Aaveileva heteronormatiivisuus ja suru sateenkaarieroissa

Lukuaika: 3 min.

Heteronormatiivisuuden haamu kummittelee sateenkaari-ihmisten eroissa ja syventää suhteiden päättymisen aiheuttamaa surua

Läheiset tai ammattilaiset eivät aina osaa tunnistaa sateenkaarieroon liittyvää surua ja muita vaikeita tunteita, tai ottaa niitä tarpeeksi vakavasti[1].

Sateenkaari-ihmisten perhe- ja läheissuhteita koskevassa tutkimuksessa on kiinnitetty huomiota siihen, miten heteronormatiivinen perhekäsitys vaikuttaa suremisen ja surun arvottamiseen[2]. Kaikkien menetyksiä – esimerkiksi ystävän, samaa sukupuolta olevan kumppanin tai lemmikin menetystä – ei tunnisteta ja tunnusteta samalla tavalla[3].

Eronneiden tunnekokemusten vähättely asettaa heidät eriarvoiseen asemaan heteromuotoisista suhteista eronneiden kanssa, joiden ajatellaan käyvän läpi merkittävän stressaavaa elämäntapahtumaa[4].

Suhteen päättymisen aiheuttamassa surussa ei ole kyse yksittäisestä tapahtumasta, johon joko saa tukea tai ei. Tarkastelen eroja prosesseina, joissa suru ilmaantuu ja voimistuu (tai lievenee) yksittäisten selittävien tekijöiden sijaan monien tekijöiden yhteisvaikutuksena. Erot eivät ole vain (kahden) ihmisten välisiä, vaan eroja voi tarkastella myös sommittumina [5].

Niihin kietoutuvat esimerkiksi muut ihmiset (lapset, ystävät, sukulaiset, työkaverit), eläimet (esimerkiksi lemmikit), yhteiskunnalliset valtasuhteet ja ideaalit (esimerkiksi suhdenormit, LHBTIQ+ suhteiden status yhteiskunnassa, heteronormatiivisuus), materiaaliset ja ei-materiaaliset elementit (esimerkiksi asumisjärjestelyt, yhteinen koti, erilaiset substanssit, lainsäädäntö) sekä suhdehaaveet ja -ideaalit, joiden menettämistä usein myös surraan.

Vaikka voimakkaimmat tunnekokemukset liittyvät eroissa usein kumppanin menettämiseen, heteronormatiiviset ja syrjivät käsitykset LHBTIQ+ ihmisistä kietoutuvat eroihin monin, ajallisesti muuttuvin tavoin ja syventävät surua.

Erosta kertoessaan haastateltavani toivat usein esiin aiempia, esimerksi kaapista ulos tulemiseen liittyviä jännitteitä vanhempiensa kanssa. Tilanne oli kuitenkin saattanut ajan mittaan parantua ja kumppanista tulla osa perheyhteisöä. Menneet kokemukset siitä, ettei ole tullut täysin hyväksytyksi, saattoivat kuitenkin jäädä ”aaveilemaan” suhteiden yllä ja tulla uudestaan pintaan eron hetkellä.

Martta, 50-vuotias nainen, kertoo, miten hänen entisen kumppaninsa vanhemmat olivat suhtautuneet aluksi kielteisesti ja loukkaavalla tavalla lapsensa homoseksuaalisuuteen: ‘eheyttämiskurssille-tyyppisesti’. Martta ei ollut kuitenkaan kokenut enää heidän suhteensa aikana, ettei olisi tervetullut perheen pariin: ‘Ei mitään sellasta, että tuohon kotiin ei sitten voida mennä. … Päinvastoin … tottakai meille voi tulla kylään ja olla.’

Martalla oli kuitenkin tunne, ettei tärkeiden perheenjäsenten käsitys oikeanlaisesta perheestä ollut vuosienkaan myötä täysin muuttunut: ‘Siellä ihan perimmällä taustalla on semmonen [heteronormatiivinen käsitys perheestä]. Mikä tulee enemmän … ku puhutaan yleisellä tasolla tai … pariskunnista, avioliitoista, lapsista, tämmösistä’.

Myöhemmin haastattelussa Martta kuvaa, miten häntä on loukannut se, että hänen ex-kumppaninsa perhe ei ole kysynyt kertaakaan eron jälkeen, mitä hänelle kuuluu, vaikka hän oli osa perheyhteisöä monien vuosien ajan. Samantyyppistä yhteyden katkeamista tapahtuu varmasti myös heteroparien eroissa. Martan surua ex-kumppanin perheen katoamisesta hänen elämästään voimistaa aaveileva tunne siitä, että hänen ja hänen ex-kumppaninsa suhde ei ollut perheen silmissä aivan samanarvoinen kuin heteroseksuaaliset suhteet.

Heteronormatiivisuuden ”haamu” saattoikin tulla kummittelemaan eron hetkellä kummallisuuksina tai hiljaisuuksina. 30-vuotias Laura kuvaa:

Mun äitille se oli tosi vaikee paikka, että se oli nainen, kenen kanssa olin yhessä. Mut sitte hän, vuosien mit- … täysin tai ainaki musta tuntu sillon, että täysin hyväksyy. Mut sitten tuli se ero, niin sitten hän … anto ymmärtää et hyvä, että erositte. Se oli mun mielestä … mä pidin sitä ihan pöyristyttävänä, mutta en sanonu mitään.

Sateenkaarieroon liittyvä suru on monisyistä. Siihen kytkeytyy erilaisia tekijöitä, jotka saattavat voimistaa toistensa vaikutuksia. Kipeät menneisyyden kokemukset siitä, että ei ole tullut hyväksytyksi LHBTIQ+ ihmisenä saattavat tulla kummittelemaan eron hetkellä, syventäen surua nykyhetkessä.

 

[1] Lahti 2020, Lahti & Kolehmainen 2020

[2] Alasuutari 2020

[3] Alasuutari 2020

[4] Kolehmainen & Juvonen, 2018;  Lahti & Kolehmainen, 2020

[5] Suomen Akatemian rahoittama tutkijatohtorihanke ‘Kun sateenkaaren päässä on ero: sateenkaarierojen prosessit’ (Projekti 349408)

 

Lähteet

Alasuutari, Varpu (2020). Death at the End of the Rainbow: Rethinking Queer Kinship, Rituals of Remembrance and the Finnish Culture of Death. Turku: University of Turku.

Kolehmainen, Marjo & Juvonen, Tuula (2018). Introduction: Thinking with and through Affective Inequalities. Teoksessa T. Juvonen & M. Kolehmainen (Toim.) Affective Inequalities in Intimate Relationships, 2–15. London: Routledge.

Lahti, Annukka (2020). Sateenkaarierot suomessa. Teoksessa A. Lahti, K. Aarnio, A. Moring, & J. Kerppola (Toim.), Perhe- ja läheissuhteet sateenkaaren alla. Helsinki: Gaudeamus.

Lahti, Annukka & Kolehmainen, Marjo (2020). LGBTIQ+ break-up assemblages: At the end of the rainbow. Journal of Sociology 56(4), 608-628.

Sinkkuus murtaa parisuhdenormia

Lukuaika: 3 min.

Parisuhdenormi sisältää oletuksen parisuhteesta ainoana oikeana tapana elää aikuiselämää. Yleistyvä sinkkuus haastaa elämänkulkuun liittyvän kulttuurisen käsikirjoituksemme parisuhdekeskeisyyden.

11.11. vietetään sinkkujen päivää. Kiinalaisessa nettikaupassa se tarkoittaa vuoden suurinta päivämyyntiä. Vuonna 2021 kyseisenä päivänä ostoksia tehtiin 13,6 miljardin euron edestä. Sinkkujen päivää vietetään maailmalla ostospäivänä, jolloin sinkut voivat ostaa itselleen mukavia asioita. Voisiko sinkkupäivä olla muutakin? Voisiko se olla esimerkiksi ilon ja juhlan päivä sille, että on täysin hyväksyttävää elää myös ilman kumppania tai lapsia? 

Lähdin tekemään tutkimusta sinkkuudesta tehtyäni useamman vuoden terapiatyötä sinkkujen kanssa. Tuntui, että monilla oli tarve löytää kumppani. Sinkkuus koettiin usein haastavana, mutta monet elävät kuitenkin mieluummin yksin kuin huonossa parisuhteessa.

Sinkkujen määrästä ei ole käytettävissä tilastotietoa, mutta tämän ryhmän suuruutta voi arvioida yksinasuvien tilastojen perusteella. Kaikki sinkut eivät kuitenkaan asu yksin eivätkä kaikki yksinasuvat ole sinkkuja. Tutkimuksessani olen rajannut sinkuiksi henkilöt, joilla ei ole tutkimushetkellä vakituista kumppania. Sinkuilla on siten voinut olla aikaisempia seurustelusuhteita, avoliittoja ja/tai avioliittoja, ja he voivat asua joko yksin, yhteisöissä tai lastensa kanssa. Sinkuiksi olen laskenut tutkimuksessa mukaan myös lesket tai muutoin kumppaninsa menettäneet. 

Vaikka kyseessä on verraten suuri väestöryhmä, sinkkujen hyvinvoinnista tiedetään varsin vähän. Sinkkujen hyvinvointiin vaikuttaa yksilöllisten ominaisuuksien lisäksi sinkkuuden hyväksyminen yhtenä tavanomaisena tapana elää aikuiselämää. Parisuhteen ajatellaan usein olevan normaali, luonnollinen ja toivottu tapa elää aikuisuutta (1) ja tätä kuvataan tutkimuskirjallisuudessa parisuhdenormin käsitteellä. Normi näkyy arkielämässä monenlaisina oletuksina, odotuksina ja toiveina. Normi vaikuttaa myös tiedostamattomalla tasolla arvostuksiin, valintoihin ja tekoihin. 

 

Parisuhdenormi säätelee hyväksyttyä elämäntapaa

EU:n Intimate citizenship –tutkimushankkeessa (1) selvitettiin eurooppalaisissa yhteiskunnissa vallitsevaa parisuhdeajattelua ja tunnistettiin parisuhdenormin ilmenemismuotoja. Parisuhdenormi liittyy läheisesti sinkkujen kumppanitoiveisiin ja kokemukseen sinkkuudesta. On esimerkiksi tärkeää, että perhe hyväksyy valitun kumppanin. Ajatus siitä, että nykypäivänä kumppanin valinta ei olisikaan puhtaasti yksityisasia, voi tuntua monesta sinkusta yllättävältä. Tarve sille, että muut hyväksyvät oman kumppanin, on kuitenkin yleisesti jaettu.

Toinen normin ilmenemismuoto on toive siitä, että kumppanilla olisi jokseenkin samanlainen tausta kuin itsellä. Tällä viitataan erilaisiin kulttuurisiin, etnisiin ja uskonnollisiin taustoihin, joiden oletetaan  olevan yhtenäiset. Sen ohella, että toivotaan oman perheen hyväksyvän kumppaniehdokkaan, voi normi ilmetä myös sisäistettynä ajattelumallina siitä, millainen kumppani on itselle sopiva. 

Avioliitto tai elämän mittainen sitoutuminen on osa parisuhdenormia ja liittää sen yhteen heteronormatiivisen ydinperheajattelun kanssa. Pitkittynyt sinkkuus ja avio-/avoerot näyttäytyvät näin ajateltaessa epäonnistumisina, kuten myös lyhyemmät suhteet niiden sisällöllisestä annista riippumatta. Seksin tulisi olla parisuhdeseksiä. Parisuhteen ulkopuoliset tai esimerkiksi sinkkujen seksisuhteet eivät mahdu tällaiseen ajatteluun. Sinkun mahdollinen omakohtainen kokemus lyhyemmistä suhteista merkityksellisinä ja antoisina mitätöityy. 

Parisuhdenormi sisältää ajatuksen romanttisesta rakkaudesta ja sellaista varmaan moni sinkkukin toivoo kohdalleen. Myös sitoutuminen vaivannäköön on parisuhdenormin ilmenemismuoto: suhteen eteen tulee ponnistella vaikeuksista huolimatta. Ulkopuolisen avun hakeminen ennen lopullista eropäätöstä on osa työtä, jota parisuhteen eteen kuuluu tehdä. (1)

Koska parisuhdenormiin kuuluu kumppaniin sitoutuminen varhaisella aikuisiällä, asettuu sinkkuus nuoruuteen sijoittuvaksi elämänvaiheeksi ennen vakituisen kumppanin löytymistä. Tässä parisuhdenormi kytkeytyy ajatukseen oletetusta elämänkulusta (2), jossa nuoruutta ja opiskelua seuraa työelämään siirtyminen, parisuhteeseen asettuminen ja lasten saaminen. Nuoruusaikaa pidemmälle ulottuva sinkkuus, suhteiden katkeamiset, terveyden aiheuttamat haasteet parisuhteille tai kumppanin ennenaikainen kuolema istuvat kaikki huonosti tällaiseen ajattelumalliin.

 

Onko vastavirtaan kulkeminen mahdollista?

Parisuhdenormatiivisuutta uusinnetaan lainsäädännössä ja erilaisissa sosiaalisissa käytännöissä. Vaikka lainsäädäntöä on Suomessa muutettu sallimaan moninaisempia perhemuotoja, pariskunnat ja lapsiperheet saavat yhä useita etuuksia yksinasuviin verrattuna (esimerkiksi työmarkkinatuen tulorajan kohdalla). 

Sinkkuuden ymmärtämisen kannalta on tärkeää tarkastella yksittäisten yksilöiden kokemusten lisäksi myös laajempaa yhteiskunnallista keskustelua, arvomaailmaa ja toimintaympäristöä. Media voi osaltaan joko purkaa tai vahvistaa yhteiskunnan normeja ja vaikuttaa näin myös sinkkujen hyvinvointiin ja käsityksiin oman elämän hyväksyttävyydestä. Omaan elämään haitallisesti vaikuttavien normien tappotalkoissa voi olla mukana pitämällä huolta itsestään ja elämällä oman näköistä elämää

 

Lähteet

(1) Roseneil Sasha, Crowhurst Isabel, Hellesund Tone, Santos Ana Cristina & Stoilova Mariya (2020) The Tenacity of the Couple-Norm: Intimate citizenship regimes in a changing Europe. London: UCL Press.

(2) Beck, Ulrich (1992) Risk Society: Towards new modernity. London: Sage.

(3) Ahmed, Sara (2010) The Promise of Happiness. London: Duke University Press.

(4) Sihto Tiina, Lahti Annukka, Elmgren Heidi & Jurva Raisa (2018) Naisvalitus ja parisuhteen epätasa-arvot. Teoksessa Petteri Eerola & Pirskanen Henna  (toim.) Perhe ja tunteet. Helsinki: Gaudeamus.

Kuva: Matti Pikkujämsä

 

Anu Kinnusen väitöskirja Sinkkuus Suomessa – Monimenetelmäinen tutkimus parisuhdenormatiivisuudesta ja hyvinvointitekijöistä tarkastettiin Tampereen yliopiston Yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa 19.11.2021. Vastaväittäjänä toimi professori Kimmo Jokinen Jyväskylän yliopistosta ja kustoksena professori Piia Jallinoja Tampereen yliopistosta. Väitöskirja löytyy kokonaisuudessaan täältä.

 

 

Sateenkaaren alla on myös ongelmia, vallankäyttöä ja eroja

Lukuaika: 3 min.

Sateenkaari-ihmiset ovat tutkitusti hyvin tyytyväisiä suhteisiinsa. Kuitenkin myös näissä suhteissa koetaan ongelmia, epätasa-arvoa ja vallankäyttöä, joista olisi hyvä voida puhua ilman negatiivisen leimaamisen pelkoa.

Viime vuonna ilmestyi useita kaunokirjallisia teoksia, joissa lesbojen, homojen, biseksuaalien, transihmisten, muunsukupuolisten, intersukupuolisten, aseksuaalien ja queer-ihmisten (LHBTIAQ+) läheissuhteet ovat keskiössä.

Tiina Tuppuraisen Kuvittelen sinut vierelleni (2020), Laura Lehtolan Minä valitsin sinut (2020) ja Tuuve Aron Kalasatama (2020) teokset ovat tyyliltään ja painotuksiltaan erilaisia, mutta kaikki käsittelevät tavalla tai toisella eroamista naissuhteesta.

Ei ole välttämättä sattumaa, että nämä teokset ovat ilmestyneet vain muutama vuosi sen jälkeen, kun tasa-arvoinen avioliittolaki tuli voimaan 1.3.2017. Huhtikuussa 2019 voimaan tullut äitiyslaki taas toi parannuksia hedelmöityshoidoilla lapsia saaneiden naisparien asemaan.

Uudistusten seurauksena tulee mahdolliseksi myös toisenlainen tasa-arvo: uusissa kirjoissa kuvataan mokaamista ihmissuhteissa, läheisten kohtelemista välillä väärin, kotitöiden ja lastenhoidon jakamista epätasa-arvoisesti, kumppanin pettämistä, rakastumista mieheen ja naiskumppanin kaipaamista pääsemättä erosta eteenpäin.

Näin on tietysti tapahtunut LHBTIAQ+ ihmisten suhteissa ennen tasa-arvoista avioliittolakiakin, mutta poliittisen kamppailun ytimestä nämä monimutkaisuudet, ongelmat ja sotkut on siivottu pois näkyvistä (1).

Tullakseen hyväksytyiksi pareina ja perheinä LHBTIAQ+ ihmisten on täytynyt antaa suhteistaan mahdollisimman tavallinen ja onnellinen kuva. Lainsäädännön edistysaskeleista huolimatta LHBTIAQ-ihmisten suhteet ja perheet kohtaavat edelleen Suomessa myös vastustusta ja syrjintää (2).

Tässä tilanteessa julkisessa keskustelussa on ollut riskialtista tuoda esiin sateenkaarisuhteissa ja -perheissä väistämättä esiintyviä ongelmia ja sitä, että niistäkin erotaan (3). Anna Moring (4) kirjoittaa onnellisuusmuurista, jonka taakse sateenkaariperheiden ongelmat kätkeytyvät.

Kuva: Sirpa Varis: Erosaari

Onnellisuusmuuria puretaan varoen

Kansainvälisen ja suomalaisen tutkimuksen mukaan erityisesti naisparit raportoivat olevansa hyvin tyytyväisiä parisuhteeseensa (5). Samaa sukupuolta olevat parit jakavat tutkimusten mukaan myös kotitöitä, raha-asioita ja hoivaa tasa-arvoisemmin kuin heteroparit. Tämä ei kuitenkaan päde kaikkiin LHBTIAQ+ ihmisten suhteisiin.

Edellä mainituissa kaunokirjallisissa teoksissa onnellisuusmuuria puretaan ja sitä kommentoidaan monin tavoin. Samoin tehdään myös ”Kun sateenkaaren päässä on ero” tutkimukseni aineistossa, johon olen haastattelut 30 eronnutta sateenkaari-ihmistä. Tutkimukseeni haastatellut ihmiset kertoivat ongelmista, epätasa-arvosta ja vallankäytöstä suhteissaan. Myös vakavia tilanteita tuotiin esiin: henkistä, fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa kumppania tai lapsia kohtaan.

Haastateltavat olivat kokeneet, että aina väkivaltaa ei uskottu voivan tapahtua kahden naisen välillä ja että ulkopuoliset olivat vähätelleet ongelmia heidän suhteissaan. Tämä vaikeuttaa ongelmiin puuttumista ja avun hakemista ja saamista.

Eräs haastateltava kuvaa, miten vakavista ongelmista LHBTIAQ+ ihmisten suhteissa on vaikea puhua:

Niin sitten pelätään, että jos puhutaan että kyl näiskin parisuhteissa ja näissäkin perheissä on lähisuhdeväkivaltaa — ajatellaan että se vesittää sen kaiken kamppailun mitä eri lakien [eteen] tehään, ja mä ymmärrän sen ja mä ite pelkään sitä myös, sit on tosi vaikee. — Sitä oon paljon miettiny mut kyllä mun mielestä yhteisönä pitäis puhuu enemmän niistä asioista. Tukea on tosi vaikea saada yhteisöstä tai yhteisön ulkopuoleltakaan niissä tilanteissa, joten se hiljasuus ei kyllä auta meitä ollenkaan.

Paine onnistua sateenkaariperheenä voi myös estää lähtemästä suhteesta, jossa on ongelmia. Väitöstutkimukseni (Lahti, 2019) haastatteluihin osallistunut biseksuaalinen nainen kuvaa pitkää sinnittelyään riitaisassa suhteessa:

Mä koin et se on suurempi häpeä, jos meidän perhe epäonnistuu, siis eroaa, kuin jos se ois heteroperhe. Mä koin et me ollaan tällanen malliesimerkki sateenkaariperheestä ja kuta useampi sateenkaariperhe ympäristössä eros, niin sitä tärkeemmäks se tuli, et me ei vaan erota. Et ei näin vaan käy liian monelle, et ei tää rupee näyttään siltä, et ei tää voi ihan oikeestikaan toimia. Et Päivi Räsänen olikin oikeessa.

LHBTIAQ+ ihmisten suhteita koskeva onnellisuusmuuri on murtumassa, mutta edelleen haastateltavani arkailivat ongelmista ja eroista kertomista muille kuin lähipiirilleen. Vaikka läheisten kanssa asiaa voitiin käsitellä ja monet saivat erityisesti ystäviltään tukea, moni pelkäsi vaikeista asioista puhumista julkisesti tai vieraammille ihmisille.

Olisikin tärkeää, että myös LHBTIAQ+ ihmisten suhteista voisi puhua monipuolisesti ilman pelkoa siitä, että suhteissa väistämättä esiintyviä ongelmia ja eroja käytetään näiden suhteiden negatiiviseen leimaamiseen.

 

Lähteet

(1) Järviö, N (2018). Polkuja suomalaiseen tasa-arvoon? Kansalaistoiminta, Tahdon2013 ja translaki. Helsinki. Helsingin yliopisto.

(2) Jalonen, J. & Salin, M. (2020). Pitäisikö homoseksuaaleilla olla oikeus elää haluamallaan tavalla? Tutkimus suomalaisten suhtautumisesta homoseksuaaleihin 2000-luvulla. Yhteiskuntapolitiikka 85 (3), 259-270.

(3) Lahti, A. & Kolehmainen, M. (2020). LGBTIQ+ Break-up Assemblages: At the End of the Rainbow. Journal of Sociology 56(4), 1–21.

(4) Moring, A. (2013). Oudot perheet: Normeja ja ihanteita 2000-luvun Suomessa. Helsingin yliopisto.

(5) Aarnio, K., Kylmä, J., T. Solantaus, T.  & Rotkirch, A. (2018) Sateenkaariperheiden vanhemmat: Kokemuksia lasten hyvinvoinnista, perhesuhteista ja tuen saannista. Väestöntutkimuslaitoksen julkaisusarja D 63/2018. Helsinki: Väestöliitto.

 

YTT Annukka Lahti työskentelee Itä-Suomen yliopistossa tutkijatohtorina. Hänen tutkimusprojektinsa ’Kun sateenkaaren päässä on ero: LHBTIAQ+ ihmisten erojen prosessit Suomessa ja Isossa-Britanniassa’ pureutuu sateenkaari-ihmisten eroihin. Tutkimusprojektia rahoittaa myös Koneen säätiö (2019-2021, 2014) ja Alli Paasikiven säätiö (2017-2018).

 

Kuva: Sirpa Varis: Erosaari.

Orgiat ruton jälkeen?

Lukuaika: 2 min.

Koronapandemian aikainen eristys on vaikuttanut deittailuun ja seksisuhteisiin. Aiemman tutkimuksen perusteella pandemialla voi olla keskenään vastakkaisia seurauksia: yhtäältä irrotteluhalujen yltyminen ja toisaalta konservatiivisten parisuhdeasenteiden yleistyminen.

Kun hallitus ilmoitti, että 50 hengen kokoontumiset sallitaan taas, tuttavan Facebook-seinällä keskusteltiin asiasta. Tämä kommentti poikkesi muista, varsin varovaisista kommenteista:

“Ihan hirveästi tekee mieli suunnitella kesäjuhlia. Tai ihan mitä tahansa juhlia. 40 000 hengen stadionkonsertteja, satojen ihmisten alastontaidespektaakkeleja, jätti-illallisia […] tai ihan mitä tahansa irstailua […].”

Pohdin koronavirusepidemian edetessä, milloin ihmiset lopullisesti kyllästyvät poikkeusoloihin ja eristäytymiseen. Kesän lähestyessä yhä useammat vastuulliset keski-ikäiset perheenäidit ja -isät ilmaisivat toiveita irrottelusta – festareista, tanssimisesta hikisessä baarissa, samppanjasuihkulähteistä kesäyössä.

Kun kuuliaisesti noudatimme eristäytymismääräyksiä, käykö nyt niin, että yhteisesti sovittu itsekuri höltyy ja sensuaalisen hullaantumisen tarve kasvaa pitelemättömäksi?

Nykyhetkestä tulee väistämättä mieleen sadan vuoden takainen tilanne, miljoonia tappaneiden maailmansodan ja influenssapandemian jälkeinen iloinen 20-luku. New Yorkissa juotiin salaviinaa teekupeista jazzin säestyksellä, Berliinissä juhlittiin puolialastomina dekadenteissä kabareissa, kuten Babylon Berlin -sarjan tunnelma oivallisesti kiteyttää.

Tai voi mennä ajassa vähän kauemmaksi, mustan surman runtelemaan keskiaikaiseen Eurooppaan, jossa ruton vielä riehuessa ihmiset uhmasivat kirkonmiehiä ja ryhtyivät irstailemaan. Ranskassa Champfleurin hautausmaa tuli tunnetuksi siitä, että ruumiiden keskellä pidettiin orgioita. Orgioilla on itse asiassa kautta historian ollut roolinsa ihmisyhteisöissä. Toiveet eivät ole muuttuneet, sillä nykyihmistenkin yleisin seksifantasia on ryhmäseksi.

Vaikka orgiat ruttohautausmaalla kuulostaa nykyään epäuskottavalta ajatukselta, holtittomuus kuoleman edessä ei ole meillekään vierasta. Kokeellisessa sosiaalipsykogiassa on tutkittu, että pelkkä kuolleisuuslukujen ajatteleminen saa ihmiset käyttäytymään riskialttiimmin. Oman kuolevaisuuden konkretisoituminen saa ihmiset ottamaan kaiken irti mahdollisista viimeisistä päivistään ja keskittymään ihmissuhteisiin ja kokemuksiin, jotka ovat vielä toteutettavissa.

Pandemia voi myös johtaa aivan päinvastaiseen toimintaan. Huoli infektioista tai altistuminen niitä koskevalle informaatiolle lisää tutkimusten mukaan ihmisten konservatiivisuutta ja epäluuloisuutta tuntemattomia kohtaan ja saa heidät etsimään sitoutuneita parisuhteita.

Myös deittailukäyttäytyminen on muuttunut koronan myötä. Viikkojen ulkonaliikkumiskielto ja ohjeistus turvaväleistä tuottavat tilanteita, joissa fyysinen kanssakäyminen tai jopa tapaaminen uuden potentiaalisen kumppanin kanssa lykkääntyy hamaan tulevaisuuteen. Monet sinkut myös ounastelevat tämän uussiveyden jäävän pysyväksi osaksi omaa deittailuaan.

Kun koronaviruksen jälkeen kaivaudumme esiin koloistamme, näemme kenties omat tarpeemme ihmissuhteissa uusin silmi. Nähtäväksi jää, kumpi jää voitolle: riskinotto vai konservatiivisuus. Tai ehkäpä koronaviruksen jälkeisessä maailmassa omaan kuolevaisuuteensa heränneet ihmiset onnistuvat yhdistämään nämä kaksi vastakkaista suuntausta ja rupeavat toteuttamaan fantasioitaan omasta pysyvästä parisuhteestaan käsin. Veikkaan, että pakanallisten orgioiden toteutumista saamme kuitenkin odottaa pidempään kuin juhannukseen.

Koronakriisiä seuranneet rajoitukset vaikuttavat ihmisten läheissuhteisiin eri tavoin, riippuen esimerkiksi iästä, elämäntilanteesta, asumisjärjestelyistä sekä läheissuhteiden määrästä. Tämä teksti päättää Läheissuhteet poikkeustilassa -sarjan, jossa tarkasteltiin pandemian seurauksia ihmisten väliselle kanssakäymiselle erilaisissa elämänvaiheissa.

Sarjan muut kirjoitukset

Kaisa Kuurne & Johanna Sarlio-Nieminen: Synnytysosastojen koronarajoitukset paljastavat synnyttäjien ja sairaalan näkökulmaerot

Mia Niemi: Iäkkäiden ongelmat kasaantuvat eristyksessä

Anna Heinonen: Kommuunikodissa kämppis voi olla lähellä mutta vieras

Ella Sihvonen: Koronakeväänä etätyö ja perhe-elämä sulautuvat yhteen

Aino Luotonen: Ystävien virtuaalisista illanistujaisista jää puuttumaan jotain tärkeää

Anna-Maija Castrén: Pysykää kotona! Missä niistä?

Heidi Ruohio: Poikkeustila vaikuttaa kansainvälisiin adoptioihin

Anu Kinnunen: Takaisin kotiin

Vaula Tuomaala: Vauvan kanssa välitilassa

Sinkkuhäissä juhlitaan itseä

Lukuaika: 3 min.

Sinkkuhäät lisäävät suosiotaan maailmalla wellness-kulttuurin ilmentymänä, mutta taustalla on myös sinkkujen halu viettää omaa merkityksellistä juhlapäivää. Sukupuolentutkimuksen professori Kinneret Lahad on tutkinut sinkkuhäitä eri maissa. 

”Jumalan edessä ja näiden ystävien läsnä ollessa kysyn sinulta, tahdotko ottaa itsesi aviopuolisoksesi, olla itsellesi uskollinen ja rakastaa itseäsi hyvinä ja pahoina päivinä, aina kuolemaan asti?”

Yhä useampi maailmalla vastaa tahdon. Itsensä kanssa naimisiin menoa, self marriagea, on alkanut näkyä etenkin yli kolmekymppisten naisten keskuudessa. Sinkkuhäihin kuuluvien valojen ja lupausten kautta tehdään näkyväksi halua sitoutua oman sisäisen totuuden noudattamiseen, itsemyötätuntoon ja itsearvostukseen.

Kinneret Lahad kertoo puhelinhaastattelussa, mitä itsensä kanssa naimisiinmeno tarkoittaa. “Kyseessä on joukko hieman toisistaan poikkeavia rituaaleja. Naimisiin mennään näyttävästi julkisissa tiloissa, kaupungintalolla ja kattoterasseilla, mutta myös joukkotapahtumissa erilaisilla festivaaleilla.”

Sinkkuhäät eivät ole virallinen avioliittoon vihkiminen vaan vapaamuotoinen vihkiseremonia. Rituaaliin voi kuulua valan lisäksi jokin symboli, esimerkiksi sormus. Seremoniassa on usein myös muita häille tyypillisiä elementtejä, kuten kaunis juhlapaikka, juhlavieraita ja tarjottavaa, valokuvaajaa unohtamatta. Häiden vuosipäivää juhlitaan myös tulevina vuosina.

Lahad sanoo, että ennen asiaan perehtymistä hän ei arvannut, kuinka laaja ilmiö on. Aineistoa kerätessään Lahad ja tutkimuksen toinen tekijä, antropologi Michal Kravel-Tovi löysivät nettikeskusteluita ainakin USA:sta, Englannista, Australiasta, Japanista, Taiwanista, Italiasta, Hollannista ja Saksasta. Markkinoille tulee koko ajan lisää juhlien järjestäjiä ja muiden kaupallisten palveluiden ja tuotteiden tarjoajia. Netistä löytyy kursseja ja pakkauksia rituaalin järjestämiseen.

 

Sinkkuhäissä ei ole sulhasta

Suurin osa nettikeskusteluihin osallistuneista sinkkuhäiden pohtijoista on keskiluokkaisia 30–40-vuotiaita naisia. Naimisiin itsensä kanssa menevät niin ikisinkut kuin eronneet. Lahad kertoo, että halu muodolliseen itsensä sitoutumiseen on joillekin seurausta elämän kriisistä, toisille omat häät juhlistavat jo pitkään jatkunutta itsetutkiskelua. Naimisiinmeno näyttäytyy sekä aikaisemman itsestään huolehtimisen jatkumona että haluna kääntää elämässä uusi lehti.

Lahad tarkentaa, että avioliitto-sanalla halutaan korostaa sitoutuneisuutta ja yhteenkuuluvuutta, ei niinkään rinnastaa puolisoiden väliseen avioliittoon. Sinkkuhäät eivät ole vähemmistön liikehdintää avioliittoa vastaan, vaan wellness-kulttuuriin läheisesti linkittyvää itsetutkiskelua ja itsen hyväksymistä, itseen ja omaan hyvinvointiin sitoutumista. Itsensä kanssa naimisiin menemisellä ei kuitenkaan sitouduta ikisinkkuuteen, vaan kumppani voi löytyä myöhemmin.

Tutkijoita yllätti, kuinka naisten tarinat ja koko aiheesta käytävä keskustelu keskittyy vahvasti hyvinvointiin. Parisuhteettomiin kohdistuvasta syrjinnästä tai yhteiskunnallisista epäkohdista ei puhuta näissä keskusteluissa lainkaan.

Kuva: edoughty.com, Eleanor Doughty

 

Sinkkujen oma rituaali 

Sinkkuhäät-ilmiötä tekee ymmärrettäväksi myös elämänkulkuun liittyvien rituaalien uusi suosio. Varsinkin Amerikassa järjestetään eroseremonioita, juhlia lapsen sukupuolen paljastumisen kunniaksi, munasolujen jäädyttämisjuhlia ja näyttäviä kihlajaisia. Sosiaalinen media on vahvasti mukana rituaalien leviämisessä.

Myös suomalainen juhlakulttuuri rakentuu pitkälti (ydin)perhekeskeisen elämäntavan varaan. Parin löytymistä juhlitaan tupaantuliaisin, kihlajaisin ja polttarein, häiden seuratessa huipentumana. Ennen lapsen syntymää järjestetään vauvakutsut vaippakakkuineen tai uutena ilmiönä äidin juhla, jossa siunataan odottavaa äitiä. Tämän jälkeen siirrytään juhlimaan ristiäisiä, lasten syntymäpäiviä, ripille pääsyä ja erilaisia valmistujaisia häiden vuosipäivää unohtamatta.

Lapsettomalla sinkulla ei ole vastaavia valmiita juhlinnan malleja. Omien 38-vuotissyntymäpäivien juhlinta ei välttämättä tunnu vieraiden kutsumisen arvoiselta. Jotkut pitävät Mää-juhlat, ihan vain juhlistaakseen hyviä vuosia sinkkuna. Siinä missä Mää-juhlissa itseä juhlitaan kertaluontoisesti, itsensä kanssa naimisiin menemiseen liittyy ajatus pitkäkestoisemmasta sitoutumisesta. Sinkkuhäiden vuosipäivää voi juhlistaa jatkossakin.

Lahad arvelee, että osa sinkuista tuntee, ettei kukaan juhli heitä. Nämä naiset löytävät sinkkuhäistä niin tavan juhlia omaa itseään kuin tulla samalla näkyviksi muille. Sinkkunaiset asetetaan yhteiskunnassa helposti odottavaan asemaan. Omat häät ovat sinkkuuden haltuunottamista, ja näkyväksi tuleminen oman rituaalin avulla vapauttaa. “Elämä ei ole heille sulhasen odottamista vaan itsensä toteuttamista ja rakastamista varten.”

 

Lähteet

Lahad, Kinneret & Kravel-Tovi, Michal (2019) Happily-ever after: Self-marriage, the claim of wellness, and temporal ownership. Sociological Review 1-16.

http://www.selfmarriageceremonies.com/

 

Lue lisää aiheesta:

Mariia Koistinen: Näiden todistajien läsnä ollessa kysyn teiltä: Tahdotteko säilyttää avioliittoinstituution?

Anu Kinnunen: Vapauden varjopuoli – sinkku kohtaa asenteellisuutta ja leimaamista

Bloomsburyn ryhmän ihanteina olivat vapaa rakkaus ja elinikäinen ystävyys

Lukuaika: 4 min.

Kirjailijoiden Virginia Woolfin ja Vita Sackville-Westin suhteesta kertova tuore elokuva Vita & Virginia (2018) on pukudraamaksi naamioitu kulttuurihistoriallinen kertomus taiteilijapiirien epäkonventionaalisista ihmissuhteista. Brittiläisen Bloomsburyn ryhmän boheemi elämä rikkoi aikansa sovinnaisuussääntöjä, mutta inspiroi nyt ajankohtaisuudellaan uusia sukupolvia.

Lontoo, 1922. Nuori aristokraattinen kirjailija, diplomaatin vaimo ja kahden lapsen äiti Vita Sackville-West (Gemma Arterton) saapuu taidemaalari Vanessa Bellin (Emerald Fennell) eksoottisiin naamiaisiin. Vita haluaa tavata Vanessan sisaren, kirjailija Virginia Woolfin (Elisabeth Debicki), joka vaikuttaa kiehtovalta.

Vanessan ja tämän maalarikumppanin Duncan Grantin (Adam Gillen) ateljeessa käydään kuitenkin ensin keskustelu, joka avaa kahdessa lauseessa katsojalle, millaiseen ihmissuhdemaisemaan elokuva sijoittuu: Vanessa ja Duncan ovat jonkinlaisessa avoliitossa, kun taas Vanessan ja taidekriitikko Clive Bellin (Gethin Anthony) avioliitossa on tungosta. Kuitenkin nämä kolme juhlivat iloisesti keskenään.

Vita & Virginia kertoo paitsi kahden kirjailijan rakkaudesta – joka tuotti Woolfin tunnetun romaaniin Orlando (1928) – myös heidän läheistensä rakkaus- ja ystävyyssuhteista, joita eivät olettamukset heteroseksuaalisuudesta ja monogaamisesta avioliitosta juurikaan rajoittaneet. Esimerkiksi aviomiesten Leonard Woolfin (Peter Ferdinando) ja Harold Nicolsonin (Rupert Penry-Jones) salliva suhtautuminen vaimojensa suhteisiin tulee selväksi.

Vaikka Vita & Virginia on saanut kriittisiä arvioita, sitä voi katsoa kiinnostavana kavalkadina Bloomsburyn ryhmästä ja englantilaisten kulttuuripiirien elämästä sata vuotta sitten. Elokuvan perhe- ja suhdekudelmat ovat hyvin kaukana 1900-luvun alun porvarillisesta perheideaalista. Lisäksi katsoja saattaa tunnistaa ihmissuhteista yllättäviä yhtäläisyyksiä 2000-luvun perheisiin ja läheissuhteisiin.

Virginia Stephen (myöh. Woolf) ja Leonard Woolf vuonna 1912.

 

Bloomsburyn ryhmä rikkoi viktoriaanisia sääntöjä

Niin sanottu Bloomsburyn ryhmä muodostui 1900-luvun alussa lontoolaisten sisarusten Vanessa ja Virginia Stephenin sekä heidän veljensä opiskelukaverien ympärille. Ystäväpiiriin kuului kuvataiteilijoita, kirjailijoita ja toimittajia. Sisarusten keskiluokkaiset vanhemmat olivat kuolleet, mikä mahdollisti siskosten tietoisen irtautumisen naisia koskevista sopivaisuussäännöistä ja tiukasti säädellystä viktoriaanisesta elämäntavasta iltapäivävierailuineen ja tanssiaisineen (1).

Bloomsburylaisten ajatukset muovautuivat loputtomissa keskusteluissa, joissa Cambridgessa omaksutut vapaamieliset vaikutteet levisivät. Ystäväpiirin elämänasennetta väritti pyrkimys elää eettisesti oikein, rehellisesti ja totuudellisesti filosofi G.E. Mooren vaikutusvaltaisen kirjan Principia Ethican (1903) viitoittamalla tiellä. Rakkaudesta ja ystävyydestä tuli heille itseisarvoja, joita säätelevät porvarilliset käytöskoodit tuli hylätä. (1)

Ystävykset myös toteuttivat käytännössä vapaan rakkauden ja avoimen avioliiton ihanteitaan. Ryhmän jäsenten läheissuhteissa kumppanuus, romanttinen rakkaus ja seksi eivät välttämättä kulkeneet käsi kädessä, ja erilaiset kolmiosuhteet olivat yleisiä. Suurin osa ryhmän miehistä ja monet naisista olivatkin suhteissa sekä miesten että naisten kanssa.  Myös seksistä käytävä keskustelu oli hämmästyttävän avointa ottaen huomioon ystäväpiirin keskiluokkaiset taustat ja yleisen yhteiskunnallisen ilmapiirin. (2)

Lady Ottoline Morell, Maria Huxley, Lytton Strachey, Duncan Grant ja Vanessa Bell vuonna 1915.

 

Bloomsbury oli jälkimodernin elämäntavan etujoukoissa

Bloomsburylaisia on usein pidetty yhtenä esimerkkinä porvarillista elämää vastaan kapinoivasta boheemiudesta, joka sai alkunsa 1800-luvun romanttisesta taiteilijamyytistä (2). Boheemeissa tiivistyy ideaalityypinomaisesti modernin elämän piirre, perheen ja palkkatyön sidoksista vapaaksi pyrkivä elämäntapa, jossa itsensä toteuttaminen on olennaista (3). Bloomsburyn ryhmäläisten elämänasenteessa keskeistä oli 1800-lukulaisen velvollisuuseetoksen sijasta elämän nautinnollisuus, joka on hyvin tunnistettavaa myös nykyihmiselle.

Mutta miksi bloomsburylaiset ovat viime vuosina olleet uuden kiinnostuksen kohteena? Muutaman vuoden aikana heistä on tehty ainakin minisarja, baletti, romaani, elämäkerta ja artikkelikokoelma. Onko niin, että heidän elämäntavassaan tiivistyi jotain, joka vetoaa seksiin ja ihmissuhteisiin yhä vapaamielisemmin asennoituvassa ilmapiirissä eläviin nykyihmisiin?

Olen toisaalla argumentoinut, että seksuaalista monogamiaa eli yhden kumppanin parisuhdemallia koskevat normit ovat jälleen löystymässä heterosuhteissa. Kun avoimet suhteet ja polyamoria ovat vähitellen nousseet julkisuuteen ja siten tulleet mahdollisiksi suhdevaihtoehdoiksi yhä useimmille ihmisille, näistä suhdemalleista kiinnostuneet etsivät samaistumiskohteita historiasta ja populaarikulttuurista.

Bloomsburylaisten kolmiosuhteet ja heidän kirjoituksistaan välittyvä suhtautuminen seksiin, romanttiseen rakkauteen ja ystävyyteen ovat hämmästyttävän samankaltaisia kuin elämäntyyli, joka rakentuu parhaillaan eettisestä monisuhteisuudesta internetissä ja sosiaalisessa mediassa käytävissä keskusteluissa. Keskeistä molemmissa on jonkinlainen rakkauden ja ystävyyden vapaa virtaaminen ja ajatus rakastetun “omistamisen” mahdottomuudesta: On mahdollista rakastaa romanttisesti useampaa kuin yhtä ihmistä. Eri tavoin intiimit suhteet saavat luontevasti muotoutua omanlaisikseen eikä niiden tarvitse seurata valmiita ihmissuhdekaavoja.

Lisäksi ilmeinen yhtymäkohta nykyaikaan on Bloomsburyn ryhmän asenne erityisesti muihin kuin heterosuhteisiin. Ystäväpiirissä miesten väliset romanttiset ja seksisuhteet olivat pikemminkin sääntö kuin poikkeus, eikä niitä pidetty millään tavalla paheksuttavina. Sata vuotta sitten olisi ollut mahdotonta elää julkisuudessa avoimesti homona. Miesten väliset suhteet olivat laittomia eikä omaa identiteettiä kiinnitetty julkisesti siihen, kenen kanssa harrasti seksiä. Homoidentiteetin puuttuminen mahdollisti bloomsburylaisille biseksuaalisen kokeilun ja laajan kirjon seksuaalisia suhteita isossa tuttavapiirissä (4).

Dora Carrington, Ralph Partridge, Lytton Strachey, Oliver Strachey ja Frances Marshall (myöh. Partridge) vuonna 1923.

 

Ihanteena vapaa elämä, jossa ystävät muodostavat läheisimpien piirin

Kenties nykyihmisiä kiehtoo myös bloomsburylaisten tiukoista aikatauluista vapaa arki ja elämä kietoutuneena perherajat ylittäviin vuosikymmenten pituisiin ystävyyssuhteisiin. Työn ja lapsiperhe-elämän puristuksissa elävä keskiluokka, joka hädin tuskin saa sovittua lounastapaamisia ystävien kanssa, voi vain haaveilla moisesta vapaudesta. Bloomsburylaisten arvomaailmassa tärkeimmäksi arvoksi nousi ystävyys, jonka jatkuvuus oli olennaista ryhmän sisällä vaihtuvien romanttisten ja seksuaalisten kiinnostusten kohteiden rinnalla.

Nykyhetken termein voidaankin sanoa, että bloomsburylaisten elämät olivat kaikessa boheemiudessaan hyvin queer: ne pakenivat tiukkoja kaksinapaisia määrittelyjä kuten hetero/homo, ystävä/rakastettu, perhe/ystävät tai romanttisten suhteiden rajaamista kahden ihmisen välille.

1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä Lontoossa alkunsa saanut ystäväpiiri onnistui elämään koko aikuiselämänsä epäkonventionaalisissa ihmissuhteissa. Heidän kohdallaan boheemius ei tarkoittanut suistumista alkoholismiin tai muihin hillittömyyksiin, vaan brittiläisen pidättyväistä arkielämää taiteentekoon ja ystävien kanssa käytyihin keskusteluihin keskittyen.

Etäisyyden ja elämänkaarten päästä tarkasteltuna näyttää siltä, että he todellakin onnistuivat elämään todeksi G.E. Mooren rakkauden ja erityisesti ystävyyden ihanteet.

 

Vita & Virginia Helsingin Vinokinossa sunnuntaina 24.11.2019.

 

Lähteet

(1) Licence, Amy (2015) Living in Squares, Loving in Triangles. The Lives and Loves of Virginia Woolf and the Bloomsbury Group. Gloucestershire: Amberley Publishing.

(2) Nicholson, Virginia (2002) Among the Bohemians. Experiments in Living 19001939. Lontoo: Viking Penguin Books.

(3) Jallinoja, Riitta (1991) Moderni elämä. Ajankuva ja käytäntö. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

(4) Marler, Regina (2016) “The Bloomsbury Love Triangle.” Teoksessa Helt, Brenda & Detloff, Madelyn Queer Bloomsbury. Edinburgh: Edinburgh University Press. 135–151.

 

Lue aiheesta lisää

Vieraissa vuoteissa

Transparent-sarja avaa ikkunan perheiden tulevaisuuteen

Johdatus ystävyyden ajattelemiseen

Perhe vai ystävät – vai molemmat?

 

Kuvat: Thunderbird Releasing, Wikimedia Commons.

Näiden todistajien läsnä ollessa kysyn teiltä: Tahdotteko säilyttää avioliittoinstituution?

Lukuaika: 3 min.

”Avioliiton tarkoituksena on perheen perustaminen siihen kuuluvien yhteiseksi parhaaksi ja yhteiskunnan säilymiseksi.” Näin lausutaan suomalaisessa vihkikaavassa riippumatta siitä, tapahtuuko avioliittoon vihkiminen maistraatissa vai kirkollisin menoin. Vihkikaavan määritelmässä perhe tiivistyy siis pariskuntaan, mutta onko seurustelematon ihminen automaattisesti perheetön?

Halu jakaa oma elämä jonkun toisen – tai useamman – ihmisen kanssa ja kokea kuuluvuutta lienee yleisinhimillinen. Läheissuhteiden verkostot, joihin kuuluu huolenpitoa ja välittämistä, voivat olla muodoltaan hyvin monenlaisia. Siksi onkin hullunkurista, että avioliitolla on niin vahva asema läheissuhteiden sääntelyssä.

Avioliitto instituutiona jäsentää monella tavalla yksityisiä ja yhteiskunnallisia suhteita sekä juridisesti että ajattelumme tasolla. Avioliitto linkittyy esimerkiksi sosiaaliturvaan, verotukseen, perimykseen ja kansainvälisiin perhesuhteisiin.

Michael Warnerin (2000) mukaan avioliitto on itsessään eriarvoistava järjestely, joka aina toiseuttaa muulla tavoin eläviä: olivatpa he sitten sinkkuja, leskiä tai muissa suhdemuodoissa kuin yhdessä asuvia ja parisuhteessa keskenään olevia ihmisiä (1). Tämä tarkoittaa sitä, että avio(hetero)pari normalisoituu intiimisuhteiden ideaaliksi, johon kaikkia muita valittuja läheissuhdemuotoja verrataan. Normista poikkeavat suhdemuodot, kuten moniskunnat ja toisaalta suhdelaadut, eli muut kuin romanttisseksuaaliset suhteet, näyttäytyvät tällöin toissijaisina, poikkeuksina ja perusteluja vaativina valintoina.

 

Parisuhdekeskeisyys peittää läheissuhteiden moninaisuuden

Vaikka avioliitolla on etuoikeutettu asema läheissuhdehierarkiassa, ovat avoliitot ja seurustelusuhteet nousseet vähitellen sen rinnalle yleisesti hyväksytyiksi tavoiksi elää läheissuhteissa. Kahdenvälisestä romanttisseksuaalisesta ihmissuhteesta, eli parisuhteesta, on tullut keskeinen tapa järjestää läheissuhde, ja se nähdään usein siirtymävaiheena lapsiperheellistymiseen.

Parisuhteen ensisijaistamisen ongelmallisuus nousi vahvasti esille gradussani. Tutkin siinä nuoria aikuisia ihmisiä, jotka oman määrittelynsä mukaan eivät ole koskaan seurustelleet. Kaikki ihmiset eivät halua seurustella ylipäätään ja toisaalta, kaikki ihmiset eivät päädy seurustelukumppani(e)n kanssa yhteen välttämättä ikinä, vaikka haluaisivatkin. Syyt tähän ovat moninaisia. Kiinnostavampaa kuin perätä perusteluja normin vastaiselle tilanteelle, on kysyä, että miksi me rajaamme lain tasolla osan ihmisistä ulos hoivan järjestämisen edellytyksistä.

Eikö lain tulisi turvata ihmisiä syrjimättömästi riippumatta siitä, minkä tyyppisiä ihmisten läheissuhteet ovat? Esimerkiksi sen, ketkä nähdään hätätilanteessa henkilön omaisiksi ei tulisi olla sidottu asianomaisen parisuhdestatukseen, eikä yhteisen lapsen vanhempien voida olettaa olevan tai olleen keskenään parisuhteessa. Oikeustieteen professori Anu Pylkkäsen (2012) tavoin voidaan kysyä: miksi läheissuhteita koskevan sääntelyn pitäisi rajoittua kahden hengen suhteeseen tai ylipäätään kiinnittyä seurusteluun?

Kuva: Broadly Gender Photostock

 

Romanttisen rakkauden ylivoima

Länsimainen ymmärrys parisuhteesta linkittyy erottamattomasti romanttiseen rakkauteen, eikä sitä voida täysin irrottaa avioliittoinstituutiosta. Anttila (2001) tiivistää, että romanttinen rakkaus on länsimaisessa modernisaatiossa syntynyt kulttuurinen rakkauskäsitys ja arvo, jota nykyisin tavoitellaan. Rakkauteen perustuva, toimiva parisuhde koetaan työn ja terveyden ohella yhdeksi keskeisimmäksi onnellisen elämän osatekijäksi. Kulttuuriimme kasvavat ihmiset oppivat jo varhain ja monista toisiaan tukevista lähteistä parisuhteen merkityksen. (2)

Parisuhdenormatiivisuus viittaa vallalla oleviin käsityksiin ja käytäntöihin, joiden mukaan kahdenvälisen romanttisen rakkaussuhteen tulisi olla yksilölle ensisijainen ihmissuhdetyyppi (3). Tällainen rakkaussuhde näyttäytyy meille – euroamerikkalaisessa kulttuurissa kasvaneille ja eläville ihmisille – normaalina ja universaalina tavoitteena elämässä. Parisuhdenormatiivisuus (englanniksi amatonormativity) on rakenteena hyvin eurosentrinen, sillä selvää on, että tällainen ihmissuhdemuoto ei ole ainoa oikea tai ihmiselle synnynnäinen tapa järjestää läheissuhteita, vaan historiassa muovautunut ja muuttuva.

Parisuhdenormatiivisuuden käsite kuvaa siis Suomessakin vallalla olevaa kulttuurista rakennetta, jossa yhdistyy romanttisen rakkauden ja eksklusiivisen suhdemuodon ensisijaisuus. Rakenne on tunnistettava, sillä parisuhde-eetos näkyy toistuvana kuvastona valtakulttuurissamme: se ulottuu pariterapiasta tv-sarjoihin ja parisuhdeoppaista terveystiedon opetukseen. Vähittäistä kuvaston moninaistumista on kuitenkin ollut havaittavissa – erityisesti populaarikulttuurissa.

Se, että hahmotamme seurustelun parisuhde- ja avioliittokeskeisesti, kaventaa käsitystämme seurustelusta. Kaikki seurustelusuhteet eivät nimittäin noudata ennalta määriteltyä etenemiskaavaa, jossa suhteen oletetaan kehittyvän tapailusta seurusteluksi ja siitä yhteen muuton kautta kohti avioliittoa.

Kaikki seurustelusuhteet eivät myöskään ole kahden ihmisen välisiä, suljettuja tai heteroseksuaalisia, jos ne ovat seksuaalisia lainkaan. Se puolestaan, että hahmotamme perhesuhteet vain seurustelun ympärille rakentuviksi, kaventaa ymmärrystämme läheissuhteista huomattavasti.

 

Ketkä tulevat tunnistetuiksi perheellisinä?

Graduni yksi johtopäätöksistä on, että seurustelematon ihminen mielletään helposti perheettömäksi – etenkin, jos hänellä ei ole lapsia. Graduani varten haastattelemistani ihmisistä kaikki sattuivat olemaan lapsettomia. Heidän kokemuksensa osoittavat, että ystävien kutsuminen ”valituksi perheeksi” jää helposti kovin nimelliseksi, jos oma lähipiiri ympärillä järjestäytyy parisuhdekeskeisesti. Tyypillistä on, että merkittävimmät elämänvalinnat, kuten asuminen, rahan jakaminen ja lastenkasvatus, tehdään seurustelukumppani(e)n, eikä esimerkiksi ystävien kanssa.

Kuten yhteiskunnallisten rakenteiden kanssa aina, parisuhdenormatiivisuudenkin tapauksessa kyse on vallasta. Parisuhdekeskeisesti rakennettu elämäntapa ja parisuhteessa olevat henkilöt nauttivat Suomessa etuoikeuksia niin sosiaalisella, taloudellisella kuin symbolisellakin tasolla.

Parisuhdenormin ulkopuolella elävä joutuu puolestaan tekemään hartiavoimin töitä, jotta hänen lähipiirinsä tulisi tunnustetuksi hänen sosiaalisena turvaverkkonaan. Yhdenvertainen kohtelu ei tällöin yksinkertaisesti toteudu yhteiskunnassamme.

Parisuhde- ja ydinperheajattelulla – ja sen ytimessä olevalla avioliittoinstituutiolla – on historialliset ja kulttuuriset juurensa, joita me ylläpidämme käytöksellämme ja lainsäädännöllämme. Näin ollen meillä on myös mahdollisuus toimia toisin. Haastan sinua pysähtymään hetkeksi tämän kysymyksen ääreen: olisitko sinä valmis marssimaan kaduille vaatimaan avioliittoinstituution purkamista? Ja jos et, niin mikset?

 

Mariia Koistinen, VTK, FM, tutki normikriittisessä gradussaan nuorten aikuisten seurustelemattomuuden kokemuksia ja parisuhdenormatiivisuutta. Hän on sukupuolentutkimuksen opinnoissaan keskittynyt vaihtoehtoisiin läheissuhteisiin ja perhemalleihin.

 

Lähteet

(1) Warner, Michael (2000) The trouble with normal: Sex, politics, and the ethics of queer life. Cambridge (Mass.): Harvard University Press.

(2) Anttila, A. (2001). Elämän kovuus ja rakkauden rajallisuus. Varhaisnuorten kirjoituksia Koululainen-lehden ja Internetin keskustelupalstoilla. Nuorisotutkimus, 19(2), 21-35.

(3) Brake, Elizabeth (2012) Minimizing Marriage: Marriage, Morality, and the Law. New York: Oxford University Press.

 

Lue aiheesta lisää:

Vapauden varjopuoli – sinkku kohtaa asenteellisuutta ja leimaamista

Perheen arvoitus

Avioliittolaki ei turvaa lapselle äitiä ja isää

Vieraissa vuoteissa

Lukuaika: 4 min.

Viime vuosina heteroparisuhteiden seksuaalista monogamiaa koskevat normit ovat alkaneet löystyä. Ilmiö näkyy kulttuurituotteissa, lehtien palstoilla ja tutkimuksessa. Mutta onko parisuhteen ensisijaisuus läheissuhteena murtumassa?

On yö. Joy (Toni Collette) astuu sisään keskiluokkaisen englantilaisperheen eteiseen ja riisuu takkinsa. Hän menee kylpyhuoneeseen. Siellä, hämärässä, istuu Joyn aviomies Alan (Steven Mackintosh) mietteissään.

Joy: Ai hei. No miten meni?
Alan: Ihan hyvin. Miten sinulla?
Joy: Hyvin kai. Oli kivaa. Hän söi pihvin, minä lohta ja parsakaalia.
Alan: Pitäisikö, ehkä pitäisi keskittyä.. siihen seksiasiaan?
Joy: Ehkä. No… Menimme hänen kotiinsa. Otettiin vaatteet pois. Hitaasti, vaate kerrallaan, toisen katsoessa. Sitten hän alkoi suudella minua, tähän kaulalle. Sitten tähän alemmas. Sitten mentiin sängylle…

Alan nousee ylös ja suutelee Joyta kiihkeästi.

Tämä on kohtaus Netflixin ja BBC:n uudesta sarjasta Wanderlust. Joy ja Alan ovat viisikymppinen aviopari, jonka pitkää ja onnellista liittoa varjostaa vain se, että heidän seksielämänsä on kovin kuivettunutta. Wanderlust tutkii laadukkaan brittidraaman keinoin, mitä tapahtuu, kun pitkään naimisissa ollut pariskunta päättää yhteistuumin kokeilla seksisuhteita muiden ihmisten kanssa.

Kuva: Netflix

Vielä 2000-luvun alussa esimerkiksi Lukas Moodyssonin elokuva Kimpassa naureskeli 1970-luvun kommuunielämän vapaalle seksille. Nyt avoimet suhteet ovat siirtyneet valtavirtaviihteen ja laatulehtien aiheiksi, mistä Wanderlust on vain yksi esimerkki.

Netflixin erehdyttävästi Greyn anatomialta näyttävä sarja You Me Her kuvaa keskiluokkaisen pariskunnan kolmiosuhdetta opiskelijatytön kanssa. New York Times julkaisi viime vuonna pitkän reportaasin otsikolla “Onko avoin avioliitto onnellisempi avioliitto?” Jutussa haastatellut ihmiset ovat keski-ikäisiä koulutettuja perheenäitejä ja -isiä eivätkä nuoria queer-aktivisteja. Suomalaisissakin naistenlehdissä annetaan käytännön neuvoja parisuhteen avaamiseksi.

Myös (lähinnä amerikkalaiset) parisuhdeterapeutit ovat haistaneet markkinaraon: avoimia suhteita käsitellään esimerkiksi kirjoissa The New Monogamy, Designer Relationships ja viimeisimpänä The State of Affairs. Pikainen tietokantahaku tuottaa parisuhdeterapeuttien julkaisuissa artikkeleita (esim. Van Tol, 2017), joissa terapeutteja neuvotaan työskentelytavoissa monisuhteisten asiakkaiden kanssa.

 

Yhden kumppanin parisuhdemalli murroksessa

Parisuhdeterapeuttien tuntuma ei ole vailla perusteita. Näyttää siltä, että yhden kumppanin parisuhdemallia eli seksuaalista monogamiaa koskevat normit ovat jälleen löystymässä heterosuhteissa.

Varsinkin homomiehillä neuvoteltu parisuhteen ulkopuolinen seksi on ollut kautta aikain varsin hyväksyttyä, mutta heteroilla asenteet tiukentuivat huomattavasti siirryttäessä 1970-luvulta 1990-luvun lopulle.

Viime vuosina tilanne on jälleen muuttunut. Valtaosa tuoreen kanadalaistutkimuksen osallistujista hyväksyi monogaamisesta mallista poikkeavat avioliitot, vaikkeivät itse olisi halunneet ryhtyä sellaiseen. Normien vapautuminen näkyy kuitenkin myös käytännössä: viidesosa amerikkalaisista sinkuista on vähintäänkin kokeillut eettistä monisuhteisuutta.

Suomessakin asenteet, jotka liittyvät neuvoteltuun parisuhteen ulkopuoliseen seksiin, ovat viime vuosina löystyneet. Vuonna 2015 noin kaksi kolmasosaa suomalaisista ei pitänyt vapaata seksiä perverssinä tai sairaana. Erityisesti naisten suhtautuminen vapaaseen seksiin, ryhmäseksiin ja parinvaihtoon on muuttunut huomattavasti sallivammaksi kymmenessä vuodessa.

 

Seksuaalisuus vapautuu, mutta parisuhde säilyy?

Samaan aikaan suomalaisten asenteet uskottomuutta kohtaan ovat kuitenkin tiukemmat kuin koskaan aiemmin. Tämän voi tulkita niin, että parisuhde nähdään ihmisten välisenä sopimuksena, jonka rikkominen koetaan vääräksi. Kenties ajatellaan, että suhteen seksuaalinen sisältö voi kuitenkin olla muuta kuin kahdenkeskistä, kunhan asiasta on yhteisesti sovittu.

Kuva: Netflix

Sosiologi Lynn Jamieson kysyi jo vuonna 2004, lakkaako monogamia olemasta luottamuksen symboli, ja korvaako yhteisesti neuvoteltu monisuhteisuus salaiset sivusuhteet. Jamieson viittaa Anthony Giddensiin, jonka mukaan jälkimoderneille ihmisille parisuhteessa olennaisinta on haavoittuvan sisimmän paljastaminen ja luottamuksen lujittaminen keskinäisen kommunikaation keinoin, ei niinkään seksuaalinen uskollisuus.

Tälle Giddensin ja Jamiesonin tunnistamalle kehitykselle johdonmukainen jatko on avointen suhteiden yleistyminen – ja niiden myötä loputtomat suhteista käytävät keskustelut.

 

Avoin suhde: parisuhteen lujittamista vai välietappi polyamoriaan?

Avoimissa suhteissa hyväksytyistä parisuhteen ulkopuolisista seksiseikkailuista on kuitenkin vielä pitkä matka polyamoriaan eli siihen, että ihmisillä on monia rakkaussuhteita samanaikaisesti.

Myöskään Wanderlustin Joy ja Alan eivät kykene sisällyttämään avioliittoonsa toisiin ihmisiin kohdistuvaa romanttista rakkautta. He toimivat yhä kahdenvälisen parisuhteen kehyksessä. Kun Alan rakastuu työkaveriinsa, looginen seuraus on, että he muuttavat erilleen ja Alan ryhtyy uuteen parisuhteeseen.

Joyn ja Alanin suhde heijastelee siis edelleen vahvasti elävää kulttuurista käsitystä kahden ihmisen välisen parisuhteen ensisijaisuudesta. Ei näytä siltä, että avoimet suhteet uhkaisivat parisuhdetta keskeisenä läheissuhteena, päinvastoin. Avoimenkin suhteen perusyksikkö on toisiinsa sitoutunut pariskunta, jolle seksi muiden kanssa on vain väline oman suhteen lujittamisessa.

Kuva: Netflix

Bloggaaja Suhteellisen avointa kiteyttää asian näin: “[A]voin suhde ei itseasiassa ole se suurin ja tärkein muutos suhteessamme. Tärkeintä on, että nyt puhumme suhteestamme toisillemme. […] Meille avoin suhde ei ole vain lupa käydä vieraissa vuoteissa, vaan eritoten meidän välistä avoimuutta. Ja avoimen suhteemme tärkein suhde on meidän suhteemme.”

Suhteen rajojen venyttäminen seksuaalisesti ei siten uhkaa parisuhdetta arvona, vaan paradoksaalisesti mahdollistaa sitoutumisen puolisoon. Toisin kuin seksuaalisesti monogaamisessa parisuhteessa, avoimessa suhteessa seksi muiden kanssa ei ole askel eroon. Joy ja Alankin päätyvät takaisin yhteen, tosin katsoja ei tiedä jatkuuko suhde avoimena.

 

Avoin suhde pakottaa eettiseen pohdintaan

Wanderlustissa sivutaan monimutkaisia tilanteita, joihin avoimeen suhteeseen ryhtyvä pariskunta saattaa joutua. Myös monisuhteisuutta käsittelevissä some-keskusteluissa näitä eettisiä ja käytännön ongelmia ruoditaan loputtomasti.

Miten pitää sivusuhde vain seksisuhteena? Entä jos tunteet astuvat kuvaan? Pitäisikö laatia sääntöjä? Miten elää mustasukkaisuuden kanssa? Mikä on kolmannen ihmisen asema, jos lähtökohtana on pariskunnan ensisijainen suhde? Kuka ylipäätään haluaa seurustella ihmisen kanssa, jonka aviopuoliso voi sanella, mitä saa kulloinkin tehdä tai milloin tavata?

Jos yhä useampi pariskunta ryhtyy avoimeen suhteeseen mutta löytääkin itsensä polyamorian porteilta, eettisen monisuhteisuuden klassikkoteoksen More Than Two tuoreelle suomennokselle lienee tilausta.

 

Wanderlust on katsottavissa Netflixistä. Katso sarjan traileri tästä.

 

Lue aiheesta lisää

Orgiat ruton jälkeen?

Bloomsburyn ryhmän ihanteina olivat vapaa rakkaus ja elinikäinen ystävyys

Transparent-sarja avaa ikkunan perheiden tulevaisuuteen

Kun meistä tulee me: Yhteinen sukunimi perheen merkkinä

Lukuaika: 4 min.

Yhteisen sukunimen asema perheen symbolina on vahva. Vaikka lain mukaan yhteiseksi nimeksi voidaan valita yhtä lailla naisen kuin miehen sukunimi, useimmat parit päätyvät miehen nimeen. Tämä on kiinnostava ilmiö maassa, jossa sukupuolten tasa-arvoa perheessä ja parisuhteessa pidetään monilta osin saavutettuna.

Suurin osa avioituvista pareista Suomessa päätyy ottamaan miehen sukunimen puolisoiden yhteiseksi ja ainoaksi sukunimeksi. Vuonna 2015 tällaisen valinnan teki 64 prosenttia uusista aviopareista.

Miehen sukunimi pariskunnan ja perheen yhteisenä nimenä mielletään perinteiseksi valinnaksi. Käytäntö ei kuitenkaan ole ikiaikainen, sillä laissa edellytettiin vain noin 60 vuoden ajan, että nainen ottaa miehen sukunimen ainoaksi nimekseen tai yhdistää sen yhdysviivalla omaan sukunimeensä (1).

Vuodesta 1986 lähtien puolisot ovat voineet pitää omat nimensä tai toinen puolisoista on voinut ottaa käyttöön yhdysnimen, jossa omaan nimeen on yhdysviivalla liitetty aviopuolison sukunimi. Puolisot ovat myös voineet valita kokonaan uuden yhteisen sukunimen tai miehen nimen sijaan yhteiseksi nimeksi on voitu valita naisen sukunimi. Vuonna 2015  naisen sukunimen yhteiseksi nimeksi valitsi vain 1,6 prosenttia aviopareista.

Miksi miehen sukunimen aseman perheen yhteisenä nimenä on niin vahva? Ja miksi perheellä ylipäätään pitäisi olla vain yksi sukunimi?

 

Sukunimen muutos korostaa siirtymää uuteen elämänvaiheeseen

Avioliitto voidaan solmia monista syistä, mutta edelleen se mielletään myös siirtymäksi, jossa parista tulee perhe. Monet parit asuvat yhdessä ennen avioitumista, hankkivat kenties yhteisen asunnon ja saavat lapsia.

Vaikka aina silloin tällöin ehdotetaan, että avioliitto on menettänyt merkitystään, täsmällisempää olisi sanoa, että avioliiton merkitys instituutiona on muuttunut. Se ei ole enää pakko, vaan valinta, jonka moni haluaa tehdä.

Sukunimen muutos avioitumisen merkkinä on ollut erityisen tärkeä yhteiskunnissa, joissa yleisesti käytetään vain yhtä sukunimeä. Suomalaisessa yhteiskunnassa ajatus siitä, että perheenjäsenillä on sama sukunimi, on ollut vahva.

Kun yhteistä elämää parisuhdekumppanin kanssa on jaettu kenties jo vuosia, sukunimen muutos korostaa siirtymää uuteen vaiheeseen. Yhdessä asumista sisältäviä suhteita eli avoliittoja on voinut olla useita ja tällöin avioliiton solmiminen on keino erottaa yksi suhde muista ja korostaa sen merkitystä, kuten sosiologi Riitta Jallinoja on ehdottanut (2). Yhteisen sukunimen ottaminen on tällaiseen myönteiseen erontekoon oivallinen keino.

 

Neuvottelu nimestä ei ole pareille tasa-arvokysymys

Omassa tutkimuksessani, johon haastattelin ensi kertaa avioliiton solmivia, eri sukupuolta olevia pareja, keskustelu sukunimestä ei näyttäytynyt tasa-arvokysymyksenä. Päätyivät parit nimen suhteen mihin ratkaisuun tahansa, valinta ei uhannut puolisoiden käsitystä parisuhteestaan lähtökohtaisesti tasa-arvoisena.

Pariskunnat saattoivat nähdä miehen sukunimen ottamisen esimerkiksi niin itsestään selvänä, että muita vaihtoehtoja ei edes pohdittu. Jos taas vaihtoehtoja pohdittiin, miellettiin tämä erityisesti naisen valinnaksi. Nainen siis ratkaisi, ottaako tulevan puolisonsa nimen ainoaksi nimekseen, säilyttääkö oman nimensä vai ryhtyykö käyttämään yhdistelmänimeä. Miehet saattoivat vetäytyä asian pohtimisesta ikään kuin asia ei heille kuuluisi juuri millään lailla.

Viljo Pietinen 1942 / Museovirasto

Vaikka sukunimeä koskeva ratkaisu miellettiin naisen valinnaksi, yhteinen nimi perheen symbolina vetosi niin miehiin kuin naisiinkin. Eräs tuore aviomies pohdiskeli haastattelussa esimerkiksi näin:

”Sukunimihän on se, mikä konkretisoi avioliiton, myös ulkopuolisten silmissä. Ei se, että meillä on sormukset. Vaan se, että meillä on yhteinen sukunimi. Että se tavallaan muodostaa sen ydinperheen. Se pieni porukka, millä on se yhteinen sukunimi, jotka asuu siinä yhessä osoitteessa”.

Miehet eivät kuitenkaan aina tulleet ajatelleeksi, että he voisivat itse edistää yhteisen nimen saamista perheelle omalla ratkaisullaan, vaan siirsivät vastuuta tulevalle puolisolleen.

 

Sukunimeä koskevat ratkaisut mielletään naisen tehtäväksi

Amerikkalaisen sosiologin Colleen Nugentin mukaan mieslinjaa noudattava sukunimikäytäntö asettaa miehet etuoikeutettuun asemaan, joka vapauttaa heidät avioitumisen yhteydessä tehtävästä identiteettityöstä (3). Sukunimeä koskevat ratkaisut mielletään siis yleisesti naisen tehtäväksi. Naisen kuuuluu pohtia nimivalintaa paitsi identiteettinsä myös tulevaisuudessa mahdollisesti syntyvien lasten kannalta. Nainen ei siis päätä vain omasta puolestaan, vaan hänen odotetaan tekevän ratkaisuja myös perheen näkökulmasta.

Tutkimukseni perusteella asian pohtiminen muodostuvan perheen näkökulmasta ei tuntunut koskettavan miehiä kuin poikkeustapauksissa. Näin kävi silloin, kun puolisot ajattelivat olevansa lain antamiin vaihtoehtoihin nähden täysin tasavertaisia eikä mies vedonnut perinteiseksi mielletyn käytännön suomaan etuoikeuteen.

Tällöin tuli esiin ”perheellä on vain yksi nimi”-malliin liittyvä ongelma. Jos puolisot olivat sitoutuneet siihen, että he ovat nimen suhteen täysin samanarvoisessa asemassa eikä kumpikaan halunnut pyytää toista vaihtamaan sukunimeään, ratkaisua oli vaikea löytää. Toisen sukunimen erikoisuus tai harvinaisuus saattoi tarjota välineitä päätökseen, mutta jos tällaista eroa nimien välillä ei ollut, tilanne oli hankala. Ratkaisuksi muodostui se, että ratkaisua ei tehdä, ja kumpikin jatkoi omalla sukunimellään.

 

Naisen tekemä työ on keskeistä perheeksi tulemisessa

Analyysini toi esiin, miten lainsäädäntö voi mahdollistaa tasa-arvoisempia käytäntöjä, mutta se ei itsestään selvästi muuta käytäntöjä tasa-arvoisemmiksi. Kun jokin toimintatapa mielletään ”perinteiseksi”, sitä ei herkästi kyseenalaisteta.

Miehen sukunimen erityisasema tuottaa naistyötä perheen muodostumisvaiheeseen. Sukunimen merkitystä identiteetille tai vaikutusta vaikkapa työuraan joutuvat edelleen pohtimaan lähinnä vain naiset. Aineistosta kävi ilmi, että erityisesti naiset joutuivat työstämään nimeen liittyvää ratkaisua ja sen seurauksia.

Perinteiseksi mielletyn sukunimikäytännön vuoksi miehet sen sijaan välttyvät avioituessaan tekemästä tätä työtä, mikä voi kääntyä pidemmällä aikavälillä heidän etunsa vastaiseksi. Miehiltä jää nimittäin käsittelemättä keskeinen perheeksi tulemiseen liittyvä tehtävä.

Perheenä eläminen edellyttää minä-keskeisyyden korvautumista me-keskeisyydellä ja sukunimeen liittyvä pohdinta – on sen tulos sitten mikä tahansa – voi olla merkittävä osa tätä prosessia. Naiset siis yhtäältä saavat ja toisaalta joutuvat ottamaan eräänlaisen varaslähdön perheeksi tulemisessa sukunimiratkaisun sukupuolittuneisuuden takia.

Simo Rista 1970 / Helsingin kaupunginmuseo

Nimilaki uudistuu vuoden 2019 alusta. Uuden lain mukaan avioituvilla puolisoilla on aiempaa enemmän vaihtoehtoja. Molemmat puolisot voivat jatkossa muun muassa ottaa käyttöön yhdistelmänimen, kun nykyisen lain mukaan se on mahdollista vain toiselle puolisolle. Yhdistelmänimi ei tosin ole ollut kovin suosittu ja vuonna 2015 vain 5,7 prosenttia naisista ja 0,1 prosenttia miehistä päätyi tähän ratkaisuun.

Merkittävämpi uudistus koskee lapsen sukunimeä, sillä jatkossa lapselle voidaan antaa molempien puolisoiden sukunimistä muodostettu yhdistelmänimi. On todennäköistä, että tämä lisää keskustelua sukunimestä jo avioitumisen yhteydessä. Toivottavasti se lisää myös miesten halua ottaa tämä tehtävä vastaan täysipainoisesti, sillä se olisi yhtä lailla heidän kuin muodostumassa olevan perheenkin etu.

 

Lähteet

(1) Kotilainen Sofia (2016) Suomalaisen perheen yhteisen sukunimen lyhyt historia. Kasvatus & Aika 10(5) 2016, 42–57.

(2) Jallinoja Riitta (1997) Moderni säädyllisyys. Helsinki: Gaudeamus.

(3) Nugent Colleen (2010). Children’s surnames, moral dilemmas: Accounting for the predominance of fathers’ surnames for children. Gender & Society, 24, 499–525.

Transparent-sarja avaa ikkunan perheiden tulevaisuuteen

Lukuaika: 4 min.

Palkittu amerikkalainen Transparent on hienointa ja koskettavinta televisiota pitkään aikaan. Sarja kuvaa mestarillisesti perheiden ja identiteettien monimuotoistumista yhä vapaamman seksuaalimoraalin maailmassa.

Sarah: ”Siis aiotko nyt ruveta pukeutumaan kuin nainen, ihan koko ajan?”
Mort/Maura: ”Ei kulta. Olen koko elämäni pukeutunut mieheksi. Tämä on se, mitä olen oikeasti.”

Transparent-sarjan alussa seitsemääkymppiä lähestyvä emeritusprofessori Mort Pfefferman joutuu vahingossa tyttärensä Sarahin kiihkeän suudelman todistajaksi. Sarah on naimisissa oleva keski-ikäinen perheenäiti ja suudelman toinen osapuoli hänen entinen tyttöystävänsä. Mutta Mort itse on tyttärelleen selityksen velkaa, sillä hänellä on naisen vaatteet päällään. Mort kertoo olevansa transnainen, uudelta nimeltään Maura (1).

Transparent seuraa Mauran transprosessia ja sen käynnistämiä mullistuksia Mauran ex-vaimon sekä aikuisten lasten identiteeteissä ja keskinäisissä suhteissa. Sarja kuvaa tarkkanäköisesti seksuaali- ja yksityiselämän murroksia, joista akateeminen tutkimus on yrittänyt saada selkoa koko 2000-luvun.

Transparentin on toteuttanut palkittu käsikirjoittaja ja tuottaja Jill Soloway tiimeineen. Soloway kuuli oman isänsä transsukupuolisuudesta muutama vuosi sitten puhelinkeskustelussa ja tajusi saman tien, että aiheesta tulisi loistava tv-sarja

Soloway halusi tarinaansa toimijoiksi ihmisiä, jotka on televisiossa usein esitetty lähinnä toiseuden ja poikkeavuuden edustajina. Transparent astuu keskelle sukupuolen, seksuaalisuuden ja perhesuhteiden monimuotoisuutta, jota on suomalaisessa yhteiskunnassa ja mediassa vasta alettu käsitellä.

 

Irti kaksinapaisesta sukupuolesta ja seksuaalisuudesta

Transparent on osuva esitys maailmastamme, jossa perheen ja sukulaisuuden määritelmät sekä tosiasialliset perhesiteet ovat joustavampia kuin vielä vähän aikaa sitten voitiin kuvitella. Mitä perhe- ja läheissuhteille tapahtuu, kun perheenjäsenten identiteetit irtoavat totutuista kahtiajaoista, kuten nainen-mies tai hetero-homo? Millaisiksi perhe ja lähisuku muodostuvat, jos perheenjäsenet eivät mahdukaan näiden pysyviksi oletettujen sukupuoli- ja seksuaalikategorioiden sisään?

Sukupuolen ja seksuaalisuuden kerroksellisuus ja ajallinen muutos tulevat esiin henkilöhahmojen tarinoiden kautta. Esimerkiksi Mauran monimutkaisessa ja ristiriitaisessa henkilöhahmossa transsukupuolisuus on vain yksi piirre. Sarah taas kulkee mieheensä Leniin kyllästyneen kotiäidin roolista lesbosuhteeseen, siitä maksullisen dominan alistettavaksi ja lopulta takaisin parisuhteeseen ex-miehensä kanssa. Sarah ei ole hetero tai lesbo eikä ehkä edes bi, vaan ylipäänsä seksuaalinen ja jatkuvassa etsinnän tilassa.

Mauran toinen tytär Ali on puolestaan sarjan alussa pilveä polttava haahuilija, joka harrastaa irtosuhteita miesten kanssa. Alin identiteettimatka kulkee käsi kädessä poliittisen ja yhteiskunnallisen heräämisen kanssa. Hän opiskelee sukupuolentutkimusta ja tajuaa olevansa lesbo. Myöhemmin matkalla Israelissa Ali tutustuu palestiinalaisiin aktivisteihin ja ymmärtää olevansa sittenkin muunsukupuolinen.

 

Perheen rajat liikkuvat mutta rakkaus säilyy

Sarjassa vietetyt Sarahin isot, romanttiset lesbohäät juutalaisrituaaleineen voi nähdä kuvauksena ydinperheen rajojen laventumisesta. Länsimaisessa kulttuurissa samaa sukupuolta olevien vanhempien perheitä ei enää pidetä epätavallisina, vaan ydinperhe käsitteenä on avautunut ottamaan ne sisäänsä. Suomessakin uuden äitiyslain myötä naisparit lapsineen ovat lain edessä samalla viivalla heteroparien kanssa. Aiemmin naisparin toisen puolison piti adoptoida lapsi, jonka hänen puolisonsa oli synnyttänyt, mutta pian juridiseksi vanhemmaksi rekisteröinti hoituu neuvolassa.

Maura puhuu läheisimmistä ystävistään valittuna perheenään. Termi tuli yleiseen tietoisuuteen 1990-luvun alussa antropologi Kath Westonin homojen ja lesbojen sukulaisuutta käsittelevän tutkimuksen myötä (2). Tuolloin kaapista ulos tuleminen tarkoitti usein siteiden katkeamista lapsuuden perheeseen ja sukulaisiin. Koska perhesuhteiden jatkuvuuteen ei voinut luottaa, pysyvistä ystävyyssuhteista tuli sitäkin tärkeämpiä. Westonin haastattelemille ihmisille perheenjäsenyyden kriteerit olivat ystävyyssuhteiden pitkä kesto ja keskinäinen rakkaus.

Transparent sijoittuu hetkeen, jossa tärkeimpien suhteiden nimeäminen valituksi perheeksi on ainakin Amerikassa leviämässä valtavirtaan. Chicagossa ja Los Angelesissa voi nykyään käyttää palkallisia sairaslomapäiviä siihen, että hoitaa itselleen läheistä ihmistä, ei vain perhelainsäädännön tunnistamaa perheenjäsentä. Valitut perheet eivät enää kuvaa vain lesbojen ja homojen läheisimpien piirejä, vaan ylipäänsä ihmisten yksilöllisiä läheissuhteiden muodostelmia.

Vaikka moni voi kokea sarjan henkilöhahmojen väliset suhteet itselleen vieraina, kuvaus perheestä ja lähisuvusta huolenpidon ja rakkauden tyyssijana on varmasti kaikille tunnistettavaa kulttuurista kuvastoa. Mauran läheisimpien piiri on hyväksyvä ja sisäänsä sulkeva perheyhteisö. Juhlapyhinä ja perhejuhliin kokoonnutaan yhteen, ja paikalla ovat Mauran omat ja lasten eksät ja nyksät, uudelleen löytyneet sukulaiset ja tärkeimmät ystävät.

 

Marginaalista nousee uusi perhe?

Uusimmissa jaksoissa Transparent astuu perheiden ja seksisuhteiden kuvauksessaan vielä vähemmän kartoitetulle maaperälle. Eronneet ja takaisin yhteen päätyneet Sarah ja Len ryhtyvät yhdessä suhteeseen nuoremman naisen kanssa. Katsojalle vihjataan, että Sarahin ja Lenin tyttöystävä saattaa tulla raskaaksi. Ovi jätetään auki yksiavioisesta parisuhteesta irronneen vanhemmuuden käsittelylle.

Sarahin tarinan myötä Transparent hyppää kulttuuriselle aallolle, jossa kahden henkilön väliselle romanttiselle rakkaudelle perustuva parisuhde alkaa purkautua itsestään selvänä intiimielämän järjestämisen mallina. Vastuullinen monisuhteisuus eli samanaikaiset seurustelusuhteet useamman henkilön kanssa ovat Suomessakin tulleet tutummiksi. Suomalaista tutkimusta aiheesta ei ole, mutta viidesosa amerikkalaisista sinkuista on harjoittanut vastuullista monisuhteisuutta.

Kenties perhe-elämän uudet suunnat nousevat esiin ydinperheideaalin katvealueilta, monisuhteisuudesta, polyamorisista perheistä tai kumppanuusvanhemmuudesta, joka ei pohjaa vanhempien parisuhteelle. Jo tällä hetkellä Kaliforniassa on mahdollista rekisteröidä lapselle useampi kuin kaksi vanhempaa. Suomessakin tv-kanava etsii osallistujia ohjelmaan, jossa saatetaan yhteen kumppanuusvanhemmuudesta kiinnostuneita ihmisiä.

Transparent levittää eteemme maailman, jossa sukupuolten kirjo, seksuaalisuuden eri muodot sekä perhesuhteiden moninaisuus on tavanomaista elettyä elämää, niin arjessa kuin juhlassa. Soloway on kertonut halunneensa tehdä sarjan rakkaudenosoitukseksi omalle vanhemmalleen. Tässä hän on todellakin onnistunut. Kaikesta inhimillisestä itsekeskeisyydestään huolimatta Transparentin henkilöhahmot rakastavat ja kannattelevat perhettään ja toisiaan ehdoitta.

 

Kirjoittaja: Kitti Suoranta
Kuvat: Sony Pictures Television

Transparent on katsottavissa Amazon Primessä ja Viaplayssa. Katso Transparentin traileri tästä.

Lähteet

(1) Transparentissa Mauran roolia näytellyt Jeffrey Tambor on sittemmin hyllytetty sarjasta seksuaaliseen häirintään liittyvien syytösten vuoksi.

(2) Weston, Kath (1991) Families We Choose. Lesbians, Gays, Kinship. New York: Columbia University Press.