Kategoria: Tutkimusta tekemässä

Mitä itsellisten äitien lapsiperheistä tiedetään?

Posted on by Kitti Suoranta
Lukuaika: 5 min.

Itsellisten äitien lapsiperheiden määrä kasvaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Perheisiin liittyvä tieto on edelleen pistemäistä ja epävarmaa.

 

Jos saisin esittää hyvälle haltijalle kolme väitöskirjani aiheeseen liittyvää tiedollista toivetta, yksi niistä olisi tämä: anna minulle varma tieto siitä, miten paljon Suomessa on itsellisiä äitejä.

Viimeistelen parhaillaan perhesosiologian väitöstutkimusta, jota varten olen kartoittanut, millaista tietoa tästä ryhmästä on Suomessa saatavilla. Itsellisillä äideillä tarkoitan naisia, jotka ovat toteuttaneet lapsitoiveensa lahjasolujen avulla tai siten, että lapsen biologinen isä on ollut mukana vain raskauden alulle saamisessa.

Hyvältä haltijalta haluaisin myös kysyä, kuinka moni näin lapsiperheellistyneistä naisista Suomessa vastaa ainoana aikuisena lapsen elämään ja arkeen liittyvistä kuluista ja hoivasta – huolimatta siitä, onko naisen elämässä mukana parisuhdekumppania vai ei.

Hups, siinä meni jo kaksi toivetta. Avataanpa tarkemmin näiden kahden toiveen taustaa, ja palataan kolmanteen myöhemmin.

 

Itsellinen äitiys normalisoituu, mutta tutkimustietoa on niukasti

Vaikka itsellisistä äideistä kirjoitetaan lehdissä harva se päivä, ja he ovat tehneet omia polkujaan näkyväksi esimerkiksi podcast-sarjassa ja yleistajuisessa tietokirjassa, akateemista tutkimusta heistä ei ole Suomessa juurikaan julkaistu.

Itsellisen naisen ja äidin käsitteet ilmaantuivat suomenkieliseen puheenparteen avustetun lisääntymisen sääntelystä käydyn keskustelun yhteydessä vuosituhannen taitteeessa. Englanninkielinen käsite single mother by choice (SMC) sai alkunsa Yhdysvalloissa 1980-luvulla itsellisten äitien vertaistoiminnassa ja kansalaisaktivismissa, ja sitä on käytetty yleisesti myös anglo-amerikkalaisessa tutkimuksessa [1]. Iso-Britanniassa, samoin kuin Tanskassa ja Ruotsissa, käytetään myös sooloäidin (solo mother, solomor) käsitettä.

Vapaasti saatavilla oleva määrällinen tieto itsellisistä äideistä ja heidän lapsiperheistään on luonteeltaan hyvin fragmentaarista.

En varmasti ole ensimmäinen yhteiskuntatieteilijä, joka hiljaa kiroaa mielessään sitä, ettei kiinnostavasta  ja monimutkaisesta sosiaalisesta ilmiöstä saa helposti kauniita kuvaajia. Mutta jos numeroiden perässä juoksee riittävän pitkään, tarttuu haaviin väistämättä joitain havaintoja.

 

Kolme yritystä hahmottaa itsellisten äitien määrää

Selvitimme Avioliittoperheen tuolla puolen -hankkeessa helsinkiläisnaisten lapsiperheellistymisen polkuja silloin, kun nainen ei ole avioliitossa lapsen biologisen isän kanssa. Tähän perusjoukkoon kuuluu muitakin kuin itsellisiä äitejä, esimerkiksi niitä, jotka ovat saaneet lapsen heteroavoliitossa tai samaa sukupuolta olevan kumppanin kanssa. Osa äideistä taas asuu syystä tai toisesta eri kotitaloudessa lapsen toisen, juridisesti vahvistetun vanhemman kanssa.

Hankkeessa olemme usein kuvanneet yksin lapsen saaneiden naisten lukumäärää viittaamalla THL:n koostamaan Perinataalitilastoon, joka perustuu suoraan synnyttäjiltä synnytyssairaaloissa kerättyyn tietoon. Vuodesta 2018 lähtien synnytyslaitosten tiedonkeruussa on THL:n mukaan tapahtunut muutoksia, minkä johdosta tätä tuoreempaa tietoa tästä synnyttäjien osuudesta ole saatavilla.

Perinataalitilaston perusteella vuonna 2017 Suomessa noin yhdeksän prosenttia (4 500) kaikista vauvoista syntyi naisille, jotka asuivat yksin ja joiden parisuhdestatuksesta ei ollut tietoa. Näistä naisista vain pieni osa lienee hankkinut lapsen lähtökohtaisesti ilman toista elatusvelvollista vanhempaa. Lukujen taustalta löytynee lisäksi kumppanuusvanhemmuusjärjestelyitä, apilaperheitä sekä erilaisia raksi ruutuun -määritelmiä pakenevia suhdemuodostelmia, joissa lapsi on saanut alkunsa.

Itsellisten äitien lukumäärää voi lähestyä myös tarkastelemalla hedelmöityshoitotilastoja sekä erityissairaanhoidon lahjasoluhoitolähetteitä. THL:n mukaan sellaisten synnytysten määrä, jossa synnyttäjä on siviilisäädyltään naimaton ja raskaus on saanut alkunsa hedelmöityshoidoilla, on kymmenessä vuodessa lähes kaksinkertaistunut. Vuonna 2011 tällaisia syntymiä tilastoitiin koko Suomessa yhteensä 169, ja vuonna 2021 näiden synnytysten määrä oli 318.

Huomionarvoista on, että näiden synnytysten määrä on lisääntynyt huolimatta siitä, että itselliset naiset ja naisparit joutuivat vuoteen 2019 saakka hakemaan hedelmöityshoitoja yksityisiltä klinikoilta, siis rahoittamaan hoidot itse.

Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirissä hedelmöityshoidot avattiin itsellisille naisilla ja naispareille vuoden 2019 lopulla. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että lahjasiittiöhoitoja alettiin ensimmäistä kertaa tarjota julkisella puolella. HUS:n Lisääntymislääketieteen yksikössä oli tehty vuoden 2022 loppuun mennessä kaikkiaan lähes 450 lahjasiittiöhoitoa. Itsellisten naisten osuus lahjasiittiöhoidoista on vaihdellut 60–70 prosentin välillä. Itsellisten naisten hyväksyttyjä lähetteitä lahjasoluhoitoihin oli vuoden 2022 loppuun mennessä noin 350. (2.) Osa itselliseksi luokitelluista naisista saattaa suunnitella lasta kumppanuusvanhemman kanssa tai osana kolmiapilaperhettä, mutta määrällistä tietoa tällaisista valinnoista ei toistaiseksi kerry mihinkään.

Kela myöntää elatustukea perheille, joissa on vain yksi elatusvelvollinen huoltaja.  Itsellisen äidin lapsiperheessä äiti on lapsen tai lasten ainoa elatusvelvollinen huoltaja, riippumatta siitä, mitä keinoja raskauden alkuun saattamiseksi on käytetty.  Kolmas ja edellistä inklusiivisempi lähestymistapa itsellisten äitien lukumäärän tavoittamiseen onkin tarkastella elatustukea saavien huoltajien ja lasten kokonaismäärää.

Kelan tilastojen mukaan alle 18-vuotiaita, elatustukea saavia lapsia oli koko Suomessa vuonna 2021 yhteensä 12 750, mikä on 1300 lasta enemmän kuin vuonna 2009 [3]. Laki ja perheiden monimuotoisuus -raportin mukaan Suomessa oli vuoden 2021 lopussa yhteensä 20 365 5–17-vuotiasta lasta, joiden toista vanhempaa ei ollut vahvistettu.

Tilastokeskuksen mukaan sellaisia lapsia, joilla ei ole toista juridista vanhempaa, on siis lähes tuplasti enemmän kuin sellaisia lapsia, joista Kelan tilaston mukaan maksetaan elatustukea. Ero luvuissa voi liittyä esimerkiksi siihen, että kaikki Kelan elatustukeen oikeutetut eivät ole sitä hakeneet, mutta on hankala sanoa, voisiko ero selittyä tällä kokonaan.

Tutkimustani varten haastatelluista äideistä osa ei ollut koskaan kuullutkaan elatustuesta. Joukossa oli myös niitä, jotka eivät yksinkertaisesti halunneet viedä lapsen isyyteen liittyviä yksityiskohtia missään muodossa viranomaisten pöydälle.

 

Suomalainen järjestelmä ei tunnista itsellisen äidin lapsiperhettä

Syntyvyyden lasku huolestuttaa poliittisia päättäjiä. Olisiko nyt syytä kiinnostua niistä ryhmistä, kuten itsellisistä äideistä, joiden kohdalla syntyvyys tällä hetkellä nousee?

Itsellisen äidin lapsiperheistä saatavilla oleva tieto ja sen luonne kertovat, että kyseessä on ilmiö, jota ei suomalaisessa yhteiskunnassa ei riittävästi tunnisteta. Tällöin on vaarana, että pimentoon jäävät myös tähän väestöryhmään kuuluvien mahdolliset tarpeet.

Tutkimuksessani olen valinnut kutsua itsellisen äidin lapsiperheiksi kahdenlaisia perheitä: niitä, joissa lapsen syntymään johtanut raskaus on saanut alkunsa lahjasoluhoidoilla, sekä niitä, joissa raskaus on alkanut satunnaisen seksikontaktin seurauksena. (Perustelen tämän valinnan tarkemmin vertaisarviossa olevassa tutkimusartikkelissani [4])  Jokainen haastattelemani nainen oli haastatteluhetkellä tilanteessa, jossa vastasi yksin lapsen hoivajärjestelyistä ja elatuksesta.

Tutkimuksen yhteydessä tekemieni valintojen ja rajausten valossa ymmärrän, että uusien luokitusten luominen koko väestöä koskevan perhetilastoinnin pohjaksi ei liene aivan yksinkertaista.

Itsellisen äidin lapsiperhe on kuitenkin olemassa oleva sosiaalinen tosiasia, jonka nykyistä laajempi huomioiminen olisi suotavaa esimerkiksi perheisiin liittyvissä laajemmissa tilastokatsauksissa. Mallia perheellisen väestön tilastointiin voisi hakea esimerkiksi Tanskasta, jossa lapsiperheiden väestöosuuksia kuvaavassa taulukossa on eritelty yhteensä 37 erilaista lapsiperhemuotoa.

Kuvakaappaus Tanskan tilastokeskuksen julkaisusta Børn og deres familier 2018, sivu 33.

Kuten Helsingin Sanomien “itsellisen äitiyden hintaa” käsittelevässä jutussa hyvin käy ilmi, lapsitoiveen toteuttaminen itsellisenä henkilönä vaatii lähtökohtaisesti monenlaisia resursseja. Kansainvälisistä tutkimuksista löytyy näyttöä, jonka mukaan itsellisesti lapsen saavat naiset ovat usein keskimäärin muita ensisynnyttäjiä iäkkäämpiä ja korkeammin koulutettuja.

Tältä tietopohjalta uskallan päätellä, että lapsiperhearjen haasteisiin pystynevät parhaiten vastaamaan ne itselliset äidit, joilla on käytössään tukiverkostoja tai varaa palkata apua lapsen hoitoon. Naisvaltaisten alojen alhaisempi tulotaso ja toisen aikuisen palkkatulojen puuttuminen tekee kuitenkin kaikkien yksinhuoltajien ja erityisesti itsellisten äitien tilanteesta kahden aikuisen kotitalouksia haavoittuvamman. Suomessa kattavaa väestötason analyysia itsellisten äitien sosioekonomisesta taustasta tai tilanteesta ei ole tehty, eikä sellaista voida tehdä, jollei perhetilanteelle löydy vastaavuutta väestörekisterin perheluokituksista.

Sitä odotellessa, kolmas toiveeni hyvälle haltijalle koskee laadullista tietoa.

Oi hyvä haltija, kerro minulle, miten itsellisten äitien lapsiperheissä pärjätään? Voitaisiinko  yhteiskunnassamme huomioida nykyistä paremmin näiden perheiden tarpeet?

 

Lähteet

[1] Graham, Susan & Layne, Linda L. 2021. “Sexism, Separatism and the Rhetoric of Selfishness: Single Mothers by Choice in the US and UK”. Teoksessa: Selfishness and selflessness. New Approaches to Understanding Morality, toim. Linda L. Layne. New York: Berghahn Books.

[2] HUS 2023. Lisääntymislääketieteen yksikkö. Savolainen-Peltonen, Hanna. Henkilökohtainen tiedoksianto 20.1.2023.

[3] Kela 2022. Kela analytiikkayksikkö. Henkilökohtainen tiedoksianto 30.5.2022.

[4] Helin, Vaula (vertaisarviossa). Uuden lapsiperhemuodon tilanraivaajat. Miespuoliset jäsenkategoriat itsellisten äitien haastattelupuheessa

 

Vaula Helin on Suomalaisen Tiedeakatemian asiantuntija, joka viimeistelee sosiologian väitöskirjaa Itä-Suomen yliopistossa. Hän on myös toinen kirjoittaja lapsettomuushoidoista kertovassa kirjassa Jatulintarha – Lisääntymisemme oudot polut (Kustantamo S&S 2021), jossa Paula Ojanen kertoo itsellisen naisen polusta vanhemmuuteen.

Takaisin kotiin

Posted on by Anu Kinnunen
Lukuaika: 2 min.

Pandemia on pakottanut tutkijoita palamaan kotimaihinsa. Yksineläviä tutkiva Anu Kinnunen keskeytti tutkijavaihdon Portugalissa ja järjesti oman arkensa yksinelävänä uusiksi.

“Hi! I moved to Finland for unlimited period, stay safe!”

Korona katkaisi tutkijavierailuni Portugaliin. Palaan kotimaahan ja karanteeniin maaliskuun puolivälissä.

Kansainvälistyminen on akateemisessa maailmassa tärkeää. Kansainväliset kontaktit ja tutkimukseen perehtyminen ulkomailla ovat keskeinen osa tutkijaksi kasvamista. Näin ajattelevat myös tutkimusten rahoittajat. Koronan vuoksi vaihto-opiskelijat on nyt kutsuttu kotiin ja useat kansainväliset konferenssit siirtyvät vuodella, koska online-tapahtumiksi nämä satojen tai tuhansien osallistujien tapahtumat eivät helposti taivu.

Omalla kohdallani tutkijavierailun keskeytyminen vaikuttaa myös uudessa maassa orastaneisiin ihmissuhteisiin. Paikalliset verkostoni Portugalissa koostuivat tutkijakollegoista ja Tinder/Bumble-tuttavista. Newton-kissa kehräsi luonani päivittäin, mutta nyt sekin on lentänyt Brasiliaan kämppikseni mukana.

“Hi! I moved to Finland for unlimited period, stay safe!”

Sama viesti lähtee moneen suuntaan. Korona huojuttaa vahvasti tuoreita ystävyyssuhteitani. Tai ehkä se olenkin minä, joka suuntaa nyt huomionsa toisaalle. Vanhojen, pitkäaikaisten suhteiden luotettavuus korostuu kriisin kynnyksellä.

Suomessa karanteenissa minulla on aikaa pohtia, mikä on minun koronaperheeni. Iäkkäitä vanhempia en ainakaan aio alkuun tavata. Niin rakas kuin oma koti onkin, linnoittautuminen sinne tuntuu yksinäiseltä. Päätän muuttaa ystäväni luokse ennalta määräämättömäksi ajaksi.

Ystäväni lisäksi en tapaa ensimmäisen kahden viikon aikana ketään, mutta en koe itseäni kovinkaan eristäytyneeksi. Ajatus siitä, että voin joka aamu liittyä online-meditaatioon tai osallistua alone-together-tansseihin, rauhoittaa. Netissä on nyt juuri sellaista pöhinää, jota ensimmäisten viikkojen aikana Portugalissa kaipasin. Yhteisöt, joihin kuulun, ovat yht’äkkiä saatavilla helpommin kuin koskaan aikaisemmin. Väitöskirjan tekeminen karanteenissa luonnistuu hyvin. Oikeastaan päivittäinen tekeminen ei kovin paljoa poikkea työskentelystäni Portugalilaisessa kirjastossa.

Yksin elävän ihmisen kohdalla korona-aika nostaa esiin elämän merkitykselliset ihmissuhteet erityisellä tavalla. Jos voin tavata vain yhtä henkilöä, kenet valitsen? Parisuhteessa elävillä vastaus on usein varsin helppo. Sinkkujen kohdalla tilanne voi olla toinen. Monilla sinkuilla on erilaisia verkostoja ja kaveriporukoita, muttei välttämättä yhtä niin läheistä ihmistä, jonka luokse voisi muuttaa. Toisaalta pitkään yksin asuneelle toisen luokse muuttaminen voi tuntua ahdistavalta. Meillä on usein ajatus, että yksin pitää pärjätä.

Yksilökeskeisessä maailmankuvassa yksilö nähdään kaiken keskipisteenä ja vastuullisena omista olosuhteistaan ja valinnoistaan. Korona herättää meidät keskinäisestä kilpailusta kollektiiviseen toimintaan ja ajatteluun, kuten tutkija Timo Miettinenkin on huomauttanut.

Torikokoukset on kielletty, mutta kollektiivisuudella tarkoitankin itseä laajempaa huomiointia ja välittämistä. Kuinka voin osaltani edesauttaa kaikkien parasta mahdollista selviämistä tässä tilanteessa? Tekojen ei aina tarvitse olla suuren suuria. Voi vaikka kutsua ystävän kävelylle, joko turvavälillä tai puhelinyhteyden välityksellä, tai kysyä, miten sukulaiset ja tuttavat ovat eristyksissä pärjänneet.

Yksineläviä korona varmastikin herättää pohtimaan, miten jatkossa voi varautua tilanteeseen, jossa suositellaan sosiaalista eristäytymistä. Ehkä etukäteen sopiminen siitä, keneen tällaisissa tilanteissa voi turvautua, yleistyy.

Miten käy tutkijavaihtoni? Jätin lakanakassin odottamaan Portugaliin ja suunnittelen palaavani Coimbraan vielä syksyllä. Tuskin kukaan vielä tietää, millainen kolaus korona lopulta on kansainvälisyyteen kannustavalle tutkijayhteisölle. Palataanko takaisin siihen, miten toimittiin ennen, vai muuttuuko akateemisessa työssä jokin pysyvästi?

Koronakriisiä seuranneet rajoitukset vaikuttavat ihmisten läheissuhteisiin eri tavoin, riippuen esimerkiksi iästä, elämäntilanteesta, asumisjärjestelyistä sekä läheissuhteiden määrästä. Läheissuhteet poikkeustilassa -sarjan teksteissä tarkastellaan pandemian seurauksia ihmisten väliselle kanssakäymiselle erilaisissa elämänvaiheissa.

Sarjan muut kirjoitukset

Kitti Suoranta: Orgiat ruton jälkeen?

Kaisa Kuurne & Johanna Sarlio-Nieminen: Synnytysosastojen koronarajoitukset paljastavat synnyttäjien ja sairaalan näkökulmaerot

Mia Niemi: Ikääntyneiden ongelmat kasaantuvat eristyksessä

Anna Heinonen: Kommuunikodissa kämppis voi olla lähellä mutta vieras

Ella Sihvonen: Koronakeväänä etätyö ja perhe-elämä sulautuvat yhteen

Aino Luotonen: Ystävien virtuaalisista illanistujaisista jää puuttumaan jotain tärkeää

Anna-Maija Castrén: Pysykää kotona! Missä niistä?

Heidi Ruohio: Poikkeustila vaikuttaa kansainvälisiin adoptioihin

Vaula Tuomaala: Vauvan kanssa välitilassa

Äiti kirjoittaa nyt yhteenvetoa

Posted on by Ella Sihvonen
Lukuaika: 5 min.

Miten yhdistää artikkeliväitöskirjan yhteenvedon kirjoittaminen, päivätyö ja lapsiperhearki? Oma ratkaisuni hankalaan yhtälöön oli poistua hetkeksi kotoa.

”Hei, sä et ole jutellut mulle viikkoon. Ja voisit käydä kampaajalla!”

Näin sanoi lapseni tultuaan koulusta kotiin, kun heittäydyin rupattelemaan hänen kanssaan pitkästä aikaa. Olin töistä vuosilomalla ja jättänyt väitöskirjani esitarkastukseen muutamaa tuntia aikaisemmin. Ehkä kommentissa oli ripaus esiteinin viiltävää sarkasmia, mutta on varmasti täysin totta, etten ollut kohdannut kunnolla ketään läheisistäni useaan viikkoon tai kuukauteen.

Aloitin väitöskirjani yhteenveto-osuuden kirjoittamisen toden teolla vuoden 2019 helmikuussa. Suomalaista perhepolitiikkaa käsittelevä väitöskirjani koostuu neljästä artikkelista, joista kolme on julkaistu ja yksi edelleen arvioitavana tieteellisessä lehdessä.

Vertaisarvioitujen  tieteellisten artikkeleiden lisäksi artikkeliväitöskirjaan vaaditaan yhteenveto-osuus, jossa käydään läpi väitöskirjaan liittyvää ajankohtaista tutkimuskirjallisuutta, esitellään käytetyt teoriat ja sovelletut tutkimusmenetelmät sekä kootaan yhteen artikkeleiden keskeiset tulokset.

Artikkeliväitöskirjan yhteenveto on muutakin kuin jo julkaistujen artikkeleiden referointia. Yhteenvetoa kirjoittaessa väitöskirjan tekijä joutuu astumaan ikään kuin askelen taaksepäin, arvioidakseen yksittäisten artikkeleiden tuloksia laajemmasta näkökulmasta.

Tutkimusmatkoja äitiyteen -teoksessa (Duodecim) tutkija-äidit kuvaavat äitiyden ja tutkijatyön yhdistämisen karikoita, mutta myös onnistumisia. Kirjassa Hanna Heikkinen kirjoittaa äiti- ja tutkijaroolien sopuisasta rinnakkaiselosta, mutta myös yhteentörmäyksistä tavalla, joka pätee myös muuhun kuin tutkijatyöhön:

”Hermostunut äiti naputtelee töissä pöytää kiireisen tutkijan yrittäessä saada edes jotain valmiiksi ennen kuin kello soi ja täytyy hakea lapset. Tutkija puolestaan kurkkii niskan takana väsyneen äidin tullessa töistä, rähistessä esikoisen kanssa ja riipiessä kurahousuja kahdelta lapselta. Artikkeli odottaa viimeistelyään.”

Vaativan ajatustyön, läheisten suhteiden vaalimisen ja lasten tarpeiden yhdistämisen vaikeus tuli myös minulle tutuksi väitöskirjaprosessin eri vaiheissa. Työ seurasi mielessä kotiin ja joskus artikkeleiden kirjoittamisen aikarajan lähestyessä ‘off-nappulaa’ oli työpäivän päätyttyä vaikea painaa. Väitöskirjan viimeistelyvaiheessa tilanne ei helpottunut, vaan olotila korostui yhteenvetoa kirjoittaessa. Tällaisen useita tuloksia yhteen kokoavan kudelman kirjoittaminen vaatii oman kokemukseni mukaan keskeytyksetöntä uppoutumista, jonka yhdistäminen lapsiperhearkeen voi olla vaikeaa.

Kuva: Ella Sihvonen

Ajatustyön tilaa etsimässä

Yhteenvedon kirjoittamisen aikaan  olin kokopäivätyössä, joten kirjoittaminen jäi vapaa-ajalle. Kolmilapsisessa perheessä tämä tarkoitti erilaisten lyhyiden ajanjaksojen hyödyntämistä: aikaisia aamuja, myöhäisiä iltoja ja satunnaisia viikonloppuja. Vähintään kerran viikossa pyrin tekemään niin sanotun tuplavuoron eli jäin työpäivän päätteeksi iltamyöhään työstämään yhteenvetoa.

Vaikka olinkin luova keksimään aikoja ja paikkoja  kirjoittamiselle – kirjoitin lasten harrastusten aikana, jalkapallokentän laidalla ja liikuntasalien pukuhuoneissa – kirjoittaminen eteni heikosti. Yhteenvedon laaja kaari alkoi hahmottua mielessäni, mutta aikaa ja tilaa uppoutumiselle oli liian vähän.

Töissä työtehtävät veivät mennessään, mutta kotona odotin iltaa poissaolevana ja ärtyneenä. Mieleni seikkaili yhteenvedon kirjoittamattomilla sivuilla samalla kun tarkastin lasten läksyjä, selvitin riitoja ja kuuntelin murheita. Tilaa pitkäjänteiselle ajatustyölle oli liian vähän, mutta en myöskään pystynyt vastaamaan lasten tarpeeseen tulla kuulluksi ja huomioiduksi, puolisosuhteen huomioimisesta nyt puhumattakaan.

Tiina Äikäs ja Aila Mustamo ovat analysoineet  lasten- ja nuortenkirjojen tarjoilemia kuvauksia tutkijavanhemmista. Tavalla tai toisella lapsilleen etäiset ja työhönsä uppoutuneet vanhemmat oli yksi, joskaan ei ainoa, lasten- ja nuorten kirjoista esiintynyt tapa kuvata tutkijoina työskenteleviä vanhempia.

Oman kokemukseni mukaan työhön uppoutuvan tutkijan rooli korostuu työvaiheessa, jossa tutkimuksen laajat kaaret sekä asioiden ja käsitteiden väliset suhteet etsivät kuumeisesti muotoaan. Erityisesti tämä työvaihe on vaikeasti sovitettava perhearkeen ja läsnäoloa vaativiin läheissuhteisiin. Off-nappula toimii rajatumpien tutkimusvaiheiden kanssa, mutta laajojen kaarien ajattelu edellyttää häiriötöntä keskittymistä.

Kuva: Ella Sihvonen, Lehtileike (HS, 26.1.2019)

Vapaaksi arjen velvoitteista

Ratkaisin omalta kohdaltani väitöskirjan viimeistelyvaiheen karikot hakemalla töistä kolme viikkoa opintovapaata ja pitämällä vuosilomia. Tiesin kuitenkin, että pelkkä poissaolo työstä ei riitä vaan minun on päästävä myös pois kodista.

Riikka Rinnan kertoo Tutkimusmatkoja äitiyteen -teoksessa kenttätyöjaksoistaan Pohjois-Ruotsissa:

”Olin laskenut työajan tarkkaan: pohjoisen yöttömässä yössä oli monta hiljaista tuntia jolloin tehtäviä saattoi viedä eteenpäin ja siten ostaa enemmän yhteistä aikaa lapsen kanssa. Lähdin siis Lappiin yksin ja työskentelemällä pitkiä päivä olin lapseni luota pois lyhyemmän aikaa.”

Tämä oli myös oma ajatukseni kirjoitusvapaan taustalla: vapaana henkisistä ja konkreettisista arjen velvoitteista pystyisin uppoutumaan kirjoitustyöhön siten, että kokonaisuudessa voittaisivat kaikki  – sekä minä ja väitöskirja, että perheeni.

Löysin täydellisen paikan vetäytymiselle Hangon Tvärminnestä, Helsingin yliopiston eläintieteelliseltä asemalta, jossa olin viimeistellyt  myös väitöskirja-artikkeleita. Nyt yhteenvetovaiheessa vietin siellä  kaksi viikkoa kirjoituspöydän ääressä. Ensimmäisen kirjoitusvapaajakson jälkeen olin kaksi viikkoa palkkatyössä ja kotona, minä aikana väitöskirjaohjaajani lukivat ja kommentoivat työtä. Sen jälkeen lähdin vielä viikoksi pois kotoa kirjoittamaan.

Kuva: Ella Sihvonen

Läheissuhteiden kannatteleva voima

Ensimmäisen kirjoitusvapaajakson alussa vapaan tutkijaäidin huuma suli muutamassa päivässä ja tilalle tuli pakokauhu. Jäin jälkeen asettamistani tavoitteissa. Paniikin hetkellä turvauduin ystävä-kollegoiden vertaistukeen. Heidän viestinsä oli lohdullinen ja kannustava: “Kirjoittamisen suhteen teet jo varmasti kaikkesi, mutta et voi nopeuttaa ajatteluasi”. Keskityin kollegoiden neuvoja noudattaen ajattelun ja kirjoittamisen lisäksi hengittämiseen ja lepoon.

Vaikka eristäytyminen tarkoitti läheissuhteiden velvoitteista irtautumista, se paradoksaalisesti vaati vahvat ja kannattelevat suhteet läheisiin. Puoliso, joka jäi kotiin pyörittämään lapsiperhearkea, joutui tukemaan väitöskirjan loppuunsaattamista kumppanin roolissa ja myös vakuuttamaan lasten toisena vanhempana, että ratkaisu on kokonaisuuden kannalta paras. Hänen viestinsä oli selkeä: “Kyllä me pärjätään. Teet sen nyt vaan valmiiksi.”

En saanut yhteenvetoa läheskään valmiiksi kirjoituslomalla, mutta palattuni Tvärminnestä kotiin, kirjoitin yhteenvetoa kiivaammin kuin koskaan aikaisemmin. Vetäytyminen kantoi hedelmää: olin päässyt sellaiseen kirjoituksen flow’hun, josta olin haaveillut. Lapset tottuivat siihen, että kirjoitin joka ilta. Yllättäen sain myös lapsilta kannustusta, vaikka en sitä olettanut tai osannut odottaa. Minulle tuotiin iltakahveja tietokoneen ääreen ja kannustavia viestejä ilmestyi vaivihkaa paperipinojen päälle.

Kuva: Ella Sihvonen

Kevät oli raskas eikä siitä puuttunut epätoivon hetkiä, mutta onnistuin palauttamaan väitöskirjan esitarkastukseen kevään viimeiseen jättöpäivään mennessä. Näin jälkikäteen ajateltuna tärkeimmät aikataulussa pysymiseen vaikuttaneet asiat olivat suunnitelmallisuus, mahdollisuus vetäytyä kirjoitusretriitteihin, sekä läheisten ja kollegoiden tuki. Tällä hetkellä odotan esitarkastuslausuntoja ja valmistaudun tekemään viimeisiä korjauksia käsikirjoitukseen.

Väitöskirjan viimeistelyssä en kuitenkaan aio kiirehtiä,  vaan pyrin huomioimaan jaksamiseni ja kokonaisvaltaisen hyvinvointini paremmin. Vaikka onnistuinkin kirjoittamaan väitöskirjan yhteenvedon perheen ja kokopäivätyö aikapaineessa, tiukka aikataulutus ja kevään ponnistelu on vaatinut veronsa. Omasta hyvinvoinnista huolehtiminen on selvästi unohtunut. Olen kantapään kautta joutunut huomaamaan, että suoritusvapaan joutenolon merkitystä palautumiselle ei voi liikaa korostaa.

 

Hyödyllisiä näkökulmia artikkeliväitöskirjan yhteenvedon kirjoittamiseen:  

Pirjo Nikanderin ja Nellin Piattoevan blogi -kirjoitus yhteenveto-osuuden kirjoittamisesta

Elsa Saarikkomäen ja Natalia Olluksen teksti vertaistuesta

 

Helsingin yliopiston vetäytymispaikkoja:

Helsingin yliopistolla on Tvärminnen eläintieteellisen aseman lisäksi tutkimusasemia mm. Lammilla, Kilpisjärvellä ja Hyytiälässä. Tutkimusasemilla Helsingin yliopiston perustutkinto- ja jatkotutkinto-opiskelijat sekä muu tutkimushenkilökunta voivat omakustanteisesti majoittua esimerkiksi kirjoitustyötä tehdäkseen. Tutkimusasemat ovat ensisijassa luonnontieteiden opiskelijoiden ja tutkijoiden käytössä, mutta niitä voivat hyödyntää myös muiden tiedekuntien opiskelijat ja tutkijat.

Muiden yliopistojen tutkimusasemista ja niiden palveluista kannattaa kysyä tarkemmin omasta yliopistosta.

Lue aiheesta lisää

Äitiyrittäjä taipuu intensiivisen vanhemmuuden vaatimuksiin

Äitiys on samaan aikaan henkilökohtaista ja universaalia

Mistä on aviottomat äidit tehty?

Posted on by Vaula Tuomaala
Lukuaika: 5 min.

Aviottomat äidit nähtiin vielä sata vuotta sitten langenneina hylkiöinä, mutta 2000-luvulla siviilisääty ei enää määritä äidin arvoa. Äitiyteen ilman kumppania päätyvät nykynaiset tekevät usein hyvin harkitun valinnan, jollaista aviottomien äitien ja lasten oikeuksien esitaistelijat tuskin pystyivät kuvittelemaan.

 

“Aviottomat äidit. Mikä on tutkimuksesi pointti? Eihän tässä porukassa ole mitään eroa avioliitossa eläviin!”

Tällaisia kommentteja olen kuullut tutkimusaiheestani, lapsiperheellistymisestä ilman (hetero)avioliittoa. Kyseenalaistuksissa on se hyvä puoli, että ne pakottavat kaivamaan esiin perusteluita ja tarkentamaan näkökulmaa.

Tutkimusaineistoni äitejä yhdistää siis se, että he eivät ole solmineet avioliittoa lapsen isän kanssa. Perhesuhteiden tutkijana minua kiinnostaa tämä kasvava äitien joukko, jotka syystä tai toisesta päätyvät saamaan lapsen heteroseksuaalisen avioliittoinstituution ulkopuolella.

Ilman toista läsnäolevaa vanhempaa lapsen saaneita äitejä on ollut aina, mutta avioliittoinstituution ja lapsiperheellistymisen laajempi erkaantuminen on tapahtunut viimeisten vuosikymmenten aikana. Omassa lapsuudessani 1980-luvulla puhuttiin vielä au-lapsista, jolla siis viitattiin yksinäiselle äidille tai naimattomalle pariskunnalle syntyneeseen lapseen. Tuolloin en täysin ymmärtänyt käsitteen merkitystä, mutta au-lapsiin ja susipareihin liittyi jotain epäilyttävää ja paheksuttavaa.

Oltiin kuitenkin jo nykytilanteeseen johtaneen muutoksen kynnyksellä: avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten määrä alkoi kasvaa räjähdysmäisesti juuri noihin aikoihin. Kun 1980-luvun alussa vain yksi kymmenestä lapsesta syntyi avioliiton ulkopuolella, vuonna 1990 jo neljäsosa suomalaisista lapsista syntyi aviottomille äideille.

 

Helsingin kaupunginmuseo / Juha Jernvall

 

Avioton äiti ei suinkaan ole synonyymi yksinhuoltajaädille: 1990-luvun aikana avioliiton ulkopuolisen lisääntymisen yleistyminen johtui siitä, että avoliitoissa hankittiin yhä enemmän lapsia. Ennen 70-lukua ja avoliittojen yleistymistä lähes kaikki aviottomat lapset syntyivät kuitenkin yksinäisille äideille.

Nykyisin ilman kumppania elävien äitien osuus kaikista synnyttäneistä äideistä on vajaa kymmenen prosenttia. Tässä tekstissä käsittelen erityisesti heitä ja pohdin, miltä äidiksi tuleminen ilman parisuhdetta ja avioliittoinsituutiota on näyttänyt ennen ja nyt.

 

Itsestäänselvyys muuttuu yksilön valinnaksi

Eeva Jokinen kuvasi väitöskirjassaan Väsynyt äiti (1996), kuinka sukupolvien erot vaikuttavat äitiyden kokemuksiin. Jokisen tutkimien äitien oli ollut periaatteessa mahdollista valita äitiys – toisella tavalla kuin heidän omien äitiensä, joiden saatavilla ei vielä ollut ehkäisyvälineitä. Mutta vaikka naiset kuvailivat äitiyden omaksi valinnakseen, oli äitiys kuitenkin ollut heille “kulttuurisesti luonnollista” (1). Jokisen havaintojen mukaan nuoremman sukupolven äidit eivät kieltäytyneet äitiydestä sinänsä, mutta halusivat uudistaa äitiyttä olemalla parempia äitejä kuin edeltävä sukupolvi.

Naisten mahdollisuudet luoda omia tärkeysjärjestyksiään uran ja perheellistymisen suhteen muotoutuvat historiallisesti, kuten Yhdysvalloissa itsellisiä äitejä tutkinut Rosanna Herz muistuttaa. Jokisen tutkimien äitien kokemukset asettuvat jatkumoon, jossa lääketieteen ja kulttuurin murrokset ovat vähitellen raivanneet tilaa sille, että äitiys voi ylipäätään tulla ymmärretyksi valintana.

Naisten ja seksuaalivähemmistöjen yhdenvertaisia oikeuksia ajaneilla poliittisilla liikkeillä on ollut merkittävä rooli näiden 1900-luvulla tapahtuneiden muutosten puskurina. Suomessa aviottomien äitien ja heidän lastensa asemaa ajoi voimallisesti Suomen ensimmäinen naispuolinen ministeri ja ensikotien perustaja Miina Sillanpää.

 

Avioton äitiys kaksinaismoralismin puristuksessa

Miina Sillanpää työskenteli ennen poliittista uraansa pitkään palvelijattarena, ja aviottomien lasten ja äitien karu asema oli hänelle silloisessa toimintaympäristössä tuttu. Kun palvelijatar tuli raskaaksi, hänen lankeamisensa nähtiin rikoksena koko yhteiskuntaa vastaan, merkkinä ”tervettä moraalia jäytävistä tuhovoimista”, kuten historioitsija Irma Sulkunen on tuolloista ilmapiiriä kuvannut. (2)

Sillanpään elinaikana, vuosisadan takaisessa Suomessa, naisella oli pääsääntöisesti kaksi perheuravaihtoehtoa: avioliitto ja lapset tai elinikäinen naimattomuus ja selibaatti. Kaavan rikkomisesta sanktioitiin etenkin porvarillisessa kaupunkiympäristössä, jossa seksuaalinormit ja perheen rajat olivat agraari-Suomea tiukemmat. Avioliiton ulkopuolella syntynyttä lasta pidettiin merkkinä äidin siveettömyydestä ja jopa kyvyttömyydestä vanhemmuuteen. (3)

Kirkko tuomitsi 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä vahvasti avioliiton ulkopuoliset suhteet ja vastaavat kristilliset arvot näkyivät lainsäädännössä. Lähimmäisenrakkaus ei ylettynyt aviottomaan lapseen, joka oli käytännössä lainsuojaton. Jopa aviottomien äitien auttaminen katsottiin epäsiveellisyydestä palkitsemiseksi ja äideille tarkoitettuja ensikoteja koskevat ensimmäiset aloitteet raukesivat tästä syystä valtiopäivillä.

Miina Sillanpää puhuu eduskunnassa. Kuva: Työväenarkisto

Valinnan näkökulmasta kiinnostavaa on se, että julkisessa diskurssissa avioton lapsi katsottiin äidin valinnaksi, huolimatta puhetavan kaksinaismoralismista ja luokkasidonnaisuudesta. Miina Sillanpään mukaan tässä näkyi erityisen osuvalla tavalla porvarillinen mädännäisyys. (2) Valtiopäivillä 1907 Sillanpää kommentoi asiaa puheessaan näin:

[…] Pitää tuntea ne vaikuttimet ja ne syyt, jotka pakoittavat köyhälistön naisen sellaiseen asemaan missä ne ovat. Rikkaalla on rahaa mennä ulkomaille peittämään tilaansa, köyhän täytyy antaa asian tulla julkisuuteen. Siinä on ero.

Nämä 1900-luvun alun keskustelut kuulostavat nykyihmisen korvaan absurdeilta. Samaa järjettömyyttä havainnollistaa mainiosti elokuva Nuori Astrid (2018), joka kertoo maailmankuulun lastenkirjailija Astrid Lindgrenin vahinkoraskaudesta. Elokuva näyttää, kuinka aviottomana raskaaksi tulleen nuoren naisen valintoja rajasi 1920-luvun Ruotsissa tiukasti patriarkaalisen yhteisön määrittelemä hyvä.

Astrid Lindgrenille lapsineen kävi lopulta hyvin, ja niin on käynyt myös Miina Sillanpään tekemille aloitteille. Mutta millaiselta valinnalta avioton ja kumppaniton äitiys näyttää nyt, kun lisääntymisteknologiat ja uudet tavat järjestää perhe-elämää kuuluvat lapsiperheellistymisen kuvaan?

 

Ydinperhe itsellisen äidin päätöksen peilauspintana

Haastattelin väitöstutkimustani varten 30 äitiä, jotka eivät olleet avioliitossa lapsen isän kanssa. Suurin yksittäinen ryhmä aineistossani ovat naiset, jotka ovat päättäneet hankkia lapsen yksin joko vahinkoraskauden seurauksena tai hedelmöityshoitojen avulla.

Hedelmöityshoitojen avulla lapsen hankkineet äidit kuvasivat lapsiperheellistymistä usein hyvin tietoisena valintana. Vaikka päätös lapsesta lopulta tuntuikin helpolta, liittyi päätöksen tekemiseen yleensä runsaasti keskusteluita tärkeiden läheisten ihmisten kanssa ja eettistä pohdintaa.

Monen haastattelemani itsellisen äidin päätöstä hankkia lapsi yksin edelsi parisuhde tai -suhteita, joissa lapsiperhe ei ollut osoittautunut yhteiseksi haaveeksi. Osa äideistä oli käynyt pitkään neuvotteluja lapsen saamisesta ja toisinaan myös vanhemmuuden jakamisesta tutun sukusolujen luovuttajan kanssa, mutta suunnitelmat olivat kariutuneet syystä tai toisesta. Päätökseen edetä lapsiasian kanssa yksin vaikutti usein myös naisen ikä.

Siinä vaiheessa kun päätös lähteä lapsettomuushoitoihin oli syntynyt, haastattelemani naiset toimivat yleensä hyvin päämäärätietoisesti. “Mua ei nyt kyllä enää mikään tässä pysäytä”, kuvaili yksi haastateltavista tuntojaan hoitoprosessin alkuvaiheessa.

Itsenäisistä pyrkimyksistään huolimatta lähes jokainen pohti valintaansa suhteessa ydinperheeseen tai vähintään miespuolisten kasvattajien läsnäoloon. Kuulosti siltä, että naiset joutuivat tietoisesti poisvalitsemaan perhekokoonpanon, johon kuuluu lapsen isä, ja rakentamaan itselleen sellaisen näkemyksen isä-asiasta, jonka kanssa pystyivät elämään.

 

Gratistography.com / Ryan McGuire

 

Eräs äiti kuvaili tehneensä vuosikausia töitä sen eteen, että tulevalla lapsella olisi elämässään muitakin aikuisia ihmisiä kuin hän. Sellaisen biologisen isän tarve, joka olisi muutakin kuin “pelkkä” luovuttaja, ajoi naisen jopa pitämään kiinni epämukavasta ihmissuhteesta. Lopulta nainen päätyi anonyymiin luovuttajaan. Toinen äiti kertoi pohtineensa alkuun paljon sitä, kiusataanko isätöntä lasta. Lopulta asia tuntui kuitenkin toissijaiselta: hän pystyisi tarjoamaan lapselle olosuhteet, joissa tämä olisi erittäinen toivottu ja rakastettu.

Joissain haastatteluissa arki lapsen kanssa kaksin näyttäytyi myös yksinkertaisempana ja huolettomampana. Kolmen ihmisen tarpeiden koordinoinnin sijaan äidillä oli vain kaksi, joiden asioista huolehtia.

 

Itselliset äidit uudistavat lapsiperheen muotoa ja tarpeita

Aiempien tutkimusten perusteella itsellisen äitiyden valinnalla näyttäisi olevan yhteys sosioekonomiseen taustaan. Myös oman tutkimusaineistoni naiset, jotka päätyivät hankkimaan lapsen hedelmöityshoitojen avulla ilman kumppania, olivat useimmiten suhteellisen hyvässä taloudellisessa tilanteessa ja lisäksi vahvasti verkostoituneita.

Lähitulevaisuudessa tulot tai varallisuus eivät välttämättä enää yhtä paljon rajaa itsellisen äitiyden valintaa, koska lapsettomuushoitoja aletaan tarjota julkisten terveyspalveluiden piirissä myös yksinäisille naisille. Joka tapauksessa lapsiperheellistyminen ilman kumppania edellyttää jonkinlaista luottamusta omaan pärjäämiseen ja sosiaalisten verkostojen pysyvyyteen.

Aviottomien äitien olemassaolo on ehkä nykyisin itsestäänselvyys, mutta näiden äitien keskuudesta löytyy haastattelemieni äitien kaltaisia naisia, jotka valinnoillaan muovaavat lapsiperheen muotoa, mahdollisuuksia ja tarpeita uusiksi. Tätä työtä tehdessään he joutuvat pohtimaan valintaansa suhteessa kulttuurissa ensisijaisina näyttäytyviin parisuhde- ja lapsiperheideaaleihin.

Lisäksi itsestäänselvyyksilläkin on historialliset juurensa, joiden tarkastelu paljastaa lähessuhteissa tapahtuneita suuria muutoksia. Vaikka Miina Sillanpää oli tarkkanäköinen visionääri, hän tuskin osasi kuvitella nykyisenkaltaisia itsellisiä äitejä, jotka saavat lapsen ilman kumppania hedelmöityshoitojen avulla. Mitä lieneekään se, mitä me emme osaa kuvitella?

 

Tutkimuksen aineisto on kerätty Avioliittoperheen tuolla puolen -hankkeessa.

 

Lähteet:

(1) Jokinen Eeva (1996). Väsynyt äiti. Äitiyden omaelämänkerrallisia esityksiä. Gaudeamus.

(2) Sulkunen Irma (1989).  Naisen kutsumus. Miina Sillanpää ja sukupuolten maailmojen erkaantuminen. Hanki ja jää.

(3) Nieminen Liisa (2013). Perus- ja ihmisoikeudet ja perhe. Talentum.

 

Lisää aiheesta:

Monimutkainen äitiys

Äitiyrittäjä taipuu intensiivisen vanhemmuuden vaatimuksiin

Posted on by Vaula Tuomaala
Lukuaika: 3 min.

Äitiyrittäjyyttä on mahdollista toteuttaa joustavasti, mutta kuka lopulta hyötyy äitiyrittäjän vapaudesta? Yrittäjämäistä luovaa työtä tekevien äitien haastattelut paljastivat kiinnostavan paradoksin.

Naisten luovan alan yrittäjyystoiminta on pinnalla oleva ilmiö. Etenkin sosiaalinen media on laajentanut luovan työn skaalaa. Esimerkiksi somemarkkinoinnista on kasvanut merkittävä yrittäjyyden muoto, jossa näkyvässä roolissa ovat naispuoliset bloggaajat.

Ilmiössä näkyy uusliberaali eetos, johon kuuluu ajatus yksilön omasta vastuusta työmarkkinoilla selvitymisestään. Tässä ilmapiirissä luovat ja yksilölliset valinnat ovat mahdollisia – ja jopa pakollisia.

Äitiyden ja yrittäjyyden yhdistäminen tunnetaan englanniksi nimellä mumpreneurship, jonka suomennamme äitiyrittäjyydeksi. Tutkimuskirjallisuudessa äitiyrittäjyys voidaan nähdä yhtäältä epävarmana ja rajoittavana ja toisaalta vapauttavana. (1)

Kun käytetään äitiyrittäjyyden käsitettä, vaarana on, että päädytään entisestään vahvistamaan sukupuoleen liitettyjä oletuksia ja sukupuolistuneita käytäntöjä. Riskinä on, että äitien yrityksiä ei nähdä samanarvoisena kuin miestapaista yrittäjyyttä, jota pidetään liike-elämässä normina. Käytämme kuitenkin äitiyrittäjyyden käsitettä, koska mielestämme se tuo esiin äitiyden ja yrittämisen yhdistämiseen liittyviä erityisiä piirteitä ja toimijuutta.

Mumpreneurship linkittyy intensiivisen äitiyden kulttuuriin, joka tarkoittaa aikaa vievää, asiantuntijakeskeistä ja lapsilähtöistä kasvatusta (2). Taustalla on ajatus äidistä ensisijaisena hoivaajana.

 

Äitiyrittäjyyden edut ja riskit

Äitiyrittäjän ei tarvitse piilotella identiteettiään, vaan äitiyttä voi jopa hyödyntää yrittäjätyössä. Perhe-elämän ja yritystoiminnan yhdistäminen voi tuottaa uusia ja innovatiivisia yritysideoita, kuten bloggaamista, sisällöntuotantoa tai vaikkapa lastenteatteria.

Haastattelimme Tampereen yliopiston Työ ja äitiys tänään -kurssia varten yhdeksää luovan alan äitiyrittäjää osana kurssisuoritusta. Haastattelemamme äitiyrittäjät kokivat, että yrittäjyys mahdollistaa halutunlaisen äitiyden palkkatyötä paremmin. Käytännössä kuitenkin itsensä vapaa toteuttaminen voi uuvuttaa, sillä työn ja levon raamien hahmottaminen muuttuu usein epäselväksi.

Luovan työn ja yksityisyrittäjyyden yhdistyessä riskeinä ovat muun muassa taloudellinen epävakaus, kuormittuminen ja sosiaalisten verkostojen vähyys. Tällaiset ongelmat ja riskit jäävät usein varjoon luovaa työtä ihannoivassa diskurssissa, joissa korostetaan lähinnä vapautta, itsenäisyyttä, “intohimotyötä” ja joustavuutta. (3) Eräs haastattelemamme yrittäjä kuvaili tilannettaan näin:

Se lipsahtaa hyvin paljo sinne että mul ei oo toimistoaikoja päivässä, mä en tiedä mitä ne on ja eikä se mua haittaa missään nimessä mutta tavallaan mun puhelin on aina auki, ja sitte koska tää on intohimoon perustuvaa työtä, niin on tosi helppo valvoo vaikka yönsä ja tehä jotain juttua tai suunnitella tai kirjottaa apurahahakemusta puoliltaöin, et se ajantajulipsuu hirveen herkästi.


Äitiyrittäjyys mahdollistaa intensiivisen vanhemmuuden

Haastateltujen äitien mukaan yrittäjänä voi suunnitella aikataulunsa vapaasti. Kun työtä ja äitiyttä pystyy yhdistämään joustavasti, mahdollistuu lapsen tarpeisiin vastaamisen eri ikävaiheissa – siis intensiivinen äitiys. Pikkulapsivaiheen biologisperäinen ajatus äidin ensisijaisuudesta näyttää jatkuvan lapsen kasvaessa isommaksi:

Tän tapasen yrittäjyyden ja äitiyden yhdistämisessä oikeesti se on paljon helpompaa ku työssä käymises, just jos lapsi on kipeenä tai on vanhempainvartti tai pitääki mennä kouluun. Tyyliin ekaluokalla piti joittenkin vanhempien tulla sitomaan vaikka luistimien nauhoja, niin hei, sä pystyt aina osallistuun kaikkiin tollasiin juttuihin kun sä voit.

 

Nyt kun ekaluokkalainen ei ookaan enää automaattisesti hoidossa ni sit joutuu vähä sumplimaan, kyllä se oon yleensä minä joka sit edelleenki niinku jostain hitsin syystäon se joka ensimmäisenä organisoi sen.

Onkin paradoksaalista, että äitiyrittäjyyden mahdollistama joustavuus ja vapaus ylläpitävät aineistomme perusteella perinteistä sukupuolistunutta käytäntöä, jossa äiti on ensisijainen hoivaaja ja asettaa lapset työn edelle.

Sukupuolitapaisuuden lisäksi äitiyrittäjyyttä koskevassa puheessa voidaan tunnistaa intensiivisen äitiyden diskurssi. Äitien puheissa intensiivisyys ei näyttäytynyt vain negatiivisena asiana, mikä paljastaakin jotakin olennaista aikamme käsityksestä siitä, millainen on riittävän hyvä äiti. Riittävän hyvä äiti on läsnä, vastaa lapsen tarpeisiin ja luo arvostavan suhteen lapseen. Lisäksi hän tekee myös jotain itseään kiinnostavaa omaa asiaa.

Aineistomme analyysin ja tutkimuskirjallisuuden perusteella näyttää siltä, että vanhemmuuden sukupuolistuneisuus ei ole kadonnut. Väitämme, että luovan, yrittäjämäisen työn ja äitiyden yhdistäminen saattaa jopa vahvistaa sukupuolirooleja entisestään.

 

Kirjoittajat ovat Tampereen yliopiston opiskelijoita ja opettaja kurssilta Työ ja äitiys tänään. Kurssin opettajana toimi Hanna-Mari Ikonen, yhteystiedot: hanna-mari.ikonen(at)tuni.fi.

 

Lähteet:

(1) Ekinsmyth, C. (2014) Mothers’ business, work/life and the politics of ‘mumpreneurship’. Gender, Place & Culture 21:10, 1230–1248.

(2) Lee, E. Bristow, J., Faircloth, C. & Macvarish, J. (2014) Parenting culture studies. Houndsmills, Basingstoke: Palgrave Macmillan.

(3) Taylor, S. (2015) A new mystique? Working for yourself in the neoliberal economy. The Sociological Review 63, 174–187.

Lue aiheesta lisää:

Intensiivisyyden vaatimus tekee vanhemmuudesta hektisen projektin

Työn ja perheen yhdistäminen koskee myös yksinasuvia

Posted on by Anu Kinnunen
Lukuaika: 3 min.

Väestöliiton tutkimusprofessori Osmo Kontula on tutkinut suomalaisia jo vuosikymmenien ajan. Nyt hänellä on tuoretta tietoa siitä, millaisia ovat suomalaisten yksinasuvien tarpeet sekä perheellisten toiveet poliitikoille.

 

Osmo Kontula, mitkä aiheet ovat suomalaisessa perhepolitiikassa pinnalla juuri nyt?

Suomalainen perhepolitiikka käsittää erilaisia yhteiskunnallisia perheille suunnattuja tulonsiirtoja ja yhteiseen aikaan liittyviä järjestelyjä. Poliitikot ovat keskittyneet puhumaan perhevapaauudistuksesta, jossa on nähty tarpeellisena siirtää vastuuta lastenhoidosta enemmän myös isille.

Sen sijaan kansalaisten näkemys on hieman toisenlainen. Vuonna 2018 tehdyssä Perhebarometri-tutkimuksessa selvisi, että suomalaisten tärkeimpänä toiveena on työn joustavuuden lisääminen. Isyysloman pidentäminen on sekin kansalaisten toivelistalla, mutta ei yllä tärkeimpien toiveiden joukkoon.

Tutkimukseen vastanneiden toiveissa oli, ettei tarvitsisi olla niin kaavamaisesti joko päätoimisesti töissä tai vaihtoehtoisesti kotona hoitamassa lasta. Tilausta olisi erilaisille osa-aikatyön malleille, työajan jaksottamiselle ja muunlaisille järjestelyille, joita nykyisen politiikan ei nähdä tukevan kylliksi.

 

Mitä kysymyksiä yksinhuoltajuuteen liittyy?

Vanhempien erotilanteessa yleisimmin päädytään lasten yhteishuoltajuuteen, mutta käytännössä jompikumpi vanhemmista ottaa tai joutuu ottamaan lapsesta päävastuun. Yhteishuoltajuuden aikana nykyinen tukijärjestelmä ei tunnista, että lapsen hoidon kulut kohdistuvat tosiasiallisesti molemmille vanhemmille. Tuen maksaminen on mahdollista vain yhdelle vanhemmalle. Vanhemmat joutuvat neuvottelemaan, kuinka lapsen hoitoon ja kustannuksiin osallistutaan.

On tietysti heitäkin, jotka päättävät hankkia lapsen yksin. Yksinhuoltajuuden valinneita on kuitenkin paljon vähemmän kuin tilanteeseen yllättäen joutuneita.

Yhden ansaitsijan taloudessa elävät yksinhuoltajat kokevat muita vanhempia enemmän taloudellisia vaikeuksia, sillä yksin on vaikeampi selvitä kaikista niistä kustannuksista, joita lapsen ja perheen hoitamiseen liittyy.

Kuva: Sonya Mantere / perheyhteiskunta.fi

 

Mikä yksinasuvien kokemuksissa puhutteli sinua erityisesti?

Yksineläjiä koskevassa tutkimuksessa päällimmäisenä nousi esiin henkisen avun ja tuen tarve. Vaikka vastaajat korostivat omaa pärjäämistään, he kaipasivat elämäänsä ihmistä, joka kuuntelisi ja tukisi tarvittaessa. Ihmiselle on usein tärkeää päästä keskustelemaan jonkun kanssa asioista, jotka mieltä painavat

Myös konkreettisen avun tarve nousi selvityksessä esiin. On asioita, joita yksinasuvat eivät pysty itse hoitamaan, mutta apua ei välttämättä kuitenkaan helposti löydy.  Apua voidaan tarvita esimerkiksi lääkärikäyntiin tai jonkin muun arkirutiinista poikkeavan asian hoitamiseen. Erityisesti iäkkäämpien keskuudessa konkreettisen avun tarve näyttäytyi isona huolena. Politiikassa ja olemassa olevissa tukijärjestelmissä ei huomioida kylliksi tällaisia yksinasuvien tarpeita.

 

Miten yhteiskuntamme yksinasuvat voitaisiin paremmin huomioida?

Yksinasuvat kokivat, että heidän olemassaolonsa unohtuu esimerkiksi silloin, kun vaalien alla puhutaan vain perheiden tarpeista ja ongelmista.

Toinen tutkimuksessa esiin tullut seikka liittyy työelämään. Yksineläjät kokevat usein olevansa huonommassa asemassa, kun työyhteisössä neuvotellaan ylitöistä ja lomien ajoittamisesta. Usein perheellisten tarpeita huomioidaan paremmin ja yksinasuvat joutuvat joustamaan. Yleinen ajattelumalli tuntuu olevan, että yksineläjillä on paremmin aikaa tehdä ylitöitä tai mahdollisuus järjestää lomansa silloin, kun se perheellisille sopii.

Kun puhutaan työn ja perheen yhdistämisestä, sen pitäisi koskea samalla tavalla myös yksinasuvia. Pohjimmiltaan on kysymys oikeudenmukaisuuden kokemuksesta ja tasa-arvoisuudesta ja millä tavalla siihen päästään.

 

Sinulla on takanasi pitkä tutkijanura, yli 400 julkaisua ja 50 tietokirjaa. Mitkä tutkimuskohteet ovat olleet sinulle kaikkein rakkaimmat?

Palkitsevinta on, jos pystyy tutkimalla löytämään jotakin uutta ja olemaan mukana muovaamassa yleistä mielikuvaa siitä, mitä täällä maailmassa oikeasti tapahtuu. Ehkä se tuottaa suurinta tyydytystä, jos voi lyödä faktat pöytään ja oikoa julkisuudessa olevaa väärää käsitystä jostakin asiasta. Esimerkki tästä oli, kun raportoin, että 1990-luvun laman yhteydessä Suomessa nähtiin oikeasti nälkää. Leipäjonot ilmestyi katukuvaan vasta myöhemmin.

Lapsettomuus jättää pysyvän jäljen

Posted on by Kaisa Kivipuro
Lukuaika: 4 min.

Hedelmöityshoidot johtavat usein pitkän odotuksen jälkeen toivottuun tulokseen. Tahaton lapsettomuus varjostaa kuitenkin koko raskausaikaa ja usein myös äitiyttä. Koska lapsettomuuden kokemus tekee äitiydestä erityistä, hyötyisivät äidit psyykkisestä tuesta hoitojen aikana ja niiden jälkeen.

Mediassa on viime aikoina keskusteltu syntyvyyden vähentymisestä ja tuotu erityisesti esiin itse valittua lapsettomuutta. Lapsia on syntynyt vähemmän kuin koskaan aikaisemmin ja suomalaisia on kannustettu jopa ”synnytystalkoisiin”. Mediapuhe on näyttäytynyt osin siltä, että jokainen voisi valita, tuleeko vanhemmaksi.

Tässä keskustelussa on viimein nostettu esille myös omasta tahdosta riippumaton lapsettomuus ja sen yleisyys. Tälläkin hetkellä joka viides suomalainen pari kipuilee sen tosiasian kanssa, ettei hartaasta toiveestaan huolimatta saa lasta. Ja vaikka lapsen lopulta saisikin, ei siirtymä lapsettomasta vanhemmaksi ole välttämättä yksinkertaista.

Olen perehtynyt aiheeseen tahattoman lapsettomuuden kokeneiden ja hedelmöityshoitoja läpikäyneiden äitien näkökulmasta; heidän, jotka ovat pitkän odotuksen jälkeen onnistuneet saamaan lapsen.

Yhä useampi suomalainen pari joutuu lapsen saadakseen turvautumaan hedelmöityshoitoihin. Vuonna 2016 aloitetusta vajaasta 14 000:sta hedelmöityshoidosta syntyi 2300 lasta, joka on noin 6,5 prosenttia kaikista sinä vuonna syntyneistä lapsista.

Useat kokevat tahattoman lapsettomuuden lähiomaisen menettämiseen verrattavissa olevaksi kriisiksi, josta on vaikea päästä yli (1). Tahaton lapsettomuus osoittaa brutaalilla tavalla sen, ettei elämää voi kaikilta osin suunnitella. Lapsettomuus ei olekaan vain lääketieteellinen ongelma: se tuottaa syvää ja yksinäistä surua, vihaa ja katkeruutta, raskasta toivon ja toivottomuuden vuoristoratamaista vaihtelua sekä monenlaista painolastia ihmissuhteisiin (2).

Väitöstutkimukseni käsittelee 33 aiemmin tahattomasti lapsettoman naisen äitiyden rakentumista. Olen tutkinut äitien kirjoituksia ja haastatellut heitä siitä, millaista on tulla äidiksi pitkän odotuksen ja hedelmöityshoitojen jälkeen. Tutkimukseni tulosten perusteella pitkän lapsettomuuden kokeneiden ja hedelmöityshoitoja läpikäyneiden perheiden hyvinvointiin pitäisi kiinnittää huomattavasti enemmän huomiota.

 

Lapsettomuus ja sen hoitaminen tuottavat häpeää ja pelkoa

En ole koskaan aikaisemmin elämässäni kokenut niin suurta arvottomuuden ja tyhjyyden tunnetta. Suru ja pettymykset sattuivat koko kehoon, pahimpina hetkinä koin pakottavaa tarvetta vahingoittaa itseäni, kehoani, joka oli pettänyt minut.

Kuten tutkimukseeni osallistuneen naisen kirjoitus yllä osoittaa, tuotti tahaton lapsettomuus monille kohtaamilleni naisille vahvoja merkityksettömyyden tunteita, jotka vaikuttivat heidän käsityksiinsä itsestään. Monien naisten päätöstä lähteä hedelmöityshoitoihin oli edeltänyt syvä pohdinta siitä, onko vanhemmuus sitä, mitä he elämältään todella haluavat ja mitä he ovat valmiita tekemään saadakseen lapsen.

Hedelmöityshoitojen sitovuus, toivon ja epätoivon vuorottelu sekä toimenpiteisiin liittyvä henkinen ja fyysinen kipu tekivät hoitopolusta usealle hyvin kuormittavan. Hoitoihin liittyi usein pelkoa, häpeää ja luonnottomuuden tunnetta. Erityisen kuormittavana tutkimukseeni osallistuneet kokivat sen, ettei oma keho toiminutkaan odotusten mukaisesti, vaan ”petti” heidät, ja tarvittiin jokin ulkopuolinen taho raskauden alkuun saamiseksi. Intiimi asia muuttui julkiseksi.

 

Lapsettomuuden kokemus jää, vaikka lapsi lopulta syntyy

Tutkimusaineistoni perusteella hedelmöityshoidot ja pitkä matka vanhemmuuteen muovasivat naisten identiteettiä monin tavoin. Lapsettomuuden kokemus ei päättynytkään lapsen syntymään, vaan vaikutti siihen, millaisia äitejä heistä tuli. Osalle tutkittavistani oman äitiyden löytyminen oli vaativaa ja kehittyi vähitellen, lapsen kanssa arkea eläen.

Moni kantoi lapsettomuuden muistoa mukanaan äitiyteen. Se saattoi nousta esiin esimerkiksi tilanteessa, jossa joku toinen raskaaksi tuloa suunnitellessaan pohti sopivinta horoskooppimerkkiä lapselle tai optimaalisinta sisarusten välistä ikäeroa. Tämänkaltaiset hetket muistuttivat tutkimukseni äitejä siitä, etteivät he voineet samalla tavalla vaikuttaa elämänkulkuunsa, mistä saattoi seurata surun ja katkeruuden tunteita.

 

Kulttuuri luo peilin, johon omia odotuksia heijastetaan

Tutkimukseeni osallistuneiden kertomuksista heijastui niin sanottu äitiyden kulttuurinen mallitarina, eli ”normaalina” pidetty kertomus äidiksi tulemisesta. Tämä näkyi siinä, kuinka henkilökohtaisista kokemuksistaan huolimatta naiset kertoivat hyvin samankaltaisesti siitä, kuinka lapsettomuus oli rikkonut äitiyden itsestään selvyyden ja äidiksi tuloon liittyvät odotukset.

Kuva: Sonya Mantere / perheyhteiskunta.fi

Äitien kertomukset osoittivat ennen kaikkea, kuinka kuormittavana sekä omiin että kulttuurisiin odotuksiin yltämättömyys koetaan, kuten alla oleva sitaatti kuvaa:

Tuntui, että myös ympäristön paineet helpottivat, kun olin onnistunut tulemaan raskaaksi. Kolmekymppisen naisenhan kuuluu lisääntyä, niin yhteiskunta olettaa.

Lapsettomuus oli särkenyt oman elämän käsikirjoituksen, joka oli parsittava kokoon uudelleen. Tutkimukseen osallistuneet kertoivat äidiksi tulonsa tarinaa – kukin omista lähtökohdistaan käsin, mutta kuitenkin äitiyden kulttuuriseen mallitarinaan tukeutuen.

 

Lapsettomuuden kokeneet vanhemmat tarvitsevat tukea

Tutkimukseni perusteella näyttää siltä, että hedelmöityshoidoissa olleet naiset ja parit tarvitsisivat tukea paitsi hoitojen yhteydessä, myös raskausaikana ja kauan odotetun lapsen syntymän jälkeen. Tukea tarvitaan moninaisten ja raskaiden tunteiden käsittelyyn, hoitojen vaativuuteen, parisuhdehaasteisiin sekä äidin identiteetin rakentamiseen.

Lähes kaikki tutkimukseeni osallistuneet naiset kertoivat raskausaikana pelänneensä lapsen menettämistä. Itseään suojellakseen he eivät esimerkiksi uskaltaneet luoda mielikuvia tulevasta lapsestaan ja muodostaa häneen suhdetta.

On merkittävää, etteivät lapsettomuutta kokeneet pystyneet hyödyntämään raskausaikaa sille tarkoitetun tehtävän mukaisesti, vanhemmuuteen valmistautuen. Lapsen sitten synnyttyä moni kuvaili vaativansa itseltään paljon ja pyrkivänsä olemaan mahdollisimman hyvä äiti. Tämä saattoi johtaa uupumiseen sekä vanhemmuudesta koettavan ilon vähentymiseen.

Lapsettomuudesta kärsineiden vanhempien tarpeet olisi ensiarvoisen tärkeää tunnistaa terveydenhuollossa ja ohjata heitä tarvittaessa psyykkisen tuen piiriin. Riittävä matalan kynnyksen tuki helpottaisi varmasti monen hedelmöityshoidot kokeneen naisen siirtymää äitiyteen ja lisäisi sitä kautta koko perheen hyvinvointia.

 


Siru Lehto toimii lehtorina Jyväskylän ammatillisessa opettajakorkeakoulussa ja viimeistelee Jyväskylän yliopistossa kasvatustieteen väitöskirjaansa äitiyden rakentumisesta tahattoman lapsettomuuden ja hedelmöityshoitojen jälkeen. Lisätietoja ja yhteystiedot: siru.lehto[at]jamk.fi

 

 

Lähteet

(1) Greil, A.L., Slauson-Blevins, K. & McQuillan, J. (2010). The experience of infertility: a review of recent literature. Sociology of Health & Illness 32(1), 140–162.

(2) Lehto, S. (2017). Äidiksi tulon kulttuurisen mallitarinan rikkoutuminen tahattoman lapsettomuuden läpikäyneiden naisten kertomuksissa. Psykologia 5(52), 391–406.

 

Naapuri on samaan aikaan lähellä ja kaukana

Posted on by Vaula Tuomaala
Lukuaika: 4 min.

Kaupungissa naapurin elämä kantautuu seinien läpi, mutta tiivis asuminen ei välttämättä tuota läheisiä suhteita. Sosiologian dosentti Antti Kouvo kertoi meille naapuriyhteisöllisyyden ehdoista ja siitä, miten suomalaiset reagoivat häiriötilanteisiin naapurustossa.

Antti Kouvo, mihin ihminen tarvitsee naapuria?

Naapuruussuhteet ovat laadullisesti erilaisia suhteita kuin vaikkapa perhe- tai työelämäsuhteet, jotka liittyvät tiettyyn elämänpiiriin. Nämä keskenään erilaiset suhteet kilpailevat ihmisten ajankäytöstä ja voivat olla toisiaan poissulkevia.

Mutta jos naapurisuhteet toimivat ja ihmiset haluavat niihin panostaa, niiden merkitys voi olla hyvin samanlainen kuin muilla tärkeillä suhteilla. Myös naapurit voivat vastata ihmisen sosiaalisuuteen liittyviin perustarpeisiin.

Ideaalisessa tapauksessa naapuruussuhteet lisäävät yksilön ja yhteisön hyvinvointia. Sen lisäksi naapurisuhteet voivat täyttää hyvin konkreettisia tarpeita, liittyen vaikkapa tavaroiden lainaamiseen tai yhteisen ympäristön hoitamiseen.

Miksi suhteet naapurien kanssa tuntuvat herättävän jonkunlaista hämmennystä tai vaivaantuneisuutta?

Hämmennys liittyy todennäköisesti naapurisuhteiden erityisyyteen. Naapurit ovat eräänlaisia hyvänpäiväntuttuja, eivät ihan vieraita mutta eivät myöskään täysin tuttuja. Naapurustossa hyvänpäiväntutut asuvat lähellä toisiaan ja kuulevat ja havainnoivat tahtomattaan paljon asioita, joiden pitäisi kuulua pelkästään yksityiseen sfääriin.

Erään brittiläisen tutkimuksen mukaan naapureiden valitukset toisistaan tiivistyvät kolmeen asiaan ylitse muiden: sex, drugs and rock ’n roll. Nämä ovat kaikki aika henkilökohtaiseen elämään liittyviä asioita.

Keskiluokkaisilla asuinalueilla naapurisuhteiden erityisyyttä on kuvattu termillä moraalinen minimalismi. Tämä tarkoittaa sitä, että suhde saattaa sisältää vaatimuksen ystävällisyydestä, mutta samaan aikaan kynnys puuttua naapurin yksityisen alueelle kuuluviin asioihin on hyvin korkealla.

Naapurisuhteissa liikutaan siis privaatin ja julkisen välimaastossa, ja naapurisuhteisiin liittyvä hankaus syntyy tästä.

Miksi joissain naapurustoissa syntyy yhteisöllisyyttä ja luottamuksellisia suhteita ja toisissa taas ei?

Naapurustossa syntyvä yhteisöllisyys on spontaania ja siihen liittyy paljon vaihtelua. Naapuriyhteisöllisyyteen ei voida pakottaa, mutta sen syntymistä voidaan pyrkiä mahdollistamaan pienillä asioilla.

Monien aiempien tutkimusten pohjalta yhteisöllisyyden naapurustossa voi nähdä portaittaisena ilmiönä. Vähimmäisvaatimuksena on se, että naapurit voivat ylipäätään kohdata jossain tilassa, yhteisellä pihalla tai rappukäytävässä. Seuraava taso on se, että kohtaamisiin liittyy jonkinlaista vuorovaikutusta ja yhteistä tekemistä, jonka kautta syntyy selkeää vastavuoroisuutta. Suhteista pitää olla iloa tai hyötyä – turha säätö ei saa viedä energiaa suhteessa hyötyihin.

Yhteisöllisyys vaatii myös ajallisia edellytyksiä. Sillä on merkitystä, miten ajankäyttö synkronisoituu toisten naapureiden kanssa ja kuinka paljon aikaa halutaan investoida naapurustossa olemiseen tai naapurisuhteisiin.

Sosiologi voisi sanoa, että tässä on taustalla homofiliana tunnettu ilmiö: asiaan voi vaikuttaa se, että naapurilla on samankaltaisia mielenkiinnon kohteita tai resursseja, joita arvostetaan. Samankaltaisten ihmisten kanssa on kenties enemmän juteltavaa ja tällöin todennäköisyys, että näihin suhteisiin käytetään aikaa, on suurempi.

Yhteisiä intressejä voi synnyttää sama tulotaso tai koulutus, mutta yhtä lailla jaettu elämänvaihe tai vaikkapa yhteisen aitaleikkurin tarve.

Olet tutkinut kollegoidesi kanssa naapuruston suhteiden dynamiikkaa häiriötilanteiden näkökulmasta. Miksi tämä on kiinnostavaa?

Kun naapuruston suhteet joutuvat jonkin häiriön vuoksi testiin, tämä tuo esiin näissä suhteissa vallitsevia kirjoittamattomia sääntöjä ja sosiaalista dynamiikkaa. Tarkastelemalla naapurustossa olevia häiriötilanteita, pääsemme myös käsiksi siihen, miten häiriöihin naapurustossa suhtaudutaan (1).

Löysitte tutkimuksessanne eroja siinä, miten suomalaiset sopeutuvat tai puuttuvat naapuruston häiriöihin. Kerro tästä tarkemmin.

Sopeutuminen ja puuttuminen ovat asenneulottuvuuksia, jotka on tunnistettu aiemmassa naapurisuhteiden dynamiikkaa koskevassa laadullisessa tutkimuksessa.

Analysoimme tältä pohjalta tutkittavien arvioita itsestään suhteessa naapuruston häiriötilanteisiin, kuten meluhaittoihin, parveketupakointiin tai yhteisten tilojen epäjärjestykseen. Tarkastelimme toisaalta ihmisten halukkuutta puuttua mahdollisiin häiriöihin ja toisaalta ymmärrystä erilaisista elämäntilanteista johtuvia häiriöitä kohtaan, eli sopeutumista.

Tunnistimme analyysissa neljä erilaista naapurityyppiä. Pihapoliisi puuttuu herkästi naapuruston asioihin ja sopeutuu heikommin. Myös miljöönhoitajat puuttuvat häiriöihin matalalla kynnyksellä, mutta sopeutuminen naapurustoon on heidän kohdallaan vahvaa. Puistovahdit sopeutuvat hyvin, mutta eivät puutu herkästi. Aidanrakentaja on naapurityyppinä puolestaan sellainen, joka välttää puuttumista ja sopeutuu myös heikosti.

Mitä näiden tyyppien avulla voidaan sanoa suomalaisista naapureina?

Tutkimus antoi viitteitä siitä, että kerrostaloissa asuu usein pihapoliiseja. Puistovahteja taas löytyy tyypillisesti omakotitaloalueilta. Omakotitaloalueilla kiistanaiheita ei välttämättä ole niin paljoa ja ihmiset todennäköisesti mieltävät itsensä helposti sopeutuviksi. Kerrostaloyhtiöissä taas nousee paljon enemmän tilanteita, joissa naapurin asioihin joudutaan puuttumaan.

Meidät yllätti se, että emme löytäneet Suomesta esimerkiksi selkeää urbaanin naapuruuden kulttuuria, siis sellaista ilmiötä, että naapuruussuhteiden dynamiikka olisi kaupunkiympäristössä jotenkin erityistä. Suomalaisen naapuruuden sosiaalisessa dynamiikassa on siis enemmänkin kyse rakennuskannasta eli siitä, asutaanko kerros- vai omakotitalossa.

Miten vastaajien taustatekijät liittyivät naapurityyppeihin?

Meillä on olemassa aika stereotyyppinen kuva pihapoliisimummosta, joka ei juuri tee muuta kuin kyttäilee muita. Mutta tutkimuksemme perusteella näyttää siltä, että pikemminkin keski-ikäinen ja suurempituloinen omistusasuja on selkeämmin pihapoliisi, jolla puuttumiskynnys on matalalla ja sopeutuminen samaan aikaan vähäistä. Elämän ruuhka-aika ja suuri investointi asumiseen voi tuottaa stressiäkin, jolloin sietokynnys väärin parkkeerattua autoa tai parveketupakointia kohtaan madaltuu.

Ilmiö voisi olla siinä mielessä suomalainen, että meillä on poikkeuksellisen paljon omistusasumista. Jopa alemmasta tuloviidenneksestä erittäin merkittävä osa on omistusasujia ja monelle asunto on elämän suurin hankinta.

Toisaalta korkeampi ikä ja pidempi asumisen kesto olivat yhteydessä siihen, mielsikö vastaaja itsensä selkeämmin sopeutuvaksi tyypiksi. Vanhempien naisten kohdalta löytyi paljon miljöönhoitajia, joilla sopeutuminen oli vahvaa ja puuttumiskynnys matalalla, mutta puuttumisen tapa oli kenties vähän rakentavampi kuin pihapoliiseilla.

Yhteisöllisyyden rapautumisesta ja katoamisesta ollaan aika ajoin huolissaan. Miltä naapurisuhteet näyttävät tästä näkökulmasta?

Nykyisin ihmisillä on varmasti aiempaa enemmän kilpailevia verkostoja. Toisaalta sosiaalisessa mediassa moni kuuluu johonkin naapurustoryhmään, mikä saattaa lisätä naapuruston merkitystä ja yhteisöllisyyttä. Mutta onko virtuaalisessa yhteisössä kyse jostain erityisestä? Kun somea ei ollut, naapurit soittelivat toisilleen puhelimella.

Suomessa eläkeläisten määrä lisääntyy tällä hetkellä radikaalisti. Joillekin ihmisille voi siten lähitulevaisuudessa olla erityisen merkityksellistä se, millaista yhteisöllisyyttä ja verkostoja naapurustossa on. Hollantilaisissa tutkimuksissa naapuruston merkityksen lisääntyminen eläkeläisten keskuudessa on jo havaittu.

Myös etätyön suosion lisääntyminen voi vaikuttaa siihen, että ihmiset viettävät enemmän aikaa naapurustossa.

Jos saisit resursseja tutkia mitä tahansa naapurisuhteisiin liittyvää asiaa, mihin keskittyisit?

Haaveenani on naapuriverkostoja ja naapurityyppien tutkiminen asuinaluekohtaisesti. Olisi kiinnostavaa tarkastella esimerkiksi sitä, onko jokin sopeutumisen ja puuttumisen orientaatio tyypillisempää jossain naapurustossa.

Naapurustokohtaisesti olisi myös mahdollista tutkia yhteisöllisyyttä tai naapurisuhteiden ajallista kehitystä. Tähän asti meillä on ollut käytössämme vain yksilötason dataa.

 

Teksti: Vaula Tuomaala
Kuvat: Pixabay ja Antti Kouvo

Antti Kouvo on yliopistotutkija (VTT) ja Kuopion hyvinvointitutkimuskeskuksen johtaja. Kouvo on tutkinut ihmisten välistä luottamusta ja kehittänyt uusia tapoja mitata sitä. Viimettäin hän on tarkastellut esimerkiksi luonnollisen kokeen tapaan luottamuksen romahtamista Kreikassa. Tutkijana Kouvoa kiinnostavat yhteisölliset ja pehmeät ilmiöt, jotka ovat samaan aikaan kovia ja merkittäviä. Naapurisuhteet tai ihmisten välinen luottamus ovat esimerkkejä näistä.

Lähteet

(1) Kouvo, Antti & Haverinen, Risto (2017) Dealing with Disturbances – Intervention and Adaptation in Finnish Neighbourhoods. Urban Studies.

 

 

Lotta Hautamäki: Perhe vaikuttaa mielenterveyteemme monin tavoin

Posted on by Kaisa Kivipuro
Lukuaika: 4 min.

Mielen sairauksien syitä on etsitty viimeaikaisessa tutkimuksessa muun muassa ihmisen geeniperimästä. Kaikki ei kuitenkaan palaudu perimään: kaksisuuntaisen mielialahäiriön tunnistamisessa ja hoidossa läheissuhteilla on merkittävä rooli. Tutkija Lotta Hautamäki keskusteli aiheesta Kaisa Kivipuron kanssa.

Lotta Hautamäki, miten perhe ja muut läheissuhteet liittyvät yksilön mielenterveyshäiriöön?

Mielenterveyteen vaikuttavat sekä ihmisen biologia että ympäröivä kulttuuri, jotka molemmat välittyvät yksilöön esimerkiksi perheen kautta.

Vanhempamme tarjoavat geenit, joista ominaisuutemme muodostuvat. Kohtu tarjoaa sikiöaikaisen ympäristön, jolla on nykytiedon valossa suuri merkitys mielenterveyteemme. Lisäksi perhe ja muut läheiset ovat osa sosiaalista ja kulttuurista ympäristöä, joka muovaa mielenterveyttämme jokaisessa elämänvaiheessa. Läheisillä on suuri merkitys myös tiettyjen mielenterveyshäiriöiden diagnosoinnissa ja hoidossa.

Mitä mielenterveyssairauksien synnystä tiedetään?

Tutkimustieto kertoo, että mielenterveyshäiriön puhkeaminen on kaikkea muuta kuin yksinkertaista. Kyse on monien tekijöiden yhteisvaikutuksesta muodostuvasta psykofyysisestä tilasta, joka kaiken lisäksi muodostuu jokaisella sairastuneella eri tavalla.

Tutkimuksissa on aika ajoin saatu tietoa siitä, mitkä tietyt geenit ovat mukana esimerkiksi bipolaariseen eli kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön sairastumisessa. Yksilön perimästä ei kuitenkaan voida päätellä, tuleeko hän mahdollisesti sairastumaan mielenterveyshäiriöön. Vaikka yksilö kantaisi geeniperimässään mielensairauteen mahdollisesti altistavia geenejä, sairastumiseen vaaditaan jokin laukaiseva tekijä, joka voi olla vaikkapa vaikea stressitilanne tai suuri elämänmuutos.

Kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosi perustuu vertailuun yksilön oireiden ja diagnostisten kriteereiden välillä. Jotta diagnoosiksi voi saada kaksisuuntaisen mielialahäirön, täytyy tautiluokituskäsikirjoissa määriteltyjä oireita olla tietyllä aikavälillä tietty määrä riippumatta siitä, millainen perimä ihmisellä on.

Miksi kuitenkin mielenterveyshäiriöiden yhteydessä puhutaan paljon perimästä?

Mielenterveyshäiriöiden on huomattu kulkevan suvuittain. Erityisesti kaksisuuntaisen mielialahäiriön yhteydessä voidaan puhua ylisukupolvisuudesta, koska se on vahvasti yhteydessä vanhempien sairastavuuteen. Tämä on tiedetty jo 70-luvulta asti, kun asiaa on tutkittu muun muassa kaksostutkimusten avulla. Sen sijaan periytymisen mekanismia ei tunneta eikä tiettyjä geenivirheitä mielenterveyshäiriöiden takana ole löydetty.

Millaista tutkimusta tällä hetkellä tehdään mielenterveyshäiriöiden syntymekanismeihin liittyen?

Tällä hetkellä Suomessakin tehdään mielenkiintoista tutkimusta, jossa selvitetään kuinka sikiöaikainen ympäristö vaikuttaa siihen, millaisia ominaisuuksia lapsella on syntyessään. Äidiltä ja isältä saamiemme geenien lisäksi myös ympäristö, jossa kasvamme ja kehitymme etenkin sikiöaikana, vaikuttaa ominaisuuksiimme. Näin ollen jo ennen syntymää on tapahtunut paljon, joka vaikuttaa mielenterveyteemme tulevaisuudessa.

Tällä hetkellä tiedetään, että äidin raskauden aikainen vahva stressi tai masennus vaikuttaa syntyvän lapsen aivojen kehitykseen ja psyykkiseen oireiluun. Mekanismia tälle yhteydelle ei kuitenkaan vielä tunneta.

Lisäksi niinkin kummalliselta tuntuva asia kuin suolistomme bakteerit vaikuttavat mielenterveyteemme. Tietynlainen suolistomikrobikanta voi joko tukea tai häiritä mielenterveyttä. Nykytiedon valossa arvellaan, että tämä suolisto–aivoyhteys välittyy vagushermon ja monimutkaisten hormonaalisten välitysten kautta.

Koska kaksisuuntainen mielialahäiriö on tavalla tai toisella periytyvää, niin pitäisikö sairastuneiden ottaa se huomioon, kun harkitaan lasten hankkimista?

Itselleni oli yllättävää, että mielenterveyshäiriöiden periytymistä koskevaa pohdintaa ei juurikaan näkynyt esimerkiksi keskustelupalstoilla, joita analysoin omassa tutkimuksessani.

Toisaalta koska emme tiedä miten kaksisuuntainen mielialahäiriö periytyy, ei olisi eettistä vaatia sairastuneita harkitsemaan omaa lisääntymistään vain siksi että sairaus kulkee suvussa. Perinnöllinen alttius ei mitenkään väistämättä johda kaksisuuntaisen mielialahäiriön puhkeamiseen, sillä mikään mielenterveyshäiriö ei johdu ainoastaan ihmisen synnynnäisistä ominaisuuksista.

Voiko kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastava olla hyvä vanhempi?

Kyllä voi, samalla tavalla kuin mitä muuta tahansa sairautta poteva ihminen voi olla hyvä vanhempi. Toki voi olla yksilöitä ja tilanteita, joissa vanhemmuus ei ehkä ole hyvä ratkaisu. Lähtökohtaisesti kuitenkin kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa voi oppia elämään esimerkiksi oikeanlaisen lääkityksen ja elämäntapojen avulla. Olennaisempaa on varmistaa  sairastuneelle riittävän hyvä hoito ja tuki, jotta sairaus pysyy kurissa.

Miten kaksisuuntainen mielialahäiriö vaikuttaa sairastuneen lähipiiriin?

Voitaneen sanoa, että jos oireet eivät ole hallinnassa, ihmissuhteet kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavan kanssa ovat keskimäärin raskaampia. Maniaan ja hypomaniaan voi liittyä riskikäyttäytymistä ja hyvin spontaania toimintaa, jolloin rakastutaan, petetään, matkustetaan yllättäen, irtisanoudutaan, tehdään yrityskauppoja tai muita elämään muuten suunnittelemattomia tai kuulumattomia tekoja. Elämä manian aikana voi olla läheiselle hyvin vaikeaa, kun itselle tuttu henkilö radikaalisti muuttuu.

Joillekin jo nuorena sairastuneille ei välttämättä koskaan ehdi muodostua läheisiä ihmissuhteita. Voi olla, että elämä ei ole missään vaiheessa riittävän tasapainossa niiden muodostumiseksi, tai mielenterveyshäiriöön liittyvä stigma eli negatiivinen sosiaalinen leima syrjäyttää ihmisen muiden joukosta.

Vanhemman hoitamaton kaksisuuntainen mielialahäiriö voi tehdä elämästä arvaamattoman. Stigma vaikuttaa tässäkin, eikä ongelmaa haluta näyttää ulkopuolisille. Kaksisuuntainen mielialahäiriö voi tuoda perhe-elämään samankaltaista huolta, pelkoa ja vaikenemista kuin alkoholismi, eikä ole poikkeuksellista, että sairastuneella on myös ongelmia päihteiden kanssa.

Mikä asema sairastuneen lähimmäisillä on sairauden hoidossa?

Maanisessa vaiheessa sairastuneella itsellään on harvoin sairaudentuntoa, jolloin hoitoon hakeutuminen siirtyy usein puolison, vanhemman tai ystävän tehtäväksi.

Läheisellä on myös erityinen merkitys diagnoosia tehtäessä. Koska sairauden diagnosointi usein viivästyy vuosia tai jopa vuosikymmenen, sairastuneen historiaa käydään läpi oireiden tunnistamiseksi. Sairastuneen omat muistikuvat sairausjaksoista voivat olla hataria, jolloin läheisen avulla pyritään paikantamaan menneisyydestä oireilua, jonka avulla diagnoosi voidaan tehdä.

Kaksisuuntaisen mielialahäiriön oireiden itsetarkkailuun on kehitetty mielialapäiväkirja, jonne kirjataan päivittäin tuntemuksia oireista ja mielialasta. Joskus läheiset otetaan myös mukaan oireiden tarkkailuun. Olen nähnyt lomakkeen, jolla aikuinen potilas ja hänen läheisensä voivat sopia, että läheinen on oikeutettu puuttumaan sairastuneen elämään tiettyjen oireiden ilmaannuttua.

Vaikka läheisten osallistamisella diagnosointiin ja sairauden hoitoon tarkoitetaan hyvää, on tärkeää miettiä, missä menevät potilaan itsemääräämisoikeuden rajat ja kuinka paljon läheisiä voidaan velvoittaa osallistumaan hoitoon.

Samoja kysymyksiä nousee esiin esimerkiksi muistisairaiden omaishoidon yhteydessä, eikä niihin ole patenttiratkaisuja. Tärkeää olisi, että sairastuneella olisi pysyvä ja hyvä hoitosuhde terveydenhuollossa eikä omaisen tarvitsisi kuormittua hoidosta.

Mikä merkitys mielenterveyshäiriöistä tehdyllä uudella tutkimuksella on sairastuneille?

Aikaisemmin se, että jokin sairaus kulkee suvuissa, on nähty pakottavana kohtalona yksilölle, mutta uusi perimän ja ympäristötekijöiden yhteisvaikutusta avaava tutkimus vähentää tätä taakkaa.

Mielenterveyshäiriö ei ole kenenkään kohtalo ja oireiden hallinnassa voidaan tehdä paljon, vaikkei sairauksien biologiaa vielä täysin tunneta.

Tieto vähentää häpeää myös sairastuneen läheisten osalta, ja auttaa kaikkia tulemaan toimeen esimerkiksi kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa.

 

Teksti: Kaisa Kivipuro
Kuva: Henna Koponen Photography ja Pixabay

Lotta Hautamäki on tutkinut lääketieteen ja hoidon yhteiskunnallisia vaikutuksia etenkin psykiatriassa. Häntä kiinnostaa vuorovaikutus tutkimustiedon, hoitotyön ja potilaiden kokemusten välillä. Tätä kysymystä hän tarkasteli väitöskirjassaan kaksisuuntaisen mielialahäiriön tarjoaman esimerkkitapauksen valossa. Hautamäen kirjoituksen psykiatrisen diagnostiikan epävarmuudesta voi lukea täältä. Tulevaisuudessa Hautamäki haluaa perehtyä ihmisen ja ympäristön välisen vuorovaikutuksen merkitykseen terveydelle.

Inhimillinen tekijä -ohjelman jaksossa nimeltä Tuhat ja yksi ajatusta voi kuulla ihmisten kokemuksista ja mielenterveyshäiriöiden merkityksestä läheissuhteissa.

 

Perheen arvoitus

Posted on by Vaula Tuomaala
Lukuaika: 3 min.

Perhettä on väitetty käsitteenä puolikuolleeksi, mutta se pitää pintansa tutkimuksessa ja ihmisten arjessa. Millä tavoin häilyvän perheen jäljille voidaan päästä tutkimuksessa?

Perhe herättää jokaisessa meistä välittömiä mielleyhtymiä. Tutkijalle perhe on käsitteenä ja tutkimuskohteena haaste, osaksi juuri arkisuutensa vuoksi. Käsitteen näennäinen yksinkertaisuus kätkee alleen paitsi historiallista painolastia myös merkitysten ja näkökulmien moninaisuuden. Joidenkin tutkijoiden mielestä perheen käsite hajoaa tämän vuoksi omaan mahdottomuuteensa.

Saksalaiset sosiologit Ulrich Beck ja Elisabeth Beck-Gernsheim ovat esimerkiksi kysyneet, voidaanko individualisoituvan yhteiskunnan ilmiöitä tavoittaa tilastollisten luokitteluiden avulla. Onko vielä jäljellä universaaleja, sosiaalista elämää kuvaavia perusyksikköjä, jollaisia kotitalous tai perhe ovat kenties joskus olleet? Beckit ovat nimenneet perheen zombie-kategoriaksi eli käsitteeksi, joka on käytössä ja elossa siitä huolimatta, että se on oikeastaan kuollut. (1)

Perhe on tämän ajattelun mukaan zombie-kategoria, koska siihen liitetyt henkilökohtaiset merkitykset vaihtelevat. Yksilöllisten mieltymysten ja valintojen varaan rakentuvaa perhettä on vaikeaa määritellä yleispätevästi ja tunnistaa empiirisesti eli havainnointiin tai mittaamiseen perustuvan tutkimuksen keinoin.

 

Perhemääritelmät tutkimuskohteena

Beckien epäilyksistä huolimatta alati elämänkulussa muuttuviin subjektiivisiin käsityksiin perheestä on kuitenkin kyetty tarttumaan lukuisissa tutkimuksissa. Perheen monitulkintaisuus ja yksilölliset merkitykset voidaan asettaa tutkimuksen lähtökohdaksi, kuten olemme tehneet Avioliittoperheen tuolla puolen -hankkeessa, jossa sovelsimme niin kutsuttua konfigurationaalista näkökulmaa. Tällä tarkoitetaan yleisempää kiinnostusta ihmistä ympäröiviin sosiaalisiin siteisiin, joista perheen ajatellaan olevan vain yksi esimerkki. Tutkimuksen keinoin voidaan selvittää, millä tavoin perheeksi määritellyt suhteet eroavat muista sosiaalisista suhteista. Perhettä pyritään lähestymään avoimena, tutkimuksessa selvitettävänä asiana ja tutkittavien omien määrittelyiden kautta. (2)

Väitöstutkimuksessani tarkastelen naimattomien helsinkiläisnaisten perhekäsityksiä, tukiverkostoja ja perheellistymistä muun muassa konfigurationaalisesta näkökulmasta. Tutkittavien valintaan liittyviä kriteereitä ovat olleet lapsen saaminen ja se, että tutkittavat eivät ole lapsen saamisen aikaan olleet naimisissa. Ajatuksena on, että tällaisia äitejä tutkimalla tavoitamme parhaiten sellaisia perheellistymisen muotoja, joita syntyy (hetero)avioliittoperheen raamien ulkopuolella. Henkilökohtaisten perhekäsitysten ja tukiverkostojen kartoittaminen puolestaan mahdollistaa kotitaloutta ja verisukulaisuuksia laajemman kuvan piirtämisen äitien läheisistä suhteista.

Äitien omien perhekäsitysten ohella olemme olleet kiinnostuneita siitä, keitä äidit katsovat kuuluvan vastasyntyneen lapsensa perheeseen. Tällöin olemme ottaneet annettuna, että lapsen perheeseen kuuluu vauvan synnyttänyt äiti – kysymystä vastasyntyneen perheestä kun on ylipäätään hankalaa lähestyä muuten kuin lapsen vanhemman tai vanhempien kautta. Pyysimme äitejä listaamaan vauvan perheeseen kuuluvia henkilöitä, korostaen kiinnostusta äitien henkilökohtaiseen käsitykseen lapsen perheestä.

Löysimme taustaltaan melko samankaltaisten äitien vastauksista (N = 195) neljä toisistaan selvästi erottuvaa lapsen perhettä (3). Aineiston yleisimmän perhetyypin nimesimme sukulaisperheeksi: siinä lapsen perheeseen oli tyypillisesti nimetty laajasti molempien vanhempien sukua. Parisuhdekeskeiseen perheeseen vastaajat olivat nimenneet tyypillisesti vain lapsen isän ja mahdollisia sisaruksia. Laajentunut ensiperhe ystävillä sisälsi puolestaan molempien vanhempien sukulaisten lisäksi ystäviä ja äitiperheessä painottuivat äidin puolen suku ja ystävät.

 

Sijaitseeko perhe kotitalousyksikössä?

Eniten perinteistä ydinperhemallia muistuttanut parisuhdekeskeinen perhe ei ollut tutkimusaineistossa hallitseva perhetyyppi (24 %), vaikka 87 prosenttia vastaajista oli vakiintuneessa avoliitossa eläviä äitejä. Vain 11 prosenttia vastaajista ajatteli, että vauvan perhe muodostuu vain samassa kotitaloudessa elävistä ihmisistä. Lapsen perhe siis laajeni tutkimuksemme perusteella usein kotitalouden ulkopuolelle: enimmäkseen muualla asuviin sukulaisiin, mutta usein myös ystäviin.

Yhtenä ongelmana perheitä koskevassa tutkimuksessa on usein nähty tutkimuksen kohdistuminen juuri kotitalousyksikköön. Yhdysvaltalaissosiologit Jaber Gubrium ja James Holstein ovat kutsuneet perhetutkimuksen kotitalouskeskeisyyttä ”metodologiseksi imperatiiviksi” (4). Tällä he tarkoittavat tutkimuksessa toistuvaa oletusta siitä, että kotitalous on kaikista aidoimman perhettä koskevan tiedon ja kokemuksen lähde.

Gubrium ja Holstein kiinnittävät huomiota siihen, miten perheelle annetaan tutkimuksessa yksilöt ylittävä rooli: kotitalouteen sijoittuvan perheen nähdään tekevän asioita ja vaikuttavan asiaintiloihin. Tällaisen asetelman voi nähdä esimerkiksi tutkimuksissa, joissa tarkastellaan perherakenteen sekä lapsen hyvinvoinnin ja kehityksen välisiä yhteyksiä. Näissä tutkimuksissa kotitaloudessa oleva perherakenne, vaikkapa yhden vanhemman perhe, kahden vanhemman perhe tai samaa sukupuolta olevien vanhempien perhe, katsotaan muuttujaksi, jolla on yhteys siihen miten lapsi kehittyy.

 

Perheen jäljittäminen vaatii luovuutta

Omassa tutkimuksessani tehdyt havainnot kertovat paitsi yksilöllisistä perhekäsityksistä, myös perheenä elämisen tapoihin liittyvistä muutoksista, joita liittomuotojen ja kotitalouksien luokitteluun perustuvat perhetilastot eivät tavoita.

Kun tarkastellaan vaikkapa äitien käsityksiä lapsen perheestä, voidaan havaita, ettei perhe välttämättä muodostu pelkästään parisuhteen puitteissa. Ja vaikka verisukulaisuus pitää edelleen pintansa, nousevat lapsen perheessä usein tärkeään asemaan vanhempien ystävät, joiden roolin merkityksellisyys tutkittavien arjessa rakentuu tiiviin yhteydenpidon ja koetun läheisyyden varaan.

Perhettä käsitteenä lienee mahdotonta – ja tarpeetonta – haudata. Sosiaalisena yksikkönäkin se on moninaistuvista määritelmistään huolimatta yhä vahvasti olemassa.

Mutta perheen muutos ja siihen liitettyjen merkitysten ja arjen käytäntöjen yksilöllistyminen vaativat tutkijalta luovuutta. Lisäksi tarvitaan valmiutta tarkastella kriittisesti käytössä olevia työvälineitä eli läheisiä suhteita koskevia käsitteitä ja kategorioita.

 

Kirjoittaja: Vaula Tuomaala
Kuva: Pixabay & stocksnap.io

 

Lähteet

(1) Beck, Ulrich & Beck-Gernsheim, Elisabeth (2001/2008) Individualization. Institutionalized Individualism and its Social and Political Consequences. Sage Publications.

(2) Castrén, Anna-Maija (2014) Konfigurationaalinen näkökulma perheeseen. Teoksessa: Jallinoja, Riitta; Hurme, Helena & Jokinen, Kimmo (toim.) Perhetutkimuksen suuntauksia. Helsinki: Gaudeamus.

(3) Tuomaala, Vaula, Anna-Maija Castrén & Pertti Töttö (2017) The first family: Newborn babies’ family members according to unmarried mothers in Finland (työnimi). Artikkelikäsikirjoitus.

(4) Gubrium, Jaber F. & Holstein, James A. (1990) What is Family? Mayfield Publishing Company.