Rahapeliongelma koettelee läheissuhteita – osallistu tutkimukseen

Lukuaika: 3 min.

Mitä perheenjäsenten välisille suhteille, kiintymykselle ja vuorovaikutukselle tapahtuu, kun yhdellä heistä on rahapeliongelma? Perheelle yllätyksenä tuleva rahapeliongelma on kuin kutsumaton vieras perheen elämässä. Rahapeliongelma kietoutuu perheessä usein menetyksen ja vieraantumisen tunteisiin, mutta myös toivon pilkahduksia ja mahdollisuuksia rakentaa yhteyttä uudelleen voi löytyä. Kutsumme rahapelaajien läheisiä osallistumaan tutkimukseemme kertomalla kokemuksistaan. Osallistumisohjeet kirjoituksen lopussa.

Suomessa elää satoja tuhansia henkilöitä, joiden läheisellä on rahapeliongelma. Sosiaalisia, taloudellisia ja (mielen)terveydellisiä haittoja aiheuttava rahapelaaminen on koko perheen ongelma. Parisuhteeseen ja vanhemmuuteen liittyvät ristiriidat ovat rahapeliongelman kanssa kipuilevissa perheissä yleisiä. Pelaava puoliso ei välttämättä pysty sitoutumaan perheen elämään, koska rahapelaaminen vaikuttaa hänen käyttäytymiseensä ja hallitsee hänen ajatuksiaan. Rahapeliongelmaan liittyy usein salailua, häpeää ja syyllisyyden tunteita, jotka estävät rahapelaajaa kertomasta läheisilleen taloudellisesta tilanteestaan tai velkaantumisestaan.

Perheen ongelmat voivat vaikuttaa erityisesti kotona asuviin alaikäisiin lapsiin. Lapset voivat masentua, surra ja suuttua vanhemman rahapelaamisen vuoksi. Vanhemmat voivat purkaa turhautumistaan lapsiinsa, mutta toisaalta he voivat myös suhtautua lapsiinsa ajoittain välinpitämättömästi etsiessään ratkaisuja parisuhdevaikeuksiinsa tai perheen taloudelliseen tilanteeseen. Perheen lapset voivat myös joutua huolehtimaan sisaruksistaan tai pohtimaan perheen taloudelliseen tilanteen vaikutuksia omaan elämäänsä.

Vähemmän tiedetään aikuisista lapsista, jotka joutuvat huolehtimaan rahapelaavasta vanhemmasta, ja vanhemmista, jotka huolehtivat rahapelaavasta aikuisesta lapsestaan. Aikuisten lasten kohdalla lasten ja vanhempien roolit voivat mennä sekaisin, kun aikuiset lapset joutuvat auttamaan pelaavaa vanhempaansa selviytymään taloudellisesti ja huolehtimaan hänen hyvinvoinnistaan. Toisaalta vanhempien rooli huolehtijoina voi pitkittyä, kun aikuinen lapsi ei pysty hallitsemaan rahapelaamistaan ja tarvitsee vanhempiensa taloudellisen avun lisäksi heidän henkistä tukeaan.

 

Rahapeliongelma vieraana perheessä

Ajatus vieraasta perheessä on lähtöisin perhesosiologi Riitta Jallinojalta, joka viittaa vieraalla johonkuhun tai johonkin, joka ei kuulu perheeseen ja joka on epätoivottuna torjuttava. Esimerkiksi alkoholismi voi olla vieras, joka saa perheenjäsenet reagoimaan siihen kuin uhkaan. Läheisen ongelma voi saada muut perheenjäsenet turhautumaan, pelkäämään ja pohtimaan keinoja, joilla ongelmasta voisi päästä eroon. 

Toisaalta ongelma saatetaan myös salata muilta sukulaisilta ja ystäviltä, jotta läheiseen tai perheeseen ei suhtauduttaisi kielteisesti. Pahimmillaan ongelma voi vieraannuttaa perheenjäsenet toisistaan. Ongelman kanssa kamppailevasta läheisestä tulee outo vieras, johon ei enää tunneta yhteyttä, ja joka halutaan sulkea perheen ulkopuolelle esimerkiksi päättämällä parisuhde. 

Läheisestä, jolla on ongelma, voi tulla kuvaannollisesti jopa muukalainen, joka joutuu neuvottelemaan paikastaan perheessä ja suvussa. Muukalaisella on edelleen oma paikkansa perheessä ja suvussa, koska hän on jonkun puoliso, vanhempi, sisarus, lapsi ja lapsenlapsi, mutta häneen voidaan suhtautua toisin kuin ennen. Ongelmansa takia läheinen ei välttämättä pysty täyttämään häneen kohdistuvia odotuksia, jolloin muut perheenjäsenet pettyvät häneen. Ongelmasta on kuitenkin mahdollista selviytyä ja luoda uudelleen yhteys perheenjäsenten välille.

Erik McLean/Unsplash

Läheisen rahapeliongelmaan liittyvät menetyksen tunteet

Rahapelaavan läheisen kanssa eläminen sisältää usein menetyksen tunteita. Vaikka läheiset suhteet ovat yksilölle kiintymyksen, rakkauden ja tuen lähde, ne voivat tuoda mukanaan myös menetyksiä. Läheisen rahapeliongelma voi aiheuttaa perheenjäsenille surua perheen tai parisuhteen yhtenäisyyden järkkymisestä.

Alaikäisten lasten kokemuksia vanhemman rahapeliongelmasta on kutsuttu läpitunkevaksi menetykseksi. Tällaisella menetyksellä viitataan vanhemman käyttäytymiseen, sukulaissuhteiden hiipumiseen, turvallisuuden tunteen ja luottamuksen horjumiseen sekä perheen kokemiin taloudellisiin vaikeuksiin. Rahapeliongelman takia vanhempi voi vaikuttaa poissaolevalta tai on usein poissa, ja lapsilla ei välttämättä ole kunnollista suhdetta isovanhempiin, joilta ongelmaa yritetään salata.

Vaikeissa ja ristiriitaisissa elämäntilanteissa tunteet voivat kuitenkin olla sekä myönteisiä että kielteisiä. Erilaisten tunteiden yhteen kietoutumista kuvaavat hyvin esimerkiksi sellaiset ajanjaksot, jolloin rahapelaaja ei pelaa ja keskinäistä luottamusta on mahdollista rakentaa uudelleen. Pelaava läheinen voi ongelmastaan huolimatta olla myös rakastava puoliso ja hyvä vanhempi.

 

Uusi tutkimus rahapelaajien läheisistä ja heidän perhesuhteistaan

Rahapeliongelman vaikutuksista läheisten perhesuhteisiin on tutkittu vasta vähän Suomessa. Uudessa tutkimushankkeessamme haluamme selvittää, mitä perhesuhteille, kiintymykselle ja vuorovaikutukselle tapahtuu, kun perheenjäsenellä on rahapeliongelma. Olemme kiinnostuneita erityisesti siitä, miten perheenjäsenet – vanhemmat, puolisot ja lapset – kokevat tilanteen, millaisia tunteita se herättää, ja miten perheen dynamiikka muuttuu rahapeliongelman myötä. Lisää tietoa tutkimushankkeestamme löytyy verkkosivuiltamme.

Toivomme rahapelaajien läheisten kirjoittavan meille omin sanoin, kuinka he ovat kokeneet rahapeliongelman vaikutukset, minkälaisia tunteita läheisen rahapelaaminen on herättänyt heissä, miten rahapeliongelma on vaikuttanut vanhemmuuteen ja lasten asemaan perheessä, ja miten rahapeliongelmasta voi selvitä.

Jos innostuit kirjoittamaan, voit kirjoittaa Webropol-sivuston kautta tai lähettää kirjoituksesi sähköpostiosoitteeseen: VIMERA-hanke[at]thl.fi.

 

Dosentti Johanna Järvinen-Tassopoulos toimii tutkimuspäällikkönä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella. Hän tutkii rahapelaamisen kielteisiä seurauksia lapsiperheissä 

Dosentti Henna Pirskanen toimii apulaisprofessorina Lapin yliopistossa. Hän tutkii lasten ja nuorten surua perhe- ja läheissuhteissa.

Sateenkaarevat isät, näkymättömät vanhemmat?

Lukuaika: 4 min.

Isyys on edelleen tiukasti sidottu oletukseen, jonka mukaan isä on cismies heteroperheessä. Kysymys siitä, kuka saa olla isä ja kenen isyys tunnistetaan, kytkeytyy tiiviisti lainsäädäntöön, yhteiskunnalliseen hyväksyntään ja kulttuurisiin käsityksiin perheestä.

Mitä tarkoittaa olla isä sateenkaarevassa perheessä? Voiko isä olla transsukupuolinen tai homo? Kuka saa olla isä ja kenen isyys tunnistetaan?

Sateenkaareva isyys jää usein yhteiskunnallisessa keskustelussa vaille näkyvyyttä. Väitöskirjatutkimusta varten tekemässäni haastattelussa Tuomas totesi seuraavasti:

”Usein tuntuu että se miesnäkökulma ja sateenkaari-isät [unohdetaan]. Toivonkin, että sateenkaari-isien asemaa edistetään. Tuntuisi tärkeältä, että [vanhemmuuden ja perheiden] kirjo tulisi esille: Täällä on myös sateenkaari-isiä.”

Huoli siitä, ettei sateenkaariperheiden isien ääni kuulu yhteiskunnassamme on tunnistettu myös tutkimuksessa. Sateenkaariperheiden isistä on toistaiseksi varsin vähän tutkimustietoa eikä isiä saada helposti mukaan tutkimuksiin [1].

Sateenkaarevien isien kokemuksia on kuitenkin kuultu kulttuurituotteissa. Esimerkiksi ex-kansanedustaja, näyttelijä ja tanssija Jani Toivola on puhunut isyydestä sosiaalisen median kanavillaan, kirjoissaan ja teatterin lavalla. Myös vuonna 2023 julkaistussa YLEn dokumenttisarjassa Suomi on Queer erilaiset isät ja isähahmot pääsevät ääneen. 

Kaksi viime vuonna julkaistua teosta avaavat poikkeuksellisella tavalla sateenkaarevien isien kokemuksia. Nooa Sammalkäpy kuvaa dokumenttisarjassa transmiehen matkaa isäksi ja Kaj Korkea-aho kertoo kirjassaan kumppanuusvanhemmuudesta.

 

Yksin isäksi: transmiehen matka kohti itsellistä vanhemmuutta

Dokumenttisarjassa kuvataan Sammalkävyn matkaa itselliseksi isäksi. Sammalkäpy on transmies. Hän käyttää testosteronihoitoja, jotka on laitettava tauolle raskauden käynnistämiseksi.

Transihmisille avautui vuonna 2023 voimaan astuneen translain myötä uudenlaisia tapoja lapsiperheellistyä. Uudessa laissa erotettiin juridinen ja lääketieteellinen sukupuolenkorjaus. Samalla sterilisaatiovaatimus poistettiin ja juridisen sukupuolimerkinnän vahvistaminen helpottui. Henkilölle voidaan nyt antaa hedelmöityshoitoja riippumatta oikeudellisesta sukupuolesta. Tämä edistää transihmisten mahdollisuuksia vanhemmuuteen.

Ruotsalainen sosiaalipsykologi Anna Malmquist on tutkinut transmiehiä, jotka muodostavat cismiehen kanssa lapsiperheen. Malmquistin haastattelemat synnyttäneet transmiehet, isät, ovat joutuneet tasapainoilemaan monien sukupuoleen ja perheellistymiseen liittyvien jännitteiden keskellä. Isät ovat joutuneet miettimään identiteettiään ja maskuliinisuuttaan, suhdetta kumppaniinsa ja ympäröivään yhteiskuntaan.

Dokumentissa kuvattu Sammalkävyn matka on samankaltainen kuin Malmquistin haastattelemien isien kokemukset. Sammalkävyn täytyy navigoida hormonien aiheuttamien tunnemyrskyjen ja ympäristön ennakkoluulojen keskellä. Hänen on pohdittava vaihtoehtoja ja varauduttava hedelmöityshoitojen korkeisiin kustannuksiin. Dokumentin kuvaaja on Sammalkävyn poikaystävä, joka ei jaa lapsihaavetta kumppaninsa kanssa. Tämä aiheuttaa hankauksia ja kitkaa suhteeseen.

 

Äitiä etsimässä: cishomomiesparin tarina kumppanuusvanhemmuudesta ja lapsiperheellistymisestä

Korkea-aho kuvaa kirjassaan hänen ja puolisonsa yritystä löytää henkilö, joka haluaisi äidiksi heidän lapselleen. Tietokirjan ja autofiktion välimaastoon sijoittuva kirja sai alkunsa tarpeesta herättää keskustelua vaietusta aiheesta: miespareista, jotka haaveilevat isyydestä kumppanuusvanhemmuuden kautta. Kumppanuusvanhemmuudella tarkoitetaan vanhemmuuden jakamista ilman vanhempien välistä rakkaussuhdetta. Se on sopimiseen, yhteiseen haluun ja toiveeseen perustuvaa suunnitelmallista vanhemmuutta.

Tutkimuksessa on huomattu, että sateenkaari-ihmiset joutuvat pohtimaan lapsiperheellistymistä muita enemmän ja sopimaan esimerkiksi taloudellisista vastuista ennen lapsen syntymää. Haluttu perhemuoto ja lapsen saamisen tapa vaikuttavat siihen, mistä kaikesta ja keiden kanssa prosessissa neuvotellaan. Korkea-aho kirjoittaakin, että ”vanhemmuuden idea oli niin monien mahdottomuuksien takana, etten innostunut siitä koskaan tosissani”.

Adoptointi on käytännössä mahdollista vain niille harvoille, joilla on käytössään poikkeuksellisen hyvät taloudelliset resurssit. Sijaissynnytys on Suomessa tällä hetkellä kiellettyä. Perheen ulkopuolisia tai kansainvälisiä adoptioita ei myöskään tehdä samaa sukupuolta oleville pareille juuri lainkaan [2]. Cissukupuolisten miesparien ja itsellisten cismiesten yleisin lapsiperheellistymisen muoto onkin kumppanuusvanhemmuus.

Korkea-aho toteaa kirjassaan joutuneensa ”koko ikänsä maleksimaan yhteiskunnan ja juridiikan harmaavyöhykkeellä”. Hän viittaa siihen, että homoseksuaalisuus oli rikos vuoteen 1971 ja sairaus vuoteen 1981 saakka. Vuonna 1971 voimaan tullut  kehotuskielto oli voimassa vuoteen 1999. Tasa-arvoinen avioliittolakikin astui voimaan vasta vuonna 2017. Ei siis ole ihme, että isyyys ja lapsen saaminen näyttivät 80-luvun alussa syntyneelle Korkea-aholle saavuttamattomilta, jopa kielletyiltä tavoitteilta elämässä.

Vaikka sateenkaari-ihmisten elämän sääntelyssä on siirrytty “rikoslaista kohti perhelainsäädäntöä” [3], nykyjärjestelmä asettaa edelleen perheet eriarvoiseen asemaan. Lainsäädäntöön sisältyvä ydinperheen normi tarkoittaa, että järjestelmä tukee ennen kaikkea niitä perheitä, joissa on kaksi samassa taloudessa asuvaa vanhempaa. Esimerkiksi kumppanuusvanhemmat joutuvat pohtimaan, mikä lapsen osoite on, sillä lapsella voi olla vain yksi virallinen osoite ja tämän perusteella maksetaan erilaisia tukia. On myös varmistettava, että kaikki lapseen liittyvä tieto kulkeutuu terveydenhuollosta kaikille vanhemmille.

Vanhempi ja lapsi rannalla.
Kuva: Tim Mossholder

Sateenkaareva isyys osana muuttuvaa perhekuvaa

Yksin isäksi ja Äitiä etsimässä tekevät näkyväksi isyyden ja lapsiperheellistymisen monimuotoisuutta. Ne kertovat siitä, mitä tutkimus ei aina onnistu tavoittamaan.

Sateenkaareva isyys voi toteutua monin tavoin ja monia eri reittejä pitkin. Sammalkävyn ja Korkea-ahon tarinat tarjoavat kaksi esimerkkiä. Sateenkaareva isyys ei kuitenkaan ole selviö, vaan vaatii resursseja, neuvottelua, juridista ja yhteiskunnallista kamppailua sekä tunteiden käsittelemistä tilanteissa, joihin ei aina ole valmista mallia.

Isyyden moninaisuutta käsittelevää tutkimusta tarvitaan lisää. Yhteiskunnan, vanhemmuuden ja perheiden monimuotoistuessa tutkimuksella on keskeinen rooli siinä, kenen kokemukset tulevat kuulluiksi ja ymmärretyiksi.

 

[1] Aarnio ym. 2020a; Koskela ym. 2023

[2] Moring 2020

[3] Aarnio ym. 2020b

 

Lähteet

Aarnio, Kia, Lahti, Annukka, Kerppola, Jenni, Moring, Anna (2020b) Johdanto: Moninaisia perheitä ja läheisiä sateenkaaren alla. Teoksessa Annukka Lahti, Kia Aarnio, Anna Moring, & Jenni Kerppola (toim.) Perhe- ja läheissuhteet sateenkaaren alla. Helsinki: Gaudeamus, 9–27.

Aarnio, Kia, Moring, Anna, Kerppola, Jenni, Lahti, Annukka (2020a) Lopuksi. Teoksessa Annukka Lahti, Kia Aarnio, Anna Moring, & Jenni Kerppola (toim.) Perhe- ja läheissuhteet sateenkaaren alla. Helsinki: Gaudeamus, 275–278.

Koskela, Miia, Ikonen, Riikka, Kylmä, Jari (2023) “Missä äiti on?”: Sateenkaariperheiden isien elämää – systemaattinen kirjallisuuskatsaus. Yhteiskuntapolitiikka 88 (4), 383–391.

Moring, Anna (2020) Sateenkaarevat perhe- ja läheissuhteet lainsäädännössä. Teoksessa Annukka Lahti, Kia Aarnio, Anna Moring, & Jenni Kerppola (toim.) Perhe- ja läheissuhteet sateenkaaren alla. Helsinki: Gaudeamus, 115–131.

 

1. kuva Ante Hamersmit / Unsplash

2. kuva Tim Mossholder / Unsplash

Kommuunisuhteiden tulevaisuutta punnitaan parisuhdekeskeisessä kulttuurissa

Lukuaika: 3 min.

Ystävien ja kämppisten kanssa asuminen liitetään kulttuurissamme nuoruuteen. Aikuisuudessa elämän ajatellaan puolestaan muotoutuvan parisuhteen ja perhe-elämän ympärille. Tavanomaista polkua on mahdollista vastustaa, mutta parisuhdekeskeinen kulttuuri hankaloittaa tulevaisuuden rakentamista ystävyys- ja kämppissuhteissa.

Kimppakämpissä ja kommuuneissa elämistä pidetään luontevana osana nuoruutta ja opiskeluaikaa. Kimppa-asumisella on kuitenkin sosiaalisesti jäsentynyt aikaraja, ja sen odotetaan jossain vaiheessa väistyvän parisuhteen ja perhe-elämän tieltä elämän kulkiessa ”eteenpäin”.

Voiko tällaista ajallista käsikirjoitusta vastustaa päättämällä elää aikuisuutensa kommuunisuhteissa? Tarkastelen väitöstutkimukseeni liittyvässä tutkimusartikkelissa, onko kommuuniasukkaiden mahdollista kuvitella tulevaisuuttaan kommuunien ystävyys- ja kämppissuhteissaan ja näin vastustaa elämänkaaren parisuhteelle antamaa ensisijaista asemaa.

Haastattelin tutkimukseeni 31 suomalaisten kommuunien ja kimppakämppien asukasta heidän suhteistaan. Haastateltavat asettuivat iältään reilun 20 ikävuoden ja vajaan 70 vuoden välille. Eri ikäisten haastateltavien kokemuksissa nuoruus, aikuisuus, keski-ikäisyys ja vanhuus hahmottuivat toisistaan erilaisina, joskaan ei tarkasti rajattuina ajallisina vaiheina elämänkaaren varrella. Eri vaiheisiin puolestaan liittyy erilaisia odotuksia elämän sisällöstä.

Elämänkaarta voikin tarkastella sosiaalisena rakenteena, joka ohjaa ihmisten eri elämänvaiheisiin liittämiä odotuksia. Elämänkaaren rakenne on kytköksissä sekä instituutioiden toimintaan että yksilöiden kokemuksiin ja eri elämänvaiheiden mittatikkuna toimii ikä. Instituutioiden tasolla esimerkiksi koulutus, työelämä ja erilaiset ikäsidonnaiset lait ohjaavat eri ikäisten ihmisten elämää eri tavoin. Henkilökohtaisella tasolla ihmiset jäsentävät kokemuksiaan suhteessa käsityksiinsä elämänkaaresta ja vertailemalla omia kokemuksiaan muihin samanikäisiin.

Elämänkaaren kulussa on nykyään yhä enemmän hajontaa, kun esimerkiksi koulutuspolut pitenevät ja ihmissuhteiden muodot monipuolistuvat. Toisaalta käsitykset eri elämänvaiheisiin kuuluvista asioista ovat edelleen melko vakiintuneita.

 

Parisuhde avaa polun ”oikeaan aikuisuuteen”

Kommuuniasukkaiden haastattelut paljastavat, miten voimakkaasti parisuhde on edelleen kytkeytynyt kulttuuriseen käsitykseen aikuisuuden saavuttamisesta. 30 vuoden ikä näyttäytyi monesti merkkipaaluna, jonka lähestyessä yhteisöasujat alkoivat hiljalleen kokea elämäntapansa tavanomaisesta poikkeavaksi. He huomasivat ystäviensä jättävän yhteisöasumisen taakseen ja kokivat, että kommuunielämässä pysymistä tulee perustella sekä muille että itselleen entistä tarmokkaammin.

Erityisesti tällainen kokemus korostui niiden haastateltavien puheessa, jotka eivät asuneet parisuhdekumppanin kanssa tai joilla ei ollut lapsia. Osa haastateltavista koki sisäistä painetta elämäntapansa hyväksyttävyydestä.

Iina, 29, kertoi: “[Mun työkaveri] on mun semmonen, niinku, esikuva tämmösessä elämisessä. Se on ainaki mun silmissä sellanen aikuinen ihminen joka asuu jossain kommuunissa, ja se on tosi hyvä työssään ja jotenki tosi itsevarman oloinen, niin jotenki fiilaan sitä et toiki voi elää noin, niin ehkä mäki voin […] Ei kukaan oo mitään ihmetelly, mut kyl must tuntuu et mua pidetään [töissä] jotenki tosi nuorena […]”

Tämänkaltaiset pohdinnat osoittavat, että kommuunisuhteita ei kulttuurissamme nähdä ”aikuisen elämän” suhdeodotusten mukaisina. Kun ihmiset elivät yhteisössä parisuhteessa tai lapsiperheessä, kommuunisuhteet näyttäytyivät hyväksyttävämpinä, sillä niiden voitiin nähdä täydentävän parisuhteen ja perheen palettia.

 

 

Parisuhteen kytkös aikuisuuden elämänvaiheeseen toimiikin kaksisuuntaisena yhteytenä. Toisaalta ikääntyminen yli sen, mitä kulttuurissamme pidetään nuoruutena, vaatii parisuhteen ensisijaistamista, toisaalta parisuhteessa eläminen avaa sosiaalisen väylän ”oikeaan aikuisuuteen”. Lasten saaminen tai suunnitteleminen vahvistaa tätä yhteyttä, sillä parisuhde näyttäytyy kulttuurissamme normaalina paikkana lisääntymiselle.

Kiinnostavaa kyllä, haastateltavien puheessa toinen reitti aikuisuuteen hahmottui yksin asumisen kautta. Kommuunista muuttaminen omaan, kenties itse omistettuun asuntoon, tulkittiin sosiaalisesti hyväksytyksi aikuistumisen merkiksi. Aikuisuus, varallisuus ja erilaiset suhdemuodot kietoutuvatkin yhteen monimutkaisin tavoin. Sinkkuus omistusasunnossa saattoi näyttäytyä “aikuisempana” vaihtoehtona kuin ystävyys vuokra-asunnossa.

 

Parisuhdekeskeinen kulttuuri jäsentää myös ystävyyttä

Haastattelemani yhteisöasujat vastustivat normatiivisia odotuksia, jotka liittyivät elämänkaaren vaiheisiin. Samalla he kyseenalaistivat elämänkaaren ajallista rakennetta. Tällainen vastarinta voi avata luovia ja omaleimaisia reittejä tulevaisuuteen. Samaan aikaan haastateltavat joutuivat ottamaan huomioon muiden ihmisten odotukset ja valinnat. Esimerkiksi ystävien ja kämppisten poismuuttaminen kommuunista vaikutti haastateltavien mahdollisuuksiin jatkaa yhteisöasumista.

Parisuhdekeskeisyys näkyikin haastatteluissa myös ystävyyttä ohjaavana normina. Yhdessä asuvien ystävysten itsenäisyys pysyi kommuunisuhteissa korkeana ja sitoutuminen rajattiin pari- ja perhesuhteisiin: ihmiset eivät yleensä uhranneet omaa henkilökohtaista vapauttaan kommuunisuhteisiin sitoutumisen vuoksi. Tämä puolestaan vaikeutti tulevaisuuden kuvittelemista yhteisessä kodissa ja tuotti toisinaan pettymyksiä ihmisille, jotka toivoivat tulevaisuutta kommuunikodissa.

Parisuhde- ja perhekeskeisessä kulttuurissa ystävyys järjestyy omanlaisensa ajallisen logiikan mukaan. Se ei ohjaile elämänkaaren kulkua, vaan sopeutuu joustavasti parisuhteen ja perheen asettamiin raameihin.

 

Millaisia kommuunitulevaisuuksia voi kuvitella?

Kommuunitulevaisuuksien epävarmuudesta huolimatta yhteisöasujat haastoivat suhteiden vakiintunutta järjestystä kuvittelemalla toisenlaisia elämänkulkuja. He herättivät eloon ideoita toisenlaisista suhteiden muodoista, vaikka niiden toteuttaminen ei aina onnistunutkaan.

Lisäksi he esittivät tarkkojakin kuvitelmia esimerkiksi asunnoista, joissa kommuunisuhteiden tulevaisuus saisi paremmat mahdollisuudet. Esimerkiksi Santeri, 32, kertoi suunnitelleensa “monta vuotta jotain sellasta yhteisasumisen ja -tekemisen kollektiivia, missä vois olla vaikka tietty määrä vakiasukkaita, plus sitten jotain työtiloja, tai kesäasukkeja, tai jotain muuta sellasta”.

Suhteiden uusien muotojen kuvitteleminen on erityisen ajankohtaista nyt, kun ydinperhemalli avautuu ja ihmiset etsivät uusia tapoja elää yhdessä. Tutkimuksessa ja julkisessa keskustelussa on väläytelty, että ystävyydestä olisi tulossa ihmisille yhä keskeisempi suhdemuoto. Tutkimus aiheesta on kuitenkin toistaiseksi vähäistä.

Suhteiden ajallisten ja tilallisten järjestysten tutkimusta kaivataan lisää, jotta väite saa lihaa luidensa ympärille. Asuinpaikat, muut sitoumukset ja elämänvalinnat vaikuttavat siihen, mitä ystäviltä voi odottaa erilaisissa elämäntilanteissa. Ystävyyden uudenlainen priorisoiminen taas vaikuttaa vastavuoroisesti siihen, mitä muille sitoumuksille ja elämänvalinnoille käy.

Haastateltavien nimet on muutettu

 

Kuva: Allef Vinicius / Unsplash

Millaisista perheistä 2020-luvun nuoret aikuiset unelmoivat?

Lukuaika: 3 min.

Perheessä elämisen tavat ovat monenlaisia, vaikka ydinperheen ihanne on edelleen vahva. Mutta millaista perhe-elämää nuoret aikuiset Euroopan eri kolkissa toivovat? Sosiologian professori Anna-Maija Castrén johtaa tutkimushanketta, jossa tutkitaan nuorten aikuisten läheissuhteita ja perheellistymistä koskevia suunnitelmia.

Kysyimme Anna-Maijalta neljä kysymystä hänen tutkimushankkeestaan.

1. Johdat Itä-Suomen yliopistossa tutkimushanketta Läheisyys, kumppanuus ja perheellistyminen Suomessa, Portugalissa ja Skotlannissa: läheissuhteiden verkostot globaalissa tulevaisuudessa. Mitä tutkitte?

Tutkimme 25–40-vuotiaiden aikuisten perheellistymiseen ja läheissuhteisiin liittyviä suunnitelmia kolmessa maassa. Laadullisessa tutkimuksessa selvitetään yhtäältä sitä, millaisia odotuksia nuoriin aikuisiin kohdistuu, ja toisaalta, miten heidän omat tulevaisuudensuunnitelmansa ja toiveensa muotoutuvat näiden odotusten ja yhteiskunnan tarjoaman tuen puitteissa.

Suomessa, Portugalissa ja Skotlannissa yhteiskunta tukee perheitä ja perheellistymistä eri tavoin. Myös perhettä koskevat kulttuuriset käsitykset eroavat jonkin verran. On siis kiinnostavaa selvittää, mikä nuorten aikuisten suunnitelmissa on yhteistä ja mikä erilaista tässä ajassa, jota leimaavat monet ylikansalliset tai globaalit huolet ja ongelmat kuten esimerkiksi ilmastonmuutos. 

Haastattelemme Helsingin, Edinburghin ja Lissabonin metropolialueilla asuvia nuoria aikuisia, jotka ovat lapsettomia mutta joilla on kumppani (tai useampia kumppaneita).

Hankkeen tutkijat työskentelevät Itä-Suomen yliopistossa, Edinburghin yliopistossa ja Lissabonin yliopistossa. Tutkimusta rahoittaa Koneen Säätiö.

 

2. Miksi tutkimusaihe on ajankohtainen?

Ihmiset elävät valtavan monenlaisissa perheissä, mutta lainsäädäntö nojaa edelleen pitkälti ajatukseen ydinperheestä, jonka muodostavat äiti, isä ja heidän biologiset lapsensa. Myös suomalaisten käsitykset perheestä heijastelevat edelleen ihannetta ydinperheestä.

Todellisuudessa suomalaiseen yhteiskuntaan mahtuu niin yksinhuoltajaperheitä, vuoroviikkovanhempien perheitä, sateenkaariperheitä, kumppanuusvanhempien perheitä ja adoptioperheitä. Perheitä, joiden vanhemmat ovat muuttaneet Suomeen muualta, ja perheitä, joihin on sijoitettu lapsi, tai joiden lapsi on sijoitettu kodin ulkopuolelle. On myös neliapilaperheitä, joissa on enemmän kuin kaksi tosiasiallista vanhempaa.

Perhesuhteet eivät siis määrity kotitalouden rajojen perusteella. Tämä nousee erityisen hyvin esiin yksin asuvien kohdalla. Tilastokeskuksen mukaan Suomessa oli 1,3 miljoonaa yksinasuvaa vuonna 2022. Heistä 55% oli alle 60-vuotiaita. Yksin asuvien kohdalla kyse on siis suuresta joukosta ihmisiä, joilla on erilaisia perhe- ja läheissuhteita. Näitä suhteita vain ei asumiseen perustuvissa tilastoissa tavoiteta helposti.

Anna-Maija Castrén. Kuva: Raija Törrönen, Itä-Suomen yliopisto.

Tutkimuksemme kohderyhmä, 25–40-vuotiaat aikuiset, ovat oman elämänsä aikana nähneet valtavan muutoksen perhe-elämässä. Olemme kiinnostuneita siitä, millaisia parisuhteita ja perheitä he itse toivovat. Haluavatko he elää monogaamisessa vai avoimessa parisuhteessa, yhdessä puolison kanssa vai eri kotitalouksissa? Haluavatko he lapsia?

Nuoret aikuiset suunnittelevat tulevaisuuttaan monien yhteiskunnallisten ja globaalien kriisien varjossa. Ilmastokriisi, koronapandemia ja Venäjän hyökkäys Ukrainaan ovat viime vuosina kyseenalaistaneet eurooppalaisten yhteiskuntien vakaan kehityksen. Työelämä on hektistä ja vaativaa, ja prekaarit työsuhteet yleisiä.

Olemmekin kiinnostuneita myös siitä, miten yhteiskunnalliset kriisit nousevat esiin ihmisten tulevaisuutta koskevissa suunnitelmissa ja niitä rajoittavissa epävarmuuden kokemuksissa.

 

3. Mikä sinua henkilökohtaisesti eniten innostaa tai kiinnostaa tässä tutkimusaiheessa? 

Olen tutkijana ollut jo melko pitkään kiinnostunut siitä, millaisissa perheissä ihmiset elävät ja miten he perheen ymmärtävät. Läheiset suhteet ovat tärkeitä ihan kaikille, mutta tällaisia läheisiä suhteita ja jopa perhesuhteiksi miellettyjä sidoksia on myös muiden kuin parisuhdekumppanien tai lasten ja vanhempien välillä.

Nyt perheellistymisiässä olevat suomalaiset ovat eläneet aiempia sukupolvia useammin jossakin muussa kuin kahden eri sukupuolta olevan vanhemman ydinperheessä. Kuitenkin yhteiskunnallisessa keskustelussa perheellistymisestä puhutaan lähinnä vain lapsiperheellistymisen näkökulmasta.

Tässä on minusta ilmeinen ristiriita. Pahoin pelkään, että perheellistymistä tukevat ponnistelut menevät hukkaan, mikäli ne perustuvat ajastaan jälkeen jääneisiin luuloihin tutkitun tiedon sijaan.

 

4. Millaisen viestin lähetät syntyvyyden laskusta huolestuneille päättäjille?

Kun ihmiset pohtivat sitä, haluavatko he lapsia, ei heillä ole päällimmäisenä mielessään kestävyysvaje. Perheen perustamista pohdittaessa tapetilla ei ole Suomen kansainvälinen kilpailukyky tai yhteiskunnan synnytystalkoot vaan henkilökohtaiset näkemykset hyvästä elämästä sekä siitä, miten lapsi siihen sopii.

Perheellistymistä pohtivien on voitava luottaa yhteiskuntaan ja sen tukeen. Mikäli näin ei ole, perheellistyminen voi tuntua riskialttiilta.

Jos halutaan tukea perheen perustamista ja lasten saamista, on vahvistettava luottamusta siihen, että yhteiskunta tarvittaessa tukee perhettä, oli se sitten muodoltaan tai kokoonpanoltaan millainen tahansa. Tämän luottamuksen vahvistamiseksi päättäjillä on valta ja vastuu toimia.

 

Kuva: Pixabay

Mitä itsellisten äitien lapsiperheistä tiedetään?

Lukuaika: 5 min.

Itsellisten äitien lapsiperheiden määrä kasvaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Perheisiin liittyvä tieto on edelleen pistemäistä ja epävarmaa.

 

Jos saisin esittää hyvälle haltijalle kolme väitöskirjani aiheeseen liittyvää tiedollista toivetta, yksi niistä olisi tämä: anna minulle varma tieto siitä, miten paljon Suomessa on itsellisiä äitejä.

Viimeistelen parhaillaan perhesosiologian väitöstutkimusta, jota varten olen kartoittanut, millaista tietoa tästä ryhmästä on Suomessa saatavilla. Itsellisillä äideillä tarkoitan naisia, jotka ovat toteuttaneet lapsitoiveensa lahjasolujen avulla tai siten, että lapsen biologinen isä on ollut mukana vain raskauden alulle saamisessa.

Hyvältä haltijalta haluaisin myös kysyä, kuinka moni näin lapsiperheellistyneistä naisista Suomessa vastaa ainoana aikuisena lapsen elämään ja arkeen liittyvistä kuluista ja hoivasta – huolimatta siitä, onko naisen elämässä mukana parisuhdekumppania vai ei.

Hups, siinä meni jo kaksi toivetta. Avataanpa tarkemmin näiden kahden toiveen taustaa, ja palataan kolmanteen myöhemmin.

 

Itsellinen äitiys normalisoituu, mutta tutkimustietoa on niukasti

Vaikka itsellisistä äideistä kirjoitetaan lehdissä harva se päivä, ja he ovat tehneet omia polkujaan näkyväksi esimerkiksi podcast-sarjassa ja yleistajuisessa tietokirjassa, akateemista tutkimusta heistä ei ole Suomessa juurikaan julkaistu.

Itsellisen naisen ja äidin käsitteet ilmaantuivat suomenkieliseen puheenparteen avustetun lisääntymisen sääntelystä käydyn keskustelun yhteydessä vuosituhannen taitteeessa. Englanninkielinen käsite single mother by choice (SMC) sai alkunsa Yhdysvalloissa 1980-luvulla itsellisten äitien vertaistoiminnassa ja kansalaisaktivismissa, ja sitä on käytetty yleisesti myös anglo-amerikkalaisessa tutkimuksessa [1]. Iso-Britanniassa, samoin kuin Tanskassa ja Ruotsissa, käytetään myös sooloäidin (solo mother, solomor) käsitettä.

Vapaasti saatavilla oleva määrällinen tieto itsellisistä äideistä ja heidän lapsiperheistään on luonteeltaan hyvin fragmentaarista.

En varmasti ole ensimmäinen yhteiskuntatieteilijä, joka hiljaa kiroaa mielessään sitä, ettei kiinnostavasta  ja monimutkaisesta sosiaalisesta ilmiöstä saa helposti kauniita kuvaajia. Mutta jos numeroiden perässä juoksee riittävän pitkään, tarttuu haaviin väistämättä joitain havaintoja.

 

Kolme yritystä hahmottaa itsellisten äitien määrää

Selvitimme Avioliittoperheen tuolla puolen -hankkeessa helsinkiläisnaisten lapsiperheellistymisen polkuja silloin, kun nainen ei ole avioliitossa lapsen biologisen isän kanssa. Tähän perusjoukkoon kuuluu muitakin kuin itsellisiä äitejä, esimerkiksi niitä, jotka ovat saaneet lapsen heteroavoliitossa tai samaa sukupuolta olevan kumppanin kanssa. Osa äideistä taas asuu syystä tai toisesta eri kotitaloudessa lapsen toisen, juridisesti vahvistetun vanhemman kanssa.

Hankkeessa olemme usein kuvanneet yksin lapsen saaneiden naisten lukumäärää viittaamalla THL:n koostamaan Perinataalitilastoon, joka perustuu suoraan synnyttäjiltä synnytyssairaaloissa kerättyyn tietoon. Vuodesta 2018 lähtien synnytyslaitosten tiedonkeruussa on THL:n mukaan tapahtunut muutoksia, minkä johdosta tätä tuoreempaa tietoa tästä synnyttäjien osuudesta ole saatavilla.

Perinataalitilaston perusteella vuonna 2017 Suomessa noin yhdeksän prosenttia (4 500) kaikista vauvoista syntyi naisille, jotka asuivat yksin ja joiden parisuhdestatuksesta ei ollut tietoa. Näistä naisista vain pieni osa lienee hankkinut lapsen lähtökohtaisesti ilman toista elatusvelvollista vanhempaa. Lukujen taustalta löytynee lisäksi kumppanuusvanhemmuusjärjestelyitä, apilaperheitä sekä erilaisia raksi ruutuun -määritelmiä pakenevia suhdemuodostelmia, joissa lapsi on saanut alkunsa.

Itsellisten äitien lukumäärää voi lähestyä myös tarkastelemalla hedelmöityshoitotilastoja sekä erityissairaanhoidon lahjasoluhoitolähetteitä. THL:n mukaan sellaisten synnytysten määrä, jossa synnyttäjä on siviilisäädyltään naimaton ja raskaus on saanut alkunsa hedelmöityshoidoilla, on kymmenessä vuodessa lähes kaksinkertaistunut. Vuonna 2011 tällaisia syntymiä tilastoitiin koko Suomessa yhteensä 169, ja vuonna 2021 näiden synnytysten määrä oli 318.

Huomionarvoista on, että näiden synnytysten määrä on lisääntynyt huolimatta siitä, että itselliset naiset ja naisparit joutuivat vuoteen 2019 saakka hakemaan hedelmöityshoitoja yksityisiltä klinikoilta, siis rahoittamaan hoidot itse.

Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirissä hedelmöityshoidot avattiin itsellisille naisilla ja naispareille vuoden 2019 lopulla. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että lahjasiittiöhoitoja alettiin ensimmäistä kertaa tarjota julkisella puolella. HUS:n Lisääntymislääketieteen yksikössä oli tehty vuoden 2022 loppuun mennessä kaikkiaan lähes 450 lahjasiittiöhoitoa. Itsellisten naisten osuus lahjasiittiöhoidoista on vaihdellut 60–70 prosentin välillä. Itsellisten naisten hyväksyttyjä lähetteitä lahjasoluhoitoihin oli vuoden 2022 loppuun mennessä noin 350. (2.) Osa itselliseksi luokitelluista naisista saattaa suunnitella lasta kumppanuusvanhemman kanssa tai osana kolmiapilaperhettä, mutta määrällistä tietoa tällaisista valinnoista ei toistaiseksi kerry mihinkään.

Kela myöntää elatustukea perheille, joissa on vain yksi elatusvelvollinen huoltaja.  Itsellisen äidin lapsiperheessä äiti on lapsen tai lasten ainoa elatusvelvollinen huoltaja, riippumatta siitä, mitä keinoja raskauden alkuun saattamiseksi on käytetty.  Kolmas ja edellistä inklusiivisempi lähestymistapa itsellisten äitien lukumäärän tavoittamiseen onkin tarkastella elatustukea saavien huoltajien ja lasten kokonaismäärää.

Kelan tilastojen mukaan alle 18-vuotiaita, elatustukea saavia lapsia oli koko Suomessa vuonna 2021 yhteensä 12 750, mikä on 1300 lasta enemmän kuin vuonna 2009 [3]. Laki ja perheiden monimuotoisuus -raportin mukaan Suomessa oli vuoden 2021 lopussa yhteensä 20 365 5–17-vuotiasta lasta, joiden toista vanhempaa ei ollut vahvistettu.

Tilastokeskuksen mukaan sellaisia lapsia, joilla ei ole toista juridista vanhempaa, on siis lähes tuplasti enemmän kuin sellaisia lapsia, joista Kelan tilaston mukaan maksetaan elatustukea. Ero luvuissa voi liittyä esimerkiksi siihen, että kaikki Kelan elatustukeen oikeutetut eivät ole sitä hakeneet, mutta on hankala sanoa, voisiko ero selittyä tällä kokonaan.

Tutkimustani varten haastatelluista äideistä osa ei ollut koskaan kuullutkaan elatustuesta. Joukossa oli myös niitä, jotka eivät yksinkertaisesti halunneet viedä lapsen isyyteen liittyviä yksityiskohtia missään muodossa viranomaisten pöydälle.

 

Suomalainen järjestelmä ei tunnista itsellisen äidin lapsiperhettä

Syntyvyyden lasku huolestuttaa poliittisia päättäjiä. Olisiko nyt syytä kiinnostua niistä ryhmistä, kuten itsellisistä äideistä, joiden kohdalla syntyvyys tällä hetkellä nousee?

Itsellisen äidin lapsiperheistä saatavilla oleva tieto ja sen luonne kertovat, että kyseessä on ilmiö, jota ei suomalaisessa yhteiskunnassa ei riittävästi tunnisteta. Tällöin on vaarana, että pimentoon jäävät myös tähän väestöryhmään kuuluvien mahdolliset tarpeet.

Tutkimuksessani olen valinnut kutsua itsellisen äidin lapsiperheiksi kahdenlaisia perheitä: niitä, joissa lapsen syntymään johtanut raskaus on saanut alkunsa lahjasoluhoidoilla, sekä niitä, joissa raskaus on alkanut satunnaisen seksikontaktin seurauksena. (Perustelen tämän valinnan tarkemmin vertaisarviossa olevassa tutkimusartikkelissani [4])  Jokainen haastattelemani nainen oli haastatteluhetkellä tilanteessa, jossa vastasi yksin lapsen hoivajärjestelyistä ja elatuksesta.

Tutkimuksen yhteydessä tekemieni valintojen ja rajausten valossa ymmärrän, että uusien luokitusten luominen koko väestöä koskevan perhetilastoinnin pohjaksi ei liene aivan yksinkertaista.

Itsellisen äidin lapsiperhe on kuitenkin olemassa oleva sosiaalinen tosiasia, jonka nykyistä laajempi huomioiminen olisi suotavaa esimerkiksi perheisiin liittyvissä laajemmissa tilastokatsauksissa. Mallia perheellisen väestön tilastointiin voisi hakea esimerkiksi Tanskasta, jossa lapsiperheiden väestöosuuksia kuvaavassa taulukossa on eritelty yhteensä 37 erilaista lapsiperhemuotoa.

Kuvakaappaus Tanskan tilastokeskuksen julkaisusta Børn og deres familier 2018, sivu 33.

Kuten Helsingin Sanomien “itsellisen äitiyden hintaa” käsittelevässä jutussa hyvin käy ilmi, lapsitoiveen toteuttaminen itsellisenä henkilönä vaatii lähtökohtaisesti monenlaisia resursseja. Kansainvälisistä tutkimuksista löytyy näyttöä, jonka mukaan itsellisesti lapsen saavat naiset ovat usein keskimäärin muita ensisynnyttäjiä iäkkäämpiä ja korkeammin koulutettuja.

Tältä tietopohjalta uskallan päätellä, että lapsiperhearjen haasteisiin pystynevät parhaiten vastaamaan ne itselliset äidit, joilla on käytössään tukiverkostoja tai varaa palkata apua lapsen hoitoon. Naisvaltaisten alojen alhaisempi tulotaso ja toisen aikuisen palkkatulojen puuttuminen tekee kuitenkin kaikkien yksinhuoltajien ja erityisesti itsellisten äitien tilanteesta kahden aikuisen kotitalouksia haavoittuvamman. Suomessa kattavaa väestötason analyysia itsellisten äitien sosioekonomisesta taustasta tai tilanteesta ei ole tehty, eikä sellaista voida tehdä, jollei perhetilanteelle löydy vastaavuutta väestörekisterin perheluokituksista.

Sitä odotellessa, kolmas toiveeni hyvälle haltijalle koskee laadullista tietoa.

Oi hyvä haltija, kerro minulle, miten itsellisten äitien lapsiperheissä pärjätään? Voitaisiinko  yhteiskunnassamme huomioida nykyistä paremmin näiden perheiden tarpeet?

 

Lähteet

[1] Graham, Susan & Layne, Linda L. 2021. “Sexism, Separatism and the Rhetoric of Selfishness: Single Mothers by Choice in the US and UK”. Teoksessa: Selfishness and selflessness. New Approaches to Understanding Morality, toim. Linda L. Layne. New York: Berghahn Books.

[2] HUS 2023. Lisääntymislääketieteen yksikkö. Savolainen-Peltonen, Hanna. Henkilökohtainen tiedoksianto 20.1.2023.

[3] Kela 2022. Kela analytiikkayksikkö. Henkilökohtainen tiedoksianto 30.5.2022.

[4] Helin, Vaula (vertaisarviossa). Uuden lapsiperhemuodon tilanraivaajat. Miespuoliset jäsenkategoriat itsellisten äitien haastattelupuheessa

 

Vaula Helin on Suomalaisen Tiedeakatemian asiantuntija, joka viimeistelee sosiologian väitöskirjaa Itä-Suomen yliopistossa. Hän on myös toinen kirjoittaja lapsettomuushoidoista kertovassa kirjassa Jatulintarha – Lisääntymisemme oudot polut (Kustantamo S&S 2021), jossa Paula Ojanen kertoo itsellisen naisen polusta vanhemmuuteen.

Takaisin kotiin

Lukuaika: 2 min.

Pandemia on pakottanut tutkijoita palamaan kotimaihinsa. Yksineläviä tutkiva Anu Kinnunen keskeytti tutkijavaihdon Portugalissa ja järjesti oman arkensa yksinelävänä uusiksi.

“Hi! I moved to Finland for unlimited period, stay safe!”

Korona katkaisi tutkijavierailuni Portugaliin. Palaan kotimaahan ja karanteeniin maaliskuun puolivälissä.

Kansainvälistyminen on akateemisessa maailmassa tärkeää. Kansainväliset kontaktit ja tutkimukseen perehtyminen ulkomailla ovat keskeinen osa tutkijaksi kasvamista. Näin ajattelevat myös tutkimusten rahoittajat. Koronan vuoksi vaihto-opiskelijat on nyt kutsuttu kotiin ja useat kansainväliset konferenssit siirtyvät vuodella, koska online-tapahtumiksi nämä satojen tai tuhansien osallistujien tapahtumat eivät helposti taivu.

Omalla kohdallani tutkijavierailun keskeytyminen vaikuttaa myös uudessa maassa orastaneisiin ihmissuhteisiin. Paikalliset verkostoni Portugalissa koostuivat tutkijakollegoista ja Tinder/Bumble-tuttavista. Newton-kissa kehräsi luonani päivittäin, mutta nyt sekin on lentänyt Brasiliaan kämppikseni mukana.

“Hi! I moved to Finland for unlimited period, stay safe!”

Sama viesti lähtee moneen suuntaan. Korona huojuttaa vahvasti tuoreita ystävyyssuhteitani. Tai ehkä se olenkin minä, joka suuntaa nyt huomionsa toisaalle. Vanhojen, pitkäaikaisten suhteiden luotettavuus korostuu kriisin kynnyksellä.

Suomessa karanteenissa minulla on aikaa pohtia, mikä on minun koronaperheeni. Iäkkäitä vanhempia en ainakaan aio alkuun tavata. Niin rakas kuin oma koti onkin, linnoittautuminen sinne tuntuu yksinäiseltä. Päätän muuttaa ystäväni luokse ennalta määräämättömäksi ajaksi.

Ystäväni lisäksi en tapaa ensimmäisen kahden viikon aikana ketään, mutta en koe itseäni kovinkaan eristäytyneeksi. Ajatus siitä, että voin joka aamu liittyä online-meditaatioon tai osallistua alone-together-tansseihin, rauhoittaa. Netissä on nyt juuri sellaista pöhinää, jota ensimmäisten viikkojen aikana Portugalissa kaipasin. Yhteisöt, joihin kuulun, ovat yht’äkkiä saatavilla helpommin kuin koskaan aikaisemmin. Väitöskirjan tekeminen karanteenissa luonnistuu hyvin. Oikeastaan päivittäinen tekeminen ei kovin paljoa poikkea työskentelystäni Portugalilaisessa kirjastossa.

Yksin elävän ihmisen kohdalla korona-aika nostaa esiin elämän merkitykselliset ihmissuhteet erityisellä tavalla. Jos voin tavata vain yhtä henkilöä, kenet valitsen? Parisuhteessa elävillä vastaus on usein varsin helppo. Sinkkujen kohdalla tilanne voi olla toinen. Monilla sinkuilla on erilaisia verkostoja ja kaveriporukoita, muttei välttämättä yhtä niin läheistä ihmistä, jonka luokse voisi muuttaa. Toisaalta pitkään yksin asuneelle toisen luokse muuttaminen voi tuntua ahdistavalta. Meillä on usein ajatus, että yksin pitää pärjätä.

Yksilökeskeisessä maailmankuvassa yksilö nähdään kaiken keskipisteenä ja vastuullisena omista olosuhteistaan ja valinnoistaan. Korona herättää meidät keskinäisestä kilpailusta kollektiiviseen toimintaan ja ajatteluun, kuten tutkija Timo Miettinenkin on huomauttanut.

Torikokoukset on kielletty, mutta kollektiivisuudella tarkoitankin itseä laajempaa huomiointia ja välittämistä. Kuinka voin osaltani edesauttaa kaikkien parasta mahdollista selviämistä tässä tilanteessa? Tekojen ei aina tarvitse olla suuren suuria. Voi vaikka kutsua ystävän kävelylle, joko turvavälillä tai puhelinyhteyden välityksellä, tai kysyä, miten sukulaiset ja tuttavat ovat eristyksissä pärjänneet.

Yksineläviä korona varmastikin herättää pohtimaan, miten jatkossa voi varautua tilanteeseen, jossa suositellaan sosiaalista eristäytymistä. Ehkä etukäteen sopiminen siitä, keneen tällaisissa tilanteissa voi turvautua, yleistyy.

Miten käy tutkijavaihtoni? Jätin lakanakassin odottamaan Portugaliin ja suunnittelen palaavani Coimbraan vielä syksyllä. Tuskin kukaan vielä tietää, millainen kolaus korona lopulta on kansainvälisyyteen kannustavalle tutkijayhteisölle. Palataanko takaisin siihen, miten toimittiin ennen, vai muuttuuko akateemisessa työssä jokin pysyvästi?

Koronakriisiä seuranneet rajoitukset vaikuttavat ihmisten läheissuhteisiin eri tavoin, riippuen esimerkiksi iästä, elämäntilanteesta, asumisjärjestelyistä sekä läheissuhteiden määrästä. Läheissuhteet poikkeustilassa -sarjan teksteissä tarkastellaan pandemian seurauksia ihmisten väliselle kanssakäymiselle erilaisissa elämänvaiheissa.

Sarjan muut kirjoitukset

Kitti Suoranta: Orgiat ruton jälkeen?

Kaisa Kuurne & Johanna Sarlio-Nieminen: Synnytysosastojen koronarajoitukset paljastavat synnyttäjien ja sairaalan näkökulmaerot

Mia Niemi: Ikääntyneiden ongelmat kasaantuvat eristyksessä

Anna Heinonen: Kommuunikodissa kämppis voi olla lähellä mutta vieras

Ella Sihvonen: Koronakeväänä etätyö ja perhe-elämä sulautuvat yhteen

Aino Luotonen: Ystävien virtuaalisista illanistujaisista jää puuttumaan jotain tärkeää

Anna-Maija Castrén: Pysykää kotona! Missä niistä?

Heidi Ruohio: Poikkeustila vaikuttaa kansainvälisiin adoptioihin

Vaula Tuomaala: Vauvan kanssa välitilassa

Mistä on aviottomat äidit tehty?

Lukuaika: 5 min.

Aviottomat äidit nähtiin vielä sata vuotta sitten langenneina hylkiöinä, mutta 2000-luvulla siviilisääty ei enää määritä äidin arvoa. Äitiyteen ilman kumppania päätyvät nykynaiset tekevät usein hyvin harkitun valinnan, jollaista aviottomien äitien ja lasten oikeuksien esitaistelijat tuskin pystyivät kuvittelemaan.

 

“Aviottomat äidit. Mikä on tutkimuksesi pointti? Eihän tässä porukassa ole mitään eroa avioliitossa eläviin!”

Tällaisia kommentteja olen kuullut tutkimusaiheestani, lapsiperheellistymisestä ilman (hetero)avioliittoa. Kyseenalaistuksissa on se hyvä puoli, että ne pakottavat kaivamaan esiin perusteluita ja tarkentamaan näkökulmaa.

Tutkimusaineistoni äitejä yhdistää siis se, että he eivät ole solmineet avioliittoa lapsen isän kanssa. Perhesuhteiden tutkijana minua kiinnostaa tämä kasvava äitien joukko, jotka syystä tai toisesta päätyvät saamaan lapsen heteroseksuaalisen avioliittoinstituution ulkopuolella.

Ilman toista läsnäolevaa vanhempaa lapsen saaneita äitejä on ollut aina, mutta avioliittoinstituution ja lapsiperheellistymisen laajempi erkaantuminen on tapahtunut viimeisten vuosikymmenten aikana. Omassa lapsuudessani 1980-luvulla puhuttiin vielä au-lapsista, jolla siis viitattiin yksinäiselle äidille tai naimattomalle pariskunnalle syntyneeseen lapseen. Tuolloin en täysin ymmärtänyt käsitteen merkitystä, mutta au-lapsiin ja susipareihin liittyi jotain epäilyttävää ja paheksuttavaa.

Oltiin kuitenkin jo nykytilanteeseen johtaneen muutoksen kynnyksellä: avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten määrä alkoi kasvaa räjähdysmäisesti juuri noihin aikoihin. Kun 1980-luvun alussa vain yksi kymmenestä lapsesta syntyi avioliiton ulkopuolella, vuonna 1990 jo neljäsosa suomalaisista lapsista syntyi aviottomille äideille.

 

Helsingin kaupunginmuseo / Juha Jernvall

 

Avioton äiti ei suinkaan ole synonyymi yksinhuoltajaädille: 1990-luvun aikana avioliiton ulkopuolisen lisääntymisen yleistyminen johtui siitä, että avoliitoissa hankittiin yhä enemmän lapsia. Ennen 70-lukua ja avoliittojen yleistymistä lähes kaikki aviottomat lapset syntyivät kuitenkin yksinäisille äideille.

Nykyisin ilman kumppania elävien äitien osuus kaikista synnyttäneistä äideistä on vajaa kymmenen prosenttia. Tässä tekstissä käsittelen erityisesti heitä ja pohdin, miltä äidiksi tuleminen ilman parisuhdetta ja avioliittoinsituutiota on näyttänyt ennen ja nyt.

 

Itsestäänselvyys muuttuu yksilön valinnaksi

Eeva Jokinen kuvasi väitöskirjassaan Väsynyt äiti (1996), kuinka sukupolvien erot vaikuttavat äitiyden kokemuksiin. Jokisen tutkimien äitien oli ollut periaatteessa mahdollista valita äitiys – toisella tavalla kuin heidän omien äitiensä, joiden saatavilla ei vielä ollut ehkäisyvälineitä. Mutta vaikka naiset kuvailivat äitiyden omaksi valinnakseen, oli äitiys kuitenkin ollut heille “kulttuurisesti luonnollista” (1). Jokisen havaintojen mukaan nuoremman sukupolven äidit eivät kieltäytyneet äitiydestä sinänsä, mutta halusivat uudistaa äitiyttä olemalla parempia äitejä kuin edeltävä sukupolvi.

Naisten mahdollisuudet luoda omia tärkeysjärjestyksiään uran ja perheellistymisen suhteen muotoutuvat historiallisesti, kuten Yhdysvalloissa itsellisiä äitejä tutkinut Rosanna Herz muistuttaa. Jokisen tutkimien äitien kokemukset asettuvat jatkumoon, jossa lääketieteen ja kulttuurin murrokset ovat vähitellen raivanneet tilaa sille, että äitiys voi ylipäätään tulla ymmärretyksi valintana.

Naisten ja seksuaalivähemmistöjen yhdenvertaisia oikeuksia ajaneilla poliittisilla liikkeillä on ollut merkittävä rooli näiden 1900-luvulla tapahtuneiden muutosten puskurina. Suomessa aviottomien äitien ja heidän lastensa asemaa ajoi voimallisesti Suomen ensimmäinen naispuolinen ministeri ja ensikotien perustaja Miina Sillanpää.

 

Avioton äitiys kaksinaismoralismin puristuksessa

Miina Sillanpää työskenteli ennen poliittista uraansa pitkään palvelijattarena, ja aviottomien lasten ja äitien karu asema oli hänelle silloisessa toimintaympäristössä tuttu. Kun palvelijatar tuli raskaaksi, hänen lankeamisensa nähtiin rikoksena koko yhteiskuntaa vastaan, merkkinä ”tervettä moraalia jäytävistä tuhovoimista”, kuten historioitsija Irma Sulkunen on tuolloista ilmapiiriä kuvannut. (2)

Sillanpään elinaikana, vuosisadan takaisessa Suomessa, naisella oli pääsääntöisesti kaksi perheuravaihtoehtoa: avioliitto ja lapset tai elinikäinen naimattomuus ja selibaatti. Kaavan rikkomisesta sanktioitiin etenkin porvarillisessa kaupunkiympäristössä, jossa seksuaalinormit ja perheen rajat olivat agraari-Suomea tiukemmat. Avioliiton ulkopuolella syntynyttä lasta pidettiin merkkinä äidin siveettömyydestä ja jopa kyvyttömyydestä vanhemmuuteen. (3)

Kirkko tuomitsi 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä vahvasti avioliiton ulkopuoliset suhteet ja vastaavat kristilliset arvot näkyivät lainsäädännössä. Lähimmäisenrakkaus ei ylettynyt aviottomaan lapseen, joka oli käytännössä lainsuojaton. Jopa aviottomien äitien auttaminen katsottiin epäsiveellisyydestä palkitsemiseksi ja äideille tarkoitettuja ensikoteja koskevat ensimmäiset aloitteet raukesivat tästä syystä valtiopäivillä.

Miina Sillanpää puhuu eduskunnassa. Kuva: Työväenarkisto

Valinnan näkökulmasta kiinnostavaa on se, että julkisessa diskurssissa avioton lapsi katsottiin äidin valinnaksi, huolimatta puhetavan kaksinaismoralismista ja luokkasidonnaisuudesta. Miina Sillanpään mukaan tässä näkyi erityisen osuvalla tavalla porvarillinen mädännäisyys. (2) Valtiopäivillä 1907 Sillanpää kommentoi asiaa puheessaan näin:

[…] Pitää tuntea ne vaikuttimet ja ne syyt, jotka pakoittavat köyhälistön naisen sellaiseen asemaan missä ne ovat. Rikkaalla on rahaa mennä ulkomaille peittämään tilaansa, köyhän täytyy antaa asian tulla julkisuuteen. Siinä on ero.

Nämä 1900-luvun alun keskustelut kuulostavat nykyihmisen korvaan absurdeilta. Samaa järjettömyyttä havainnollistaa mainiosti elokuva Nuori Astrid (2018), joka kertoo maailmankuulun lastenkirjailija Astrid Lindgrenin vahinkoraskaudesta. Elokuva näyttää, kuinka aviottomana raskaaksi tulleen nuoren naisen valintoja rajasi 1920-luvun Ruotsissa tiukasti patriarkaalisen yhteisön määrittelemä hyvä.

Astrid Lindgrenille lapsineen kävi lopulta hyvin, ja niin on käynyt myös Miina Sillanpään tekemille aloitteille. Mutta millaiselta valinnalta avioton ja kumppaniton äitiys näyttää nyt, kun lisääntymisteknologiat ja uudet tavat järjestää perhe-elämää kuuluvat lapsiperheellistymisen kuvaan?

 

Ydinperhe itsellisen äidin päätöksen peilauspintana

Haastattelin väitöstutkimustani varten 30 äitiä, jotka eivät olleet avioliitossa lapsen isän kanssa. Suurin yksittäinen ryhmä aineistossani ovat naiset, jotka ovat päättäneet hankkia lapsen yksin joko vahinkoraskauden seurauksena tai hedelmöityshoitojen avulla.

Hedelmöityshoitojen avulla lapsen hankkineet äidit kuvasivat lapsiperheellistymistä usein hyvin tietoisena valintana. Vaikka päätös lapsesta lopulta tuntuikin helpolta, liittyi päätöksen tekemiseen yleensä runsaasti keskusteluita tärkeiden läheisten ihmisten kanssa ja eettistä pohdintaa.

Monen haastattelemani itsellisen äidin päätöstä hankkia lapsi yksin edelsi parisuhde tai -suhteita, joissa lapsiperhe ei ollut osoittautunut yhteiseksi haaveeksi. Osa äideistä oli käynyt pitkään neuvotteluja lapsen saamisesta ja toisinaan myös vanhemmuuden jakamisesta tutun sukusolujen luovuttajan kanssa, mutta suunnitelmat olivat kariutuneet syystä tai toisesta. Päätökseen edetä lapsiasian kanssa yksin vaikutti usein myös naisen ikä.

Siinä vaiheessa kun päätös lähteä lapsettomuushoitoihin oli syntynyt, haastattelemani naiset toimivat yleensä hyvin päämäärätietoisesti. “Mua ei nyt kyllä enää mikään tässä pysäytä”, kuvaili yksi haastateltavista tuntojaan hoitoprosessin alkuvaiheessa.

Itsenäisistä pyrkimyksistään huolimatta lähes jokainen pohti valintaansa suhteessa ydinperheeseen tai vähintään miespuolisten kasvattajien läsnäoloon. Kuulosti siltä, että naiset joutuivat tietoisesti poisvalitsemaan perhekokoonpanon, johon kuuluu lapsen isä, ja rakentamaan itselleen sellaisen näkemyksen isä-asiasta, jonka kanssa pystyivät elämään.

 

Gratistography.com / Ryan McGuire

 

Eräs äiti kuvaili tehneensä vuosikausia töitä sen eteen, että tulevalla lapsella olisi elämässään muitakin aikuisia ihmisiä kuin hän. Sellaisen biologisen isän tarve, joka olisi muutakin kuin “pelkkä” luovuttaja, ajoi naisen jopa pitämään kiinni epämukavasta ihmissuhteesta. Lopulta nainen päätyi anonyymiin luovuttajaan. Toinen äiti kertoi pohtineensa alkuun paljon sitä, kiusataanko isätöntä lasta. Lopulta asia tuntui kuitenkin toissijaiselta: hän pystyisi tarjoamaan lapselle olosuhteet, joissa tämä olisi erittäinen toivottu ja rakastettu.

Joissain haastatteluissa arki lapsen kanssa kaksin näyttäytyi myös yksinkertaisempana ja huolettomampana. Kolmen ihmisen tarpeiden koordinoinnin sijaan äidillä oli vain kaksi, joiden asioista huolehtia.

 

Itselliset äidit uudistavat lapsiperheen muotoa ja tarpeita

Aiempien tutkimusten perusteella itsellisen äitiyden valinnalla näyttäisi olevan yhteys sosioekonomiseen taustaan. Myös oman tutkimusaineistoni naiset, jotka päätyivät hankkimaan lapsen hedelmöityshoitojen avulla ilman kumppania, olivat useimmiten suhteellisen hyvässä taloudellisessa tilanteessa ja lisäksi vahvasti verkostoituneita.

Lähitulevaisuudessa tulot tai varallisuus eivät välttämättä enää yhtä paljon rajaa itsellisen äitiyden valintaa, koska lapsettomuushoitoja aletaan tarjota julkisten terveyspalveluiden piirissä myös yksinäisille naisille. Joka tapauksessa lapsiperheellistyminen ilman kumppania edellyttää jonkinlaista luottamusta omaan pärjäämiseen ja sosiaalisten verkostojen pysyvyyteen.

Aviottomien äitien olemassaolo on ehkä nykyisin itsestäänselvyys, mutta näiden äitien keskuudesta löytyy haastattelemieni äitien kaltaisia naisia, jotka valinnoillaan muovaavat lapsiperheen muotoa, mahdollisuuksia ja tarpeita uusiksi. Tätä työtä tehdessään he joutuvat pohtimaan valintaansa suhteessa kulttuurissa ensisijaisina näyttäytyviin parisuhde- ja lapsiperheideaaleihin.

Lisäksi itsestäänselvyyksilläkin on historialliset juurensa, joiden tarkastelu paljastaa lähessuhteissa tapahtuneita suuria muutoksia. Vaikka Miina Sillanpää oli tarkkanäköinen visionääri, hän tuskin osasi kuvitella nykyisenkaltaisia itsellisiä äitejä, jotka saavat lapsen ilman kumppania hedelmöityshoitojen avulla. Mitä lieneekään se, mitä me emme osaa kuvitella?

 

Tutkimuksen aineisto on kerätty Avioliittoperheen tuolla puolen -hankkeessa.

 

Lähteet:

(1) Jokinen Eeva (1996). Väsynyt äiti. Äitiyden omaelämänkerrallisia esityksiä. Gaudeamus.

(2) Sulkunen Irma (1989).  Naisen kutsumus. Miina Sillanpää ja sukupuolten maailmojen erkaantuminen. Hanki ja jää.

(3) Nieminen Liisa (2013). Perus- ja ihmisoikeudet ja perhe. Talentum.

 

Lisää aiheesta:

Monimutkainen äitiys

Äitiyrittäjä taipuu intensiivisen vanhemmuuden vaatimuksiin

Lukuaika: 3 min.

Äitiyrittäjyyttä on mahdollista toteuttaa joustavasti, mutta kuka lopulta hyötyy äitiyrittäjän vapaudesta? Yrittäjämäistä luovaa työtä tekevien äitien haastattelut paljastivat kiinnostavan paradoksin.

Naisten luovan alan yrittäjyystoiminta on pinnalla oleva ilmiö. Etenkin sosiaalinen media on laajentanut luovan työn skaalaa. Esimerkiksi somemarkkinoinnista on kasvanut merkittävä yrittäjyyden muoto, jossa näkyvässä roolissa ovat naispuoliset bloggaajat.

Ilmiössä näkyy uusliberaali eetos, johon kuuluu ajatus yksilön omasta vastuusta työmarkkinoilla selvitymisestään. Tässä ilmapiirissä luovat ja yksilölliset valinnat ovat mahdollisia – ja jopa pakollisia.

Äitiyden ja yrittäjyyden yhdistäminen tunnetaan englanniksi nimellä mumpreneurship, jonka suomennamme äitiyrittäjyydeksi. Tutkimuskirjallisuudessa äitiyrittäjyys voidaan nähdä yhtäältä epävarmana ja rajoittavana ja toisaalta vapauttavana. (1)

Kun käytetään äitiyrittäjyyden käsitettä, vaarana on, että päädytään entisestään vahvistamaan sukupuoleen liitettyjä oletuksia ja sukupuolistuneita käytäntöjä. Riskinä on, että äitien yrityksiä ei nähdä samanarvoisena kuin miestapaista yrittäjyyttä, jota pidetään liike-elämässä normina. Käytämme kuitenkin äitiyrittäjyyden käsitettä, koska mielestämme se tuo esiin äitiyden ja yrittämisen yhdistämiseen liittyviä erityisiä piirteitä ja toimijuutta.

Mumpreneurship linkittyy intensiivisen äitiyden kulttuuriin, joka tarkoittaa aikaa vievää, asiantuntijakeskeistä ja lapsilähtöistä kasvatusta (2). Taustalla on ajatus äidistä ensisijaisena hoivaajana.

 

Äitiyrittäjyyden edut ja riskit

Äitiyrittäjän ei tarvitse piilotella identiteettiään, vaan äitiyttä voi jopa hyödyntää yrittäjätyössä. Perhe-elämän ja yritystoiminnan yhdistäminen voi tuottaa uusia ja innovatiivisia yritysideoita, kuten bloggaamista, sisällöntuotantoa tai vaikkapa lastenteatteria.

Haastattelimme Tampereen yliopiston Työ ja äitiys tänään -kurssia varten yhdeksää luovan alan äitiyrittäjää osana kurssisuoritusta. Haastattelemamme äitiyrittäjät kokivat, että yrittäjyys mahdollistaa halutunlaisen äitiyden palkkatyötä paremmin. Käytännössä kuitenkin itsensä vapaa toteuttaminen voi uuvuttaa, sillä työn ja levon raamien hahmottaminen muuttuu usein epäselväksi.

Luovan työn ja yksityisyrittäjyyden yhdistyessä riskeinä ovat muun muassa taloudellinen epävakaus, kuormittuminen ja sosiaalisten verkostojen vähyys. Tällaiset ongelmat ja riskit jäävät usein varjoon luovaa työtä ihannoivassa diskurssissa, joissa korostetaan lähinnä vapautta, itsenäisyyttä, “intohimotyötä” ja joustavuutta. (3) Eräs haastattelemamme yrittäjä kuvaili tilannettaan näin:

Se lipsahtaa hyvin paljo sinne että mul ei oo toimistoaikoja päivässä, mä en tiedä mitä ne on ja eikä se mua haittaa missään nimessä mutta tavallaan mun puhelin on aina auki, ja sitte koska tää on intohimoon perustuvaa työtä, niin on tosi helppo valvoo vaikka yönsä ja tehä jotain juttua tai suunnitella tai kirjottaa apurahahakemusta puoliltaöin, et se ajantajulipsuu hirveen herkästi.


Äitiyrittäjyys mahdollistaa intensiivisen vanhemmuuden

Haastateltujen äitien mukaan yrittäjänä voi suunnitella aikataulunsa vapaasti. Kun työtä ja äitiyttä pystyy yhdistämään joustavasti, mahdollistuu lapsen tarpeisiin vastaamisen eri ikävaiheissa – siis intensiivinen äitiys. Pikkulapsivaiheen biologisperäinen ajatus äidin ensisijaisuudesta näyttää jatkuvan lapsen kasvaessa isommaksi:

Tän tapasen yrittäjyyden ja äitiyden yhdistämisessä oikeesti se on paljon helpompaa ku työssä käymises, just jos lapsi on kipeenä tai on vanhempainvartti tai pitääki mennä kouluun. Tyyliin ekaluokalla piti joittenkin vanhempien tulla sitomaan vaikka luistimien nauhoja, niin hei, sä pystyt aina osallistuun kaikkiin tollasiin juttuihin kun sä voit.

 

Nyt kun ekaluokkalainen ei ookaan enää automaattisesti hoidossa ni sit joutuu vähä sumplimaan, kyllä se oon yleensä minä joka sit edelleenki niinku jostain hitsin syystäon se joka ensimmäisenä organisoi sen.

Onkin paradoksaalista, että äitiyrittäjyyden mahdollistama joustavuus ja vapaus ylläpitävät aineistomme perusteella perinteistä sukupuolistunutta käytäntöä, jossa äiti on ensisijainen hoivaaja ja asettaa lapset työn edelle.

Sukupuolitapaisuuden lisäksi äitiyrittäjyyttä koskevassa puheessa voidaan tunnistaa intensiivisen äitiyden diskurssi. Äitien puheissa intensiivisyys ei näyttäytynyt vain negatiivisena asiana, mikä paljastaakin jotakin olennaista aikamme käsityksestä siitä, millainen on riittävän hyvä äiti. Riittävän hyvä äiti on läsnä, vastaa lapsen tarpeisiin ja luo arvostavan suhteen lapseen. Lisäksi hän tekee myös jotain itseään kiinnostavaa omaa asiaa.

Aineistomme analyysin ja tutkimuskirjallisuuden perusteella näyttää siltä, että vanhemmuuden sukupuolistuneisuus ei ole kadonnut. Väitämme, että luovan, yrittäjämäisen työn ja äitiyden yhdistäminen saattaa jopa vahvistaa sukupuolirooleja entisestään.

 

Kirjoittajat ovat Tampereen yliopiston opiskelijoita ja opettaja kurssilta Työ ja äitiys tänään. Kurssin opettajana toimi Hanna-Mari Ikonen, yhteystiedot: hanna-mari.ikonen(at)tuni.fi.

 

Lähteet:

(1) Ekinsmyth, C. (2014) Mothers’ business, work/life and the politics of ‘mumpreneurship’. Gender, Place & Culture 21:10, 1230–1248.

(2) Lee, E. Bristow, J., Faircloth, C. & Macvarish, J. (2014) Parenting culture studies. Houndsmills, Basingstoke: Palgrave Macmillan.

(3) Taylor, S. (2015) A new mystique? Working for yourself in the neoliberal economy. The Sociological Review 63, 174–187.

Lue aiheesta lisää:

Intensiivisyyden vaatimus tekee vanhemmuudesta hektisen projektin

Työn ja perheen yhdistäminen koskee myös yksinasuvia

Lukuaika: 3 min.

Väestöliiton tutkimusprofessori Osmo Kontula on tutkinut suomalaisia jo vuosikymmenien ajan. Nyt hänellä on tuoretta tietoa siitä, millaisia ovat suomalaisten yksinasuvien tarpeet sekä perheellisten toiveet poliitikoille.

 

Osmo Kontula, mitkä aiheet ovat suomalaisessa perhepolitiikassa pinnalla juuri nyt?

Suomalainen perhepolitiikka käsittää erilaisia yhteiskunnallisia perheille suunnattuja tulonsiirtoja ja yhteiseen aikaan liittyviä järjestelyjä. Poliitikot ovat keskittyneet puhumaan perhevapaauudistuksesta, jossa on nähty tarpeellisena siirtää vastuuta lastenhoidosta enemmän myös isille.

Sen sijaan kansalaisten näkemys on hieman toisenlainen. Vuonna 2018 tehdyssä Perhebarometri-tutkimuksessa selvisi, että suomalaisten tärkeimpänä toiveena on työn joustavuuden lisääminen. Isyysloman pidentäminen on sekin kansalaisten toivelistalla, mutta ei yllä tärkeimpien toiveiden joukkoon.

Tutkimukseen vastanneiden toiveissa oli, ettei tarvitsisi olla niin kaavamaisesti joko päätoimisesti töissä tai vaihtoehtoisesti kotona hoitamassa lasta. Tilausta olisi erilaisille osa-aikatyön malleille, työajan jaksottamiselle ja muunlaisille järjestelyille, joita nykyisen politiikan ei nähdä tukevan kylliksi.

 

Mitä kysymyksiä yksinhuoltajuuteen liittyy?

Vanhempien erotilanteessa yleisimmin päädytään lasten yhteishuoltajuuteen, mutta käytännössä jompikumpi vanhemmista ottaa tai joutuu ottamaan lapsesta päävastuun. Yhteishuoltajuuden aikana nykyinen tukijärjestelmä ei tunnista, että lapsen hoidon kulut kohdistuvat tosiasiallisesti molemmille vanhemmille. Tuen maksaminen on mahdollista vain yhdelle vanhemmalle. Vanhemmat joutuvat neuvottelemaan, kuinka lapsen hoitoon ja kustannuksiin osallistutaan.

On tietysti heitäkin, jotka päättävät hankkia lapsen yksin. Yksinhuoltajuuden valinneita on kuitenkin paljon vähemmän kuin tilanteeseen yllättäen joutuneita.

Yhden ansaitsijan taloudessa elävät yksinhuoltajat kokevat muita vanhempia enemmän taloudellisia vaikeuksia, sillä yksin on vaikeampi selvitä kaikista niistä kustannuksista, joita lapsen ja perheen hoitamiseen liittyy.

Kuva: Sonya Mantere / perheyhteiskunta.fi

 

Mikä yksinasuvien kokemuksissa puhutteli sinua erityisesti?

Yksineläjiä koskevassa tutkimuksessa päällimmäisenä nousi esiin henkisen avun ja tuen tarve. Vaikka vastaajat korostivat omaa pärjäämistään, he kaipasivat elämäänsä ihmistä, joka kuuntelisi ja tukisi tarvittaessa. Ihmiselle on usein tärkeää päästä keskustelemaan jonkun kanssa asioista, jotka mieltä painavat

Myös konkreettisen avun tarve nousi selvityksessä esiin. On asioita, joita yksinasuvat eivät pysty itse hoitamaan, mutta apua ei välttämättä kuitenkaan helposti löydy.  Apua voidaan tarvita esimerkiksi lääkärikäyntiin tai jonkin muun arkirutiinista poikkeavan asian hoitamiseen. Erityisesti iäkkäämpien keskuudessa konkreettisen avun tarve näyttäytyi isona huolena. Politiikassa ja olemassa olevissa tukijärjestelmissä ei huomioida kylliksi tällaisia yksinasuvien tarpeita.

 

Miten yhteiskuntamme yksinasuvat voitaisiin paremmin huomioida?

Yksinasuvat kokivat, että heidän olemassaolonsa unohtuu esimerkiksi silloin, kun vaalien alla puhutaan vain perheiden tarpeista ja ongelmista.

Toinen tutkimuksessa esiin tullut seikka liittyy työelämään. Yksineläjät kokevat usein olevansa huonommassa asemassa, kun työyhteisössä neuvotellaan ylitöistä ja lomien ajoittamisesta. Usein perheellisten tarpeita huomioidaan paremmin ja yksinasuvat joutuvat joustamaan. Yleinen ajattelumalli tuntuu olevan, että yksineläjillä on paremmin aikaa tehdä ylitöitä tai mahdollisuus järjestää lomansa silloin, kun se perheellisille sopii.

Kun puhutaan työn ja perheen yhdistämisestä, sen pitäisi koskea samalla tavalla myös yksinasuvia. Pohjimmiltaan on kysymys oikeudenmukaisuuden kokemuksesta ja tasa-arvoisuudesta ja millä tavalla siihen päästään.

 

Sinulla on takanasi pitkä tutkijanura, yli 400 julkaisua ja 50 tietokirjaa. Mitkä tutkimuskohteet ovat olleet sinulle kaikkein rakkaimmat?

Palkitsevinta on, jos pystyy tutkimalla löytämään jotakin uutta ja olemaan mukana muovaamassa yleistä mielikuvaa siitä, mitä täällä maailmassa oikeasti tapahtuu. Ehkä se tuottaa suurinta tyydytystä, jos voi lyödä faktat pöytään ja oikoa julkisuudessa olevaa väärää käsitystä jostakin asiasta. Esimerkki tästä oli, kun raportoin, että 1990-luvun laman yhteydessä Suomessa nähtiin oikeasti nälkää. Leipäjonot ilmestyi katukuvaan vasta myöhemmin.

Lapsettomuus jättää pysyvän jäljen

Lukuaika: 4 min.

Hedelmöityshoidot johtavat usein pitkän odotuksen jälkeen toivottuun tulokseen. Tahaton lapsettomuus varjostaa kuitenkin koko raskausaikaa ja usein myös äitiyttä. Koska lapsettomuuden kokemus tekee äitiydestä erityistä, hyötyisivät äidit psyykkisestä tuesta hoitojen aikana ja niiden jälkeen.

Mediassa on viime aikoina keskusteltu syntyvyyden vähentymisestä ja tuotu erityisesti esiin itse valittua lapsettomuutta. Lapsia on syntynyt vähemmän kuin koskaan aikaisemmin ja suomalaisia on kannustettu jopa ”synnytystalkoisiin”. Mediapuhe on näyttäytynyt osin siltä, että jokainen voisi valita, tuleeko vanhemmaksi.

Tässä keskustelussa on viimein nostettu esille myös omasta tahdosta riippumaton lapsettomuus ja sen yleisyys. Tälläkin hetkellä joka viides suomalainen pari kipuilee sen tosiasian kanssa, ettei hartaasta toiveestaan huolimatta saa lasta. Ja vaikka lapsen lopulta saisikin, ei siirtymä lapsettomasta vanhemmaksi ole välttämättä yksinkertaista.

Olen perehtynyt aiheeseen tahattoman lapsettomuuden kokeneiden ja hedelmöityshoitoja läpikäyneiden äitien näkökulmasta; heidän, jotka ovat pitkän odotuksen jälkeen onnistuneet saamaan lapsen.

Yhä useampi suomalainen pari joutuu lapsen saadakseen turvautumaan hedelmöityshoitoihin. Vuonna 2016 aloitetusta vajaasta 14 000:sta hedelmöityshoidosta syntyi 2300 lasta, joka on noin 6,5 prosenttia kaikista sinä vuonna syntyneistä lapsista.

Useat kokevat tahattoman lapsettomuuden lähiomaisen menettämiseen verrattavissa olevaksi kriisiksi, josta on vaikea päästä yli (1). Tahaton lapsettomuus osoittaa brutaalilla tavalla sen, ettei elämää voi kaikilta osin suunnitella. Lapsettomuus ei olekaan vain lääketieteellinen ongelma: se tuottaa syvää ja yksinäistä surua, vihaa ja katkeruutta, raskasta toivon ja toivottomuuden vuoristoratamaista vaihtelua sekä monenlaista painolastia ihmissuhteisiin (2).

Väitöstutkimukseni käsittelee 33 aiemmin tahattomasti lapsettoman naisen äitiyden rakentumista. Olen tutkinut äitien kirjoituksia ja haastatellut heitä siitä, millaista on tulla äidiksi pitkän odotuksen ja hedelmöityshoitojen jälkeen. Tutkimukseni tulosten perusteella pitkän lapsettomuuden kokeneiden ja hedelmöityshoitoja läpikäyneiden perheiden hyvinvointiin pitäisi kiinnittää huomattavasti enemmän huomiota.

 

Lapsettomuus ja sen hoitaminen tuottavat häpeää ja pelkoa

En ole koskaan aikaisemmin elämässäni kokenut niin suurta arvottomuuden ja tyhjyyden tunnetta. Suru ja pettymykset sattuivat koko kehoon, pahimpina hetkinä koin pakottavaa tarvetta vahingoittaa itseäni, kehoani, joka oli pettänyt minut.

Kuten tutkimukseeni osallistuneen naisen kirjoitus yllä osoittaa, tuotti tahaton lapsettomuus monille kohtaamilleni naisille vahvoja merkityksettömyyden tunteita, jotka vaikuttivat heidän käsityksiinsä itsestään. Monien naisten päätöstä lähteä hedelmöityshoitoihin oli edeltänyt syvä pohdinta siitä, onko vanhemmuus sitä, mitä he elämältään todella haluavat ja mitä he ovat valmiita tekemään saadakseen lapsen.

Hedelmöityshoitojen sitovuus, toivon ja epätoivon vuorottelu sekä toimenpiteisiin liittyvä henkinen ja fyysinen kipu tekivät hoitopolusta usealle hyvin kuormittavan. Hoitoihin liittyi usein pelkoa, häpeää ja luonnottomuuden tunnetta. Erityisen kuormittavana tutkimukseeni osallistuneet kokivat sen, ettei oma keho toiminutkaan odotusten mukaisesti, vaan ”petti” heidät, ja tarvittiin jokin ulkopuolinen taho raskauden alkuun saamiseksi. Intiimi asia muuttui julkiseksi.

 

Lapsettomuuden kokemus jää, vaikka lapsi lopulta syntyy

Tutkimusaineistoni perusteella hedelmöityshoidot ja pitkä matka vanhemmuuteen muovasivat naisten identiteettiä monin tavoin. Lapsettomuuden kokemus ei päättynytkään lapsen syntymään, vaan vaikutti siihen, millaisia äitejä heistä tuli. Osalle tutkittavistani oman äitiyden löytyminen oli vaativaa ja kehittyi vähitellen, lapsen kanssa arkea eläen.

Moni kantoi lapsettomuuden muistoa mukanaan äitiyteen. Se saattoi nousta esiin esimerkiksi tilanteessa, jossa joku toinen raskaaksi tuloa suunnitellessaan pohti sopivinta horoskooppimerkkiä lapselle tai optimaalisinta sisarusten välistä ikäeroa. Tämänkaltaiset hetket muistuttivat tutkimukseni äitejä siitä, etteivät he voineet samalla tavalla vaikuttaa elämänkulkuunsa, mistä saattoi seurata surun ja katkeruuden tunteita.

 

Kulttuuri luo peilin, johon omia odotuksia heijastetaan

Tutkimukseeni osallistuneiden kertomuksista heijastui niin sanottu äitiyden kulttuurinen mallitarina, eli ”normaalina” pidetty kertomus äidiksi tulemisesta. Tämä näkyi siinä, kuinka henkilökohtaisista kokemuksistaan huolimatta naiset kertoivat hyvin samankaltaisesti siitä, kuinka lapsettomuus oli rikkonut äitiyden itsestään selvyyden ja äidiksi tuloon liittyvät odotukset.

Kuva: Sonya Mantere / perheyhteiskunta.fi

Äitien kertomukset osoittivat ennen kaikkea, kuinka kuormittavana sekä omiin että kulttuurisiin odotuksiin yltämättömyys koetaan, kuten alla oleva sitaatti kuvaa:

Tuntui, että myös ympäristön paineet helpottivat, kun olin onnistunut tulemaan raskaaksi. Kolmekymppisen naisenhan kuuluu lisääntyä, niin yhteiskunta olettaa.

Lapsettomuus oli särkenyt oman elämän käsikirjoituksen, joka oli parsittava kokoon uudelleen. Tutkimukseen osallistuneet kertoivat äidiksi tulonsa tarinaa – kukin omista lähtökohdistaan käsin, mutta kuitenkin äitiyden kulttuuriseen mallitarinaan tukeutuen.

 

Lapsettomuuden kokeneet vanhemmat tarvitsevat tukea

Tutkimukseni perusteella näyttää siltä, että hedelmöityshoidoissa olleet naiset ja parit tarvitsisivat tukea paitsi hoitojen yhteydessä, myös raskausaikana ja kauan odotetun lapsen syntymän jälkeen. Tukea tarvitaan moninaisten ja raskaiden tunteiden käsittelyyn, hoitojen vaativuuteen, parisuhdehaasteisiin sekä äidin identiteetin rakentamiseen.

Lähes kaikki tutkimukseeni osallistuneet naiset kertoivat raskausaikana pelänneensä lapsen menettämistä. Itseään suojellakseen he eivät esimerkiksi uskaltaneet luoda mielikuvia tulevasta lapsestaan ja muodostaa häneen suhdetta.

On merkittävää, etteivät lapsettomuutta kokeneet pystyneet hyödyntämään raskausaikaa sille tarkoitetun tehtävän mukaisesti, vanhemmuuteen valmistautuen. Lapsen sitten synnyttyä moni kuvaili vaativansa itseltään paljon ja pyrkivänsä olemaan mahdollisimman hyvä äiti. Tämä saattoi johtaa uupumiseen sekä vanhemmuudesta koettavan ilon vähentymiseen.

Lapsettomuudesta kärsineiden vanhempien tarpeet olisi ensiarvoisen tärkeää tunnistaa terveydenhuollossa ja ohjata heitä tarvittaessa psyykkisen tuen piiriin. Riittävä matalan kynnyksen tuki helpottaisi varmasti monen hedelmöityshoidot kokeneen naisen siirtymää äitiyteen ja lisäisi sitä kautta koko perheen hyvinvointia.

 


Siru Lehto toimii lehtorina Jyväskylän ammatillisessa opettajakorkeakoulussa ja viimeistelee Jyväskylän yliopistossa kasvatustieteen väitöskirjaansa äitiyden rakentumisesta tahattoman lapsettomuuden ja hedelmöityshoitojen jälkeen. Lisätietoja ja yhteystiedot: siru.lehto[at]jamk.fi

 

 

Lähteet

(1) Greil, A.L., Slauson-Blevins, K. & McQuillan, J. (2010). The experience of infertility: a review of recent literature. Sociology of Health & Illness 32(1), 140–162.

(2) Lehto, S. (2017). Äidiksi tulon kulttuurisen mallitarinan rikkoutuminen tahattoman lapsettomuuden läpikäyneiden naisten kertomuksissa. Psykologia 5(52), 391–406.