Kategoria: Lapsiperheellistyminen

Varhaisen äitiyden haavoittuvuudet ja vertaistuen mahdollisuudet

Posted on by Ella Sihvonen
Lukuaika: 3 min.

Nuoret äidit joutuvat usein tasapainoilemaan opintojen ja hoivan ristipaineessa. Riskinä ovat yksin jääminen ja identiteetille tärkeiden asioiden menettäminen. Äitien yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden kokemukset lievittyisivät, jos sillat entiseen lapsettomaan elämään eivät katkeaisi perheellistymisen jälkeen.

Vaikka syntyvyys Suomessa laskee, huomionarvoinen osuus naisista tulee edelleen äideiksi varhain. Esimerkiksi vuonna 2024 noin kuudennes esikoislapsista syntyi alle 25-vuotiaille naisille. Syntyvyyden lasku on kiihdyttänyt keskustelua vanhemmuuden edellytysten vahvistamisesta. Silti keskustelussa ei ole juurikaan kiinnitetty huomiota nuorten äitien tarpeisiin ja elämäntilanteisiin.

Nuoret äidit elävät eri tahtiin kuin monet heidän ikätoverinsa. Usein lapsi syntyy ennen kuin äidit ovat ehtineet valmistua opinnoistaan ja vakiinnuttaa paikkansa työelämässä. Lapsen saanti varhaisessa vaiheessa elämänkulkua voi johtaa kohtuuttomaan kuormitukseen opintojen ja hoivan ristipaineessa. Tässä tekstissä pohdin, miten varhaiseen äitiyteen liittyviä haavoittuvuuksia voitaisiin huomioida oppilaitoksissa ja perheiden palveluissa. Teksti perustuu nuoria äitejä koskevaan post doc -tutkimukseeni.

 

Opintojen vaativa maailma

Nuoret äidit ovat usein tilanteessa, jossa opinnot ovat vielä kesken ja paine hankkia työkokemusta opiskelun ohella on kova. Kuormitus eri suuntiin vetävien odotusten keskellä voi kasvaa kohtuuttomaksi. Silti lastenhoidon ja opintojen yhteensovittamista tuetaan. Suomessa varsin vähän. Julkisesta varhaiskasvatuksesta ja lastenhoidon tuista huolimatta opiskelijavanhemmille tarkoitettujen etuuksien ja palveluiden määrä jää alhaiselle tasolle. Toisin on esimerkiksi naapurimaassamme Norjassa. Kuten Helsingin Sanomat viime vuonna uutisoi, Norjassa opiskelijavanhemmat ovat oikeutettuja esimerkiksi saamaan opintolainaa vastaavan summan käyttöönsä lähes vuodeksi ilman takaisinmaksuvelvoitetta. Lastenhoito on myös mahdollista järjestää edullisesti yliopiston ylläpitämässä päiväkodissa, jossa hoitoajat joustavat tarvittaessa opintojen mukaan.

Työelämässä tietyt perhesyistä tehtävät joustot, kuten oikeus jäädä hoitamaan sairasta lasta kotiin, ovat lakisääteisiä. Oppilaitoksissa perhe-elämän vaatimusten huomiointi sen sijaan vaihtelee opettajakohtaisesti. Perheellisiä opiskelijoita koskevan selvityksen mukaan erityisesti läsnäoloa vaativa opetus vaikeuttaa arjen ennakointia ja suunnittelua. Torjuva suhtautuminen vaihtoehtoisiin suoritustapoihin ja muihin perhesyistä tehtäviin joustoihin viestittää, että äitiys ja opinnot ovat toisensa poissulkevia valintoja. Alustavien tutkimustulosteni perusteella se tuottaa kipeitä riittämättömyyden ja ulkopuolisuuden tunteita erityisesti niille äideille, joille opiskelijuus on keskeinen osa identiteettiä. Asenneilmapiirin mustavalkoisuudesta kertovat myös erään haastattelemani äidin kuulemat kommentit siitä, aikooko hän ikinä valmistua vai “vain” hoitaa lastaan.

Oppilaitosten tilallisilla ratkaisuilla otetaan kantaa siihen, ovatko opiskelijoiden hoivavastuut huomioimisen arvoisia. Aiemmin tutuiltakin tuntuneista tiloista tulee ulossulkevia, jos niistä puuttuu perheystävällisyys. Kuten brittiläisiä opiskelijaäitejä tutkinut sosiologi Kristen W. Springer kollegoineen toteaa, tilavarusteluilla on myös symbolinen ulottuvuus. Ne ovat tapa viestittää, ketkä ovat ja ketkä eivät ole tervetulleita. Siten esimerkiksi lastenhoitohuoneen puuttuminen osoittaa, että tilaan ei ole suotavaa tulla vauvan kanssa. Tilaratkaisut, jotka eivät huomioi pienen lapsen kanssa liikkuvia, saavat nuoret äidit kokemaan, että he eivät kuulu kyseiseen paikkaan. Ne siis tuottavat eräänlaisen paikattomuuden kokemuksen.

Kuvassa on tulitikuista rakennettu talo, joka on sytytetty palamaan katosta.

 

Ristiriitaiset ystävyys- ja sukulaissuhteet

Erilainen elämäntilanne haurastuttaa nuorten äitien suhteita heidän lapsettomiin ikätovereihin. Äitiyteen liittyviä asioita voi olla vaikeaa jakaa ihmisille, joita ne eivät kosketa omakohtaisesti. On myös mahdollista, että lapsivapaaseen elämään tottuneet kaverit ja ystävät eivät halua olla läsnä hoiva-arjessa. Tämä korostaa myötäelävän puolison merkitystä. Siksi erityisen heikossa asemassa ovat nuoret äidit, joilla ei ole parisuhdetta tai jotka eivät saa tukea puolisoltaan. Pahimmillaan nuori äiti on kaksinkertaisesti yksin: suhteessa lapsettomiin ikätovereihin ja puolisolta saatavan tuen puuttumisen vuoksi.

Sukulaissuhteet saattavat kuitenkin tiivistyä lapsen syntymän jälkeen. Varsinkin omalta äidiltä saatu tuki ja kokemustieto osoittautuvat usein tärkeiksi. Eräs haastattelemani äiti kertoi saavansa apua ylisukupolviselta naisten ketjulta, jota yhdisti kokemus varhaisesta äitiydestä. Siihen kuuluivat äidin oma äiti ja isoäiti, jotka olivat aikanaan perheellistyneet nuorella iällä. Toisaalta varhainen äitiys voi nostaa pintaan myös sukulaissuhteiden jännitteitä ja käsittelemättä jääneitä ongelmia. Oma äiti ei välttämättä ole tuen lähde vaan osa ylisukupolvisen trauman ketjua.

 

Nuorten äitien vertaistuki 

Vaikka äidit saisivat tiivistä tukea sukulaisilta, heillä on tarve muodostaa suhteita vertaisiinsa. Nuorille äideille suunnatun vertaistoiminnan saatavuudessa on huomattavia alueellisia eroja, joten ainoa vaihtoehto voi olla tuen etsiminen verkon välityksellä. Parhaimmillaan verkkoyhteisöt antavat matalan kynnyksen mahdollisuuksia samastumiseen ja kokemustiedon saantiin. Itselle tärkeisiin teemoihin voi perehtyä turvallisesti ja anonyymisti. Etäisyys mahdollistaa myös osallistumisen ajallisen sääntelyn: yhteisössä voi olla mukana vaikka minuutin kerrallaan.

Virtuaalisella vertaistuella on kuitenkin julma puolensa. Kasvottomuus madaltaa kynnystä keskinäiseen kilvoitteluun ja ulossulkevaan kommentointiin. Arvosteleva ja tuomitseva keskusteluilmapiiri oli tuttu tutkimukseeni osallistuneille äideille, jotka kertoivat verkkoyhteisöjä koskevista pettymyksistään. Heidän kokemuksensa nostavat pintaan kysymyksen, jonka suomalaisen vertaisryhmätutkimuksen pioneeri Marianne Nylund esitti tuen kääntöpuolista jo kaksi vuosikymmentä sitten. Voiko vertaistuki vaurioittaa tuen tarvitsijoita?

 

Nuorten äitien kannattelua

Nuorena lapsen saaminen saattaa altistaa yksinäisyyden, paikattomuuden ja ulkopuolisuuden kokemuksille. Ne lievittyisivät, jos sillat vanhaan, lapsivapaaseen elämään eivät katkeaisi äidiksi tulon jälkeen. Jyrkkä kahtiajako lapsettomaan elämään ja perhe-elämään näkyy esimerkiksi nuorten käyttämissä tiloissa.Omalle identiteetille ja jaksamiselle tärkeitä asioita olisi helpompi vaalia, jos lasten kanssa voisi tulla matalalla kynnyksellä nuorille aikuisille suunnattuihin julkisiin tiloihin, kuten oppilaitoksiin. Parhaimmillaan tämä myös tekisi perhe-elämää tutuksi lapsettomille nuorille.

Poliittisessa keskustelussa esitetään säännöllisesti toiveita ensisynnyttäjien keski-iän laskusta. Niiden toteutuminen edellyttää erityisesti opintojen ja perheen yhteensovittamista koskevien kysymysten ratkomista. Nyt opiskelijaäitien asemaan liittyy paljon epäselvyyttä, mikä kuormittaa lapsiperheiden arkea. Lisäksi äitien yksinäisyys voi olla erityisen voimakasta ympäristössä, jossa muut elävät vilkasta opiskelijaelämää. Sitä voisi lievittää auttamalla opiskelijaäitejä luomaan kontakteja toisiinsa ja tarjoamalla heille kanavia vertaistukeen. Väitöstutkimuksessani osoitin, kuinka suuri merkitys vertaistuella voi olla äitien arjessa. Nuorten äitien tukemisessa sen voimaa ei vielä ole otettu täysimääräiseen käyttöön.

YTT Eija Eronen tarkastelee postdoc-tutkimuksessaan nuorten äitien kokemuksia vanhemmuudesta sekä heidän tuen tarpeitaan perhe-elämässä ja äitiydessä jaksamisessa. Tutkimusta rahoittaa Suomen Kulttuurirahasto.

Sateenkaarevat isät, näkymättömät vanhemmat?

Posted on by Esa Setälä
Lukuaika: 4 min.

Isyys on edelleen tiukasti sidottu oletukseen, jonka mukaan isä on cismies heteroperheessä. Kysymys siitä, kuka saa olla isä ja kenen isyys tunnistetaan, kytkeytyy tiiviisti lainsäädäntöön, yhteiskunnalliseen hyväksyntään ja kulttuurisiin käsityksiin perheestä.

Mitä tarkoittaa olla isä sateenkaarevassa perheessä? Voiko isä olla transsukupuolinen tai homo? Kuka saa olla isä ja kenen isyys tunnistetaan?

Sateenkaareva isyys jää usein yhteiskunnallisessa keskustelussa vaille näkyvyyttä. Väitöskirjatutkimusta varten tekemässäni haastattelussa Tuomas totesi seuraavasti:

”Usein tuntuu että se miesnäkökulma ja sateenkaari-isät [unohdetaan]. Toivonkin, että sateenkaari-isien asemaa edistetään. Tuntuisi tärkeältä, että [vanhemmuuden ja perheiden] kirjo tulisi esille: Täällä on myös sateenkaari-isiä.”

Huoli siitä, ettei sateenkaariperheiden isien ääni kuulu yhteiskunnassamme on tunnistettu myös tutkimuksessa. Sateenkaariperheiden isistä on toistaiseksi varsin vähän tutkimustietoa eikä isiä saada helposti mukaan tutkimuksiin [1].

Sateenkaarevien isien kokemuksia on kuitenkin kuultu kulttuurituotteissa. Esimerkiksi ex-kansanedustaja, näyttelijä ja tanssija Jani Toivola on puhunut isyydestä sosiaalisen median kanavillaan, kirjoissaan ja teatterin lavalla. Myös vuonna 2023 julkaistussa YLEn dokumenttisarjassa Suomi on Queer erilaiset isät ja isähahmot pääsevät ääneen. 

Kaksi viime vuonna julkaistua teosta avaavat poikkeuksellisella tavalla sateenkaarevien isien kokemuksia. Nooa Sammalkäpy kuvaa dokumenttisarjassa transmiehen matkaa isäksi ja Kaj Korkea-aho kertoo kirjassaan kumppanuusvanhemmuudesta.

 

Yksin isäksi: transmiehen matka kohti itsellistä vanhemmuutta

Dokumenttisarjassa kuvataan Sammalkävyn matkaa itselliseksi isäksi. Sammalkäpy on transmies. Hän käyttää testosteronihoitoja, jotka on laitettava tauolle raskauden käynnistämiseksi.

Transihmisille avautui vuonna 2023 voimaan astuneen translain myötä uudenlaisia tapoja lapsiperheellistyä. Uudessa laissa erotettiin juridinen ja lääketieteellinen sukupuolenkorjaus. Samalla sterilisaatiovaatimus poistettiin ja juridisen sukupuolimerkinnän vahvistaminen helpottui. Henkilölle voidaan nyt antaa hedelmöityshoitoja riippumatta oikeudellisesta sukupuolesta. Tämä edistää transihmisten mahdollisuuksia vanhemmuuteen.

Ruotsalainen sosiaalipsykologi Anna Malmquist on tutkinut transmiehiä, jotka muodostavat cismiehen kanssa lapsiperheen. Malmquistin haastattelemat synnyttäneet transmiehet, isät, ovat joutuneet tasapainoilemaan monien sukupuoleen ja perheellistymiseen liittyvien jännitteiden keskellä. Isät ovat joutuneet miettimään identiteettiään ja maskuliinisuuttaan, suhdetta kumppaniinsa ja ympäröivään yhteiskuntaan.

Dokumentissa kuvattu Sammalkävyn matka on samankaltainen kuin Malmquistin haastattelemien isien kokemukset. Sammalkävyn täytyy navigoida hormonien aiheuttamien tunnemyrskyjen ja ympäristön ennakkoluulojen keskellä. Hänen on pohdittava vaihtoehtoja ja varauduttava hedelmöityshoitojen korkeisiin kustannuksiin. Dokumentin kuvaaja on Sammalkävyn poikaystävä, joka ei jaa lapsihaavetta kumppaninsa kanssa. Tämä aiheuttaa hankauksia ja kitkaa suhteeseen.

 

Äitiä etsimässä: cishomomiesparin tarina kumppanuusvanhemmuudesta ja lapsiperheellistymisestä

Korkea-aho kuvaa kirjassaan hänen ja puolisonsa yritystä löytää henkilö, joka haluaisi äidiksi heidän lapselleen. Tietokirjan ja autofiktion välimaastoon sijoittuva kirja sai alkunsa tarpeesta herättää keskustelua vaietusta aiheesta: miespareista, jotka haaveilevat isyydestä kumppanuusvanhemmuuden kautta. Kumppanuusvanhemmuudella tarkoitetaan vanhemmuuden jakamista ilman vanhempien välistä rakkaussuhdetta. Se on sopimiseen, yhteiseen haluun ja toiveeseen perustuvaa suunnitelmallista vanhemmuutta.

Tutkimuksessa on huomattu, että sateenkaari-ihmiset joutuvat pohtimaan lapsiperheellistymistä muita enemmän ja sopimaan esimerkiksi taloudellisista vastuista ennen lapsen syntymää. Haluttu perhemuoto ja lapsen saamisen tapa vaikuttavat siihen, mistä kaikesta ja keiden kanssa prosessissa neuvotellaan. Korkea-aho kirjoittaakin, että ”vanhemmuuden idea oli niin monien mahdottomuuksien takana, etten innostunut siitä koskaan tosissani”.

Adoptointi on käytännössä mahdollista vain niille harvoille, joilla on käytössään poikkeuksellisen hyvät taloudelliset resurssit. Sijaissynnytys on Suomessa tällä hetkellä kiellettyä. Perheen ulkopuolisia tai kansainvälisiä adoptioita ei myöskään tehdä samaa sukupuolta oleville pareille juuri lainkaan [2]. Cissukupuolisten miesparien ja itsellisten cismiesten yleisin lapsiperheellistymisen muoto onkin kumppanuusvanhemmuus.

Korkea-aho toteaa kirjassaan joutuneensa ”koko ikänsä maleksimaan yhteiskunnan ja juridiikan harmaavyöhykkeellä”. Hän viittaa siihen, että homoseksuaalisuus oli rikos vuoteen 1971 ja sairaus vuoteen 1981 saakka. Vuonna 1971 voimaan tullut  kehotuskielto oli voimassa vuoteen 1999. Tasa-arvoinen avioliittolakikin astui voimaan vasta vuonna 2017. Ei siis ole ihme, että isyyys ja lapsen saaminen näyttivät 80-luvun alussa syntyneelle Korkea-aholle saavuttamattomilta, jopa kielletyiltä tavoitteilta elämässä.

Vaikka sateenkaari-ihmisten elämän sääntelyssä on siirrytty “rikoslaista kohti perhelainsäädäntöä” [3], nykyjärjestelmä asettaa edelleen perheet eriarvoiseen asemaan. Lainsäädäntöön sisältyvä ydinperheen normi tarkoittaa, että järjestelmä tukee ennen kaikkea niitä perheitä, joissa on kaksi samassa taloudessa asuvaa vanhempaa. Esimerkiksi kumppanuusvanhemmat joutuvat pohtimaan, mikä lapsen osoite on, sillä lapsella voi olla vain yksi virallinen osoite ja tämän perusteella maksetaan erilaisia tukia. On myös varmistettava, että kaikki lapseen liittyvä tieto kulkeutuu terveydenhuollosta kaikille vanhemmille.

Vanhempi ja lapsi rannalla.
Kuva: Tim Mossholder

Sateenkaareva isyys osana muuttuvaa perhekuvaa

Yksin isäksi ja Äitiä etsimässä tekevät näkyväksi isyyden ja lapsiperheellistymisen monimuotoisuutta. Ne kertovat siitä, mitä tutkimus ei aina onnistu tavoittamaan.

Sateenkaareva isyys voi toteutua monin tavoin ja monia eri reittejä pitkin. Sammalkävyn ja Korkea-ahon tarinat tarjoavat kaksi esimerkkiä. Sateenkaareva isyys ei kuitenkaan ole selviö, vaan vaatii resursseja, neuvottelua, juridista ja yhteiskunnallista kamppailua sekä tunteiden käsittelemistä tilanteissa, joihin ei aina ole valmista mallia.

Isyyden moninaisuutta käsittelevää tutkimusta tarvitaan lisää. Yhteiskunnan, vanhemmuuden ja perheiden monimuotoistuessa tutkimuksella on keskeinen rooli siinä, kenen kokemukset tulevat kuulluiksi ja ymmärretyiksi.

 

[1] Aarnio ym. 2020a; Koskela ym. 2023

[2] Moring 2020

[3] Aarnio ym. 2020b

 

Lähteet

Aarnio, Kia, Lahti, Annukka, Kerppola, Jenni, Moring, Anna (2020b) Johdanto: Moninaisia perheitä ja läheisiä sateenkaaren alla. Teoksessa Annukka Lahti, Kia Aarnio, Anna Moring, & Jenni Kerppola (toim.) Perhe- ja läheissuhteet sateenkaaren alla. Helsinki: Gaudeamus, 9–27.

Aarnio, Kia, Moring, Anna, Kerppola, Jenni, Lahti, Annukka (2020a) Lopuksi. Teoksessa Annukka Lahti, Kia Aarnio, Anna Moring, & Jenni Kerppola (toim.) Perhe- ja läheissuhteet sateenkaaren alla. Helsinki: Gaudeamus, 275–278.

Koskela, Miia, Ikonen, Riikka, Kylmä, Jari (2023) “Missä äiti on?”: Sateenkaariperheiden isien elämää – systemaattinen kirjallisuuskatsaus. Yhteiskuntapolitiikka 88 (4), 383–391.

Moring, Anna (2020) Sateenkaarevat perhe- ja läheissuhteet lainsäädännössä. Teoksessa Annukka Lahti, Kia Aarnio, Anna Moring, & Jenni Kerppola (toim.) Perhe- ja läheissuhteet sateenkaaren alla. Helsinki: Gaudeamus, 115–131.

 

1. kuva Ante Hamersmit / Unsplash

2. kuva Tim Mossholder / Unsplash

Perheellistymisen uudet haasteet – vanhemmuuden ihanteet, eriarvoisuus ja epävarma tulevaisuus

Posted on by Ella Sihvonen
Lukuaika: 4 min.

Syntyvyyden lasku herättää huolta, mutta mitä keskustelusta jää huomaamatta? Vanhemmuuden paineet, perheellistymisen haasteet ja perhekäsityksen rajat ovat esimerkkejä syntyvyyskeskustelun sokeista pisteistä, joihin harvemmin kiinnitetään huomiota. Tieteen päivien paneelissa Perheellistymisen muutos keskustelimme näistä kysymyksistä Aino Luotosen ja Riikka Homasen kanssa.

Perheellistymisen muutoksista puhutaan tänä päivänä syntyvyyden kysymyksenä. Syntyvyys on laskenut voimakkaasti Suomessa ja muissa länsimaissa, ja Tilastokeskuksen alustavien tietojen mukaan vuonna 2024 saavutettiin suomalaisen mittaushistorian matalin syntyvyys. Syitä syntyvyyden laskulle on etsitty monesta suunnasta aina kumppanin löytämisen vaikeudesta perhepolitiikkaan.

Osallistuin Tieteen päivillä paneelikeskusteluun perheellistymisen muutoksista yhdessä Aino Luotosen (Itä- Suomen yliopisto, paneelin puheenjohtaja) ja Riikka Homasen (Lapin yliopisto) kanssa. Myös me käsittelimme syntyvyyttä, mutta tyypillisimpien väestöpoliittisten aiheiden sijaan keskustelimme lapsiperheellistymiseen ja vanhemmuuteen kohdistuvista paineista ja odotuksista sekä perheellistymiseen liittyvästä epätasa-arvosta.

 

Raskas taakka vai rakkauden ja ilon lähde?

Väitöstutkimuksessani tarkastelin vanhemmuutta tukevia hankkeita, niiden tavoitteita ja niissä käytettyä puhetapaa vanhemmuudesta. 2000-luvun alkupuolella julkisessa keskustelussa ja julkisin varoin rahoitetuissa hankkeissa omaksuttiin erityinen puhetapa vanhemmuuden katoamisesta, joka yhdistyi angloamerikkalaisesta maailmasta lainattuun ajatukseen vanhemmuuden deterministisyydestä.

Vanhemmuuden deterministisyydellä tarkoitetaan ajattelutapaa, jonka mukaan vanhempien valinnat ja kasvatustyyli määrittävät lasten kehitystä ja tulevaisuuden mahdollisuuksia. Ratkaisuna tarjottiin refleksiivistä toimijuutta, eli ajatusta siitä, että vanhempien tulee tietoisesti tarkastella, arvioida ja jatkuvasti kehittää omaa vanhemmuuttaan ja vuorovaikutusta lapsen kanssa. Tämä liittyy myös intensiivisen vanhemmuuden ihanteeseen, jossa vanhemmuus nähdään vahvaa sitoutumista vaativana tehtävänä, joka edellyttää vanhemmilta monenlaisia voimavaroja.

Väitöskirjani loppupäätelmissä pohdin, ettei ehkä ole kovin yllättävää, miksei nuorempi sukupolvi ole erityisen innokas hankkimaan lapsia. Vanhemmuuteen kohdistuvat odotukset ja niitä välittävät kuvastot kun tekevät siitä ensisijaisesti raskaan, vaativan ja kuormittavan tehtävän, jossa pienilläkin valinnoilla nähdään olevan kauaskantoisia seurauksia lapsen tulevaisuudelle: rakkauden ja ilon sijaan vanhemmuus näyttää raskaalta taakalta.

Keskustelumme paneelissa ei kuitenkaan pysähtynyt tähän teemaan. Toinen teema, joka usein unohtuu, on kysymys perheellistymisen eriarvoisuudesta. Kenen syntyvyydestä oikeastaan ollaan huolissaan?

Kuvassa tyttö laskee kelkalla mäkeä ja kirkuu ilosta!
Kuva: Pixabay

Kenellä on oikeus perheeseen?

Riikka Homanen on tutkinut monia syntyvyyteen kytkeytyviä aiheita kuten neuvolajärjestelmää ja vanhemmuuden rakentumista institutionaalisissa kohtaamisissa. Vaikka suomalainen perhepolitiikka ei enää perustu eugenistisiin ajatuksiin, käytännöissä on yhä eriarvoistavia rakenteita – mukaan lukien sukupuolitetut rakenteet – jotka suosivat tiettyjä ryhmiä. Esimerkiksi yhteiskunnallisessa keskustelussa ollaan yhtä aikaa huolissaan syntyvyyden laskusta ja toisaalta joidenkin etnisten väestöryhmien korkeista lapsiluvuista, erityisesti äitien työssäkäynnin kannalta.

Homanen nosti keskustelussa esiin myös lisääntymisterveydenhuollon ja teknologian kehityksen. Nämä ovat jo muuttaneet ja tulevat hänen mukaansa tulevaisuudessa muuttamaan vielä entistä radikaalimmin käsitystä lisääntymisestä ja vanhemmuudesta. Eettisten haasteiden lisäksi lisääntymisterveydenhuoltoon liittyy syrjiviä käytäntöjä. Esimerkiksi sateenkaariperheille ja itsellisille naisille ei myönnetä Kela-korvausta hedelmöityshoitoihin, sillä korvaus kattaa hoidot ainoastaan silloin, kun lapsettomuus johtuu sairaudesta. Tämä rajaus asettaa osan perheistä eriarvoiseen asemaan suhteessa kahden heterovanhemman perheisiin.

Samaan aikaan perheellistymistä toivotaan erityisesti valkoisilta, keskiluokkaisilta heteropariskunnilta, joihin myös vallitsevat vanhemmuuden ihanteet, kuten intensiivinen vanhemmuus, istuvat hyvin. Tällainen vanhemmuuden ihanne korostaa vahvaa sitoutumista lapseen ja vaatii vanhemmilta merkittäviä taloudellisia, ajallisia ja emotionaalisia resursseja.

Aino Luotonen on tutkinut sitä, keitä perheeseen kuuluu, ja nosti paneelissa esiin myös, ettei perhe tarkoita vain lapsiperhettä eikä perheellistyminen vain lasten saamista. Tämä näkökulma laajentaa keskustelua siitä, kenellä on oikeus perheeseen ja millaisissa muodoissa perheellistyminen voi tapahtua.

Kuvassa on lumeen piirrettu sydän <3
Kuva: Pixabay

Tulevaisuus huolestuttaa nuoria aikuisia

Vanhemmuuden ihanteet ja niihin liittyvät vaatimukset ovatkin vahvasti keskiluokkaisia. Esimerkiksi intensiivisen vanhemmuuden ihanne edellyttää vanhemmilta huomattavaa panostusta ja voi tuntua nuorista aikuisista raskaalta velvoitteelta.

Luotonen ja hänen kollegansa ovat haastatelleet tutkimuksessaan nuoria aikuisia, jotka tunnistavat nämä paineet ja kokevat niiden vaikuttavan perheellistymispäätöksiinsä. Lisäksi monet nuoret aikuiset ovat huolissaan tulevaisuudesta – poliittinen epävakaus, ympäristökriisi ja taloudellinen epävarmuus saavat heidät epäröimään lasten hankintaa.

Perheellistymisiässä olevat sukupolvet näyttävät sisäistäneen vanhemmuuden deterministisyyden. Tähän liittyy odotus tai pakko alituisesti reflektoida, pohtia ja tarkkailla vanhemman toiminnan vaikutusta lapseen, mikä saattaa osaltaan johtaa lapsenhankinnan lykkäämiseen.

Kirjoittaessani väitöstilaisuuden lectio praecursoria luin sattumalta lehtiartikkelin, jossa nuori intellektuelli pohti futuristisesta näkökulmasta tulevaisuutta ja sen haasteita. Yksi hänen radikaaleista ideoistaan oli ajatus, että vanhemmaksi tulisi päästä vain suorittamalla koe, joka osoittaa riittävän vanhemmuuden osaamisen. Tämä ajatus ei ainoastaan toista vanhemmuuteen kohdistuvaa huolta, vaan myös osoittaa, kuinka syvälle juurtuneita nämä odotukset ovat – jopa siinä määrin, että ne näyttäytyvät hallittavissa olevana taitona, jota voidaan mitata ja testata.

Kuvassa aikuinen laskettelee pienten lasten kanssa haastavissa olosuhteissa kohti sumua ja tuntematonta.
Kuva: Pixabay

Epilogi

Tieteen päivien paneelissa keskityimme perheellistymisen kysymyksiin, emme pohtineet ratkaisuja alhaiseen syntyvyyteen, vaikka ne monia tahoja ymmärrettävästi kiinnostavatkin. Noin vuosi sitten keskustelin korealaisista tutkijoista ja virkahenkilöistä koostuvan ryhmän kanssa Kelan tutkimusyksikössä – keskustelu oli erityisen ajatuksia herättävä. Esittelin vierailijoille suomalaista sosiaaliturvajärjestelmää ja perhe-etuuksia. Etelä-Koreassa perheiden tukeminen sosiaaliturvajärjestelmän avulla on vähäistä, ja syntyvyys on ollut pitkään maailman alhaisimpia: vuonna 2023 kokonaishedelmällisyysluku oli 0,72. Vierailijat kuuntelivat esitystäni kiinnostuneina, mutta jäivät ihmettelemään, miksi Suomessakin syntyvyys on niin matala, vaikka perheellistyminen on otettu laajasti huomioon sosiaaliturvaetuuksissa.

Tämä kertoo ilmiön globaalista luonteesta – ainakin läntisissä teollisuusmaissa – ja osoittaa, että perheellistymisen muutokset ovat jaettu ilmiö monissa maissa. Samalla se korostaa, kuinka vaikeaa perheellistymiseen vaikuttaminen poliittisilla toimilla on. Ilmiö on moniulotteinen ja elää omaa elämäänsä yhteiskunnallisista tukijärjestelmistä huolimatta.

Tieteen päivät on kaikille tieteestä kiinnostuneille suunnattu tapahtuma, jossa eri alojen tutkijat kertovat tutkimuksistaan ja keskustelevat yleisön kanssa. Perheellistymisen muutos -paneelikeskustelu järjestettiin 9.1.2025 Helsingissä.  

 

Millaisista perheistä 2020-luvun nuoret aikuiset unelmoivat?

Posted on by Aino Luotonen
Lukuaika: 3 min.

Perheessä elämisen tavat ovat monenlaisia, vaikka ydinperheen ihanne on edelleen vahva. Mutta millaista perhe-elämää nuoret aikuiset Euroopan eri kolkissa toivovat? Sosiologian professori Anna-Maija Castrén johtaa tutkimushanketta, jossa tutkitaan nuorten aikuisten läheissuhteita ja perheellistymistä koskevia suunnitelmia.

Kysyimme Anna-Maijalta neljä kysymystä hänen tutkimushankkeestaan.

1. Johdat Itä-Suomen yliopistossa tutkimushanketta Läheisyys, kumppanuus ja perheellistyminen Suomessa, Portugalissa ja Skotlannissa: läheissuhteiden verkostot globaalissa tulevaisuudessa. Mitä tutkitte?

Tutkimme 25–40-vuotiaiden aikuisten perheellistymiseen ja läheissuhteisiin liittyviä suunnitelmia kolmessa maassa. Laadullisessa tutkimuksessa selvitetään yhtäältä sitä, millaisia odotuksia nuoriin aikuisiin kohdistuu, ja toisaalta, miten heidän omat tulevaisuudensuunnitelmansa ja toiveensa muotoutuvat näiden odotusten ja yhteiskunnan tarjoaman tuen puitteissa.

Suomessa, Portugalissa ja Skotlannissa yhteiskunta tukee perheitä ja perheellistymistä eri tavoin. Myös perhettä koskevat kulttuuriset käsitykset eroavat jonkin verran. On siis kiinnostavaa selvittää, mikä nuorten aikuisten suunnitelmissa on yhteistä ja mikä erilaista tässä ajassa, jota leimaavat monet ylikansalliset tai globaalit huolet ja ongelmat kuten esimerkiksi ilmastonmuutos. 

Haastattelemme Helsingin, Edinburghin ja Lissabonin metropolialueilla asuvia nuoria aikuisia, jotka ovat lapsettomia mutta joilla on kumppani (tai useampia kumppaneita).

Hankkeen tutkijat työskentelevät Itä-Suomen yliopistossa, Edinburghin yliopistossa ja Lissabonin yliopistossa. Tutkimusta rahoittaa Koneen Säätiö.

 

2. Miksi tutkimusaihe on ajankohtainen?

Ihmiset elävät valtavan monenlaisissa perheissä, mutta lainsäädäntö nojaa edelleen pitkälti ajatukseen ydinperheestä, jonka muodostavat äiti, isä ja heidän biologiset lapsensa. Myös suomalaisten käsitykset perheestä heijastelevat edelleen ihannetta ydinperheestä.

Todellisuudessa suomalaiseen yhteiskuntaan mahtuu niin yksinhuoltajaperheitä, vuoroviikkovanhempien perheitä, sateenkaariperheitä, kumppanuusvanhempien perheitä ja adoptioperheitä. Perheitä, joiden vanhemmat ovat muuttaneet Suomeen muualta, ja perheitä, joihin on sijoitettu lapsi, tai joiden lapsi on sijoitettu kodin ulkopuolelle. On myös neliapilaperheitä, joissa on enemmän kuin kaksi tosiasiallista vanhempaa.

Perhesuhteet eivät siis määrity kotitalouden rajojen perusteella. Tämä nousee erityisen hyvin esiin yksin asuvien kohdalla. Tilastokeskuksen mukaan Suomessa oli 1,3 miljoonaa yksinasuvaa vuonna 2022. Heistä 55% oli alle 60-vuotiaita. Yksin asuvien kohdalla kyse on siis suuresta joukosta ihmisiä, joilla on erilaisia perhe- ja läheissuhteita. Näitä suhteita vain ei asumiseen perustuvissa tilastoissa tavoiteta helposti.

Anna-Maija Castrén. Kuva: Raija Törrönen, Itä-Suomen yliopisto.

Tutkimuksemme kohderyhmä, 25–40-vuotiaat aikuiset, ovat oman elämänsä aikana nähneet valtavan muutoksen perhe-elämässä. Olemme kiinnostuneita siitä, millaisia parisuhteita ja perheitä he itse toivovat. Haluavatko he elää monogaamisessa vai avoimessa parisuhteessa, yhdessä puolison kanssa vai eri kotitalouksissa? Haluavatko he lapsia?

Nuoret aikuiset suunnittelevat tulevaisuuttaan monien yhteiskunnallisten ja globaalien kriisien varjossa. Ilmastokriisi, koronapandemia ja Venäjän hyökkäys Ukrainaan ovat viime vuosina kyseenalaistaneet eurooppalaisten yhteiskuntien vakaan kehityksen. Työelämä on hektistä ja vaativaa, ja prekaarit työsuhteet yleisiä.

Olemmekin kiinnostuneita myös siitä, miten yhteiskunnalliset kriisit nousevat esiin ihmisten tulevaisuutta koskevissa suunnitelmissa ja niitä rajoittavissa epävarmuuden kokemuksissa.

 

3. Mikä sinua henkilökohtaisesti eniten innostaa tai kiinnostaa tässä tutkimusaiheessa? 

Olen tutkijana ollut jo melko pitkään kiinnostunut siitä, millaisissa perheissä ihmiset elävät ja miten he perheen ymmärtävät. Läheiset suhteet ovat tärkeitä ihan kaikille, mutta tällaisia läheisiä suhteita ja jopa perhesuhteiksi miellettyjä sidoksia on myös muiden kuin parisuhdekumppanien tai lasten ja vanhempien välillä.

Nyt perheellistymisiässä olevat suomalaiset ovat eläneet aiempia sukupolvia useammin jossakin muussa kuin kahden eri sukupuolta olevan vanhemman ydinperheessä. Kuitenkin yhteiskunnallisessa keskustelussa perheellistymisestä puhutaan lähinnä vain lapsiperheellistymisen näkökulmasta.

Tässä on minusta ilmeinen ristiriita. Pahoin pelkään, että perheellistymistä tukevat ponnistelut menevät hukkaan, mikäli ne perustuvat ajastaan jälkeen jääneisiin luuloihin tutkitun tiedon sijaan.

 

4. Millaisen viestin lähetät syntyvyyden laskusta huolestuneille päättäjille?

Kun ihmiset pohtivat sitä, haluavatko he lapsia, ei heillä ole päällimmäisenä mielessään kestävyysvaje. Perheen perustamista pohdittaessa tapetilla ei ole Suomen kansainvälinen kilpailukyky tai yhteiskunnan synnytystalkoot vaan henkilökohtaiset näkemykset hyvästä elämästä sekä siitä, miten lapsi siihen sopii.

Perheellistymistä pohtivien on voitava luottaa yhteiskuntaan ja sen tukeen. Mikäli näin ei ole, perheellistyminen voi tuntua riskialttiilta.

Jos halutaan tukea perheen perustamista ja lasten saamista, on vahvistettava luottamusta siihen, että yhteiskunta tarvittaessa tukee perhettä, oli se sitten muodoltaan tai kokoonpanoltaan millainen tahansa. Tämän luottamuksen vahvistamiseksi päättäjillä on valta ja vastuu toimia.

 

Kuva: Pixabay

Miksi äitiys kaduttaa?

Posted on by Annukka Lahti
Lukuaika: 4 min.

Äitiyden odotetaan tekevän onnelliseksi, mutta kokemus voikin olla erilainen: liian painavaa vastuuta, musertavaa syyllisyyttä ja totaalista yksinjäämistä. Hyvän äitiyden ja yksinpärjäämisen ihanteet tekevät avun pyytämisestä ja saamisesta haasteellista.

Perheellistymiseen liitetään monenlaisia odotuksia siitä, miten oma perhe tekee onnelliseksi. Monet äitiyttä pohtivat suunnittelevat myös jakavansa vanhemmuuden vastuut puolison kanssa tasavertaisesti ja arvioivat saavansa tukea ja apua läheisiltään. Silloin kun lisäapua tarvitaan, ovat hyvinvointivaltion palvelut ja turvaverkot olemassa.

Mutta entä jos nämä odotukset onnellisuudesta, tasavertaisesta työnjaosta ja turvaverkkojen toimivuudesta eivät täytykään? Joillekin äideille pettymykset ovat niin karvaita, että he huomaavat katuvansa äitiyttä ja perheen perustamista.

Tässä tekstissä analysoimme odotusten ja kokemusten välisestä ristiriidasta kumpuavia äitiyden katumuksen tunteita. Teksti perustuu vanhemmuuden katumuksen kokemuksia kartoittavaan kirjoitusaineistoon, joka on kerätty yhteistyössä Helsingin Sanomien kanssa vuonna 2019. Aineistonkeruuseen osallistui yli 149 vanhempaa, joista 128 oli naisia.

Aineistonkeruuseen osallistui hieman yllättäen myös vanhempia, jotka eivät tunteneet katumusta, vaan halusivat kertoa kokemuksistaan vanhempia. Kuten eräs vastaaja totesi, “en varsinaisesti kadu, mutta mietin voisivatko asiat olla toisin”. Näiden vastaajien kokemukset olemme rajanneet aineiston ulkopuolelle. Näin analyysissa mukana ovat vain niiden äitien vastaukset, jotka ovat selkeästi ilmaisseet katuvansa äitiyttä. Vastaajista suurin osa oli korkeakoulutettuja, parisuhteessa olevia pienten lasten äitejä.

 

Odotusten ja kokemusten välinen ristiriita

Feministiteoreetikko Sara Ahmedin mukaan heteroseksuaalisen parisuhteen varaan rakentuva ydinperhe on voimakas onnellisuusobjekti, johon latautuu runsaasti odotuksia perheen onnelliseksi tekevästä voimasta. Perheeseen liitetyt odotukset onnellisuudesta voivat myös tehdä toisenlaisten tulevaisuuksien kuvittelemisen vaikeaksi. Olemme tottuneet ajattelemaan, että lapsettomuuteen saattaa liittyä katumusta siitä, ettei lapsia tullut hankittua, mutta lapsia ja äitiyttä ei voi katua.

Tämä perheeseen ja lapsiin liittyvä onnellisuusodotus näkyi aineistossa selvästi. Samaan aikaan lapsetonta elämää oli vaikea kuvitella onnelliseksi. Yksi toistuvista teemoista oli kuitenkin naisten äitiyteen ja perheeseen liittämien odotusten ja kokemusten välinen ristiriita. Kuten eräs vastaaja kirjoitti:

Olin aina ajatellut, että perheellisillä on kivempaa. Olen ainoa lapsi, joka asui äitinsä kanssa, ja minusta se oli huono kasvuympäristö, olisin halunnut kasvaa perheessä. Jotenkin ajattelin myös, että lapsettomien aikuisten elämän näytti täyttävän työ tai yksinäisyys ja että se on tylsää. 

Äidit kuvasivat katumuksen tunteidensa liittyvän siihen, miten äitiys ei tehnytkään heitä onnelliseksi. Sen sijaan äitiys onkin tuonut mukanaan negatiivisiksi ja vaikeiksi koettuja tunteita, kuten syyllisyyttä, riittämättömyyttä ja uupumusta. Hyvin yleisiä olivat myös kuvaukset oman ajan, tilan ja vapauden kaipuusta:

Olen akateeminen, nähnyt maailmaa ja lisäksi ammatiltani opettaja, mutta silti en tajunnut etukäteen miten intensiivistä vanhemmuus on. Kaikki puitteet ovat kunnossa ja rahahuoliakaan ei ole, mutta jatkuva riittämättömyyden tunne jäytää. Omaa aikaa ei ole ikinä, eikä edes tilaa ajatella. Vakuuttelen itselleni päivittäin, että olisin katunut tosi paljon jos en olisi tehnyt lasta ja olisin jäänyt elämässä paljosta paitsi ja kuollut yksin, mutta silti kaipaan omaa aikaa ja tilaa ja sitä että maailma olisi vielä avoin.

Kuten Orna Donath on omassa äitiyden katumusta koskevassa uraa uurtavassa tutkimuksessaan tuonut esiin, katuvien äitien kokemukset eivät sinänsä ole poikkeuksellisia. Esimerkiksi oman ajan ja tilan puute sekä ajoittaiset syyllisyyden ja pettymyksen tunteet ovat monille äideille osa äitiydessä koettuja tunteita ja ristiriitoja. Poikkeuksellista on kuitenkin se, millaisiin johtopäätöksiin katuvat äidit omien kokemustensa pohjalta tulevat, sillä he kokevat äitiyden lopulta ottavan enemmän kuin antavan. He eivät ryhtyisi äidiksi, jos tietäisivät sen mukanaan tuomat vaikeat tunteet ja vastuut.

 

Äitien yksinäinen vastuu

Vanhemmaksi tulevilla on odotuksia vanhemmuuden vastuiden jakautumisesta puolisoiden kesken. Vaikka isien osallistuminen lastenhoitoon ja kotitöihin on lisääntynyt viime vuosikymmeninä, perheiden sisäiset hoivavastuut voivat olla edelleen vahvasti sukupuolittuneita. Ristiriitoja syntyy, kun odotukset jaetusta vanhemmuudesta törmäävät arjessa elettyyn epätasa-arvoon. Odotusten ja kokemusten välinen ristiriita saattoi olla niin voimakas, että se ilmeni katumuksen tunteina:

Isä ei osallistunutkaan lapsiperhearkeen ja jäin yksin. Se tuli suurena yllätyksenä ja aiheutti vihan tunteita siitä kuinka suuri vastuu jäi yksin minulle ja hän pystyi ikään kuin perääntymään. Jos hän ei hoida, minun on pakko. Jos olisin tämän tiennyt lapsia ei todellakaan olisi tullut. 

Lasten syntymään liittyy odotuksia myös sukulaisten ja läheisten osallistumisesta lasten hoivaan ja lapsiperhearkeen. Suomessa neljä viidestä isovanhemmasta osallistuukin lastenlastensa hoitamiseen. Noin puolet vanhemmista saa lastenhoitoon apua myös sisaruksiltaan, ja noin joka kolmas ystäviltään. Osa katuvista äideistä koki totaalista, laajempaan sosiaaliseen ympäristöön liittyvää yksinjäämistä hoivavastuun kanssa:

Myös yllättävän syvää katkeruutta lähipiiriä kohtaan koska olemme jääneet lähes täysin tukiverkoitta (oma äiti on kuollut mutta muuten isovanhempia kyllä olisi ja kummeja mutta he eivät tajua auttaa).

 

Muutoksen mahdollisuudet?

Osa vastaajista pohti ratkaisuja katumuksen tunteita aiheuttaviin vaikeuksiin, kuten vastuun kasautumiseen äidin harteille ja uupumukseen. He pohtivat, miten voisivat saada kaivattua väljyyttä arkeen ja tehdä siitä itselleen elettävämpää. Samalla he kuvasivat kuitenkin myös tunteita ja ihanteita, jotka muodostivat esteitä muutosten tekemiselle:

Yritän löytää ratkaisuja uupumukseen ja harkitsen koko ajan perheneuvolaan soittamista, lastenhoitopalvelua ja siivoojan palkkaamista, mutta toistaiseksi huono omatunto läsnäolon vähenemisestä estää tekemästä oikeita muutoksia.

Vastaajan pohdinnan voi nähdä kertovan lapsen tarpeiden asettamisesta etusijalle ja hyvän äitiyden kulttuurisista ihanteista, jotka korostavat äidin läsnäolon merkitystä lapsen hyvinvoinnille. Siten syyllisyyden tunteet ja hyvän äitiyden ihanteet toimivat muutosta estävinä tekijöinä.

Katumuksen tunteiden vuoksi muutoksia elämässään tehneet vastaajat kuvasivat näitä muutoksia lyhyesti ja toteavasti: “muutin pois perheen luota” ja “erosin, muutin”. Pidemmissä kuvauksissa tuotiin esille sitä, miten äitien oli vaikea neuvotella enemmän tilaa itselleen ydinperhe-arjessa. Tällöin ratkaisuna saatettiin nähdä ero lapsen toisesta vanhemmasta ja lasten vuoroasuminen, joka oli mahdollistanut joillekin äideille enemmän omaa aikaa ja tilaa:

Erosin lasten isästä vaikka tiesin sen vaikuttavan lapsiin jollain tasolla. Se oli ainut keino millä sain omaa elämääni edes hieman takaisin kun lapset on isällään.

 

Tabun rikkojat

Äitiys voi siis kaduttaa, kun perhe-elämä ei täytä äitiyteen ja ydinperhe-elämään ladattuja odotuksia onnellisuudesta ja hoivan tasa-arvoisesta jakautumisesta. Äitiyden katumus on kuitenkin pitkään pysynyt piilossa, osin koska äitiyden negatiivisista puolista julkisesti puhuviin naisiin suhtaudutaan vaihtelevasti, jopa vihamielisesti.

Äitiyden katumusta saatetaan myös pitää merkkinä mielenterveyden ongelmista, tai jopa leimata katuva äiti lapsia vihaavaksi hirviöksi. Siitä huolimatta naiset ovat alkaneet puhua katumuksesta, anonyymeilla keskustelupalstoilla, osallistumalla tutkimuksiin tai jopa julkisesti.

Osa äideistä haluaa rikkoa katumusta ympäröivän hiljaisuuden ja lisätä ymmärrystä äitien tunteiden moninaisuudesta. Tutkimusta katumuksen kokemuksen moninaisista psykologisista, sosiaalisista ja yhteiskunnallisista juurista tarvitaan.

 

Lähde

(1) Mustosmäki, Armi & Sihto, Tiina (2023). Äitiyden katumus. Teoksessa Tiina Sihto & Paula Vasara (toim.) Hoivan pimeä puoli. Helsinki: Gaudeamus.

 

Kirjoittajat

Armi Mustosmäki (YTT) toimii akatemiatutkijana Itä-Suomen yliopistossa yhteiskuntatieteiden laitoksella. Hän on tutkinut äitien negatiivisia, kiellettyjä tunteita ja niistä käytyä (julkista) keskustelua sekä pohjoismaista mallia ja työelämän muutosta.

Tiina Sihto (YTT) toimii tutkijatohtorina Helsingin yliopistossa SustAgeable-hankkeessa sekä jäsenenä Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikössä. Sihdon tutkimuksellinen kiinnostuksensa kohdistuu erityisesti hoivan kysymyksiin. Hän on toinen teoksen Hoivan pimeä puoli toimittajista.

Mitä itsellisten äitien lapsiperheistä tiedetään?

Posted on by Kitti Suoranta
Lukuaika: 5 min.

Itsellisten äitien lapsiperheiden määrä kasvaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Perheisiin liittyvä tieto on edelleen pistemäistä ja epävarmaa.

 

Jos saisin esittää hyvälle haltijalle kolme väitöskirjani aiheeseen liittyvää tiedollista toivetta, yksi niistä olisi tämä: anna minulle varma tieto siitä, miten paljon Suomessa on itsellisiä äitejä.

Viimeistelen parhaillaan perhesosiologian väitöstutkimusta, jota varten olen kartoittanut, millaista tietoa tästä ryhmästä on Suomessa saatavilla. Itsellisillä äideillä tarkoitan naisia, jotka ovat toteuttaneet lapsitoiveensa lahjasolujen avulla tai siten, että lapsen biologinen isä on ollut mukana vain raskauden alulle saamisessa.

Hyvältä haltijalta haluaisin myös kysyä, kuinka moni näin lapsiperheellistyneistä naisista Suomessa vastaa ainoana aikuisena lapsen elämään ja arkeen liittyvistä kuluista ja hoivasta – huolimatta siitä, onko naisen elämässä mukana parisuhdekumppania vai ei.

Hups, siinä meni jo kaksi toivetta. Avataanpa tarkemmin näiden kahden toiveen taustaa, ja palataan kolmanteen myöhemmin.

 

Itsellinen äitiys normalisoituu, mutta tutkimustietoa on niukasti

Vaikka itsellisistä äideistä kirjoitetaan lehdissä harva se päivä, ja he ovat tehneet omia polkujaan näkyväksi esimerkiksi podcast-sarjassa ja yleistajuisessa tietokirjassa, akateemista tutkimusta heistä ei ole Suomessa juurikaan julkaistu.

Itsellisen naisen ja äidin käsitteet ilmaantuivat suomenkieliseen puheenparteen avustetun lisääntymisen sääntelystä käydyn keskustelun yhteydessä vuosituhannen taitteeessa. Englanninkielinen käsite single mother by choice (SMC) sai alkunsa Yhdysvalloissa 1980-luvulla itsellisten äitien vertaistoiminnassa ja kansalaisaktivismissa, ja sitä on käytetty yleisesti myös anglo-amerikkalaisessa tutkimuksessa [1]. Iso-Britanniassa, samoin kuin Tanskassa ja Ruotsissa, käytetään myös sooloäidin (solo mother, solomor) käsitettä.

Vapaasti saatavilla oleva määrällinen tieto itsellisistä äideistä ja heidän lapsiperheistään on luonteeltaan hyvin fragmentaarista.

En varmasti ole ensimmäinen yhteiskuntatieteilijä, joka hiljaa kiroaa mielessään sitä, ettei kiinnostavasta  ja monimutkaisesta sosiaalisesta ilmiöstä saa helposti kauniita kuvaajia. Mutta jos numeroiden perässä juoksee riittävän pitkään, tarttuu haaviin väistämättä joitain havaintoja.

 

Kolme yritystä hahmottaa itsellisten äitien määrää

Selvitimme Avioliittoperheen tuolla puolen -hankkeessa helsinkiläisnaisten lapsiperheellistymisen polkuja silloin, kun nainen ei ole avioliitossa lapsen biologisen isän kanssa. Tähän perusjoukkoon kuuluu muitakin kuin itsellisiä äitejä, esimerkiksi niitä, jotka ovat saaneet lapsen heteroavoliitossa tai samaa sukupuolta olevan kumppanin kanssa. Osa äideistä taas asuu syystä tai toisesta eri kotitaloudessa lapsen toisen, juridisesti vahvistetun vanhemman kanssa.

Hankkeessa olemme usein kuvanneet yksin lapsen saaneiden naisten lukumäärää viittaamalla THL:n koostamaan Perinataalitilastoon, joka perustuu suoraan synnyttäjiltä synnytyssairaaloissa kerättyyn tietoon. Vuodesta 2018 lähtien synnytyslaitosten tiedonkeruussa on THL:n mukaan tapahtunut muutoksia, minkä johdosta tätä tuoreempaa tietoa tästä synnyttäjien osuudesta ole saatavilla.

Perinataalitilaston perusteella vuonna 2017 Suomessa noin yhdeksän prosenttia (4 500) kaikista vauvoista syntyi naisille, jotka asuivat yksin ja joiden parisuhdestatuksesta ei ollut tietoa. Näistä naisista vain pieni osa lienee hankkinut lapsen lähtökohtaisesti ilman toista elatusvelvollista vanhempaa. Lukujen taustalta löytynee lisäksi kumppanuusvanhemmuusjärjestelyitä, apilaperheitä sekä erilaisia raksi ruutuun -määritelmiä pakenevia suhdemuodostelmia, joissa lapsi on saanut alkunsa.

Itsellisten äitien lukumäärää voi lähestyä myös tarkastelemalla hedelmöityshoitotilastoja sekä erityissairaanhoidon lahjasoluhoitolähetteitä. THL:n mukaan sellaisten synnytysten määrä, jossa synnyttäjä on siviilisäädyltään naimaton ja raskaus on saanut alkunsa hedelmöityshoidoilla, on kymmenessä vuodessa lähes kaksinkertaistunut. Vuonna 2011 tällaisia syntymiä tilastoitiin koko Suomessa yhteensä 169, ja vuonna 2021 näiden synnytysten määrä oli 318.

Huomionarvoista on, että näiden synnytysten määrä on lisääntynyt huolimatta siitä, että itselliset naiset ja naisparit joutuivat vuoteen 2019 saakka hakemaan hedelmöityshoitoja yksityisiltä klinikoilta, siis rahoittamaan hoidot itse.

Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirissä hedelmöityshoidot avattiin itsellisille naisilla ja naispareille vuoden 2019 lopulla. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että lahjasiittiöhoitoja alettiin ensimmäistä kertaa tarjota julkisella puolella. HUS:n Lisääntymislääketieteen yksikössä oli tehty vuoden 2022 loppuun mennessä kaikkiaan lähes 450 lahjasiittiöhoitoa. Itsellisten naisten osuus lahjasiittiöhoidoista on vaihdellut 60–70 prosentin välillä. Itsellisten naisten hyväksyttyjä lähetteitä lahjasoluhoitoihin oli vuoden 2022 loppuun mennessä noin 350. (2.) Osa itselliseksi luokitelluista naisista saattaa suunnitella lasta kumppanuusvanhemman kanssa tai osana kolmiapilaperhettä, mutta määrällistä tietoa tällaisista valinnoista ei toistaiseksi kerry mihinkään.

Kela myöntää elatustukea perheille, joissa on vain yksi elatusvelvollinen huoltaja.  Itsellisen äidin lapsiperheessä äiti on lapsen tai lasten ainoa elatusvelvollinen huoltaja, riippumatta siitä, mitä keinoja raskauden alkuun saattamiseksi on käytetty.  Kolmas ja edellistä inklusiivisempi lähestymistapa itsellisten äitien lukumäärän tavoittamiseen onkin tarkastella elatustukea saavien huoltajien ja lasten kokonaismäärää.

Kelan tilastojen mukaan alle 18-vuotiaita, elatustukea saavia lapsia oli koko Suomessa vuonna 2021 yhteensä 12 750, mikä on 1300 lasta enemmän kuin vuonna 2009 [3]. Laki ja perheiden monimuotoisuus -raportin mukaan Suomessa oli vuoden 2021 lopussa yhteensä 20 365 5–17-vuotiasta lasta, joiden toista vanhempaa ei ollut vahvistettu.

Tilastokeskuksen mukaan sellaisia lapsia, joilla ei ole toista juridista vanhempaa, on siis lähes tuplasti enemmän kuin sellaisia lapsia, joista Kelan tilaston mukaan maksetaan elatustukea. Ero luvuissa voi liittyä esimerkiksi siihen, että kaikki Kelan elatustukeen oikeutetut eivät ole sitä hakeneet, mutta on hankala sanoa, voisiko ero selittyä tällä kokonaan.

Tutkimustani varten haastatelluista äideistä osa ei ollut koskaan kuullutkaan elatustuesta. Joukossa oli myös niitä, jotka eivät yksinkertaisesti halunneet viedä lapsen isyyteen liittyviä yksityiskohtia missään muodossa viranomaisten pöydälle.

 

Suomalainen järjestelmä ei tunnista itsellisen äidin lapsiperhettä

Syntyvyyden lasku huolestuttaa poliittisia päättäjiä. Olisiko nyt syytä kiinnostua niistä ryhmistä, kuten itsellisistä äideistä, joiden kohdalla syntyvyys tällä hetkellä nousee?

Itsellisen äidin lapsiperheistä saatavilla oleva tieto ja sen luonne kertovat, että kyseessä on ilmiö, jota ei suomalaisessa yhteiskunnassa ei riittävästi tunnisteta. Tällöin on vaarana, että pimentoon jäävät myös tähän väestöryhmään kuuluvien mahdolliset tarpeet.

Tutkimuksessani olen valinnut kutsua itsellisen äidin lapsiperheiksi kahdenlaisia perheitä: niitä, joissa lapsen syntymään johtanut raskaus on saanut alkunsa lahjasoluhoidoilla, sekä niitä, joissa raskaus on alkanut satunnaisen seksikontaktin seurauksena. (Perustelen tämän valinnan tarkemmin vertaisarviossa olevassa tutkimusartikkelissani [4])  Jokainen haastattelemani nainen oli haastatteluhetkellä tilanteessa, jossa vastasi yksin lapsen hoivajärjestelyistä ja elatuksesta.

Tutkimuksen yhteydessä tekemieni valintojen ja rajausten valossa ymmärrän, että uusien luokitusten luominen koko väestöä koskevan perhetilastoinnin pohjaksi ei liene aivan yksinkertaista.

Itsellisen äidin lapsiperhe on kuitenkin olemassa oleva sosiaalinen tosiasia, jonka nykyistä laajempi huomioiminen olisi suotavaa esimerkiksi perheisiin liittyvissä laajemmissa tilastokatsauksissa. Mallia perheellisen väestön tilastointiin voisi hakea esimerkiksi Tanskasta, jossa lapsiperheiden väestöosuuksia kuvaavassa taulukossa on eritelty yhteensä 37 erilaista lapsiperhemuotoa.

Kuvakaappaus Tanskan tilastokeskuksen julkaisusta Børn og deres familier 2018, sivu 33.

Kuten Helsingin Sanomien “itsellisen äitiyden hintaa” käsittelevässä jutussa hyvin käy ilmi, lapsitoiveen toteuttaminen itsellisenä henkilönä vaatii lähtökohtaisesti monenlaisia resursseja. Kansainvälisistä tutkimuksista löytyy näyttöä, jonka mukaan itsellisesti lapsen saavat naiset ovat usein keskimäärin muita ensisynnyttäjiä iäkkäämpiä ja korkeammin koulutettuja.

Tältä tietopohjalta uskallan päätellä, että lapsiperhearjen haasteisiin pystynevät parhaiten vastaamaan ne itselliset äidit, joilla on käytössään tukiverkostoja tai varaa palkata apua lapsen hoitoon. Naisvaltaisten alojen alhaisempi tulotaso ja toisen aikuisen palkkatulojen puuttuminen tekee kuitenkin kaikkien yksinhuoltajien ja erityisesti itsellisten äitien tilanteesta kahden aikuisen kotitalouksia haavoittuvamman. Suomessa kattavaa väestötason analyysia itsellisten äitien sosioekonomisesta taustasta tai tilanteesta ei ole tehty, eikä sellaista voida tehdä, jollei perhetilanteelle löydy vastaavuutta väestörekisterin perheluokituksista.

Sitä odotellessa, kolmas toiveeni hyvälle haltijalle koskee laadullista tietoa.

Oi hyvä haltija, kerro minulle, miten itsellisten äitien lapsiperheissä pärjätään? Voitaisiinko  yhteiskunnassamme huomioida nykyistä paremmin näiden perheiden tarpeet?

 

Lähteet

[1] Graham, Susan & Layne, Linda L. 2021. “Sexism, Separatism and the Rhetoric of Selfishness: Single Mothers by Choice in the US and UK”. Teoksessa: Selfishness and selflessness. New Approaches to Understanding Morality, toim. Linda L. Layne. New York: Berghahn Books.

[2] HUS 2023. Lisääntymislääketieteen yksikkö. Savolainen-Peltonen, Hanna. Henkilökohtainen tiedoksianto 20.1.2023.

[3] Kela 2022. Kela analytiikkayksikkö. Henkilökohtainen tiedoksianto 30.5.2022.

[4] Helin, Vaula (vertaisarviossa). Uuden lapsiperhemuodon tilanraivaajat. Miespuoliset jäsenkategoriat itsellisten äitien haastattelupuheessa

 

Vaula Helin on Suomalaisen Tiedeakatemian asiantuntija, joka viimeistelee sosiologian väitöskirjaa Itä-Suomen yliopistossa. Hän on myös toinen kirjoittaja lapsettomuushoidoista kertovassa kirjassa Jatulintarha – Lisääntymisemme oudot polut (Kustantamo S&S 2021), jossa Paula Ojanen kertoo itsellisen naisen polusta vanhemmuuteen.

Ajan ulottuvuudet avaavat uudenlaisen ikkunan ystävyyden ajatteluun

Posted on by Aino Luotonen
Lukuaika: 4 min.

Ystävyyssuhteilla ei ole virallista määritelmää, ja ne voivat asettua osaksi elämää monenlaisilla tavoilla. Tarkastelu ajan ulottuvuuksien kautta auttaa ymmärtämään ystävyyssuhteiden moninaisuutta.

Aikuisten ystävyyssuhteilla ei ole virallista asemaa tai määritelmää. Ystävyyssuhde muodostuu siis vapaasti siinä olevien yksilöiden toiveiden ja pyrkimysten mukaan – ainakin periaatteessa. Ystävyyden ajattelun ytimessä ovat tasa-arvoisuus ja vastavuoroisuus. 

Moderni länsimainen ystävyyden ideaali perustuu ajatukselle kahdenvälisestä luottamuksellisesta ja emotionaalisesti läheisestä suhteesta, jossa osapuolet ovat vapaaehtoisesti, pyrkimättä hyötymään toisistaan.

Käytännön elämässä ystävyys kuitenkin muovautuu aina tietynlaisissa olosuhteissa, joihin vaikuttavat yksilöiden toiveiden ja tarpeiden lisäksi myös esimerkiksi heidän elämäntilanteensa, muut ihmiset sekä läheissuhteita koskevat kulttuuriset käsitykset. 

Esimerkiksi suhdetta puolisoon on totuttu ajattelemaan ensisijaisena ihmissuhteena ja läheinenkin ystävyyssuhde on tavallisesti hierarkiassa parisuhdetta alempana. Elämänkulun käännekohdat kuten parisuhde, lapsen syntymä tai muutto asettavat ystävät tilanteeseen, jossa on löydettävä uudenlaisia tapoja ylläpitää ystävyyssuhdetta. 

Tarkastelin tutkimuksessani aikuisten läheisiä ystävyyssuhteita ja sitä, millaisilla tavoilla ne asettuvat osaksi ihmisten arkielämää ja toisaalta elämää arjen ulkopuolella. Tutkimuksen osallistujat olivat tietynlaisessa elämänvaiheessa olevia pääkaupunkiseutulaisia: he olivat heteroavioliitossa olevia naisia ja miehiä, ja monilla oli yksi tai useampia pieniä lapsia. Molemmat puolisot osallistuivat tutkimukseen, mutta jokaista osallistujaa haastateltiin erikseen.  

Tutkimuksessani tuli esiin, että ystävyyssuhteet kietoutuvat arkielämään monin eri tavoin. Myös läheisyys syntyy ystävyyssuhteissa tällöin erilaisia reittejä. Tarkastelin ystävyyssuhteita erityisesti ajan ulottuvuuksien näkökulmasta.

 

Arkinen ystävyys tässä ja nyt

Naapuruussuhteita pidetään usein suhteina, joissa pyritään pitämään etäisyyttä ja kunnioittamaan toisen yksityisen elämän ja kodin rajoja. Tutkimuksessani kuitenkin tuli esiin, että naapureiden kanssa voi syntyä jopa läheisiä ystävyyssuhteita. Näin oli tapahtunut monille niistä, jotka viettivät pienten lastensa aikaa pihalla ja lähiympäristössä. Useimmiten ystävyys syntyi samankaltaisessa elämäntilanteessa olevan kanssa.

Tällaisissa ystävyyssuhteissa soitetaan ovikelloa ja lainataan sokeria, työkaluja tai tuoleja sekä tavataan pihalla lasten leikkiessä. Kylässä käydään sen kummemmin suunnittelematta, pihalla grillataan yhdessä, ja myös lastenhoitoapua annetaan puolin ja toisin. Saatetaan juhlia yhdessä syntymäpäiviä, vuoden vaihtumista tai vappua.

Kuva: Pixabay

Ystävyyssuhteet kietoutuvat kokonaisten perheiden arkielämään ja kiinnittyvät myös tiettyyn fyysiseen ympäristöön: koteihin ja niiden välittömään lähiympäristöön. Arjen tiivis jakaminen ja yksityisen kodin rajojen ylittäminen spontaanisti tuovat näihin ystävyyssuhteisiin läheisyyttä, ja ystävyys voi kehittyä nopeasti merkitykselliseksi. 

Tällaisia naapurustossa kehittyneitä, arkeen kiinnittyneitä ystävyyssuhteita eletään tässä ja nyt. Ajan ulottuvuuksien näkökulmasta ystävyys kiinnittyy voimakkaasti nykyhetkeen, ja menneisyys ja tulevaisuus eivät ole suhteelle kovin merkityksellisiä.

 

Ystävyys syklisessä ajassa

Kaikki ystävyyssuhteet eivät kuitenkaan asetu luontevaksi osaksi arkielämää vaan niitä pidetään yllä vakiintuneiden tapaamisten kautta. Useimmat meistä tunnistavat ystäväporukat, joilla on säännölliset saunaillat tai ravintolaillat tai tapa käydä tiettynä iltana pelailemassa jalkapalloa. Yhtä lailla vakiintunut tapa voi olla kahdella ystävyksellä, jotka käyvät viikoittaisella sauvakävelyllä yhdessä. 

Tutkimushaastatteluissani kuvailtiin myös ystävysten itse kehittämiä perinteitä, joita oli vaalittu vuosikausia. Yksi ystäväporukka oli esimerkiksi jo neljäntoista vuoden ajan juhlistanut itsenäisyyspäivää kokoontumalla tietyllä tavalla järjestämälleen illalliselle.

Ystävyyssuhteen ylläpito tällä tavoin vaatii kalenterien koordinointia ja suunnittelua, mutta tapaamisten muoto on kaikille selvä. Ystäväporukoiden vakiintuneet perinteet muodostavat toistuessaan rakenteen, joka kannattelee ystävyyssuhdetta ja takaa sen jatkuvuuden. Samalla tuttuina toistuvat tapaamiset tarjoavat mahdollisuuden luoda ja vahvistaa ystävysten yhteisiä muistoja.

Ajallisuutta tutkineen sosiologi Eviatar Zerubavelin mukaan aika voi samaan aikaan olla lineaarista eli eteenpäin menevää ja syklistä. Yksilöiden arjen rytmit ovat erilaisia ja ne kiinnittyvät myös elämän muihin rytmeihin. Ystävysten tapaamiset ovat ikään kuin pisteitä, joissa nämä monet rytmit kohtaavat. Kerta toisensa jälkeen toistuvat tapaamiset muodostavat vähitellen oman, syklisen rytminsä. 

Ystävyyssuhdetta eletään tässä syklisessä rytmissä, jossa ystävyyden menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus kietoutuvat yhteen.

 

Ystävyyssuhde voi haastaa arkisen kokemuksen lineaarisesta ajankulusta

Usein kuulee sanottavan, että tosi ystävyys kestää aikaa. Tutkimuksessani tuli esiin, että ’kestämisellä’ tarkoitettiin sitä, että ystävyys säilyi läheisenä ja merkityksellisenä myös sellaisina ajanjaksoina, jolloin ystävykset eivät tavanneet tai juurikaan pitäneet yhteyttä.

Ystävän tapaaminen pitkän erossaolon jälkeen kuvattiin merkitykselliseksi, tunteita herättäväksi hetkeksi. Haastateltavat kuvasivat jälleennäkemisiä siten, että niissä tuntui kuin ystävykset eivät olisi olleet erossa lainkaan.

Sosiologi Jennifer Masonin mukaan voimakkaat yhteenkuulumisen hetket, joissa tietoisuus erossa vietetystä ajasta häviää silmänräpäyksessä, haastavat tavanomaisen kokemuksemme ajan lineaarisesta kulusta ja asettuvat sen sijaan erilaiselle ajan ulottuvuudelle. Haastateltavani kuvailivat juuri tällaisia voimakkaan yhteenkuulumisen hetkiä.

Kuva: Pixabay

Tapaamisia ja niiden tunnelatausta muisteltiin ja vaalittiin, ja tulevia kohtaamisia pohdittiin ja odotettiin. Niistä muodostui merkityksellisiä hetkiä sellaisissa emotionaalisesti läheisissä, pitkäaikaisissa ystävyyssuhteissa, joissa yhteydenpito oli vähäistä ja tapaamiset esimerkiksi maantieteellisen etäisyyden vuoksi harvinaisia.

Ystävyyssuhteen läheisyyden ja yhteen kuulumisen tunteen syntymisessä ja jatkumisessa keskeisiä olivat jälleennäkemisen hetket. Näiden lineaarisen ajan ulkopuolella olevien hetkien vaaliminen omassa mielessä toimi ystävyyttä ylläpitävänä voimana. Yhteenkuulumisen hetkiä paitsi muisteltiin myös ennakoitiin ja odotettiin. 

Ystävyyden perustana oli pitkä jaettu historia, jonka kautta ystävyyttä yhä tulkittiin, mutta samalla se kietoutui sekä nykyisyyteen että tulevaisuuteen. 

 

Ajan ulottuvuudet avaavat ystävyyden moninaisuutta

Tutkimuksessani tuli esiin, että haastateltavat eivät asettaneet erilaisia ystävyyssuhteita hierarkkiseen järjestykseen. Ystävyyssuhteet saattoivat nivoutua osaksi arkista perhe-elämää tässä ja nyt. Toisaalta ne saattoivat tarjota samankaltaisina tapaamisina toistuvan jatkumon, jossa läsnä olivat niin menneisyys, tämä hetki kuin tulevaisuuskin.

Mutta ystävyyssuhteet saattoivat myös olla merkityksellisiä nimenomaan arkielämän ulkopuolella, kahdenvälisenä suhteena, joka vain harvoin realisoitui yhteydenpitona tai tapaamisina. Näissä ystävyyssuhteissa merkityksellistä oli vahva yhteinen historia, mutta lisäksi myös lineaarisen ajan haastavat voimakkaat yhteenkuulumisen hetket sekä niiden muistelu ja ennakointi.

Ystävyyssuhteiden tarkastelu ajan ulottuvuuksien näkökulmasta auttaa ymmärtämään, miten monilla tavoilla ystävyys voi asettua osaksi arkielämää tai toisaalta arkielämän ulkopuolelle. Samalla se tekee näkyväksi, että ihmisillä on monenlaisia tapoja pitää kiinni ystävistä ­esimerkiksi silloin, kun perhe-elämän uusien vaatimusten myötä ystävyyssuhteita on järjestettävä uudelleen.

 

Lähteet:

Luotonen, Aino (2022) Temporalities of Friendship: Adults’ Friends in Everyday Family Life and Beyond, Sociology. https://journals.sagepub.com/doi/full/10.1177/00380385221090863

Mason, Jennifer (2018) Affinities: Potent Connections in Personal Life. Cambridge: Polity Press.

Zerubavel, Eviatar (2003) Time Maps: Collective Memory and the Social Shape of the Past. Chicago ja Lontoo: The University of Chicago Press.

Sateenkaariperheen alkuvaiheessa neuvotellaan lapsen hankkimisen oikeutuksesta, rahasta ja sukusolujen luovuttajasta

Posted on by Kitti Suoranta
Lukuaika: 3 min.

Lasta haluavat seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat joutuvat sopimaan monista asioista sekä perheen sisällä että ulkopuolisten kanssa. Perheytymisprosessi käynnistyy lapsitoiveesta ja johtaa harkinnan, suunnittelun, erilaisten neuvotteluiden ja käytännön toimien kautta lopulta lapsen saapumiseen. Haluttu perhemuoto ja lapsen saamisen tapa vaikuttavat siihen, mistä kaikesta ja keiden kanssa prosessissa neuvotellaan.

’’Meillä oli luovuttajan kanssa selvät sävelet: hän oli vain luovuttaja ja ei missään tekemisissä perheemme kanssa. Sovittiin, että voidaan moikata jos kadulla tavataan. Sovimme myös, että hinta on parikymppiä. Hän ei olisi halunnut ottaa rahaa, mutta halusin maksaa. Se tuntui jotenkin selvemmältä.’’

Yksin lapsen hankkinut sateenkaariperheen äiti Nella kuvailee näin sukusolujen luovuttajan kanssa sopimiaan asioita. Nella halusi yrittää saada lapsen koti-inseminaatiolla ja oli etsinyt sukusolujen luovuttajaa internetin keskusteluryhmän kautta. Hän oli miettinyt etukäteen asiat, joista halusi sopia ja valinnut lopulta kahdesta ehdokkaasta sen, jonka kanssa oli päässyt haluamaansa lopputulokseen.

Nella on yksi väitöskirjatutkimukseeni liittyvään kyselyyn vastanneista. Hänen lisäkseen 73 sateenkaariperheen vanhempaa vastasi avoimiin kysymyksiin lapsen hankkimisesta. Vastaajien yleisin perhemuoto oli naisparin lapsiperhe. Muita perhemuotoja olivat yhden vanhemman sateenkaariperhe, miesparin lapsiperhe, kumppanuusvanhemmuus kahden ystävän välillä sekä kolmi- ja neliapilaperhe. Suurin osa lapsista oli syntynyt perheisiin – muita tapoja saapua perheeseen olivat ulkoinen adoptio ja lapsen sijoittaminen perheeseen.

 

Olemmeko valmiita saamaan lapsen – ja onko maailma tarpeeksi valmis?

’’Emme olleet kaikesta samaa mieltä. Mietimme, miten miespari otetaan vastaan eri yhteyksissä, kun mies hoivan antajana on monelle melko tuntematon asia. Meillä oli paljon keskusteluja siitä, kuinka voisimme suojella lasta ennakkoluuloilta. Mietimme jopa, onko oikein hankkia lapsi. Olisiko hänen elämänsä liian vaikeaa?’’

Janne kuvailee pohdintaa, jota he olivat käyneet puolisonsa kanssa toiveistaan saada lapsi. Osa kyselyyn vastaajista kertoi neuvotelleensa kumppaninsa kanssa jopa useita vuosia lapsen hankkimisesta. Toiveet saada lapsi olivat olleet voimakkaita, mutta samalla pelko ympäröivän maailman suhtautumisesta sateenkaariperheen lapseen oli aiheuttanut huolta. Pelot syrjinnästä tai lapsen kiusatuksi tulemisesta olivat kuitenkin osoittautuneet turhiksi.

 

Sukusoluja tutulta, tuntemattomalta vai joltain siitä väliltä?

Osa kyselyyn vastanneista naispareista ja itsellisesti lapsen hankkineista naisista oli halunnut käyttää nimenomaan tunnetun luovuttajan sukusoluja. Osa oli etsinyt Nellan tavoin luovuttajaa, jonka henkilöllisyys olisi tiedossa, mutta joka ei ollut tuttu entuudestaan. Toiset taas olivat halunneet tutun luovuttajan lähipiiristään.

Osalle vastaajista oli myös ollut alusta alkaen selvää, että he haluavat käyttää täysin anonyymin luovuttajan sukusoluja, kun taas toiset olivat päätyneet täysin anonyymiin luovuttajaan harkinnan jälkeen tai siinä tapauksessa, ettei sopivaa tuttua luovuttajaa ollut löytynyt.

Naisparit olivat keskustelleet siitä millaisia ominaisuuksia he toivoivat luovuttajalta ja millainen rooli tunnetulla luovuttajalla olisi perheen elämässä. Lapseen liittyvistä oikeuksista ja velvollisuuksista tai niiden puuttumisesta oli myöhemmin sovittu mahdollisten luovuttajien kanssa. Naisparien keskinäiset neuvottelut olivat osalla liittyneet siihen, kumpi yrittäisi tulla raskaaksi ja synnyttäisi lapsen. He olivat myös sopineet mitä kautta tarvittavat sukusolut hankittaisiin ja käytettäisiinkö hedelmöityshoitoklinikan palveluja vai koti-inseminaatiota.

 

Miten paljon lapsi saa maksaa?

Lähes kaikki vastaajat olivat neuvotelleet rahasta lapsen hankinnan yhteydessä. Tunnetun sukusolujen luovuttajan kanssa oli saatettu sopia siitä, maksetaanko siittiöistä korvausta. Yksityisen hedelmöityshoitoklinikan palveluja käyttäneet olivat pohtineet, miten pitkään hoitoja jatkettaisiin ja paljonko niihin oltaisiin valmiita käyttämään rahaa. Osa vastaajista oli käynyt myös lainaneuvotteluja pankin tai lähipiiriinsä kuuluvan henkilön kanssa hoitojen rahoituksesta. Lapseen liittyvien kustannusten jakamisesta oli neuvoteltu erityisesti niissä sateenkaariperheissä, jotka muodostuivat useammasta kuin yhdestä kotitaloudesta.

Monien osapuolten kanssa käydyt neuvottelut käsittelivät käytännön seikkojen ohella lapsen perheyhteisössä noudatettavia perinteitä ja lapsen kasvatusta. Lapsuudenperheen, muiden sukulaisten ja ystävien kanssa oli sovittu etukäteen tuesta ja käytännön avusta, jota he voisivat antaa vanhemmille lapsen saavuttua perheeseen.

 

Kaikkien osallisten on hyvä tietää, mitä haluavat

Arkielämä ja vanhempien keskinäiset suhteet olivat lapsen saavuttua perheeseen sujuneet sitä paremmin, mitä varhaisemmassa vaiheessa ja perusteellisemmin kaikki mukana olleet olivat päässeet sopimaan asioista keskenään. Neuvotteluja yhdessä lasta hankkivien osapuolten välillä pystyttiin käymään reilusti vain silloin, kun kaikki osalliset tiesivät, mitä haluavat.

Lasta haluavien olisikin hyvä ensin miettiä omalta osaltaan, millaiset asiat ovat heille tärkeitä vanhemmuuteen liittyen ja mistä he eivät ole valmiita tinkimään. Näiden pohdintojen merkitys kasvoi entisestään, jos lapsen saamiseen liittyi enemmän kuin kaksi aikuista ja/tai useampi kuin yksi kotitalous.

 

Väitöskirjatutkija Sonja Anttila (KM, KtaO, lo) tarkastelee tutkimuksessaan sateenkaariperheellisten perheytymisprosesseja neuvotteluiden, taloudellisten resurssien ja moninaisten läheissuhteiden merkitysten kautta. Hän työskentelee tällä hetkellä yliopisto-opettajana Helsingin yliopistossa. Väitöstutkimusta ovat rahoittaneet Home economics education for diversities-tutkimushanke, Elli Sunisen & Rachel Trobergin säätiö, Suomalainen Konkordialiitto ja Tampereen talouskoulun säätiö.

Kuvat: Pexels

Imetystä koskevat odotukset luovat paineita äideille

Posted on by Kitti Suoranta
Lukuaika: 3 min.

Imetys on asia, jota monet äidit ja vanhemmat joutuvat miettimään. Onnistuuko imetys? Entä jos ei halua imettää? Mikä on mahdollisen puolison rooli, jos äiti keskittyy imettämiseen? Myös ulkopuoliset suhtautuvat imetykseen usein ristiriitaisesti: Korvikeruokinnasta voi saada arvostelevia kommentteja, mutta imetystä voidaan pitää ’liian julkisena’ tai se voi kestää ’liian pitkään’.

 

Useimmat vanhemmat haluavat lapselleen parasta. He toivovat, että voivat toiminnallaan turvata lapsen kasvun ja kehityksen. Imetys yhdistetään usein ’hyvään äitiyteen’.

Samalla imetys on kuitenkin hyvin normitettua: sen pitäisi tapahtua mieluiten kotona, pienen vauvan kanssa ja loppua, kun lapsi täyttää vuoden. Sitä ei pidä tuoda julkiseen tilaan, tai jos tuodaan, niin ’se tulisi tehdä hienovaraisesti ja huomaamattomasti (1).

Suomalaisäitejä kannustetaan imetykseen, mutta aina imettäminen tai imetyksestä pidättäytyminen ei ole äidin oma valinta. Imetyksen onnistumiseen liittyy monia tekijöitä, kuten esimerkiksi äidin terveydentila tai sosioekonominen asema. Äitejä ei pitäisi tästä syyllistää.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos asetti uusimassa imetyksen edistämisen toimintaohjelmassaan tavoitteeksi nostaa Suomi imetyksen mallimaaksi. Pohdin tässä tekstissä imetykseen ja sen kestoon kohdistuvia ristiriitaisia odotuksia tammikuussa 2021 julkaistun väitöskirjani pohjalta. Tutkin yli vauvaiän jatkuvaa imetystä äitien kokemusten ja mediatekstien avulla.

 

’Liian pitkä’ imetys

Tutkimukseni pitkään imettäneet äidit nostivat usein esiin sen, miten esimerkiksi sukulaiset tai tuttavat kommentoivat imetystä. Yli vuoden imettäneille äideille saatettiin sanoa suoraan tai vihjaillen, että imetys olisi syytä jo lopettaa tai sitten asia kerrottiin suoraan lapselle. Myös terveydenhuollossa oltiin melko usein sitä mieltä, että imetyksen voisi jo lopettaa.

Tällä hetkellä imetystilastot kerätään vuoden ikään asti, joten meillä ei ole tarkkaa tietoa siitä, miten paljon tai pitkään suomalaislapsia imetetään. Katseeni kiinnittyi tämän asian tiimoilta myös Ylen korvikeruokintaa käsittelevän jutun keskustelupalstaan, jossa yksi keskustelija kertoi salanneensa neuvolassa sen, että imetys oli jo loppunut, jotta pääsi tilanteessa helpommalla. Tutkimukseni äideistä osa toimi samoin: he kertoivat imetyksen jatkuessa pitkään, että imetys oli loppunut tai he eivät itse ottaneet sen jatkumista puheeksi ja pyrkivät näin välttymään kysymyksiltä neuvolassa.

Tutkijana olen kiinnostunut niistä samankaltaisuuksista, joita korvikeruokintaan ja pitkään jatkuvaan imetykseen liittyy. Oman aineistoni ja Ylen jutun perusteella äidit pelkäävät ulkopuolisten vahvoja mielipiteitä imetyksestä ja tämä voi vaikuttaa äitien käyttäytymiseen. Pulloruokinnasta tai toisaalta isomman lapsen imetyksestä voi tulla asia, joka pakottaa äidin jäämään kotiin. Pitkään jatkuva imetys voi siis tuottaa samanlaista häpeää kuin korvikeruokinta (2).

Kuvituskuva

Pitkäkestoinen imetys sitoo äidin lapseen. Toisin kuin monet luulevat, esimerkiksi kaksivuotiasta lasta ei useinkaan enää imetetä useita kertoja päivässä. Näin äidit voivat liikkua vapaammin kuin vauvan kanssa. Omaan tutkimukseeni osallistuneet äidit kuvasivat silti kokevansa välillä väsymystä jatkuvaan saatavilla olemiseen (3), kuten myös kansainvälisissä tutkimuksissa on havaittu (4).

Korvikeruokinta saattaa helpottaa (ruokinta)vastuun jakamista tasaisemmin vanhempien välillä. Ylipäänsä vanhempien työnjako ei kuitenkaan vaikuta ihanteelliselta, sillä 88 prosenttia Tasa-arvobarometrin vastaajista oli sitä mieltä, että miesten pitäisi osallistua enemmän lastensa hoitoon.

 

Omanlaisia äitejä imetyksen mallimaassa

Mikä sitten tekisi Suomesta imetyksen mallimaan? Meillä on jo nyt toimiva neuvolajärjestelmä, josta äidit saavat apua ja neuvoja. Meillä on myös aktiivisesti toimiva Imetyksen tuki ry, joka auttaa imetyksen pulmatilanteissa.

Väitöstutkimukseni yksi lähtökohta oli olla emansipatorinen eli äitejä voimauttava. Halusin tuoda keskusteluun pitkään imettäneiden äitien kokemuksia ja asiallista tietoa pitkäkestoisesta imetyksestä.

Kuka tekisi tutkimuksen korvikeäideistä ja voimauttaisi heitä? Voisiko olla niin, että kuluvan vuosikymmenen aikana äidit viimein vapautuisivat velvollisuudesta perustella lapsensa ruokintaa? Onko meillä todella tarvetta jakaa äitejä hyviin ja ei-niin-hyviin? Tutkijana toivon äideille sekä tukea että lisää tutkittua tietoa tuomaan turvaa omiin vanhemmuuden valintoihin – niihin, joihin he voivat vaikuttaa.

Tämän lisäksi toivon muutosta imetystä ja äitejä koskeviin asenteisiin. Toivotetaan imettävät ja pulloruokkivat äidit tervetulleeksi julkisiin tiloihin. Annetaan äitien ja perheiden tehdä heitä koskevia päätöksiä rauhassa, ilman turhaa kommentointia ja neuvoja. Monenlaiset perheet ja imetystarinat voisivat olla enemmän esillä myös mediassa. Vauvojen ja lasten ruokintaan suhtautuminen arkisena tekemisenä olisi askel oikeaan suuntaan.

 

Lähteet

(1) Säilävaara, Jenny. 2016. Imettämässä kaapissa? Pitkään imettäneet äidit ja normatiiviset tilat. Sukupuolentutkimus, 29:2, 7–20.

(2) Taylor, Erin N., ja Lora Ebert Wallace. 2012. For Shame: Feminism, Breastfeeding Advocacy, and Maternal Guilt. Hypatia 27:1, 76–98.

(3) Säilävaara, Jenny. 2020. Long-Term Breastfeeding: The Embodied Experiences of Finnish Mothers. NORA – Nordic Journal of Feminist and Gender Research, 28:1, 43–55.

(4) Dowling, Sally & David Pontin. 2017. Using liminality to understand mothers’ experiences of long-term breastfeeding: ‘Betwixt and between’, and ‘matter out of place’. Health 21:1, 57–75.

 

YTT Jenny Säilävaaran sukupuolentutkimuksen väitöskirja Pitkään imettäneet äidit. Tutkimus äitien fyysisestä, sosiaalisesta ja emotionaalisesta tilasta tarkastettiin Jyväskylän yliopistossa 29.1.2021. Hän työskentelee Jyväskylän yliopistossa projektitutkijana.

Kuva: Perheyhteiskunta.fi / Janita Vilkman

Psykososiaalinen tuki jää lapsettomuuden hoidossa lisääntymisteknologian jalkoihin

Posted on by Kaisa Kivipuro
Lukuaika: 4 min.

Lapsen saaminen pitkän lapsitoiveen jälkeen ei aina tuokaan onnellista loppua. Suuri osa hedelmöityshoitojen avulla äidiksi tulleista joutuu selviämään lapsettomuuskokemuksen mukanaan tuomista psykososiaalisista haasteista ilman asianmukaista tukea. Koska naiset kamppailevat yksin eivätkä etsi tai saa riittävästi tukea, terveydenhuollon interventioille on selkeä tarve. 

Lisääntyminen on yhteiskunnassamme ajankohtainen ja enenevästi palstatilaa saanut aihe. Alhaisesta syntyvyydestä on puhuttu erityisesti sen jälkeen, kun Tilastokeskus julkaisi väestöennusteraporttinsa viime syksynä. 

Olen itse seurannut keskustelua tahatonta lapsettomuutta kokevien näkökulmasta ja todennut, että he ovat jääneet tämän keskustelun varjoon, vaikka yhteiskunnan pitäisi olla erityisen kiinnostunut heistä, jotka haluavat lapsia. Syntyvyyskeskustelun sävy on myös paikoin ollut syyllistävää, ja siten tahatonta lapsettomuutta kokeville epäoikeudenmukaista. 

Samanaikaisesti kun puhutaan synnytystalkoista ja itse valitusta lapsettomuudesta, unohtuu, että yhteiskunnassamme on paljon vanhemmaksi haluavia, joiden lapsiperheellistyminen on eri syistä epävarmaa ja vaikeaa.

Juuri valmistunut väitöstutkimukseni tuo uutta tietoa ja lisää ymmärrystä tahattoman lapsettomuuden moninaisista vaikutuksista äidiksi tuloon ja äitiyteen. Keräsin tutkimustani varten kirjoitelmia 33:lta aiemmin lapsettomalta naiselta ja haastattelin 26 naista heidän äidiksi tulostaan pitkän lapsettomuuden jälkeen.

Tutkimukseni antaa viitteitä siitä, että äitiyden saavuttaminen pitkän lapsettomuuden jälkeen ei aina tai kaikilta osin ole onnellinen loppu ja lapsettomuutta korjaava kokemus, jollaisena se usein nähdään. Tämän oletuksen vuoksi ”lapsellisten lapsettomien” ryhmä voi jäädä tuen tavoittamattomiin. Tutkimukseni osoittaa, että naisten saama psykososiaalinen tuki on heidän tarpeisiinsa nähden riittämätöntä. 

Suurin osa tutkimukseeni osallistuneista naisista koki joutuneensa selviytymään lapsettomuushaasteista yksin ja ilman asianmukaista tukea. 

Kuva: Pexels.

Terveydenhuolto tarjoaa apua ensisijaisesti lapsettomuuden fysiologisiin ongelmiin

Tahatonta lapsettomuutta ei aina pystytä parantamaan lääketieteellisesti, mutta hedelmöityshoidoilla voidaan auttaa naista tai paria saamaan lapsi. Hedelmöityshoitolaki mahdollistaa hoidot heteropareille, itsellisille naisille ja naispareille. Hoitoja annetaan sekä julkisessa että yksityisessä terveydenhuollossa. Lääkärin antama apu raskauden alkamiseen tarkoittaa yleensä hormoni-, inseminaatio- tai koeputkihedelmöityshoitoa. 

Tutkimukseeni osallistuneiden naisten mukaan lapsettomuusklinikat keskittyivät tutkimus- ja hoitokäynneillä lääketieteellisiin toimenpiteisiin, jotka kohdistuivat naisen kehoon. Sen sijaan naisten psyykkisen tuen tarpeet joko ohitettiin tai jätettiin kokonaan huomiotta. Kliiniset hoitotoimenpiteet hoidettiin tehokkaasti, mutta ammattilaisten kyky tai mahdollisuus pysähtyä, aidosti kohdata ja ottaa naisten hyvinvointi puheeksi puuttuivat.

Toisaalta naiset toivat kerronnassaan esiin, että vastaanottoaikojen puitteissa keskustelulle ei olisi ollut aikaakaan. Hoitohenkilökunta ei kuitenkaan ohjannut naisia eteenpäin esimerkiksi psykologin tai terapeutin vastaanotolle, jossa lapsettomuuden psykososiaalisia puolia olisi voinut käsitellä.

Tutkimukseni perusteella terveydenhuollossa tarvitaankin parempaa osaamista lapsettomuushoidoissa olevien  kohtaamiseen, ohjaamiseen ja tukeen. Naiset odottavat empaattisempaa, muuhunkin kuin toimenpiteisiin keskittyvää tukea ja tarvittaessa ohjaamista psykososiaalisen tuen piiriin.   

Yksin pärjäämisen eetos ja reippauden esittäminen rajoittavat tuen saantia

Suurin osa tutkimukseeni osallistuneista naisista ei ollut puolisonsa lisäksi puhunut lapsettomuuden kokemuksistaan ja vaikeista tunteistaan muille. Tämä lisäsi naisten psykologista haavoittuvuutta. 

Aineistoni valossa lapsettomuutta kohdanneilla naisilla näyttäisi olevan taipumusta yksin pärjäämiseen ja ”ylireippauteen”. Myös kulttuurissamme on voimakas naisiin ja varsinkin äiteihin liitetty vahvuuden diskurssi, jonka mukaan hyvät äidit ovat kestäviä ja selviytyviä (1, 2). 

Naiset vaikuttavat olleen lapsettomuuden kokemuksen keskellä  armottomia itselleen ja lapsen saatuaan vaativan itseltään vanhempina paljon: oli pärjättävä, koska tätä oli halunnut. Pärjäämiseetoksen haittapuoli on se, että naiset voivat kamppailla viimeiseen asti etsimättä apua. 

Haaste onkin siinä, miten terveydenhuollossa tunnistettaisiin nämä hiljaa pärjäävät, mutta tukea tarvitsevat. Ratkaisu tähän olisi, että tukea tarjottaisiin, vaikka naiset eivät sitä itse osaisi tai jaksaisi hakea. Koska  naiset kamppailevat yksin eivätkä etsi tai saa riittävästi tukea – kuten tutkimukseni osoitti – terveydenhuollon interventioille on selkeä tarve. 

Lisää tukea ja moninaisempia  kertomuksia vanhemmaksi tulemisen tavoista

Väitöstutkimus osoitti selkeästi, että psykososiaalisen tuen pitäisi olla automaattinen osa lapsettomuuden hoitoprosessia, lakisääteistä sekä jatkua raskausajan ja lapsen syntymän jälkeen. Tuen olisi hyvä olla pitkäkestoisempaa ja prosessinomaista yksittäisten konsultointikäyntien sijaan. 

Moni tutkimukseen osallistunut kertoi, että olisi tarvinnut tukea äitiytensä rakentamiseen ja äidin roolin omaksumiseen, jonka ei koettu olevan yksinkertaista vaikeuksien ja erilaisten menetysten jälkeen. Tarpeisiin vastaava tuki sujuvoittaisi naisten siirtymää äitiyteen ja parantaisi siten tulevaisuuden perheiden hyvinvointia. 

Kuva: Pexels.

Lisäksi tarvitsemme moniäänisempiä vanhemmaksi tulon tarinoita, jotta monien ahtaaksi kokema äidiksi tulon malli väljentyisi ja mahduttaisi sisäänsä erilaisia kokemuksia. Säröisetkin tarinat tuovat tärkeää kaikupohjaa ja hyväksyvää peilipintaa niille, jotka eivät koe mahtuvansa perinteisen äidiksi tulon mallitarinan juonikulkuun. Samalla tarinat normalisoivat monien piilossa kokemia ajatuksia ja tunteita ja toimivat tärkeänä vertaistukena.

Tilastojen valossa on selvää, että raskaaksi tulon vaikeudet ja hedelmöityshoitojen tarve ja käyttö tulevat jatkossa kasvamaan. Siten yhteiskunnassamme on tulevaisuudessa yhä useampia perheitä, joissa vanhemmuus on saavutettu  pitkän odotuksen ja  vaativien hoitojen kautta. 

Toivon sydämestäni, että tulevaisuudessa tahattoman lapsettomuuden ympärillä yhä oleva hiljaisuus vähenisi ja ymmärrys tahattomaan lapsettomuuteen liittyvistä vaikeuksista ja seurauksista lisääntyisi. Kasvavan sensitiivisyyden myötä hedelmöityshoitojen kautta vanhemmiksi tulleilla olisi tulevaisuudessa  tuetumpi ja sujuvampi polku.

Perheet ovat aina olleet monimuotoisia ja lapsia on saapunut perheisiin erilaisia reittejä. Vaikka uudenlaiset tavat saada lapsia jättävät merkkejään vanhemmuuteen, hoiva on säilynyt perhe-elämän keskiössä. Perhe 2.0 -kirjoitussarjassa pohditaan lapsiperheellistymisen uudempia muotoja ja vanhemmuuksien tulevaisuutta.

Sarja tuotetaan yhteistyössä Lisääntymisen tulevaisuus -hankkeen kanssa. Hankkeen kaikille avoin webinaari “Tulevaisuuden perhe – Miltä se näyttää?” järjestettiin 3.11.2020.

Lähteet

(1) Jokinen, E. (1996). Väsynyt äiti. Äitiyden omaelämäkerrallisia esityksiä. Helsinki: Gaudeamus.

(2) Vuori, J. (2001). Äidit, isät ja ammattilaiset. Sukupuoli, toisto ja muunnelmat asiantuntijoiden kirjoituksissa. Tampere: Tampereen yliopistopaino.

KT Siru Lehdolta on juuri valmistunut kasvatustieteen väitöskirja tahattoman lapsettomuuden ja hedelmöityshoitojen jälkeisestä äitiydestä. Väitöstilaisuus oli 25.9.2020 Jyväskylän yliopistossa. Siru toimii opettajankouluttajana ja lehtorina Jyväskylän ammatillisessa opettajakorkeakoulussa.

Sarjan muut kirjoitukset

Petteri Eerola: Muuttuvan isyyden jäljillä

Elina Helosvuori: Hedelmöityshoidot ovat erityinen tapa tulla vanhemmaksi

Elli Lehikoinen: Fiktion valta ja lisääntyminen

Tiia Sudenkaarne: Kuka saa lisääntyä?