tapa ymmärtää perhe ja sen tehtävät yhteiskunnassa.

 

Parisuhteen päättymiseen voidaan puhekielessä viitata monin tavoin. Joku on esimerkiksi ”joutunut ulkoruokintaan” tai pariskunta on ”päättänyt laittaa lusikat jakoon”. Keskiössä on pariskunnan keskinäinen suhde ja sen kariutuminen. Tällöin avo- tai avioero ymmärretään ensisijaisesti ihmisten yksityiselämän piiriin kuuluvana asiana.

Parisuhteiden ja liittojen päättyminen eroon vaikuttaa kuitenkin laajasti monien muidenkin ihmisten jokapäiväiseen elämään erityisesti silloin, kun puolisoilla on lapsia. Erot järjestävät perhesuhteita uudelleen ja synnyttävät liikettä, jolla on monia seurauksia esimerkiksi ihmisten asumiseen, toimeentuloon, palveluiden tarpeeseen ja kasvatus- ja elatusvastuiden jakautumiseen. Sen lisäksi, että ero on ihmisten yksityiselämään kuuluva ”parisuhdeasia”, se on myös merkittävä yhteiskunnallinen kysymys, johon sosiaalipolitiikan ja palvelujärjestelmän on vastattava.

Tuore Janus-lehden erikoisnumero, jonka vierailevana päätoimittajana olin yhdessä Marjo Kurosen ja Mia Hakovirran kanssa, keskittyy eroihin tällaisesta laajemmasta, yhteiskunnallisesta ja yhteiskuntapoliittisesta näkökulmasta. Erikoisnumeron kirjoitukset havainnollistavat, miten erot on huomioitava perhetyön ammattilaisten toiminnassa, taloudellisten vastuiden jakautumisessa yksilöiden ja yhteiskunnan välillä, perhesuhteiden oikeudellisessa sääntelyssä ja heikoimpien suojelussa.

 

Kulttuuriset käsitykset erosta ovat muuttuneet

Tarkastelemme Hannele Forsbergin ja Aino Ritala-Koskisen kanssa eroa koskevan yhteiskunnallisen ja kulttuurisen ymmärryksen muotoutumista suomalaisessa yhteiskunnassa reilun sadan vuoden aikana. 1800-luvun lopulla eri puolilla Eurooppaa, myös Pohjoismaissa, keskusteltiin kiivaasti sukupuolten tasa-arvosta, avioliiton merkityksestä ja avioeron hyväksyttävyydestä. Huoli perheen ja avioliiton tulevaisuudesta oli suurta, siis jo tuolloin.

Sadan vuoden aikana suomalaisten tavassa ymmärtää ero on tapahtunut siirtymiä: harvinaisesta ja kielletystä on tullut tavanomaista ja hyväksyttyä. Tapa, jolla av(i)oero on eri aikoina ymmärretty, on kiinni siinä, millainen käsitys perheestä kulloinkin on vallinnut.

Avioliiton ja perheen määrittelyssä on tapahtunut paljon muutoksia. Nykyään perheenjäsenten välisten suhteiden sisältöä ja laatua pidetään tärkeämpänä kuin perheeseen kuuluvien aikuisten lukumäärää ja sukupuolta. Ja vaikka yhteiskunta edelleen odottaa perheiden huolehtivan esimerkiksi pienten lasten hoivasta, ketään ei pakoteta pysymään epätyydyttävässä liitossa yleisen moraalin murentumisen pelossa. Lapsista voidaan pitää hyvää huolta yhden, kahden tai useamman aikuisen voimin.

Puolisoiden keskinäisen suhteen laatu nousi Suomessa keskiöön toimivan perhe-elämän ja eron ennalta ehkäisyn näkökulmasta jo sotien jälkeen. Tänä päivänä yhteiskunnan huoli kohdistuu lapsiin ja eron seurauksiin heille. Lapsen näkökulman huomioon ottaminen on vakiintunut osaksi eroamisen käytäntöjä mutta erityisesti se määrittää tapaa, jolla eroista keskustellaan.

 

Eron keskiössä on lapsen edun näkökulma

Lapsen kuuleminen vanhempien eron yhteydessä esimerkiksi asumiseen liittyen tuli lakiin 1980-luvulla. YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen vahvistamisen seurauksena viranomaisten velvollisuus toimia lapsen osallisuutta edistäen tätä koskevissa asioissa vahvistui edelleen 1990-luvun alussa.

Aino Kääriäinen tutkii artikkelissaan sosiaaliviranomaisten laatimia olosuhdeselvityksiä, joissa sanoitetaan lapsen käsityksiä ja tuntoja oikeuden pyynnöstä. Lapsen kuuleminen ja tämän prosessin kirjaaminen olosuhdeselvitykseen niin, että asiakirja auttaa oikeutta tekemään ratkaisun vanhempien riitatilanteessa, on todella vaativa tehtävä. Lukijalle aineisto-otteet ovat riipaisevia, sillä ne havainnollistavat lapsen kohtuutonta osaa tilanteessa.

Artikkelin voi kuitenkin lukea myös eron oikeudellisessa käsittelyssä edelleen vallitsevien valtasuhteiden näkökulmasta. Huolimatta siitä, että lapsen näkökulma erossa tunnistetaan ja tunnustetaan yhteiskunnassa yhä laajemmin, vanhemmat voivat niin halutessaan vaikeuttaa tai häiritä kuulemista monin tavoin.

Näyttää siltä, että erotyössä pääasiallisin keino vahvistaa lapsen näkökulmaa on vaikuttaa vanhemmuuteen. Leena Autonen-Vaaraniemen artikkeli käsittelee erilaisista ammatillisista taustoista olevien perheammattilaisten käsityksiä vanhemmuudesta eron jälkeen. Sosiaalialan, psykologian ja juridiikan koulutuksen saaneet perheammattilaiset ovat näkemyksissään suorastaan häkellyttävän samankaltaisia.

He korostavat yhteistyövanhemmuutta lapsen edun mukaisena, arvostavat arkista vanhemmuutta ja häivyttävät sukupuolen merkitystä vanhempana toimimisessa. Ammattilaiset painottavat perheiden tilanteiden erityispiirteitä ja ratkaisujen etsimistä tapauskohtaisesti, mutta kokevat keinottomuutta väkivallan ja vieraannuttamisen ilmetessä. He joutuvat työssään soveltamaan monenlaista tietoa, sillä lait ja viralliset ohjeet eivät tarjoa valmiita ratkaisuja monimutkaisiin ja mahdollisesti kiistanalaisiin tilanteisiin.

 

Ero on köyhyysriski

Eron taloudelliset seuraukset perheille ovat usein huomattavat. Yhden kotitalouden sijaan on ylläpidettävä kahta kotia, jossa lapsen on mahdollista elää arkea ja yöpyä. Yksinhuoltajaperheiden köyhyysaste on korkea, ja pääosin nämä ovat edelleen äidin ja lasten muodostamia perheitä.

Kuva: Kuvia Suomesta by Markkinointitoimisto Tovari

Mari Haapasen ja Mia Hakovirran artikkelissa lapsen elatus yhteiskunnallisena kysymyksenä kytkeytyy yhtäältä siihen, miten vastuu lapsen elatuksesta jakautuu vanhempien välillä ja toisaalta siihen, miten se jakautuu yhteiskunnan ja vanhempien välillä. Kirjoittajat tarkastelevat lapsen elatusta eron jälkeen sekä yksinhuoltajaäitien että elatusvelvollisten isien toimeentulon näkökulmasta.

Tulosten mukaan yhteiskunnan maksama elatustuki turvaa lapsen elatusta kaikissa tuloluokissa, mutta elatustuen rooli oli erityisen tärkeä pienituloisissa kotitalouksissa. Lisäksi pienituloiset isät maksavat suuremman osan tuloistaan elatusapuina kuin suurituloiset isät, jolloin elatusavun maksamisella on suurempi merkitys kotitalouden toimeentulolle. Köyhyysanalyysi osoittaa, että isän maksama elatusapu voi aiheuttaa tälle toimeentulovaikeuksia.

 

Pitävätkö päättäjät eroa edelleen poikkeamana?

Erikoisnumeron tekstit herättävät pohtimaan erojen institutionalisoitumista suomalaisessa yhteiskunnassa. Institutionalisoitumisella tarkoitan tässä muun muassa sitä, millaisia laajasti jaettuja käsityksiä eron jälkeisten perhesuhteiden järjestämisestä yhteiskunnassa vallitsee, millaista eron jälkeistä elämää pidetään tavoiteltavana ja millaisin keinoin kansalaisia näissä pyrkimyksissä tuetaan. Artikkeleiden lisäksi mukana on lapsen elatusta koskevan lain muutosta ja lapsi- ja perhepalveluiden uudistamista käsittelevät puheenvuorot sekä kolme kirja-arviota.

Vaikka eroamiseen liittyy hyvinvointiriskejä, suomalaisen yhteiskunnan huoli aikuisten liittojen laadusta ja kestävyydestä kytkeytyy erityisesti lapsiin ja lapsille aiheutuviin seurauksiin. Lapsettoman pariskunnan avioeron ei nähdä nakertavan yleistä moraalia tai uhkaavan yhteiskunnan kiinteyttä kuten vielä sata vuotta sitten. Nykykeskustelussa ei pohdita eron sosiaalista hyväksyttävyyttä, vaan kan­nustetaan sen terapeuttiseen hallintaan (1) ja vaaditaan lapsille aiheutuvien haittojen mini­moimista.

Vaikka moraalinen paheksunta ja sosiaalinen tuomittavuus ovat liuden­tuneet eron ympäriltä, siihen suhtaudutaan kuitenkin edelleen normatiivisesti eli se on hoidettava tietyllä, hyvänä pidetyllä tavalla. Tänä päivänä vanhempien on osattava erota ”oikein” ja tavoiteltavana  nähdään vanhempien yhteistyö ja kasvatusvastuun jakaminen eron jälkeen.

On kuitenkin epäselvää, missä määrin suomalaisen yhteiskunnan palvelujärjestelmä ja lainsäädäntö antavat riittävän konkreettista apua näiden tavoitteiden saavuttamisessa. Monia ratkaisemattomia kysymyksiä liittyy esimerkiksi lasten vuoroasumiseen. Voikin olla niin, että poliittisen ohjauksen tasolla erot ilmiönä ja perhe-elämän moninaisuus nähdään Suomessa edelleen poikkeamina tai katkoksina, joihin reagoidaan vasta pakon edessä.

 

Lähde

1) Maksimainen, Jaana (2010) Parisuhde ja ero: Sosiologinen analyysi terapeuttisesta ymmärryksestä. Sosiaalitieteiden laitoksen julkaisuja 2010:3. Helsinki: Helsingin yliopisto.

 

Lue lisää aiheesta:

Anna-Maija Castrén: Radikaali, radikaalimpi, lapsen perhe

Anne Mattila: Joustavalla hoitorahalla hoivavastuun tasaisempaan jakoon?

Ella Sihvonen: Ensin vanhemmuus katosi, sitten sitä ryhdyttiin tukemaan

Näiden todistajien läsnä ollessa kysyn teiltä: Tahdotteko säilyttää avioliittoinstituution?

”Avioliiton tarkoituksena on perheen perustaminen siihen kuuluvien yhteiseksi parhaaksi ja yhteiskunnan säilymiseksi.” Näin lausutaan suomalaisessa vihkikaavassa riippumatta siitä, tapahtuuko avioliittoon vihkiminen maistraatissa vai kirkollisin menoin. Vihkikaavan määritelmässä perhe tiivistyy siis pariskuntaan, mutta onko seurustelematon ihminen automaattisesti perheetön?

Halu jakaa oma elämä jonkun toisen – tai useamman –  ihmisen kanssa ja kokea kuuluvuutta lienee yleisinhimillinen. Läheissuhteiden verkostot, joihin kuuluu huolenpitoa ja välittämistä, voivat olla muodoltaan hyvin monenlaisia. Siksi onkin hullunkurista, että avioliitolla on niin vahva asema läheissuhteiden sääntelyssä.

Avioliitto instituutiona jäsentää monella tavalla yksityisiä ja yhteiskunnallisia suhteita sekä juridisesti että ajattelumme tasolla. Avioliitto linkittyy esimerkiksi sosiaaliturvaan, verotukseen, perimykseen ja kansainvälisiin perhesuhteisiin.

Michael Warnerin (2000) mukaan avioliitto on itsessään eriarvoistava järjestely, joka aina toiseuttaa muulla tavoin eläviä: olivatpa he sitten sinkkuja, leskiä tai muissa suhdemuodoissa kuin yhdessä asuvia ja parisuhteessa keskenään olevia ihmisiä (1). Tämä tarkoittaa sitä, että avio(hetero)pari normalisoituu intiimisuhteiden ideaaliksi, johon kaikkia muita valittuja läheissuhdemuotoja verrataan. Normista poikkeavat suhdemuodot kuten moniskunnat ja toisaalta suhdelaadut, eli muut kuin romanttisseksuaaliset suhteet, näyttäytyvät tällöin toissijaisina, poikkeuksina ja perusteluja vaativina valintoina.

 

Parisuhdekeskeisyys peittää läheissuhteiden moninaisuuden

Vaikka avioliitolla on etuoikeutettu asema läheissuhdehierarkiassa, ovat avoliitot ja seurustelusuhteet nousseet vähitellen sen rinnalle yleisesti hyväksytyiksi tavoiksi elää läheissuhteissa. Kahdenvälisestä romanttisseksuaalisesta ihmissuhteesta, eli parisuhteesta, on tullut keskeinen tapa järjestää läheissuhde ja se nähdään usein siirtymävaiheena lapsiperheellistymiseen.

Parisuhteen ensisijaistamisen ongelmallisuus nousi vahvasti esille gradussani. Tutkin siinä nuoria aikuisia ihmisiä, jotka oman määrittelynsä mukaan eivät ole koskaan seurustelleet. Kaikki ihmiset eivät halua seurustella ylipäätään ja toisaalta, kaikki ihmiset eivät päädy seurustelukumppani(e)n kanssa yhteen välttämättä ikinä, vaikka haluaisivatkin. Syyt tähän ovat moninaisia. Kiinnostavampaa kuin perätä perusteluja normin vastaiselle tilanteelle, on kysyä, että miksi me rajaamme lain tasolla osan ihmisistä ulos hoivan järjestämisen edellytyksistä.

Eikö lain tulisi turvata ihmisiä syrjimättömästi riippumatta siitä, minkä tyyppisiä ihmisten läheissuhteet ovat? Esimerkiksi sen, ketkä nähdään hätätilanteessa henkilön omaisiksi ei tulisi olla sidottu asianomaisen parisuhdestatukseen, eikä yhteisen lapsen vanhempien voida olettaa olevan tai olleen keskenään parisuhteessa. Oikeustieteen professori Anu Pylkkäsen (2012) tavoin voidaan kysyä: miksi läheissuhteita koskevan sääntelyn pitäisi rajoittua kahden hengen suhteeseen tai ylipäätään kiinnittyä seurusteluun?

Kuva: Broadly Gender Photostock

 

Romanttisen rakkauden ylivoima

Länsimainen ymmärrys parisuhteesta linkittyy erottamattomasti romanttiseen rakkauteen, eikä sitä voida täysin irrottaa avioliittoinstituutiosta. Anttila (2001) tiivistää romanttinen rakkauden olevan länsimaisessa modernisaatiossa syntynyt kulttuurinen rakkauskäsitys ja arvo, jota nykyisin tavoitellaan. Rakkauteen perustuva, toimiva parisuhde koetaan työn ja terveyden ohella yhdeksi keskeisimmäksi onnellisen elämän osatekijäksi. Kulttuuriimme kasvavat ihmiset oppivat jo varhain ja monista toisiaan tukevista lähteistä parisuhteen merkityksen. (2)

Parisuhdenormatiivisuus viittaa vallalla oleviin käsityksiin ja käytäntöihin, joiden mukaan kahdenvälisen romanttisen rakkaussuhteen tulisi olla yksilölle ensisijainen ihmissuhdetyyppi (3). Tällainen rakkaussuhde näyttäytyy meille – euroamerikkalaisessa kulttuurissa kasvaneille ja eläville ihmisille – normaalina ja universaalina tavoitteena elämässä. Parisuhdenormatiivisuus (englanniksi amatonormativity) on rakenteena hyvin eurosentrinen, sillä selvää on, että tällainen ihmissuhdemuoto ei ole ainoa oikea tai ihmiselle synnynnäinen tapa järjestää läheissuhteita, vaan historiassa muovautunut ja muuttuva.

Parisuhdenormatiivisuuden käsite kuvaa siis Suomessakin vallalla olevaa kulttuurista rakennetta, jossa yhdistyy romanttisen rakkauden ja eksklusiivisen suhdemuodon ensisijaisuus. Rakenne on tunnistettava, sillä parisuhde-eetos näkyy toistuvana kuvastona valtakulttuurissamme: se ulottuu pariterapiasta tv-sarjoihin ja parisuhdeoppaista terveystiedon opetukseen. Vähittäistä kuvaston moninaistumista on kuitenkin ollut havaittavissa – erityisesti populaarikulttuurissa.

Se, että hahmotamme seurustelun parisuhde- ja avioliittokeskeisesti, kaventaa käsitystämme seurustelusta. Kaikki seurustelusuhteet eivät nimittäin noudata ennalta määriteltyä etenemiskaavaa, jossa suhteen oletetaan kehittyvän tapailusta seurusteluksi ja siitä yhteen muuton kautta kohti avioliittoa.

Kaikki seurustelusuhteet eivät myöskään ole kahden ihmisen välisiä, suljettuja tai heteroseksuaalisia, jos ne ovat seksuaalisia lainkaan. Se puolestaan, että hahmotamme perhesuhteet vain seurustelun ympärille rakentuviksi, kaventaa ymmärrystämme läheissuhteista huomattavasti.

 

Ketkä tulevat tunnistetuiksi perheellisinä?

Graduni yksi johtopäätöksistä on, että seurustelematon ihminen mielletään helposti perheettömäksi – etenkin, jos hänellä ei ole lapsia. Graduani varten haastattelemistani ihmisistä kaikki sattuivat olemaan lapsettomia. Heidän kokemuksensa osoittavat, että ystävien kutsuminen ”valituksi perheeksi” jää helposti kovin nimelliseksi, jos oma lähipiiri ympärillä järjestäytyy parisuhdekeskeisesti. Tyypillistä on, että merkittävimmät elämänvalinnat, kuten asuminen, rahan jakaminen ja lastenkasvatus, tehdään seurustelukumppani(e)n, eikä esimerkiksi ystävien kanssa.

Kuten yhteiskunnallisten rakenteiden kanssa aina, parisuhdenormatiivisuudenkin tapauksessa kyse on vallasta. Parisuhdekeskeisesti rakennettu elämäntapa ja parisuhteessa olevat henkilöt nauttivat Suomessa etuoikeuksia niin sosiaalisella, taloudellisella kuin symbolisellakin tasolla.

Parisuhdenormin ulkopuolella elävä joutuu puolestaan tekemään hartiavoimin töitä, jotta hänen  lähipiirinsä tulisi tunnustetuksi hänen sosiaalisena turvaverkkonaan. Yhdenvertainen kohtelu ei tällöin yksinkertaisesti toteudu yhteiskunnassamme.

Parisuhde- ja ydinperheajattelulla – ja sen ytimessä olevalla avioliittoinstituutiolla – on historialliset ja kulttuuriset juurensa, joita me ylläpidämme käytöksellämme ja lainsäädännöllämme. Näin ollen meillä on myös mahdollisuus toimia toisin. Haastan sinua pysähtymään hetkeksi tämän kysymyksen ääreen: olisitko sinä valmis marssimaan kaduille vaatimaan avioliittoinstituution purkamista? Ja jos et, niin mikset?

 

Mariia Koistinen, VTK, FM, tutki normikriittisessä gradussaan nuorten aikuisten seurustelemattomuuden kokemuksia ja parisuhdenormatiivisuutta. Hän on sukupuolentutkimuksen opinnoissaan keskittynyt vaihtoehtoisiin läheissuhteisiin ja perhemalleihin.

 

Lähteet

(1) Warner, Michael (2000) The trouble with normal: Sex, politics, and the ethics of queer life. Cambridge (Mass.): Harvard University Press.

(2) Anttila, A. (2001). Elämän kovuus ja rakkauden rajallisuus. Varhaisnuorten kirjoituksia Koululainen-lehden ja Internetin keskustelupalstoilla. Nuorisotutkimus, 19(2), 21-35.

(3) Brake, Elizabeth (2012) Minimizing Marriage: Marriage, Morality, and the Law. New York: Oxford University Press.

 

Lue aiheesta lisää:

Vapauden varjopuoli – sinkku kohtaa asenteellisuutta ja leimaamista

Perheen arvoitus

Avioliittolaki ei turvaa lapselle äitiä ja isää

Transparent-sarja avaa ikkunan perheiden tulevaisuuteen

Palkittu amerikkalainen Transparent on hienointa ja koskettavinta televisiota pitkään aikaan. Sarja kuvaa mestarillisesti perheiden ja identiteettien monimuotoistumista yhä vapaamman seksuaalimoraalin maailmassa.

Sarah: ”Siis aiotko nyt ruveta pukeutumaan kuin nainen, ihan koko ajan?”
Mort/Maura: ”Ei kulta. Olen koko elämäni pukeutunut mieheksi. Tämä on se, mitä olen oikeasti.”

Transparent-sarjan seitsemääkymppiä lähestyvä emeritusprofessori Mort Pfefferman joutuu vahingossa tyttärensä Sarahin kiihkeän suudelman todistajaksi. Sarah on naimisissa oleva keski-ikäinen perheenäiti ja suudelman toinen osapuoli hänen entinen tyttöystävänsä. Mutta Mort itse on tyttärelleen selityksen velkaa, sillä hänellä on naisen vaatteet päällään. Mort kertoo olevansa transnainen, uudelta nimeltään Maura (1).

Transparent seuraa Mauran transprosessia ja sen käynnistämiä mullistuksia Mauran ex-vaimon sekä aikuisten lasten identiteeteissä ja keskinäisissä suhteissa. Sarja kuvaa tarkkanäköisesti seksuaali- ja yksityiselämän murroksia, joista akateeminen tutkimus on yrittänyt saada selkoa koko 2000-luvun.

Transparentin on toteuttanut palkittu käsikirjoittaja ja tuottaja Jill Soloway tiimeineen. Soloway kuuli oman isänsä transsukupuolisuudesta muutama vuosi sitten puhelinkeskustelussa ja tajusi saman tien, että aiheesta tulisi loistava tv-sarja

Soloway halusi tarinaansa toimijoiksi ihmisiä, jotka on televisiossa usein esitetty lähinnä toiseuden ja poikkeavuuden edustajina. Transparent astuu keskelle sukupuolen, seksuaalisuuden ja perhesuhteiden monimuotoisuutta, jota on suomalaisessa yhteiskunnassa ja mediassa vasta alettu käsitellä.

 

Irti kaksinapaisesta sukupuolesta ja seksuaalisuudesta

Transparent on osuva esitys maailmastamme, jossa perheen ja sukulaisuuden määritelmät sekä tosiasialliset perhesiteet ovat joustavampia kuin vielä vähän aikaa sitten voitiin kuvitella. Mitä perhe- ja läheissuhteille tapahtuu, kun perheenjäsenten identiteetit irtoavat totutuista kahtiajaoista, kuten nainen-mies tai hetero-homo? Millaisiksi perhe ja lähisuku muodostuvat, jos perheenjäsenet eivät mahdukaan näiden pysyviksi oletettujen sukupuoli- ja seksuaalikategorioiden sisään?

Sukupuolen ja seksuaalisuuden kerroksellisuus ja ajallinen muutos tulevat esiin henkilöhahmojen tarinoiden kautta. Esimerkiksi Mauran monimutkaisessa ja ristiriitaisessa henkilöhahmossa transsukupuolisuus on vain yksi piirre. Sarah taas kulkee mieheensä Leniin kyllästyneen kotiäidin roolista lesbosuhteeseen, siitä maksullisen dominan alistettavaksi ja lopulta takaisin parisuhteeseen ex-miehensä kanssa. Sarah ei ole hetero tai lesbo eikä ehkä edes bi, vaan ylipäänsä seksuaalinen ja jatkuvassa etsinnän tilassa.

Mauran toinen tytär Ali on puolestaan sarjan alussa pilveä polttava haahuilija, joka harrastaa irtosuhteita miesten kanssa. Alin identiteettimatka kulkee käsi kädessä poliittisen ja yhteiskunnallisen heräämisen kanssa. Hän opiskelee sukupuolentutkimusta ja tajuaa olevansa lesbo. Myöhemmin matkalla Israelissa Ali tutustuu palestiinalaisiin aktivisteihin ja ymmärtää olevansa sittenkin muunsukupuolinen.

 

Perheen rajat liikkuvat mutta rakkaus säilyy

Sarjassa vietetyt Sarahin isot, romanttiset lesbohäät juutalaisrituaaleineen voi nähdä kuvauksena ydinperheen rajojen laventumisesta. Länsimaisessa kulttuurissa samaa sukupuolta olevien vanhempien perheitä ei enää pidetä epätavallisina, vaan ydinperhe käsitteenä on avautunut ottamaan ne sisäänsä. Suomessakin uuden äitiyslain myötä naisparit lapsineen ovat lain edessä samalla viivalla heteroparien kanssa. Aiemmin naisparin toisen puolison piti adoptoida lapsi, jonka hänen puolisonsa oli synnyttänyt, mutta pian juridiseksi vanhemmaksi rekisteröinti hoituu neuvolassa.

Maura puhuu läheisimmistä ystävistään valittuna perheenään. Termi tuli yleiseen tietoisuuteen 1990-luvun alussa antropologi Kath Westonin homojen ja lesbojen sukulaisuutta käsittelevän tutkimuksen myötä (2). Tuolloin kaapista ulos tuleminen tarkoitti usein siteiden katkeamista lapsuuden perheeseen ja sukulaisiin. Koska perhesuhteiden jatkuvuuteen ei voinut luottaa, pysyvistä ystävyyssuhteista tuli sitäkin tärkeämpiä. Westonin haastattelemille ihmisille perheenjäsenyyden kriteerit olivat ystävyyssuhteiden pitkä kesto ja keskinäinen rakkaus.

Transparent sijoittuu hetkeen, jossa tärkeimpien suhteiden nimeäminen valituksi perheeksi on ainakin Amerikassa leviämässä valtavirtaan. Chicagossa ja Los Angelesissa voi nykyään käyttää palkallisia sairaslomapäiviä siihen, että hoitaa itselleen läheistä ihmistä, ei vain perhelainsäädännön tunnistamaa perheenjäsentä. Valitut perheet eivät enää kuvaa vain lesbojen ja homojen läheisimpien piirejä, vaan ylipäänsä ihmisten yksilöllisiä läheissuhteiden muodostelmia.

Vaikka moni voi kokea sarjan henkilöhahmojen väliset suhteet itselleen vieraina, kuvaus perheestä ja lähisuvusta huolenpidon ja rakkauden tyyssijana on varmasti kaikille tunnistettavaa kulttuurista kuvastoa. Mauran läheisimpien piiri on hyväksyvä ja sisäänsä sulkeva perheyhteisö. Juhlapyhinä ja perhejuhliin kokoonnutaan yhteen, ja paikalla ovat Mauran omat ja lasten eksät ja nyksät, uudelleen löytyneet sukulaiset ja tärkeimmät ystävät.

 

Marginaalista nousee uusi perhe?

Uusimmissa jaksoissa Transparent astuu perheiden ja seksisuhteiden kuvauksessaan vielä vähemmän kartoitetulle maaperälle. Eronneet ja takaisin yhteen päätyneet Sarah ja Len ryhtyvät yhdessä suhteeseen nuoremman naisen kanssa. Katsojalle vihjataan, että Sarahin ja Lenin tyttöystävä saattaa tulla raskaaksi. Ovi jätetään auki yksiavioisesta parisuhteesta irronneen vanhemmuuden käsittelylle.

Sarahin tarinan myötä Transparent hyppää kulttuuriselle aallolle, jossa kahden henkilön väliselle romanttiselle rakkaudelle perustuva parisuhde alkaa purkautua itsestään selvänä intiimielämän järjestämisen mallina. Vastuullinen monisuhteisuus eli samanaikaiset seurustelusuhteet useamman henkilön kanssa ovat Suomessakin tulleet tutummiksi. Suomalaista tutkimusta aiheesta ei ole, mutta viidesosa amerikkalaisista sinkuista on harjoittanut vastuullista monisuhteisuutta.

Kenties perhe-elämän uudet suunnat nousevat esiin ydinperheideaalin katvealueilta, monisuhteisuudesta, polyamorisista perheistä tai kumppanuusvanhemmuudesta, joka ei pohjaa vanhempien parisuhteelle. Jo tällä hetkellä Kaliforniassa on mahdollista rekisteröidä lapselle useampi kuin kaksi vanhempaa. Suomessakin tv-kanava etsii osallistujia ohjelmaan, jossa saatetaan yhteen kumppanuusvanhemmuudesta kiinnostuneita ihmisiä.

Transparent levittää eteemme maailman, jossa sukupuolten kirjo, seksuaalisuuden eri muodot sekä perhesuhteiden moninaisuus on tavanomaista elettyä elämää, niin arjessa kuin juhlassa. Soloway on kertonut halunneensa tehdä sarjan rakkaudenosoitukseksi omalle vanhemmalleen. Tässä hän on todellakin onnistunut. Kaikesta inhimillisestä itsekeskeisyydestään huolimatta Transparentin henkilöhahmot rakastavat ja kannattelevat perhettään ja toisiaan ehdoitta.

 

Kirjoittaja: Kitti Suoranta
Kuvat: Sony Pictures Television

Transparent on katsottavissa Amazon Primessä ja Viaplayssa. Katso Transparentin traileri tästä.

Lähteet

(1) Transparentissa Mauran roolia näytellyt Jeffrey Tambor on sittemmin hyllytetty sarjasta seksuaaliseen häirintään liittyvien syytösten vuoksi.

(2) Weston, Kath (1991) Families We Choose. Lesbians, Gays, Kinship. New York: Columbia University Press.

Perheen arvoitus

Perhettä on väitetty käsitteenä puolikuolleeksi, mutta se pitää pintansa tutkimuksessa ja ihmisten arjessa. Millä tavoin häilyvän perheen jäljille voidaan päästä tutkimuksessa?

Perhe herättää jokaisessa meistä välittömiä mielleyhtymiä. Tutkijalle perhe on käsitteenä ja tutkimuskohteena haaste, osaksi juuri arkisuutensa vuoksi. Käsitteen näennäinen yksinkertaisuus kätkee alleen paitsi historiallista painolastia myös merkitysten ja näkökulmien moninaisuuden. Joidenkin tutkijoiden mielestä perheen käsite hajoaa tämän vuoksi omaan mahdottomuuteensa.

Saksalaiset sosiologit Ulrich Beck ja Elisabeth Beck-Gernsheim ovat esimerkiksi kysyneet, voidaanko individualisoituvan yhteiskunnan ilmiöitä tavoittaa tilastollisten luokitteluiden avulla. Onko vielä jäljellä universaaleja, sosiaalista elämää kuvaavia perusyksikköjä, jollaisia kotitalous tai perhe ovat kenties joskus olleet? Beckit ovat nimenneet perheen zombie-kategoriaksi eli käsitteeksi, joka on käytössä ja elossa siitä huolimatta, että se on oikeastaan kuollut. (1)

Perhe on tämän ajattelun mukaan zombie-kategoria, koska siihen liitetyt henkilökohtaiset merkitykset vaihtelevat. Yksilöllisten mieltymysten ja valintojen varaan rakentuvaa perhettä on vaikeaa määritellä yleispätevästi ja tunnistaa empiirisesti eli havainnointiin tai mittaamiseen perustuvan tutkimuksen keinoin.

 

Perhemääritelmät tutkimuskohteena

Beckien epäilyksistä huolimatta alati elämänkulussa muuttuviin subjektiivisiin käsityksiin perheestä on kuitenkin kyetty tarttumaan lukuisissa tutkimuksissa. Perheen monitulkintaisuus ja yksilölliset merkitykset voidaan asettaa tutkimuksen lähtökohdaksi, kuten olemme tehneet Avioliittoperheen tuolla puolen -hankkeessa, jossa sovelsimme niin kutsuttua konfigurationaalista näkökulmaa. Tällä tarkoitetaan yleisempää kiinnostusta ihmistä ympäröiviin sosiaalisiin siteisiin, joista perheen ajatellaan olevan vain yksi esimerkki. Tutkimuksen keinoin voidaan selvittää, millä tavoin perheeksi määritellyt suhteet eroavat muista sosiaalisista suhteista. Perhettä pyritään lähestymään avoimena, tutkimuksessa selvitettävänä asiana ja tutkittavien omien määrittelyiden kautta. (2)

Väitöstutkimuksessani tarkastelen naimattomien helsinkiläisnaisten perhekäsityksiä, tukiverkostoja ja perheellistymistä muun muassa konfigurationaalisesta näkökulmasta. Tutkittavien valintaan liittyviä kriteereitä ovat olleet lapsen saaminen ja se, että tutkittavat eivät ole lapsen saamisen aikaan olleet naimisissa. Ajatuksena on, että tällaisia äitejä tutkimalla tavoitamme parhaiten sellaisia perheellistymisen muotoja, joita syntyy (hetero)avioliittoperheen raamien ulkopuolella. Henkilökohtaisten perhekäsitysten ja tukiverkostojen kartoittaminen puolestaan mahdollistaa kotitaloutta ja verisukulaisuuksia laajemman kuvan piirtämisen äitien läheisistä suhteista.

Äitien omien perhekäsitysten ohella olemme olleet kiinnostuneita siitä, keitä äidit katsovat kuuluvan vastasyntyneen lapsensa perheeseen. Tällöin olemme ottaneet annettuna, että lapsen perheeseen kuuluu vauvan synnyttänyt äiti – kysymystä vastasyntyneen perheestä kun on ylipäätään hankalaa lähestyä muuten kuin lapsen vanhemman tai vanhempien kautta. Pyysimme äitejä listaamaan vauvan perheeseen kuuluvia henkilöitä, korostaen kiinnostusta äitien henkilökohtaiseen käsitykseen lapsen perheestä.

Löysimme taustaltaan melko samankaltaisten äitien vastauksista (N = 195) neljä toisistaan selvästi erottuvaa lapsen perhettä (3). Aineiston yleisimmän perhetyypin nimesimme sukulaisperheeksi: siinä lapsen perheeseen oli tyypillisesti nimetty laajasti molempien vanhempien sukua. Parisuhdekeskeiseen perheeseen vastaajat olivat nimenneet tyypillisesti vain lapsen isän ja mahdollisia sisaruksia. Laajentunut ensiperhe ystävillä sisälsi puolestaan molempien vanhempien sukulaisten lisäksi ystäviä ja äitiperheessä painottuivat äidin puolen suku ja ystävät.

 

Sijaitseeko perhe kotitalousyksikössä?

Eniten perinteistä ydinperhemallia muistuttanut parisuhdekeskeinen perhe ei ollut tutkimusaineistossa hallitseva perhetyyppi (24 %), vaikka 87 prosenttia vastaajista oli vakiintuneessa avoliitossa eläviä äitejä. Vain 11 prosenttia vastaajista ajatteli, että vauvan perhe muodostuu vain samassa kotitaloudessa elävistä ihmisistä. Lapsen perhe siis laajeni tutkimuksemme perusteella usein kotitalouden ulkopuolelle: enimmäkseen muualla asuviin sukulaisiin, mutta usein myös ystäviin.

Yhtenä ongelmana perheitä koskevassa tutkimuksessa on usein nähty tutkimuksen kohdistuminen juuri kotitalousyksikköön. Yhdysvaltalaissosiologit Jaber Gubrium ja James Holstein ovat kutsuneet perhetutkimuksen kotitalouskeskeisyyttä ”metodologiseksi imperatiiviksi” (4). Tällä he tarkoittavat tutkimuksessa toistuvaa oletusta siitä, että kotitalous on kaikista aidoimman perhettä koskevan tiedon ja kokemuksen lähde.

Gubrium ja Holstein kiinnittävät huomiota siihen, miten perheelle annetaan tutkimuksessa yksilöt ylittävä rooli: kotitalouteen sijoittuvan perheen nähdään tekevän asioita ja vaikuttavan asiaintiloihin. Tällaisen asetelman voi nähdä esimerkiksi tutkimuksissa, joissa tarkastellaan perherakenteen sekä lapsen hyvinvoinnin ja kehityksen välisiä yhteyksiä. Näissä tutkimuksissa kotitaloudessa oleva perherakenne, vaikkapa yhden vanhemman perhe, kahden vanhemman perhe tai samaa sukupuolta olevien vanhempien perhe, katsotaan muuttujaksi, jolla on yhteys siihen miten lapsi kehittyy.

 

Perheen jäljittäminen vaatii luovuutta

Omassa tutkimuksessani tehdyt havainnot kertovat paitsi yksilöllisistä perhekäsityksistä, myös perheenä elämisen tapoihin liittyvistä muutoksista, joita liittomuotojen ja kotitalouksien luokitteluun perustuvat perhetilastot eivät tavoita.

Kun tarkastellaan vaikkapa äitien käsityksiä lapsen perheestä, voidaan havaita, ettei perhe välttämättä muodostu pelkästään parisuhteen puitteissa. Ja vaikka verisukulaisuus pitää edelleen pintansa, nousevat lapsen perheessä usein tärkeään asemaan vanhempien ystävät, joiden roolin merkityksellisyys tutkittavien arjessa rakentuu tiiviin yhteydenpidon ja koetun läheisyyden varaan.

Perhettä käsitteenä lienee mahdotonta – ja tarpeetonta – haudata. Sosiaalisena yksikkönäkin se on moninaistuvista määritelmistään huolimatta yhä vahvasti olemassa.

Mutta perheen muutos ja siihen liitettyjen merkitysten ja arjen käytäntöjen yksilöllistyminen vaativat tutkijalta luovuutta. Lisäksi tarvitaan valmiutta tarkastella kriittisesti käytössä olevia työvälineitä eli läheisiä suhteita koskevia käsitteitä ja kategorioita.

 

Kirjoittaja: Vaula Tuomaala
Kuva: Pixabay & stocksnap.io

 

Lähteet

(1) Beck, Ulrich & Beck-Gernsheim, Elisabeth (2001/2008) Individualization. Institutionalized Individualism and its Social and Political Consequences. Sage Publications.

(2) Castrén, Anna-Maija (2014) Konfigurationaalinen näkökulma perheeseen. Teoksessa: Jallinoja, Riitta; Hurme, Helena & Jokinen, Kimmo (toim.) Perhetutkimuksen suuntauksia. Helsinki: Gaudeamus.

(3) Tuomaala, Vaula, Anna-Maija Castrén & Pertti Töttö (2017) The first family: Newborn babies’ family members according to unmarried mothers in Finland (työnimi). Artikkelikäsikirjoitus.

(4) Gubrium, Jaber F. & Holstein, James A. (1990) What is Family? Mayfield Publishing Company.

Perheen ydin ei ole ydinperhe – mutta mitä se sitten on?

Ydinperhe on aikansa elänyt, julistetaan KOM-teatterin tuoreessa näytelmässä MyBaby – komedia tulevaisuuden perheestä. Hulvaton elämysbisneksen kuvaus perää kaikille yhtäläisiä mahdollisuuksia kokea vanhemmuus tavalla, joka ei uuvuta liikaa.

Miten vanhemmuuden kokemus olisi mahdollinen myös niille, jotka eivät elä vakiintuneessa parisuhteessa? Jos lapsen voisi lainata määräajaksi ja palauttaa välillä, olisiko vanhemmuus silloin vähemmän uuvuttavaa kuin mitä se nykyajan perheissä näyttää olevan?

Näitä kysymyksiä käsittelee KOM-teatterin näytelmä MyBaby, jossa ratkaisu löytyy Glowheadz-start up -firman elämysbisneksestä. MyMom- ja MyDad-palvelujen lisäksi yritys kehittelee MyBaby-palvelua, jonka avulla kuluttaja voisi täyttää tarpeensa hoivata ja olla vanhempi vuokraamalla lapsen silloin kun haluaa.

Glowheadzin uskomattoman dynaamisessa tiimissä uskotaan, että kuluttajien tarpeisiin vastataan tarjoamalla mahdollisimman autenttinen kokemus vanhemmuudesta. Vanhempana oleminen esitetään näytelmässä vaivalloisena ja hermoja raastavana vauvanhoitona, joskin tunnelmaa välillä kohottaa symbioottinen imetyshetki.  Vanhempien taakkaa helpottaa se, että MyBabyn voi tilata vain lyhyeksi ja ajaksi lopun aikaa “olla vapaa”, kuten näytelmässä todetaan.

Näytelmä on hillitön komedia, jossa start-upin ideanikkarit simuloivat kollektiivista synnytyskokemusta sähköpaimeneen kytkettynä ja jossa vaippoja vaihdetaan vauvoja esittäviltä aikuisilta. Se saa katsojan nauramaan vedet silmissä, samastumaan ja tuntemaan myötähäpeää. Samalla näytelmä kuitenkin herättää perhetutkijan pohtimaan vakavampia vanhemmuuteen liittyviä teemoja, jotka kytkeytyvät laajempaan yhteiskunnalliseen keskusteluun.

 

Perhesuhteet vaivalloisena työnä

Näytelmässä nousee esiin kaksi erillistä, mutta toisiinsa kytkeytyvää näkemystä vanhemmuudesta. Ensimmäinen on ajatus siitä, että mahdollisuus vanhemmuuteen kuuluu kaikille. MyBaby-palvelun avulla myös ne, joiden on vaikeaa tai mahdotonta saada esimerkiksi biologinen lapsi, saisivat kokea hetkiä vanhempana. Juuri tähän viittaa näytelmän julistus ydinperheestä aikansa eläneenä perhemuotona.

Perhemuotojen moninaistuessa yhä useampi tarvitsee – ja toivottavasti myös saa – mahdollisuuden vanhemmuuteen myös ydinperheen ulkopuolella. Älyttömän vauvanvuokrausidean kautta näytelmä korostaakin kaikkien tasa-arvoisia mahdollisuuksia vanhemmuuteen.

Kuva: KOM-teatteri / Marko Mäkinen

Toiseksi näytelmässä vanhemmuutta käsitellään raskaana tehtävänä, josta on perusteltua päästä irrottautumaan. Vanhemman ja lapsen välinen suhde ja pikkulapsen hoiva eivät ole vain autuasta symbioosia vaan myös vastenmielistä kakkavaippojen vaihtoa, koliikkia ja kaaosta. Vanhemmuus esitetään vaivalloisena työnä, joka voi ajaa jopa hermoromahduksen partaalle. Itse asiassa hoivan ja yhdessäolon positiiviset puolet jäävät näytelmässä pitkälti implisiittisiksi. Näytelmän maailmassa MyBaby-palvelulla on hyvinkin kysyntää: kukapa haluaisi tehdä näin stressaavaa hommaa jatkuvasti.

Nämä kaksi käsitystä vanhemmuudesta heijastavat laajempaa julkista keskustelua, jossa korostetaan vanhemmuuden vaativuutta ja vanhempien kokemia paineita sekä vanhempien tarvetta ja oikeutta huolehtia omasta hyvinvoinnistaan ja jaksamisestaan ottamalla omaa aikaa. MyBaby-liikeidea on toki nykykäsitysten ja lainsäädännön valossa parodiaa. Se herättää kuitenkin pohtimaan, olisiko vanhemmuus helpompaa, jos lapsen voisi tilata määräajoiksi. Helpottaisiko se vanhemmuuden taakkaa? Voiko vanhemmuudesta välillä olla vapaa?

 

Mikä on perheen ydin?

Perhesuhteita käsitellään tämän hetken tutkimuksessa esimerkiksi yksilöiden kokemuksen ja merkityksenantojen näkökulmasta: perhettä ovat ne henkilöt, jotka ihminen kokee perheeksi. Perhesuhteet eivät noudata kotitalouksien, avioliittoinstituution tai biologisen sukulaisuuden rajoja. Sen sijaan perhesuhdetta määrittäväksi tekijäksi voivat nousta esimerkiksi läheisyys, yhteinen historia, hoiva ja huolenpito.

Perhesuhteet eivät siis merkitse vain arkista hoivaa vaan ne ovat moniulotteisia sidoksia. Kun perhesuhteita määrittää emotionaalinen ja fyysinen läheisyys, vastuu ja yhteenkuulumisen tunne, on vaikeaa kuvitella, että suhteesta voisi olla vapaa. Lapsen voi jättää jonkun toisen hoitoon ja vaihtaa vapaalle, jolloin vanhemmuuden arkisten askareiden taakka kevenee.

Sidokseen liittyvät tunteet – esimerkiksi rakkaus, huoli ja vastuu – eivät kuitenkaan katoa silloinkaan. Esimerkiksi lapsestaan välillä erossa elävän vanhemman vanhemmuus ei välillä katoa, vaikka vuoroviikoin lapsen arkisista tarpeista huolehtisi toinen vanhempi.

Kuva: KOM-teatteri / Marko Mäkinen

Perheen ydin muodostuu ehkä lopulta kuulumisen tunteista, läheisyyden kokemuksesta ja luottamuksesta. Nämä perheen ytimen komponentit eivät kuitenkaan esiinny vain ydinperheessä tai lapsen ja biologisen vanhemman suhteessa. Yhteenkuuluvuus, läheisyys ja luottamus voivat syntyä erilaisia reittejä, jolloin vaikkapa ystävästä, sisaruksen puolisosta tai entisestä seurustelukumppanista voi tulla perhettä.

Entä sitten Glowheadzin kehittämä bisnesidea? Tosiasiassa arjen askareisiin ja hoivaan apua tarjoavat palvelut ovat jo arkipäivää: lastenhoitajat, siivouspalvelut, aviomies- ja vaimopalvelut ovat monelle tuttuja. Varamummo- ja varapappa-palvelut puolestaan lienevät harvoin kaupallisia, mutta niiden idea on lähellä MyBabya: tarkoitus on tarjota sekä elämys aikuiselle että hoivaa lapselle.

Vanhemmuuskokemusta tarjoava start-up ei siis ehkä olekaan niin utopistinen ajatus kuin ensi alkuun tuntuisi. Hienoa siinä olisi kaikkien kuluttajien tasa-arvoinen mahdollisuus kokea siivu vanhemmuutta. Epäilen kuitenkin, että perhesuhteiden ydin ei taivu elämysbisnekseen. Arkisen yhdessäolon ja hoivan lisäksi perhesuhteissa on kyse läheisyydestä, kuulumisen tunteista ja vastuusta. Näitä tunteita ei voi kaupallistaa, eikä niistä voi olla vapaa.

 

Kirjoittaja: Aino Luotonen
Kuva: Sonya Mantere / perheyhteiskunta.fi ja KOM-teatteri / Marko Mäkinen

MyBaby – komedia tulevaisuuden perheestä KOM-teatterissa.
Käsikirjoitus: Salla Viikka ja Hilkka-Liisa Iivanainen
Ohjaus: Hilkka-Liisa Iivanainen

Kuuluuko mummi perheeseen?

Helsinkiläisten äitien käsitykset vastasyntyneen lapsen perheestä ulottuvat kotitalouden ulkopuolelle. Hyvin usein lapsen perheenjäseneksi nimetään myös isovanhempia, erityisesti isoäiti äidin puolelta. Tuoreen tutkimuksen tulokset herättävät pohtimaan, pitäisikö lainsäädännön turvata lapsen oikeus tavata isovanhempaa tai muuta tärkeää läheistä vanhempien eron tai kuoleman jälkeen.

Virallisiin tilastoihin perustuvassa tutkimuksessa lasten perheitä luokitellaan vanhempien määrän ja vanhempien liiton luonteen mukaan: puhutaan esimerkiksi yhden vanhemman perheistä ja avo- tai aviopariperheistä. Oikeudellisesti tunnustetut perhesuhteet ja yhdessä asuminen ovat myös usein perheistä käytävän keskustelun taustalla. Tämä näkökulma jättää kuitenkin pimentoon muut lapsen elämässä merkitykselliset ihmiset.

Johtamani tutkimushankkeen tuoreessa raportissa tarkastellaan sellaisten helsinkiläislasten perheitä, joiden äiti ei lapsen syntymän aikaan ollut avioliitossa. Väestörekisteritietojen rinnalla tutkimuksessa käytettiin kyselylomakeaineistoa, jossa äideiltä kysyttiin, ketkä heidän henkilökohtaisen käsityksensä mukaan kuuluvat vastasyntyneen perheeseen.

Rekisteriaineistosta kävi ilmi, että syksyllä 2015 lähes joka viides avioliiton ulkopuolella syntynyt helsinkiläislapsi saapui synnytyslaitokselta kotiin, jossa ei vakituisesti asunut äidin lisäksi toista aikuista. Yhden aikuisen kotitalouksia oli erityisesti nuorten ja iäkkäämpien äitien kohdalla, kun taas noin kolmekymppisten äitien ryhmässä kahden aikuisen kotitaloudet olivat yleisempiä. Keskimäärin äitien kotitalouksiin kuului äiti mukaanlukien 3,65 henkilöä.

Yhden aikuisen kotitaloudet olivat yleisempiä muualla kuin Suomessa syntyneiden äitien kohdalla. Yhden ja kahden aikuisen kotitalouksien lisäksi pieni osuus lapsista kotiutui kolmen sukupolven talouksiin tai ”kommuunikotitalouksiin”, joissa asui äidin lisäksi useampi samaan ikäluokkaan kuuluva henkilö.

 

Lasten perhesuhteet ulottuvat kotitalouden ulkopuolelle

Kyselylomakkeeseen äidit (199 vastaajaa) listasivat henkilöt, jotka heidän henkilökohtaisen käsityksensä mukaan kuuluivat vastasyntyneen perheeseen. Aineisto osoitti lasten perheiden usein laajenevan kotitalouden ulkopuolelle. Lasten perheet sisälsivät keskimäärin seitsemän henkilöä äidin ja vauvan lisäksi. Tämä on paljon verrattuna siihen, että lomakevastaajien kotitalouksista 61 prosenttia oli kolmen hengen talouksia.

Äidit nimesivät lapsen perheenjäseniksi laajasti ihmisiä usein kolmesta perhesukupolvesta: lapsen isän, sisaruksia, isovanhempia, tätejä, setiä ja serkkuja. Perhekokoonpanoissa korostuivat äidin puoleiset sukulaiset ja muut äidille läheiset henkilöt. Lapsen isovanhemmat nimettiin hyvin usein perheeseen kuuluviksi. Yli 80 prosentissa kokoonpanoista oli mainittu lapsen isoäiti äidin puolelta.

 

Millaisia suhteita olisi tuettava vanhempien eron tai kuoleman jälkeen?

Lakia lapsen huollosta ja tapaamisesta uudistetaan. Taustalla on pyrkimys tukea parhaalla mahdollisella tavalla lasten perhesuhteiden jatkuvuutta erityisesti vanhempien eron yhteydessä.

Nykyisin voimassa olevan lain mukaan tapaamisoikeus voidaan vahvistaa oikeudellisesti sitovasti vain lapsen ja tämän vanhemman välille. Uudistustyössä pohditaan kuitenkin nyt myös sitä, pitäisikö tapaamisoikeutta laajentaa koskemaan sellaista lapselle läheistä henkilöä, jolla on ollut merkittävä rooli lapsen elämässä. Voisiko siis mummi tai ukki, äiti- tai isäpuoli, tai muu läheinen aikuinen olla lapselle vanhempaan verrattavissa oleva perheenjäsen, jonka tapaamisoikeus tulisi vahvistaa laissa esimerkiksi vanhempien eron yhteydessä tai kuolemantapauksen sattuessa?

Helsingin Sanomien artikkelissa tuotiin esiin isovanhempien suru siitä, että ero saattaa katkaista yhteyden lastenlapsiin. Jutussa huomioitiin perheiden monimuotoistuminen ja näkemys siitä, että yhteys isovanhempaan tai muuhun tärkeään aikuiseen lapsen elämässä saattaa olla merkittävä hyvinvointia tukeva seikka. Toisaalta tuotiin esiin huoli siitä, että riitaisissa eroissa tapaamissopimuksen vahvistaminen useiden eri henkilöiden kanssa saattaa poikia pitkittyneitä oikeustaisteluja.

Läheisiä ja merkityksellisiä ihmissuhteita on vaikeaa, ellei mahdotonta ohjata lainsäädännöllä. Artikkeliin haastateltu Suomen sovittelufoorumin Vaula Haavisto korostaakin sovittelun merkitystä konfliktien purkamisessa. Kunnat ovat velvollisia tarjoamaan sovittelua ja vaikeiden erokiistojen selvittelyssä on otettu käyttöön muitakin keinoja viime vuosina. Sovittelussa ääneen pääsevät kuitenkin lähinnä lapsen viralliset huoltajat. Isovanhempia tai muita lapsen elämässä tärkeitä aikuisia (esimerkiksi äiti- tai isäpuolia) ei itsestään selvästi pidetä asianosaisina.

 

Keinoksi perhesuhteiden kartoittaminen

Olisiko lapsen suhdetta isovanhempaan tai muuhun hänelle läheiseen henkilöön mahdollista tukea viranomaiskäytäntöjä muuttamalla? Voitaisiinko lapsen asioita ratkova viranomainen velvoittaa perehtymään siihen elettyjen läheissuhteiden muodostelmaan, jonka ympäröimänä lapsi on elänyt ja jossa saanut hoivaa ja huolenpitoa?

Helsinkiläisvauvojen perhesuhteita on edellä mainitussa tutkimuksessa kartoitettu äitien henkilökohtaisten käsitysten näkökulmasta. Koska monien vastaajien kohdalla oli kyse ensimmäisestä ja vielä kovin pienestä lapsesta, perhekokoonpanot luultavasti ilmentävät myös äitien toiveita lapsen elämässä tärkeistä ihmisistä. Joka tapauksessa perheen ulottuminen mitä moninaisimpiin suhteisiin kotitalouden ja juridisesti vahvistetun vanhemmuuden ulkopuolella kertoo, että monet ymmärtävät perheen varsin laajaksi.

Isovanhemmat saattavat edustaa lapsen elämässä pysyvyyttä, kun aikuisten parisuhdepolut mutkittelevat. Lapsen hyvinvoinnin turvaamiseksi olisi hyödyllistä ryhtyä suhtautumaan muihinkin kuin lain tunnustamiin vanhempiin lapsen mahdollisina perheenjäseninä.

Kaikki mummit ja ukit eivät ole lapsen elämässä aktiivisesti läsnä huolehtimassa, hoivaamassa ja kasvattamassa. Mutta monet ovat. Jos lapsen elämässä merkitykselliset suhteet kartoitetaan huolellisesti, tarpeettomalta suhteiden katkeamiselta vanhempien eron tai kuoleman yhteydessä voidaan välttyä. Viranomaistyössä tähän voitaisiin turvautua konfliktitilanteissa ja silloin, kun ilmenee huoli lapsen hyvinvoinnista.

 

Kirjoittaja: Anna-Maija Castrén
Kuvat: Pixabay