Mistä on aviottomat äidit tehty?

Aviottomat äidit nähtiin vielä sata vuotta sitten langenneina hylkiöinä, mutta 2000-luvulla siviilisääty ei enää määritä äidin arvoa. Äitiyteen ilman kumppania päätyvät nykynaiset tekevät usein hyvin harkitun valinnan, jollaista aviottomien äitien ja lasten oikeuksien esitaistelijat tuskin pystyivät kuvittelemaan.

 

“Aviottomat äidit. Mikä on tutkimuksesi pointti? Eihän tässä porukassa ole mitään eroa avioliitossa eläviin!”

Tällaisia kommentteja olen kuullut tutkimusaiheestani, lapsiperheellistymisestä ilman (hetero)avioliittoa. Kyseenalaistuksissa on se hyvä puoli, että ne pakottavat kaivamaan esiin perusteluita ja tarkentamaan näkökulmaa.

Tutkimusaineistoni äitejä yhdistää siis se, että he eivät ole solmineet avioliittoa lapsen isän kanssa. Perhesuhteiden tutkijana minua kiinnostaa tämä kasvava äitien joukko, jotka syystä tai toisesta päätyvät saamaan lapsen heteroseksuaalisen avioliittoinstituution ulkopuolella.

Ilman toista läsnäolevaa vanhempaa lapsen saaneita äitejä on ollut aina, mutta avioliittoinstituution ja lapsiperheellistymisen laajempi erkaantuminen on tapahtunut viimeisten vuosikymmenten aikana. Omassa lapsuudessani 1980-luvulla puhuttiin vielä au-lapsista, jolla siis viitattiin yksinäiselle äidille tai naimattomalle pariskunnalle syntyneeseen lapseen. Tuolloin en täysin ymmärtänyt käsitteen merkitystä, mutta au-lapsiin ja susipareihin liittyi jotain epäilyttävää ja paheksuttavaa.

Oltiin kuitenkin jo nykytilanteeseen johtaneen muutoksen kynnyksellä: avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten määrä alkoi kasvaa räjähdysmäisesti juuri noihin aikoihin. Kun 1980-luvun alussa vain yksi kymmenestä lapsesta syntyi avioliiton ulkopuolella, vuonna 1990 jo neljäsosa suomalaisista lapsista syntyi aviottomille äideille.

 

Helsingin kaupunginmuseo / Juha Jernvall

 

Avioton äiti ei suinkaan ole synonyymi yksinhuoltajaädille: 1990-luvun aikana avioliiton ulkopuolisen lisääntymisen yleistyminen johtui siitä, että avoliitoissa hankittiin yhä enemmän lapsia. Ennen 70-lukua ja avoliittojen yleistymistä lähes kaikki aviottomat lapset syntyivät kuitenkin yksinäisille äideille.

Nykyisin ilman kumppania elävien äitien osuus kaikista synnyttäneistä äideistä on vajaa kymmenen prosenttia. Tässä tekstissä käsittelen erityisesti heitä ja pohdin, miltä äidiksi tuleminen ilman parisuhdetta ja avioliittoinsituutiota on näyttänyt ennen ja nyt.

 

Itsestäänselvyys muuttuu yksilön valinnaksi

Eeva Jokinen kuvasi väitöskirjassaan Väsynyt äiti (1996), kuinka sukupolvien erot vaikuttavat äitiyden kokemuksiin. Jokisen tutkimien äitien oli ollut periaatteessa mahdollista valita äitiys – toisella tavalla kuin heidän omien äitiensä, joiden saatavilla ei vielä ollut ehkäisyvälineitä. Mutta vaikka naiset kuvailivat äitiyden omaksi valinnakseen, oli äitiys kuitenkin ollut heille “kulttuurisesti luonnollista” (1). Jokisen havaintojen mukaan nuoremman sukupolven äidit eivät kieltäytyneet äitiydestä sinänsä, mutta halusivat uudistaa äitiyttä olemalla parempia äitejä kuin edeltävä sukupolvi.

Naisten mahdollisuudet luoda omia tärkeysjärjestyksiään uran ja perheellistymisen suhteen muotoutuvat historiallisesti, kuten Yhdysvalloissa itsellisiä äitejä tutkinut Rosanna Herz muistuttaa. Jokisen tutkimien äitien kokemukset asettuvat jatkumoon, jossa lääketieteen ja kulttuurin murrokset ovat vähitellen raivanneet tilaa sille, että äitiys voi ylipäätään tulla ymmärretyksi valintana.

Naisten ja seksuaalivähemmistöjen yhdenvertaisia oikeuksia ajaneilla poliittisilla liikkeillä on ollut merkittävä rooli näiden 1900-luvulla tapahtuneiden muutosten puskurina. Suomessa aviottomien äitien ja heidän lastensa asemaa ajoi voimallisesti Suomen ensimmäinen naispuolinen ministeri ja ensikotien perustaja Miina Sillanpää.

 

Avioton äitiys kaksinaismoralismin puristuksessa

Miina Sillanpää työskenteli ennen poliittista uraansa pitkään palvelijattarena, ja aviottomien lasten ja äitien karu asema oli hänelle silloisessa toimintaympäristössä tuttu. Kun palvelijatar tuli raskaaksi, hänen lankeamisensa nähtiin rikoksena koko yhteiskuntaa vastaan, merkkinä ”tervettä moraalia jäytävistä tuhovoimista”, kuten historioitsija Irma Sulkunen on tuolloista ilmapiiriä kuvannut. (2)

Sillanpään elinaikana, vuosisadan takaisessa Suomessa, naisella oli pääsääntöisesti kaksi perheuravaihtoehtoa: avioliitto ja lapset tai elinikäinen naimattomuus ja selibaatti. Kaavan rikkomisesta sanktioitiin etenkin porvarillisessa kaupunkiympäristössä, jossa seksuaalinormit ja perheen rajat olivat agraari-Suomea tiukemmat. Avioliiton ulkopuolella syntynyttä lasta pidettiin merkkinä äidin siveettömyydestä ja jopa kyvyttömyydestä vanhemmuuteen. (3)

Kirkko tuomitsi 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä vahvasti avioliiton ulkopuoliset suhteet ja vastaavat kristilliset arvot näkyivät lainsäädännössä. Lähimmäisenrakkaus ei ylettynyt aviottomaan lapseen, joka oli käytännössä lainsuojaton. Jopa aviottomien äitien auttaminen katsottiin epäsiveellisyydestä palkitsemiseksi ja äideille tarkoitettuja ensikoteja koskevat ensimmäiset aloitteet raukesivat tästä syystä valtiopäivillä.

Miina Sillanpää puhuu eduskunnassa. Kuva: Työväenarkisto

Valinnan näkökulmasta kiinnostavaa on se, että julkisessa diskurssissa avioton lapsi katsottiin äidin valinnaksi, huolimatta puhetavan kaksinaismoralismista ja luokkasidonnaisuudesta. Miina Sillanpään mukaan tässä näkyi erityisen osuvalla tavalla porvarillinen mädännäisyys. (2) Valtiopäivillä 1907 Sillanpää kommentoi asiaa puheessaan näin:

[…] Pitää tuntea ne vaikuttimet ja ne syyt, jotka pakoittavat köyhälistön naisen sellaiseen asemaan missä ne ovat. Rikkaalla on rahaa mennä ulkomaille peittämään tilaansa, köyhän täytyy antaa asian tulla julkisuuteen. Siinä on ero.

Nämä 1900-luvun alun keskustelut kuulostavat nykyihmisen korvaan absurdeilta. Samaa järjettömyyttä havainnollistaa mainiosti elokuva Nuori Astrid (2018), joka kertoo maailmankuulun lastenkirjailija Astrid Lindgrenin vahinkoraskaudesta. Elokuva näyttää, kuinka aviottomana raskaaksi tulleen nuoren naisen valintoja rajasi 1920-luvun Ruotsissa tiukasti patriarkaalisen yhteisön määrittelemä hyvä.

Astrid Lindgrenille lapsineen kävi lopulta hyvin, ja niin on käynyt myös Miina Sillanpään tekemille aloitteille. Mutta millaiselta valinnalta avioton ja kumppaniton äitiys näyttää nyt, kun lisääntymisteknologiat ja uudet tavat järjestää perhe-elämää kuuluvat lapsiperheellistymisen kuvaan?

 

Ydinperhe itsellisen äidin päätöksen peilauspintana

Haastattelin väitöstutkimustani varten 30 äitiä, jotka eivät olleet avioliitossa lapsen isän kanssa. Suurin yksittäinen ryhmä aineistossani ovat naiset, jotka ovat päättäneet hankkia lapsen yksin joko vahinkoraskauden seurauksena tai hedelmöityshoitojen avulla.

Hedelmöityshoitojen avulla lapsen hankkineet äidit kuvasivat lapsiperheellistymistä usein hyvin tietoisena valintana. Vaikka päätös lapsesta lopulta tuntuikin helpolta, liittyi päätöksen tekemiseen yleensä runsaasti keskusteluita tärkeiden läheisten ihmisten kanssa ja eettistä pohdintaa.

Monen haastattelemani itsellisen äidin päätöstä hankkia lapsi yksin edelsi parisuhde tai -suhteita, joissa lapsiperhe ei ollut osoittautunut yhteiseksi haaveeksi. Osa äideistä oli käynyt pitkään neuvotteluja lapsen saamisesta ja toisinaan myös vanhemmuuden jakamisesta tutun sukusolujen luovuttajan kanssa, mutta suunnitelmat olivat kariutuneet syystä tai toisesta. Päätökseen edetä lapsiasian kanssa yksin vaikutti usein myös naisen ikä.

Siinä vaiheessa kun päätös lähteä lapsettomuushoitoihin oli syntynyt, haastattelemani naiset toimivat yleensä hyvin päämäärätietoisesti. “Mua ei nyt kyllä enää mikään tässä pysäytä”, kuvaili yksi haastateltavista tuntojaan hoitoprosessin alkuvaiheessa.

Itsenäisistä pyrkimyksistään huolimatta lähes jokainen pohti valintaansa suhteessa ydinperheeseen tai vähintään miespuolisten kasvattajien läsnäoloon. Kuulosti siltä, että naiset joutuivat tietoisesti poisvalitsemaan perhekokoonpanon, johon kuuluu lapsen isä, ja rakentamaan itselleen sellaisen näkemyksen isä-asiasta, jonka kanssa pystyivät elämään.

 

Gratistography.com / Ryan McGuire

 

Eräs äiti kuvaili tehneensä vuosikausia töitä sen eteen, että tulevalla lapsella olisi elämässään muitakin aikuisia ihmisiä kuin hän. Sellaisen biologisen isän tarve, joka olisi muutakin kuin “pelkkä” luovuttaja, ajoi naisen jopa pitämään kiinni epämukavasta ihmissuhteesta. Lopulta nainen päätyi anonyymiin luovuttajaan. Toinen äiti kertoi pohtineensa alkuun paljon sitä, kiusataanko isätöntä lasta. Lopulta asia tuntui kuitenkin toissijaiselta: hän pystyisi tarjoamaan lapselle olosuhteet, joissa tämä olisi erittäinen toivottu ja rakastettu.

Joissain haastatteluissa arki lapsen kanssa kaksin näyttäytyi myös yksinkertaisempana ja huolettomampana. Kolmen ihmisen tarpeiden koordinoinnin sijaan äidillä oli vain kaksi, joiden asioista huolehtia.

 

Itselliset äidit uudistavat lapsiperheen muotoa ja tarpeita

Aiempien tutkimusten perusteella itsellisen äitiyden valinnalla näyttäisi olevan yhteys sosioekonomiseen taustaan. Myös oman tutkimusaineistoni naiset, jotka päätyivät hankkimaan lapsen hedelmöityshoitojen avulla ilman kumppania, olivat useimmiten suhteellisen hyvässä taloudellisessa tilanteessa ja lisäksi vahvasti verkostoituneita.

Lähitulevaisuudessa tulot tai varallisuus eivät välttämättä enää yhtä paljon rajaa itsellisen äitiyden valintaa, koska lapsettomuushoitoja aletaan tarjota julkisten terveyspalveluiden piirissä myös yksinäisille naisille. Joka tapauksessa lapsiperheellistyminen ilman kumppania edellyttää jonkinlaista luottamusta omaan pärjäämiseen ja sosiaalisten verkostojen pysyvyyteen.

Aviottomien äitien olemassaolo on ehkä nykyisin itsestäänselvyys, mutta näiden äitien keskuudesta löytyy haastattelemieni äitien kaltaisia naisia, jotka valinnoillaan muovaavat lapsiperheen muotoa, mahdollisuuksia ja tarpeita uusiksi. Tätä työtä tehdessään he joutuvat pohtimaan valintaansa suhteessa kulttuurissa ensisijaisina näyttäytyviin parisuhde- ja lapsiperheideaaleihin.

Lisäksi itsestäänselvyyksilläkin on historialliset juurensa, joiden tarkastelu paljastaa lähessuhteissa tapahtuneita suuria muutoksia. Vaikka Miina Sillanpää oli tarkkanäköinen visionääri, hän tuskin osasi kuvitella nykyisenkaltaisia itsellisiä äitejä, jotka saavat lapsen ilman kumppania hedelmöityshoitojen avulla. Mitä lieneekään se, mitä me emme osaa kuvitella?

 

Tutkimuksen aineisto on kerätty Avioliittoperheen tuolla puolen -hankkeessa.

 

Lähteet:

(1) Jokinen Eeva (1996). Väsynyt äiti. Äitiyden omaelämänkerrallisia esityksiä. Gaudeamus.

(2) Sulkunen Irma (1989).  Naisen kutsumus. Miina Sillanpää ja sukupuolten maailmojen erkaantuminen. Hanki ja jää.

(3) Nieminen Liisa (2013). Perus- ja ihmisoikeudet ja perhe. Talentum.

 

Lisää aiheesta:

Monimutkainen äitiys

Voiko ilmastohuoli vaikuttaa syntyvyyteen?

Suomalaisten lastensaanti on vähentynyt vuosi vuodelta. Samalla nuorten huoli maapallon tulevaisuudesta on kasvanut. Valitsevatko ilmastohuolen painamat nuoret pian sankoin joukoin lapsettomuuden?

Suomessa on talven ja kevään aikana huolestuttu historiallisen pienistä syntyvyysluvuista. Vuonna 2018 syntyvyys laski kahdeksatta vuotta peräkkäin, ja kokonaishedelmällisyysluku oli 1,40 – matalampi kuin koskaan aiemmin.

Lisäksi nuoret aikuiset haluavat aiempaa vähemmän lapsia, jos ollenkaan. Kolmasosa 30–39-vuotiaista lapsettomista pitää nollaa lasta ihanteellisena lapsilukuna, 20–29-vuotiaista lähes neljäsosa.

 

Lapsettomuus tietoisena valintana

Tutkimusten mukaan lapsettomaksi päätymisen taustalla on usein parisuhteettomuutta ja elämäntilanteeseen sekä yhteiskunnalliseen asemaan kytkeytyvää epävarmuutta. Nuorten naisten kohdalla aikomus siirtää lastenhankintaa tai pysyä lapsettomana liittyy Väestöliiton tutkimuksen perusteella mataliin resursseihin: ne, jotka päättävät siirtää lastenhankintaa tai pysyä lapsettomina, ovat useammin työttömiä, matalasti koulutettuja ja pienituloisia.

Lisäksi nuorten aikuisten mielikuvissa korostuvat vaativa ja vastuullinen suhtautuminen vanhemmuuteen ja negatiiviset käsitykset lapsiperhe-elämästä: lasten saamiseen liitetään luopuminen perustavanlaatuisista asioista kuten nukkumisesta, terveydestä, parisuhteesta, työstä ja rahasta.

Erityisesti naiset pelkäävät oman elämän ja itsensä toteuttamisen menettämistä. Niiden naisten osuus, joille muiden kiinnostavien asioiden tekeminen ja nykyinen elämäntyyli ovat hyvin tärkeitä syitä siirtää lastenhankintaa tai pysyä lapsettomana, onkin kolminkertaistunut vajaassa vuosikymmenessä.

Vaikuttaa siis siltä, että elämä ilman lapsia näyttää houkuttelevammalta kuin aiemmin. Lapsettomuus itse valittuna elämäntapana on kiteytymässä yhdeksi vaihtoehdoksi muiden rinnalle. Aihetta käsittelevät myös useat äskettäin ilmestyneet kirjat, uusimpina Niku Hoolin ja Anna-Sofia Niemisen Aikuisten perhe ja Heini Maksimaisen Vauvattomuusbuumi.

 

Kuvakaappaus Ilmastoahdistuksen Instagram-tililtä.

Ilmastonmuutos ja vapaaehtoinen lapsettomuus

Väestöliiton julkaisemissa perhebarometreissa on viime vuosina pureuduttu syntyvyyden vähenemiseen. Niissä ei kuitenkaan ole tutkittu lainkaan ympäristösyiden yhteyttä lastenhankintaan. Tutkija Venla Bergin mukaan aiemmissa laajoissa kyselytutkimuksissa juuri kukaan ei ole perustellut päätöstään lapsettomuudesta ilmastosyillä.

Mutta asenteet ovat ehkä muuttumassa, erityisesti maailman ilmastopaneelin lokakuisen raportin jälkeen. Sen mukaan kasvihuonepäästöjen radikaaliin vähentämiseen on vain kymmenisen vuotta aikaa, jos lämpeneminen halutaan pitää siedettävänä. Suurten australialaisten ympäristöjärjestöjen tuoreessa jäsenkyselyssä ilmastomuutoksesta johtuva turvaton tulevaisuus oli valtaosalle alle 30-vuotiaista naisjäsenistä syy olla hankkimatta (lisää) lapsia. Myös mediasta, tuoreesta kirjallisuudesta ja tutkimuksesta löytyy nuoria aikuisia, jotka perustelevat ilmastosyillä päätöstään olla hankkimatta lapsia.

Erään tutkimuksen mukaan puolet maailman alle 30-vuotiaista pitää ilmastonmuutosta ja ympäristön tuhoutumista vakavimpana kansainvälisenä uhkana. Suomessa kaksi kolmasosaa nuorista kokee erittäin tai melko paljon turvattomuutta ja epävarmuutta ilmastonmuutoksen takia, ja osuus on kasvanut kymmenessä vuodessa huomattavasti.

Voiko kasvussa olevan huolen planeetan tulevaisuudesta pian laskea yhdeksi tekijäksi alhaisen syntyvyyden taustalla? Ainakin asia on hyvä nostaa tutkimusten ja politiikan agendalle, sillä ilmastoliikehdintä nuorten keskuudessa on saanut ennennäkemättömiä mittasuhteita.

Pixabay

Ilmastoliikehdintä sukupolvikokemuksena

Tuoreen kyselyn mukaan suomalaiset yläkouluikäiset haluavat vaikuttaa päätöksentekoon nykyistä enemmän ja pitävät ilmastonmuutosta seuraavan vaalikauden tärkeimpänä teemana. Kolme viikkoa sitten yli puolitoista miljoonaa lasta ja nuorta ympäri maailman oli koululakossa ilmaston puolesta. Nuorten liikehdintää on jo verrattu Yhdysvaltain 1960-luvun ihmisoikeusliikkeeseen. Uusi liike on aktivoimassa teini-ikäiset ruohonjuuritasolta nousevaan kollektiiviseen toimintaan tavalla, jollaista ei ole aiemmin nähty.

Ilmastoahdistuksesta ja siihen reagoinnista saattaa muodostua nuorille sukupolveen kytkeytyvä avainkokemus – ikäpolven yhteen sitova maailmankuvaa ja tulevaisuudensuunnitelmia määrittävä asia, joka vaikuttaa tulevaisuudessa myös päätöksiin hankkia tai olla hankkimatta lapsia.

Ilmastonmuutos, luonnon monimuotoisuuden romahtaminen ja maapallon tulevaisuuden asettuminen vaakalaudalle tuovat uudenlaisen epävarmuuden myös korkeasti koulutettujen ja taloudellisesti hyvässä asemassa olevien nuorten tulevaisuuden näkymiin. Uskaltavatko nämä epävarmuuden eetoksessa varttuneet vastuulliset ilmastolakkoilijat 15 vuoden päästä ryhtyä lapsentekoon, kun ilmaston lämpenemisen pysäyttämiseen tarvittava aika on loppunut? Kenties syntyvyydestä huolissaan olevien poliitikkojen kannattaisi todellakin ottaa puheet ilmastovaaleista tosissaan.

“Kenen nenä mulla on?”

Kansainvälisesti adoptoidut ovat usein kiinnostuneita ensimmäisen perheensä ulkonäöllisistä piirteistä. Adoptiovanhemmat taas etsivät yhdennäköisyyttä adoptiolapsensa kanssa. Me kaikki teemme oletuksia lapsen ja vanhemman yhteenkuulumisesta juuri yhdennäköisyyden perusteella.

Onpa isänsä näköinen tyttö!
Hän on selvästi perinyt äitinsä silmät.

Vastasyntyneen vauvan vanhemmat saavat kuulla tällaisia lauseita, kun sukulaiset ja ystävät tulevat katsomaan uutta tulokasta. Yhdennäköisyyden tunnistaminen kiehtoo ihmisiä ja yhdennäköisyyttä pidetään sukulaisuuden merkkinä (1). Yhä enemmän on kuitenkin vanhempi-lapsi-suhteita, joissa yhteenkuuluminen ja sukulaisuussuhde eivät perustu biogeneettisyyteen. Näitä ovat esimerkiksi adoption tai luovutetun sukusolun avulla muodostuneet vanhemman ja lapsen sidokset.

 

Yhdennäköisyyden kaipuu kertoo kuulumisen tarpeesta

Väitöstutkimukseni osoittaa, että kansainvälisesti adoptoidut kaipaavat usein yhdennäköisyyden kokemusta. Vaikka kansainvälisesti adoptoidut eivät välttämättä ole kiinnostuneita luomaan suhdetta ensimmäisen perheensä jäseniin, heitä voi kiinnostaa, miltä syntymäperheen jäsenet näyttävät. Kuten eräs adoptoitu nainen asian esitti, hän haluaisi tietää ”kenen nenä mulla on?”. Fyysiseen samankaltaisuuteen liittyvää yhdennäköisyyden kokemusta on vaikea saavuttaa adoptioperheessä, joka ei perustu biogeneettiseen sukulaisuuteen. (2.)

Aiemmista adoptiotutkimuksista kuitenkin tiedetään, että myös adoptiovanhemmat etsivät ja löytävät yhdennäköisyyttä itsensä ja adoptiolapsensa välillä. Yhdennäköisyyden tunnistamista on pidetty adoptiovanhempien tapana tehdä adoptiolapsesta oma ja perheeseen kuuluva. Lisäksi yhdennäköisyyden tunnistaminen toimii adoptiovanhemmille merkkinä siitä, että “juuri tämä lapsi kuuluu juuri meidän perheeseemme.” (3.)

 

Perhe voidaan kyseenalaistaa yhdennäköisyyden puuttuessa

Kansainvälisesti adoptoidulla ei ole läheskään aina muistikuvia elämästä ennen adoptiota. He eivät myöskään välttämättä tiedä ensimmäisten vanhempiensa nimiä tai omista heistä valokuvaa. Adoptoidut kuitenkin altistuvat yhdennäköisyyteen liittyviin moniin keskusteluihin läpi elämänsä. Puhe lapsen ja vanhemman yhdennäköisyydestä ja muista ”perityistä” ominaisuuksista jatkuu läpi ihmiselämän, ja sitä harjoitetaan perheen sisällä sukupolvien ketjussa ylös- ja alaspäin sekä sivusuunnassa suhteessa sisaruksiin ja serkkuihin.

Yhdennäköisyyksien etsimistä ja tunnistamista ei tapahdu vain kodin seinien sisällä oman perheen kesken. Perheen ulkopuoliset ihmiset voivat kyseenalaistaa lapsen kuulumisen perheeseen juuri yhdennäköisyyden puutteen vuoksi. “Ketkä ovat oikeita vanhempiasi?” tai “Eikö teillä ole omia lapsia?” ovat kysymyksiä, jotka ovat tuttuja adoptoiduille ja adoptiovanhemmille (2). Adoptoidun kehosta voi siis tulla eri tilanteissa joko yhteenkuuluvuuden tai erilaisuuden symboli.

 

Oma lapsi voi olla ainoa mahdollisuus nähdä biogeneettinen sukulainen

Useille kansainvälisesti adoptoiduille oman lapsen saaminen on ainoa mahdollisuus nähdä biogeneettinen sukulainen. Eräs haastattelemani kansainvälisesti adoptoitu kuvaa isäksi tulemisen kokemusta näin: ”Se oli erittäin iso juttu sillä tavalla, koska se on ensimmäinen sukulainen, joka oikeasti näyttää samalta kuin mä”.

Yhdennäköisyyden kaipuu osoittaa ihmisen tarpeen tunnistaa paikkansa biogeneettiseen sukulaisuuteen perustuvassa sukupolvien ketjussa. Tämä ei kuitenkaan yksinään riitä tekemään perhettä.

Kuten Marilyn Strathern kirjoittaa, eletyt perhesuhteet on erotettava käsitteellisistä perhesuhteista. On eri asia kuulua tiettyyn sukupolvien ketjuun biogeneettisen yhdennäköisyyden perusteella kuin kuulua perheeseen, jossa on eletty arkea yhdessä. Viime kädessä jälkimmäinen tekee perheestä ”oikean”, sillä hoivaa ja yhdessä kasvamista on vaikea korvata.

 

Lähteet

(1)  Mason, Jennifer (2008) Tangible affinities and the real life fascination of kinship. Sociology 42:1, 29–45.

(2)  Ruohio, Heidi (2016) Suomalaiset kansainvälisesti adoptoidut. Perheeseen ja kansaan kuuluminen. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto.

(3)  Howell, Signe & Marré, Diana (2006) To kin transnationally adopted child in Norway and Spain. The Achievement of Resemblances and Belonging. Ethnos 71:3, 293–316.

Lapsettomuus jättää pysyvän jäljen

Hedelmöityshoidot johtavat usein pitkän odotuksen jälkeen toivottuun tulokseen. Tahaton lapsettomuus varjostaa kuitenkin koko raskausaikaa ja usein myös äitiyttä. Koska lapsettomuuden kokemus tekee äitiydestä erityistä, hyötyisivät äidit psyykkisestä tuesta hoitojen aikana ja niiden jälkeen.

Mediassa on viime aikoina keskusteltu syntyvyyden vähentymisestä ja tuotu erityisesti esiin itse valittua lapsettomuutta. Lapsia on syntynyt vähemmän kuin koskaan aikaisemmin ja suomalaisia on kannustettu jopa ”synnytystalkoisiin”. Mediapuhe on näyttäytynyt osin siltä, että jokainen voisi valita, tuleeko vanhemmaksi.

Tässä keskustelussa on viimein nostettu esille myös omasta tahdosta riippumaton lapsettomuus ja sen yleisyys. Tälläkin hetkellä joka viides suomalainen pari kipuilee sen tosiasian kanssa, ettei hartaasta toiveestaan huolimatta saa lasta. Ja vaikka lapsen lopulta saisikin, ei siirtymä lapsettomasta vanhemmaksi ole välttämättä yksinkertaista.

Olen perehtynyt aiheeseen tahattoman lapsettomuuden kokeneiden ja hedelmöityshoitoja läpikäyneiden äitien näkökulmasta; heidän, jotka ovat pitkän odotuksen jälkeen onnistuneet saamaan lapsen.

Yhä useampi suomalainen pari joutuu lapsen saadakseen turvautumaan hedelmöityshoitoihin. Vuonna 2016 aloitetusta vajaasta 14 000:sta hedelmöityshoidosta syntyi 2300 lasta, joka on noin 6,5 prosenttia kaikista sinä vuonna syntyneistä lapsista.

Useat kokevat tahattoman lapsettomuuden lähiomaisen menettämiseen verrattavissa olevaksi kriisiksi, josta on vaikea päästä yli (1). Tahaton lapsettomuus osoittaa brutaalilla tavalla sen, ettei elämää voi kaikilta osin suunnitella. Lapsettomuus ei olekaan vain lääketieteellinen ongelma: se tuottaa syvää ja yksinäistä surua, vihaa ja katkeruutta, raskasta toivon ja toivottomuuden vuoristoratamaista vaihtelua sekä monenlaista painolastia ihmissuhteisiin (2).

Väitöstutkimukseni käsittelee 33 aiemmin tahattomasti lapsettoman naisen äitiyden rakentumista. Olen tutkinut äitien kirjoituksia ja haastatellut heitä siitä, millaista on tulla äidiksi pitkän odotuksen ja hedelmöityshoitojen jälkeen. Tutkimukseni tulosten perusteella pitkän lapsettomuuden kokeneiden ja hedelmöityshoitoja läpikäyneiden perheiden hyvinvointiin pitäisi kiinnittää huomattavasti enemmän huomiota.

 

Lapsettomuus ja sen hoitaminen tuottavat häpeää ja pelkoa

En ole koskaan aikaisemmin elämässäni kokenut niin suurta arvottomuuden ja tyhjyyden tunnetta. Suru ja pettymykset sattuivat koko kehoon, pahimpina hetkinä koin pakottavaa tarvetta vahingoittaa itseäni, kehoani, joka oli pettänyt minut.

Kuten tutkimukseeni osallistuneen naisen kirjoitus yllä osoittaa, tuotti tahaton lapsettomuus monille kohtaamilleni naisille vahvoja merkityksettömyyden tunteita, jotka vaikuttivat heidän käsityksiinsä itsestään. Monien naisten päätöstä lähteä hedelmöityshoitoihin oli edeltänyt syvä pohdinta siitä, onko vanhemmuus sitä, mitä he elämältään todella haluavat ja mitä he ovat valmiita tekemään saadakseen lapsen.

Hedelmöityshoitojen sitovuus, toivon ja epätoivon vuorottelu sekä toimenpiteisiin liittyvä henkinen ja fyysinen kipu tekivät hoitopolusta usealle hyvin kuormittavan. Hoitoihin liittyi usein pelkoa, häpeää ja luonnottomuuden tunnetta. Erityisen kuormittavana tutkimukseeni osallistuneet kokivat sen, ettei oma keho toiminutkaan odotusten mukaisesti, vaan ”petti” heidät, ja tarvittiin jokin ulkopuolinen taho raskauden alkuun saamiseksi. Intiimi asia muuttui julkiseksi.

 

Lapsettomuuden kokemus jää, vaikka lapsi lopulta syntyy

Tutkimusaineistoni perusteella hedelmöityshoidot ja pitkä matka vanhemmuuteen muovasivat naisten identiteettiä monin tavoin. Lapsettomuuden kokemus ei päättynytkään lapsen syntymään, vaan vaikutti siihen, millaisia äitejä heistä tuli. Osalle tutkittavistani oman äitiyden löytyminen oli vaativaa ja kehittyi vähitellen, lapsen kanssa arkea eläen.

Moni kantoi lapsettomuuden muistoa mukanaan äitiyteen. Se saattoi nousta esiin esimerkiksi tilanteessa, jossa joku toinen raskaaksi tuloa suunnitellessaan pohti sopivinta horoskooppimerkkiä lapselle tai optimaalisinta sisarusten välistä ikäeroa. Tämänkaltaiset hetket muistuttivat tutkimukseni äitejä siitä, etteivät he voineet samalla tavalla vaikuttaa elämänkulkuunsa, mistä saattoi seurata surun ja katkeruuden tunteita.

 

Kulttuuri luo peilin, johon omia odotuksia heijastetaan

Tutkimukseeni osallistuneiden kertomuksista heijastui niin sanottu äitiyden kulttuurinen mallitarina, eli ”normaalina” pidetty kertomus äidiksi tulemisesta. Tämä näkyi siinä, kuinka henkilökohtaisista kokemuksistaan huolimatta naiset kertoivat hyvin samankaltaisesti siitä, kuinka lapsettomuus oli rikkonut äitiyden itsestään selvyyden ja äidiksi tuloon liittyvät odotukset.

Kuva: Sonya Mantere / perheyhteiskunta.fi

Äitien kertomukset osoittivat ennen kaikkea, kuinka kuormittavana sekä omiin että kulttuurisiin odotuksiin yltämättömyys koetaan, kuten alla oleva sitaatti kuvaa:

Tuntui, että myös ympäristön paineet helpottivat, kun olin onnistunut tulemaan raskaaksi. Kolmekymppisen naisenhan kuuluu lisääntyä, niin yhteiskunta olettaa.

Lapsettomuus oli särkenyt oman elämän käsikirjoituksen, joka oli parsittava kokoon uudelleen. Tutkimukseen osallistuneet kertoivat äidiksi tulonsa tarinaa – kukin omista lähtökohdistaan käsin, mutta kuitenkin äitiyden kulttuuriseen mallitarinaan tukeutuen.

 

Lapsettomuuden kokeneet vanhemmat tarvitsevat tukea

Tutkimukseni perusteella näyttää siltä, että hedelmöityshoidoissa olleet naiset ja parit tarvitsisivat tukea paitsi hoitojen yhteydessä, myös raskausaikana ja kauan odotetun lapsen syntymän jälkeen. Tukea tarvitaan moninaisten ja raskaiden tunteiden käsittelyyn, hoitojen vaativuuteen, parisuhdehaasteisiin sekä äidin identiteetin rakentamiseen.

Lähes kaikki tutkimukseeni osallistuneet naiset kertoivat raskausaikana pelänneensä lapsen menettämistä. Itseään suojellakseen he eivät esimerkiksi uskaltaneet luoda mielikuvia tulevasta lapsestaan ja muodostaa häneen suhdetta.

On merkittävää, etteivät lapsettomuutta kokeneet pystyneet hyödyntämään raskausaikaa sille tarkoitetun tehtävän mukaisesti, vanhemmuuteen valmistautuen. Lapsen sitten synnyttyä moni kuvaili vaativansa itseltään paljon ja pyrkivänsä olemaan mahdollisimman hyvä äiti. Tämä saattoi johtaa uupumiseen sekä vanhemmuudesta koettavan ilon vähentymiseen.

Lapsettomuudesta kärsineiden vanhempien tarpeet olisi ensiarvoisen tärkeää tunnistaa terveydenhuollossa ja ohjata heitä tarvittaessa psyykkisen tuen piiriin. Riittävä matalan kynnyksen tuki helpottaisi varmasti monen hedelmöityshoidot kokeneen naisen siirtymää äitiyteen ja lisäisi sitä kautta koko perheen hyvinvointia.

 


Siru Lehto toimii lehtorina Jyväskylän ammatillisessa opettajakorkeakoulussa ja viimeistelee Jyväskylän yliopistossa kasvatustieteen väitöskirjaansa äitiyden rakentumisesta tahattoman lapsettomuuden ja hedelmöityshoitojen jälkeen. Lisätietoja ja yhteystiedot: siru.lehto[at]jamk.fi

 

 

Lähteet

(1) Greil, A.L., Slauson-Blevins, K. & McQuillan, J. (2010). The experience of infertility: a review of recent literature. Sociology of Health & Illness 32(1), 140–162.

(2) Lehto, S. (2017). Äidiksi tulon kulttuurisen mallitarinan rikkoutuminen tahattoman lapsettomuuden läpikäyneiden naisten kertomuksissa. Psykologia 5(52), 391–406.

 

Lapsi syntyy kohdusta, mutta tekeekö kohtu myös naisen?

Kohdunsiirroilla voidaan nykyisin auttaa kohduttomia naisia lapsen saamisessa “perinteisin” keinoin, oman kehon kautta. Kriitikoiden mielestä kohdunsiirto on epäfeministinen teko.

Ensimmäisestä onnistuneesta kohdunsiirrosta kerrottiin mediassa laajasti, kun lapsi syntyi siirron tuloksena Ruotsissa vuonna 2014. Sen jälkeen Ruotsissa on kohdunsiirtojen avulla syntynyt aiemmin kohduttomille naisille seitsemän lasta ja Yhdysvalloissa kaksi. Useissa Euroopan maissa, kuten Iso-Britanniassa, Tsekeissä ja Saksassa on aloitettu kohdunsiirtojen tekeminen.

Kohdunsiirrolla tarkoitetaan elinsiirtoa, jossa naisen kohtu siirretään toisen, kohduttoman naisen kehoon. Lasta toivovan parin sukusoluilla on ennen kohdunsiirtoa tehty IVF-hoito, jonka tuloksena syntyneet alkiot pakastetaan. Noin vuoden kuluttua kohdunsiirrosta voidaan pakastettu alkio siirtää siirtokohtuun raskauden alkuun saattamiseksi.

Kohdunsiirroissa luovuttajana on ollut toistaiseksi elävä henkilö, tyypillisimmin kohdun vastaanottajan äiti. Tsekkiläiset lääkärit ovat suunnitelleet kohtusiirteen käyttöä myös  kuolleelta luovuttajalta. Onnistuneista toimenpiteistä huolimatta kohdunsiirrot eivät ole vielä missään virallinen osa lapsettomuuden hoitokäytäntöä.

 

Onko kohdunsiirto epäfeministinen teko?

Kohdunsiirto on yksi tuoreimmista innovaatioista lapsettomuushoitojen saralla. Siirroista hyötyvät kohduttomat naiset, jotka ovat joko syntyneet ilman kohtua tai joiden kohtu on jouduttu poistamaan esimerkiksi syövän takia.

Kuten muutkin lisääntymisteknologiat, kohdunsiirto on lääketieteen edistyksen tuottama keino saada toivottu lapsi. Uusia lisääntymisteknologioita on perinteisesti pidetty eettisesti epäilyttävinä toimenpiteinä. Kohdunsiirroista käydäänkin nyt samantapaista kriittistä keskustelua kuin esimerkiksi IVF-hoidoista ja sijaissynnytyksen sallimisesta on käyty.

Honey Fangs / Unsplash

Kohdunsiirtoja koskevaan eettiseen keskusteluun osallistui keväällä 2018 kasvojensiirtoja tutkinut apulaisprofessori Sharronna Pearl Pennsylvanian yliopistosta. Hän pitää kohdunsiirtoja epäfeministisinä tekoina.Kohdunsiirtoon hakeutuvat tukevat Pearlin mukaan valinnallaan kulttuurista normia, joka typistää naiseuden raskauteen ja synnyttämiseen. Äidiksi tulemiseen löytyy myös tapoja, jotka eivät vahvista raskauden kokemuksen merkitystä naisen identiteetille, Pearl korostaa.

Olen perehtynyt aiheeseen omassa väitöstutkimuksessani, jota varten olen haastattellut suomalaisia kohduttomia naisia. Sen valossa asia ei ole näin yksinkertainen.

 

Kohtu naiseutta vai lisääntymistä varten?

Kohdun merkitys ei tyhjene naiseuden kokemukseen. Se on myös paikka, jossa sikiö kasvaa ennen syntymäänsä. Kohdunsiirtojen asiantuntija, professori Mats Brännström korostaa, että onnistuneen kohdunsiirron määritelmä perustuu siirtokohdusta syntyneeseen elävään lapseen. Tavoitteena ei siis ole saada kohduttomaan kehoon kohtua, vaan kohdusta syntyvä lapsi.

Suurin osa haastattelemistani kohduttomista naisista ei korostanut toivetta kokea raskautta tai ollut halukkaita hakeutumaan leikkaukseen siihen sisältyvien terveydellisten riskien takia. He kiinnittivät kohdun merkityksen ensisijaisesti lisääntymiseen ja lapseen, joka voi syntyä myös toisen kohdusta joko sijaissynnytyksellä tai adoptioprosessin kautta.

Koska lapsen saaminen ei ainakaan vielä ole mahdollista ilman kehossa sijaitsevaa kohtua, niin ”jossain ja jollain sen kohdun on oltava”, kuten yksi haastateltavani asiaa konkretisoi.

Jos kohduton haluaa saada lapsen, miksi hän ei sitten hankkisi lasta muilla tavoin kuin kohdunsiirrolla?

 

Kohduton on lisääntymisensä osalta marginaalissa

Kohduttoman lapsiperheellistyminen ei ole yksinkertainen prosessi. Suomessa ainoa lain sallima keino on adoptio, mutta tällöin perheellistyminen ei ole kiinni vain lapsettoman halusta adoptoida. Adoption byrokraattinen ja emotionaalinen haastavuus, kallis hinta, adoptiolasten erityistarpeisuus ja pieni määrä ehkäisevät adoptioprosessiin hakeutumista ja vaikeuttavat adoptiolapsen saamista. Geneetttisesti oman lapsen saaminen on kohduttomalle mahdollista kohdunsiirron ohella ainoastaan sijaissynnytyksellä, joka on kielletty Suomessa.

Siten kohduttomat ja heidän puolisonsa ovat suomalaisessa yhteiskunnassa lisääntymisensä osalta marginaalissa: heidän ulottuvillaan on huomattavasti vähemmän keinoja lapsen saamiseksi kuin muilla. Tutkimukseni perusteella heidän toiveenaan ei kuitenkaan ole kohtusiirteen saaminen, vaan adoptioprosessin inhimillistäminen ja ei-kaupallisen sijaissynnytyksen salliminen.

Rob Potter / Unsplash

 

Naiseuden ja äitiyden kategorioiden uudelleenmäärittely ei ole kohduttomien tehtävä

Inhimillisesti on kuitenkin ymmärrettävää, että kohdunsiirto voi näyttäytyä vaihtoehtona tilanteessa, jossa yhteiskunta ei tarjoa muita reittejä vanhemmuuteen. Mutta Pearl haluaa vaikuttaa kohduttomien päätökseen hakeutua kohdunsiirtoihin vetoamalla toimenpiteen epäfeministisyyteen.

Pearl tuntuu toivovan, että kohduttomat henkilöt ohittaisivat toiveensa saada itse synnytetty lapsi, olisivat feministejä ja kieltäytyisivät kohdunsiirrosta. Hän vaatii kohduttomilta edelläkävijyyttä tiellä kohti parempaa yhteiskuntaa, jossa raskaus ja naiseus eivät olisi synonyymeja keskenään.

Pearl asettelee siis kohduttomille feministisen sankarin viittaa, mutta tekee sen kohdullisten eikä kohduttomien tarpeista käsin. Tämä on epäreilua, sillä kohduttomia naisia ei voida vastuuttaa kulttuurisista käsityksistä, joissa raskaus nähdään olennaisena osana naiseutta. Yksilöllä ei ole velvollisuutta muuttaa sukupuolitetuille kehoille annettuja kollektiivisia merkityksiä.

Yhdessä asiassa Pearlin kirjoitus kuitenkin osuu maaliin: äitiyden ja naiseuden sekä isyyden ja mieheyden ahtaita kategorioita pitää kyseenalaistaa. Sen ei kuitenkaan tulisi tapahtua kohdunsiirtoon hakeutuvia syyllistämällä vaan pyrkimällä muuttamaan käytäntöjä, jotka niputtavat tietynlaiset kehot ja vanhemmuuden muodot yhteen.

Kohdunsiirrot voivat potentiaalisesti olla tämän kulttuurisen muutoksen käännekohta. Tulevaisuudessa tullaan todennäköisesti yrittämään kohdunsiirtoa myös mieheksi määriteltyyn kehoon. Tällöin naisen ei enää itsestään selvästi tarvitse olla synnyttäjä.

Kohduttoman tie vanhemmaksi vaatii strategiaa

Kohduton ei saa lasta, vaan hankkii lapsen. Kun lapsi ei synny lasta toivovan henkilön omasta ruumiista, voivat lastenhankintakeinot näyttäytyä muille radikaaleina. Kohduttoman matka lapsiperheelliseksi vaatiikin erityistä päämäärätietoisuutta ja panostamista.

Tieto kohduttomuudesta tai kohdunpoiston välttämättömyydestä pakottaa suunnittelemaan elämää uusiksi. Keskeiseksi kysymykseksi nousee se, kuinka nainen tai pariskunta suhtautuu lapsettomuuteen tai kuinka lapsi käytännössä voidaan saada, jos lapsen hankkiminen on ajankohtaista. Kohduttomuus pakottaa väkivaltaisella tavalla määrittelemään perheenperustamisen kehykset uudelleen. Tämä käy ilmi kohduttomien haastatteluista, joita olen tehnyt väitöstutkimustani varten.

Suomeen syntyy vuosittain 10–15 tyttölasta, joiden kohduttomuus havaitaan teini-iässä (1). Lisäksi kohdunpoistojen takia Suomessa vuosittain kohtunsa menettää reilu 2 000 alle 50-vuotiasta naista muun muassa gynekologisen syövän, pahan endometrioosin tai synnytyskomplikaation takia (2).

Useimmiten lasta toivova kohduton tarttuu ensimmäisenä adoptioon ja alkaa selvittää, mitä lapsen adoptoiminen käytännössä tarkoittaa ja olisiko se itselle mahdollista. Muita vaihtoehtoja ovat sijaisvanhemmuus, sijaissynnytys ja uusimpana keinona kohdunsiirto.

Lapsen hankkiminen kaikissa muodoissaan vaatii kohduttomalta ja tämän mahdolliselta kumppanilta epävarmuuden sietämistä ja usein vuosikausia aikaa. Lapsen hankkiminen on kohduttomalle jo lähtökohtaisesti erityinen prosessi, koska lapsen synnyttäminen itse ei ole missään vaiheessa vaihtoehto – toisin kuin useimmiten muunlaisesta tahattomasta lapsettomuudesta kärsivillä.

Joskus lasta ei ponnisteluista huolimatta koskaan saada kotiin. Tällöin viimeisenä vaihtoehtona on lapsettomuuden hyväksyminen.

 

Projektina lapsi

Lapsen saamiseen liittyy kulttuurissamme vahvoja mielikuvia ja määritelmiä, kuten tunnesidos, elämän ihme ja luonnollisuus. Kohduttoman tie vanhemmaksi kulkee kuitenkin usein laskelmoivaa polkua, jossa ei ensisijaisesti ole kyse elämän ihmeen luonnollisesta tapahtumisesta. Perheen perustaminen on kohduttomalle eräänlainen projekti, vaikkei lasta toivova välttämättä haluaisi siihen projektina suhtautua. Yleisesti projekti mielletään kylmäksi ja keinottelevaksi toiminnaksi, jossa ihmisluontoa ohjaa järki eikä tunne.

Haastatteluideni perusteella näyttää joka tapauksessa siltä, että kohduttoman perheellistyminen edellyttää suoriutumista erityisestä lapsenhankintaprosessista. Jotta kohduton voi saavuttaa vanhemmuuden ja unelmoidun tunnesuhteen pienen ihmisen kanssa, täytyy tuo pieni ihminen jostain saada rakastettavaksi.

Tässä tapauksessa toivottu lapsi ei synny äidin kohdusta, vaan lapsi kasvaa ja syntyy jonkun toisen naisen ruumiista. Suurin osa suomalaisista lapsista on nykyään suunniteltuja ja vanhemmuus on joskus pitkienkin lapsettomuushoitojen tulos. Kohduttoman henkilön kohdalla käsikirjoituksessa on tähänkin nähden muutama ylimääräinen luku.

 

Lapsitoiveen toteuttaminen kysyy voimavaroja ja resursseja

Lapsen adoptoiminen ei ole kaikille kohduttomille mahdollinen vaihtoehto. Adoptioprosessi vaatii vuosien sitoutumista, henkisiä voimavaroja ja uskoa kotimaisiin ja ulkomaisiin viranomaisiin. Suomessa kielletty hedelmöityshoitoon perustuva sijaissynnytys sen sijaan vaatii uskallusta lähteä reproduktioturistina ulkomaille ja tietoa esimerkiksi siitä, kuinka sijaissynnytyksellä synnytetyn lapsen vanhemmuus määräytyy.

Adoptio ja sijaissynnytys vaativat molemmat lisäksi huomattavia taloudellisia resursseja. Kohdunsiirtoja suoritetaan Ruotsissa vasta kokeellisella tasolla, joskin hoidosta syntyneet lapset antavat toivoa myös suomalaisille kohduttomille.

Usean haastattelemani henkilön kohdalla kyse ei missään vaiheessa ole ollut siitä,  halutaanko lasta tarpeeksi, jotta lapsiprojektiin ryhdyttäisiin. Pohdinta on ensisijaisesti liittynyt siihen, millaisiin vaihtoehtoihin nainen tai pari on valmis ja mihin on mahdollisuuksia ja varaa.

Konkreettisesti tämä voi tarkoittaa esimerkiksi seuraavanlaisten asioiden läpikäymistä: minne päin maailmaa uskalletaan lähteä sijaissynnyttäjänä toimivan ystävättären kanssa hedelmöityshoitoihin, kuinka paljon pankista saadaan lainaa tai millaisia sairauksia adoptoitavalle lapselle voidaan hyväksyä.

 

Kun oma lapsitoive on liikaa muille

Tasapainoilu kylmänä näyttäytyvän perheellistymisprojektin ja pohjattoman lapsitoiveen välillä on psyykkisesti hyvin haastavaa. Haastattelemani naiset kertoivat, kuinka heitä toisinaan kalvaa ajatus siitä, että oma toive lapsesta on liikaa muille. Lasta ei saisi haluta liian voimakkaasti, koska se tulkitaan itsekkyydeksi ja kohtuuttomuudeksi. Tämän taustalla elää tulkintani mukaan ajatus lapsesta lahjana, joka annetaan ja jota ei tulisi vaatia tai ylenmäärin tavoitella.

Ulkopuolisille radikaalina näyttäytyvä projekti paljastaa lapselle annettuja merkityksiä: lasta toivovien kohduttomien päämäärätietoinen halu saada lapsi kertoo, kuinka paljon he lapsiperhearkea toivovat ja arvostavat. Toisin sanoen, tutkimukseni perusteella näyttää siltä, että kohduttoman muille itsekkäänä näyttäytyvässa toiveessa saada lapsi on kysymys halusta rakastaa ja kasvattaa lasta.

Myös adoptioprosessissa viranomaiset painottavat, että lasta adoptoivan motiivina tulisi olla juuri itsekäs halu saada lapsi. Adoption lähtökohta ei saa olla esimerkiksi hyväntekeväisyys. (3) Näin ollen lapsen edun – joka on aina adoption lähtökohta – nähdään täyttyvän vanhemman ja lapsen molemminpuolisesta tarpeesta elää toisen kanssa. Lapsen kannalta tulevan vanhemman itsekäs toive saada lapsi ei siis välttämättä ole huono lähtökohta vanhemmuuteen.

 

Mitä silloin kaivataan, kun lasta toivotaan?

Yllä oleva kysymys on relevantti jokaisen lasta toivovan kohdalla. Lapsitoive joutuu kuitenkin erityisellä tavalla suurennuslasin alle tilanteessa, jossa lapsi ei saavu perheeseen tyypillisenä pidetyllä tavalla ja toiveen toteutuminen vaatii strategisen projektin rakentamista.

Vaikka kohduttoman olisi mahdollista saada geneettisesti oma jälkeläinen sijaissynnytyksen tai kohdunsiirron avulla, ei perimä näyttele suurta osaa haastattelemieni naisten toiveissa. Lasta toivovien kohduttomien kaipuussa on kyse jostain konkreettisemmasta. He näkevät suhteen omaan (tulevaan) lapseensa inhimillisen elämän syvimpänä ja pysyvimpänä sidoksena, jonka puitteissa jaetaan arki ja tunteet sekä molemminpuolinen kasvu – riippumatta siitä, kuinka lapsi on saapunut perheeseen.

 

Kirjoittaja: Kaisa Kivipuro
Kuva: perheyhteiskunta.fi / Janita Vilkman

Lähteet:

(1) Aittomäki, Kristiina, Eroila, Hille & Kajanoja, Pauli (2001) A population-based study of the incidence of Müllerian aplasia in Finland. Fertility and Sterility 76:3, 624–625.

(2) Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (2017) Hoitoilmoitusrekisteri 1997–2015. Julkaisemattomia tilastoja.

(3) Sosiaali- ja terveysministeriö (2013) Adoptioneuvonta. Opas adoptioneuvonnan antajille. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2013:21. Helsinki: STM.

Kenelle lapsettomuushoitoja julkisin varoin?

Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta teki joulukuussa 2016 päätöksen, jonka mukaan julkisen terveydenhuollon linjaus olla antamatta hoitoja lahjoitetuilla sukusoluilla syrjii naispareja ja itsellisiä naisia. Yliopistosairaaloiden johtajaylilääkärit kiistävät syrjinnän ja perustelevat linjausta resursseilla ja lääketieteellisillä syillä. Mitä lapsettomuuden muotoja julkisilla varoilla tulisi hoitaa?

Joulukuussa 2016 uutisoitiin yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan tekemästä päätöksestä, jonka mukaan naisen kanssa parisuhteessa olevaa naista oli syrjitty, koska hän ei saanut koeputkihedelmöityshoitoa julkisessa terveydenhuollossa. Päätöksessä katsottiin, että yliopistosairaaloiden johtajaylilääkärit olivat toimineet syrjivästi rajatessaan hedelmöityshoidot lahjoitetuilla sukusoluilla julkisen terveydenhuollon tarjoamien lapsettomuushoitojen ulkopuolelle. Lautakunta teki päätöksensä lähes yksimielisesti. Päätös ei ole lainvoimainen, joten prosessin lopputulosta ei vielä tiedetä.

Tässä tekstissä käyn läpi tapausta, joka johti lautakunnan päätökseen. Tapaus on kiinnostava, koska siinä käsitellään vuonna 2007 voimaan tullutta hedelmöityshoitolakia. Mitä tämä laki takaa ja mitä se tarkoittaa käytännössä, entä yhdenvertaisuuden näkökulmasta?

 

Lääketieteellistä ja sosiaalista lapsettomuutta

Tapauksen keskiössä on naisen kanssa parisuhteessa oleva nainen, joka oli yrittänyt tulla raskaaksi yksityisellä lapsettomuusklinikalla omalla kustannuksellaan puolen vuoden ajan. Lahjasiittiöt oli saatu tältä klinikalta. Inseminaatiohoidot, joissa siittiöt viedään kohtuun klinikalla, eivät kuitenkaan tuottaneet tulosta. Yksityisen klinikan lääkäri kirjoitti naiselle lähetteen koeputkihedelmöityshoitoja varten.

Julkisen sektorin lapsettomuusklinikka ei aloittanut hoitoa, koska yliopistosairaaloiden johtajaylilääkärit olivat vuonna 2015 rajanneet kaikki lahjoitetuilla sukusoluilla tehtävät hedelmöityshoidot julkisen terveydenhuollon ulkopuolelle. Täten naisparit, mutta myös itselliset naiset ja lahjasoluja tarvitsevat heteroparit, oli määritelmällisesti suljettu hoitomahdollisuuksien piiristä.

Johtajaylilääkärit perustelivat yhteistä linjaustaan käytössä olevilla resursseilla. Julkiset lapsettomuusklinikat eivät kerää ja varastoi lahjoitettuja munasoluja ja siittiöitä. Sairaanhoitopiirit totesivat tapausta käsiteltäessä, että linjaus ei ole syrjivä, koska se koskee kaikkia lahjasoluilla tehtäviä hoitoja. Lisäksi ne totesivat, että mikäli julkiset hedelmöityshoitoklinikat halutaan velvoittaa tarjoamaan lahjasukusoluhoitoja kaikille asiakasryhmille, lainsäädäntöä tulee tarkentaa. Tällöin kunnille tulee myös antaa resursseja laajemman asiakasjoukon palvelemiseen.

Yli 20-sivuisessa päätöksessä osapuolet, eli kyseessä oleva sairaanhoitopiiri ja yhdenvertaisuusvaltuutettu, eivät juurikaan erittele lapsettomuuden lääketieteellisiä ja sosiaalisia syitä ja hoidon tarvetta niiden perusteella. Lääketieteellisten ja sosiaalisten syiden asettuminen vastakkain on kuitenkin tapauksen ytimessä olevan ristiriita. Asianosaisella naisella oli todettu vaikeuksia tulla raskaaksi, hänellä oli lääkärin kirjoittama lähete koeputkihedelmöityshoitoihin ja myös yksityiseltä klinikalta saatavia siittiöitä käytössään. Hänellä oli todettu lääketieteellinen syy lapsettomuuteen, mutta hänet rajattiin luovutettujen solujen tarpeen ja sekä kumppaninsa sukupuolen vuoksi pois hoidon piiristä.

 

Hedelmöityshoidot lainsäädännössä

Ennen vuonna 2007 voimaan tullutta hedelmöityshoitolakia lapsettomuushoitoja ja luovutettujen sukusolujen käyttöä ei säädelty Suomessa, vaan klinikoilla oli omat käytäntönsä. Lain säätämisen aikoihin käytiin vilkasta yhteiskunnallista keskustelua muun muassa siitä, tuleeko naispareille ja itsellisille naisille sallia pääsy hedelmöityshoitoihin. Tuolloin ei juurikaan keskusteltu siitä, tulisiko sosiaalista lapsettomuutta hoitaa julkisin varoin.

jamie-street
Jamie Street/Unsplash

Laissa ei eritellä julkisen ja yksityisen sektorin lapsettomuusklinikoiden työnjakoa. Käytännössä julkinen sektori on pitäytynyt viime vuosina lähinnä heteroparien hoitamisessa heidän omilla sukusoluillaan ja myös osa yksityisistä klinikoista hoitaa vain heteropareja.

Valvira ja sosiaali- ja terveysministeriö ovat viime vuosina ohjeistaneet sekä julkisia että yksityisiä klinikoita siitä, että hoitoja tulee tarjota yhdenvertaisesti. Ohjeistuksissa tämä on tarkoittanut, että useiden eri ryhmien, kuten itsellisten naisten, naisparien, transsukupuolisten henkilöiden, vammaisten ja HIV-positiivisten mahdollisuudet hedelmöityshoitoihin tulee ottaa huomioon. Monien ryhmien kohdalla hoidon antaminen onkin edistynyt. Esimerkiksi HIV-positiivisten potilaiden hoitoihin on nykyään omia laboratorioita.

 

Eriävät käsitykset yhdenvertaisuuden toteutumisesta

Eri tahoilla on huomattavan erilaiset käsitykset siitä, miten yhdenvertaisuus toteutuu ja mitkä lait ohjaavat hoitojen antamista missäkin määrin. Suuri erimielisyyttä aiheuttava jako on lääketieteellisen ja sosiaalisen lapsettomuuden välillä. Lääketieteellisellä syyllä tarkoitetaan, että raskaus ei yrittämisestä huolimatta ala tietyn ajan sisällä. Sosiaalinen lapsettomuus taas tarkoittaa sitä, että raskautta ei ole mahdollista yrittää, ja koskee naispareja ja itsellisiä naisia.

Valvira, sosiaali- ja terveysministeriö, yhdenvertaisuusvaltuutettu ja yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta katsovat, että hedelmöityshoitolain mukaan hoitoja tulee tarjota sosiaalisin lapsettomuuteen myös julkisella sektorilla. Johtajaylilääkärit ovat jyrkästi eri mieltä yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan päätöksen kanssa ja kiistävät syrjinnän. He korostavat joulukuussa 2016 antamassa lausunnossaan, että terveydenhuoltolain mukaan lapsettomuushoitojen saamiseksi on täytettävä lääketieteelliset kriteerit, ja että julkisen terveydenhuollon johtotehtävissä olevien velvollisuus on päättää hoitoon ottamisen perusteista.

Kansaneläkelaitos (Kela) korvaa lapsettomuushoitojen kuluja sairausvakuutuslain mukaisesti. Kelan kriteereissä tahatonta lapsettomuutta on, jos raskaus ei ala, vaikka nainen ja mies ovat yrittäneet vuoden verran. Kela hyväksyy perusteeksi myös sen, että nainen on vuoden ajan yrittänyt tulla raskaaksi inseminaatiohoidoilla. Tällä hetkellä KELA-korvauksen piirissä on kolme alle 43-vuotiaalle naiselle tehtävää hoitokertaa.

 

Oikeudenmukaisuus ja julkiset resurssit

Kuten käsitelty tapaus osoittaa, on olemassa näennäisesti neutraaleja käytäntöjä, jotka voivat olla syrjintää, koska ne tuottavat epäsuotuisia vaikutuksia tietyille ryhmille. Tässä keskeistä on se, millä perusteilla rajallisin resurssein tarjottavia hedelmöityshoitoja annetaan julkisessa terveydenhuollossa.

Jos julkisin varoin tarjottavat hoidot kohdennetaan niille, joilla on lääketieteelliset perusteet saada hoitoa, resurssit tuskin muodostuvat kynnyskysymykseksi. Nämä ihmiset eivät välttämättä kaikki ole naisen ja miehen muodostamassa parisuhteessa. Käytäntöjä olisi mahdollista kehittää niin, että lääketieteellisistä syistä lapsettomuushoitoja tarvitsevat voisivat saada julkisista varoista muutenkin harvalukuisen määrän hoitoja.

Yllä käsitellyn tapauksen naista oli siis syrjitty vähintään siksi, että hänellä oli lääketieteellinen peruste hoidon saamiselle. Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta kuitenkin katsoi päätöksessään, että häntä oli syrjitty välittömästi seksuaalisen suuntautumisensa perusteella, ja että hoitoa tulisi saada myös sosiaaliseen lapsettomuuteen.

Luovutettujen sukusolujen käyttö tuo lisäkuluja. Ilmeisesti ennen johtajaylilääkärien yhteistä linjausta 2015 myös julkisen terveydenhuollon lapsettomuusklinikoilla on toisinaan annettu maksusitoumuksia yksityisille klinikoille luovutetuilla soluilla tehtäviä hoitoja varten (Tapper 2014; THL 2016).

Jos lainsäätäjän tahto on, että julkisista varoista tarjotaan hedelmöityshoitoja myös sosiaalisin perustein naispareille ja itsellisille naisille, lainsäädäntöä pitänee tarkentaa. Tämänhetkinen laki on väljä eikä sanktioi asiakkaiden valikointia. Toisaalta, nyt keskustellaan sosiaalisin perustein annettavista lapsettomuushoidoista julkisilla varoilla naisille tai pareille, jotka kykenevät itse synnyttämään lapsia. Entä kohduttomat naiset, itselliset miehet ja miesparit? Lainsäätäjä on hedelmöityshoitolaissa nimenomaisesti todennut, että sijaissynnytyshoidot eivät ole Suomessa sallittuja.

Perus- ja ihmisoikeudet kuten syrjinnän kielto eivät takaa yksilön subjektiivista oikeutta saada haluamaansa hoitoa tai hoidon lopputulosta, kuten lasta. Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan päätös tuo esiin myös yleisemmän kysymyksen oikeuksien ja yhteisten resurssien suhteesta. Hedelmöityshoidot eivät ole fyysiselle terveydelle välttämättömiä, mutta niitä on rajoitetusti haluttu tarjota myös julkisin varoin. Resurssien puute ei voi olla peruste syrjivälle kohtelulle. Toisaalta resurssit sekä poliittinen ja hallinnollinen priorisointi vaikuttavat viime kädessä tarjottujen julkisten palvelujen laajuuteen.

Lautakunnan päätöksessä asetettiin kullekin sairaanhoitopiirin johtajaylilääkärille 30 000 euron uhkasakko. Johtajaylilääkärit ovat todenneet, että julkisen sektorin hedelmöityshoitojen laajuus on ratkaistava terveydenhuollon palveluvalikoimaneuvostossa, jonka käsiteltäväksi asia on viety jo aiemmin. He saattavat valittaa päätöksestä ja uhkasakoistaan hallinto-oikeuteen, jolloin tapaus voi edetä vielä korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Kysymystä siitä, kenelle lapsettomuushoitoja tarjotaan julkisin varoin, ei ole vielä ratkaistu.

 

VTT Linda Hart työskentelee tutkijana Maanpuolustuskorkeakoulussa.
linda.hart[at]alumni.helsinki.fi

Lähteet:

Tapper, A. (2014) Hedelmöityshoidon yhtenäiset perusteet. Selvityshenkilön raportti. Raportteja ja muistioita (STM): 2014:30. Saatavissa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-00-3519-8

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (2016) Hedelmöityshoidot 2014–2015. Tilastoraportti 9/2016. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2016051712414

Avioliittolaki ei turvaa lapselle äitiä ja isää

Aito avioliitto -kansalaisaloite etenee täysistuntokäsittelyyn. Aloitteen tavoitteena on pitää avioliitto miehen ja naisen välisenä sekä taata lapsen oikeus äitiin ja isään. Tosiasiassa lainsäädännöllä on kovin vähän tekemistä sen kanssa, kuinka monen vanhemman kanssa lapsi kasvaa.

Tasa-arvoinen avioliittolaki hyväksyttiin eduskunnassa 17.2.2016 ja se tulee voimaan maaliskuussa 2017. Ensi keväänä avioliiton solmivat puolisot voivat olla juridiselta sukupuoleltaan samaa tai eri sukupuolta. Lakiuudistus lähti liikkeelle kansalaisaloitteesta, joka nopeassa aikataulussa keräsi yli 150 000 allekirjoitusta.

Avioliittolain uudistus herätti tunteikkaita vastareaktioita ja pian myös uuden kansalaisaloitteen, jolla lakimuutos pyritään kumoamaan.

Aito avioliitto -kampanja perustelee pyrkimystään muun muassa lapsen edulla ja lapsen oikeudella kahteen, eri sukupuolta olevaan vanhempaan, äitiin ja isään. Taustalla on seuraava ajatus: koska tasa-arvoinen avioliittolaki sallii avioliiton samaa sukupuolta olevien kesken, viedään puolisoiden jälkeläisiltä oikeus kahteen eri sukupuolta olevaan vanhempaan. Tämä nähdään siis ongelmaksi ja lapsen edun vastaiseksi.

Mikä ajatuksessa ontuu? Monikin seikka, mutta tärkeimpänä se, että lisääntyminen kiinnitetään siinä avioliittoon. Tämä ei vastaa eikä ole vastannut pitkään aikaan suomalaisen yhteiskunnan väestökehitystä.


Yli puolet ensimmäisistä lapsista ei synny avioliittoon

Vuonna 2014 peräti 56 prosenttia ensimmäisistä lapsista ja 43 prosenttia kaikista suomalaislapsista syntyi naiselle, joka ei ollut naimisissa (Suomen virallinen tilasto 2014).

Suuri osa näistä lapsista syntyi eri sukupuolta olevien puolisoiden avoliittoon, mutta eivät suinkaan kaikki. Vuoden 2015 synnytystilastojen mukaan 223 lasta syntyi rekisteröidyssä parisuhteessa eläville ja peräti noin joka kymmenes vauva syntyi naiselle, jolla ei ole asuinkumppania tai jonka parisuhdetilanteesta ei ole tietoa (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2016).

Helsingissä vanhempien avio- tai avoliitto ohjaa syntyvyyttä tätäkin vähemmän, sillä noin joka viides naimattomalle naiselle syksyllä 2015 syntynyt lapsi kotiutui synnytyssairaalasta kotitalouteen, jossa ei äidin lisäksi asunut vakituisesti toista aikuista.

Aikuisten suhteen institutionalisoitumisen aste ei siis enää määritä lapsen perhettä eikä lainsäädännöllä juurikaan voida vaikuttaa siihen, millaisia suhteita ihmiset solmivat ja millaisissa kokoonpanoissa elävät. Tähän ja moniin muihin nykyperhe-elämän piirteisiin on viitattu tutkimuksen piirissä perheen purkautumisena (Nätkin 2004) ja avautumisena (Castrén & Högbacka 2014).

Seksuaalisuutta ilmaistaan ja lisääntymistä tapahtuu muuallakin kuin naisen ja miehen vakiintuneessa liitossa. Aikuiset voivat elää parisuhteissa samaa tai eri sukupuolta olevan kumppanin kanssa ilman suhteen virallistamista ja useissa peräkkäisissä tai rinnakkaisissa suhteissa.


Vanhemmuuteen on monta tietä

Aikuisista ja lapsista koostuvia perheitä muodostuu muutoinkin kuin naisen ja miehen elinikäiseksi tarkoitetun avioliiton ympärille. Vanhemmaksi voi tulla uuden liiton, adoption tai sijaisperhetoiminnan kautta, tai hedelmöityshoidoissa saadun luovutetun sukusolun avustamana.

Kaikkialla Euroopassa vanhemmuus ja liittojen solmiminen ovat yhä vähemmän sidoksissa toisiinsa (Hart 2016). Yhden ”oikean” isän tai äidin määrittäminen voi siis olla hyvin hankalaa.

Yksinäisyys2.jpg

Viranomainen määrittelee lainsäädännön nojalla lapsen juridiset vanhemmat, joilla on kasvatus- ja elatusvastuu. Toisaalta lääkäri voi jossain tilanteessa olla kiinnostunut lapsen geneettisestä perimästä, esimerkiksi puntaroidessaan lapsen riskiä sairastua johonkin perinnölliseen tautiin. Kumpi näistä on “oikea” vanhempi silloin, kun oikeudellinen ja lääketieteellinen ymmärrys osoittavat kahteen eri henkilöön?

Nykyiseen avioliittolakiin sisältyvän isyysolettaman mukaan lapsen synnyttäneen naisen aviomies on lapsen isä. Tämä on kuitenkin vain olettama, sillä mitään varmuutta geneettisen ja juridisen isyyden asettumisesta samaan henkilöön ei luonnollisesti voi olla ilman geneettisen sukulaisuuden testaamista.

Nainen ja mies, joiden sukusoluista lapsi on saanut alkunsa, ovat lapsen geneettiset vanhemmat. Itsestään selvästi kumpikaan heistä ei kuitenkaan ole juridinen vanhempi. Mutta mikä tärkeintä, juridinen ja/tai geneettinen vanhempi, oli hän sitten sukupuoleltaan mitä tahansa, ei välttämättä ole se henkilö, joka pitää lapsesta huolta.


Kuka sitoutuu lapsen hoivaan?

Lapsella voi olla elämässään useita tärkeitä aikuisia, jotka ovat sitoutuneet hänen hyvinvointiinsa ja vanhemmuuteen.

Hänellä voi olla kahdet vanhemmat esimerkiksi vanhempien eron ja uudelleen avioitumisen seurauksena, sijaisperheessä eletyn lapsuuden johdosta tai sellaisessa avoimeen adoptioon perustuvassa perheessä, jossa ylläpidetään yhteyttä lapsen ensimmäisiin vanhempiin.

Lapsella voi olla kahdet vanhemmat myös perheissä, joissa nais- ja miespari yhdessä ottavat vastuun lapsesta, jonka on synnyttänyt toinen naisparin puolisoista.

Toisaalta kaksi vanhempaakaan ei ole mikään itsestäänselvyys. Edelleen osa lapsista menettää yhteyden toiseen vanhempaansa esimerkiksi vanhempien eron seurauksena. Ja vaikka lapsen hylkääminen on Suomessa harvinaista, ei se valitettavasti ole täysin tavatonta; lapsia päätyy myös sukulaisten ja yhteiskunnan huostaan.


Perinteinen avioliitto ei takaa lapselle äitiä ja isää

Ihmislajin lisääntymisen reunaehdot sanelevat sen, että lapset kehittyvät alkioista sikiöiksi naisen ruumiissa ja toistaiseksi vain naiset voivat lapsia synnyttää. Siihen, miten sukusolujen hedelmöittyminen tapahtuu – naisen ja miehen aviollisen kanssakäymisen seurauksena, satunnaisessa seksisuhteessa tai laboratorio-olosuhteissa – tai ketkä lapsesta syntymän jälkeen lopulta huolehtivat, ei avioliittolailla voida vaikuttaa.

Itse asiassa suomalaisten tavoilla elää perheenä ja heidän lisääntymiskäyttäytymisellään ei ole mitään tekemistä avioliittolain sisällön kanssa.

Eri sukupuolta olevien puolisoiden väliseksi määritelty avioliitto ei takaa lapselle äitiä ja isää. Avioliittolailla voidaan korkeintaan vaikuttaa siihen, kenelle juridinen vanhemmuus ja sen nojalla syntyvä elatus- ja kasvatusvastuu lankeavat.

Lainsäädäntö, joka huomioi mahdollisimman tarkasti ihmisten moninaiset tavat elää perheenä, tukee lasten keskinäistä tasavertaisuutta. Kahta eri sukupuolta olevaa vanhempaa, jotka lapsesta huolehtivat ja joiden rakkaudessa lapsi saa kasvaa, laki ei kuitenkaan takaa. Eihän avioliittolaki, oli se millainen tahansa, pysty takaamaan lapselle yhden yhtäkään tosiasiallista vanhempaa.


Teksti
: Anna-Maija Castrén
Kuvitus: Sonya Mantere / perheyhteiskunta.fi


Lähteet
:

Castrén, Anna-Maija & Högbacka, Riitta (2014) Avautuuko perhe? Eksklusiivisuuden ja inklusiivisuuden dynamiikka perhesidoksissa. Sosiologia 51:2, 106–122.

Hart, Linda (2016) Relational Subjects: Family relations, law and gender in the European Court of Human Rights. Valtiotieteellisen tiedekunnan julkaisuja 9/2016.

Nätkin, Ritva (2004) Moninaiset perhemuodot ja lapsen hyvä. Teoksessa Hannele Forsberg Hannele & Ritva Nätkin (toim.) Perhe murroksessa. Kriittisen perhetutkimuksen jäljillä. Helsinki: Gaudeamus, 16–38.

Suomen virallinen tilasto: Perheet 2014. Saatavissa: http://www.stat.fi/til/perh/2014/02/perh_2014_02_2015-11-27_kat_003_fi.html

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (2016) Perinataalitilasto – synnyttäjät, synnytykset ja vastasyntyneet 2015. Tilastoraportti 16/2016. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2016101024921

Lapsettoman iäkkään elämään ei löydy valmista käsikirjoitusta

Lapsettomuus koskettaa yhä useampaa ikääntyvää ihmistä. Siihen ei päädytä pelkästään omien valintojen seurauksena. Toiset ihmiset ja yhteiskunnassa vallalla olevat ideaalit vaikuttavat myös siihen, millaiseksi lapsettomuuden kokemus muodostuu.

Monissa kulttuureissa vanhemmuus näyttäytyy yhä ”normaalina” osana elämänkulkua. Tutkimuksissa on puhuttu niin sanotusta elämän standardikäsikirjoituksesta, joka ohjaa yksilöiden odotuksia siitä, mitä elämän tulisi tuoda tullessaan.

Tässä käsikirjoituksessa on kiintopisteitä, joiden kautta omaa ja muiden elämää arvioidaan: tapahtuuko jokin asia elämässä liian aikaisin, liian myöhään tai ehkäpä juuri oikealla hetkellä?

Esimerkiksi lapsen syntymä voidaan nähdä ennalta määrätyn tapahtumajärjestyksen valossa. Vanhemmaksi tullaan parisuhteen solmimisen myötä ja isovanhemmaksi, kun jälkikasvu perustaa oman perheensä.

Tällaiset elämänkulkuun liittyvät normatiiviset odotukset elävät yhä vahvana.

Yhden näkökulman ilmiöön tarjoavat ikääntyvien kokemukset lapsettomuudesta. Aihepiiri oli esillä omassa väitöstutkimuksessani, jossa tarkastelin yksinäisyyttä elämänkulun näkökulmasta.

 

Toteutumattomia suhteita

Lapsettomat haastateltavani kertoivat eriarvoisuuden kokemuksesta suhteessa ihmisiin, joilla on jälkikasvua. Oma lapsettomuus nousi pintaan etenkin pyhinä, muiden viettäessä niitä perheidensä kanssa.

Myös arkipäivisin lapsettomat kaipasivat seuraa, jollaiseksi perheellisistä tuttavista ei omien vastuidensa ja kiireidensä vuoksi ollut. Suhteet muihin ihmisiin tuntuivat näiden tutkittavien kohdalla löyhemmiltä ja hauraammilta kuin perheellisillä eikä kontakteja nuorempiin sukupolviin juuri ollut.

stocksnap-io_freestocks-org
Freestocks.org

Vastaavanlaisia tuloksia on saatu myös toisaalla: ikääntyvällä lapsettomalla ei ole aikuisia lapsia, jotka voivat toimia vanhempiensa ”tulkkeina” tai ”asianajajina” erilaisten palveluiden parissa. Vähäiset sidokset nuorempiin ihmisiin voivat vaikeuttaa sopeutumista muuttuviin sosiaalisiin suhteisiin ja ajan tuomiin muutoksiin. (Dykstra & Hagestad 2007.)

Sukupolvien ketjun jatkumiseen liittyvästä ja usein hyvin merkittäväksi koetusta isovanhemmuudesta voi jäädä paitsi myös vanhemmuuden kokenut ihminen.

Oman tutkimukseni yhteydessä isovanhemmuuden kaipuusta kertoivatkin erityisesti ne, joilla oli lapsia, mutta ei lapsenlapsia. Osa haastateltavista oli elänyt omia lapsia pidempään, jolloin lapsettomuuteen ja lapsenlapsettomuuteen liittyi myös suru menetetystä vanhemmuudesta.

 

Lapsettomuus ei synny tyhjiössä

Lapsenlapsettomuuteen on tartuttu julkisessa keskustelussa. Helsingin Sanomissa on kirjoitettu myös yksinelävien vastentahtoisesta lapsettomuudesta. Väestöliiton tutkija Anneli Miettisen mukaan yksinelävien lapsettomuus jää helposti pariskuntien lapsettomuuden jalkoihin.

”Voidaan jopa ajatella, että sinkun lapsettomuus on itse aiheutettua eli omien, työhön, seurusteluun tai vapaa-aikaan liittyvien valintojen seurausta”, Miettinen toteaa.

Hyvin usein elämänkulkua tarkastellaan juuri tällä tavoin yksilöstä käsin, vaikka tiedetään, etteivät elämäntapahtumat synny historiallisessa tai sosiaalisessa tyhjiössä tai vain biologisten prosessien sääteleminä (Marin 2001). Ihmiset eivät elä toisistaan irrallaan, vaan yksilöiden elämät linkittyvät ja vaikuttavat toisiinsa.

Esimerkiksi ikääntyvien naisten keskuudessa on paljon heitä, jotka ovat omistautuneet vanhempiensa ja isovanhempiensa hoivalle ja huomanneet myöhemmällä iällä jääneensä ilman parisuhdetta ja lapsia. (Connidis & McMullin 1996.)  

Usein lapsettomuuden syynä ovat yksinkertaisesti väärät ajoitukset ja kohtaamattomat odotukset (Hagestad & Call 2007), kuten yllä mainitussa Helsingin Sanomien artikkelissakin nostettiin esiin.

 

Elämää puhtaalta pöydältä

Elämäntapahtumien merkitykset ja tulkinnat syntyvät myös suhteessa muihin ihmisiin ja lähiympäristöön. Tiedetään, ettei lapsettomuuden stigma näyttäydy yhtä vahvana kuin vuosikymmen takaperin: ennakkoluulot lapsettomista vastuuttomina ja itsekeskeisinä aikuisina ovat hälventyneet.

stocksnap-io_chiaweilin
StockSnap.io: Chiawei Lin

Kokemus eriarvoisuudesta voi kuitenkin olla vahvasti läsnä, jos ympäröivässä kulttuurissa lasten ja vanhempien muodostama perhe näyttäytyy normina tai muita perhemuotoja hyväksyttävämpänä.

Lapsettomat haastateltavani eivät juuri kertoneet vanhemmuuden kaipuusta, vaan läsnä oli ennen kaikkea pohdinta siitä, miten muut ihmiset ja ympäröivä yhteiskunta heihin suhtautuvat.

Sosiologit Pearl Dykstra ja Gunhild Hagestad (2007) arvelevat perheellisen ihmisen elämän rytmin, rakenteen ja roolien olevan aina jollain tapaa annettuja. Etenkään iäkkäälle lapsettomalle valmiita käsikirjoituksia ei sen sijaan ole tarjolla. Elämä on sävellettävä ikään kuin puhtaalta pöydältä.

Lapsettomalla vapaus ja vastuu omasta elämästä voi olla myös voimavara, kuten kohtaamani iäkkäät kuvasivat. Nuorempien sukupolvien kohdalla eriarvoisuuden kokemukset ovat toivottavasti entistä harvemmin läsnä, jos ja kun erilaiset sosiaaliset polut ovat yhä vapaammin valittavissa.

 

Kirjoittaja: Elisa Tiilikainen

Elisa Tiilikainen on tutkija (VTT) Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitoksella. Hänen tutkimushankkeensa ovat käsitelleet erityisesti ikääntyvien yksinäisyyttä, sosiaalisia suhteita ja niissä tapahtuvia muutoksia. Hänen kirjansa ”Jakamattomat hetket. Yksinäisyyden kokemus ja elämänkulku” julkaistaan maaliskuussa 2018.

 

 

Lähteet:

Connidis, Ingrid Arnet & McMullin, Julie Ann (1996) Reasons for and perceptions of childlessness among older persons: Exploring the impact of marital status and gender. Journal of Aging Studies 10:3, 205–222.

Dykstra, Pearl & Wagner, Michael (2007) Pathways to childlessness and later life outcomes. Journal of Family Issues 28:11, 1487–1517.

Hagestad, Gunhild & Uhlenberg, Peter (2005) The social separation of old and young: A root of ageism. Journal of Social Issues 61:2, 343–360.

Marin, Marjatta (2001) Tarkastelukulmia ikään ja ikääntymiseen. Teoksessa Anne Sankari & Jyrki Jyrkämä (toim.) Lapsuudesta vanhuuteen. Iän sosiologiaa. Tampere: Vastapaino, 17–48.

Monimutkainen äitiys

Uusperheet, adoptio, hedelmöityshoidot ja sijaissynnytys ovat muuttaneet käsitystä luonnollisesta ja yksiselitteisestä äitiydestä. Kun uudet teknologiat muovaavat ihmisten lisääntymistä, monimutkaistuu kysymys äitiydestä entisestään – myös lainsäädännön tasolla.

Tavanomaisesti mielletään, että jokaisella on äiti – nimenomaan yksi äiti. Äitiys vaikuttaa yksinkertaiselta ja itsestään selvältä asialta. Äiti on ihminen, joka on meidät synnyttänyt, jonka kanssa jaamme yhteisen perimän ja joka on hoivannut meitä lapsena.

Ajatukseen yhdestä äidistä sisältyy kokemus äidin kanssa jaetusta biologisesta taustasta sekä sosiaalisesta äiti–lapsisuhteesta. Tyypillisimmin tällainen äitiys muodostuu perinteisessä ydinperheessä, jossa kaksi eri sukupuolta olevaa ihmistä saavat lapsen ilman hedelmöityshoitoja.

Kuitenkaan useat perheet eivät muodostu näin. Hedelmöityshoidot, adoptio, uusperheet, sateenkaariperheet ja kaikki muut eri tavoin syntyneet läheissuhteet lasten ja vanhempien (tai lapsesta huolehtivien henkilöiden) välillä laajentavat käsitystä vanhemmuudesta. Yksi erityisesti äitiyden rajoja venyttävä perheenmuodostustapa on sijaissynnytys.

 

Sijaissynnytys laajentaa kuvaa äitiydestä

Äitiyden muotoutuminen sijaissynnytysjärjestelyissä havainnollistaa oivallisesti, kuinka äitiys ei ehkä olekaan niin yksioikoinen asia, kuin sen ajatellaan olevan.

Sijaissynnytyksellä tarkoitetaan järjestelyä, jossa lasta toivovan naisen tai pariskunnan (eli aiottujen vanhempien) puolesta raskauden kantaa toinen nainen. IVF-hoitoon perustuvassa sijaissynnytyksessä munasolu ja siittiö hedelmöitetään viljelymaljalla ruumiin ulkopuolella.

Munasolu ja siittiö voivat olla aiottujen vanhempien omia tai hoidossa voidaan käyttää luovutettuja sukusoluja. Hedelmöittynyt alkio siirretään sijaissynnyttäjän kohtuun. Sijaissynnyttäjä luovuttaa lapsen synnytyksen jälkeen aiotuille vanhemmille, jotka hoitavat ja kasvattavat hänet.

Sijaissynnytysjärjestelyn yhteydessä äitiys jakaantuu geneettiseen, ruumiilliseen, sosiaaliseen ja oikeudelliseen äitiyteen. Äitiyttä voi tarkastella näiden neljän ulottuvuuden kautta kaikkien syntyvien lasten kohdalla, mutta sijaissynnytyksessä ne tulevat merkitykselliseksi erityisellä tavalla.

beach-339495_1280

 

Äitiyden moneus: geenit, ruumis, hoiva ja juridinen asema

Geneettinen äitiys perustuu siihen, kenen perinnöllisestä aineksesta lapsi on saanut alkunsa. IVF-hoitoon perustuvassa sijaissynnytyksessä geneettinen side lapsen ja äidin välille muodostuu, mikäli hoidossa käytetään aiotun äidin munasolua. Jos hoito tehdään luovutetulla munasolulla, geneettinen äitiys viittaa luovuttajaan.

Ruumiillinen äitiys koskettaa henkilöä, joka kantaa sikiötä kohdussaan, jonka ruumis elättää ja kasvattaa sikiötä raskauden ajan ja lopulta synnyttää lapsen.

Tämä synnytykseen perustuva äitiyden ulottuvuus on se, joka sijaissynnytyksessä problematisoituu: synnyttävän naisen aikomuksena ei ole toimia lapsen äitinä, vaan hän toimii lapsen syntymisen mahdollistajana aiotulle äidille.

Sosiaalisessa äitiydessä keskeisiä ovat puolestaan äitinä ja lapsena olemisen kokemukset. Olivatpa geneettiset, ruumiilliset ja juridiset siteet lapsen ja vanhempien välillä minkälaiset tahansa, määrittyy sosiaalinen vanhemmuus sen perusteella, kenen kanssa lapsi kasvaa ja elää.

Oikeudellinen (tai juridinen) vanhemmuus eli se, kenellä on juridisesti tunnustettu suhde lapseen, määrittyy lainsäädännön mukaan.

Siksi onkin ehkä yllättävää, että Suomen laki ei yksiselitteisesti määrittele, kuka katsotaan syntyvän lapsen äidiksi. Kuitenkin vakiintuneen käytännön mukaisesti lapsen oikeudelliseksi äidiksi katsotaan lapsen synnyttänyt henkilö.

 

Piileekö äitiys kohdun sopukoissa?

Syksyn 2016 aikana eduskuntaan tulee käsiteltäväksi kansalaisaloite äitiyslaiksi, jossa ehdotetaan äitiyslakiin (2 §) yksiselitteisesti kirjattavaksi, että juridinen äitiys perustuu synnytykseen. Synnytykseen perustuvan äitiyden kirjaaminen lainsäädäntöön varmistaisi, ettei juridinen äitiys voi koskea sijaissynnytysjärjestelyn yhteydessä aiottua äitiä.

Synnytykseen perustuvan eli ruumiillisen äitiyden ensisijaisuus on läsnä myös muualla perhesuhteita säätelevissä laeissa. Adoptiolain mukaan synnyttänyt nainen voi luopua juridisesta suhteestaan lapseen ainoastaan antamalla lapsen adoptioon. Tällöin synnyttäneen naisen äitiys tulee oikeudellisesti purkaa ennen kuin juridinen äiti–lapsisuhde voidaan vahvistaa adoptioäidin ja lapsen välillä.

Näin toimittiin myös Suomessa toteutetuissa sijaissynnytysjärjestelyissä, joita tehtiin 17 parille ennen kuin lääkäriavusteiset sijaissynnytysjärjestelyt kieltävä hedelmöityshoitolaki (8.6 §) astui voimaan vuonna 2007 (Söderström-Anttila ym. 2002).

Myös luovutetuista sukusoluista alkunsa saaneiden lasten kohdalla synnyttänyt nainen määritellään lapsen juridiseksi äidiksi. Toisin sanoen, kun luovutettuja sukusoluja käytetään hedelmöityshoidossa, äitiyden ei nähdä piilevän munasolun geneettisessä koodissa, vaan kohdun sopukoissa.

Alex Wigan Unsplash

Äitiyden tarkastelu näillä neljällä ulottuvuudella ei kuitenkaan vielä kerro koko tarinaa. Tulevaisuudessa myös Suomessa tullaan todennäköisesti neuvottelemaan sekä mitokondrioluovutuksesta että epigeneettisestä äitiydestä.

 

Tulevaisuuden äitiyden ainekset

Mitokondrioluovutuksia voidaan käyttää estämään sairauksia, jotka periytyvät lapselle hedelmöityksessä äidin munasolun mitokondrioiden välityksellä. Mitokondrioluovutukset sallittiin ensimmäisenä maailmassa Britanniassa maaliskuussa 2015. Sairauden periytyminen estetään korvaamalla vaurioituneet mitokondriot luovuttajan munasolusta saaduilla terveillä mitokondrioilla. (Dimond 2015.)

Lapsen DNA koostuu tällöin yhteensä kolmen henkilön perimästä – äidin, isän ja munasolun luovuttajan. Biologian näkökulmasta tämä tarkoittaa, että lapsella on kolme vanhempaa.

Epigeneettisestä äitiydestä puhutaan puolestaan silloin, kun tarkastellaan raskaudenaikaisen ympäristön vaikutusta lapsen ominaisuuksiin. Epigenetiikka avaa uusia näköaloja äitiyden muotoutumiseen erityisesti sijaissynnytyksissä, joissa sikiön kasvupaikkana toimii sijaissynnyttäjän ruumis. (Gunnarson Payne 2016.)

Mitokondrioluovutukset ja epigenetiikka voivat tuntua vielä monelle kaukaisilta asioilta, mutta avustetun lisääntymisen käytännöt ja useamman vanhemman perheet ovat jo nyt suomalaista arkipäivää.

Lainsäädännöllä on erityinen asema sen määrittelemisessä, millainen vanhemmuus tunnustetaan yhteiskunnallisesti päteväksi ja mitä vanhemmuuden ajatellaan ensisijaisesti olevan. Nähtäväksi jää, mistä äitiyden ainekset tulevaisuudessa muodostuvat.

Oikeudellisen vanhemmuuden näkökulmasta on kiinnostavaa, pyritäänkö vanhemmuutta käsittelevissä lakihankkeissa uusintamaan ydinperheideologian mukaisia käytäntöjä vai sallitaanko perheiden itse joustavammalla tavalla määritellä, keillä kaikilla on oikeus toimia lapsen vanhempina (ks. Pylkkänen 2012).

 

Kirjoittaja: Kaisa Kivipuro
Kuva: Alex Wigan/Unsplash, Pixabay

Lähteet:

Dimond, Rebecca (2015) Social and ethical issues in mitochondrial donation. British Medical Bulletin 115, 173–182.

Gunnarson Payne, Jenny (2016) Grammars of Kinship: Biological Motherhood and Assisted Reproduction in the Age of Epigenetics. Signs: Journal of Women in Culture and Society 41:3, 483–506.

Pylkkänen, Anu (2012) Vaihtoehto avioliitolle. Seksuaalisuudesta yhteistalouden sääntelyyn. Tampere: Vastapaino.

Söderström-Anttila, Viveca, Blomqvist, Tom, Foudila, Tuija, Hippeläinen, Maritta, Kurunmäki, Henri, Siegberg, Rita, Tulppala, Maija, Tuomi-Nikula, Merja, Vilska, Sirpa ja Hovatta, Outi (2002) Experience of in vitro fertilization surrogacy in Finland. Acta Obstet Gynecol Scandinavica 81, 747–752.