Miksi äitiys kaduttaa?

Lukuaika: 4 min.

Äitiyden odotetaan tekevän onnelliseksi, mutta kokemus voikin olla erilainen: liian painavaa vastuuta, musertavaa syyllisyyttä ja totaalista yksinjäämistä. Hyvän äitiyden ja yksinpärjäämisen ihanteet tekevät avun pyytämisestä ja saamisesta haasteellista.

Perheellistymiseen liitetään monenlaisia odotuksia siitä, miten oma perhe tekee onnelliseksi. Monet äitiyttä pohtivat suunnittelevat myös jakavansa vanhemmuuden vastuut puolison kanssa tasavertaisesti ja arvioivat saavansa tukea ja apua läheisiltään. Silloin kun lisäapua tarvitaan, ovat hyvinvointivaltion palvelut ja turvaverkot olemassa.

Mutta entä jos nämä odotukset onnellisuudesta, tasavertaisesta työnjaosta ja turvaverkkojen toimivuudesta eivät täytykään? Joillekin äideille pettymykset ovat niin karvaita, että he huomaavat katuvansa äitiyttä ja perheen perustamista.

Tässä tekstissä analysoimme odotusten ja kokemusten välisestä ristiriidasta kumpuavia äitiyden katumuksen tunteita. Teksti perustuu vanhemmuuden katumuksen kokemuksia kartoittavaan kirjoitusaineistoon, joka on kerätty yhteistyössä Helsingin Sanomien kanssa vuonna 2019. Aineistonkeruuseen osallistui yli 149 vanhempaa, joista 128 oli naisia.

Aineistonkeruuseen osallistui hieman yllättäen myös vanhempia, jotka eivät tunteneet katumusta, vaan halusivat kertoa kokemuksistaan vanhempia. Kuten eräs vastaaja totesi, “en varsinaisesti kadu, mutta mietin voisivatko asiat olla toisin”. Näiden vastaajien kokemukset olemme rajanneet aineiston ulkopuolelle. Näin analyysissa mukana ovat vain niiden äitien vastaukset, jotka ovat selkeästi ilmaisseet katuvansa äitiyttä. Vastaajista suurin osa oli korkeakoulutettuja, parisuhteessa olevia pienten lasten äitejä.

 

Odotusten ja kokemusten välinen ristiriita

Feministiteoreetikko Sara Ahmedin mukaan heteroseksuaalisen parisuhteen varaan rakentuva ydinperhe on voimakas onnellisuusobjekti, johon latautuu runsaasti odotuksia perheen onnelliseksi tekevästä voimasta. Perheeseen liitetyt odotukset onnellisuudesta voivat myös tehdä toisenlaisten tulevaisuuksien kuvittelemisen vaikeaksi. Olemme tottuneet ajattelemaan, että lapsettomuuteen saattaa liittyä katumusta siitä, ettei lapsia tullut hankittua, mutta lapsia ja äitiyttä ei voi katua.

Tämä perheeseen ja lapsiin liittyvä onnellisuusodotus näkyi aineistossa selvästi. Samaan aikaan lapsetonta elämää oli vaikea kuvitella onnelliseksi. Yksi toistuvista teemoista oli kuitenkin naisten äitiyteen ja perheeseen liittämien odotusten ja kokemusten välinen ristiriita. Kuten eräs vastaaja kirjoitti:

Olin aina ajatellut, että perheellisillä on kivempaa. Olen ainoa lapsi, joka asui äitinsä kanssa, ja minusta se oli huono kasvuympäristö, olisin halunnut kasvaa perheessä. Jotenkin ajattelin myös, että lapsettomien aikuisten elämän näytti täyttävän työ tai yksinäisyys ja että se on tylsää. 

Äidit kuvasivat katumuksen tunteidensa liittyvän siihen, miten äitiys ei tehnytkään heitä onnelliseksi. Sen sijaan äitiys onkin tuonut mukanaan negatiivisiksi ja vaikeiksi koettuja tunteita, kuten syyllisyyttä, riittämättömyyttä ja uupumusta. Hyvin yleisiä olivat myös kuvaukset oman ajan, tilan ja vapauden kaipuusta:

Olen akateeminen, nähnyt maailmaa ja lisäksi ammatiltani opettaja, mutta silti en tajunnut etukäteen miten intensiivistä vanhemmuus on. Kaikki puitteet ovat kunnossa ja rahahuoliakaan ei ole, mutta jatkuva riittämättömyyden tunne jäytää. Omaa aikaa ei ole ikinä, eikä edes tilaa ajatella. Vakuuttelen itselleni päivittäin, että olisin katunut tosi paljon jos en olisi tehnyt lasta ja olisin jäänyt elämässä paljosta paitsi ja kuollut yksin, mutta silti kaipaan omaa aikaa ja tilaa ja sitä että maailma olisi vielä avoin.

Kuten Orna Donath on omassa äitiyden katumusta koskevassa uraa uurtavassa tutkimuksessaan tuonut esiin, katuvien äitien kokemukset eivät sinänsä ole poikkeuksellisia. Esimerkiksi oman ajan ja tilan puute sekä ajoittaiset syyllisyyden ja pettymyksen tunteet ovat monille äideille osa äitiydessä koettuja tunteita ja ristiriitoja. Poikkeuksellista on kuitenkin se, millaisiin johtopäätöksiin katuvat äidit omien kokemustensa pohjalta tulevat, sillä he kokevat äitiyden lopulta ottavan enemmän kuin antavan. He eivät ryhtyisi äidiksi, jos tietäisivät sen mukanaan tuomat vaikeat tunteet ja vastuut.

 

Äitien yksinäinen vastuu

Vanhemmaksi tulevilla on odotuksia vanhemmuuden vastuiden jakautumisesta puolisoiden kesken. Vaikka isien osallistuminen lastenhoitoon ja kotitöihin on lisääntynyt viime vuosikymmeninä, perheiden sisäiset hoivavastuut voivat olla edelleen vahvasti sukupuolittuneita. Ristiriitoja syntyy, kun odotukset jaetusta vanhemmuudesta törmäävät arjessa elettyyn epätasa-arvoon. Odotusten ja kokemusten välinen ristiriita saattoi olla niin voimakas, että se ilmeni katumuksen tunteina:

Isä ei osallistunutkaan lapsiperhearkeen ja jäin yksin. Se tuli suurena yllätyksenä ja aiheutti vihan tunteita siitä kuinka suuri vastuu jäi yksin minulle ja hän pystyi ikään kuin perääntymään. Jos hän ei hoida, minun on pakko. Jos olisin tämän tiennyt lapsia ei todellakaan olisi tullut. 

Lasten syntymään liittyy odotuksia myös sukulaisten ja läheisten osallistumisesta lasten hoivaan ja lapsiperhearkeen. Suomessa neljä viidestä isovanhemmasta osallistuukin lastenlastensa hoitamiseen. Noin puolet vanhemmista saa lastenhoitoon apua myös sisaruksiltaan, ja noin joka kolmas ystäviltään. Osa katuvista äideistä koki totaalista, laajempaan sosiaaliseen ympäristöön liittyvää yksinjäämistä hoivavastuun kanssa:

Myös yllättävän syvää katkeruutta lähipiiriä kohtaan koska olemme jääneet lähes täysin tukiverkoitta (oma äiti on kuollut mutta muuten isovanhempia kyllä olisi ja kummeja mutta he eivät tajua auttaa).

 

Muutoksen mahdollisuudet?

Osa vastaajista pohti ratkaisuja katumuksen tunteita aiheuttaviin vaikeuksiin, kuten vastuun kasautumiseen äidin harteille ja uupumukseen. He pohtivat, miten voisivat saada kaivattua väljyyttä arkeen ja tehdä siitä itselleen elettävämpää. Samalla he kuvasivat kuitenkin myös tunteita ja ihanteita, jotka muodostivat esteitä muutosten tekemiselle:

Yritän löytää ratkaisuja uupumukseen ja harkitsen koko ajan perheneuvolaan soittamista, lastenhoitopalvelua ja siivoojan palkkaamista, mutta toistaiseksi huono omatunto läsnäolon vähenemisestä estää tekemästä oikeita muutoksia.

Vastaajan pohdinnan voi nähdä kertovan lapsen tarpeiden asettamisesta etusijalle ja hyvän äitiyden kulttuurisista ihanteista, jotka korostavat äidin läsnäolon merkitystä lapsen hyvinvoinnille. Siten syyllisyyden tunteet ja hyvän äitiyden ihanteet toimivat muutosta estävinä tekijöinä.

Katumuksen tunteiden vuoksi muutoksia elämässään tehneet vastaajat kuvasivat näitä muutoksia lyhyesti ja toteavasti: “muutin pois perheen luota” ja “erosin, muutin”. Pidemmissä kuvauksissa tuotiin esille sitä, miten äitien oli vaikea neuvotella enemmän tilaa itselleen ydinperhe-arjessa. Tällöin ratkaisuna saatettiin nähdä ero lapsen toisesta vanhemmasta ja lasten vuoroasuminen, joka oli mahdollistanut joillekin äideille enemmän omaa aikaa ja tilaa:

Erosin lasten isästä vaikka tiesin sen vaikuttavan lapsiin jollain tasolla. Se oli ainut keino millä sain omaa elämääni edes hieman takaisin kun lapset on isällään.

 

Tabun rikkojat

Äitiys voi siis kaduttaa, kun perhe-elämä ei täytä äitiyteen ja ydinperhe-elämään ladattuja odotuksia onnellisuudesta ja hoivan tasa-arvoisesta jakautumisesta. Äitiyden katumus on kuitenkin pitkään pysynyt piilossa, osin koska äitiyden negatiivisista puolista julkisesti puhuviin naisiin suhtaudutaan vaihtelevasti, jopa vihamielisesti.

Äitiyden katumusta saatetaan myös pitää merkkinä mielenterveyden ongelmista, tai jopa leimata katuva äiti lapsia vihaavaksi hirviöksi. Siitä huolimatta naiset ovat alkaneet puhua katumuksesta, anonyymeilla keskustelupalstoilla, osallistumalla tutkimuksiin tai jopa julkisesti.

Osa äideistä haluaa rikkoa katumusta ympäröivän hiljaisuuden ja lisätä ymmärrystä äitien tunteiden moninaisuudesta. Tutkimusta katumuksen kokemuksen moninaisista psykologisista, sosiaalisista ja yhteiskunnallisista juurista tarvitaan.

 

Lähde

(1) Mustosmäki, Armi & Sihto, Tiina (2023). Äitiyden katumus. Teoksessa Tiina Sihto & Paula Vasara (toim.) Hoivan pimeä puoli. Helsinki: Gaudeamus.

 

Kirjoittajat

Armi Mustosmäki (YTT) toimii akatemiatutkijana Itä-Suomen yliopistossa yhteiskuntatieteiden laitoksella. Hän on tutkinut äitien negatiivisia, kiellettyjä tunteita ja niistä käytyä (julkista) keskustelua sekä pohjoismaista mallia ja työelämän muutosta.

Tiina Sihto (YTT) toimii tutkijatohtorina Helsingin yliopistossa SustAgeable-hankkeessa sekä jäsenenä Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikössä. Sihdon tutkimuksellinen kiinnostuksensa kohdistuu erityisesti hoivan kysymyksiin. Hän on toinen teoksen Hoivan pimeä puoli toimittajista.

Tuore perhevapaakysely tuottaa tietoa kotihoidontuen käytöstä

Lukuaika: 4 min.

Kotihoidon tuki on suosittu, mutta ristiriitainen etuus. Koska valtaosa tuen saajista on naisia, tuen on arvioitu heikentävän naisten asemaa työmarkkinoilla. Erikoistutkija Anneli Miettinen Kelan tutkimuksesta avaa tätä ristiriitaa tarkemmin haastattelussa.

Lähes 15 000 vanhemman sähköpostiin kilahti keväällä 2022 kysely perhevapaista. Kansaneläkelaitos (Kela) toteutti yhteistyössä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) kanssa laajan Perhevapaakyselyn lähes 10 vuoden tauon jälkeen. Kyselyllä selvitetään perhevapaiden käytön syitä ja esteitä. Tällä kertaa kysely keskittyi erityisesti työn ja perheen yhteensovittamiseen. Kyselyn avulla voidaan vastata moniin sellaisiin kysymyksiin, joihin rekisteritutkimukset eivät anna vastauksia.

Koska kyselyaineisto kerättiin ennen elokuussa 2022 voimaan astunutta perhevapaauudistusta, kysely ei tarjoa tietoa uuden perhevapaajärjestelmän mukaisten perhevapaiden käytöstä. Perhevapaakyselyn ensimmäiset tulokset on julkaistu THL:n Tutkimuksesta tiiviisti -julkaisussa.

Syksyllä 2022 voimaan tulleessa perhevapaauudistuksessa keskityttiin vanhempainvapaisiin, mutta uudistuksessa ei puututtu kotihoidon tukeen. Onko tämä paljon käytetty etuus seuraava perhevapaita koskevan uudistuksen teema? Kotihoidon tukea voi saada, jos alle 3-vuotiaalla lapsella ei ole kunnallista varhaiskasvatuspaikkaa ja vanhempainrahakausi on päättynyt.

Kotihoidon tukea käytetään Suomessa paljon ja sitä käyttävät ensisijaisesti äidit (2). Myös Perhevapaakyselyyn vastanneista 1-2-vuotiaiden lasten äideistä lähes 80 prosenttia oli ollut tai oli parhaillaan kotihoidon tuella. Lähes kolmannes suunnitteli olevansa tai oli ollut kotihoidon tuella yli vuoden. 

 Taulukko 1. Äitien kotihoidon tuen käyttö ja käytön pituus (toteutunut ja suunniteltu)

Lähde: Perhevapaakysely 2022 (1)

Oliko äiti ollut lapsen kanssa kotona kotihoidon tuella
(N = 1824)
Kuinka monta kuukautta äiti oli ollut tai aikoi kaikkiaan olla kotihoidon tuella tämän lapsen kanssa  (N = 1400)
% %
Kyllä, olin aikaisemmin 41 1-12 kk 68
Kyllä, olen parhaillaan 38 yli 12 kk 32
En, mutta aion olla 1 Yhteensä 100
En, enkä aio olla 16
En, enkä osaa vielä sanoa 4
Yhteensä 100

Perhevapaakyselyn tulosten mukaan äitien lapsen kotihoidolle antamat keskeisimmät syyt ovat halu viettää enemmän aikaa lapsen kanssa ja hoitaa lasta kotona pidempään. Lisäksi moni kyselyyn vastanneista äideistä piti lasta liian pienenä kodin ulkopuoliseen hoitoon ja  kotihoitoa lapsen kannalta tärkeänä.

Haastattelin kyselyssä esiin nousseista  tutkimustuloksista aiheeseen perehtynyttä Kelan erikoistutkijaa Anneli Miettistä.

 

Miksi lapsen kotihoito on monelle tärkeä?

Monissa aiemmissa kyselyissä on tullut esiin vanhempien näkemys siitä, että lapsi on vasta 1,5–2-vuotiaana sopivan ikäinen aloittamaan kodin ulkopuolisessa varhaiskasvatuksessa. Ansiosidonnainen vanhempainvapaa loppui ennen perhevapaauudistusta siinä vaiheessa, kun lapsi oli noin 9–10 kuukauden ikäinen, ja moni perhe on halunnut jatkaa lapsen hoitamista kotona kotihoidon tuen turvin ainakin jonkin aikaa.

 

Poikkeavatko suomalaiset vanhemmat kotihoitomieltymyksissään muista Pohjoismaista?

Ruotsissa ja Norjassa on perheille ollut tarjolla vastaavanlainen kotihoidon tuen järjestelmä, mutta tuen käyttö on ollut selvästi vähäisempää kuin Suomessa. Ruotsi myös luopui siitä kokonaan jo vuonna 2016 ja Norjassakin tukijakso ulottuu nykyään enää siihen saakka, kunnes lapsi täyttää kaksi vuotta. Lisäksi tukea on siellä voinut käyttää osa-aikaisen kotihoidon ja osa-aikaisen varhaiskasvatuksen yhdistämiseen. Muissa Pohjoismaissa lapset aloittavat varhaiskasvatuksessa selvästi nuorempana kuin Suomessa.

Suomalaisten kotihoitomieltymykset kuitenkin muuttuvat vähitellen. Perhevapaakyselyn tuloksista ilmenee, että hoitovapaajaksojen pituudet ovat lyhentymässä. Yli vuoden mittaisia vapaita käytetään kuitenkin edelleen paljon.

 

Ketkä hoitavat lasta pisimpään kotihoidon tuella?

Kotihoidon tukea käyttävät eniten matalasti koulutetut ja heikosti työmarkkinoille sijoittuvat äidit sekä äidit, joilla ei ole ollut työsuhdetta lapsen syntymän aikaan tai työsuhde oli määräaikainen.

 

Miksi ennen lapsen syntymää hauraassa työasemassa olevat äidit käyttävät kotihoidon tukea pidempään kuin ennen lapsen syntymää vakaassa työasemassa olevat äidit?

Tämä on vaikea kysymys. Osaksi kyse voi olla siitä, että kotihoidon tukijärjestelmä koetaan vakiintuneena käytäntönä. Tukea on helppo hakea vanhempainvapaan päättyessä samalla kun äiti pohtii työelämään siirtymistä ja työnhaun aloittamista. Kotihoidon tuki tarjoaa ehkä mahdollisuuden omatahtisempaan työnhakuun kuin jos äiti hakeutuisi aktiiviseksi työnhakijaksi työvoimatoimistoon. Vahvemmin työelämässä ennen lapsen syntymää kiinni olleet äidit voivat puolestaan kokea huolta ura- tai etenemismahdollisuuksistaan ja palaavat sen vuoksi nopeammin takaisin töihin.

Kotihoidon tukea saatetaan myös käyttää erilaisissa siirtymävaiheissa.  Jos perheessä suunnitellaan perheenlisäystä tai uusi lapsi on jo tuloillaan, halutaan ehkä ulottaa hoitovapaajakso aina siihen saakka, kunnes jäädään äitiysvapaalle uudesta lapsesta.

Meillä on paljon yhden vanhemman perheitä, joilla ei välttämättä ole taloudellisista syistä mahdollisuutta jäädä kotihoidon tuelle.

 

Eroavatko yhden vanhemman perheet kahden vanhemman perheistä kotihoidon tuen käytön suhteen?

Yksinhuoltajat käyttävät kotihoidon tukea pidempiä jaksoja kuin kahden vanhemman perheet. Yksinhuoltajilla työhön paluuta vaikeuttaa vastuu arjesta ainoana vanhempana. Yksinhuoltajan on yksin selviydyttävä varhaiskasvatukseen viemisestä ja hakemisesta sekä muista lapsen hoitoon liittyvistä tehtävistä. Tämä asettaa työlle erilaisia vaatimuksia muun muassa työaikojen ja joustojen suhteen.

Yksinhuoltajataloudet saavat myös jonkin verran useammin kuin kahden vanhemman taloudet erilaisia sosiaaliturvaetuuksia, mikä voi osaltaan vähentää kannustimia siirtyä työmarkkinoille.

 

Miten kotihoidon tukijärjestelmä voisi huomioida yhden vanhemman perheet nykyistä paremmin?

Yhden vanhemman perheet eivät muodosta homogeenista joukkoa ja monissa niin sanotuissa yhden vanhemman perhetilanteissa lapsella on toinen vanhempi, jonka perhetilanne vaikuttaa etuuksiin ja palveluihin. Esimerkiksi eroperheiltä vaaditaan yhtenevää ratkaisua kotihoidon tuen käytön osalta. Tämä tarkoittaa, että lapsella ei ole toisen huoltajansa perheessä oikeutta varhaiskasvatukseen, mikäli lapsen toinen vanhempi haluaa hoitaa lasta kotona kotihoidon tuella. Tämä on ongelmallista esimerkiksi vuoroasuvien lasten kohdalla, jos kotien tarpeet lapsen hoidon järjestämisen osalta eroavat toisistaan.

 

Olette vasta aloittaneet perhevapaakyselyn laajan aineiston analysoinnin. Miten kyselytutkimuksen toteuttaminen onnistui?

Vaikka kyselytutkimukset ovat kärsineet jo pitkään laskevista vastaajamääristä, Kelan toteuttamiin kyselyihin on saatu kohtuullisesti vastauksia. Niin tälläkin kertaa. Erityisesti ilahduttaa se, että saimme runsaasti erilaisissa elämäntilanteissa olevia, eri-ikäisiä ja eri puolilla Suomea asuvia vastaajia. Isät vastaavat yleensä kyselytutkimuksiin äitejä heikommin, mutta perhevapaakyselyssä heitä oli mukana kiitettävästi.

 

Mihin kysymyksiin toivot erityisesti löytäväsi vastauksia?

Itseäni kiinnostavat erityisesti juuri nämä kotihoidon tuen kysymykset. Haluaisin ymmärtää paremmin toisaalta sitä, mitkä työelämästä kumpuavat tekijät selittävät kotihoidon tuen käyttöä ja toisaalta sitä, miten lapsen hoitoon liittyvät asenteet vaikuttavat perhevapaiden käyttöön. Myös kotihoidon tukea käyttävien isien perustelut kotihoidon tuen käytölle kiinnostavat.

Jos saisit resurssit tutkia perheitä millaisella asetelmalla tai tutkimuksella tahansa, millaisen tutkimuksen toteuttaisit?

Jos nyt ajattelen perhevapaita, niin haluaisin seurata pitkittäisasetelmalla samoja perheitä pidemmän aikaan. Haluaisin päästä vertaamaan vapaiden käyttöön liittyviä aikeita ja ajatuksia myöhempään toteutuneeseen käyttöön. Minua kiinnostavat erityisesti myös perheiden sisäiset neuvottelut perhevapaiden käytöstä ja vanhempien roolit perhevapaiden käyttöä koskevassa päätöksenteossa.

 

Lähteet

(1) Närvi, Johanna & Kinnunen, Anu & Lammi-Taskula, Johanna & Miettinen, Anneli & Saarikallio-Torp, Miia (2023). Äitien kotihoidon tuen käytössä näkyvät niin työtilanne kuin hoivaihanteet – Perhevapaakyselyn 2022 tuloksia. Tutkimuksesta tiiviisti 7/2023, Suomen sosiaalinen tila 1/2023. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-408-033-0

(2) Räsänen, Tapio & Österbacka, Eva (2023). Lastenhoidon tukien uudistus voi lisätä tasa-arvoa sekä sukupuolten että sosioekonomisten ryhmien välillä. Tietoa päätösten tueksi 2/2023. Flux Policy Brief.  https://fluxconsortium.fi/fi/lastenhoidon-tukien-uudistus-voi-lisata-tasa-arvoa-seka-sukupuolten-etta-sosioekonomisten-ryhmien-valilla/

Kuva: Perheyhteiskunta.fi / Janita Vilkman

Katso lisää perhevapaakyselystä https://tietotarjotin.fi/tutkimushanke/118432/perhevapaakysely-2022 

 

Koronakriisi nosti esille palkkatöiden reunamilla toimivat perheet

Lukuaika: 3 min.

Yhä suurempi joukko naisia työskentelee pysyvän palkkatyön ulkopuolella. Yrittäjämuotoisia töitä, keikka-, pätkä- ja silpputöitä tekevät pienten lasten äidit ovat eläneet epävarmuuden sävyttämässä maailmassa jo ennen koronakriisiä.

Tällä hetkellä yhteiskuntaa avataan ja etätöistä palataan vähitellen toimistoihin – tai ne palaavat, joilla on toimisto. Pienten lasten äidit ovat usein tilanteissa, joissa pysyvän palkkatyön suoma taloudellinen ja oikeudellinen turva puuttuvat ja työn tekemisen paikat vaihtuvat.

Koronapandemia ei ollut vielä näköpiirissä, kun haastattelin palkkatyön reunamilla toimivia pienten lasten äitejä väitöstutkimustani varten. Väitöskirjani osoittaa, että yhteiskunnalliset muutokset koskettavat erityisen voimakkaasti naisia, äitejä ja vakaan palkkatyön ulkopuolella työskenteleviä.

Nimitän väitöskirjassani palkkatyön reunamiksi sellaisia työmarkkinatilanteita, joissa tehdään muun muassa freelancer-töitä, keikkatöitä ja pienimuotoista yrittäjyyttä. Kokoaikaisen, jatkuvan palkkatyön sijaan yhä kasvava osa ihmisistä saa toimeentulonsa epävarmoista ja vaihtuvista työprojekteista.

Palkkatyön reunamat ovat tulleet uudenlaisella tavalla näkyville viimeisen puolentoista vuoden aikana erityisesti kulttuurialan, yrittäjien ja hoitajien ahdingon vuoksi. Nämä ovat myös niitä ammattiryhmiä, joita haastattelin tutkimustani varten alojen prekaariuden vuoksi. Prekaariuden yksi piirre on työsuhteiden epätyypillisyys.

Maailmanlaajuinen kriisi toi parrasvaloihin sen elämän epävarmuuden lisääntymisen, mikä oli pienemmässä mittakaavassa olemassa jo aiemmin. Prekaarin työn teettämisen muodot tarjoavat hauraan perustan ihmisten tulevaisuuden suunnitelmille ja toiveille perheen perustamisesta tai sen kasvattamisesta.

 

Tulevaisuuden varmistelua ja notkeaa sopeutumista

Prekarisoituneilla työmarkkinoilla monet naiset tekevät yrittäjämäisiä töitä ja sellaisia digiajan mahdollistamia töitä, joita voi tehdä kotoa käsin. Tulevaisuutta turvataan myös kouluttautumalla jatkuvasti lisää.

Palkkatyön reunamat kutsuvat erityisesti pienten lasten äitejä, jotka etsivät luovia ratkaisuja työn ja perheen yhteensovittamiseen, osaamisensa kehittämiseen ja toimeentuloon. Tutkimuksessani kohdistin huomioni tähän ryhmään, joka on jäänyt näkymättömiin niin yhteiskunnallisessa keskustelussa kuin sosiaalipoliittisessa päätöksenteossa.

Oletin tutkimuksessani, että yhteiskunnalliset muutokset koskettavat tiukimmin niitä, jotka toimivat jatkuvan palkkatyön oikeudellisen suojan ulkopuolella. Tämä olettamus on toteutunut pandemian vaikuttaessa kovimmin jo valmiiksi prekaareissa asemissa työskenteleviin.

Olen seurannut sitä notkeutta, jolla erityisesti naisyrittäjät ovat sopeutuneet muuttuviin työtilanteisiin. Esimerkiksi käsityöyrittäjät alkoivat myydä personoituja maskeja ja monet hyvinvointipalvelut käänsivät palvelunsa etäyhteyksillä saavutettaviksi hyvin nopeassa aikataulussa.

 

Perheiden arkea palkkatyön reunamilla

Notkeasta työmarkkinoilla luovimisesta huolimatta uudenlainen arki koronakriisin keskellä on ollut vaativaa. Kevään 2020 poikkeusolotila siirsi lapset ja nuoret etäopetukseen  –  karanteenit, lasten flunssat ja eristäytyminen ovat pitäneet perheitä kotona sen jälkeenkin. Kaikki harrastustoiminta ei ole vieläkään palannut normaaliksi.

Monet tutkijat ovat aiheellisesti otaksuneet, että arjen pyörityksen tiivistyminen kotiin on tarkoittanut lasten hoivan ja kotityövastuiden kasautumista entisestään äideille. Pandemia on nähty mahdollisena takaiskuna tasa-arvolle niin perheissä kuin työelämässäkin.

Väitöskirjassani osoitin, että epätyypilliset työt ja muuttuvat tilanteet työelämässä luovat myös uudenlaisia mahdollisuuksia hoivan järjestämiseen. Etenkin nuoret vanhemmat neuvottelevat hoivan jakamisesta yli ydinperheen perinteisten rajojen. Ystävät, hoitoringit ja isovanhemmat mahdollistavat töiden tekemistä epätyypillisiin aikoihin ja myös kaukana kotoa.

Hoivan jakaminen on tarpeen siksikin, että varhaiskasvatus pystyy vastaamaan heikosti epätyypillisiä töitä tekevien perheiden tarpeisiin. Uskon lapsiperheiden kärsineen koronakriisin aikana siitä, etteivät isovanhemmat ole voineet osallistua lastenlastensa hoitoon entiseen tapaan.

Koronakriisin vaikutuksia lapsiperheisiin on tutkittu jo jonkin verran. Turun yliopiston tutkijoiden mukaan korona-arki on kohdellut ihmisiä epätasa-arvoisesti. Pinnan alla kyteneet ongelmat ovat nousseet esille jatkuvan yhdessäolon seurauksena. Kriisi on koskettanut voimakkaimmin jo ennestään haavoittuvassa asemassa olevia perheitä, kuten yksinhuoltajaperheitä ja perheitä, joissa on erityistä tukea tarvitsevia lapsia.

 

Prekaareissa töissä elämä oli haurasta jo ennen pandemiaa

Omassa tutkimuksessani palkkatöiden reunamilla työskentelevät äidit kertoivat työn ja kodin välisen rajan sekoittumisesta ja sen mukanaan tuomista haasteista. Nyt työn ja perheen välinen raja on hämärtynyt myös niissä perheissä, joissa vakaa palkkatyö ja sen mukanaan tuomat arkiset rutiinit, kuten työmatkat ovat pitäneet elämän eri osa-alueet aiemmin erillään.

Pandemia-aikana perheistä näytetään kerrottavan medioissa kahdenlaista tarinaa. Toisaalla taloudellinen epävarmuus kiristää ilmapiiriä ja kerryttää arkisia haasteita, kun taas toisaalla kerrotaan ulkoilun täyttämistä vapaasti organisoiduista päivistä, joita helpotetaan ravintolasta kotiin tilatuilla päivällisillä.

Toivon, että keskustelussa pandemian vaikutuksista perheisiin ja läheissuhteisiin otetaan huomioon perheiden tilanteet myös tätä polarisoitunutta kuvaa moninaisemmin. Enemmän huomiota on kiinnitettävä epätyypillisten työsuhteiden tuottamaan turvattomuuteen työmarkkinoilla ja lapsiperheille tarjolla olevien palvelujen ajantasaisuuteen.

 

YTT Lilli Aini Rokkonen väitteli yhteiskuntapolitiikasta Itä-Suomen yliopistossa 27.11.2020. Hän työskentelee erityisasiantuntijana kansainvälisessä yliopistojen kehittämishankkeessa.

 

Kuvat: Stock Snap, Leah Kelley/Pexels

Imetystä koskevat odotukset luovat paineita äideille

Lukuaika: 3 min.

Imetys on asia, jota monet äidit ja vanhemmat joutuvat miettimään. Onnistuuko imetys? Entä jos ei halua imettää? Mikä on mahdollisen puolison rooli, jos äiti keskittyy imettämiseen? Myös ulkopuoliset suhtautuvat imetykseen usein ristiriitaisesti: Korvikeruokinnasta voi saada arvostelevia kommentteja, mutta imetystä voidaan pitää ’liian julkisena’ tai se voi kestää ’liian pitkään’.

 

Useimmat vanhemmat haluavat lapselleen parasta. He toivovat, että voivat toiminnallaan turvata lapsen kasvun ja kehityksen. Imetys yhdistetään usein ’hyvään äitiyteen’.

Samalla imetys on kuitenkin hyvin normitettua: sen pitäisi tapahtua mieluiten kotona, pienen vauvan kanssa ja loppua, kun lapsi täyttää vuoden. Sitä ei pidä tuoda julkiseen tilaan, tai jos tuodaan, niin ’se tulisi tehdä hienovaraisesti ja huomaamattomasti (1).

Suomalaisäitejä kannustetaan imetykseen, mutta aina imettäminen tai imetyksestä pidättäytyminen ei ole äidin oma valinta. Imetyksen onnistumiseen liittyy monia tekijöitä, kuten esimerkiksi äidin terveydentila tai sosioekonominen asema. Äitejä ei pitäisi tästä syyllistää.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos asetti uusimassa imetyksen edistämisen toimintaohjelmassaan tavoitteeksi nostaa Suomi imetyksen mallimaaksi. Pohdin tässä tekstissä imetykseen ja sen kestoon kohdistuvia ristiriitaisia odotuksia tammikuussa 2021 julkaistun väitöskirjani pohjalta. Tutkin yli vauvaiän jatkuvaa imetystä äitien kokemusten ja mediatekstien avulla.

 

’Liian pitkä’ imetys

Tutkimukseni pitkään imettäneet äidit nostivat usein esiin sen, miten esimerkiksi sukulaiset tai tuttavat kommentoivat imetystä. Yli vuoden imettäneille äideille saatettiin sanoa suoraan tai vihjaillen, että imetys olisi syytä jo lopettaa tai sitten asia kerrottiin suoraan lapselle. Myös terveydenhuollossa oltiin melko usein sitä mieltä, että imetyksen voisi jo lopettaa.

Tällä hetkellä imetystilastot kerätään vuoden ikään asti, joten meillä ei ole tarkkaa tietoa siitä, miten paljon tai pitkään suomalaislapsia imetetään. Katseeni kiinnittyi tämän asian tiimoilta myös Ylen korvikeruokintaa käsittelevän jutun keskustelupalstaan, jossa yksi keskustelija kertoi salanneensa neuvolassa sen, että imetys oli jo loppunut, jotta pääsi tilanteessa helpommalla. Tutkimukseni äideistä osa toimi samoin: he kertoivat imetyksen jatkuessa pitkään, että imetys oli loppunut tai he eivät itse ottaneet sen jatkumista puheeksi ja pyrkivät näin välttymään kysymyksiltä neuvolassa.

Tutkijana olen kiinnostunut niistä samankaltaisuuksista, joita korvikeruokintaan ja pitkään jatkuvaan imetykseen liittyy. Oman aineistoni ja Ylen jutun perusteella äidit pelkäävät ulkopuolisten vahvoja mielipiteitä imetyksestä ja tämä voi vaikuttaa äitien käyttäytymiseen. Pulloruokinnasta tai toisaalta isomman lapsen imetyksestä voi tulla asia, joka pakottaa äidin jäämään kotiin. Pitkään jatkuva imetys voi siis tuottaa samanlaista häpeää kuin korvikeruokinta (2).

Kuvituskuva

Pitkäkestoinen imetys sitoo äidin lapseen. Toisin kuin monet luulevat, esimerkiksi kaksivuotiasta lasta ei useinkaan enää imetetä useita kertoja päivässä. Näin äidit voivat liikkua vapaammin kuin vauvan kanssa. Omaan tutkimukseeni osallistuneet äidit kuvasivat silti kokevansa välillä väsymystä jatkuvaan saatavilla olemiseen (3), kuten myös kansainvälisissä tutkimuksissa on havaittu (4).

Korvikeruokinta saattaa helpottaa (ruokinta)vastuun jakamista tasaisemmin vanhempien välillä. Ylipäänsä vanhempien työnjako ei kuitenkaan vaikuta ihanteelliselta, sillä 88 prosenttia Tasa-arvobarometrin vastaajista oli sitä mieltä, että miesten pitäisi osallistua enemmän lastensa hoitoon.

 

Omanlaisia äitejä imetyksen mallimaassa

Mikä sitten tekisi Suomesta imetyksen mallimaan? Meillä on jo nyt toimiva neuvolajärjestelmä, josta äidit saavat apua ja neuvoja. Meillä on myös aktiivisesti toimiva Imetyksen tuki ry, joka auttaa imetyksen pulmatilanteissa.

Väitöstutkimukseni yksi lähtökohta oli olla emansipatorinen eli äitejä voimauttava. Halusin tuoda keskusteluun pitkään imettäneiden äitien kokemuksia ja asiallista tietoa pitkäkestoisesta imetyksestä.

Kuka tekisi tutkimuksen korvikeäideistä ja voimauttaisi heitä? Voisiko olla niin, että kuluvan vuosikymmenen aikana äidit viimein vapautuisivat velvollisuudesta perustella lapsensa ruokintaa? Onko meillä todella tarvetta jakaa äitejä hyviin ja ei-niin-hyviin? Tutkijana toivon äideille sekä tukea että lisää tutkittua tietoa tuomaan turvaa omiin vanhemmuuden valintoihin – niihin, joihin he voivat vaikuttaa.

Tämän lisäksi toivon muutosta imetystä ja äitejä koskeviin asenteisiin. Toivotetaan imettävät ja pulloruokkivat äidit tervetulleeksi julkisiin tiloihin. Annetaan äitien ja perheiden tehdä heitä koskevia päätöksiä rauhassa, ilman turhaa kommentointia ja neuvoja. Monenlaiset perheet ja imetystarinat voisivat olla enemmän esillä myös mediassa. Vauvojen ja lasten ruokintaan suhtautuminen arkisena tekemisenä olisi askel oikeaan suuntaan.

 

Lähteet

(1) Säilävaara, Jenny. 2016. Imettämässä kaapissa? Pitkään imettäneet äidit ja normatiiviset tilat. Sukupuolentutkimus, 29:2, 7–20.

(2) Taylor, Erin N., ja Lora Ebert Wallace. 2012. For Shame: Feminism, Breastfeeding Advocacy, and Maternal Guilt. Hypatia 27:1, 76–98.

(3) Säilävaara, Jenny. 2020. Long-Term Breastfeeding: The Embodied Experiences of Finnish Mothers. NORA – Nordic Journal of Feminist and Gender Research, 28:1, 43–55.

(4) Dowling, Sally & David Pontin. 2017. Using liminality to understand mothers’ experiences of long-term breastfeeding: ‘Betwixt and between’, and ‘matter out of place’. Health 21:1, 57–75.

 

YTT Jenny Säilävaaran sukupuolentutkimuksen väitöskirja Pitkään imettäneet äidit. Tutkimus äitien fyysisestä, sosiaalisesta ja emotionaalisesta tilasta tarkastettiin Jyväskylän yliopistossa 29.1.2021. Hän työskentelee Jyväskylän yliopistossa projektitutkijana.

Kuva: Perheyhteiskunta.fi / Janita Vilkman

Psykososiaalinen tuki jää lapsettomuuden hoidossa lisääntymisteknologian jalkoihin

Lukuaika: 4 min.

Lapsen saaminen pitkän lapsitoiveen jälkeen ei aina tuokaan onnellista loppua. Suuri osa hedelmöityshoitojen avulla äidiksi tulleista joutuu selviämään lapsettomuuskokemuksen mukanaan tuomista psykososiaalisista haasteista ilman asianmukaista tukea. Koska naiset kamppailevat yksin eivätkä etsi tai saa riittävästi tukea, terveydenhuollon interventioille on selkeä tarve. 

Lisääntyminen on yhteiskunnassamme ajankohtainen ja enenevästi palstatilaa saanut aihe. Alhaisesta syntyvyydestä on puhuttu erityisesti sen jälkeen, kun Tilastokeskus julkaisi väestöennusteraporttinsa viime syksynä. 

Olen itse seurannut keskustelua tahatonta lapsettomuutta kokevien näkökulmasta ja todennut, että he ovat jääneet tämän keskustelun varjoon, vaikka yhteiskunnan pitäisi olla erityisen kiinnostunut heistä, jotka haluavat lapsia. Syntyvyyskeskustelun sävy on myös paikoin ollut syyllistävää, ja siten tahatonta lapsettomuutta kokeville epäoikeudenmukaista. 

Samanaikaisesti kun puhutaan synnytystalkoista ja itse valitusta lapsettomuudesta, unohtuu, että yhteiskunnassamme on paljon vanhemmaksi haluavia, joiden lapsiperheellistyminen on eri syistä epävarmaa ja vaikeaa.

Juuri valmistunut väitöstutkimukseni tuo uutta tietoa ja lisää ymmärrystä tahattoman lapsettomuuden moninaisista vaikutuksista äidiksi tuloon ja äitiyteen. Keräsin tutkimustani varten kirjoitelmia 33:lta aiemmin lapsettomalta naiselta ja haastattelin 26 naista heidän äidiksi tulostaan pitkän lapsettomuuden jälkeen.

Tutkimukseni antaa viitteitä siitä, että äitiyden saavuttaminen pitkän lapsettomuuden jälkeen ei aina tai kaikilta osin ole onnellinen loppu ja lapsettomuutta korjaava kokemus, jollaisena se usein nähdään. Tämän oletuksen vuoksi ”lapsellisten lapsettomien” ryhmä voi jäädä tuen tavoittamattomiin. Tutkimukseni osoittaa, että naisten saama psykososiaalinen tuki on heidän tarpeisiinsa nähden riittämätöntä. 

Suurin osa tutkimukseeni osallistuneista naisista koki joutuneensa selviytymään lapsettomuushaasteista yksin ja ilman asianmukaista tukea. 

Kuva: Pexels.

Terveydenhuolto tarjoaa apua ensisijaisesti lapsettomuuden fysiologisiin ongelmiin

Tahatonta lapsettomuutta ei aina pystytä parantamaan lääketieteellisesti, mutta hedelmöityshoidoilla voidaan auttaa naista tai paria saamaan lapsi. Hedelmöityshoitolaki mahdollistaa hoidot heteropareille, itsellisille naisille ja naispareille. Hoitoja annetaan sekä julkisessa että yksityisessä terveydenhuollossa. Lääkärin antama apu raskauden alkamiseen tarkoittaa yleensä hormoni-, inseminaatio- tai koeputkihedelmöityshoitoa. 

Tutkimukseeni osallistuneiden naisten mukaan lapsettomuusklinikat keskittyivät tutkimus- ja hoitokäynneillä lääketieteellisiin toimenpiteisiin, jotka kohdistuivat naisen kehoon. Sen sijaan naisten psyykkisen tuen tarpeet joko ohitettiin tai jätettiin kokonaan huomiotta. Kliiniset hoitotoimenpiteet hoidettiin tehokkaasti, mutta ammattilaisten kyky tai mahdollisuus pysähtyä, aidosti kohdata ja ottaa naisten hyvinvointi puheeksi puuttuivat.

Toisaalta naiset toivat kerronnassaan esiin, että vastaanottoaikojen puitteissa keskustelulle ei olisi ollut aikaakaan. Hoitohenkilökunta ei kuitenkaan ohjannut naisia eteenpäin esimerkiksi psykologin tai terapeutin vastaanotolle, jossa lapsettomuuden psykososiaalisia puolia olisi voinut käsitellä.

Tutkimukseni perusteella terveydenhuollossa tarvitaankin parempaa osaamista lapsettomuushoidoissa olevien  kohtaamiseen, ohjaamiseen ja tukeen. Naiset odottavat empaattisempaa, muuhunkin kuin toimenpiteisiin keskittyvää tukea ja tarvittaessa ohjaamista psykososiaalisen tuen piiriin.   

Yksin pärjäämisen eetos ja reippauden esittäminen rajoittavat tuen saantia

Suurin osa tutkimukseeni osallistuneista naisista ei ollut puolisonsa lisäksi puhunut lapsettomuuden kokemuksistaan ja vaikeista tunteistaan muille. Tämä lisäsi naisten psykologista haavoittuvuutta. 

Aineistoni valossa lapsettomuutta kohdanneilla naisilla näyttäisi olevan taipumusta yksin pärjäämiseen ja ”ylireippauteen”. Myös kulttuurissamme on voimakas naisiin ja varsinkin äiteihin liitetty vahvuuden diskurssi, jonka mukaan hyvät äidit ovat kestäviä ja selviytyviä (1, 2). 

Naiset vaikuttavat olleen lapsettomuuden kokemuksen keskellä  armottomia itselleen ja lapsen saatuaan vaativan itseltään vanhempina paljon: oli pärjättävä, koska tätä oli halunnut. Pärjäämiseetoksen haittapuoli on se, että naiset voivat kamppailla viimeiseen asti etsimättä apua. 

Haaste onkin siinä, miten terveydenhuollossa tunnistettaisiin nämä hiljaa pärjäävät, mutta tukea tarvitsevat. Ratkaisu tähän olisi, että tukea tarjottaisiin, vaikka naiset eivät sitä itse osaisi tai jaksaisi hakea. Koska  naiset kamppailevat yksin eivätkä etsi tai saa riittävästi tukea – kuten tutkimukseni osoitti – terveydenhuollon interventioille on selkeä tarve. 

Lisää tukea ja moninaisempia  kertomuksia vanhemmaksi tulemisen tavoista

Väitöstutkimus osoitti selkeästi, että psykososiaalisen tuen pitäisi olla automaattinen osa lapsettomuuden hoitoprosessia, lakisääteistä sekä jatkua raskausajan ja lapsen syntymän jälkeen. Tuen olisi hyvä olla pitkäkestoisempaa ja prosessinomaista yksittäisten konsultointikäyntien sijaan. 

Moni tutkimukseen osallistunut kertoi, että olisi tarvinnut tukea äitiytensä rakentamiseen ja äidin roolin omaksumiseen, jonka ei koettu olevan yksinkertaista vaikeuksien ja erilaisten menetysten jälkeen. Tarpeisiin vastaava tuki sujuvoittaisi naisten siirtymää äitiyteen ja parantaisi siten tulevaisuuden perheiden hyvinvointia. 

Kuva: Pexels.

Lisäksi tarvitsemme moniäänisempiä vanhemmaksi tulon tarinoita, jotta monien ahtaaksi kokema äidiksi tulon malli väljentyisi ja mahduttaisi sisäänsä erilaisia kokemuksia. Säröisetkin tarinat tuovat tärkeää kaikupohjaa ja hyväksyvää peilipintaa niille, jotka eivät koe mahtuvansa perinteisen äidiksi tulon mallitarinan juonikulkuun. Samalla tarinat normalisoivat monien piilossa kokemia ajatuksia ja tunteita ja toimivat tärkeänä vertaistukena.

Tilastojen valossa on selvää, että raskaaksi tulon vaikeudet ja hedelmöityshoitojen tarve ja käyttö tulevat jatkossa kasvamaan. Siten yhteiskunnassamme on tulevaisuudessa yhä useampia perheitä, joissa vanhemmuus on saavutettu  pitkän odotuksen ja  vaativien hoitojen kautta. 

Toivon sydämestäni, että tulevaisuudessa tahattoman lapsettomuuden ympärillä yhä oleva hiljaisuus vähenisi ja ymmärrys tahattomaan lapsettomuuteen liittyvistä vaikeuksista ja seurauksista lisääntyisi. Kasvavan sensitiivisyyden myötä hedelmöityshoitojen kautta vanhemmiksi tulleilla olisi tulevaisuudessa  tuetumpi ja sujuvampi polku.

Perheet ovat aina olleet monimuotoisia ja lapsia on saapunut perheisiin erilaisia reittejä. Vaikka uudenlaiset tavat saada lapsia jättävät merkkejään vanhemmuuteen, hoiva on säilynyt perhe-elämän keskiössä. Perhe 2.0 -kirjoitussarjassa pohditaan lapsiperheellistymisen uudempia muotoja ja vanhemmuuksien tulevaisuutta.

Sarja tuotetaan yhteistyössä Lisääntymisen tulevaisuus -hankkeen kanssa. Hankkeen kaikille avoin webinaari “Tulevaisuuden perhe – Miltä se näyttää?” järjestettiin 3.11.2020.

Lähteet

(1) Jokinen, E. (1996). Väsynyt äiti. Äitiyden omaelämäkerrallisia esityksiä. Helsinki: Gaudeamus.

(2) Vuori, J. (2001). Äidit, isät ja ammattilaiset. Sukupuoli, toisto ja muunnelmat asiantuntijoiden kirjoituksissa. Tampere: Tampereen yliopistopaino.

KT Siru Lehdolta on juuri valmistunut kasvatustieteen väitöskirja tahattoman lapsettomuuden ja hedelmöityshoitojen jälkeisestä äitiydestä. Väitöstilaisuus oli 25.9.2020 Jyväskylän yliopistossa. Siru toimii opettajankouluttajana ja lehtorina Jyväskylän ammatillisessa opettajakorkeakoulussa.

Sarjan muut kirjoitukset

Petteri Eerola: Muuttuvan isyyden jäljillä

Elina Helosvuori: Hedelmöityshoidot ovat erityinen tapa tulla vanhemmaksi

Elli Lehikoinen: Fiktion valta ja lisääntyminen

Tiia Sudenkaarne: Kuka saa lisääntyä?

Hedelmöityshoidot ovat erityinen tapa tulla vanhemmaksi

Lukuaika: 3 min.

“Lapsia saadaan, eikä tehdä”, muistuttavat lapsettomuuden kanssa kamppailleet ihmiset. Silti lapsen saamiseen hedelmöityshoitojen avulla liittyy myös “tekeminen”, joka tarkoittaa naisruumiiseen kohdistuvia kliinisiä hoitotoimenpiteitä sekä esimerkiksi alkionviljelyä ja -valintaa, jonka seurauksena lapsi saa alkunsa. Mutta onko äitiys jollakin tavalla erilaista hedelmöityshoitojen jälkeen kuin ilman niitä? 

”Oletteko ajatelleet tehdä lapsia” on kysymys, joka loukkaa suurta osaa tahattomasti lapsettomista ihmisistä. Kohdatessani ja haastatellessani väitöstutkimustani varten hedelmöityshoidoissa käyneitä ihmisiä kuulin toistuvasti, kuinka epäoikeudenmukaiselta utelut lapsista tuntuvat, kun itse toivoo lasta vimmatusti, mutta tuloksetta. Lapsia saadaan, eikä tehdä. 

Omassa tutkimuksessani olen kuitenkin keskittynyt nimenomaan lasten  “tekemiseen” – vaikkakin hieman erilaisesta näkökulmasta ja nimenomaan hedelmöityshoidoissa. Taloudellisten resurssien lisäksi hedelmöityshoidoissa käyminen vaatii emotionaalista ja ruumiillista työtä. 

Kuva: Pexels.

Äitiys hoitokokemuksen jälkeen

Hedelmöityshoidot ovat tärkeitä, koska ne ovat yksi tapa mahdollistaa vanhemmuus muillekin kuin heteropareille, ja myös niille ihmisille, joiden lapsettomuuteen liittyy lääketieteellisiä syitä. 

Yleisin hedelmöityshoidoista on koeputkihedelmöitys (IVF), jossa hedelmöitys tapahtuu petrimaljalla naisruumiin ulkopuolella. Hedelmöityshoidot voivat olla myös ”kevyempiä”, esimerkiksi sisältää ainoastaan tarkasti kohdennettua hormonilääkitystä tietyssä vaiheessa kuukautiskiertoa. Osa hedelmöityshoidoista mahdollistuu luovutettujen sukusolujen avulla. 

Tutkimukseni alkuaikoina vuonna 2014 istuin osallistuvaa havainnointia tekevänä etnografina lääketieteen ja lisääntymisbiologian ammattilaisille suunnatussa kokouksessa. Kuuntelin keskustelua siitä, minkälaisia erityispiirteitä juontuu äitiyteen siitä, että hartaasti odotettu lapsi on saanut alkunsa luovutetusta munasolusta. 

Kuten luovutetuista sukusoluista puhuttaessa herkästi käy, keskustelua käytiin siitä, mitä munasolun merkitsemän ”geneettisen siteen” puuttuminen lapseen tarkoittaa äitiydelle.

Oma huomioni kiinnittyy kuitenkin toisaalle. Tutkimuksessani olen osoittanut, että hedelmöityshoitojen tekniset yksityiskohdat kirjautuvat hedelmöityshoidoissa käyneiden ihmisten kokemuksiin lisääntymisestä, lapsettomuudesta ja itsestään sukupuolisena olentona (1).

Vaikka hedelmöityshoidot johtaisivat toivottuun lapsilukuun, hoidoissa käyneet ihmiset saattavat vielä pitkään hoitojen loputtuakin kantaa harteillaan tietoa siitä, että heidän sukusolunsa eivät täytä elinvoimaisuuden lääketieteellisiä kriteereitä.

“Säälisiirtojen” onnistuminen osoittaa alkionvalintaan liittyvän yllätyksellisyyden ja epävarmuuden

Vaikutusyhteys ei ole kuitenkaan yksisuuntainen siten, että kliiniset hoitokäytännöt vaikuttaisivat ainoastaan lasta yrittävään ihmiseen.

Alkionviljely ja -valinta on tärkeä osa IVF-laboratorion toimintaa. Alkionviljely tarkoittaa ajanjaksoa hedelmöityksestä siihen, kun alkio siirretään kohtuun, jotta raskaus voisi alkaa. Tuon ajan alkio viettää viljelykaapissa, ja laboratorion henkilökunta tarkkailee sen toimintaa. 

Mikäli suotuisalla tavalla kehittyneitä alkioita on yhden potilaan (tai parin) kohdalla useampia, henkilökunta tekee valinnan siitä, mikä niistä kannattaisi siirtää – toisin sanoen, mikä alkioista on elinvoimaisin.

Elinvoimaisimman alkion valintaan liittyy paljon epävarmuutta, joka kuitenkin on itsestään selvä ja tavallinen osa laboratorioiden toimintaa. Päätöksiä alkioiden siirroista ei myöskään tehdä puhtaasti lääketieteellisin tai biologisin perustein, jotka nekin toki ovat tietyssä määrin kiisteltyjä. (1, 2)

Kuva: Pexels.

Kerätessäni aineistoa tutkimukseeni ammattilaisia haastattelemalla ja havainnoimalla lääketieteellistä työtä, tutustuin niin sanotun ”säälisiirron” käsitteeseen. Käsite viittaa siihen, että joskus pidetään parempana vaihtoehtona siirtää myös elinkelpoisuudeltaan heikoksi arvioitu alkio, kuin jättää alkionsiirto ja siten edes pienen pieni mahdollisuus raskauteen käyttämättä. 

Havaintojeni mukaan säälisiirrot herättävät sekä ammattilaisissa että potilaissa erimielisyyttä ja pohdintaa: onko parempi herättää ”turhaa toivoa” siirtämällä heikolta vaikuttava alkio, kuin luopua toivosta kokonaan hävittämällä se kaikesta alkion syntymiseksi nähdystä vaivasta huolimatta?

Tutkimukseni tietolähteet kertoivat minulle kuitenkin myös siitä, että joskus potilaan toiveesta tehdyt säälisiirrot johtavat ammattilaisten yllätykseksi raskauteen ja kaivatun vauvan syntymään. Tällaiset tilanteet saavat ammattilaiset harkitsemaan uudelleen sitä, miten alkioita itse asiassa pitäisi arvioida ja luokitella. Samalla lääketieteellinen käytäntö jatkaa uudelleenmuotoutumistaan.

Erilainen äiti – vai erityisellä tavalla äidiksi tullut?

Palataan vielä munasolun luovutukseen ja erityisiin äiteihin. Luovutetun sukusolun avulla äidiksi tullut ihminen ei nähdäkseni ole ”erilainen äiti” – vaikka osa haastattelemistani naisista itsensä sellaisiksi kokivat. Hän on ainoastaan tehnyt erityisiä asioita äidiksi tullakseen, esimerkiksi omaksunut valtavan tietomäärän omaan lisääntymisbiologiaansa liittyviä asioita hedelmöityshoidoissa käydessään ja elimistönsä toimintaa tarkkaillessaan. 

Nämä asiat eivät välttämättä katoa mihinkään, vaikka se kaikkein hartain toive täyttyisikin.

 

Perheet ovat aina olleet monimuotoisia ja lapsia on saapunut perheisiin erilaisia reittejä. Vaikka uudenlaiset tavat saada lapsia jättävät merkkejään vanhemmuuteen, hoiva on säilynyt perhe-elämän keskiössä. Perhe 2.0 -kirjoitussarjassa pohditaan lapsiperheellistymisen uudempia muotoja ja vanhemmuuksien tulevaisuutta. 

Sarja tuotetaan yhteistyössä Lisääntymisen tulevaisuus -hankkeen kanssa. Hankkeen kaikille avoin webinaari “Tulevaisuuden perhe – Miltä se näyttää?” järjestetään 3.11.2020.

Lähteet

(1) Helosvuori, Elina (2020) Lingering technological entanglements: Experiences of childlessness after IVF. European Journal of Women’s Studies 27(3): 267–281. 

(2) Helosvuori, Elina (2019) Assembling Viability: The Art of Mundane Embryo Selection in IVF. BioSocieties 14(1): 1–22.

(3) Helosvuori, Elina & Homanen, Riikka (tulossa) When Craft Kicks Back: Embryo Culture as Knowledge Production in the Context of Transnational Fertility Industry.

VTM Elina Helosvuori työskentelee väitöskirjatutkijana Tampereen yliopistossa. Hän viimeistelee parhaillaan sosiologian alan väitöskirjaansa.

Sarjan muut kirjoitukset

Siru Lehto: Psykososiaalinen tuki jää lapsettomuuden hoidossa lisääntymisteknologian jalkoihin

Petteri Eerola: Muuttuvan isyyden jäljillä

Elli Lehikoinen: Fiktion valta ja lisääntyminen

Tiia Sudenkaarne: Kuka saa lisääntyä?

Mistä on aviottomat äidit tehty?

Lukuaika: 5 min.

Aviottomat äidit nähtiin vielä sata vuotta sitten langenneina hylkiöinä, mutta 2000-luvulla siviilisääty ei enää määritä äidin arvoa. Äitiyteen ilman kumppania päätyvät nykynaiset tekevät usein hyvin harkitun valinnan, jollaista aviottomien äitien ja lasten oikeuksien esitaistelijat tuskin pystyivät kuvittelemaan.

 

“Aviottomat äidit. Mikä on tutkimuksesi pointti? Eihän tässä porukassa ole mitään eroa avioliitossa eläviin!”

Tällaisia kommentteja olen kuullut tutkimusaiheestani, lapsiperheellistymisestä ilman (hetero)avioliittoa. Kyseenalaistuksissa on se hyvä puoli, että ne pakottavat kaivamaan esiin perusteluita ja tarkentamaan näkökulmaa.

Tutkimusaineistoni äitejä yhdistää siis se, että he eivät ole solmineet avioliittoa lapsen isän kanssa. Perhesuhteiden tutkijana minua kiinnostaa tämä kasvava äitien joukko, jotka syystä tai toisesta päätyvät saamaan lapsen heteroseksuaalisen avioliittoinstituution ulkopuolella.

Ilman toista läsnäolevaa vanhempaa lapsen saaneita äitejä on ollut aina, mutta avioliittoinstituution ja lapsiperheellistymisen laajempi erkaantuminen on tapahtunut viimeisten vuosikymmenten aikana. Omassa lapsuudessani 1980-luvulla puhuttiin vielä au-lapsista, jolla siis viitattiin yksinäiselle äidille tai naimattomalle pariskunnalle syntyneeseen lapseen. Tuolloin en täysin ymmärtänyt käsitteen merkitystä, mutta au-lapsiin ja susipareihin liittyi jotain epäilyttävää ja paheksuttavaa.

Oltiin kuitenkin jo nykytilanteeseen johtaneen muutoksen kynnyksellä: avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten määrä alkoi kasvaa räjähdysmäisesti juuri noihin aikoihin. Kun 1980-luvun alussa vain yksi kymmenestä lapsesta syntyi avioliiton ulkopuolella, vuonna 1990 jo neljäsosa suomalaisista lapsista syntyi aviottomille äideille.

 

Helsingin kaupunginmuseo / Juha Jernvall

 

Avioton äiti ei suinkaan ole synonyymi yksinhuoltajaädille: 1990-luvun aikana avioliiton ulkopuolisen lisääntymisen yleistyminen johtui siitä, että avoliitoissa hankittiin yhä enemmän lapsia. Ennen 70-lukua ja avoliittojen yleistymistä lähes kaikki aviottomat lapset syntyivät kuitenkin yksinäisille äideille.

Nykyisin ilman kumppania elävien äitien osuus kaikista synnyttäneistä äideistä on vajaa kymmenen prosenttia. Tässä tekstissä käsittelen erityisesti heitä ja pohdin, miltä äidiksi tuleminen ilman parisuhdetta ja avioliittoinsituutiota on näyttänyt ennen ja nyt.

 

Itsestäänselvyys muuttuu yksilön valinnaksi

Eeva Jokinen kuvasi väitöskirjassaan Väsynyt äiti (1996), kuinka sukupolvien erot vaikuttavat äitiyden kokemuksiin. Jokisen tutkimien äitien oli ollut periaatteessa mahdollista valita äitiys – toisella tavalla kuin heidän omien äitiensä, joiden saatavilla ei vielä ollut ehkäisyvälineitä. Mutta vaikka naiset kuvailivat äitiyden omaksi valinnakseen, oli äitiys kuitenkin ollut heille “kulttuurisesti luonnollista” (1). Jokisen havaintojen mukaan nuoremman sukupolven äidit eivät kieltäytyneet äitiydestä sinänsä, mutta halusivat uudistaa äitiyttä olemalla parempia äitejä kuin edeltävä sukupolvi.

Naisten mahdollisuudet luoda omia tärkeysjärjestyksiään uran ja perheellistymisen suhteen muotoutuvat historiallisesti, kuten Yhdysvalloissa itsellisiä äitejä tutkinut Rosanna Herz muistuttaa. Jokisen tutkimien äitien kokemukset asettuvat jatkumoon, jossa lääketieteen ja kulttuurin murrokset ovat vähitellen raivanneet tilaa sille, että äitiys voi ylipäätään tulla ymmärretyksi valintana.

Naisten ja seksuaalivähemmistöjen yhdenvertaisia oikeuksia ajaneilla poliittisilla liikkeillä on ollut merkittävä rooli näiden 1900-luvulla tapahtuneiden muutosten puskurina. Suomessa aviottomien äitien ja heidän lastensa asemaa ajoi voimallisesti Suomen ensimmäinen naispuolinen ministeri ja ensikotien perustaja Miina Sillanpää.

 

Avioton äitiys kaksinaismoralismin puristuksessa

Miina Sillanpää työskenteli ennen poliittista uraansa pitkään palvelijattarena, ja aviottomien lasten ja äitien karu asema oli hänelle silloisessa toimintaympäristössä tuttu. Kun palvelijatar tuli raskaaksi, hänen lankeamisensa nähtiin rikoksena koko yhteiskuntaa vastaan, merkkinä ”tervettä moraalia jäytävistä tuhovoimista”, kuten historioitsija Irma Sulkunen on tuolloista ilmapiiriä kuvannut. (2)

Sillanpään elinaikana, vuosisadan takaisessa Suomessa, naisella oli pääsääntöisesti kaksi perheuravaihtoehtoa: avioliitto ja lapset tai elinikäinen naimattomuus ja selibaatti. Kaavan rikkomisesta sanktioitiin etenkin porvarillisessa kaupunkiympäristössä, jossa seksuaalinormit ja perheen rajat olivat agraari-Suomea tiukemmat. Avioliiton ulkopuolella syntynyttä lasta pidettiin merkkinä äidin siveettömyydestä ja jopa kyvyttömyydestä vanhemmuuteen. (3)

Kirkko tuomitsi 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä vahvasti avioliiton ulkopuoliset suhteet ja vastaavat kristilliset arvot näkyivät lainsäädännössä. Lähimmäisenrakkaus ei ylettynyt aviottomaan lapseen, joka oli käytännössä lainsuojaton. Jopa aviottomien äitien auttaminen katsottiin epäsiveellisyydestä palkitsemiseksi ja äideille tarkoitettuja ensikoteja koskevat ensimmäiset aloitteet raukesivat tästä syystä valtiopäivillä.

Miina Sillanpää puhuu eduskunnassa. Kuva: Työväenarkisto

Valinnan näkökulmasta kiinnostavaa on se, että julkisessa diskurssissa avioton lapsi katsottiin äidin valinnaksi, huolimatta puhetavan kaksinaismoralismista ja luokkasidonnaisuudesta. Miina Sillanpään mukaan tässä näkyi erityisen osuvalla tavalla porvarillinen mädännäisyys. (2) Valtiopäivillä 1907 Sillanpää kommentoi asiaa puheessaan näin:

[…] Pitää tuntea ne vaikuttimet ja ne syyt, jotka pakoittavat köyhälistön naisen sellaiseen asemaan missä ne ovat. Rikkaalla on rahaa mennä ulkomaille peittämään tilaansa, köyhän täytyy antaa asian tulla julkisuuteen. Siinä on ero.

Nämä 1900-luvun alun keskustelut kuulostavat nykyihmisen korvaan absurdeilta. Samaa järjettömyyttä havainnollistaa mainiosti elokuva Nuori Astrid (2018), joka kertoo maailmankuulun lastenkirjailija Astrid Lindgrenin vahinkoraskaudesta. Elokuva näyttää, kuinka aviottomana raskaaksi tulleen nuoren naisen valintoja rajasi 1920-luvun Ruotsissa tiukasti patriarkaalisen yhteisön määrittelemä hyvä.

Astrid Lindgrenille lapsineen kävi lopulta hyvin, ja niin on käynyt myös Miina Sillanpään tekemille aloitteille. Mutta millaiselta valinnalta avioton ja kumppaniton äitiys näyttää nyt, kun lisääntymisteknologiat ja uudet tavat järjestää perhe-elämää kuuluvat lapsiperheellistymisen kuvaan?

 

Ydinperhe itsellisen äidin päätöksen peilauspintana

Haastattelin väitöstutkimustani varten 30 äitiä, jotka eivät olleet avioliitossa lapsen isän kanssa. Suurin yksittäinen ryhmä aineistossani ovat naiset, jotka ovat päättäneet hankkia lapsen yksin joko vahinkoraskauden seurauksena tai hedelmöityshoitojen avulla.

Hedelmöityshoitojen avulla lapsen hankkineet äidit kuvasivat lapsiperheellistymistä usein hyvin tietoisena valintana. Vaikka päätös lapsesta lopulta tuntuikin helpolta, liittyi päätöksen tekemiseen yleensä runsaasti keskusteluita tärkeiden läheisten ihmisten kanssa ja eettistä pohdintaa.

Monen haastattelemani itsellisen äidin päätöstä hankkia lapsi yksin edelsi parisuhde tai -suhteita, joissa lapsiperhe ei ollut osoittautunut yhteiseksi haaveeksi. Osa äideistä oli käynyt pitkään neuvotteluja lapsen saamisesta ja toisinaan myös vanhemmuuden jakamisesta tutun sukusolujen luovuttajan kanssa, mutta suunnitelmat olivat kariutuneet syystä tai toisesta. Päätökseen edetä lapsiasian kanssa yksin vaikutti usein myös naisen ikä.

Siinä vaiheessa kun päätös lähteä lapsettomuushoitoihin oli syntynyt, haastattelemani naiset toimivat yleensä hyvin päämäärätietoisesti. “Mua ei nyt kyllä enää mikään tässä pysäytä”, kuvaili yksi haastateltavista tuntojaan hoitoprosessin alkuvaiheessa.

Itsenäisistä pyrkimyksistään huolimatta lähes jokainen pohti valintaansa suhteessa ydinperheeseen tai vähintään miespuolisten kasvattajien läsnäoloon. Kuulosti siltä, että naiset joutuivat tietoisesti poisvalitsemaan perhekokoonpanon, johon kuuluu lapsen isä, ja rakentamaan itselleen sellaisen näkemyksen isä-asiasta, jonka kanssa pystyivät elämään.

 

Gratistography.com / Ryan McGuire

 

Eräs äiti kuvaili tehneensä vuosikausia töitä sen eteen, että tulevalla lapsella olisi elämässään muitakin aikuisia ihmisiä kuin hän. Sellaisen biologisen isän tarve, joka olisi muutakin kuin “pelkkä” luovuttaja, ajoi naisen jopa pitämään kiinni epämukavasta ihmissuhteesta. Lopulta nainen päätyi anonyymiin luovuttajaan. Toinen äiti kertoi pohtineensa alkuun paljon sitä, kiusataanko isätöntä lasta. Lopulta asia tuntui kuitenkin toissijaiselta: hän pystyisi tarjoamaan lapselle olosuhteet, joissa tämä olisi erittäinen toivottu ja rakastettu.

Joissain haastatteluissa arki lapsen kanssa kaksin näyttäytyi myös yksinkertaisempana ja huolettomampana. Kolmen ihmisen tarpeiden koordinoinnin sijaan äidillä oli vain kaksi, joiden asioista huolehtia.

 

Itselliset äidit uudistavat lapsiperheen muotoa ja tarpeita

Aiempien tutkimusten perusteella itsellisen äitiyden valinnalla näyttäisi olevan yhteys sosioekonomiseen taustaan. Myös oman tutkimusaineistoni naiset, jotka päätyivät hankkimaan lapsen hedelmöityshoitojen avulla ilman kumppania, olivat useimmiten suhteellisen hyvässä taloudellisessa tilanteessa ja lisäksi vahvasti verkostoituneita.

Lähitulevaisuudessa tulot tai varallisuus eivät välttämättä enää yhtä paljon rajaa itsellisen äitiyden valintaa, koska lapsettomuushoitoja aletaan tarjota julkisten terveyspalveluiden piirissä myös yksinäisille naisille. Joka tapauksessa lapsiperheellistyminen ilman kumppania edellyttää jonkinlaista luottamusta omaan pärjäämiseen ja sosiaalisten verkostojen pysyvyyteen.

Aviottomien äitien olemassaolo on ehkä nykyisin itsestäänselvyys, mutta näiden äitien keskuudesta löytyy haastattelemieni äitien kaltaisia naisia, jotka valinnoillaan muovaavat lapsiperheen muotoa, mahdollisuuksia ja tarpeita uusiksi. Tätä työtä tehdessään he joutuvat pohtimaan valintaansa suhteessa kulttuurissa ensisijaisina näyttäytyviin parisuhde- ja lapsiperheideaaleihin.

Lisäksi itsestäänselvyyksilläkin on historialliset juurensa, joiden tarkastelu paljastaa lähessuhteissa tapahtuneita suuria muutoksia. Vaikka Miina Sillanpää oli tarkkanäköinen visionääri, hän tuskin osasi kuvitella nykyisenkaltaisia itsellisiä äitejä, jotka saavat lapsen ilman kumppania hedelmöityshoitojen avulla. Mitä lieneekään se, mitä me emme osaa kuvitella?

 

Tutkimuksen aineisto on kerätty Avioliittoperheen tuolla puolen -hankkeessa.

 

Lähteet:

(1) Jokinen Eeva (1996). Väsynyt äiti. Äitiyden omaelämänkerrallisia esityksiä. Gaudeamus.

(2) Sulkunen Irma (1989).  Naisen kutsumus. Miina Sillanpää ja sukupuolten maailmojen erkaantuminen. Hanki ja jää.

(3) Nieminen Liisa (2013). Perus- ja ihmisoikeudet ja perhe. Talentum.

 

Lisää aiheesta:

Monimutkainen äitiys

Äitiyrittäjä taipuu intensiivisen vanhemmuuden vaatimuksiin

Lukuaika: 3 min.

Äitiyrittäjyyttä on mahdollista toteuttaa joustavasti, mutta kuka lopulta hyötyy äitiyrittäjän vapaudesta? Yrittäjämäistä luovaa työtä tekevien äitien haastattelut paljastivat kiinnostavan paradoksin.

Naisten luovan alan yrittäjyystoiminta on pinnalla oleva ilmiö. Etenkin sosiaalinen media on laajentanut luovan työn skaalaa. Esimerkiksi somemarkkinoinnista on kasvanut merkittävä yrittäjyyden muoto, jossa näkyvässä roolissa ovat naispuoliset bloggaajat.

Ilmiössä näkyy uusliberaali eetos, johon kuuluu ajatus yksilön omasta vastuusta työmarkkinoilla selvitymisestään. Tässä ilmapiirissä luovat ja yksilölliset valinnat ovat mahdollisia – ja jopa pakollisia.

Äitiyden ja yrittäjyyden yhdistäminen tunnetaan englanniksi nimellä mumpreneurship, jonka suomennamme äitiyrittäjyydeksi. Tutkimuskirjallisuudessa äitiyrittäjyys voidaan nähdä yhtäältä epävarmana ja rajoittavana ja toisaalta vapauttavana. (1)

Kun käytetään äitiyrittäjyyden käsitettä, vaarana on, että päädytään entisestään vahvistamaan sukupuoleen liitettyjä oletuksia ja sukupuolistuneita käytäntöjä. Riskinä on, että äitien yrityksiä ei nähdä samanarvoisena kuin miestapaista yrittäjyyttä, jota pidetään liike-elämässä normina. Käytämme kuitenkin äitiyrittäjyyden käsitettä, koska mielestämme se tuo esiin äitiyden ja yrittämisen yhdistämiseen liittyviä erityisiä piirteitä ja toimijuutta.

Mumpreneurship linkittyy intensiivisen äitiyden kulttuuriin, joka tarkoittaa aikaa vievää, asiantuntijakeskeistä ja lapsilähtöistä kasvatusta (2). Taustalla on ajatus äidistä ensisijaisena hoivaajana.

 

Äitiyrittäjyyden edut ja riskit

Äitiyrittäjän ei tarvitse piilotella identiteettiään, vaan äitiyttä voi jopa hyödyntää yrittäjätyössä. Perhe-elämän ja yritystoiminnan yhdistäminen voi tuottaa uusia ja innovatiivisia yritysideoita, kuten bloggaamista, sisällöntuotantoa tai vaikkapa lastenteatteria.

Haastattelimme Tampereen yliopiston Työ ja äitiys tänään -kurssia varten yhdeksää luovan alan äitiyrittäjää osana kurssisuoritusta. Haastattelemamme äitiyrittäjät kokivat, että yrittäjyys mahdollistaa halutunlaisen äitiyden palkkatyötä paremmin. Käytännössä kuitenkin itsensä vapaa toteuttaminen voi uuvuttaa, sillä työn ja levon raamien hahmottaminen muuttuu usein epäselväksi.

Luovan työn ja yksityisyrittäjyyden yhdistyessä riskeinä ovat muun muassa taloudellinen epävakaus, kuormittuminen ja sosiaalisten verkostojen vähyys. Tällaiset ongelmat ja riskit jäävät usein varjoon luovaa työtä ihannoivassa diskurssissa, joissa korostetaan lähinnä vapautta, itsenäisyyttä, “intohimotyötä” ja joustavuutta. (3) Eräs haastattelemamme yrittäjä kuvaili tilannettaan näin:

Se lipsahtaa hyvin paljo sinne että mul ei oo toimistoaikoja päivässä, mä en tiedä mitä ne on ja eikä se mua haittaa missään nimessä mutta tavallaan mun puhelin on aina auki, ja sitte koska tää on intohimoon perustuvaa työtä, niin on tosi helppo valvoo vaikka yönsä ja tehä jotain juttua tai suunnitella tai kirjottaa apurahahakemusta puoliltaöin, et se ajantajulipsuu hirveen herkästi.


Äitiyrittäjyys mahdollistaa intensiivisen vanhemmuuden

Haastateltujen äitien mukaan yrittäjänä voi suunnitella aikataulunsa vapaasti. Kun työtä ja äitiyttä pystyy yhdistämään joustavasti, mahdollistuu lapsen tarpeisiin vastaamisen eri ikävaiheissa – siis intensiivinen äitiys. Pikkulapsivaiheen biologisperäinen ajatus äidin ensisijaisuudesta näyttää jatkuvan lapsen kasvaessa isommaksi:

Tän tapasen yrittäjyyden ja äitiyden yhdistämisessä oikeesti se on paljon helpompaa ku työssä käymises, just jos lapsi on kipeenä tai on vanhempainvartti tai pitääki mennä kouluun. Tyyliin ekaluokalla piti joittenkin vanhempien tulla sitomaan vaikka luistimien nauhoja, niin hei, sä pystyt aina osallistuun kaikkiin tollasiin juttuihin kun sä voit.

 

Nyt kun ekaluokkalainen ei ookaan enää automaattisesti hoidossa ni sit joutuu vähä sumplimaan, kyllä se oon yleensä minä joka sit edelleenki niinku jostain hitsin syystäon se joka ensimmäisenä organisoi sen.

Onkin paradoksaalista, että äitiyrittäjyyden mahdollistama joustavuus ja vapaus ylläpitävät aineistomme perusteella perinteistä sukupuolistunutta käytäntöä, jossa äiti on ensisijainen hoivaaja ja asettaa lapset työn edelle.

Sukupuolitapaisuuden lisäksi äitiyrittäjyyttä koskevassa puheessa voidaan tunnistaa intensiivisen äitiyden diskurssi. Äitien puheissa intensiivisyys ei näyttäytynyt vain negatiivisena asiana, mikä paljastaakin jotakin olennaista aikamme käsityksestä siitä, millainen on riittävän hyvä äiti. Riittävän hyvä äiti on läsnä, vastaa lapsen tarpeisiin ja luo arvostavan suhteen lapseen. Lisäksi hän tekee myös jotain itseään kiinnostavaa omaa asiaa.

Aineistomme analyysin ja tutkimuskirjallisuuden perusteella näyttää siltä, että vanhemmuuden sukupuolistuneisuus ei ole kadonnut. Väitämme, että luovan, yrittäjämäisen työn ja äitiyden yhdistäminen saattaa jopa vahvistaa sukupuolirooleja entisestään.

 

Kirjoittajat ovat Tampereen yliopiston opiskelijoita ja opettaja kurssilta Työ ja äitiys tänään. Kurssin opettajana toimi Hanna-Mari Ikonen, yhteystiedot: hanna-mari.ikonen(at)tuni.fi.

 

Lähteet:

(1) Ekinsmyth, C. (2014) Mothers’ business, work/life and the politics of ‘mumpreneurship’. Gender, Place & Culture 21:10, 1230–1248.

(2) Lee, E. Bristow, J., Faircloth, C. & Macvarish, J. (2014) Parenting culture studies. Houndsmills, Basingstoke: Palgrave Macmillan.

(3) Taylor, S. (2015) A new mystique? Working for yourself in the neoliberal economy. The Sociological Review 63, 174–187.

Lue aiheesta lisää:

Intensiivisyyden vaatimus tekee vanhemmuudesta hektisen projektin

Lapsettomuus jättää pysyvän jäljen

Lukuaika: 4 min.

Hedelmöityshoidot johtavat usein pitkän odotuksen jälkeen toivottuun tulokseen. Tahaton lapsettomuus varjostaa kuitenkin koko raskausaikaa ja usein myös äitiyttä. Koska lapsettomuuden kokemus tekee äitiydestä erityistä, hyötyisivät äidit psyykkisestä tuesta hoitojen aikana ja niiden jälkeen.

Mediassa on viime aikoina keskusteltu syntyvyyden vähentymisestä ja tuotu erityisesti esiin itse valittua lapsettomuutta. Lapsia on syntynyt vähemmän kuin koskaan aikaisemmin ja suomalaisia on kannustettu jopa ”synnytystalkoisiin”. Mediapuhe on näyttäytynyt osin siltä, että jokainen voisi valita, tuleeko vanhemmaksi.

Tässä keskustelussa on viimein nostettu esille myös omasta tahdosta riippumaton lapsettomuus ja sen yleisyys. Tälläkin hetkellä joka viides suomalainen pari kipuilee sen tosiasian kanssa, ettei hartaasta toiveestaan huolimatta saa lasta. Ja vaikka lapsen lopulta saisikin, ei siirtymä lapsettomasta vanhemmaksi ole välttämättä yksinkertaista.

Olen perehtynyt aiheeseen tahattoman lapsettomuuden kokeneiden ja hedelmöityshoitoja läpikäyneiden äitien näkökulmasta; heidän, jotka ovat pitkän odotuksen jälkeen onnistuneet saamaan lapsen.

Yhä useampi suomalainen pari joutuu lapsen saadakseen turvautumaan hedelmöityshoitoihin. Vuonna 2016 aloitetusta vajaasta 14 000:sta hedelmöityshoidosta syntyi 2300 lasta, joka on noin 6,5 prosenttia kaikista sinä vuonna syntyneistä lapsista.

Useat kokevat tahattoman lapsettomuuden lähiomaisen menettämiseen verrattavissa olevaksi kriisiksi, josta on vaikea päästä yli (1). Tahaton lapsettomuus osoittaa brutaalilla tavalla sen, ettei elämää voi kaikilta osin suunnitella. Lapsettomuus ei olekaan vain lääketieteellinen ongelma: se tuottaa syvää ja yksinäistä surua, vihaa ja katkeruutta, raskasta toivon ja toivottomuuden vuoristoratamaista vaihtelua sekä monenlaista painolastia ihmissuhteisiin (2).

Väitöstutkimukseni käsittelee 33 aiemmin tahattomasti lapsettoman naisen äitiyden rakentumista. Olen tutkinut äitien kirjoituksia ja haastatellut heitä siitä, millaista on tulla äidiksi pitkän odotuksen ja hedelmöityshoitojen jälkeen. Tutkimukseni tulosten perusteella pitkän lapsettomuuden kokeneiden ja hedelmöityshoitoja läpikäyneiden perheiden hyvinvointiin pitäisi kiinnittää huomattavasti enemmän huomiota.

 

Lapsettomuus ja sen hoitaminen tuottavat häpeää ja pelkoa

En ole koskaan aikaisemmin elämässäni kokenut niin suurta arvottomuuden ja tyhjyyden tunnetta. Suru ja pettymykset sattuivat koko kehoon, pahimpina hetkinä koin pakottavaa tarvetta vahingoittaa itseäni, kehoani, joka oli pettänyt minut.

Kuten tutkimukseeni osallistuneen naisen kirjoitus yllä osoittaa, tuotti tahaton lapsettomuus monille kohtaamilleni naisille vahvoja merkityksettömyyden tunteita, jotka vaikuttivat heidän käsityksiinsä itsestään. Monien naisten päätöstä lähteä hedelmöityshoitoihin oli edeltänyt syvä pohdinta siitä, onko vanhemmuus sitä, mitä he elämältään todella haluavat ja mitä he ovat valmiita tekemään saadakseen lapsen.

Hedelmöityshoitojen sitovuus, toivon ja epätoivon vuorottelu sekä toimenpiteisiin liittyvä henkinen ja fyysinen kipu tekivät hoitopolusta usealle hyvin kuormittavan. Hoitoihin liittyi usein pelkoa, häpeää ja luonnottomuuden tunnetta. Erityisen kuormittavana tutkimukseeni osallistuneet kokivat sen, ettei oma keho toiminutkaan odotusten mukaisesti, vaan ”petti” heidät, ja tarvittiin jokin ulkopuolinen taho raskauden alkuun saamiseksi. Intiimi asia muuttui julkiseksi.

 

Lapsettomuuden kokemus jää, vaikka lapsi lopulta syntyy

Tutkimusaineistoni perusteella hedelmöityshoidot ja pitkä matka vanhemmuuteen muovasivat naisten identiteettiä monin tavoin. Lapsettomuuden kokemus ei päättynytkään lapsen syntymään, vaan vaikutti siihen, millaisia äitejä heistä tuli. Osalle tutkittavistani oman äitiyden löytyminen oli vaativaa ja kehittyi vähitellen, lapsen kanssa arkea eläen.

Moni kantoi lapsettomuuden muistoa mukanaan äitiyteen. Se saattoi nousta esiin esimerkiksi tilanteessa, jossa joku toinen raskaaksi tuloa suunnitellessaan pohti sopivinta horoskooppimerkkiä lapselle tai optimaalisinta sisarusten välistä ikäeroa. Tämänkaltaiset hetket muistuttivat tutkimukseni äitejä siitä, etteivät he voineet samalla tavalla vaikuttaa elämänkulkuunsa, mistä saattoi seurata surun ja katkeruuden tunteita.

 

Kulttuuri luo peilin, johon omia odotuksia heijastetaan

Tutkimukseeni osallistuneiden kertomuksista heijastui niin sanottu äitiyden kulttuurinen mallitarina, eli ”normaalina” pidetty kertomus äidiksi tulemisesta. Tämä näkyi siinä, kuinka henkilökohtaisista kokemuksistaan huolimatta naiset kertoivat hyvin samankaltaisesti siitä, kuinka lapsettomuus oli rikkonut äitiyden itsestään selvyyden ja äidiksi tuloon liittyvät odotukset.

Kuva: Sonya Mantere / perheyhteiskunta.fi

Äitien kertomukset osoittivat ennen kaikkea, kuinka kuormittavana sekä omiin että kulttuurisiin odotuksiin yltämättömyys koetaan, kuten alla oleva sitaatti kuvaa:

Tuntui, että myös ympäristön paineet helpottivat, kun olin onnistunut tulemaan raskaaksi. Kolmekymppisen naisenhan kuuluu lisääntyä, niin yhteiskunta olettaa.

Lapsettomuus oli särkenyt oman elämän käsikirjoituksen, joka oli parsittava kokoon uudelleen. Tutkimukseen osallistuneet kertoivat äidiksi tulonsa tarinaa – kukin omista lähtökohdistaan käsin, mutta kuitenkin äitiyden kulttuuriseen mallitarinaan tukeutuen.

 

Lapsettomuuden kokeneet vanhemmat tarvitsevat tukea

Tutkimukseni perusteella näyttää siltä, että hedelmöityshoidoissa olleet naiset ja parit tarvitsisivat tukea paitsi hoitojen yhteydessä, myös raskausaikana ja kauan odotetun lapsen syntymän jälkeen. Tukea tarvitaan moninaisten ja raskaiden tunteiden käsittelyyn, hoitojen vaativuuteen, parisuhdehaasteisiin sekä äidin identiteetin rakentamiseen.

Lähes kaikki tutkimukseeni osallistuneet naiset kertoivat raskausaikana pelänneensä lapsen menettämistä. Itseään suojellakseen he eivät esimerkiksi uskaltaneet luoda mielikuvia tulevasta lapsestaan ja muodostaa häneen suhdetta.

On merkittävää, etteivät lapsettomuutta kokeneet pystyneet hyödyntämään raskausaikaa sille tarkoitetun tehtävän mukaisesti, vanhemmuuteen valmistautuen. Lapsen sitten synnyttyä moni kuvaili vaativansa itseltään paljon ja pyrkivänsä olemaan mahdollisimman hyvä äiti. Tämä saattoi johtaa uupumiseen sekä vanhemmuudesta koettavan ilon vähentymiseen.

Lapsettomuudesta kärsineiden vanhempien tarpeet olisi ensiarvoisen tärkeää tunnistaa terveydenhuollossa ja ohjata heitä tarvittaessa psyykkisen tuen piiriin. Riittävä matalan kynnyksen tuki helpottaisi varmasti monen hedelmöityshoidot kokeneen naisen siirtymää äitiyteen ja lisäisi sitä kautta koko perheen hyvinvointia.

 


Siru Lehto toimii lehtorina Jyväskylän ammatillisessa opettajakorkeakoulussa ja viimeistelee Jyväskylän yliopistossa kasvatustieteen väitöskirjaansa äitiyden rakentumisesta tahattoman lapsettomuuden ja hedelmöityshoitojen jälkeen. Lisätietoja ja yhteystiedot: siru.lehto[at]jamk.fi

 

 

Lähteet

(1) Greil, A.L., Slauson-Blevins, K. & McQuillan, J. (2010). The experience of infertility: a review of recent literature. Sociology of Health & Illness 32(1), 140–162.

(2) Lehto, S. (2017). Äidiksi tulon kulttuurisen mallitarinan rikkoutuminen tahattoman lapsettomuuden läpikäyneiden naisten kertomuksissa. Psykologia 5(52), 391–406.

 

Äitiys on samaan aikaan henkilökohtaista ja universaalia

Lukuaika: 3 min.

Kansallisteatterin Homoäiti-näytelmässä pienten lasten hoivan intensiivisyys ja äitiyden ruumiillisuus tulevat tunnistettavasti iholle. Mutta pirstaloituuko äitiyden kollektiivinen kokemus, kun äidiksi tullaan yhä myöhemmin ja erilaisia reittejä?

Tuolta tuntuu, kun ovi käy ja puoliso lähtee töihin: edessä on kymmenen tuntia lasten kanssa. Lähijunassa on selvittävä taaperon ja itkevän vauvan kanssa onnekkaammilta, tyynemmiltä ja virkeämmiltä vaikuttavien vertaisten joukossa. Lasten hoivaaminen on tauotonta ja vessassakin äidin täytyy käydä vauva rintarepussa.

Heini Junkkaalan kirjoittama ja ohjaama näytelmä Homoäiti sai kantaesityksensä Kansallisteatterissa marraskuussa 2018. Se perustuu Junkkaalan omakohtaisiin kokemuksiin ajasta, jolloin toinen lapsi syntyy ja äidin oma aika ja tila puristuvat olemattomiin.

Näytelmä on intensiivinen monologi, jossa näyttelijä Katja Küttner esittää äitiä, lasta, puolisoa, kätilöä ja lukuisia muita kanssaihmisiä tavalla, josta tunnistaa vaativan vauva-arjen ja muiden tarpeisiin vastaamisen herättämät tunteet. Tarkkanäköinen vauvaperheen arjen banaalienkin hetkien kuvaus naurattaa, kauhistuttaa ja ärsyttää. Oivalluksia seuraavat liikutuksen hetket ja näytelmä pitää katsojan tiiviisti otteessaan.

Kuva: Mitro Härkönen / Kansallisteatteri. (Kuvassa Katja Küttner.)

 

Äidiksi tulemisen monet polut

2000-luvulla äidiksi tullaan yhä moninaisempia reittejä pitkin. Homoäiti tekee näkyväksi yhden tällaisen polun, naisparin perheellistymisen prosessin, mikä on arvokasta. Myös uusperheellistyminen, adoptiovanhemmuus ja hedelmöityshoidot muuttavat vanhemmaksi tulemisen tapoja.

Tilastokeskuksen tuoreen väestöennusteen mukaan syntyvyys on laskenut vuoden 2010 jälkeen viidenneksen. Valtaosa suomalaisista haluaa edelleen lapsia, mutta vanhemmaksi tulo siirtyy monilla yhä myöhemmälle iälle, usein tietoisten valintojen vuoksi. Joillakin lapsen saamista venyttää ei-toivottu lapsettomuus. Äidiksi tullaan keskimäärin 29,2-vuotiaana, ja ensisynnyttäjistä jo 14 prosenttia on yli 35-vuotiaita. Lapsiluku jääkin monella toivottua pienemmäksi.

Vaikka äidiksi tuleminen siis eriytyy, onnistuu Homoäiti kertomaan jotain siitä, mikä äitiydessä ja hoivassa säilyy ennallaan.

 

Äitiyden kokemus kytkeytyy sukupuolittuneeseen työnjakoon

Homoäiti heijastelee äitiyden jaettua kokemusta monesta kulmasta. Näytelmässä perhevapaatilastot muuttuvat arkisten elämänpiirien eriytymiseksi. Puoliso on töissä ja pääsääntöisesti poissa äidin ja lasten arjesta, oli hän sitten mies tai nainen. Ensisijaisen hoivaajan rooli lankeaa toiselle vanhemmalle. Puoliso tulee näytelmässä näkyväksi lähinnä silloin, kun äiti purkaa häneen turhautumistaan arkeen, lapsen uhmaan ja vauvan heräilyn katkomaan yöuneen.

Tilastot kertovat, että heteropareilla lasten ensimmäisten elinvuosien ajan hoitovastuu on Suomessa kasaantunut äideille. Vaikka isillä on jo pitkään ollut oikeus pitkiin perhevapaisiin, puhutaan isien pitämien perhevapaiden kohdalla yleensä viikoista, äitien kohdalla lähes parista vuodesta. Jos lapsia syntyy perheeseen useampi, voi äitien poissaolo työelämästä kestää useita vuosia.

Kuva: Mitro Härkönen / Kansallisteatteri. Kuvitus Anne Brede. (Kuvassa Katja Küttner.)

Tämä palkkatyön ja hoivan jakautuminen stereotyyppisesti puolisoille uusiutuu kiinnostavasti myös naisparin kokemuksiin perustuvassa näytelmässä. Erillisyys puolison elämänpiiristä sekä lasten jatkuva läsnäolo ja toisten aikuisten poissaolo heijastavat äitiyden kollektiivisia kokemuksia ja ovat siksi hyvin tunnistettavia katsojalle.

 

Äitiys yhteiskunnallisena ilmiönä ja henkilökohtaisena kokemuksena

Näytelmä uusintaa käsityksiä raskaasta lapsiperhearjesta, vaativasta vanhemmuudesta ja oman tilan ja ajan katoamisesta. Raskaiden aiheiden rinnalle se kuitenkin tuo myös laajemman perspektiivin.

Näytelmässä ovat läsnä sekä syntymä että kuolema. Päähenkilö menettää läheisen ihmisen, ja menetyksen valossa pikkulapsiaika näyttäytyy lyhyenä, joskin intensiivisenä vaiheena elämänkulussa.  

Kuten iäkkäämpi kanssamatkustaja toteaa junassa äidille, jonka lapsi huutaa: tulet kaipaamaan tätä aikaa. Onnea ja seesteisyyttä ei voi erottaa ikävistä, hankaluutta tai häpeääkin sisältävistä hetkistä. Ne kaikki sulautuvat yhdeksi, ja niistä muodostuu äitiyden kokemus elämänvaiheessa, jossa lapset ovat pieniä.

Väestöennusteen ja lasten saamiseen liittyvien haasteiden valossa voisi arvella, että kollektiiviset kokemukset äitiydestä ovat pirstaloitumassa. Näytelmä ei esitä äidiksi tuloa tai äitiyttä yhteiskunnallisena ilmiönä vaan vahvasti henkilökohtaisena, ruumiillisena kokemuksena. Hieman yllättäen se onnistuu juuri siksi tavoittamaan äitiydestä jotakin universaalia.

Näytelmän lavasteet ovat äärimmäisen pelkistetyt, minkä voi tulkita analogiaksi äitiyden kokemusmaailmaan: äitiys ja pikkulasten hoiva ovat samankaltaisia kokemuksia riippumatta siitä, millaiset asiat niitä ympäröivät. Tästä näkökulmasta äitiyden kollektiivinen kokemus ei ole katoamassa mihinkään.