Äiti kirjoittaa nyt yhteenvetoa

Miten yhdistää artikkeliväitöskirjan yhteenvedon kirjoittaminen, päivätyö ja lapsiperhearki? Oma ratkaisuni hankalaan yhtälöön oli poistua hetkeksi kotoa.

”Hei, sä et ole jutellut mulle viikkoon. Ja voisit käydä kampaajalla!”

Näin sanoi lapseni tultuaan koulusta kotiin, kun heittäydyin rupattelemaan hänen kanssaan pitkästä aikaa. Olin töistä vuosilomalla ja jättänyt väitöskirjani esitarkastukseen muutamaa tuntia aikaisemmin. Ehkä kommentissa oli ripaus esiteinin viiltävää sarkasmia, mutta on varmasti täysin totta, etten ollut kohdannut kunnolla ketään läheisistäni useaan viikkoon tai kuukauteen.

Aloitin väitöskirjani yhteenveto-osuuden kirjoittamisen toden teolla vuoden 2019 helmikuussa. Suomalaista perhepolitiikkaa käsittelevä väitöskirjani koostuu neljästä artikkelista, joista kolme on julkaistu ja yksi edelleen arvioitavana tieteellisessä lehdessä.

Vertaisarvioitujen  tieteellisten artikkeleiden lisäksi artikkeliväitöskirjaan vaaditaan yhteenveto-osuus, jossa käydään läpi väitöskirjaan liittyvää ajankohtaista tutkimuskirjallisuutta, esitellään käytetyt teoriat ja sovelletut tutkimusmenetelmät sekä kootaan yhteen artikkeleiden keskeiset tulokset.

Artikkeliväitöskirjan yhteenveto on muutakin kuin jo julkaistujen artikkeleiden referointia. Yhteenvetoa kirjoittaessa väitöskirjan tekijä joutuu astumaan ikään kuin askelen taaksepäin, arvioidakseen yksittäisten artikkeleiden tuloksia laajemmasta näkökulmasta.

Tutkimusmatkoja äitiyteen -teoksessa (Duodecim) tutkija-äidit kuvaavat äitiyden ja tutkijatyön yhdistämisen karikoita, mutta myös onnistumisia. Kirjassa Hanna Heikkinen kirjoittaa äiti- ja tutkijaroolien sopuisasta rinnakkaiselosta, mutta myös yhteentörmäyksistä tavalla, joka pätee myös muuhun kuin tutkijatyöhön:

Hermostunut äiti naputtelee töissä pöytää kiireisen tutkijan yrittäessä saada edes jotain valmiiksi ennen kuin kello soi ja täytyy hakea lapset. Tutkija puolestaan kurkkii niskan takana väsyneen äidin tullessa töistä, rähistessä esikoisen kanssa ja riipiessä kurahousuja kahdelta lapselta. Artikkeli odottaa viimeistelyään.”

Vaativan ajatustyön, läheisten suhteiden vaalimisen ja lasten tarpeiden yhdistämisen vaikeus tuli myös minulle tutuksi väitöskirjaprosessin eri vaiheissa. Työ seurasi mielessä kotiin ja joskus artikkeleiden kirjoittamisen aikarajan lähestyessä ‘off-nappulaa’ oli työpäivän päätyttyä vaikea painaa. Väitöskirjan viimeistelyvaiheessa tilanne ei helpottunut, vaan olotila korostui yhteenvetoa kirjoittaessa. Tällaisen useita tuloksia yhteen kokoavan kudelman kirjoittaminen vaatii oman kokemukseni mukaan keskeytyksetöntä uppoutumista, jonka yhdistäminen lapsiperhearkeen voi olla vaikeaa.

Kuva: Ella Sihvonen

Ajatustyön tilaa etsimässä

Yhteenvedon kirjoittamisen aikaan  olin kokopäivätyössä, joten kirjoittaminen jäi vapaa-ajalle. Kolmilapsisessa perheessä tämä tarkoitti erilaisten lyhyiden ajanjaksojen hyödyntämistä: aikaisia aamuja, myöhäisiä iltoja ja satunnaisia viikonloppuja. Vähintään kerran viikossa pyrin tekemään niin sanotun tuplavuoron eli jäin työpäivän päätteeksi iltamyöhään työstämään yhteenvetoa.

Vaikka olinkin luova keksimään aikoja ja paikkoja  kirjoittamiselle – kirjoitin lasten harrastusten aikana, jalkapallokentän laidalla ja liikuntasalien pukuhuoneissa – kirjoittaminen eteni heikosti. Yhteenvedon laaja kaari alkoi hahmottua mielessäni, mutta aikaa ja tilaa uppoutumiselle oli liian vähän.

Töissä työtehtävät veivät mennessään, mutta kotona odotin iltaa poissaolevana ja ärtyneenä. Mieleni seikkaili yhteenvedon kirjoittamattomilla sivuilla samalla kun tarkastin lasten läksyjä, selvitin riitoja ja kuuntelin murheita. Tilaa pitkäjänteiselle ajatustyölle oli liian vähän, mutta en myöskään pystynyt vastaamaan lasten tarpeeseen tulla kuulluksi ja huomioiduksi, puolisosuhteen huomioimisesta nyt puhumattakaan.

Tiina Äikäs ja Aila Mustamo ovat analysoineet  lasten- ja nuortenkirjojen tarjoilemia kuvauksia tutkijavanhemmista. Tavalla tai toisella lapsilleen etäiset ja työhönsä uppoutuneet vanhemmat oli yksi, joskaan ei ainoa, lasten- ja nuorten kirjoista esiintynyt tapa kuvata tutkijoina työskenteleviä vanhempia.

Oman kokemukseni mukaan työhön uppoutuvan tutkijan rooli korostuu työvaiheessa, jossa tutkimuksen laajat kaaret sekä asioiden ja käsitteiden väliset suhteet etsivät kuumeisesti muotoaan. Erityisesti tämä työvaihe on vaikeasti sovitettava perhearkeen ja läsnäoloa vaativiin läheissuhteisiin. Off-nappula toimii rajatumpien tutkimusvaiheiden kanssa, mutta laajojen kaarien ajattelu edellyttää häiriötöntä keskittymistä.

Kuva: Ella Sihvonen, Lehtileike (HS, 26.1.2019)

Vapaaksi arjen velvoitteista

Ratkaisin omalta kohdaltani väitöskirjan viimeistelyvaiheen karikot hakemalla töistä kolme viikkoa opintovapaata ja pitämällä vuosilomia. Tiesin kuitenkin, että pelkkä poissaolo työstä ei riitä vaan minun on päästävä myös pois kodista.

Riikka Rinnan kertoo Tutkimusmatkoja äitiyteen -teoksessa kenttätyöjaksoistaan Pohjois-Ruotsissa:

Olin laskenut työajan tarkkaan: pohjoisen yöttömässä yössä oli monta hiljaista tuntia jolloin tehtäviä saattoi viedä eteenpäin ja siten ostaa enemmän yhteistä aikaa lapsen kanssa. Lähdin siis Lappiin yksin ja työskentelemällä pitkiä päivä olin lapseni luota pois lyhyemmän aikaa.”

Tämä oli myös oma ajatukseni kirjoitusvapaan taustalla: vapaana henkisistä ja konkreettisista arjen velvoitteista pystyisin uppoutumaan kirjoitustyöhön siten, että kokonaisuudessa voittaisivat kaikki  – sekä minä ja väitöskirja, että perheeni.

Löysin täydellisen paikan vetäytymiselle Hangon Tvärminnestä, Helsingin yliopiston eläintieteelliseltä asemalta, jossa olin viimeistellyt  myös väitöskirja-artikkeleita. Nyt yhteenvetovaiheessa vietin siellä  kaksi viikkoa kirjoituspöydän ääressä. Ensimmäisen kirjoitusvapaajakson jälkeen olin kaksi viikkoa palkkatyössä ja kotona, minä aikana väitöskirjaohjaajani lukivat ja kommentoivat työtä. Sen jälkeen lähdin vielä viikoksi pois kotoa kirjoittamaan.

Kuva: Ella Sihvonen

Läheissuhteiden kannatteleva voima

Ensimmäisen kirjoitusvapaajakson alussa vapaan tutkijaäidin huuma suli muutamassa päivässä ja tilalle tuli pakokauhu. Jäin jälkeen asettamistani tavoitteissa. Paniikin hetkellä turvauduin ystävä-kollegoiden vertaistukeen. Heidän viestinsä oli lohdullinen ja kannustava: “Kirjoittamisen suhteen teet jo varmasti kaikkesi, mutta et voi nopeuttaa ajatteluasi”. Keskityin kollegoiden neuvoja noudattaen ajattelun ja kirjoittamisen lisäksi hengittämiseen ja lepoon.

Vaikka eristäytyminen tarkoitti läheissuhteiden velvoitteista irtautumista, se paradoksaalisesti vaati vahvat ja kannattelevat suhteet läheisiin. Puoliso, joka jäi kotiin pyörittämään lapsiperhearkea, joutui tukemaan väitöskirjan loppuunsaattamista kumppanin roolissa ja myös vakuuttamaan lasten toisena vanhempana, että ratkaisu on kokonaisuuden kannalta paras. Hänen viestinsä oli selkeä: “Kyllä me pärjätään. Teet sen nyt vaan valmiiksi.”

En saanut yhteenvetoa läheskään valmiiksi kirjoituslomalla, mutta palattuni Tvärminnestä kotiin, kirjoitin yhteenvetoa kiivaammin kuin koskaan aikaisemmin. Vetäytyminen kantoi hedelmää: olin päässyt sellaiseen kirjoituksen flow’hun, josta olin haaveillut. Lapset tottuivat siihen, että kirjoitin joka ilta. Yllättäen sain myös lapsilta kannustusta, vaikka en sitä olettanut tai osannut odottaa. Minulle tuotiin iltakahveja tietokoneen ääreen ja kannustavia viestejä ilmestyi vaivihkaa paperipinojen päälle.

Kuva: Ella Sihvonen

Kevät oli raskas eikä siitä puuttunut epätoivon hetkiä, mutta onnistuin palauttamaan väitöskirjan esitarkastukseen kevään viimeiseen jättöpäivään mennessä. Näin jälkikäteen ajateltuna tärkeimmät aikataulussa pysymiseen vaikuttaneet asiat olivat suunnitelmallisuus, mahdollisuus vetäytyä kirjoitusretriitteihin, sekä läheisten ja kollegoiden tuki. Tällä hetkellä odotan esitarkastuslausuntoja ja valmistaudun tekemään viimeisiä korjauksia käsikirjoitukseen.

Väitöskirjan viimeistelyssä en kuitenkaan aio kiirehtiä,  vaan pyrin huomioimaan jaksamiseni ja kokonaisvaltaisen hyvinvointini paremmin. Vaikka onnistuinkin kirjoittamaan väitöskirjan yhteenvedon perheen ja kokopäivätyö aikapaineessa, tiukka aikataulutus ja kevään ponnistelu on vaatinut veronsa. Omasta hyvinvoinnista huolehtiminen on selvästi unohtunut. Olen kantapään kautta joutunut huomaamaan, että suoritusvapaan joutenolon merkitystä palautumiselle ei voi liikaa korostaa.

 

Hyödyllisiä näkökulmia artikkeliväitöskirjan yhteenvedon kirjoittamiseen:  

Pirjo Nikanderin ja Nellin Piattoevan blogi -kirjoitus yhteenveto-osuuden kirjoittamisesta

Elsa Saarikkomäen ja Natalia Olluksen teksti vertaistuesta

 

Helsingin yliopiston vetäytymispaikkoja:

Helsingin yliopistolla on Tvärminnen eläintieteellisen aseman lisäksi tutkimusasemia mm. Lammilla, Kilpisjärvellä ja Hyytiälässä. Tutkimusasemilla Helsingin yliopiston perustutkinto- ja jatkotutkinto-opiskelijat sekä muu tutkimushenkilökunta voivat omakustanteisesti majoittua esimerkiksi kirjoitustyötä tehdäkseen. Tutkimusasemat ovat ensisijassa luonnontieteiden opiskelijoiden ja tutkijoiden käytössä, mutta niitä voivat hyödyntää myös muiden tiedekuntien opiskelijat ja tutkijat.

Muiden yliopistojen tutkimusasemista ja niiden palveluista kannattaa kysyä tarkemmin omasta yliopistosta.

Lue aiheesta lisää

Äitiyrittäjä taipuu intensiivisen vanhemmuuden vaatimuksiin

Äitiys on samaan aikaan henkilökohtaista ja universaalia

Mistä on aviottomat äidit tehty?

Aviottomat äidit nähtiin vielä sata vuotta sitten langenneina hylkiöinä, mutta 2000-luvulla siviilisääty ei enää määritä äidin arvoa. Äitiyteen ilman kumppania päätyvät nykynaiset tekevät usein hyvin harkitun valinnan, jollaista aviottomien äitien ja lasten oikeuksien esitaistelijat tuskin pystyivät kuvittelemaan.

 

“Aviottomat äidit. Mikä on tutkimuksesi pointti? Eihän tässä porukassa ole mitään eroa avioliitossa eläviin!”

Tällaisia kommentteja olen kuullut tutkimusaiheestani, lapsiperheellistymisestä ilman (hetero)avioliittoa. Kyseenalaistuksissa on se hyvä puoli, että ne pakottavat kaivamaan esiin perusteluita ja tarkentamaan näkökulmaa.

Tutkimusaineistoni äitejä yhdistää siis se, että he eivät ole solmineet avioliittoa lapsen isän kanssa. Perhesuhteiden tutkijana minua kiinnostaa tämä kasvava äitien joukko, jotka syystä tai toisesta päätyvät saamaan lapsen heteroseksuaalisen avioliittoinstituution ulkopuolella.

Ilman toista läsnäolevaa vanhempaa lapsen saaneita äitejä on ollut aina, mutta avioliittoinstituution ja lapsiperheellistymisen laajempi erkaantuminen on tapahtunut viimeisten vuosikymmenten aikana. Omassa lapsuudessani 1980-luvulla puhuttiin vielä au-lapsista, jolla siis viitattiin yksinäiselle äidille tai naimattomalle pariskunnalle syntyneeseen lapseen. Tuolloin en täysin ymmärtänyt käsitteen merkitystä, mutta au-lapsiin ja susipareihin liittyi jotain epäilyttävää ja paheksuttavaa.

Oltiin kuitenkin jo nykytilanteeseen johtaneen muutoksen kynnyksellä: avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten määrä alkoi kasvaa räjähdysmäisesti juuri noihin aikoihin. Kun 1980-luvun alussa vain yksi kymmenestä lapsesta syntyi avioliiton ulkopuolella, vuonna 1990 jo neljäsosa suomalaisista lapsista syntyi aviottomille äideille.

 

Helsingin kaupunginmuseo / Juha Jernvall

 

Avioton äiti ei suinkaan ole synonyymi yksinhuoltajaädille: 1990-luvun aikana avioliiton ulkopuolisen lisääntymisen yleistyminen johtui siitä, että avoliitoissa hankittiin yhä enemmän lapsia. Ennen 70-lukua ja avoliittojen yleistymistä lähes kaikki aviottomat lapset syntyivät kuitenkin yksinäisille äideille.

Nykyisin ilman kumppania elävien äitien osuus kaikista synnyttäneistä äideistä on vajaa kymmenen prosenttia. Tässä tekstissä käsittelen erityisesti heitä ja pohdin, miltä äidiksi tuleminen ilman parisuhdetta ja avioliittoinsituutiota on näyttänyt ennen ja nyt.

 

Itsestäänselvyys muuttuu yksilön valinnaksi

Eeva Jokinen kuvasi väitöskirjassaan Väsynyt äiti (1996), kuinka sukupolvien erot vaikuttavat äitiyden kokemuksiin. Jokisen tutkimien äitien oli ollut periaatteessa mahdollista valita äitiys – toisella tavalla kuin heidän omien äitiensä, joiden saatavilla ei vielä ollut ehkäisyvälineitä. Mutta vaikka naiset kuvailivat äitiyden omaksi valinnakseen, oli äitiys kuitenkin ollut heille “kulttuurisesti luonnollista” (1). Jokisen havaintojen mukaan nuoremman sukupolven äidit eivät kieltäytyneet äitiydestä sinänsä, mutta halusivat uudistaa äitiyttä olemalla parempia äitejä kuin edeltävä sukupolvi.

Naisten mahdollisuudet luoda omia tärkeysjärjestyksiään uran ja perheellistymisen suhteen muotoutuvat historiallisesti, kuten Yhdysvalloissa itsellisiä äitejä tutkinut Rosanna Herz muistuttaa. Jokisen tutkimien äitien kokemukset asettuvat jatkumoon, jossa lääketieteen ja kulttuurin murrokset ovat vähitellen raivanneet tilaa sille, että äitiys voi ylipäätään tulla ymmärretyksi valintana.

Naisten ja seksuaalivähemmistöjen yhdenvertaisia oikeuksia ajaneilla poliittisilla liikkeillä on ollut merkittävä rooli näiden 1900-luvulla tapahtuneiden muutosten puskurina. Suomessa aviottomien äitien ja heidän lastensa asemaa ajoi voimallisesti Suomen ensimmäinen naispuolinen ministeri ja ensikotien perustaja Miina Sillanpää.

 

Avioton äitiys kaksinaismoralismin puristuksessa

Miina Sillanpää työskenteli ennen poliittista uraansa pitkään palvelijattarena, ja aviottomien lasten ja äitien karu asema oli hänelle silloisessa toimintaympäristössä tuttu. Kun palvelijatar tuli raskaaksi, hänen lankeamisensa nähtiin rikoksena koko yhteiskuntaa vastaan, merkkinä ”tervettä moraalia jäytävistä tuhovoimista”, kuten historioitsija Irma Sulkunen on tuolloista ilmapiiriä kuvannut. (2)

Sillanpään elinaikana, vuosisadan takaisessa Suomessa, naisella oli pääsääntöisesti kaksi perheuravaihtoehtoa: avioliitto ja lapset tai elinikäinen naimattomuus ja selibaatti. Kaavan rikkomisesta sanktioitiin etenkin porvarillisessa kaupunkiympäristössä, jossa seksuaalinormit ja perheen rajat olivat agraari-Suomea tiukemmat. Avioliiton ulkopuolella syntynyttä lasta pidettiin merkkinä äidin siveettömyydestä ja jopa kyvyttömyydestä vanhemmuuteen. (3)

Kirkko tuomitsi 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä vahvasti avioliiton ulkopuoliset suhteet ja vastaavat kristilliset arvot näkyivät lainsäädännössä. Lähimmäisenrakkaus ei ylettynyt aviottomaan lapseen, joka oli käytännössä lainsuojaton. Jopa aviottomien äitien auttaminen katsottiin epäsiveellisyydestä palkitsemiseksi ja äideille tarkoitettuja ensikoteja koskevat ensimmäiset aloitteet raukesivat tästä syystä valtiopäivillä.

Miina Sillanpää puhuu eduskunnassa. Kuva: Työväenarkisto

Valinnan näkökulmasta kiinnostavaa on se, että julkisessa diskurssissa avioton lapsi katsottiin äidin valinnaksi, huolimatta puhetavan kaksinaismoralismista ja luokkasidonnaisuudesta. Miina Sillanpään mukaan tässä näkyi erityisen osuvalla tavalla porvarillinen mädännäisyys. (2) Valtiopäivillä 1907 Sillanpää kommentoi asiaa puheessaan näin:

[…] Pitää tuntea ne vaikuttimet ja ne syyt, jotka pakoittavat köyhälistön naisen sellaiseen asemaan missä ne ovat. Rikkaalla on rahaa mennä ulkomaille peittämään tilaansa, köyhän täytyy antaa asian tulla julkisuuteen. Siinä on ero.

Nämä 1900-luvun alun keskustelut kuulostavat nykyihmisen korvaan absurdeilta. Samaa järjettömyyttä havainnollistaa mainiosti elokuva Nuori Astrid (2018), joka kertoo maailmankuulun lastenkirjailija Astrid Lindgrenin vahinkoraskaudesta. Elokuva näyttää, kuinka aviottomana raskaaksi tulleen nuoren naisen valintoja rajasi 1920-luvun Ruotsissa tiukasti patriarkaalisen yhteisön määrittelemä hyvä.

Astrid Lindgrenille lapsineen kävi lopulta hyvin, ja niin on käynyt myös Miina Sillanpään tekemille aloitteille. Mutta millaiselta valinnalta avioton ja kumppaniton äitiys näyttää nyt, kun lisääntymisteknologiat ja uudet tavat järjestää perhe-elämää kuuluvat lapsiperheellistymisen kuvaan?

 

Ydinperhe itsellisen äidin päätöksen peilauspintana

Haastattelin väitöstutkimustani varten 30 äitiä, jotka eivät olleet avioliitossa lapsen isän kanssa. Suurin yksittäinen ryhmä aineistossani ovat naiset, jotka ovat päättäneet hankkia lapsen yksin joko vahinkoraskauden seurauksena tai hedelmöityshoitojen avulla.

Hedelmöityshoitojen avulla lapsen hankkineet äidit kuvasivat lapsiperheellistymistä usein hyvin tietoisena valintana. Vaikka päätös lapsesta lopulta tuntuikin helpolta, liittyi päätöksen tekemiseen yleensä runsaasti keskusteluita tärkeiden läheisten ihmisten kanssa ja eettistä pohdintaa.

Monen haastattelemani itsellisen äidin päätöstä hankkia lapsi yksin edelsi parisuhde tai -suhteita, joissa lapsiperhe ei ollut osoittautunut yhteiseksi haaveeksi. Osa äideistä oli käynyt pitkään neuvotteluja lapsen saamisesta ja toisinaan myös vanhemmuuden jakamisesta tutun sukusolujen luovuttajan kanssa, mutta suunnitelmat olivat kariutuneet syystä tai toisesta. Päätökseen edetä lapsiasian kanssa yksin vaikutti usein myös naisen ikä.

Siinä vaiheessa kun päätös lähteä lapsettomuushoitoihin oli syntynyt, haastattelemani naiset toimivat yleensä hyvin päämäärätietoisesti. “Mua ei nyt kyllä enää mikään tässä pysäytä”, kuvaili yksi haastateltavista tuntojaan hoitoprosessin alkuvaiheessa.

Itsenäisistä pyrkimyksistään huolimatta lähes jokainen pohti valintaansa suhteessa ydinperheeseen tai vähintään miespuolisten kasvattajien läsnäoloon. Kuulosti siltä, että naiset joutuivat tietoisesti poisvalitsemaan perhekokoonpanon, johon kuuluu lapsen isä, ja rakentamaan itselleen sellaisen näkemyksen isä-asiasta, jonka kanssa pystyivät elämään.

 

Gratistography.com / Ryan McGuire

 

Eräs äiti kuvaili tehneensä vuosikausia töitä sen eteen, että tulevalla lapsella olisi elämässään muitakin aikuisia ihmisiä kuin hän. Sellaisen biologisen isän tarve, joka olisi muutakin kuin “pelkkä” luovuttaja, ajoi naisen jopa pitämään kiinni epämukavasta ihmissuhteesta. Lopulta nainen päätyi anonyymiin luovuttajaan. Toinen äiti kertoi pohtineensa alkuun paljon sitä, kiusataanko isätöntä lasta. Lopulta asia tuntui kuitenkin toissijaiselta: hän pystyisi tarjoamaan lapselle olosuhteet, joissa tämä olisi erittäinen toivottu ja rakastettu.

Joissain haastatteluissa arki lapsen kanssa kaksin näyttäytyi myös yksinkertaisempana ja huolettomampana. Kolmen ihmisen tarpeiden koordinoinnin sijaan äidillä oli vain kaksi, joiden asioista huolehtia.

 

Itselliset äidit uudistavat lapsiperheen muotoa ja tarpeita

Aiempien tutkimusten perusteella itsellisen äitiyden valinnalla näyttäisi olevan yhteys sosioekonomiseen taustaan. Myös oman tutkimusaineistoni naiset, jotka päätyivät hankkimaan lapsen hedelmöityshoitojen avulla ilman kumppania, olivat useimmiten suhteellisen hyvässä taloudellisessa tilanteessa ja lisäksi vahvasti verkostoituneita.

Lähitulevaisuudessa tulot tai varallisuus eivät välttämättä enää yhtä paljon rajaa itsellisen äitiyden valintaa, koska lapsettomuushoitoja aletaan tarjota julkisten terveyspalveluiden piirissä myös yksinäisille naisille. Joka tapauksessa lapsiperheellistyminen ilman kumppania edellyttää jonkinlaista luottamusta omaan pärjäämiseen ja sosiaalisten verkostojen pysyvyyteen.

Aviottomien äitien olemassaolo on ehkä nykyisin itsestäänselvyys, mutta näiden äitien keskuudesta löytyy haastattelemieni äitien kaltaisia naisia, jotka valinnoillaan muovaavat lapsiperheen muotoa, mahdollisuuksia ja tarpeita uusiksi. Tätä työtä tehdessään he joutuvat pohtimaan valintaansa suhteessa kulttuurissa ensisijaisina näyttäytyviin parisuhde- ja lapsiperheideaaleihin.

Lisäksi itsestäänselvyyksilläkin on historialliset juurensa, joiden tarkastelu paljastaa lähessuhteissa tapahtuneita suuria muutoksia. Vaikka Miina Sillanpää oli tarkkanäköinen visionääri, hän tuskin osasi kuvitella nykyisenkaltaisia itsellisiä äitejä, jotka saavat lapsen ilman kumppania hedelmöityshoitojen avulla. Mitä lieneekään se, mitä me emme osaa kuvitella?

 

Tutkimuksen aineisto on kerätty Avioliittoperheen tuolla puolen -hankkeessa.

 

Lähteet:

(1) Jokinen Eeva (1996). Väsynyt äiti. Äitiyden omaelämänkerrallisia esityksiä. Gaudeamus.

(2) Sulkunen Irma (1989).  Naisen kutsumus. Miina Sillanpää ja sukupuolten maailmojen erkaantuminen. Hanki ja jää.

(3) Nieminen Liisa (2013). Perus- ja ihmisoikeudet ja perhe. Talentum.

 

Lisää aiheesta:

Monimutkainen äitiys

Äitiyrittäjä taipuu intensiivisen vanhemmuuden vaatimuksiin

Äitiyrittäjyyttä on mahdollista toteuttaa joustavasti, mutta kuka lopulta hyötyy äitiyrittäjän vapaudesta? Yrittäjämäistä luovaa työtä tekevien äitien haastattelut paljastivat kiinnostavan paradoksin.

Naisten luovan alan yrittäjyystoiminta on pinnalla oleva ilmiö. Etenkin sosiaalinen media on laajentanut luovan työn skaalaa. Esimerkiksi somemarkkinoinnista on kasvanut merkittävä yrittäjyyden muoto, jossa näkyvässä roolissa ovat naispuoliset bloggaajat.

Ilmiössä näkyy uusliberaali eetos, johon kuuluu ajatus yksilön omasta vastuusta työmarkkinoilla selvitymisestään. Tässä ilmapiirissä luovat ja yksilölliset valinnat ovat mahdollisia – ja jopa pakollisia.

Äitiyden ja yrittäjyyden yhdistäminen tunnetaan englanniksi nimellä mumpreneurship, jonka suomennamme äitiyrittäjyydeksi. Tutkimuskirjallisuudessa äitiyrittäjyys voidaan nähdä yhtäältä epävarmana ja rajoittavana ja toisaalta vapauttavana. (1)

Kun käytetään äitiyrittäjyyden käsitettä, vaarana on, että päädytään entisestään vahvistamaan sukupuoleen liitettyjä oletuksia ja sukupuolistuneita käytäntöjä. Riskinä on, että äitien yrityksiä ei nähdä samanarvoisena kuin miestapaista yrittäjyyttä, jota pidetään liike-elämässä normina. Käytämme kuitenkin äitiyrittäjyyden käsitettä, koska mielestämme se tuo esiin äitiyden ja yrittämisen yhdistämiseen liittyviä erityisiä piirteitä ja toimijuutta.

Mumpreneurship linkittyy intensiivisen äitiyden kulttuuriin, joka tarkoittaa aikaa vievää, asiantuntijakeskeistä ja lapsilähtöistä kasvatusta (2). Taustalla on ajatus äidistä ensisijaisena hoivaajana.

 

Äitiyrittäjyyden edut ja riskit

Äitiyrittäjän ei tarvitse piilotella identiteettiään, vaan äitiyttä voi jopa hyödyntää yrittäjätyössä. Perhe-elämän ja yritystoiminnan yhdistäminen voi tuottaa uusia ja innovatiivisia yritysideoita, kuten bloggaamista, sisällöntuotantoa tai vaikkapa lastenteatteria.

Haastattelimme Tampereen yliopiston Työ ja äitiys tänään -kurssia varten yhdeksää luovan alan äitiyrittäjää osana kurssisuoritusta. Haastattelemamme äitiyrittäjät kokivat, että yrittäjyys mahdollistaa halutunlaisen äitiyden palkkatyötä paremmin. Käytännössä kuitenkin itsensä vapaa toteuttaminen voi uuvuttaa, sillä työn ja levon raamien hahmottaminen muuttuu usein epäselväksi.

Luovan työn ja yksityisyrittäjyyden yhdistyessä riskeinä ovat muun muassa taloudellinen epävakaus, kuormittuminen ja sosiaalisten verkostojen vähyys. Tällaiset ongelmat ja riskit jäävät usein varjoon luovaa työtä ihannoivassa diskurssissa, joissa korostetaan lähinnä vapautta, itsenäisyyttä, “intohimotyötä” ja joustavuutta. (3) Eräs haastattelemamme yrittäjä kuvaili tilannettaan näin:

Se lipsahtaa hyvin paljo sinne että mul ei oo toimistoaikoja päivässä, mä en tiedä mitä ne on ja eikä se mua haittaa missään nimessä mutta tavallaan mun puhelin on aina auki, ja sitte koska tää on intohimoon perustuvaa työtä, niin on tosi helppo valvoo vaikka yönsä ja tehä jotain juttua tai suunnitella tai kirjottaa apurahahakemusta puoliltaöin, et se ajantajulipsuu hirveen herkästi.


Äitiyrittäjyys mahdollistaa intensiivisen vanhemmuuden

Haastateltujen äitien mukaan yrittäjänä voi suunnitella aikataulunsa vapaasti. Kun työtä ja äitiyttä pystyy yhdistämään joustavasti, mahdollistuu lapsen tarpeisiin vastaamisen eri ikävaiheissa – siis intensiivinen äitiys. Pikkulapsivaiheen biologisperäinen ajatus äidin ensisijaisuudesta näyttää jatkuvan lapsen kasvaessa isommaksi:

Tän tapasen yrittäjyyden ja äitiyden yhdistämisessä oikeesti se on paljon helpompaa ku työssä käymises, just jos lapsi on kipeenä tai on vanhempainvartti tai pitääki mennä kouluun. Tyyliin ekaluokalla piti joittenkin vanhempien tulla sitomaan vaikka luistimien nauhoja, niin hei, sä pystyt aina osallistuun kaikkiin tollasiin juttuihin kun sä voit.

 

Nyt kun ekaluokkalainen ei ookaan enää automaattisesti hoidossa ni sit joutuu vähä sumplimaan, kyllä se oon yleensä minä joka sit edelleenki niinku jostain hitsin syystäon se joka ensimmäisenä organisoi sen.

Onkin paradoksaalista, että äitiyrittäjyyden mahdollistama joustavuus ja vapaus ylläpitävät aineistomme perusteella perinteistä sukupuolistunutta käytäntöä, jossa äiti on ensisijainen hoivaaja ja asettaa lapset työn edelle.

Sukupuolitapaisuuden lisäksi äitiyrittäjyyttä koskevassa puheessa voidaan tunnistaa intensiivisen äitiyden diskurssi. Äitien puheissa intensiivisyys ei näyttäytynyt vain negatiivisena asiana, mikä paljastaakin jotakin olennaista aikamme käsityksestä siitä, millainen on riittävän hyvä äiti. Riittävän hyvä äiti on läsnä, vastaa lapsen tarpeisiin ja luo arvostavan suhteen lapseen. Lisäksi hän tekee myös jotain itseään kiinnostavaa omaa asiaa.

Aineistomme analyysin ja tutkimuskirjallisuuden perusteella näyttää siltä, että vanhemmuuden sukupuolistuneisuus ei ole kadonnut. Väitämme, että luovan, yrittäjämäisen työn ja äitiyden yhdistäminen saattaa jopa vahvistaa sukupuolirooleja entisestään.

 

Kirjoittajat ovat Tampereen yliopiston opiskelijoita ja opettaja kurssilta Työ ja äitiys tänään. Kurssin opettajana toimi Hanna-Mari Ikonen, yhteystiedot: hanna-mari.ikonen(at)tuni.fi.

 

Lähteet:

(1) Ekinsmyth, C. (2014) Mothers’ business, work/life and the politics of ‘mumpreneurship’. Gender, Place & Culture 21:10, 1230–1248.

(2) Lee, E. Bristow, J., Faircloth, C. & Macvarish, J. (2014) Parenting culture studies. Houndsmills, Basingstoke: Palgrave Macmillan.

(3) Taylor, S. (2015) A new mystique? Working for yourself in the neoliberal economy. The Sociological Review 63, 174–187.

Lue aiheesta lisää:

Intensiivisyyden vaatimus tekee vanhemmuudesta hektisen projektin

Lapsettomuus jättää pysyvän jäljen

Hedelmöityshoidot johtavat usein pitkän odotuksen jälkeen toivottuun tulokseen. Tahaton lapsettomuus varjostaa kuitenkin koko raskausaikaa ja usein myös äitiyttä. Koska lapsettomuuden kokemus tekee äitiydestä erityistä, hyötyisivät äidit psyykkisestä tuesta hoitojen aikana ja niiden jälkeen.

Mediassa on viime aikoina keskusteltu syntyvyyden vähentymisestä ja tuotu erityisesti esiin itse valittua lapsettomuutta. Lapsia on syntynyt vähemmän kuin koskaan aikaisemmin ja suomalaisia on kannustettu jopa ”synnytystalkoisiin”. Mediapuhe on näyttäytynyt osin siltä, että jokainen voisi valita, tuleeko vanhemmaksi.

Tässä keskustelussa on viimein nostettu esille myös omasta tahdosta riippumaton lapsettomuus ja sen yleisyys. Tälläkin hetkellä joka viides suomalainen pari kipuilee sen tosiasian kanssa, ettei hartaasta toiveestaan huolimatta saa lasta. Ja vaikka lapsen lopulta saisikin, ei siirtymä lapsettomasta vanhemmaksi ole välttämättä yksinkertaista.

Olen perehtynyt aiheeseen tahattoman lapsettomuuden kokeneiden ja hedelmöityshoitoja läpikäyneiden äitien näkökulmasta; heidän, jotka ovat pitkän odotuksen jälkeen onnistuneet saamaan lapsen.

Yhä useampi suomalainen pari joutuu lapsen saadakseen turvautumaan hedelmöityshoitoihin. Vuonna 2016 aloitetusta vajaasta 14 000:sta hedelmöityshoidosta syntyi 2300 lasta, joka on noin 6,5 prosenttia kaikista sinä vuonna syntyneistä lapsista.

Useat kokevat tahattoman lapsettomuuden lähiomaisen menettämiseen verrattavissa olevaksi kriisiksi, josta on vaikea päästä yli (1). Tahaton lapsettomuus osoittaa brutaalilla tavalla sen, ettei elämää voi kaikilta osin suunnitella. Lapsettomuus ei olekaan vain lääketieteellinen ongelma: se tuottaa syvää ja yksinäistä surua, vihaa ja katkeruutta, raskasta toivon ja toivottomuuden vuoristoratamaista vaihtelua sekä monenlaista painolastia ihmissuhteisiin (2).

Väitöstutkimukseni käsittelee 33 aiemmin tahattomasti lapsettoman naisen äitiyden rakentumista. Olen tutkinut äitien kirjoituksia ja haastatellut heitä siitä, millaista on tulla äidiksi pitkän odotuksen ja hedelmöityshoitojen jälkeen. Tutkimukseni tulosten perusteella pitkän lapsettomuuden kokeneiden ja hedelmöityshoitoja läpikäyneiden perheiden hyvinvointiin pitäisi kiinnittää huomattavasti enemmän huomiota.

 

Lapsettomuus ja sen hoitaminen tuottavat häpeää ja pelkoa

En ole koskaan aikaisemmin elämässäni kokenut niin suurta arvottomuuden ja tyhjyyden tunnetta. Suru ja pettymykset sattuivat koko kehoon, pahimpina hetkinä koin pakottavaa tarvetta vahingoittaa itseäni, kehoani, joka oli pettänyt minut.

Kuten tutkimukseeni osallistuneen naisen kirjoitus yllä osoittaa, tuotti tahaton lapsettomuus monille kohtaamilleni naisille vahvoja merkityksettömyyden tunteita, jotka vaikuttivat heidän käsityksiinsä itsestään. Monien naisten päätöstä lähteä hedelmöityshoitoihin oli edeltänyt syvä pohdinta siitä, onko vanhemmuus sitä, mitä he elämältään todella haluavat ja mitä he ovat valmiita tekemään saadakseen lapsen.

Hedelmöityshoitojen sitovuus, toivon ja epätoivon vuorottelu sekä toimenpiteisiin liittyvä henkinen ja fyysinen kipu tekivät hoitopolusta usealle hyvin kuormittavan. Hoitoihin liittyi usein pelkoa, häpeää ja luonnottomuuden tunnetta. Erityisen kuormittavana tutkimukseeni osallistuneet kokivat sen, ettei oma keho toiminutkaan odotusten mukaisesti, vaan ”petti” heidät, ja tarvittiin jokin ulkopuolinen taho raskauden alkuun saamiseksi. Intiimi asia muuttui julkiseksi.

 

Lapsettomuuden kokemus jää, vaikka lapsi lopulta syntyy

Tutkimusaineistoni perusteella hedelmöityshoidot ja pitkä matka vanhemmuuteen muovasivat naisten identiteettiä monin tavoin. Lapsettomuuden kokemus ei päättynytkään lapsen syntymään, vaan vaikutti siihen, millaisia äitejä heistä tuli. Osalle tutkittavistani oman äitiyden löytyminen oli vaativaa ja kehittyi vähitellen, lapsen kanssa arkea eläen.

Moni kantoi lapsettomuuden muistoa mukanaan äitiyteen. Se saattoi nousta esiin esimerkiksi tilanteessa, jossa joku toinen raskaaksi tuloa suunnitellessaan pohti sopivinta horoskooppimerkkiä lapselle tai optimaalisinta sisarusten välistä ikäeroa. Tämänkaltaiset hetket muistuttivat tutkimukseni äitejä siitä, etteivät he voineet samalla tavalla vaikuttaa elämänkulkuunsa, mistä saattoi seurata surun ja katkeruuden tunteita.

 

Kulttuuri luo peilin, johon omia odotuksia heijastetaan

Tutkimukseeni osallistuneiden kertomuksista heijastui niin sanottu äitiyden kulttuurinen mallitarina, eli ”normaalina” pidetty kertomus äidiksi tulemisesta. Tämä näkyi siinä, kuinka henkilökohtaisista kokemuksistaan huolimatta naiset kertoivat hyvin samankaltaisesti siitä, kuinka lapsettomuus oli rikkonut äitiyden itsestään selvyyden ja äidiksi tuloon liittyvät odotukset.

Kuva: Sonya Mantere / perheyhteiskunta.fi

Äitien kertomukset osoittivat ennen kaikkea, kuinka kuormittavana sekä omiin että kulttuurisiin odotuksiin yltämättömyys koetaan, kuten alla oleva sitaatti kuvaa:

Tuntui, että myös ympäristön paineet helpottivat, kun olin onnistunut tulemaan raskaaksi. Kolmekymppisen naisenhan kuuluu lisääntyä, niin yhteiskunta olettaa.

Lapsettomuus oli särkenyt oman elämän käsikirjoituksen, joka oli parsittava kokoon uudelleen. Tutkimukseen osallistuneet kertoivat äidiksi tulonsa tarinaa – kukin omista lähtökohdistaan käsin, mutta kuitenkin äitiyden kulttuuriseen mallitarinaan tukeutuen.

 

Lapsettomuuden kokeneet vanhemmat tarvitsevat tukea

Tutkimukseni perusteella näyttää siltä, että hedelmöityshoidoissa olleet naiset ja parit tarvitsisivat tukea paitsi hoitojen yhteydessä, myös raskausaikana ja kauan odotetun lapsen syntymän jälkeen. Tukea tarvitaan moninaisten ja raskaiden tunteiden käsittelyyn, hoitojen vaativuuteen, parisuhdehaasteisiin sekä äidin identiteetin rakentamiseen.

Lähes kaikki tutkimukseeni osallistuneet naiset kertoivat raskausaikana pelänneensä lapsen menettämistä. Itseään suojellakseen he eivät esimerkiksi uskaltaneet luoda mielikuvia tulevasta lapsestaan ja muodostaa häneen suhdetta.

On merkittävää, etteivät lapsettomuutta kokeneet pystyneet hyödyntämään raskausaikaa sille tarkoitetun tehtävän mukaisesti, vanhemmuuteen valmistautuen. Lapsen sitten synnyttyä moni kuvaili vaativansa itseltään paljon ja pyrkivänsä olemaan mahdollisimman hyvä äiti. Tämä saattoi johtaa uupumiseen sekä vanhemmuudesta koettavan ilon vähentymiseen.

Lapsettomuudesta kärsineiden vanhempien tarpeet olisi ensiarvoisen tärkeää tunnistaa terveydenhuollossa ja ohjata heitä tarvittaessa psyykkisen tuen piiriin. Riittävä matalan kynnyksen tuki helpottaisi varmasti monen hedelmöityshoidot kokeneen naisen siirtymää äitiyteen ja lisäisi sitä kautta koko perheen hyvinvointia.

 


Siru Lehto toimii lehtorina Jyväskylän ammatillisessa opettajakorkeakoulussa ja viimeistelee Jyväskylän yliopistossa kasvatustieteen väitöskirjaansa äitiyden rakentumisesta tahattoman lapsettomuuden ja hedelmöityshoitojen jälkeen. Lisätietoja ja yhteystiedot: siru.lehto[at]jamk.fi

 

 

Lähteet

(1) Greil, A.L., Slauson-Blevins, K. & McQuillan, J. (2010). The experience of infertility: a review of recent literature. Sociology of Health & Illness 32(1), 140–162.

(2) Lehto, S. (2017). Äidiksi tulon kulttuurisen mallitarinan rikkoutuminen tahattoman lapsettomuuden läpikäyneiden naisten kertomuksissa. Psykologia 5(52), 391–406.

 

Äitiys on samaan aikaan henkilökohtaista ja universaalia

Kansallisteatterin Homoäiti-näytelmässä pienten lasten hoivan intensiivisyys ja äitiyden ruumiillisuus tulevat tunnistettavasti iholle. Mutta pirstaloituuko äitiyden kollektiivinen kokemus, kun äidiksi tullaan yhä myöhemmin ja erilaisia reittejä?

Tuolta tuntuu, kun ovi käy ja puoliso lähtee töihin: edessä on kymmenen tuntia lasten kanssa. Lähijunassa on selvittävä taaperon ja itkevän vauvan kanssa onnekkaammilta, tyynemmiltä ja virkeämmiltä vaikuttavien vertaisten joukossa. Lasten hoivaaminen on tauotonta ja vessassakin äidin täytyy käydä vauva rintarepussa.

Heini Junkkaalan kirjoittama ja ohjaama näytelmä Homoäiti sai kantaesityksensä Kansallisteatterissa marraskuussa 2018. Se perustuu Junkkaalan omakohtaisiin kokemuksiin ajasta, jolloin toinen lapsi syntyy ja äidin oma aika ja tila puristuvat olemattomiin.

Näytelmä on intensiivinen monologi, jossa näyttelijä Katja Küttner esittää äitiä, lasta, puolisoa, kätilöä ja lukuisia muita kanssaihmisiä tavalla, josta tunnistaa vaativan vauva-arjen ja muiden tarpeisiin vastaamisen herättämät tunteet. Tarkkanäköinen vauvaperheen arjen banaalienkin hetkien kuvaus naurattaa, kauhistuttaa ja ärsyttää. Oivalluksia seuraavat liikutuksen hetket ja näytelmä pitää katsojan tiiviisti otteessaan.

Kuva: Mitro Härkönen / Kansallisteatteri. (Kuvassa Katja Küttner.)

 

Äidiksi tulemisen monet polut

2000-luvulla äidiksi tullaan yhä moninaisempia reittejä pitkin. Homoäiti tekee näkyväksi yhden tällaisen polun, naisparin perheellistymisen prosessin, mikä on arvokasta. Myös uusperheellistyminen, adoptiovanhemmuus ja hedelmöityshoidot muuttavat vanhemmaksi tulemisen tapoja.

Tilastokeskuksen tuoreen väestöennusteen mukaan syntyvyys on laskenut vuoden 2010 jälkeen viidenneksen. Valtaosa suomalaisista haluaa edelleen lapsia, mutta vanhemmaksi tulo siirtyy monilla yhä myöhemmälle iälle, usein tietoisten valintojen vuoksi. Joillakin lapsen saamista venyttää ei-toivottu lapsettomuus. Äidiksi tullaan keskimäärin 29,2-vuotiaana, ja ensisynnyttäjistä jo 14 prosenttia on yli 35-vuotiaita. Lapsiluku jääkin monella toivottua pienemmäksi.

Vaikka äidiksi tuleminen siis eriytyy, onnistuu Homoäiti kertomaan jotain siitä, mikä äitiydessä ja hoivassa säilyy ennallaan.

 

Äitiyden kokemus kytkeytyy sukupuolittuneeseen työnjakoon

Homoäiti heijastelee äitiyden jaettua kokemusta monesta kulmasta. Näytelmässä perhevapaatilastot muuttuvat arkisten elämänpiirien eriytymiseksi. Puoliso on töissä ja pääsääntöisesti poissa äidin ja lasten arjesta, oli hän sitten mies tai nainen. Ensisijaisen hoivaajan rooli lankeaa toiselle vanhemmalle. Puoliso tulee näytelmässä näkyväksi lähinnä silloin, kun äiti purkaa häneen turhautumistaan arkeen, lapsen uhmaan ja vauvan heräilyn katkomaan yöuneen.

Tilastot kertovat, että heteropareilla lasten ensimmäisten elinvuosien ajan hoitovastuu on Suomessa kasaantunut äideille. Vaikka isillä on jo pitkään ollut oikeus pitkiin perhevapaisiin, puhutaan isien pitämien perhevapaiden kohdalla yleensä viikoista, äitien kohdalla lähes parista vuodesta. Jos lapsia syntyy perheeseen useampi, voi äitien poissaolo työelämästä kestää useita vuosia.

Kuva: Mitro Härkönen / Kansallisteatteri. Kuvitus Anne Brede. (Kuvassa Katja Küttner.)

Tämä palkkatyön ja hoivan jakautuminen stereotyyppisesti puolisoille uusiutuu kiinnostavasti myös naisparin kokemuksiin perustuvassa näytelmässä. Erillisyys puolison elämänpiiristä sekä lasten jatkuva läsnäolo ja toisten aikuisten poissaolo heijastavat äitiyden kollektiivisia kokemuksia ja ovat siksi hyvin tunnistettavia katsojalle.

 

Äitiys yhteiskunnallisena ilmiönä ja henkilökohtaisena kokemuksena

Näytelmä uusintaa käsityksiä raskaasta lapsiperhearjesta, vaativasta vanhemmuudesta ja oman tilan ja ajan katoamisesta. Raskaiden aiheiden rinnalle se kuitenkin tuo myös laajemman perspektiivin.

Näytelmässä ovat läsnä sekä syntymä että kuolema. Päähenkilö menettää läheisen ihmisen, ja menetyksen valossa pikkulapsiaika näyttäytyy lyhyenä, joskin intensiivisenä vaiheena elämänkulussa.  

Kuten iäkkäämpi kanssamatkustaja toteaa junassa äidille, jonka lapsi huutaa: tulet kaipaamaan tätä aikaa. Onnea ja seesteisyyttä ei voi erottaa ikävistä, hankaluutta tai häpeääkin sisältävistä hetkistä. Ne kaikki sulautuvat yhdeksi, ja niistä muodostuu äitiyden kokemus elämänvaiheessa, jossa lapset ovat pieniä.

Väestöennusteen ja lasten saamiseen liittyvien haasteiden valossa voisi arvella, että kollektiiviset kokemukset äitiydestä ovat pirstaloitumassa. Näytelmä ei esitä äidiksi tuloa tai äitiyttä yhteiskunnallisena ilmiönä vaan vahvasti henkilökohtaisena, ruumiillisena kokemuksena. Hieman yllättäen se onnistuu juuri siksi tavoittamaan äitiydestä jotakin universaalia.

Näytelmän lavasteet ovat äärimmäisen pelkistetyt, minkä voi tulkita analogiaksi äitiyden kokemusmaailmaan: äitiys ja pikkulasten hoiva ovat samankaltaisia kokemuksia riippumatta siitä, millaiset asiat niitä ympäröivät. Tästä näkökulmasta äitiyden kollektiivinen kokemus ei ole katoamassa mihinkään.

Lapsi syntyy kohdusta, mutta tekeekö kohtu myös naisen?

Kohdunsiirroilla voidaan nykyisin auttaa kohduttomia naisia lapsen saamisessa “perinteisin” keinoin, oman kehon kautta. Kriitikoiden mielestä kohdunsiirto on epäfeministinen teko.

Ensimmäisestä onnistuneesta kohdunsiirrosta kerrottiin mediassa laajasti, kun lapsi syntyi siirron tuloksena Ruotsissa vuonna 2014. Sen jälkeen Ruotsissa on kohdunsiirtojen avulla syntynyt aiemmin kohduttomille naisille seitsemän lasta ja Yhdysvalloissa kaksi. Useissa Euroopan maissa, kuten Iso-Britanniassa, Tsekeissä ja Saksassa on aloitettu kohdunsiirtojen tekeminen.

Kohdunsiirrolla tarkoitetaan elinsiirtoa, jossa naisen kohtu siirretään toisen, kohduttoman naisen kehoon. Lasta toivovan parin sukusoluilla on ennen kohdunsiirtoa tehty IVF-hoito, jonka tuloksena syntyneet alkiot pakastetaan. Noin vuoden kuluttua kohdunsiirrosta voidaan pakastettu alkio siirtää siirtokohtuun raskauden alkuun saattamiseksi.

Kohdunsiirroissa luovuttajana on ollut toistaiseksi elävä henkilö, tyypillisimmin kohdun vastaanottajan äiti. Tsekkiläiset lääkärit ovat suunnitelleet kohtusiirteen käyttöä myös  kuolleelta luovuttajalta. Onnistuneista toimenpiteistä huolimatta kohdunsiirrot eivät ole vielä missään virallinen osa lapsettomuuden hoitokäytäntöä.

 

Onko kohdunsiirto epäfeministinen teko?

Kohdunsiirto on yksi tuoreimmista innovaatioista lapsettomuushoitojen saralla. Siirroista hyötyvät kohduttomat naiset, jotka ovat joko syntyneet ilman kohtua tai joiden kohtu on jouduttu poistamaan esimerkiksi syövän takia.

Kuten muutkin lisääntymisteknologiat, kohdunsiirto on lääketieteen edistyksen tuottama keino saada toivottu lapsi. Uusia lisääntymisteknologioita on perinteisesti pidetty eettisesti epäilyttävinä toimenpiteinä. Kohdunsiirroista käydäänkin nyt samantapaista kriittistä keskustelua kuin esimerkiksi IVF-hoidoista ja sijaissynnytyksen sallimisesta on käyty.

Honey Fangs / Unsplash

Kohdunsiirtoja koskevaan eettiseen keskusteluun osallistui keväällä 2018 kasvojensiirtoja tutkinut apulaisprofessori Sharronna Pearl Pennsylvanian yliopistosta. Hän pitää kohdunsiirtoja epäfeministisinä tekoina.Kohdunsiirtoon hakeutuvat tukevat Pearlin mukaan valinnallaan kulttuurista normia, joka typistää naiseuden raskauteen ja synnyttämiseen. Äidiksi tulemiseen löytyy myös tapoja, jotka eivät vahvista raskauden kokemuksen merkitystä naisen identiteetille, Pearl korostaa.

Olen perehtynyt aiheeseen omassa väitöstutkimuksessani, jota varten olen haastattellut suomalaisia kohduttomia naisia. Sen valossa asia ei ole näin yksinkertainen.

 

Kohtu naiseutta vai lisääntymistä varten?

Kohdun merkitys ei tyhjene naiseuden kokemukseen. Se on myös paikka, jossa sikiö kasvaa ennen syntymäänsä. Kohdunsiirtojen asiantuntija, professori Mats Brännström korostaa, että onnistuneen kohdunsiirron määritelmä perustuu siirtokohdusta syntyneeseen elävään lapseen. Tavoitteena ei siis ole saada kohduttomaan kehoon kohtua, vaan kohdusta syntyvä lapsi.

Suurin osa haastattelemistani kohduttomista naisista ei korostanut toivetta kokea raskautta tai ollut halukkaita hakeutumaan leikkaukseen siihen sisältyvien terveydellisten riskien takia. He kiinnittivät kohdun merkityksen ensisijaisesti lisääntymiseen ja lapseen, joka voi syntyä myös toisen kohdusta joko sijaissynnytyksellä tai adoptioprosessin kautta.

Koska lapsen saaminen ei ainakaan vielä ole mahdollista ilman kehossa sijaitsevaa kohtua, niin ”jossain ja jollain sen kohdun on oltava”, kuten yksi haastateltavani asiaa konkretisoi.

Jos kohduton haluaa saada lapsen, miksi hän ei sitten hankkisi lasta muilla tavoin kuin kohdunsiirrolla?

 

Kohduton on lisääntymisensä osalta marginaalissa

Kohduttoman lapsiperheellistyminen ei ole yksinkertainen prosessi. Suomessa ainoa lain sallima keino on adoptio, mutta tällöin perheellistyminen ei ole kiinni vain lapsettoman halusta adoptoida. Adoption byrokraattinen ja emotionaalinen haastavuus, kallis hinta, adoptiolasten erityistarpeisuus ja pieni määrä ehkäisevät adoptioprosessiin hakeutumista ja vaikeuttavat adoptiolapsen saamista. Geneetttisesti oman lapsen saaminen on kohduttomalle mahdollista kohdunsiirron ohella ainoastaan sijaissynnytyksellä, joka on kielletty Suomessa.

Siten kohduttomat ja heidän puolisonsa ovat suomalaisessa yhteiskunnassa lisääntymisensä osalta marginaalissa: heidän ulottuvillaan on huomattavasti vähemmän keinoja lapsen saamiseksi kuin muilla. Tutkimukseni perusteella heidän toiveenaan ei kuitenkaan ole kohtusiirteen saaminen, vaan adoptioprosessin inhimillistäminen ja ei-kaupallisen sijaissynnytyksen salliminen.

Rob Potter / Unsplash

 

Naiseuden ja äitiyden kategorioiden uudelleenmäärittely ei ole kohduttomien tehtävä

Inhimillisesti on kuitenkin ymmärrettävää, että kohdunsiirto voi näyttäytyä vaihtoehtona tilanteessa, jossa yhteiskunta ei tarjoa muita reittejä vanhemmuuteen. Mutta Pearl haluaa vaikuttaa kohduttomien päätökseen hakeutua kohdunsiirtoihin vetoamalla toimenpiteen epäfeministisyyteen.

Pearl tuntuu toivovan, että kohduttomat henkilöt ohittaisivat toiveensa saada itse synnytetty lapsi, olisivat feministejä ja kieltäytyisivät kohdunsiirrosta. Hän vaatii kohduttomilta edelläkävijyyttä tiellä kohti parempaa yhteiskuntaa, jossa raskaus ja naiseus eivät olisi synonyymeja keskenään.

Pearl asettelee siis kohduttomille feministisen sankarin viittaa, mutta tekee sen kohdullisten eikä kohduttomien tarpeista käsin. Tämä on epäreilua, sillä kohduttomia naisia ei voida vastuuttaa kulttuurisista käsityksistä, joissa raskaus nähdään olennaisena osana naiseutta. Yksilöllä ei ole velvollisuutta muuttaa sukupuolitetuille kehoille annettuja kollektiivisia merkityksiä.

Yhdessä asiassa Pearlin kirjoitus kuitenkin osuu maaliin: äitiyden ja naiseuden sekä isyyden ja mieheyden ahtaita kategorioita pitää kyseenalaistaa. Sen ei kuitenkaan tulisi tapahtua kohdunsiirtoon hakeutuvia syyllistämällä vaan pyrkimällä muuttamaan käytäntöjä, jotka niputtavat tietynlaiset kehot ja vanhemmuuden muodot yhteen.

Kohdunsiirrot voivat potentiaalisesti olla tämän kulttuurisen muutoksen käännekohta. Tulevaisuudessa tullaan todennäköisesti yrittämään kohdunsiirtoa myös mieheksi määriteltyyn kehoon. Tällöin naisen ei enää itsestään selvästi tarvitse olla synnyttäjä.

Monimutkainen äitiys

Uusperheet, adoptio, hedelmöityshoidot ja sijaissynnytys ovat muuttaneet käsitystä luonnollisesta ja yksiselitteisestä äitiydestä. Kun uudet teknologiat muovaavat ihmisten lisääntymistä, monimutkaistuu kysymys äitiydestä entisestään – myös lainsäädännön tasolla.

Tavanomaisesti mielletään, että jokaisella on äiti – nimenomaan yksi äiti. Äitiys vaikuttaa yksinkertaiselta ja itsestään selvältä asialta. Äiti on ihminen, joka on meidät synnyttänyt, jonka kanssa jaamme yhteisen perimän ja joka on hoivannut meitä lapsena.

Ajatukseen yhdestä äidistä sisältyy kokemus äidin kanssa jaetusta biologisesta taustasta sekä sosiaalisesta äiti–lapsisuhteesta. Tyypillisimmin tällainen äitiys muodostuu perinteisessä ydinperheessä, jossa kaksi eri sukupuolta olevaa ihmistä saavat lapsen ilman hedelmöityshoitoja.

Kuitenkaan useat perheet eivät muodostu näin. Hedelmöityshoidot, adoptio, uusperheet, sateenkaariperheet ja kaikki muut eri tavoin syntyneet läheissuhteet lasten ja vanhempien (tai lapsesta huolehtivien henkilöiden) välillä laajentavat käsitystä vanhemmuudesta. Yksi erityisesti äitiyden rajoja venyttävä perheenmuodostustapa on sijaissynnytys.

 

Sijaissynnytys laajentaa kuvaa äitiydestä

Äitiyden muotoutuminen sijaissynnytysjärjestelyissä havainnollistaa oivallisesti, kuinka äitiys ei ehkä olekaan niin yksioikoinen asia, kuin sen ajatellaan olevan.

Sijaissynnytyksellä tarkoitetaan järjestelyä, jossa lasta toivovan naisen tai pariskunnan (eli aiottujen vanhempien) puolesta raskauden kantaa toinen nainen. IVF-hoitoon perustuvassa sijaissynnytyksessä munasolu ja siittiö hedelmöitetään viljelymaljalla ruumiin ulkopuolella.

Munasolu ja siittiö voivat olla aiottujen vanhempien omia tai hoidossa voidaan käyttää luovutettuja sukusoluja. Hedelmöittynyt alkio siirretään sijaissynnyttäjän kohtuun. Sijaissynnyttäjä luovuttaa lapsen synnytyksen jälkeen aiotuille vanhemmille, jotka hoitavat ja kasvattavat hänet.

Sijaissynnytysjärjestelyn yhteydessä äitiys jakaantuu geneettiseen, ruumiilliseen, sosiaaliseen ja oikeudelliseen äitiyteen. Äitiyttä voi tarkastella näiden neljän ulottuvuuden kautta kaikkien syntyvien lasten kohdalla, mutta sijaissynnytyksessä ne tulevat merkitykselliseksi erityisellä tavalla.

beach-339495_1280

 

Äitiyden moneus: geenit, ruumis, hoiva ja juridinen asema

Geneettinen äitiys perustuu siihen, kenen perinnöllisestä aineksesta lapsi on saanut alkunsa. IVF-hoitoon perustuvassa sijaissynnytyksessä geneettinen side lapsen ja äidin välille muodostuu, mikäli hoidossa käytetään aiotun äidin munasolua. Jos hoito tehdään luovutetulla munasolulla, geneettinen äitiys viittaa luovuttajaan.

Ruumiillinen äitiys koskettaa henkilöä, joka kantaa sikiötä kohdussaan, jonka ruumis elättää ja kasvattaa sikiötä raskauden ajan ja lopulta synnyttää lapsen.

Tämä synnytykseen perustuva äitiyden ulottuvuus on se, joka sijaissynnytyksessä problematisoituu: synnyttävän naisen aikomuksena ei ole toimia lapsen äitinä, vaan hän toimii lapsen syntymisen mahdollistajana aiotulle äidille.

Sosiaalisessa äitiydessä keskeisiä ovat puolestaan äitinä ja lapsena olemisen kokemukset. Olivatpa geneettiset, ruumiilliset ja juridiset siteet lapsen ja vanhempien välillä minkälaiset tahansa, määrittyy sosiaalinen vanhemmuus sen perusteella, kenen kanssa lapsi kasvaa ja elää.

Oikeudellinen (tai juridinen) vanhemmuus eli se, kenellä on juridisesti tunnustettu suhde lapseen, määrittyy lainsäädännön mukaan.

Siksi onkin ehkä yllättävää, että Suomen laki ei yksiselitteisesti määrittele, kuka katsotaan syntyvän lapsen äidiksi. Kuitenkin vakiintuneen käytännön mukaisesti lapsen oikeudelliseksi äidiksi katsotaan lapsen synnyttänyt henkilö.

 

Piileekö äitiys kohdun sopukoissa?

Syksyn 2016 aikana eduskuntaan tulee käsiteltäväksi kansalaisaloite äitiyslaiksi, jossa ehdotetaan äitiyslakiin (2 §) yksiselitteisesti kirjattavaksi, että juridinen äitiys perustuu synnytykseen. Synnytykseen perustuvan äitiyden kirjaaminen lainsäädäntöön varmistaisi, ettei juridinen äitiys voi koskea sijaissynnytysjärjestelyn yhteydessä aiottua äitiä.

Synnytykseen perustuvan eli ruumiillisen äitiyden ensisijaisuus on läsnä myös muualla perhesuhteita säätelevissä laeissa. Adoptiolain mukaan synnyttänyt nainen voi luopua juridisesta suhteestaan lapseen ainoastaan antamalla lapsen adoptioon. Tällöin synnyttäneen naisen äitiys tulee oikeudellisesti purkaa ennen kuin juridinen äiti–lapsisuhde voidaan vahvistaa adoptioäidin ja lapsen välillä.

Näin toimittiin myös Suomessa toteutetuissa sijaissynnytysjärjestelyissä, joita tehtiin 17 parille ennen kuin lääkäriavusteiset sijaissynnytysjärjestelyt kieltävä hedelmöityshoitolaki (8.6 §) astui voimaan vuonna 2007 (Söderström-Anttila ym. 2002).

Myös luovutetuista sukusoluista alkunsa saaneiden lasten kohdalla synnyttänyt nainen määritellään lapsen juridiseksi äidiksi. Toisin sanoen, kun luovutettuja sukusoluja käytetään hedelmöityshoidossa, äitiyden ei nähdä piilevän munasolun geneettisessä koodissa, vaan kohdun sopukoissa.

Alex Wigan Unsplash

Äitiyden tarkastelu näillä neljällä ulottuvuudella ei kuitenkaan vielä kerro koko tarinaa. Tulevaisuudessa myös Suomessa tullaan todennäköisesti neuvottelemaan sekä mitokondrioluovutuksesta että epigeneettisestä äitiydestä.

 

Tulevaisuuden äitiyden ainekset

Mitokondrioluovutuksia voidaan käyttää estämään sairauksia, jotka periytyvät lapselle hedelmöityksessä äidin munasolun mitokondrioiden välityksellä. Mitokondrioluovutukset sallittiin ensimmäisenä maailmassa Britanniassa maaliskuussa 2015. Sairauden periytyminen estetään korvaamalla vaurioituneet mitokondriot luovuttajan munasolusta saaduilla terveillä mitokondrioilla. (Dimond 2015.)

Lapsen DNA koostuu tällöin yhteensä kolmen henkilön perimästä – äidin, isän ja munasolun luovuttajan. Biologian näkökulmasta tämä tarkoittaa, että lapsella on kolme vanhempaa.

Epigeneettisestä äitiydestä puhutaan puolestaan silloin, kun tarkastellaan raskaudenaikaisen ympäristön vaikutusta lapsen ominaisuuksiin. Epigenetiikka avaa uusia näköaloja äitiyden muotoutumiseen erityisesti sijaissynnytyksissä, joissa sikiön kasvupaikkana toimii sijaissynnyttäjän ruumis. (Gunnarson Payne 2016.)

Mitokondrioluovutukset ja epigenetiikka voivat tuntua vielä monelle kaukaisilta asioilta, mutta avustetun lisääntymisen käytännöt ja useamman vanhemman perheet ovat jo nyt suomalaista arkipäivää.

Lainsäädännöllä on erityinen asema sen määrittelemisessä, millainen vanhemmuus tunnustetaan yhteiskunnallisesti päteväksi ja mitä vanhemmuuden ajatellaan ensisijaisesti olevan. Nähtäväksi jää, mistä äitiyden ainekset tulevaisuudessa muodostuvat.

Oikeudellisen vanhemmuuden näkökulmasta on kiinnostavaa, pyritäänkö vanhemmuutta käsittelevissä lakihankkeissa uusintamaan ydinperheideologian mukaisia käytäntöjä vai sallitaanko perheiden itse joustavammalla tavalla määritellä, keillä kaikilla on oikeus toimia lapsen vanhempina (ks. Pylkkänen 2012).

 

Kirjoittaja: Kaisa Kivipuro
Kuva: Alex Wigan/Unsplash, Pixabay

Lähteet:

Dimond, Rebecca (2015) Social and ethical issues in mitochondrial donation. British Medical Bulletin 115, 173–182.

Gunnarson Payne, Jenny (2016) Grammars of Kinship: Biological Motherhood and Assisted Reproduction in the Age of Epigenetics. Signs: Journal of Women in Culture and Society 41:3, 483–506.

Pylkkänen, Anu (2012) Vaihtoehto avioliitolle. Seksuaalisuudesta yhteistalouden sääntelyyn. Tampere: Vastapaino.

Söderström-Anttila, Viveca, Blomqvist, Tom, Foudila, Tuija, Hippeläinen, Maritta, Kurunmäki, Henri, Siegberg, Rita, Tulppala, Maija, Tuomi-Nikula, Merja, Vilska, Sirpa ja Hovatta, Outi (2002) Experience of in vitro fertilization surrogacy in Finland. Acta Obstet Gynecol Scandinavica 81, 747–752.

Intensiivisyyden vaatimus tekee vanhemmuudesta hektisen projektin

Tutkijat ovat alkaneet kutsua nykyvanhemmuutta intensiiviseksi vanhemmuudeksi. Sillä tarkoitetaan aikaa vievää, asiantuntijoihin tukeutuvaa ja lapsilähtöistä kasvatusta. Auttaako intensiivisen vanhemmuuden tarkastelu meitä ymmärtämään paremmin vanhemmuuden haasteita?

Nykyvanhemmuus on monimutkaista, ainakin vanhemmuudesta käydyn julkisen keskustelun perusteella. Kasvatuksen asiantuntijat ja maallikot keskustelevat milloin vanhempien kyvyttömyydestä asettaa lapsille jämäkästi rajoja, milloin kykenemättömyydestä huomioida ja kunnioittaa lasten erityisiä tarpeita.

Keskusteluissa kauhistellaan toisaalta sitä, että lapsilta ei tohdita kieltää mitään. Toisaalta taas tähdennetään, miten lapsia voidaan ohjeistaa lempeän kasvatuksen keinoin käyttämättä lainkaan ei-sanaa.

Lisäksi keskustelua syntyy edelleen muun muassa riittävästä läsnäolosta, lastenhoitoratkaisuista, sisarusten sopivasta ikäerosta, imetyksestä, valmisruuista sekä erilaisista lastenhoitovarusteista ja niiden tarpeellisuudesta tai tarpeettomuudesta.     

 

Vanhemmuuden asiantuntijoiden joukko laajenee

Tutkijat ovat alkaneet käyttää nykyvanhemmuudesta nimitystä intensiivinen vanhemmuus. Sillä tarkoitetaan lapsilähtöistä ja asiantuntijoihin nojaavaa valinta- ja identiteettityötä, jota vanhemmat tekevät lasten kasvatukseen ja hoivaan liittyen.  

Tutkijoiden mukaan vanhemmuuden asiantuntijoiden määrä on kasvanut räjähdysmäisesti (esim. Lee ym. 2014). Asiantuntijuuden määrän kasvun ei luulisi tekevän vanhemmuudesta vaikeampaa. Asiantuntijoiden tehtävänähän on kertoa, miten lapsia kannattaa hoitaa, minkä voisi kuvitella helpottavan vanhempien työtä.

Silti vanhemmuus ei vaikuta yksinkertaistuneen asiantuntijatiedon lisääntymisen myötä, pikemminkin päinvastoin. Asiantuntijatiedon moninaisuus saattaa tehdä vanhemmuudesta monimutkaista erityisesti, jos asiantuntijoiden ohjeistukset ovat keskenään ristiriitaisia. Ilmiö on tuttu myös muilla elämänalueilla, esimerkiksi terveyden ja ravinnon alaan liittyvissä aiheissa.    

Ammatillisten asiantuntijoiden, kuten psykologien, lääkäreiden, terveydenhoitajien, ammattikasvattajien, sosiaalityöntekijöiden ja terapeuttien lisäksi vanhemmuuteen liittyviin keskusteluihin osallistuu myös joukko aktiivivanhempia, jotka ovat löytäneet jonkin erityisen ja hyväksi havaitsemansa tavan toimia vanhempana.

13383531_10154105468144002_1081495294_o

 

Intensiiviset vanhemmat identiteettiään rakentamassa

Aktiivivanhemmat muodostavat  erityisalansa mukaisesti nimettyjä vertaisryhmiä, kuten kiintymyssuhdevanhemmat, kestovaippamyönteiset, imetysmyönteiset tai kantoliinamyönteiset vanhemmat. Vaikka näiden ryhmittymien tavoitteet liittyy lasten hoivaan, ryhmät liittyvät erityisesti vanhempien identiteettiin.

Erilaisten vanhemmusryhmittymien ja asiantuntijuuksien lisääntyminen pakottaa vanhemmat oman toiminnan ja valintojen alituiseen kriittiseen tarkasteluun. Intensiivinen vanhemmuus on nostettu kuvaamaan tätä vanhemmuuteen liittyvää valinta- ja identiteettityötä. Kyse ei siis ole ainoastaan lasten kasvatuksesta, jota kodin ohella toteutetaan esimerkiksi varhaiskasvatuksen ja koulun yhteydessä, vaan vanhempien ja lasten välisistä suhteista sekä vanhempien identiteetistä (Faircloth ym. 2013).

Aktiiviset ja tietoiset lasten hoivaan liittyvät valinnat ja etenkin kasvatuksen lapsilähtöisyys osoittavat lasten kasvatuksen asiantuntijoiden mukaan vastuullisuutta, joka on intensiivisen vanhemmuuden ytimessä. Asiantuntijat ja vertaisryhmät esittävät lasten kasvatukseen liittyvät valinnat myös usein eksklusiivisina eli toisia valintoja poissulkevina, mikä saattaa tehdä vanhemmuudesta raskasta.

Esimerkiksi lapsen läheisyyden tarpeen ja kehityksen kannalta kantoliina on oivallinen tapa kuljettaa lasta. Joskus lastenvaunut ovat kuitenkin kätevämpi vaihtoehto. Kantoliinan hyödyistä tietoinen vanhempi ei vaunuja käyttäessään kuitenkaan voi tyydyttää lapsen läheisyyden tarvetta, ja tietoisuus tästä voi tuntua lannistavalta.

Sellaisia keskustelunavauksia, joissa nostetaan esiin onnistuneita kokemuksia esimerkiksi imettämisen ja pulloruokinnan yhdistämisestä, tai ylipäänsä lapsen ja vanhempien tarpeiden yhdistämisestä, nähdään harvoin: ne sopivat huonosti yhteen lapsilähtöisen kasvatuksen ja hoivan ihanteen kanssa.    

 

Äitien kasvava vastuu

Asiantuntijoiden määrän kasvun ohella on kiinnitettävä huomiota myös asiantuntijuuden sisältöön, joka on tutkimusten mukaan muuttunut: keskeiseksi on muodostunut vanhemman – erityisesti äidin – ja lapsen välinen suhde (Faircloth ym. 2013). Intensiivinen vanhemmuus onkin luonteeltaan hyvin sukupuolittunutta ja luo paineita nimenomaan äideille (Hays 1996).  

Intensiivisen vanhemmuuden käsitteen avulla tutkijat ovat myös halunneet nostaa esiin nykyvanhemmuuteen liitetyn determinismin, millä tarkoitetaan sitä, että varhaislapsuuden kokemusten ajatellaan määrittävän vahvasti lapsen tulevaisuutta. Varhaislapsuuden kokemusten nähdään tästä näkökulmasta käsin olevan lähes yksinomaan riippuvaisia vanhempien tekemistä valinnoista (ks. Lee ym. 2014.)

Vanhemmat ovat siten paradoksaalisesti sekä vakava riski lapsen kehitykselle että ainoita merkittäviä toimijoita, jotka voivat taata lapsen tasapainoisen kehityksen. Tällainen ajattelutapa vahvistaa intensiivisen vanhemmuuden vaatimusta ja korostaa vanhempien tekemien virheellisten valintojen vakavuutta, mikä voi olla vanhemmalle lamaannuttavaa.     

 

Irti intensiivisyyden kahleista?

Intensiivisessä vanhemmuudessa yhdistyvät siis asiantuntijatieto, refleksiivisyys, lapsilähtöisyys ja vanhempien tietoiset valinnat. Tietoisuus valinnoista on oleellista. Tärkeää on myös, että valinnat perustuvat asiantuntijoiden tai vertaisryhmien esittämiin suosituksiin. Esimerkiksi lapsen sormiruokailua perustellaan lapsentahtisuudella, mikä ilmentää tietoista valintaa.

Tutkijoiden esiin nostamien näkökulmien valossa intensiivisyys tekee vanhemmuudesta hengästyttävää ja raskasta. Onko sitten mahdollista olla välittämättä asiantuntijoiden lausunnoista, eksklusiivisista ryhmittymistä ja polarisoituneista keskusteluista, kuten sosiologi Frank Furedi (2002) raflaavasti vihjaa teoksessaan Paranoid parenting: Why ignoring the experts may be best for your child.   

Tempautuminen irti intensiivisen vanhemmuuden vaateista on mahdollista, mutta hankalaa, koska intensiivisyydestä on tullut yleisesti hyväksytty normi, johon omaa vanhemmuutta peilataan.

Lapsen sormiruokailun perusteleminen vaikkapa vanhempien ruokarauhalla tuntuisi raikkaalta ja radikaalilta tuulahdukselta nykyvanhemmuuden ajoittain tunkkaiselta tuntuvassa ilmapiirissä.

 

Teksti: Ella Sihvonen
Kuva: Ryan McGuire, Gratisography

Lähteet:

Faircloth, Charlotte, Hoffmann, Diane M. & Layne, Linda L. (toim.) (2013) Parenting in Global perspective: Negotiating ideologies of kinship, self and politics. London: Routledge.

Furedi, Frank (2002) Paranoid parenting. Why ignoring the experts may be best for your child. London: Penguin Books.

Hays, Sharon (1996) The Cultural Contradictions of Motherhood. New Haven and London: Yale University Press.

Lee, Ellie, Bristow, Jennie, Faircloth, Charlotte & Macvarish, Jan (toim.) (2014) Parenting culture studies. Basingstoke: Palgrave.