Kategoria: Teatteri kirjat näyttelyt ja tv

Sateenkaarevat isät, näkymättömät vanhemmat?

Posted on by Esa Setälä
Lukuaika: 4 min.

Isyys on edelleen tiukasti sidottu oletukseen, jonka mukaan isä on cismies heteroperheessä. Kysymys siitä, kuka saa olla isä ja kenen isyys tunnistetaan, kytkeytyy tiiviisti lainsäädäntöön, yhteiskunnalliseen hyväksyntään ja kulttuurisiin käsityksiin perheestä.

Mitä tarkoittaa olla isä sateenkaarevassa perheessä? Voiko isä olla transsukupuolinen tai homo? Kuka saa olla isä ja kenen isyys tunnistetaan?

Sateenkaareva isyys jää usein yhteiskunnallisessa keskustelussa vaille näkyvyyttä. Väitöskirjatutkimusta varten tekemässäni haastattelussa Tuomas totesi seuraavasti:

”Usein tuntuu että se miesnäkökulma ja sateenkaari-isät [unohdetaan]. Toivonkin, että sateenkaari-isien asemaa edistetään. Tuntuisi tärkeältä, että [vanhemmuuden ja perheiden] kirjo tulisi esille: Täällä on myös sateenkaari-isiä.”

Huoli siitä, ettei sateenkaariperheiden isien ääni kuulu yhteiskunnassamme on tunnistettu myös tutkimuksessa. Sateenkaariperheiden isistä on toistaiseksi varsin vähän tutkimustietoa eikä isiä saada helposti mukaan tutkimuksiin [1].

Sateenkaarevien isien kokemuksia on kuitenkin kuultu kulttuurituotteissa. Esimerkiksi ex-kansanedustaja, näyttelijä ja tanssija Jani Toivola on puhunut isyydestä sosiaalisen median kanavillaan, kirjoissaan ja teatterin lavalla. Myös vuonna 2023 julkaistussa YLEn dokumenttisarjassa Suomi on Queer erilaiset isät ja isähahmot pääsevät ääneen. 

Kaksi viime vuonna julkaistua teosta avaavat poikkeuksellisella tavalla sateenkaarevien isien kokemuksia. Nooa Sammalkäpy kuvaa dokumenttisarjassa transmiehen matkaa isäksi ja Kaj Korkea-aho kertoo kirjassaan kumppanuusvanhemmuudesta.

 

Yksin isäksi: transmiehen matka kohti itsellistä vanhemmuutta

Dokumenttisarjassa kuvataan Sammalkävyn matkaa itselliseksi isäksi. Sammalkäpy on transmies. Hän käyttää testosteronihoitoja, jotka on laitettava tauolle raskauden käynnistämiseksi.

Transihmisille avautui vuonna 2023 voimaan astuneen translain myötä uudenlaisia tapoja lapsiperheellistyä. Uudessa laissa erotettiin juridinen ja lääketieteellinen sukupuolenkorjaus. Samalla sterilisaatiovaatimus poistettiin ja juridisen sukupuolimerkinnän vahvistaminen helpottui. Henkilölle voidaan nyt antaa hedelmöityshoitoja riippumatta oikeudellisesta sukupuolesta. Tämä edistää transihmisten mahdollisuuksia vanhemmuuteen.

Ruotsalainen sosiaalipsykologi Anna Malmquist on tutkinut transmiehiä, jotka muodostavat cismiehen kanssa lapsiperheen. Malmquistin haastattelemat synnyttäneet transmiehet, isät, ovat joutuneet tasapainoilemaan monien sukupuoleen ja perheellistymiseen liittyvien jännitteiden keskellä. Isät ovat joutuneet miettimään identiteettiään ja maskuliinisuuttaan, suhdetta kumppaniinsa ja ympäröivään yhteiskuntaan.

Dokumentissa kuvattu Sammalkävyn matka on samankaltainen kuin Malmquistin haastattelemien isien kokemukset. Sammalkävyn täytyy navigoida hormonien aiheuttamien tunnemyrskyjen ja ympäristön ennakkoluulojen keskellä. Hänen on pohdittava vaihtoehtoja ja varauduttava hedelmöityshoitojen korkeisiin kustannuksiin. Dokumentin kuvaaja on Sammalkävyn poikaystävä, joka ei jaa lapsihaavetta kumppaninsa kanssa. Tämä aiheuttaa hankauksia ja kitkaa suhteeseen.

 

Äitiä etsimässä: cishomomiesparin tarina kumppanuusvanhemmuudesta ja lapsiperheellistymisestä

Korkea-aho kuvaa kirjassaan hänen ja puolisonsa yritystä löytää henkilö, joka haluaisi äidiksi heidän lapselleen. Tietokirjan ja autofiktion välimaastoon sijoittuva kirja sai alkunsa tarpeesta herättää keskustelua vaietusta aiheesta: miespareista, jotka haaveilevat isyydestä kumppanuusvanhemmuuden kautta. Kumppanuusvanhemmuudella tarkoitetaan vanhemmuuden jakamista ilman vanhempien välistä rakkaussuhdetta. Se on sopimiseen, yhteiseen haluun ja toiveeseen perustuvaa suunnitelmallista vanhemmuutta.

Tutkimuksessa on huomattu, että sateenkaari-ihmiset joutuvat pohtimaan lapsiperheellistymistä muita enemmän ja sopimaan esimerkiksi taloudellisista vastuista ennen lapsen syntymää. Haluttu perhemuoto ja lapsen saamisen tapa vaikuttavat siihen, mistä kaikesta ja keiden kanssa prosessissa neuvotellaan. Korkea-aho kirjoittaakin, että ”vanhemmuuden idea oli niin monien mahdottomuuksien takana, etten innostunut siitä koskaan tosissani”.

Adoptointi on käytännössä mahdollista vain niille harvoille, joilla on käytössään poikkeuksellisen hyvät taloudelliset resurssit. Sijaissynnytys on Suomessa tällä hetkellä kiellettyä. Perheen ulkopuolisia tai kansainvälisiä adoptioita ei myöskään tehdä samaa sukupuolta oleville pareille juuri lainkaan [2]. Cissukupuolisten miesparien ja itsellisten cismiesten yleisin lapsiperheellistymisen muoto onkin kumppanuusvanhemmuus.

Korkea-aho toteaa kirjassaan joutuneensa ”koko ikänsä maleksimaan yhteiskunnan ja juridiikan harmaavyöhykkeellä”. Hän viittaa siihen, että homoseksuaalisuus oli rikos vuoteen 1971 ja sairaus vuoteen 1981 saakka. Vuonna 1971 voimaan tullut  kehotuskielto oli voimassa vuoteen 1999. Tasa-arvoinen avioliittolakikin astui voimaan vasta vuonna 2017. Ei siis ole ihme, että isyyys ja lapsen saaminen näyttivät 80-luvun alussa syntyneelle Korkea-aholle saavuttamattomilta, jopa kielletyiltä tavoitteilta elämässä.

Vaikka sateenkaari-ihmisten elämän sääntelyssä on siirrytty “rikoslaista kohti perhelainsäädäntöä” [3], nykyjärjestelmä asettaa edelleen perheet eriarvoiseen asemaan. Lainsäädäntöön sisältyvä ydinperheen normi tarkoittaa, että järjestelmä tukee ennen kaikkea niitä perheitä, joissa on kaksi samassa taloudessa asuvaa vanhempaa. Esimerkiksi kumppanuusvanhemmat joutuvat pohtimaan, mikä lapsen osoite on, sillä lapsella voi olla vain yksi virallinen osoite ja tämän perusteella maksetaan erilaisia tukia. On myös varmistettava, että kaikki lapseen liittyvä tieto kulkeutuu terveydenhuollosta kaikille vanhemmille.

Vanhempi ja lapsi rannalla.
Kuva: Tim Mossholder

Sateenkaareva isyys osana muuttuvaa perhekuvaa

Yksin isäksi ja Äitiä etsimässä tekevät näkyväksi isyyden ja lapsiperheellistymisen monimuotoisuutta. Ne kertovat siitä, mitä tutkimus ei aina onnistu tavoittamaan.

Sateenkaareva isyys voi toteutua monin tavoin ja monia eri reittejä pitkin. Sammalkävyn ja Korkea-ahon tarinat tarjoavat kaksi esimerkkiä. Sateenkaareva isyys ei kuitenkaan ole selviö, vaan vaatii resursseja, neuvottelua, juridista ja yhteiskunnallista kamppailua sekä tunteiden käsittelemistä tilanteissa, joihin ei aina ole valmista mallia.

Isyyden moninaisuutta käsittelevää tutkimusta tarvitaan lisää. Yhteiskunnan, vanhemmuuden ja perheiden monimuotoistuessa tutkimuksella on keskeinen rooli siinä, kenen kokemukset tulevat kuulluiksi ja ymmärretyiksi.

 

[1] Aarnio ym. 2020a; Koskela ym. 2023

[2] Moring 2020

[3] Aarnio ym. 2020b

 

Lähteet

Aarnio, Kia, Lahti, Annukka, Kerppola, Jenni, Moring, Anna (2020b) Johdanto: Moninaisia perheitä ja läheisiä sateenkaaren alla. Teoksessa Annukka Lahti, Kia Aarnio, Anna Moring, & Jenni Kerppola (toim.) Perhe- ja läheissuhteet sateenkaaren alla. Helsinki: Gaudeamus, 9–27.

Aarnio, Kia, Moring, Anna, Kerppola, Jenni, Lahti, Annukka (2020a) Lopuksi. Teoksessa Annukka Lahti, Kia Aarnio, Anna Moring, & Jenni Kerppola (toim.) Perhe- ja läheissuhteet sateenkaaren alla. Helsinki: Gaudeamus, 275–278.

Koskela, Miia, Ikonen, Riikka, Kylmä, Jari (2023) “Missä äiti on?”: Sateenkaariperheiden isien elämää – systemaattinen kirjallisuuskatsaus. Yhteiskuntapolitiikka 88 (4), 383–391.

Moring, Anna (2020) Sateenkaarevat perhe- ja läheissuhteet lainsäädännössä. Teoksessa Annukka Lahti, Kia Aarnio, Anna Moring, & Jenni Kerppola (toim.) Perhe- ja läheissuhteet sateenkaaren alla. Helsinki: Gaudeamus, 115–131.

 

1. kuva Ante Hamersmit / Unsplash

2. kuva Tim Mossholder / Unsplash

Heteronaisten ja homomiesten ystävyydestä

Posted on by Anna Heinonen
Lukuaika: 3 min.

Ylen hittisarja Aikuiset esitteli yleisölle Oonan ja Artun, joiden ystävyydestä tuli nopeasti ikoninen suhdekuvaus suomalaisessa tv-viihteessä. Aikuiset haastaa televisiofiktion keskittymistä romanttisiin suhteisiin, mutta mitä se kertoo sukupuolta ja seksuaalisuutta koskevista kulttuurisista käsityksistä, että sarjan päähenkilöiden ystävyys tapahtuu heteronaisen ja homomiehen välillä?

Ylen muutaman vuoden takainen hittisarja Aikuiset kuvaa kaksikymppisten bestisten Oonan ja Artun ystävyyttä Helsingin kesässä. Oonan ja Artun tarinasta muodostui nopeasti yksi suomalaisen televisioviihteen ikonisimmista ystävyyden kuvauksista.

Aikuiset onnistuu virkistävästi kertomaan tarinoita itse ystävyydestä typistämättä ystäviä statisteiksi tarinoihin, joissa pääasiallinen kertomus rakentuu romanttisten suhteiden varaan. Oona ja Arttu painiskelevat ongelmiensa kanssa, kohtaavat pelkojaan (Punavuoren kaupunginosan), pakenevat ongelmiaan (Kokkolaan ja Sunny Car Centeriin), viettävät ystävyyteensä vuosipäivää, sulautuvat toistensa perheisiin, riitelevät ja sopivat.

Ilahduttavaa on myös, että sarja kuvaa sydänystävyyttä nais- ja mieshahmon välillä. Vaikka sukupuolieron ylittäviä ystävyyksiä esiintyy televisiosarjoissa toisinaan, on harvinaista, että sellainen on tarinan keskeisin suhdemuoto.

Tutkimuksessa onkin pitkään väitelty siitä, ovatko naisten ja miesten ystävyydet oleellisesti erilaisia. Naisten ystävyyksiä on esimerkiksi pidetty intiimimpinä ja miesten toimintakeskeisempinä. Näitä käsityksiä on myös kritisoitu siitä, että ne tuottavat stereotyyppisiä käsityksiä sukupuolesta, eivätkä tarkastele ystävyyttä tarpeeksi moniulotteisesti.

 

Heteronaisten ja homomiesten ystävyys väistää seksuaalisen jännitteen

Sen lisäksi että Oonan ja Artun hahmot ovat nainen ja mies, he ovat heteronainen ja homomies. Oona ja Arttu asettuvat jatkumoon, jossa esimerkiksi Sinkkuelämää-sarjan Carrie ja Stanford, Will & Grace -sarjan nimihahmot ja Girls-sarjan Hannah ja Elijah ovat näytelleet edellisiä osia.

Miksi heteronaisen ja homomiehen ystävyydestä on tullut näinkin toistettu tarina? Naisten ja miesten välisen ystävyyden kuvauksessa parituksella on yksi selkeä etu: hahmojen välille ei oletuksena synny seksuaalista jännitettä. Artun homous tarkoittaa, että Oonan ja Artun seksuaaliset intohimot kohdistuvat sarjassa muihin hahmoihin, eikä tarina anna olettaa, että ystävyydestä rakentuisi ”jotakin enemmän”.

Asetelma paljastaa, ettei ystävyys ole irrallista seksuaalisuudesta, vaikka ystävyyttä pidetään kulttuurissamme nimenomaan ei-seksuaalisena suhteena. Seksuaalisuus on erottamattomasti osa ystävyyttä nimenomaan siten, että sen poissaolo on niin oleellista.

Heteronormatiivisessa kulttuurissa ystävyys naisten ja miesten välillä ei ole oletus, sillä heteroseksuaalisen logiikan mukaan naiset ja miehet tuntevat seksuaalista halua toisiaan kohtaan. Näin heteroseksuaalisuus ohjailee myös ystävyyttä. Esimerkiksi sosiologi Leoni Linek osoittaa tutkimuksessaan, että heteronaisten ja -miesten välisessä ystävyydessä osapuolten täytyy tehdä itselleen selkoa seksuaalisen halun mahdollisuudesta luodakseen tilaa ei-seksuaaliselle suhteelle. 

Aikuisissa Oonan ja Artun yhteensopimattomat seksuaaliset suuntautumiset ratkaisevat tämän oletuksen ikään kuin automaattisesti.

Aikuiset, Yle, kuvaaja Hayley Le, rooleissa Anna Airola ja Elias Salonen.

Heterokulttuuriin kesytetyt homomiehet

Toinen etu hahmojen seksuaalisuudessa on moninaisuuden tuominen heteronormatiiviseen tv-perinteeseen. Yllä mainittujen sarjojen homohahmoja on kuitenkin kritisoitu siitä, että ne toimivat ennemmin sivuhenkilöinä päähenkilön tarinassa kuin näyttäytyisivät itsessään kokonaisina, kehittyvinä hahmoina.

Sarjojen homohahmot ovat myös keränneet kritiikkiä niiden kesyttämisestä heterokulttuuriin sopiviksi. Myöskään Arttu ei deittaile Grindr-sovelluksen avulla tai bailaa homobaareissa, vaan jännittää ekaa kertaa ihastuksensa kanssa samalla, kun ostaa tälle rahkapullaa perinneleipomosta. Artun suhdekuviot ovatkin sarjassa hyvin samankaltaisia Oonan suhteiden kanssa – kenties vielä pehmeämpiä ja romanttisempia.

Toisaalta sarja kuvaa nimenomaan 2020-lukulaista Kallion kaupunginosaa nuorten aikuisten perspektiivistä. Liberaalin kaupunkikuplan seksuaalikulttuurien erot ovat kenties loiventuneet menneistä vuosikymmenistä. On kohtalaisen helppo uskoa kalliolaisten millenniaalien pyörimiseen samoissa bileissä, baareissa ja festareilla. Ehkä pehmeän mieshahmon luominen on ollut sarjan käsikirjoittaja Anna Brotkinille myös tietoinen tavoite.

 

Heteromiehen seksuaalisuutta koskevat kuvitelmat ystävyyden tiellä

Homomiehen ja heteronaisen paritus herättää pohtimaan, onko nimenomaan heteromieheys este naisten ja miesten välisen ystävyyden kuvauksille tv-fiktiossa. Kenties kulttuurinen oletus aina seksuaalisesti halukkaasta heteromiehestä ei jätä tarpeeksi tilaa kuvitelmille platonisesta läheisyydestä.

Mikäli sarjoissa kuvattaisiin heteronaisen ja heteromiehen ystävyyttä ilman seksuaalista himoa, tarinoilla olisi mahdollisuus haastaa automaattista halun oletusta naisten ja miesten välillä. Sellaiset tarinat voivat luoda tilaa kuvitella toisenlaisia läheisyyden, yhteisymmärryksen ja yhteenkuuluvuuden muotoja.

Lesbonaisen ja heteromiehen ystävyys puolestaan toisi ruutuun lisää lesbohahmoja, jotka ovat jääneet homoseksuaalisuuden kuvauksessa paitsioon. Asetelmaan liittyy kuitenkin erikoinen jännite: tuskin odotamme Oonan heterouden vaikuttavan Artun seksuaalisuuteen, mutta syntyisikö päinvastaiseen asetelmaan odotus lesbonaisen joustavasta suuntautumisesta vastustamattoman heteromiehen läheisyydessä?

 

Monimutkainen sukupuoli ja seksuaalisuus ystävyydessä

Ystävyydestä kertovissa tarinoissa sukupuoli ja seksuaalisuus kietoutuvat yhteen monimutkaisin tavoin. Tarinat kertovat väistämättä jotakin sukupuolieron ylittämisestä, seksuaalisen halun heteronormatiivisista oletuksista, sukupuolten valta-asemista ja eri sukupuolia ja seksuaalisuuksia koskevista käsityksistä.

Sukupuoli ja seksuaalisuus sekä niitä ohjaileva heteroseksuaalinen oletus on kirjattu myös ystävyyden kuvauksiin, eikä ole yhdentekevää, millaisia ystävyksiä kohtaamme meille kerrotuissa tarinoissa. Tarinat auttavat kuvittelemaan moninaisia suhteiden muotoja ja sitä kautta haastamaan sukupuolen ja seksuaalisuuden vakiintuneita asetelmia. Sukupuolen moninaisuuden huomioiminen monimutkaistaa näitä asetelmia entisestään.

Oona ja Arttu osoittavat samaistuttavalla tavalla ystävien merkityksen arkipäiväisen elämän kumppaneina, ilon lähteinä ja tukipilareina elämän käänteissä. Tarvitsemme lisää Arttuja ja Oonia erilaisina sukupuolen ja seksuaalisuuden yhdistelminä.

 

Kuvat: Aikuiset, Yle, kuvaaja Hayley Le.

Ystäväporukan sitoo yhteen kollektiivinen muisti

Posted on by Aino Luotonen
Lukuaika: 3 min.

Mikä sitoo yhteen ystäväporukan, jonka jäsenet ovat tunteneet toisensa pitkään? Yhteisistä kokemuksista ja niiden yhdessä muistelusta rakentuu ystäviä kiinni pitävä kollektiivinen muisti. Se on yhteenkuulumisen tunteen ytimessä.

Kohtaus The Four Seasons -sarjasta (2025): Viisikymppisistä koostuva vanha ystäväporukka on kokoontunut viettämään uutta vuotta hulppeaan vuokramökkiin samaan tapaan kuin kolme ystäväpariskuntaa ovat jo vuosia tavanneet tehdä. Tällä kertaa joukosta kuitenkin puuttuu Nick, joka on aiemmin jättänyt vaimonsa Annen. Juhlijat alkavat nauraen muistella vuosien takaiselta uudelta vuodelta tapausta, jossa porealtaan korjaaja asettui taloksi työnsä hoidettuaan ja siemaili mökkeilijöiden viinoja ilman lupaa. Juttua kerrotaan kuten vanhoissa ystäväporukoissa on usein tapana: yksi aloittaa lauseen, toinen lopettaa. Yksi muistaa jonkun yksityiskohdan, toinen toisen. Korjaajan nimeä ei muista kukaan. Ystävykset ovat tikahtua nauruun muistellessaan. 

Samaan aikaan Nick viettää vuoden vaihtumista toisella mökillä kolmekymppisen naisystävänsä ja tämän ystävien kanssa. Jutun juurta keksiäkseen Nick alkaa kertoa seurueelle porealtaan korjaajasta. Kohtaus poikkeaa täysin edellä kuvatusta. Nickin kertoessa juttua hänen yleisönsä kuuntelee hämmentyneenä, vailla huvituksen häivääkään. He eivät ole kokeneet tapausta, eivät tunne tarinaa eivätkä siis voi osallistua muisteluun. 

Näissä kahdessa toisiinsa lomittuvassa kohtauksessa konkretisoituu, kuinka merkityksellisiä yhteiset kokemukset ja muistot ovat ystävyydelle. Merkityksellistä on myös kokemusten muistelu yhdessä. Katsojalle syntyy vaikutelma, että juttua porealtaan korjaajasta ei muistella ensimmäistä kertaa vaan ehkäpä tapaukselle nauraminen kuuluu olennaisena osana ystävysten uuden vuoden viettoon.

Läjä mustavalkoisia kuvia ihmisistä
Kuva: Pixabay

Kohtaukset tuovat esiin, kuinka jaetut muistot ja niiden kertominen yhdessä ovat keino kokea ja vahvistaa ystäväporukan keskinäistä yhteenkuuluvuuden tunnetta. Yhteisiä kokemuksia muistelemalla syntyy ystäväporukan kollektiivinen muisti. 

 

Kollektiivinen muisti rakentuu vuorovaikutuksessa muiden kanssa

Kollektiivisen muistin käsitteen toi sosiologiaan ranskalainen sosiologi ja filosofi Maurice Halbwachs (1877–1945). Kollektiivisella muistilla tarkoitetaan minkä tahansa ryhmän jäsenten – esimerkiksi ystäväporukan – jaettuja, yhteisiä muistoja. Se pitää sisällään yksilöiden muistoja, mutta on kuitenkin niistä erillinen. 

Kollektiivinen muisti perustuu ryhmän jäsenten yhteisiin kokemuksiin ja tarinoihin, ja sitä rakennetaan ja vahvistetaan muistelemalla yhdessä. Juuri tällaisesta kollektiivisen muistin vahvistamisesta oli kyse edellä kuvatussa The Four Seasons -sarjan kohtauksessa. Tilanne perustui aiempaan yhteiseen kokemukseen, ja tarinaa siitä rakennettiin yhdessä, tiiviissä vuorovaikutuksessa. Yhteenkuuluvuuden kokemusta alleviivasi jaettu huumori. Kyse ei ollut jutusta tai sen sisällöstä sinänsä vaan nimenomaan sen yhteisestä muistelusta.

  

Muistot vahvistuvat tapaamisten syklissä

Halbwachsin ajattelun mukaan kollektiivinen muisti on yhteydessä ryhmän koossa pysymiseen. Ystäväporukan sisäisten suhteiden jatkuvuus riippuu siitä, millä tavoin ryhmän kollektiivista muistia vaalitaan ja vahvistetaan.

Mustavalkoisia valokuvia hujan hajan puutasolla
Kuva: Pixabay

The Four Seasons -sarjan ystäväporukka nähdään viettämässä yhteisiä viikonloppuja ja ulkomaanmatkoja pitkin vuotta. Myös omassa tutkimuksessani kävi ilmi, että monilla ystäväporukoilla on tapana viettää vaikkapa juhannusta, uutta vuotta, pikkujouluja tai syntymäpäiviä tietyllä, joskus juuri kyseiselle ryhmälle ominaisella tavalla vuodesta toiseen. 

Ystäväporukoille voi muodostua tietynlainen tapaamisten sykli, jossa tapaamiset toistuvat samaa kaavaa noudattaen vuodesta toiseen. Tällainen syklinen rytmi auttaa ylläpitämään ystävyyssuhteita, jotka eivät muuten olisi helposti sovitettavissa kiireisen arkielämän rytmeihin. Säännöllisissä tapaamisissa vahvistetaan ystävysten kollektiivista muistia. 

 

Kollektiivinen muisti on yhteenkuulumisen ytimessä

Yhteisten kokemusten hankkiminen, jo koettujen sattumusten ja vastoinkäymisten muisteleminen, yhteisistä hetkistä ja retkistä puhuminen ja yhdessä tekeminen ovat kaikki tapoja vaalia kollektiivista muistia. Kollektiivinen muisti vahvistuu siis elettyä elämää jakamalla.

Kollektiivinen muisti piirtää esimerkiksi ystäväporukan tietoisuuteen sen, keitä he ryhmänä ovat. Niinpä ystävyyden jatkumisen ja vahvistumisen kannalta on tärkeää, että yhteisiä tarinoita rakennetaan, että tavataan, ja uusia muistoja kertyy vanhojen päälle. 

The Four Seasonsin ystäväporukan kollektiivinen muisti vahvistuu ilman Nickiäkin, mutta ei ihan samalla tavalla kuin ennen. Yksilön muistot täydentävät kollektiivista muistia: Nick on ainoa, joka muistaa porealtaan korjaajan nimen.

Bridgerton-sarja ja aateliston tärkeät sisarussuhteet

Posted on by Aino Luotonen
Lukuaika: 4 min.

Historiallisissa pukudraamoissa vilisee autoritaarisia vanhimpia veljiä, asemansa tuntevia siskoja ja seikkailunhaluisia pikkusiskoja ja -veljiä. Mutta mitä esimerkiksi suosittu Bridgerton-sarja kertoo siitä, millainen merkitys sisarussuhteilla entisaikaan oli ihmisen elämänkululle?

Sisarussuhteet ovat vakioaiheita kirjallisuudessa, lehtijutuissa, elokuvissa ja sarjoissa. Fiktio tarjoaa kiinnostavia ikkunoita siihen, millaisia merkityksiä sisarussuhteilla on ollut eri aikakausina. Suosittuja ovat esimerkiksi pukudraamat, joissa kuvataan brittiläisen aateliston ponnisteluja sopivan puolison löytämiseksi. Tällainen on Bridgerton (2020-), Julia Quinnin romaaneihin perustuva Netflix-sarja, joka kuvaa kahdeksan sisaruksen vaiheita Lontoon seurapiireissä hovin liepeillä 1800-luvun alussa.

Bridgerton-sarjan ensimmäinen tuotantokausi keskittyi tyttäristä vanhimman, Daphnen, puolison etsintään. Aktiivisia etsinnässä ovat erityisesti äiti ja muut seurapiirin mahtirouvat sekä vanhin isoveli Anthony eli varakreivi Bridgerton. Puolison löytämisessä ei suinkaan ole kyse vain yksilön onnellisuuden takaamisesta, vaan koko sisarussarjan tulevaisuudesta. Sopivan puolison löytäminen takasi kodin, elintason sekä kunniallisen ja vaikutusvaltaisen aseman yhteisössä. Tämä kiteytyy Daphnen repliikissä sisaruksilleen heti ensimmäisessä jaksossa: ”Menestykseni vaikuttaa teidän kaikkien tulevaisuudennäkymiin.”

 

Serkusavioliitot vahvistivat myös sisarussuhteita

Historiantutkija ja sosiologi Leonor Davidoff kuvaa sisarussuhteiden suurta merkitystä porvariston ja aateliston keskuudessa 1800- ja 1900-luvuilla. Sisarukset ja serkut muodostivat keskeisen sosiaalisen verkoston, jonka jäsenet olivat kytköksissä toisiinsa varallisuuden, vastuun, puolison etsinnän ja yhä enemmän myös tunnesuhteiden kautta. Nämä kytkökset säilyivät yleensä läpi aikuiselämän.

Sisarukset olivat usein kiinteästi mukana toistensa sosiaalisessa elämässä. Sisarukset ja serkut perheineen muodostivat välittömän viiteryhmän, jonka kanssa oltiin tiiviisti tekemisissä, johon tukeuduttiin kriiseissä, ja jolta tarvittaessa lainattiin rahaa. Aatelisten sisarusten oli suorastaan pakko tulla toimeen keskenään, sillä he olivat toisiinsa sidoksissa koko eliniän. 

Sisarusten ja serkusten merkityksen kasvu liittyi laajempaan murrokseen, joka oli käynnissä eurooppalaisessa sukulaisuusjärjestelmässä. Sukulaisuutta tutkineet historioitsijat Christopher Johnson ja David Sabean paikantavat tämän murroksen vuosien 1750 ja 1850 väliselle vuosisadalle. 

Avioliittojen solmiminen oli keskeinen tapa ylläpitää sukulaisuusjärjestelmää. Avioliittoja solmittiin aluksi pikkuserkkujen ja sitten serkkujen kanssa. Verisukulaisten joukon lisäksi puoliso saattoi löytyä samoista sosiaalisista ympyröistä, kuten sisarusten ystävistä. Sukulaisten kanssa solmittujen avioliittojen avulla perheet säilyttivät asemansa ja omaisuutensa. Serkusavioliittojen myötä sisarukset pysyivät samassa sukuyhteisössä, ehkä jopa samassa paikallisyhteisössä. 

Joku sisarusparvesta saattoi edelleen mennä naimisiin lähipiirin ulkopuolisen kanssa,  millä perhe vahvisti sosiaalista asemaansa paikallisesti ja hankki uusia liittolaisia. Avioliitot eivät kuitenkaan olleet täysin järjestettyjä. 1800-luvulla alkoi olla aiempaa tärkeämpää, että avioliitot perustuivat tunnesiteisiin.

 

Sisarussuhteet olivat usein lämpimiä, mutta eivät tasa-arvoisia

Sisarusten välisten suhteiden laatu riippui muun muassa ikäjärjestyksestä sukupuolesta. Perimysjärjestys ja omaisuudenjako vaikuttivat varallisuuteen ja siten suoraan avioitumismahdollisuuksiin. Eri puolilla Eurooppaa, jopa eri alueilla saman valtion sisällä, oli erilaisia perimyskäytäntöjä. Vanhin poika saattoi periä isänsä omaisuuden, arvonimen ja liikekumppanit, muille sisaruksille saatettiin maksaa osittaista kompensaatiota. Omaisuus siirtyi perijälle usein vasta kuoleman jälkeen, joten tämä saattoi avioitua nuorempia sisaruksiaan myöhemmin. Toisaalta sisarusten saatettiin usein olettaa avioituvan ikäjärjestyksessä. Sisarusten tasa-arvoisempi periminen alkoi myös yleistyä.

Kuva: Pixabay

Sukulaisuuden murros merkitsi siirtymää isäjohtoisesta järjestyksestä tasavertaisempaan, sisaruksia korostavaan järjestykseen 1800-luvulle tultaessa. Siitä huolimatta veljillä oli huomattavaa valtaa siskoihinsa nähden. Isän kuoltua vanhin veli oli perheen pää, jolla oli päätösvaltaa erityisesti siskojensa asioihin. Naimattomat siskot olivat usein myös riippuvaisia perheen pään taloudellisesta tuesta.

Osa Bridgerton-sarjan viehätystä on sisarusten välisten suhteiden dynamiikka. Perheen pää Anthony, veljeksistä vanhin, on sisaruksilleen välillä etäinen ja totinen kipuillessaan vastuunsa ja omien tunteidensa välillä. Toisaalta hän on eräänlainen isähahmo ilman isää kasvaneille nuorimmille sisaruksilleen. Avioitumisiässä olevien vanhimpien siskojen näyttää olevan helpompi luoda luottamuksellinen suhde muihin veljiin, joita ei perheen pään vastuu paina.

Historioitsija Christopher Johnson kuvailee, kuinka aateliston ja porvariston kirjeenvaihtoa tutkimalla on voitu päätellä sisarusten välisten suhteiden olleen 1800-luvulla erilaisia kuin heitä edeltäneen sukupolven sisaruksilla. Kun edeltävän sukupolven sisarukset olivat olleet muodollisissa ja etäisissä väleissä, 1800-luvun alkupuolella sisarukset kirjoittivat toisilleen kirjeitä, joista voi päätellä suhteiden olleen läheisiä.

Vastuun ja vallan lisäksi kuitenkin myös tunneilmaisu jakautui usein epätasaisesti. Sisaret olivat usein omistautuneempia veljilleen kuin toisin päin. Siskot ilmaisivat tunteita erityisesti keskenään, mutta myös veljilleen. Tunteiden ilmaisusta tuli osa neuvottelua siitä, millainen suhde sisarussuhde oli: siskot olivat veljistä riippuvaisia ja olivat usein aktiivisempia kirjeenvaihdossa, ilmaisten veljiään useammin kiintymyksen ja ystävyyden tunteita.

 

Miltä 2020-luvun sisarussuhteet näyttävät historiallisella jatkumolla?

2020-luvulla elävien näkökulmasta 1800-luvun sisarussuhteet saattavat näyttää aivan toisenlaisilta kuin nykyään. Omassa elämässämme esimerkiksi avioliiton solmiminen tai elämänkumppanin löytäminen harvoin riippuu suoraan sisarusten elämäntilanteista tai parisuhdetilanteista, vaikka usein puoliso samasta  sosiaalisesta piiristä löytyykin. Olemme kuitenkin tottuneet ajattelemaan, että teemme näitä valintoja yksilöllisesti ilman, että ne kytkeytyvät sisaruksiin tai laajempaan sukulaisten piiriin.

Samaan aikaan sisarukset saattavat kuitenkin olla kytköksissä toisiinsa taloudellisin sidoksin, jotka puolestaan kietoutuvat tunnesuhteisiin. Tämä tulee näkyviin esimerkiksi tilanteissa, joissa perinnönjakoon sisarusten kesken sisältyy jännitteitä tai konflikteja.

Sosiologi Katherine Davies kuvaa, kuinka sekä verisiteellä että sosiaalisesti rakentuneella suhteella on merkitystä sisaruudelle. Toisinaan nämä kaksi ulottuvuutta voivat olla keskenään ristiriitaisiakin. Vaikka sisaruuteen liitetään normatiivisia odotuksia koskien hoivaa ja vastuuta, yhteydenpidon suhteen sisarussuhteita koskevat kulttuuriset odotukset ovat väljiä. Joissain sisarussuhteissa yhteydenpito on tiivistä, joissain vähäistä tai lähes olematonta. Toisaalta sisarus voi olla myös läheinen ystävä. Eletyn elämän sisarussuhteet ovat monenlaisia, useimmiten ihmisen elämän pisimpiin ihmissuhteisiin kuuluvia, ja merkityksellisiä läpi elämän.

Bridgerton-sarjan sisarusparvi kiehtoo meitä myös siksi, että se saa meidät ajattelemaan sisarusten yhtäläisyyksiä ja eroja, sisarussuhteiden dynamiikkaa ja niiden muutosta elämänkaarella. Sisarussuhde on erityinen, ristiriitoja sisältävä suhde, jonka kuvauksista voi löytää jotain universaalia myös 1800-luvun aatelistoa kuvaavassa viihdesarjassa.

 

Lähteet:

Davidoff, Leonore (2013) Thicker than Water. Siblings and their Relations, 1780–1920. Oxford University Press.

Davies, Katherine (2023) Siblings and Sociology. Manchester University Press.

Johnson, Christopher H. (2011) Siblinghood and emotional dimensions of new kinship system. In Johnson, Christopher H. & Sabean, David Warren (toim.): Sibling Relations and the Transformations of European Kinship, 1300–1900. Berghahn Books, ss. 189–220.

Johnson, Christopher H. ja Sabean, David Warren (2011) (toim.) Sibling Relations and the Transformations of European Kinship, 1300–1900. Berghahn Books.

Fiktion valta ja lisääntyminen

Posted on by Kitti Suoranta
Lukuaika: 2 min.

Suomalainen kaunokirjallisuus käsittelee lasten hankintaa usein keskiluokkaisten valkoisten pariskuntien näkökulmasta. Lisääntymisteknologioista ja dystopioista taas on kirjoitettu erityisesti scifissä. Miten ilmastonmuutospohdinta alkaa näkyä lisääntymistä ja lapsiperheellistymistä luotaavassa kirjallisuudessa?

Lisääntyminen on kirjallisuuden kestoaiheita. Siitä on kirjoitettu romaaneja, lyriikkaa, sarjakuvaa ja esseistiikkaa. Enimmäkseen aihetta on lähestytty vakaissa parisuhteissa elävien koulutettujen valkoisten heteroiden näkökulmasta.

Viime aikoina lisääntymisestä on Suomessa kirjoitettu erityisen runsaasti osana omaelämäkerrallista kirjallisuutta. Aiheina on ollut muun muassa synnytyspelkoa, keskosuutta, arkea vastasyntyneiden teho-osastolla ja samastumista lisääntymispakon alla elävään tuotantoeläimeen.

Lisääntymisen, teknologioiden ja ilmastonmuutoksen suhde ei vielä ole tullut voimalla realistiseen kirjallisuuteen. Teokset, joissa käsitellään lisääntymistä osana ilmastonmuutospohdintoja, odottavatkin kirjoittajia, lukijoita ja keskustelua.

Sen sijaan scifissä ja fantasiassa ekologisen tuhon ja lisääntymisen suhdetta on käsitelty paljon. Näiden kirjallisuudenlajien suhdetta todellisuuteen voi analysoida kuvailemalla lisääntymisen tapoja. Esimerkiksi lähes satavuotias dystopiaklassikko Uljas uusi maailma vyöryttää heti alussa lukijan silmien eteen ihmisten tuottamisen tapoja. Uudemmassa suomalaisessa kirjallisuudessa aihetta käsitellään muun muassa Tiina Raevaaran Kaksoiskierteessä, Sofi Oksasen Normassa ja Maarit Verrosen Karsintavaiheessa.

Kärjistetysti lisääntymisen kirjallisen spekuloinnin historian voi tiivistää näin: mitä raadollisempi kuvaus sukupuolittuneesta vallankäytöstä, ihmisten hierarkkisesta arvottamisesta ja hyväksikäytöstä fiktiossa esitetään, sitä kauempana reaalimaailmasta liikutaan.

Lisääntymiseen liittyy kuitenkin hierarkioita ja epäoikeudenmukaisuutta myös todellisessa maailmassa. Esimerkiksi abortti, pikkukeskosten selviytymismahdollisuudet, kohdunvuokraus, sijaissynnytykset, adoptio ja hedelmöityshoitojen saavutettavuus kytkeytyvät yhä enemmän ihmisoikeuksiin sekä resurssien ja vallan jakautumiseen.

Kun naisten oikeuksia vaativan mielenosoittajan kyltissä lukee toive siitä, että ekologisen tuhon ja sukupuolittuneen sorron dystopioista kirjoittavan Margaret Atwoodin tuotanto olisi jälleen vain fiktiota, nauru pysähtyy kaiherrukseksi kurkkuun.

Uusia ihmisiä on vielä tulossa maailmaan ja kirjallisuuteen. Tulevaisuudessa myös reaalitodellisuuteen sijoittuvat teokset todennäköisesti ottavat yhä enemmän kantaa lisääntymisen eettisiin ja poliittisiin ulottuvuuksiin. Ne ovat valtavan kokoisia kysymyksiä sekä planeetan tulevaisuuden että yksilöllisen kokemuksen tasolla.

Keskustelu siitä, onko lisääntyminen ja lapsiperheellistyminen ylipäätään universaali ihmisoikeus, on vasta alussa. Se, mikä historiallisesti on kuvannut enimmäkseen toivoa ja tulevaisuususkoa (uusi ihminen!), on varsinkin valittuna ratkaisuna nykyään myös vastuullisuuden kysymys: Uusi ihminen? Tänne? Miksi? Miksi juuri sinulle?

Jännitteiset kysymykset saattavat taustoittaa myös lisääntymisestä kirjoittamista. Kirjoittaako tiukasti yksilön tasolla, jotta välttyisi ottamasta kantaa isoihin, monimutkaisiin ongelmiin? Onko juuri tämä yksilöllinen tarina kertomisen arvoinen? Kenen lisääntymiskertomukselta tämä kertomus vie tilaa – vai viekö, tai onko sillä väliä?

Fiktion valta ja vaikutukset tulevat näkyviksi pohdittaessa lisääntymisestä kirjoittamista. Samalla kirjallisuus on alue, joka tarjoaa vapautta: se mahdollistaa erilaisten lisääntymiskäytäntöjen kuvittelun, toisin katsomisen ja uudelleen arvioinnin.

Helsingin Keskustakirjasto Oodin lastenosastolla on viikolla 45 näytteillä lisääntymistä ja perheiden moninaisuutta käsittelevää lastenkirjallisuutta. 

 

Perheet ovat aina olleet monimuotoisia ja lapsia on saapunut perheisiin erilaisia reittejä. Vaikka uudenlaiset tavat saada lapsia jättävät merkkejään vanhemmuuteen, hoiva on säilynyt perhe-elämän keskiössä. Perhe 2.0 -kirjoitussarjassa pohditaan lapsiperheellistymisen uudempia muotoja ja vanhemmuuksien tulevaisuutta. 

Sarja tuotetaan yhteistyössä Lisääntymisen tulevaisuus -hankkeen kanssa. Hankkeen kaikille avoin webinaari “Tulevaisuuden perhe – Miltä se näyttää?” järjestetään 3.11.2020.

 

FM Elli Lehikoinen väittelee joulukuussa suomalaisen nykykirjallisuuden ihmiskäsityksistä Turun yliopistossa. Väitöskirja käsittelee ihmislajin, sukupuolen ja teknologioiden suhteita lisääntymisaiheisessa kirjallisuudessa. Hän on mukana Suomen Kulttuurirahaston Argumenta-hankkeessa Lisääntymisen tulevaisuus.

 

Sarjan muut kirjoitukset

Siru Lehto: Psykososiaalinen tuki jää lapsettomuuden hoidossa lisääntymisteknologian jalkoihin

Petteri Eerola: Muuttuvan isyyden jäljillä

Elina Helosvuori: Hedelmöityshoidot ovat erityinen tapa tulla vanhemmaksi

Tiia Sudenkaarne: Kuka saa lisääntyä?

Bloomsburyn ryhmän ihanteina olivat vapaa rakkaus ja elinikäinen ystävyys

Posted on by Kitti Suoranta
Lukuaika: 4 min.

Kirjailijoiden Virginia Woolfin ja Vita Sackville-Westin suhteesta kertova tuore elokuva Vita & Virginia (2018) on pukudraamaksi naamioitu kulttuurihistoriallinen kertomus taiteilijapiirien epäkonventionaalisista ihmissuhteista. Brittiläisen Bloomsburyn ryhmän boheemi elämä rikkoi aikansa sovinnaisuussääntöjä, mutta inspiroi nyt ajankohtaisuudellaan uusia sukupolvia.

Lontoo, 1922. Nuori aristokraattinen kirjailija, diplomaatin vaimo ja kahden lapsen äiti Vita Sackville-West (Gemma Arterton) saapuu taidemaalari Vanessa Bellin (Emerald Fennell) eksoottisiin naamiaisiin. Vita haluaa tavata Vanessan sisaren, kirjailija Virginia Woolfin (Elisabeth Debicki), joka vaikuttaa kiehtovalta.

Vanessan ja tämän maalarikumppanin Duncan Grantin (Adam Gillen) ateljeessa käydään kuitenkin ensin keskustelu, joka avaa kahdessa lauseessa katsojalle, millaiseen ihmissuhdemaisemaan elokuva sijoittuu: Vanessa ja Duncan ovat jonkinlaisessa avoliitossa, kun taas Vanessan ja taidekriitikko Clive Bellin (Gethin Anthony) avioliitossa on tungosta. Kuitenkin nämä kolme juhlivat iloisesti keskenään.

Vita & Virginia kertoo paitsi kahden kirjailijan rakkaudesta – joka tuotti Woolfin tunnetun romaaniin Orlando (1928) – myös heidän läheistensä rakkaus- ja ystävyyssuhteista, joita eivät olettamukset heteroseksuaalisuudesta ja monogaamisesta avioliitosta juurikaan rajoittaneet. Esimerkiksi aviomiesten Leonard Woolfin (Peter Ferdinando) ja Harold Nicolsonin (Rupert Penry-Jones) salliva suhtautuminen vaimojensa suhteisiin tulee selväksi.

Vaikka Vita & Virginia on saanut kriittisiä arvioita, sitä voi katsoa kiinnostavana kavalkadina Bloomsburyn ryhmästä ja englantilaisten kulttuuripiirien elämästä sata vuotta sitten. Elokuvan perhe- ja suhdekudelmat ovat hyvin kaukana 1900-luvun alun porvarillisesta perheideaalista. Lisäksi katsoja saattaa tunnistaa ihmissuhteista yllättäviä yhtäläisyyksiä 2000-luvun perheisiin ja läheissuhteisiin.

Virginia Stephen (myöh. Woolf) ja Leonard Woolf vuonna 1912.

 

Bloomsburyn ryhmä rikkoi viktoriaanisia sääntöjä

Niin sanottu Bloomsburyn ryhmä muodostui 1900-luvun alussa lontoolaisten sisarusten Vanessa ja Virginia Stephenin sekä heidän veljensä opiskelukaverien ympärille. Ystäväpiiriin kuului kuvataiteilijoita, kirjailijoita ja toimittajia. Sisarusten keskiluokkaiset vanhemmat olivat kuolleet, mikä mahdollisti siskosten tietoisen irtautumisen naisia koskevista sopivaisuussäännöistä ja tiukasti säädellystä viktoriaanisesta elämäntavasta iltapäivävierailuineen ja tanssiaisineen (1).

Bloomsburylaisten ajatukset muovautuivat loputtomissa keskusteluissa, joissa Cambridgessa omaksutut vapaamieliset vaikutteet levisivät. Ystäväpiirin elämänasennetta väritti pyrkimys elää eettisesti oikein, rehellisesti ja totuudellisesti filosofi G.E. Mooren vaikutusvaltaisen kirjan Principia Ethican (1903) viitoittamalla tiellä. Rakkaudesta ja ystävyydestä tuli heille itseisarvoja, joita säätelevät porvarilliset käytöskoodit tuli hylätä. (1)

Ystävykset myös toteuttivat käytännössä vapaan rakkauden ja avoimen avioliiton ihanteitaan. Ryhmän jäsenten läheissuhteissa kumppanuus, romanttinen rakkaus ja seksi eivät välttämättä kulkeneet käsi kädessä, ja erilaiset kolmiosuhteet olivat yleisiä. Suurin osa ryhmän miehistä ja monet naisista olivatkin suhteissa sekä miesten että naisten kanssa.  Myös seksistä käytävä keskustelu oli hämmästyttävän avointa ottaen huomioon ystäväpiirin keskiluokkaiset taustat ja yleisen yhteiskunnallisen ilmapiirin. (2)

Lady Ottoline Morell, Maria Huxley, Lytton Strachey, Duncan Grant ja Vanessa Bell vuonna 1915.

 

Bloomsbury oli jälkimodernin elämäntavan etujoukoissa

Bloomsburylaisia on usein pidetty yhtenä esimerkkinä porvarillista elämää vastaan kapinoivasta boheemiudesta, joka sai alkunsa 1800-luvun romanttisesta taiteilijamyytistä (2). Boheemeissa tiivistyy ideaalityypinomaisesti modernin elämän piirre, perheen ja palkkatyön sidoksista vapaaksi pyrkivä elämäntapa, jossa itsensä toteuttaminen on olennaista (3). Bloomsburyn ryhmäläisten elämänasenteessa keskeistä oli 1800-lukulaisen velvollisuuseetoksen sijasta elämän nautinnollisuus, joka on hyvin tunnistettavaa myös nykyihmiselle.

Mutta miksi bloomsburylaiset ovat viime vuosina olleet uuden kiinnostuksen kohteena? Muutaman vuoden aikana heistä on tehty ainakin minisarja, baletti, romaani, elämäkerta ja artikkelikokoelma. Onko niin, että heidän elämäntavassaan tiivistyi jotain, joka vetoaa seksiin ja ihmissuhteisiin yhä vapaamielisemmin asennoituvassa ilmapiirissä eläviin nykyihmisiin?

Olen toisaalla argumentoinut, että seksuaalista monogamiaa eli yhden kumppanin parisuhdemallia koskevat normit ovat jälleen löystymässä heterosuhteissa. Kun avoimet suhteet ja polyamoria ovat vähitellen nousseet julkisuuteen ja siten tulleet mahdollisiksi suhdevaihtoehdoiksi yhä useimmille ihmisille, näistä suhdemalleista kiinnostuneet etsivät samaistumiskohteita historiasta ja populaarikulttuurista.

Bloomsburylaisten kolmiosuhteet ja heidän kirjoituksistaan välittyvä suhtautuminen seksiin, romanttiseen rakkauteen ja ystävyyteen ovat hämmästyttävän samankaltaisia kuin elämäntyyli, joka rakentuu parhaillaan eettisestä monisuhteisuudesta internetissä ja sosiaalisessa mediassa käytävissä keskusteluissa. Keskeistä molemmissa on jonkinlainen rakkauden ja ystävyyden vapaa virtaaminen ja ajatus rakastetun “omistamisen” mahdottomuudesta: On mahdollista rakastaa romanttisesti useampaa kuin yhtä ihmistä. Eri tavoin intiimit suhteet saavat luontevasti muotoutua omanlaisikseen eikä niiden tarvitse seurata valmiita ihmissuhdekaavoja.

Lisäksi ilmeinen yhtymäkohta nykyaikaan on Bloomsburyn ryhmän asenne erityisesti muihin kuin heterosuhteisiin. Ystäväpiirissä miesten väliset romanttiset ja seksisuhteet olivat pikemminkin sääntö kuin poikkeus, eikä niitä pidetty millään tavalla paheksuttavina. Sata vuotta sitten olisi ollut mahdotonta elää julkisuudessa avoimesti homona. Miesten väliset suhteet olivat laittomia eikä omaa identiteettiä kiinnitetty julkisesti siihen, kenen kanssa harrasti seksiä. Homoidentiteetin puuttuminen mahdollisti bloomsburylaisille biseksuaalisen kokeilun ja laajan kirjon seksuaalisia suhteita isossa tuttavapiirissä (4).

Dora Carrington, Ralph Partridge, Lytton Strachey, Oliver Strachey ja Frances Marshall (myöh. Partridge) vuonna 1923.

 

Ihanteena vapaa elämä, jossa ystävät muodostavat läheisimpien piirin

Kenties nykyihmisiä kiehtoo myös bloomsburylaisten tiukoista aikatauluista vapaa arki ja elämä kietoutuneena perherajat ylittäviin vuosikymmenten pituisiin ystävyyssuhteisiin. Työn ja lapsiperhe-elämän puristuksissa elävä keskiluokka, joka hädin tuskin saa sovittua lounastapaamisia ystävien kanssa, voi vain haaveilla moisesta vapaudesta. Bloomsburylaisten arvomaailmassa tärkeimmäksi arvoksi nousi ystävyys, jonka jatkuvuus oli olennaista ryhmän sisällä vaihtuvien romanttisten ja seksuaalisten kiinnostusten kohteiden rinnalla.

Nykyhetken termein voidaankin sanoa, että bloomsburylaisten elämät olivat kaikessa boheemiudessaan hyvin queer: ne pakenivat tiukkoja kaksinapaisia määrittelyjä kuten hetero/homo, ystävä/rakastettu, perhe/ystävät tai romanttisten suhteiden rajaamista kahden ihmisen välille.

1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä Lontoossa alkunsa saanut ystäväpiiri onnistui elämään koko aikuiselämänsä epäkonventionaalisissa ihmissuhteissa. Heidän kohdallaan boheemius ei tarkoittanut suistumista alkoholismiin tai muihin hillittömyyksiin, vaan brittiläisen pidättyväistä arkielämää taiteentekoon ja ystävien kanssa käytyihin keskusteluihin keskittyen.

Etäisyyden ja elämänkaarten päästä tarkasteltuna näyttää siltä, että he todellakin onnistuivat elämään todeksi G.E. Mooren rakkauden ja erityisesti ystävyyden ihanteet.

 

Vita & Virginia Helsingin Vinokinossa sunnuntaina 24.11.2019.

 

Lähteet

(1) Licence, Amy (2015) Living in Squares, Loving in Triangles. The Lives and Loves of Virginia Woolf and the Bloomsbury Group. Gloucestershire: Amberley Publishing.

(2) Nicholson, Virginia (2002) Among the Bohemians. Experiments in Living 1900–1939. Lontoo: Viking Penguin Books.

(3) Jallinoja, Riitta (1991) Moderni elämä. Ajankuva ja käytäntö. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

(4) Marler, Regina (2016) “The Bloomsbury Love Triangle.” Teoksessa Helt, Brenda & Detloff, Madelyn Queer Bloomsbury. Edinburgh: Edinburgh University Press. 135–151.

 

Lue aiheesta lisää

Vieraissa vuoteissa

Transparent-sarja avaa ikkunan perheiden tulevaisuuteen

Johdatus ystävyyden ajattelemiseen

Perhe vai ystävät – vai molemmat?

 

Kuvat: Thunderbird Releasing, Wikimedia Commons.

Vieraissa vuoteissa

Posted on by Kitti Suoranta
Lukuaika: 4 min.

Viime vuosina heteroparisuhteiden seksuaalista monogamiaa koskevat normit ovat alkaneet löystyä. Ilmiö näkyy kulttuurituotteissa, lehtien palstoilla ja tutkimuksessa. Mutta onko parisuhteen ensisijaisuus läheissuhteena murtumassa?

On yö. Joy (Toni Collette) astuu sisään keskiluokkaisen englantilaisperheen eteiseen ja riisuu takkinsa. Hän menee kylpyhuoneeseen. Siellä, hämärässä, istuu Joyn aviomies Alan (Steven Mackintosh) mietteissään.

Joy: Ai hei. No miten meni?
Alan: Ihan hyvin. Miten sinulla?
Joy: Hyvin kai. Oli kivaa. Hän söi pihvin, minä lohta ja parsakaalia.
Alan: Pitäisikö, ehkä pitäisi keskittyä.. siihen seksiasiaan?
Joy: Ehkä. No… Menimme hänen kotiinsa. Otettiin vaatteet pois. Hitaasti, vaate kerrallaan, toisen katsoessa. Sitten hän alkoi suudella minua, tähän kaulalle. Sitten tähän alemmas. Sitten mentiin sängylle…

Alan nousee ylös ja suutelee Joyta kiihkeästi.

Tämä on kohtaus Netflixin ja BBC:n uudesta sarjasta Wanderlust. Joy ja Alan ovat viisikymppinen aviopari, jonka pitkää ja onnellista liittoa varjostaa vain se, että heidän seksielämänsä on kovin kuivettunutta. Wanderlust tutkii laadukkaan brittidraaman keinoin, mitä tapahtuu, kun pitkään naimisissa ollut pariskunta päättää yhteistuumin kokeilla seksisuhteita muiden ihmisten kanssa.

Kuva: Netflix

Vielä 2000-luvun alussa esimerkiksi Lukas Moodyssonin elokuva Kimpassa naureskeli 1970-luvun kommuunielämän vapaalle seksille. Nyt avoimet suhteet ovat siirtyneet valtavirtaviihteen ja laatulehtien aiheiksi, mistä Wanderlust on vain yksi esimerkki.

Netflixin erehdyttävästi Greyn anatomialta näyttävä sarja You Me Her kuvaa keskiluokkaisen pariskunnan kolmiosuhdetta opiskelijatytön kanssa. New York Times julkaisi viime vuonna pitkän reportaasin otsikolla “Onko avoin avioliitto onnellisempi avioliitto?” Jutussa haastatellut ihmiset ovat keski-ikäisiä koulutettuja perheenäitejä ja -isiä eivätkä nuoria queer-aktivisteja. Suomalaisissakin naistenlehdissä annetaan käytännön neuvoja parisuhteen avaamiseksi.

Myös (lähinnä amerikkalaiset) parisuhdeterapeutit ovat haistaneet markkinaraon: avoimia suhteita käsitellään esimerkiksi kirjoissa The New Monogamy, Designer Relationships ja viimeisimpänä The State of Affairs. Pikainen tietokantahaku tuottaa parisuhdeterapeuttien julkaisuissa artikkeleita (esim. Van Tol, 2017), joissa terapeutteja neuvotaan työskentelytavoissa monisuhteisten asiakkaiden kanssa.

 

Yhden kumppanin parisuhdemalli murroksessa

Parisuhdeterapeuttien tuntuma ei ole vailla perusteita. Näyttää siltä, että yhden kumppanin parisuhdemallia eli seksuaalista monogamiaa koskevat normit ovat jälleen löystymässä heterosuhteissa.

Varsinkin homomiehillä neuvoteltu parisuhteen ulkopuolinen seksi on ollut kautta aikain varsin hyväksyttyä, mutta heteroilla asenteet tiukentuivat huomattavasti siirryttäessä 1970-luvulta 1990-luvun lopulle.

Viime vuosina tilanne on jälleen muuttunut. Valtaosa tuoreen kanadalaistutkimuksen osallistujista hyväksyi monogaamisesta mallista poikkeavat avioliitot, vaikkeivät itse olisi halunneet ryhtyä sellaiseen. Normien vapautuminen näkyy kuitenkin myös käytännössä: viidesosa amerikkalaisista sinkuista on vähintäänkin kokeillut eettistä monisuhteisuutta.

Suomessakin asenteet, jotka liittyvät neuvoteltuun parisuhteen ulkopuoliseen seksiin, ovat viime vuosina löystyneet. Vuonna 2015 noin kaksi kolmasosaa suomalaisista ei pitänyt vapaata seksiä perverssinä tai sairaana. Erityisesti naisten suhtautuminen vapaaseen seksiin, ryhmäseksiin ja parinvaihtoon on muuttunut huomattavasti sallivammaksi kymmenessä vuodessa.

 

Seksuaalisuus vapautuu, mutta parisuhde säilyy?

Samaan aikaan suomalaisten asenteet uskottomuutta kohtaan ovat kuitenkin tiukemmat kuin koskaan aiemmin. Tämän voi tulkita niin, että parisuhde nähdään ihmisten välisenä sopimuksena, jonka rikkominen koetaan vääräksi. Kenties ajatellaan, että suhteen seksuaalinen sisältö voi kuitenkin olla muuta kuin kahdenkeskistä, kunhan asiasta on yhteisesti sovittu.

Kuva: Netflix

Sosiologi Lynn Jamieson kysyi jo vuonna 2004, lakkaako monogamia olemasta luottamuksen symboli, ja korvaako yhteisesti neuvoteltu monisuhteisuus salaiset sivusuhteet. Jamieson viittaa Anthony Giddensiin, jonka mukaan jälkimoderneille ihmisille parisuhteessa olennaisinta on haavoittuvan sisimmän paljastaminen ja luottamuksen lujittaminen keskinäisen kommunikaation keinoin, ei niinkään seksuaalinen uskollisuus.

Tälle Giddensin ja Jamiesonin tunnistamalle kehitykselle johdonmukainen jatko on avointen suhteiden yleistyminen – ja niiden myötä loputtomat suhteista käytävät keskustelut.

 

Avoin suhde: parisuhteen lujittamista vai välietappi polyamoriaan?

Avoimissa suhteissa hyväksytyistä parisuhteen ulkopuolisista seksiseikkailuista on kuitenkin vielä pitkä matka polyamoriaan eli siihen, että ihmisillä on monia rakkaussuhteita samanaikaisesti.

Myöskään Wanderlustin Joy ja Alan eivät kykene sisällyttämään avioliittoonsa toisiin ihmisiin kohdistuvaa romanttista rakkautta. He toimivat yhä kahdenvälisen parisuhteen kehyksessä. Kun Alan rakastuu työkaveriinsa, looginen seuraus on, että he muuttavat erilleen ja Alan ryhtyy uuteen parisuhteeseen.

Joyn ja Alanin suhde heijastelee siis edelleen vahvasti elävää kulttuurista käsitystä kahden ihmisen välisen parisuhteen ensisijaisuudesta. Ei näytä siltä, että avoimet suhteet uhkaisivat parisuhdetta keskeisenä läheissuhteena, päinvastoin. Avoimenkin suhteen perusyksikkö on toisiinsa sitoutunut pariskunta, jolle seksi muiden kanssa on vain väline oman suhteen lujittamisessa.

Kuva: Netflix

Bloggaaja Suhteellisen avointa kiteyttää asian näin: “[A]voin suhde ei itseasiassa ole se suurin ja tärkein muutos suhteessamme. Tärkeintä on, että nyt puhumme suhteestamme toisillemme. […] Meille avoin suhde ei ole vain lupa käydä vieraissa vuoteissa, vaan eritoten meidän välistä avoimuutta. Ja avoimen suhteemme tärkein suhde on meidän suhteemme.”

Suhteen rajojen venyttäminen seksuaalisesti ei siten uhkaa parisuhdetta arvona, vaan paradoksaalisesti mahdollistaa sitoutumisen puolisoon. Toisin kuin seksuaalisesti monogaamisessa parisuhteessa, avoimessa suhteessa seksi muiden kanssa ei ole askel eroon. Joy ja Alankin päätyvät takaisin yhteen, tosin katsoja ei tiedä jatkuuko suhde avoimena.

 

Avoin suhde pakottaa eettiseen pohdintaan

Wanderlustissa sivutaan monimutkaisia tilanteita, joihin avoimeen suhteeseen ryhtyvä pariskunta saattaa joutua. Myös monisuhteisuutta käsittelevissä some-keskusteluissa näitä eettisiä ja käytännön ongelmia ruoditaan loputtomasti.

Miten pitää sivusuhde vain seksisuhteena? Entä jos tunteet astuvat kuvaan? Pitäisikö laatia sääntöjä? Miten elää mustasukkaisuuden kanssa? Mikä on kolmannen ihmisen asema, jos lähtökohtana on pariskunnan ensisijainen suhde? Kuka ylipäätään haluaa seurustella ihmisen kanssa, jonka aviopuoliso voi sanella, mitä saa kulloinkin tehdä tai milloin tavata?

Jos yhä useampi pariskunta ryhtyy avoimeen suhteeseen mutta löytääkin itsensä polyamorian porteilta, eettisen monisuhteisuuden klassikkoteoksen More Than Two tuoreelle suomennokselle lienee tilausta.

 

Wanderlust on katsottavissa Netflixistä. Katso sarjan traileri tästä.

 

Lue aiheesta lisää

Orgiat ruton jälkeen?

Bloomsburyn ryhmän ihanteina olivat vapaa rakkaus ja elinikäinen ystävyys

Transparent-sarja avaa ikkunan perheiden tulevaisuuteen

Äitiys on samaan aikaan henkilökohtaista ja universaalia

Posted on by Aino Luotonen
Lukuaika: 3 min.

Kansallisteatterin Homoäiti-näytelmässä pienten lasten hoivan intensiivisyys ja äitiyden ruumiillisuus tulevat tunnistettavasti iholle. Mutta pirstaloituuko äitiyden kollektiivinen kokemus, kun äidiksi tullaan yhä myöhemmin ja erilaisia reittejä?

Tuolta tuntuu, kun ovi käy ja puoliso lähtee töihin: edessä on kymmenen tuntia lasten kanssa. Lähijunassa on selvittävä taaperon ja itkevän vauvan kanssa onnekkaammilta, tyynemmiltä ja virkeämmiltä vaikuttavien vertaisten joukossa. Lasten hoivaaminen on tauotonta ja vessassakin äidin täytyy käydä vauva rintarepussa.

Heini Junkkaalan kirjoittama ja ohjaama näytelmä Homoäiti sai kantaesityksensä Kansallisteatterissa marraskuussa 2018. Se perustuu Junkkaalan omakohtaisiin kokemuksiin ajasta, jolloin toinen lapsi syntyy ja äidin oma aika ja tila puristuvat olemattomiin.

Näytelmä on intensiivinen monologi, jossa näyttelijä Katja Küttner esittää äitiä, lasta, puolisoa, kätilöä ja lukuisia muita kanssaihmisiä tavalla, josta tunnistaa vaativan vauva-arjen ja muiden tarpeisiin vastaamisen herättämät tunteet. Tarkkanäköinen vauvaperheen arjen banaalienkin hetkien kuvaus naurattaa, kauhistuttaa ja ärsyttää. Oivalluksia seuraavat liikutuksen hetket ja näytelmä pitää katsojan tiiviisti otteessaan.

Kuva: Mitro Härkönen / Kansallisteatteri. (Kuvassa Katja Küttner.)

 

Äidiksi tulemisen monet polut

2000-luvulla äidiksi tullaan yhä moninaisempia reittejä pitkin. Homoäiti tekee näkyväksi yhden tällaisen polun, naisparin perheellistymisen prosessin, mikä on arvokasta. Myös uusperheellistyminen, adoptiovanhemmuus ja hedelmöityshoidot muuttavat vanhemmaksi tulemisen tapoja.

Tilastokeskuksen tuoreen väestöennusteen mukaan syntyvyys on laskenut vuoden 2010 jälkeen viidenneksen. Valtaosa suomalaisista haluaa edelleen lapsia, mutta vanhemmaksi tulo siirtyy monilla yhä myöhemmälle iälle, usein tietoisten valintojen vuoksi. Joillakin lapsen saamista venyttää ei-toivottu lapsettomuus. Äidiksi tullaan keskimäärin 29,2-vuotiaana, ja ensisynnyttäjistä jo 14 prosenttia on yli 35-vuotiaita. Lapsiluku jääkin monella toivottua pienemmäksi.

Vaikka äidiksi tuleminen siis eriytyy, onnistuu Homoäiti kertomaan jotain siitä, mikä äitiydessä ja hoivassa säilyy ennallaan.

 

Äitiyden kokemus kytkeytyy sukupuolittuneeseen työnjakoon

Homoäiti heijastelee äitiyden jaettua kokemusta monesta kulmasta. Näytelmässä perhevapaatilastot muuttuvat arkisten elämänpiirien eriytymiseksi. Puoliso on töissä ja pääsääntöisesti poissa äidin ja lasten arjesta, oli hän sitten mies tai nainen. Ensisijaisen hoivaajan rooli lankeaa toiselle vanhemmalle. Puoliso tulee näytelmässä näkyväksi lähinnä silloin, kun äiti purkaa häneen turhautumistaan arkeen, lapsen uhmaan ja vauvan heräilyn katkomaan yöuneen.

Tilastot kertovat, että heteropareilla lasten ensimmäisten elinvuosien ajan hoitovastuu on Suomessa kasaantunut äideille. Vaikka isillä on jo pitkään ollut oikeus pitkiin perhevapaisiin, puhutaan isien pitämien perhevapaiden kohdalla yleensä viikoista, äitien kohdalla lähes parista vuodesta. Jos lapsia syntyy perheeseen useampi, voi äitien poissaolo työelämästä kestää useita vuosia.

Kuva: Mitro Härkönen / Kansallisteatteri. Kuvitus Anne Brede. (Kuvassa Katja Küttner.)

Tämä palkkatyön ja hoivan jakautuminen stereotyyppisesti puolisoille uusiutuu kiinnostavasti myös naisparin kokemuksiin perustuvassa näytelmässä. Erillisyys puolison elämänpiiristä sekä lasten jatkuva läsnäolo ja toisten aikuisten poissaolo heijastavat äitiyden kollektiivisia kokemuksia ja ovat siksi hyvin tunnistettavia katsojalle.

 

Äitiys yhteiskunnallisena ilmiönä ja henkilökohtaisena kokemuksena

Näytelmä uusintaa käsityksiä raskaasta lapsiperhearjesta, vaativasta vanhemmuudesta ja oman tilan ja ajan katoamisesta. Raskaiden aiheiden rinnalle se kuitenkin tuo myös laajemman perspektiivin.

Näytelmässä ovat läsnä sekä syntymä että kuolema. Päähenkilö menettää läheisen ihmisen, ja menetyksen valossa pikkulapsiaika näyttäytyy lyhyenä, joskin intensiivisenä vaiheena elämänkulussa.  

Kuten iäkkäämpi kanssamatkustaja toteaa junassa äidille, jonka lapsi huutaa: tulet kaipaamaan tätä aikaa. Onnea ja seesteisyyttä ei voi erottaa ikävistä, hankaluutta tai häpeääkin sisältävistä hetkistä. Ne kaikki sulautuvat yhdeksi, ja niistä muodostuu äitiyden kokemus elämänvaiheessa, jossa lapset ovat pieniä.

Väestöennusteen ja lasten saamiseen liittyvien haasteiden valossa voisi arvella, että kollektiiviset kokemukset äitiydestä ovat pirstaloitumassa. Näytelmä ei esitä äidiksi tuloa tai äitiyttä yhteiskunnallisena ilmiönä vaan vahvasti henkilökohtaisena, ruumiillisena kokemuksena. Hieman yllättäen se onnistuu juuri siksi tavoittamaan äitiydestä jotakin universaalia.

Näytelmän lavasteet ovat äärimmäisen pelkistetyt, minkä voi tulkita analogiaksi äitiyden kokemusmaailmaan: äitiys ja pikkulasten hoiva ovat samankaltaisia kokemuksia riippumatta siitä, millaiset asiat niitä ympäröivät. Tästä näkökulmasta äitiyden kollektiivinen kokemus ei ole katoamassa mihinkään.

Transparent-sarja avaa ikkunan perheiden tulevaisuuteen

Posted on by Kitti Suoranta
Lukuaika: 4 min.

Palkittu amerikkalainen Transparent on hienointa ja koskettavinta televisiota pitkään aikaan. Sarja kuvaa mestarillisesti perheiden ja identiteettien monimuotoistumista yhä vapaamman seksuaalimoraalin maailmassa.

Sarah: ”Siis aiotko nyt ruveta pukeutumaan kuin nainen, ihan koko ajan?”
Mort/Maura: ”Ei kulta. Olen koko elämäni pukeutunut mieheksi. Tämä on se, mitä olen oikeasti.”

Transparent-sarjan alussa seitsemääkymppiä lähestyvä emeritusprofessori Mort Pfefferman joutuu vahingossa tyttärensä Sarahin kiihkeän suudelman todistajaksi. Sarah on naimisissa oleva keski-ikäinen perheenäiti ja suudelman toinen osapuoli hänen entinen tyttöystävänsä. Mutta Mort itse on tyttärelleen selityksen velkaa, sillä hänellä on naisen vaatteet päällään. Mort kertoo olevansa transnainen, uudelta nimeltään Maura (1).

Transparent seuraa Mauran transprosessia ja sen käynnistämiä mullistuksia Mauran ex-vaimon sekä aikuisten lasten identiteeteissä ja keskinäisissä suhteissa. Sarja kuvaa tarkkanäköisesti seksuaali- ja yksityiselämän murroksia, joista akateeminen tutkimus on yrittänyt saada selkoa koko 2000-luvun.

Transparentin on toteuttanut palkittu käsikirjoittaja ja tuottaja Jill Soloway tiimeineen. Soloway kuuli oman isänsä transsukupuolisuudesta muutama vuosi sitten puhelinkeskustelussa ja tajusi saman tien, että aiheesta tulisi loistava tv-sarja

Soloway halusi tarinaansa toimijoiksi ihmisiä, jotka on televisiossa usein esitetty lähinnä toiseuden ja poikkeavuuden edustajina. Transparent astuu keskelle sukupuolen, seksuaalisuuden ja perhesuhteiden monimuotoisuutta, jota on suomalaisessa yhteiskunnassa ja mediassa vasta alettu käsitellä.

 

Irti kaksinapaisesta sukupuolesta ja seksuaalisuudesta

Transparent on osuva esitys maailmastamme, jossa perheen ja sukulaisuuden määritelmät sekä tosiasialliset perhesiteet ovat joustavampia kuin vielä vähän aikaa sitten voitiin kuvitella. Mitä perhe- ja läheissuhteille tapahtuu, kun perheenjäsenten identiteetit irtoavat totutuista kahtiajaoista, kuten nainen-mies tai hetero-homo? Millaisiksi perhe ja lähisuku muodostuvat, jos perheenjäsenet eivät mahdukaan näiden pysyviksi oletettujen sukupuoli- ja seksuaalikategorioiden sisään?

Sukupuolen ja seksuaalisuuden kerroksellisuus ja ajallinen muutos tulevat esiin henkilöhahmojen tarinoiden kautta. Esimerkiksi Mauran monimutkaisessa ja ristiriitaisessa henkilöhahmossa transsukupuolisuus on vain yksi piirre. Sarah taas kulkee mieheensä Leniin kyllästyneen kotiäidin roolista lesbosuhteeseen, siitä maksullisen dominan alistettavaksi ja lopulta takaisin parisuhteeseen ex-miehensä kanssa. Sarah ei ole hetero tai lesbo eikä ehkä edes bi, vaan ylipäänsä seksuaalinen ja jatkuvassa etsinnän tilassa.

Mauran toinen tytär Ali on puolestaan sarjan alussa pilveä polttava haahuilija, joka harrastaa irtosuhteita miesten kanssa. Alin identiteettimatka kulkee käsi kädessä poliittisen ja yhteiskunnallisen heräämisen kanssa. Hän opiskelee sukupuolentutkimusta ja tajuaa olevansa lesbo. Myöhemmin matkalla Israelissa Ali tutustuu palestiinalaisiin aktivisteihin ja ymmärtää olevansa sittenkin muunsukupuolinen.

 

Perheen rajat liikkuvat mutta rakkaus säilyy

Sarjassa vietetyt Sarahin isot, romanttiset lesbohäät juutalaisrituaaleineen voi nähdä kuvauksena ydinperheen rajojen laventumisesta. Länsimaisessa kulttuurissa samaa sukupuolta olevien vanhempien perheitä ei enää pidetä epätavallisina, vaan ydinperhe käsitteenä on avautunut ottamaan ne sisäänsä. Suomessakin uuden äitiyslain myötä naisparit lapsineen ovat lain edessä samalla viivalla heteroparien kanssa. Aiemmin naisparin toisen puolison piti adoptoida lapsi, jonka hänen puolisonsa oli synnyttänyt, mutta pian juridiseksi vanhemmaksi rekisteröinti hoituu neuvolassa.

Maura puhuu läheisimmistä ystävistään valittuna perheenään. Termi tuli yleiseen tietoisuuteen 1990-luvun alussa antropologi Kath Westonin homojen ja lesbojen sukulaisuutta käsittelevän tutkimuksen myötä (2). Tuolloin kaapista ulos tuleminen tarkoitti usein siteiden katkeamista lapsuuden perheeseen ja sukulaisiin. Koska perhesuhteiden jatkuvuuteen ei voinut luottaa, pysyvistä ystävyyssuhteista tuli sitäkin tärkeämpiä. Westonin haastattelemille ihmisille perheenjäsenyyden kriteerit olivat ystävyyssuhteiden pitkä kesto ja keskinäinen rakkaus.

Transparent sijoittuu hetkeen, jossa tärkeimpien suhteiden nimeäminen valituksi perheeksi on ainakin Amerikassa leviämässä valtavirtaan. Chicagossa ja Los Angelesissa voi nykyään käyttää palkallisia sairaslomapäiviä siihen, että hoitaa itselleen läheistä ihmistä, ei vain perhelainsäädännön tunnistamaa perheenjäsentä. Valitut perheet eivät enää kuvaa vain lesbojen ja homojen läheisimpien piirejä, vaan ylipäänsä ihmisten yksilöllisiä läheissuhteiden muodostelmia.

Vaikka moni voi kokea sarjan henkilöhahmojen väliset suhteet itselleen vieraina, kuvaus perheestä ja lähisuvusta huolenpidon ja rakkauden tyyssijana on varmasti kaikille tunnistettavaa kulttuurista kuvastoa. Mauran läheisimpien piiri on hyväksyvä ja sisäänsä sulkeva perheyhteisö. Juhlapyhinä ja perhejuhliin kokoonnutaan yhteen, ja paikalla ovat Mauran omat ja lasten eksät ja nyksät, uudelleen löytyneet sukulaiset ja tärkeimmät ystävät.

 

Marginaalista nousee uusi perhe?

Uusimmissa jaksoissa Transparent astuu perheiden ja seksisuhteiden kuvauksessaan vielä vähemmän kartoitetulle maaperälle. Eronneet ja takaisin yhteen päätyneet Sarah ja Len ryhtyvät yhdessä suhteeseen nuoremman naisen kanssa. Katsojalle vihjataan, että Sarahin ja Lenin tyttöystävä saattaa tulla raskaaksi. Ovi jätetään auki yksiavioisesta parisuhteesta irronneen vanhemmuuden käsittelylle.

Sarahin tarinan myötä Transparent hyppää kulttuuriselle aallolle, jossa kahden henkilön väliselle romanttiselle rakkaudelle perustuva parisuhde alkaa purkautua itsestään selvänä intiimielämän järjestämisen mallina. Vastuullinen monisuhteisuus eli samanaikaiset seurustelusuhteet useamman henkilön kanssa ovat Suomessakin tulleet tutummiksi. Suomalaista tutkimusta aiheesta ei ole, mutta viidesosa amerikkalaisista sinkuista on harjoittanut vastuullista monisuhteisuutta.

Kenties perhe-elämän uudet suunnat nousevat esiin ydinperheideaalin katvealueilta, monisuhteisuudesta, polyamorisista perheistä tai kumppanuusvanhemmuudesta, joka ei pohjaa vanhempien parisuhteelle. Jo tällä hetkellä Kaliforniassa on mahdollista rekisteröidä lapselle useampi kuin kaksi vanhempaa. Suomessakin tv-kanava etsii osallistujia ohjelmaan, jossa saatetaan yhteen kumppanuusvanhemmuudesta kiinnostuneita ihmisiä.

Transparent levittää eteemme maailman, jossa sukupuolten kirjo, seksuaalisuuden eri muodot sekä perhesuhteiden moninaisuus on tavanomaista elettyä elämää, niin arjessa kuin juhlassa. Soloway on kertonut halunneensa tehdä sarjan rakkaudenosoitukseksi omalle vanhemmalleen. Tässä hän on todellakin onnistunut. Kaikesta inhimillisestä itsekeskeisyydestään huolimatta Transparentin henkilöhahmot rakastavat ja kannattelevat perhettään ja toisiaan ehdoitta.

 

Kirjoittaja: Kitti Suoranta
Kuvat: Sony Pictures Television

Transparent on katsottavissa Amazon Primessä ja Viaplayssa. Katso Transparentin traileri tästä.

Lähteet

(1) Transparentissa Mauran roolia näytellyt Jeffrey Tambor on sittemmin hyllytetty sarjasta seksuaaliseen häirintään liittyvien syytösten vuoksi.

(2) Weston, Kath (1991) Families We Choose. Lesbians, Gays, Kinship. New York: Columbia University Press.

Oikeat häät – ensitreffeillä?

Posted on by Aino Luotonen
Lukuaika: 4 min.

Kun puolisot kohtaavat toisensa ensimmäistä kertaa omissa häissään, ravistelee se käsitystämme rakkaustarinan vaiheista. Mutta miksi Ensitreffit alttarilla -ohjelmassa ylipäätään vietetään häitä?

Sulhanen odottaa morsianta vihkijän edessä, häävieraiden katsellessa. Esiin astuu valkoiseen pukuun pukeutunut morsian hääkimppu kädessään, ja morsiamen ja sulhasen katseet kohtaavat. Katseissa kuvastuu tunteiden kirjo: jännitystä, liikutusta, hämmennystä, odotusta.

Tähän saakka tilanne on monelle tuttu lukuisista elokuvista, tv-sarjoista tai  läheisten häistä. Mutta sitten tapahtuu jotakin tavallisuudesta poikkeavaa: morsian ja sulhanen tervehtivät toisiaan, kättelevät ja esittäytyvät.

Tällainen tilanne näytetään tv-katsojille Ensitreffit alttarilla -ohjelman toisessa jaksossa, jossa kuusi osallistujaa menee naimisiin heille entuudestaan tuntemattoman puolison kanssa. Häiden jälkeen pariskunta viettää hääyön, tekee häämatkan ja aloittaa yhteiselämän. Noin viiden viikon jälkeen he kertovat, aikovatko jatkaa liittoaan vai erota.

 

Ensitreffit alttarilla perustuu kiehtovaan ristiriitaan

Ohjelman nimi Ensitreffit alttarilla liittää toisiinsa kaksi asiaa, jotka ovat keskenään ristiriidassa. Ensitreffit ovat jotain, mistä pariskunnan yhteinen tarina voi alkaa. Sana ei vielä herätä ajatuksia jatkuvuudesta, rakastumisesta tai välttämättä edes seuraavista treffeistä. Alttari vie ajatukset  kuitenkin välittömästi häihin, ei esimerkiksi ehtoollisiin tai ristiäisiin.

Tämä ristiriita aiheuttaa paheksuntaa ja kiehtoo tv-katsojia ravistellessaan käsitystä siitä, millä tavalla romanttisen rakkaussuhteen vaiheet seuraavat toisiaan, limittyvät tai mahdollisesti puuttuvat. Ristiriidasta huolimatta osallistujat – ja tv-katsojat – haluavat uskoa romanttisen rakkauden ihmeeseen.

Toisilleen sopivien puolisoiden valinnasta vastaa asiantuntijatiimi, johon on eri tuotantokausina kuulunut esimerkiksi psykologi, seksuaaliterapeutti, pappi ja folkloristi. Formaatin perusajatus on, että ohjelmaan valituilla on halua pitkäjänteiseen parisuhteen rakentamiseen asiantuntijoiden avulla.

Samaan aikaan ohjelmassa kuitenkin korostetaan häitä romanttisen rakkauden juhlana, odotetaan nopeaa ihastumista ja arvioidaan puolisoiden keskinäistä vetovoimaa. Tämä on ristiriidassa sen kanssa, että ohjelmassa osallistujien tehtävänä on nimenomaan rakentaa kestävää parisuhdetta.

Herää kysymys, miksi asiantuntijaraadin järjestämää avioliittoa juhlitaan näyttävillä häillä. Miksi haluamme nähdä häät, joissa toisilleen tuntemattomat ihmiset menevät naimisiin?

 

Oikeissa häissä toistuvat tutut asiat

Häiden kulttuurinen kuvasto on jaettua ja vakiintunutta. Häissä toistuvat elementit, kuten tavarat ja tapahtumat, toimivat oikeiden häiden tunnusmerkkeinä.

Edellä kuvailtu morsiamen ja sulhasen kohtaaminen alttarilla on yksi keskeinen oikeiden häiden tunnusmerkki. Ensitreffit alttarilla -pariskuntien häät noudattavat muiltakin osin kulttuurisesti jaettuja käsityksiä.

Häitä vietetään tilassa, jossa tunnelmaa luovat rouheat tiiliseinät, kukka-asetelmat ja valkoiset pöytäliinat. Hääjuhla sujuu kutakuinkin tutulla kaavalla: nautitaan juhlava ateria viineineen kauniisti katetuissa pöydissä, pariskunta yhdessä leikkaa komean hääkakun, puheita pidetään, hääpari poseeraa kuvaajalle hymyillen ja suudellen, häävalssi tanssitaan. Lopuksi hääpari siirtyy hotelliin viettämään hääyötä.

Mielikuvaa oikeista, tunnistettavista häistä vahvistaa se, että katsojalle näytetään yhdessä jaksossa kolmet häät, jotka noudattavat samaa kaavaa. Kulttuurituotteissa ja tosielämässä häät toistuvat toistensa kaltaisina, ja ohjelman toteutus alleviivaa tätä.

 

Häät ovat siirtymä arjesta ainutkertaisuuteen

Sosiologi Eva Illouzin mukaan käsityksemme romantiikasta kietoutuvat tiiviisti kuluttamiseen (1). Kuluttamisen kautta astutaan ulos arjesta, mikä tapahtuu tehokkaimmin luksustuotteiden ja luksuspalvelujen kautta.

Häiden kohdalla tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että moni häiden osa-alueista, kuten  morsiamen kampaus ja meikki, juhlatilojen somistus ja hääkuvien ottaminen, toteutetaan ammattilaisten avustuksella. Koska häiden ajatellaan tapahtuvan “kerran elämässä”, niihin saa ja oikeastaan täytyy panostaa.

Toinen romantiikan keskeinen elementti liittyy Illouzin mukaan luontoon. Ei liene sattumaa, että häät järjestetään alkukesäisen vehreässä ja merellisessä Suomenlinnassa. Historiallinen miljöö linnoituksineen poikkeaa arkiympäristöstä ja korostaa siten häiden ainutkertaisuutta.

Hääpaikalle matkustetaan lautalla. Matka symboloi siirtymiä, joita ohjelmassa tapahtuu kolmella tasolla. Ensinnäkin puolisot ja häävieraat siirtyvät konkreettisesti idylliseen häämiljööseen. Toiseksi siirtymä tapahtuu mielikuvien ja kokemusmaailman tasolla: siirrytään arjen yläpuolelle, häiden maailmaan, jota määrittävät luksus ja ainutkertaisuus. Kolmanneksi lauttamatka symboloi siirtymää kohti uutta elämänvaihetta, avioliittoa tuntemattoman puolison kanssa.

 

“Omannäköiset häät” vai vakiintuneet roolit?

Ensitreffit alttarilla -ohjelman pariskuntien häiden puitteet noudattavat siis helposti tunnistettavien oikeiden häiden standardeja. Tutkimuksessani häistä ja häiden järjestämisestä tuli kuitenkin esiin, että häiden ulkoiset puitteet eivät vielä riitä oikeisiin häihin (2) . Häiden on lisäksi kuvastettava hääparin rakkaustarinaa ja yhteistä historiaa. Hääparin näkökulmasta häiden on oltava “omannäköiset”.

Ohjelman häät eivät tietenkään voi olla “omannäköiset”, eiväthän morsian ja sulhanen edes tunne toisiaan. Katsojan näkökulmasta on kuitenkin suorastaan hämmentävää, miten hyvin tuoreet puolisot näyttävät häissään löytävän yhteisen sävelen, vaikka vaihtavat ensimmäiset sanat keskenään vasta alttarilla. Häissä nähdään liikuttuneiden sulhasten puheita, niistä liikuttuneita morsiamia, luontevia ja herkkiä häävalsseja, suudelmia ja onnellisen näköisinä vierekkäin juhlapöydässä istuvia pareja.

Häät ovat rituaali, joka tunnistetaan paitsi vakiintuneista ulkoisista elementeistä, myös rituaaliin osallistuvien käyttäytymisestä. Jo alttarilla tapaava hääpari näyttää omaksuneen morsiamen ja sulhasen roolit, jotka ovat häissä vakiintuneet. Morsiamen ja sulhasen kuuluu näyttää onnelliselta, liikuttua, näyttää rakkautensa puolisoonsa niin häävieraiden kuin hääkuvaajankin edessä. Ohjelman osallistujapariskunnat toimivat häissään juuri siten kuin morsianten ja sulhasten odotetaan toimivan. Hetkittäin on vaikeaa uskoa, että he eivät vielä edes tunne toisiaan.

Ensitreffit alttarilla -nimen teho perustuu juuri häiden vakiintuneisiin rooleihin. Nimi piirtää mieleen paitsi ensitreffit, myös morsiamen ja sulhasen, jotka ovat alttarilla yhtä jännittyneitä ja liikuttuneita kuin kaikki muutkin morsiamet ja sulhaset häissään. Tästä mielikuvasta ei ole ohjelman tuotannossa haluttu luopua, vaikka pariskuntia ei tosiasiassa vihitä alttarilla vaan siviilimenoin.


Häärituaali tarjoaa kokemuksen pyhästä

Voisivatko Ensitreffit alttarilla -pariskuntien häät olla arkisemmat, vaikkapa kipaisu maistraattiin kameroilta salaa? Eivät voisi. Häät ovat niin voimakas romanttisen rakkauden symboli, että ilman sitä rakkaustarina, tai tv-katsojalle tuotettu esitys rakkaustarinasta, jää vajaaksi.

Eva Illouzin mukaan romanttisen rakkauden utopia on aikamme yhteiskunnassa jotakin pyhää, jonka kautta ihminen voi saada intensiivisen emotionaalisen kokemuksen. Häät puolestaan ovat romanttista rakkautta ilmaiseva rituaali, jonka kautta paitsi hääpari, myös osallistujat, voivat astua ulos arjesta ja kokea jotakin täysin arjen yläpuolelle kohottavaa ja pyhää.  

Ensitreffit alttarilla -ohjelman pariskunnilla ei ole yhteistä historiaa rakastavaisina, mutta toimimalla niin kuin morsiamet ja sulhaset kaikissa häissä he tarjoavat tv-katsojille romanttisen rakkauden huippuhetken, joka on niin autenttinen kuin näistä lähtökohdista on mahdollista. Ohjelmassa vietetyt häät imitoivat tarkasti kulttuurista kuvastoa, josta tunnistamme häät häiksi.

Haluamme uskoa romanttisen rakkauden mahdollisuuteen niin vahvasti, että myös ventovieraita yhteen saattavassa tv-ohjelmassa haluamme nähdä häiden kulttuurista kuvastoa uskollisesti noudattavat häät.

 

Teksti: Aino Luotonen
Kuvat: Pixabay

Lähteet:

(1) Illouz Eva (1997) Consuming the romantic utopia. Love and the cultural contradictions of capitalism. Berkeley: University of California Press.

(2) Luotonen Aino (2008) ”Oikeat häät”: yksilöllisten elämysten etsintä kollektiivisissa häärituaaleissa. Julkaisematon pro gradu -tutkielma. Sosiaalitieteiden laitos, Valtiotieteellinen tiedekunta, Helsingin yliopisto.