Mitä kaikkea on lapsettomuus?

Julkisessa keskustelussa erotellaan tahaton ja vapaaehtoinen lapsettomuus, terveydenhuollossa taas sosiaaliset ja lääketieteelliset lapsettomuuden syyt. Tosiasiassa lapsettomuuden käsite kätkee alleen moninaistuvan joukon tilanteita, joissa ihmiset elävät lapsettomuuden kanssa. Lääketieteelliseen lapsettomuuteen liittyvä hedelmättömyyden käsite on myös vanhentunut aikana, jolloin teknologia mullistaa lapsen saamista.

Lapsettomuus- ja kohduttomuustutkijana olen pitkään seurannut lapsettomuuteen liittyvää kotimaista ja kansainvälistä keskustelua. Näissä keskusteluissa olen törmännyt lukuisiin tapoihin käyttää lapsettomuuden ja hedelmättömyyden käsitteitä. 

Tutkijan työ tekee näkyväksi käsitteiden taustalla olevien ilmiöiden moniulotteisuuden. Arkikielessä käytettyinä lapsettomuuden ja hedelmättömyyden käsitteet eivät useinkaan tavoita ihmisten erilaisia tilanteita. Kun puhutaan esimerkiksi hedelmättömyydestä, ei useinkaan eritellä, mitä hedelmättömyydellä tarkkaan ottaen tarkoitetaan. 

Lapsen saamisen kanssa kamppaileville hedelmättömyys-diagnoosin saaminen voi olla helpotus, koska tunnustettu ongelma usein avaa ovet lääketieteellisen avun piiriin. Toisaalta hedelmättömyys-diagnoosi voi olla sen saajalle stigma: Koska hedelmällisyys ja kyky lisääntymiseen on kulttuurisesti vahvasti kytkeytynyt sukupuoleen, diagnoosi voi vaikuttaa negatiivisesti omaan kokemukseen mieheydestä tai naiseudesta. Epätyypillisemmässä tapauksessa, kuten kohduttomuuden yhdeydessä, hedelmättömyys-diagnoosi voi tuntua loppuelämää ratkaisevasti muuttavalta asialta, koska tilanteeseen ei ole tarjolla valmiita ratkaisukeinoja. 

Tässä tekstissä valotan tahattomaan lapsettomuuteen ja hedelmättömyyteen liittyvien todellisuuksien avaruutta ja kuvailen, millaisia hankaluuksia olen kohdannut näiden käsitteiden käytössä. 

 

Lapsettomuuden taustalla voi olla lukuisia erilaisia syitä

Tahattomasti lapsettomien yhdistys Simpukka ry:n sivuilla esitellään lapsettomuuden taustoja ja tilanteita. Sivulla puhutaan muun muassa 

  • hedelmällisyyshäiriöisistä
  • lapsettomuudesta, joka johtuu raskauden estävästä sairaudesta
  • sekundaarisesta lapsettomuudesta eli toisen lapsen kohdalla lapsettomuutta kohdanneista
  • elämäntilannelapsettomuudesta, jolla tarkoitetaan kumppanin puutteesta, seksuaalisesta suuntautumisesta tai kumppanin eriävästä toiveesta johtuvaa lapsettomuutta
  • lapsettomuuden jälkeen yksin tai kaksin kumppaninsa kanssa elävistä
  • lapsellisista lapsettomista eli henkilöistä, jotka lapsettomuuskokemuksen jälkeen ovat saaneet biologisen lapsen
  • lapsen adoption tai sijaisvanhemmuuden kautta saaneista.

Mukana on hengästyttävän moninainen joukko erilaisia tilanteita, joissa lapsettomuuden kanssa eletään. Kaksi viimeisenä listassa olevaa esimerkkiä havainnollistavat, että kyse on toisinaan lapsettomuuden kokemuksesta, joka voi jäädä vaikuttamaan lapsettomuutta kohdanneen elämään, vaikka lapsen olisi lopulta saanut. Rajanveto lapsettomuuden ja ei-lapsettomuuden välillä ei ole selkeä, ja tilanteiden ja kokemusten moninaisuus tekee aihepiiristä keskustelun usein haastavaksi.

Itse lisäisin listaan myös lapsettomuuden, jossa lapsen saamisen yrittämistä estää yhteiskunnallinen sääntely. Lainsäädännöllä rajoitetaan tiettyjä tapoja saada lapsia, mistä kertoo esimerkiksi sijaissynnytyksen kielto tai hedelmöityshoidon evääminen esimerkiksi vammaisuuteen perustuen. Yksilön kohdalla myös rahan puute voi estää lapsettomuushoitoihin hakeutumisen, etenkin, jos hoitoja ei tarjota julkisessa terveydenhuollossa.

Kaksi stormtrooper lego-ukkoa heittelmässä toisilleen munanmuotoista "pallolla".

Raja vapaaehtoisen ja tahattoman lapsettomuuden välillä on myös jossain määrin liukuva. On vaikeaa vetää selkeää rajaa esimerkiksi siihen, millaista lapsettomuutta ilmastoahdistusta potevan tai vanhemmuuskyvykkyyttään epäilevän valinta olla hankkimatta lapsia on: onko kyseessä vapaaehtoinen valinta vai olosuhteista aiheutuva välttämättömyys?

Kun ihmisten henkilökohtaisista kokemuksista siirrytään tarkastelemaan lapsettomuuden sanoittamista terveydenhuollossa, törmätään usein käsitteisiin “sosiaalinen” ja “lääketieteellinen” lapsettomuus. Tällä tavoin pyritään karkeasti erottelemaan lapsettomuuden muotoja toisistaan, ja samalla tullaan asettaneeksi ne erilaiseen asemaan keskenään.

 

Tahattoman lapsettomuuden määritelmät ovat syntyneet lääketieteessä

Lääketieteellisellä lapsettomuudella tarkoitetaan lapsettomuutta, jonka taustalla on fysiologinen tai anatominen syy. Termiin sisältyy oletus heteroparisuhteesta, jolloin raskauden pitäisi alkaa nais–miesparin yhdyntöjen avulla. Hedelmättömyys-diagnoosi (eng. infertility) annetaan, mikäli raskaus ei ole alkanut 12 kuukauden suojaamattomien yhdyntöjen jälkeen tai nainen ei pysty kantamaan sikiötä täysiaikaiseksi.

Sosiaalisella lapsettomuudella taas viitataan muihin kuin fysiologisiin ja anatomisiin lisääntymisen haasteisiin, jotka johtuvat heteroseksuaalisen suhteen ”puuttumisesta”. Esimerkiksi naisparien ja itsellisten naisten lapsen saamiseen liittyviä haasteita on kutsuttu sosiaaliseksi lapsettomuudeksi.

Lääketieteellisen ja sosiaalisen lapsettomuuden erottelu perustuu heteronormatiivisuuteen, ja sitä voidaan hyvällä syyllä kutsua vanhentuneeksi ja syrjiväksi. Suomessa, kuten monessa muussakin maassa, julkinen terveydenhuolto on tarjonnut lapsettomuushoitoja ainoastaan lääketieteellisen lapsettomuus-diagnoosin saaneille. Lapsettomuushoitojen näkökulmasta eronteko sosiaalisten ja lääketieteellisten syiden välillä ei ole enää vuosikymmeniin ollut pätevä, koska lääketiede on jo pitkään pystynyt tarjoamaan apua lisääntymisen ‘sosiaalisiinkin’ haasteisiin. Vasta tänä vuonna sairaanhoitopiirit ovat avaamassa hoidot naispareille ja itsellisille naisille.

Sosiaalisten ja lääketieteellisten erojen korostaminen on kuitenkin jatkunut lääketieteen sisäisissä keskusteluissa ja julkisuudessa, koska lapsettomuus nähdään ensisijaisesti fysiologisena ongelmana, johon haetaan lääketieteestä apua. Adoptio tai muut ei-biologiset  lapsi–vanhempisuhteet nähdään useimmiten vasta toiseksi parhaana vaihtoehtona. (Helosvuori 2013.)

Omassa kohduttomuutta käsittelevässä tutkimuksessani korostuu lisäksi lapsettomuuden kapea määritelmä lääketieteen sisällä. Yhdyntöihin perustuva lapsettomuuden määritelmä  voi olla ulossulkeva heteroseksuaalisesta parisuhteesta riippumatta. Hedelmättömyysdiagnoosin rakentuminen kohtu-oletuksen varaan tekee kohduttomista naisista lääketieteessä ja terveydenhuollossa näkymättömiä. Haastattelemillani naisilla, joista osa on synnynnäisesti kohduttomia ja osa kohdunpoiston läpikäyneitä, oli vahva kokemus siitä, ettei heidän tilannettaan tunneta terveydenhuollossa eikä heidän lapsettomuuteensa ole tarjolla neuvoa tai apua.

 

Onko fysiologisista ja anatomisista syistä johtuva lapsettomuus aina hedelmättömyyttä?

Synnynnäisesti kohduttomat ja suuri osa kohdunpoiston läpikäyneistä ovat sukusolujen tuottamisen suhteen ja hormonitoiminnaltaan täysin naistyypillisiä, koska heidän munasarjansa toimivat. Heidän mahdollisuutensa saada lapsi ei ole alentunut tai estynyt sukusoluihin tai hormonitoimintaan liittyen vaan anatomisen epätyypillisyyden takia. Useimpia muita tilanteita, joissa raskaaksi tuleminen on vaikeutunut, voidaan Suomessa auttaa joukolla toimenpiteitä, joita kutsutaan hedelmällisyys– tai lapsettomuushoidoiksi, tai muilla kehon lisääntymiskykyä lisäävillä toimenpiteillä. 

Hedelmällisyys- ja lapsettomuushoidoilla tarkoitetaan yleensä samaa asiaa. Englanninkielisessä tutkimuksessa on kuitenkin tehty ero hedelmättömyys ja lapsettomuus-käsitteiden välille. Naisen tapauksessa hedelmättömyydellä (infertility) viitataan fysiologisiin ja anatomisiin tekijöihin, jotka alentavat mahdollisuutta tulla raskaaksi. Lapsettomuudella (childlessness) viitataan siihen tosiasialliseen tilanteeseen, ettei lasta toiveista huolimatta ole.

Tätä käsitteellistä eroa voi halutessaan soveltaa niin, että hedelmällisyyshoidoilla pyritään lisäämään kehon omaa lisääntymiskykyä ja tehostamaan sen eri lisääntymiskomponenttien toimintaa. Lapsettomuushoidossa keskiössä on lapsen saaminen, jolloin ensisijaista ei välttämättä ole oman kehon biologisten resurssien maksimaalinen käyttöönotto vaan mukaan otetaan tarvittaessa esimerkiksi luovutettuja sukusoluja. Toki kummassakin tapauksessa tavoitteena on saada aikaan raskaus ja sitä kautta syntyvä lapsi.

Mitä hedelmällisyys siis on, millainen keho on hedelmätön? Entä mitä tarkoittaa steriiliys?  

Hedelmättömyys ei aina tarkoita muuttumattomuutta tai yksiselitteisyyttä, vaan toisinaan on niin, että raskaaksi tulemisen kanssa vaikeuksia kohdannut voi myöhemmin tulla spontaanisti raskaaksi. Jatkuvasti kehittyvät lääketieteelliset hoidot pilkkovat lisääntymiseen tarvittavia ruumiillisia komponentteja yhä pienempiin toisistaan eroteltaviin osiin ja mahdollistavat teknologioiden ja ruumiinosien koreografian lapsen saattamiseksi maailmaan.

Kaksi stormtrooper-lego-ukkoa ova kasvokkain ja niiden välissä on kananmuna, jota vasten ne pitävät käsiään.

Soluja voidaan siirtää kehoista toisiin, ja luovutetuilla sukusoluilla alkunsa saaneet lapset ovatkin arkipäivää lapsettomuushoitojen maailmassa. Enää sytostaatteja ja sädehoitoa vaativa syövän hoitokaan ei välttämättä tuhoa sukusoluja, koska munasarjakudosta voidaan pakastaa ja myöhemmin siirtää takaisin kehoon. Keinoja lapsen saamisen mahdollistamiseen on etsitty myös elinsiirroista, ja kohdunsiirrot ovat uusin yritys tehdä ennen mahdottomana pidetystä mahdollista. Ja lisää on tulossa, koska parhaillaan tutkitaan, voisiko ihosoluista tuottaa sukusoluja.

Tästä seuraa, että sellaisten sanojen merkitys kuin hedelmällisyys ja steriiliys on väistämättä radikaalin uudelleenmäärittelytarpeen äärellä. Oman tutkimukseni kontekstissa uudelleenmäärittelylle on tarvetta jo nyt.

 

Käytetyt sanat vaikuttavat siihen, mitä voimme pitää mahdollisena

Onkin siis väärin puhua kohduttomista ja usein muistakin syistä lisääntymishaasteiden kanssa painivista henkilöistä tai heidän kehoistaan hedelmättöminä. Ainakin on tarpeen pysähtyä pohtimaan ja sanallisesti täsmentämään, mitä hedelmättömyydellä tarkoitetaan.

Lääketieteellinen puhe hedelmättömyydestä ja lainsäädännön rajoitukset hyödyntää olemassa olevaa lisääntymisteknologiaa, kuten sijaissynnytyshoitoa, vaikuttavat osaltaan siihen, nähdäänkö oma  keho lisääntymiskykyisenä tai ’hedelmällisenä’ vai ei. Lisäksi yhteiskunnallinen ilmapiiri, lasten hankkimisen ja saamisen yhteydessä käytettävät käsitteet sekä lainsäädännön rajoittamat ja mahdollistamat palvelut muovaavat ihmisten mahdollisuuksia, haaveita ja tulevaisuuskuvia.

Kohduttomien näkökulmasta tämä tarkoittaa sitä, että tällä hetkellä suuri osa heistä näkee tulevaisuutensa lapsettomana itsestä riippumattomista syistä. He elävät yhteiskunnassa, jossa kohduton keho on ’hedelmätön’ ja lisääntymiseen ei saa apua.

Miten sitten löytäisimme vaihtoehtoja hedelmällisyys- ja lääketiedekeskeiselle keskustelukulttuurille, jota olen edellä kuvaillut? Lapsettomuuden ratkaisuiksi tulisi vahvemmin nostaa myös kaikki muut tavat saada lapsia ja elää lapsiperhe-elämää, kuin oman tai puolison kehon kautta synnytettävät lapset.

Mutta pelkkä puhekulttuurin muutos ei vielä tuo lasta toivovia ja vanhempia tarvitsevia lapsia yhteen. Tarvitaan myös sosiaali- ja perhepoliittisia päätöksiä ja halua siirtyä genetiikkaa ensisijaisena pitämästä lapsiperhemallista inklusiivisempaan ja moninaisempaan ymmärrykseen perhesuhteista.

 

Lähde

Helosvuori, Elina (2013) Joustava luonto hedelmöityshoidoissa. Sosiologia 50:3, 239–254.

 

Lue lisää aiheesta:

Linda Hart: Kenelle lapsettomuushoitoja julkisin varoin? 

Kaisa Kivipuro: Monimutkainen äitiys

Kaisa Kivipuro: Kohduttoman tie vanhemmaksi vaatii strategiaa

Bloomsburyn ryhmän ihanteina olivat vapaa rakkaus ja elinikäinen ystävyys

Kirjailijoiden Virginia Woolfin ja Vita Sackville-Westin suhteesta kertova tuore elokuva Vita & Virginia (2018) on pukudraamaksi naamioitu kulttuurihistoriallinen kertomus taiteilijapiirien epäkonventionaalisista ihmissuhteista. Brittiläisen Bloomsburyn ryhmän boheemi elämä rikkoi aikansa sovinnaisuussääntöjä, mutta inspiroi nyt ajankohtaisuudellaan uusia sukupolvia.

Lontoo, 1922. Nuori aristokraattinen kirjailija, diplomaatin vaimo ja kahden lapsen äiti Vita Sackville-West (Gemma Arterton) saapuu taidemaalari Vanessa Bellin (Emerald Fennell) eksoottisiin naamiaisiin. Vita haluaa tavata Vanessan sisaren, kirjailija Virginia Woolfin (Elisabeth Debicki), joka vaikuttaa kiehtovalta.

Vanessan ja tämän maalarikumppanin Duncan Grantin (Adam Gillen) ateljeessa käydään kuitenkin ensin keskustelu, joka avaa kahdessa lauseessa katsojalle, millaiseen ihmissuhdemaisemaan elokuva sijoittuu: Vanessa ja Duncan ovat jonkinlaisessa avoliitossa, kun taas Vanessan ja taidekriitikko Clive Bellin (Gethin Anthony) avioliitossa on tungosta. Kuitenkin nämä kolme juhlivat iloisesti keskenään.

Vita & Virginia kertoo paitsi kahden kirjailijan rakkaudesta – joka tuotti Woolfin tunnetun romaaniin Orlando (1928) – myös heidän läheistensä rakkaus- ja ystävyyssuhteista, joita eivät olettamukset heteroseksuaalisuudesta ja monogaamisesta avioliitosta juurikaan rajoittaneet. Esimerkiksi aviomiesten Leonard Woolfin (Peter Ferdinando) ja Harold Nicolsonin (Rupert Penry-Jones) salliva suhtautuminen vaimojensa suhteisiin tulee selväksi.

Vaikka Vita & Virginia on saanut kriittisiä arvioita, sitä voi katsoa kiinnostavana kavalkadina Bloomsburyn ryhmästä ja englantilaisten kulttuuripiirien elämästä sata vuotta sitten. Elokuvan perhe- ja suhdekudelmat ovat hyvin kaukana 1900-luvun alun porvarillisesta perheideaalista. Lisäksi katsoja saattaa tunnistaa ihmissuhteista yllättäviä yhtäläisyyksiä 2000-luvun perheisiin ja läheissuhteisiin.

Virginia Stephen (myöh. Woolf) ja Leonard Woolf vuonna 1912.

 

Bloomsburyn ryhmä rikkoi viktoriaanisia sääntöjä

Niin sanottu Bloomsburyn ryhmä muodostui 1900-luvun alussa lontoolaisten sisarusten Vanessa ja Virginia Stephenin sekä heidän veljensä opiskelukaverien ympärille. Ystäväpiiriin kuului kuvataiteilijoita, kirjailijoita ja toimittajia. Sisarusten keskiluokkaiset vanhemmat olivat kuolleet, mikä mahdollisti siskosten tietoisen irtautumisen naisia koskevista sopivaisuussäännöistä ja tiukasti säädellystä viktoriaanisesta elämäntavasta iltapäivävierailuineen ja tanssiaisineen (1).

Bloomsburylaisten ajatukset muovautuivat loputtomissa keskusteluissa, joissa Cambridgessa omaksutut vapaamieliset vaikutteet levisivät. Ystäväpiirin elämänasennetta väritti pyrkimys elää eettisesti oikein, rehellisesti ja totuudellisesti filosofi G.E. Mooren vaikutusvaltaisen kirjan Principia Ethican (1903) viitoittamalla tiellä. Rakkaudesta ja ystävyydestä tuli heille itseisarvoja, joita säätelevät porvarilliset käytöskoodit tuli hylätä. (1)

Ystävykset myös toteuttivat käytännössä vapaan rakkauden ja avoimen avioliiton ihanteitaan. Ryhmän jäsenten läheissuhteissa kumppanuus, romanttinen rakkaus ja seksi eivät välttämättä kulkeneet käsi kädessä, ja erilaiset kolmiosuhteet olivat yleisiä. Suurin osa ryhmän miehistä ja monet naisista olivatkin suhteissa sekä miesten että naisten kanssa.  Myös seksistä käytävä keskustelu oli hämmästyttävän avointa ottaen huomioon ystäväpiirin keskiluokkaiset taustat ja yleisen yhteiskunnallisen ilmapiirin. (2)

Lady Ottoline Morell, Maria Huxley, Lytton Strachey, Duncan Grant ja Vanessa Bell vuonna 1915.

 

Bloomsbury oli jälkimodernin elämäntavan etujoukoissa

Bloomsburylaisia on usein pidetty yhtenä esimerkkinä porvarillista elämää vastaan kapinoivasta boheemiudesta, joka sai alkunsa 1800-luvun romanttisesta taiteilijamyytistä (2). Boheemeissa tiivistyy ideaalityypinomaisesti modernin elämän piirre, perheen ja palkkatyön sidoksista vapaaksi pyrkivä elämäntapa, jossa itsensä toteuttaminen on olennaista (3). Bloomsburyn ryhmäläisten elämänasenteessa keskeistä oli 1800-lukulaisen velvollisuuseetoksen sijasta elämän nautinnollisuus, joka on hyvin tunnistettavaa myös nykyihmiselle.

Mutta miksi bloomsburylaiset ovat viime vuosina olleet uuden kiinnostuksen kohteena? Muutaman vuoden aikana heistä on tehty ainakin minisarja, baletti, romaani, elämäkerta ja artikkelikokoelma. Onko niin, että heidän elämäntavassaan tiivistyi jotain, joka vetoaa seksiin ja ihmissuhteisiin yhä vapaamielisemmin asennoituvassa ilmapiirissä eläviin nykyihmisiin?

Olen toisaalla argumentoinut, että seksuaalista monogamiaa eli yhden kumppanin parisuhdemallia koskevat normit ovat jälleen löystymässä heterosuhteissa. Kun avoimet suhteet ja polyamoria ovat vähitellen nousseet julkisuuteen ja siten tulleet mahdollisiksi suhdevaihtoehdoiksi yhä useimmille ihmisille, näistä suhdemalleista kiinnostuneet etsivät samaistumiskohteita historiasta ja populaarikulttuurista.

Bloomsburylaisten kolmiosuhteet ja heidän kirjoituksistaan välittyvä suhtautuminen seksiin, romanttiseen rakkauteen ja ystävyyteen ovat hämmästyttävän samankaltaisia kuin elämäntyyli, joka rakentuu parhaillaan eettisestä monisuhteisuudesta internetissä ja sosiaalisessa mediassa käytävissä keskusteluissa. Keskeistä molemmissa on jonkinlainen rakkauden ja ystävyyden vapaa virtaaminen ja ajatus rakastetun “omistamisen” mahdottomuudesta: On mahdollista rakastaa romanttisesti useampaa kuin yhtä ihmistä. Eri tavoin intiimit suhteet saavat luontevasti muotoutua omanlaisikseen eikä niiden tarvitse seurata valmiita ihmissuhdekaavoja.

Lisäksi ilmeinen yhtymäkohta nykyaikaan on Bloomsburyn ryhmän asenne erityisesti muihin kuin heterosuhteisiin. Ystäväpiirissä miesten väliset romanttiset ja seksisuhteet olivat pikemminkin sääntö kuin poikkeus, eikä niitä pidetty millään tavalla paheksuttavina. Sata vuotta sitten olisi ollut mahdotonta elää julkisuudessa avoimesti homona. Miesten väliset suhteet olivat laittomia eikä omaa identiteettiä kiinnitetty julkisesti siihen, kenen kanssa harrasti seksiä. Homoidentiteetin puuttuminen mahdollisti bloomsburylaisille biseksuaalisen kokeilun ja laajan kirjon seksuaalisia suhteita isossa tuttavapiirissä (4).

Dora Carrington, Ralph Partridge, Lytton Strachey, Oliver Strachey ja Frances Marshall (myöh. Partridge) vuonna 1923.

 

Ihanteena vapaa elämä, jossa ystävät muodostavat läheisimpien piirin

Kenties nykyihmisiä kiehtoo myös bloomsburylaisten tiukoista aikatauluista vapaa arki ja elämä kietoutuneena perherajat ylittäviin vuosikymmenten pituisiin ystävyyssuhteisiin. Työn ja lapsiperhe-elämän puristuksissa elävä keskiluokka, joka hädin tuskin saa sovittua lounastapaamisia ystävien kanssa, voi vain haaveilla moisesta vapaudesta. Bloomsburylaisten arvomaailmassa tärkeimmäksi arvoksi nousi ystävyys, jonka jatkuvuus oli olennaista ryhmän sisällä vaihtuvien romanttisten ja seksuaalisten kiinnostusten kohteiden rinnalla.

Nykyhetken termein voidaankin sanoa, että bloomsburylaisten elämät olivat kaikessa boheemiudessaan hyvin queer: ne pakenivat tiukkoja kaksinapaisia määrittelyjä kuten hetero/homo, ystävä/rakastettu, perhe/ystävät tai romanttisten suhteiden rajaamista kahden ihmisen välille.

1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä Lontoossa alkunsa saanut ystäväpiiri onnistui elämään koko aikuiselämänsä epäkonventionaalisissa ihmissuhteissa. Heidän kohdallaan boheemius ei tarkoittanut suistumista alkoholismiin tai muihin hillittömyyksiin, vaan brittiläisen pidättyväistä arkielämää taiteentekoon ja ystävien kanssa käytyihin keskusteluihin keskittyen.

Etäisyyden ja elämänkaarten päästä tarkasteltuna näyttää siltä, että he todellakin onnistuivat elämään todeksi G.E. Mooren rakkauden ja erityisesti ystävyyden ihanteet.

 

Vita & Virginia Helsingin Vinokinossa sunnuntaina 24.11.2019.

 

Lähteet

(1) Licence, Amy (2015) Living in Squares, Loving in Triangles. The Lives and Loves of Virginia Woolf and the Bloomsbury Group. Gloucestershire: Amberley Publishing.

(2) Nicholson, Virginia (2002) Among the Bohemians. Experiments in Living 19001939. Lontoo: Viking Penguin Books.

(3) Jallinoja, Riitta (1991) Moderni elämä. Ajankuva ja käytäntö. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

(4) Marler, Regina (2016) “The Bloomsbury Love Triangle.” Teoksessa Helt, Brenda & Detloff, Madelyn Queer Bloomsbury. Edinburgh: Edinburgh University Press. 135–151.

 

Lue aiheesta lisää

Vieraissa vuoteissa

Transparent-sarja avaa ikkunan perheiden tulevaisuuteen

Johdatus ystävyyden ajattelemiseen

Perhe vai ystävät – vai molemmat?

 

Kuvat: Thunderbird Releasing, Wikimedia Commons.

Hävitetäänkö konmarituksen mukana muutakin kuin tavaraa?

Esineet ovat keskeinen osa kodin arkea. Mutta miksi turhaksikin käyneestä tavarasta voi olla vaikeaa luopua? 

Katselin kesälomalla suoratoistopalvelu Netflixissä pyörivää reality-sarjaa Marie Kondo: Kodit järjestykseen. Sarjassa tavararunsauden keskellä asuvat amerikkalaisperheet yrittävät saada kodin kaaosta haltuunsa. Apunaan heillä on Konmari-siivousmenetelmän kehittänyt ja suositun oppaan kirjoittanut ammattijärjestäjä Marie Kondo

Konmari-menetelmän tarkoituksena on opettaa ihmisille kodin siivoamista tavaramääriä karsimalla ja oikeaoppisella järjestämisellä. Taustalla on ajatus siitä, että ihmiset pohtisivat suhdettaan tavaroihin ja niiden tarpeellisuutta: onko jokin esine oikeasti ilon aihe sen hetkisessä elämässä vai ei? Keskeistä on, että tavaroita ei saisi olla liikaa, jotta niiden äärelle pääsisi arkielämässä helposti. Näin ollen turhista tavaroista olisi hyvä päästä eroon.

Sosiologi Veera Kinnunen huomasi väitöskirjatutkimuksessaan, että ihmisten on usein helppo nimetä itselleen muutamia tärkeimpiä kodin esineitä, joihin heillä on vahva tunneside ja joita he mielellään ottavat esimerkiksi muuton yhteydessä mukaansa uuteen kotiinsa. Muutto on Kinnusen mukaan sellainen tapahtuma, jossa omaa suhdetta kodin tavaroihin tulee käytyä läpi, sillä tavarat ovat silloin eri tavalla esillä kuin normaalisti. 

Usein esineiden merkitykset jäävät kuitenkin arkielämässä piiloon, kuten sosiologi Turo-Kimmo Lehtonen on tuonut esille. Vaikka tavaroita on ympärillämme enemmän kuin koskaan, olemme Lehtosen mukaan etääntyneet monista niiden arkielämään liittyvistä merkityksistä. Elämänmuotomme kestämättömyyteen liittyvän huolen keskellä  tavarat voivat tuntua helposti pelkästään ylimääräisiltä ja toisarvoisilta. Esineillä on kuitenkin, Lehtosen hyödyntämän uusmaterialistisen näkökulman mukaan, myös tärkeä vuorovaikutuksellinen rooli arkielämässä. Esineet muun muassa välittävät toisillemme tietoa arvostuksistamme. Lehtosen mukaan ihmisten välisiä vuorovaikutussuhteita olisikin mahdollisuus ymmärtää entistä paremmin kysymällä, miten yhdessä oleminen rakentuu esineiden kanssa. 

 

Esineet tuovat perheenjäseniä yhteen ja kertovat perheen tarinaa

Amber Eppin ja Linda Pricen mukaan kodin tavarat ja perhesuhteet ovat monella tapaa yhteydessä toisiinsa. Esineet voivat esimerkiksi sitoa perhettä osaksi perhehistoriaa. Niihin voi yhdistyä muistoja ihmisistä ja tapahtumista tai tärkeitä arvoja. Lisäksi esineet voivat tuoda konkreettisesti perheenjäseniä ja läheisiä kotona yhteen, ohjata yhdessä olemisen tapoja ja tukea yhteistä tekemistä.

Eppin ja Pricen tutkimukseen osallistuneelle kuusihenkiselle lapsiperheelle yksi tärkeimmistä kodin esineistä oli suuri ruokapöytä. Pöytään liittyi rakkaita muistoja lapsuudenkodista, perheen ja suvun yhdessäolosta ja juhlahetkistä, sillä se oli peritty lasten isovanhemmilta. 

Pöytä oli joka päivä ahkerassa käytössä ja perhe kokoontui usein ruokailemaan ja viettämään yhdessä aikaa sen ympärille. Sen äärellä esitettiin näytelmiä, luettiin ja toteutettiin paljon erilaisia kädentaitoihin liittyviä harrastus- ja työprojekteja. Tämän lisäksi pöytä oli keskeisessä asemassa erilaisissa juhlatilanteissa. Perheenjäsenet kertoivat, että pöydän korvautuminen muuton yhteydessä uudella pöydällä oli jopa vähentänyt yhteistä tekemistä ja yhdessäolon tunnelmaa.

 

Merkitysten taustalla on yhteisiä ihanteita

Vaikka kodin sisustamisesta on tullut 1950-luvulta lähtien yhä yksilöllisempää, on monien tavaroiden merkitysten taustalla yhä edelleen myös jaettuja ihanteita. Ajatus esimerkiksi pöydän ja muun kodin esineistön merkityksestä perheyhteyttä tukevana elementtinä ei ole uusi, kuten suomalaista esinehistoriaa ja kulutuskulttuuria tutkinut Minna Sarantola-Weiss on tuonut tutkimuksessaan esille.

Eurooppalaiset perheihanteet muuttuivat 1800-luvun aikana ydinperhettä korostavaksi. Tämän myötä myös kodin fyysiseen ympäristöön liittyvät odotukset kiinnittyivät yhä enemmän perheeseen, perheen hyvinvointiin ja perheenjäsenten yhdessäoloon. Kodin toiminnallisuutta, kuten tilojen ja esineiden soveltuvuutta arkikäyttöön pidettiin entistä tärkeämpänä. 

Annie Spratt

Suomessa kotitalouksien vaurastuminen ja huonekalujen massatuotantoon siirtyminen 1960-luvulla vaikuttivat siihen, että esimerkiksi aikaisemmin ylellisenä pidetystä sohvasta tuli tärkeä osa kodin esineistöä ja siitä muodostui myös perheen yhdessäolon symboli.

 

Suhde esineisiin voi rakentua aina uudelleen

Esineillä on paljon erilaisia tärkeitä, pitkällekin ulottuvia, yksilöllisiä ja jaettuja merkityksiä. Ei ole mikään ihme, että Marie Kondon Kodit järjestykseen -ohjelman perheet ovat ajoittain aika ihmeissään käydessään läpi tavaroitaan ja miettiessään, ovatko ne tarpeeksi arvokkaita säilytettäväksi vai eivät. 

Eppin ja Pricen mukaan esineiden ja tavaroiden merkitykset ovat kodin arjessa kuitenkin aina aikaan ja paikkaan sidottuja ja näin ollen muuttuvia. Tärkeänäkin pidetyn ja ahkerassa käytössä olevan esineen merkitys saattaa muuttua perhesuhteissa tai kodin fyysisessä ympäristössä tapahtuvien muutosten takia.

Tutkimustiedon valossa on  helppo ymmärtää, miksi turhaksi käyneestä esineestä voi olla joskus vaikea luopua. Veera Kinnusen tutkimuksesta käy ilmi, että tunnearvoa sisältävä esine halutaan usein pitää luopumisen jälkeen lähellä, perheessä tai suvussa. 

Eppin ja Pricen tutkimuksen perhe yritti muuton jälkeen mahduttaa suurta ruokapöytäänsä ensin ruokahuoneeseen ja sitten muihin kodin tiloihin siinä onnistumatta. Vaikka pöytä ei sopinut enää suuren kokonsa takia arkikäyttöön, se päätettiin säilyttää, jotta se voitiin ottaa esille erilaisia erityisiä tilanteita, kuten tärkeitä kouluprojekteja ja juhlatilaisuuksia varten. Perhe ryhtyi jopa suunnittelemaan keittiön laajennusta, jotta pöytä saataisiin takaisin omalle ja arvoiselleen paikalle perheen elämässä. 

Tällaisista vaihtoehdoista ei Marie Kondon tehokkaissa opeissa hiiskuta ollenkaan.