Imetystä koskevat odotukset luovat paineita äideille

Lukuaika: 3 min.

Imetys on asia, jota monet äidit ja vanhemmat joutuvat miettimään. Onnistuuko imetys? Entä jos ei halua imettää? Mikä on mahdollisen puolison rooli, jos äiti keskittyy imettämiseen? Myös ulkopuoliset suhtautuvat imetykseen usein ristiriitaisesti: Korvikeruokinnasta voi saada arvostelevia kommentteja, mutta imetystä voidaan pitää ’liian julkisena’ tai se voi kestää ’liian pitkään’.

 

Useimmat vanhemmat haluavat lapselleen parasta. He toivovat, että voivat toiminnallaan turvata lapsen kasvun ja kehityksen. Imetys yhdistetään usein ’hyvään äitiyteen’.

Samalla imetys on kuitenkin hyvin normitettua: sen pitäisi tapahtua mieluiten kotona, pienen vauvan kanssa ja loppua, kun lapsi täyttää vuoden. Sitä ei pidä tuoda julkiseen tilaan, tai jos tuodaan, niin ’se tulisi tehdä hienovaraisesti ja huomaamattomasti (1).

Suomalaisäitejä kannustetaan imetykseen, mutta aina imettäminen tai imetyksestä pidättäytyminen ei ole äidin oma valinta. Imetyksen onnistumiseen liittyy monia tekijöitä, kuten esimerkiksi äidin terveydentila tai sosioekonominen asema. Äitejä ei pitäisi tästä syyllistää.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos asetti uusimassa imetyksen edistämisen toimintaohjelmassaan tavoitteeksi nostaa Suomi imetyksen mallimaaksi. Pohdin tässä tekstissä imetykseen ja sen kestoon kohdistuvia ristiriitaisia odotuksia tammikuussa 2021 julkaistun väitöskirjani pohjalta. Tutkin yli vauvaiän jatkuvaa imetystä äitien kokemusten ja mediatekstien avulla.

 

’Liian pitkä’ imetys

Tutkimukseni pitkään imettäneet äidit nostivat usein esiin sen, miten esimerkiksi sukulaiset tai tuttavat kommentoivat imetystä. Yli vuoden imettäneille äideille saatettiin sanoa suoraan tai vihjaillen, että imetys olisi syytä jo lopettaa tai sitten asia kerrottiin suoraan lapselle. Myös terveydenhuollossa oltiin melko usein sitä mieltä, että imetyksen voisi jo lopettaa.

Tällä hetkellä imetystilastot kerätään vuoden ikään asti, joten meillä ei ole tarkkaa tietoa siitä, miten paljon tai pitkään suomalaislapsia imetetään. Katseeni kiinnittyi tämän asian tiimoilta myös Ylen korvikeruokintaa käsittelevän jutun keskustelupalstaan, jossa yksi keskustelija kertoi salanneensa neuvolassa sen, että imetys oli jo loppunut, jotta pääsi tilanteessa helpommalla. Tutkimukseni äideistä osa toimi samoin: he kertoivat imetyksen jatkuessa pitkään, että imetys oli loppunut tai he eivät itse ottaneet sen jatkumista puheeksi ja pyrkivät näin välttymään kysymyksiltä neuvolassa.

Tutkijana olen kiinnostunut niistä samankaltaisuuksista, joita korvikeruokintaan ja pitkään jatkuvaan imetykseen liittyy. Oman aineistoni ja Ylen jutun perusteella äidit pelkäävät ulkopuolisten vahvoja mielipiteitä imetyksestä ja tämä voi vaikuttaa äitien käyttäytymiseen. Pulloruokinnasta tai toisaalta isomman lapsen imetyksestä voi tulla asia, joka pakottaa äidin jäämään kotiin. Pitkään jatkuva imetys voi siis tuottaa samanlaista häpeää kuin korvikeruokinta (2).

Kuvituskuva

Pitkäkestoinen imetys sitoo äidin lapseen. Toisin kuin monet luulevat, esimerkiksi kaksivuotiasta lasta ei useinkaan enää imetetä useita kertoja päivässä. Näin äidit voivat liikkua vapaammin kuin vauvan kanssa. Omaan tutkimukseeni osallistuneet äidit kuvasivat silti kokevansa välillä väsymystä jatkuvaan saatavilla olemiseen (3), kuten myös kansainvälisissä tutkimuksissa on havaittu (4).

Korvikeruokinta saattaa helpottaa (ruokinta)vastuun jakamista tasaisemmin vanhempien välillä. Ylipäänsä vanhempien työnjako ei kuitenkaan vaikuta ihanteelliselta, sillä 88 prosenttia Tasa-arvobarometrin vastaajista oli sitä mieltä, että miesten pitäisi osallistua enemmän lastensa hoitoon.

 

Omanlaisia äitejä imetyksen mallimaassa

Mikä sitten tekisi Suomesta imetyksen mallimaan? Meillä on jo nyt toimiva neuvolajärjestelmä, josta äidit saavat apua ja neuvoja. Meillä on myös aktiivisesti toimiva Imetyksen tuki ry, joka auttaa imetyksen pulmatilanteissa.

Väitöstutkimukseni yksi lähtökohta oli olla emansipatorinen eli äitejä voimauttava. Halusin tuoda keskusteluun pitkään imettäneiden äitien kokemuksia ja asiallista tietoa pitkäkestoisesta imetyksestä.

Kuka tekisi tutkimuksen korvikeäideistä ja voimauttaisi heitä? Voisiko olla niin, että kuluvan vuosikymmenen aikana äidit viimein vapautuisivat velvollisuudesta perustella lapsensa ruokintaa? Onko meillä todella tarvetta jakaa äitejä hyviin ja ei-niin-hyviin? Tutkijana toivon äideille sekä tukea että lisää tutkittua tietoa tuomaan turvaa omiin vanhemmuuden valintoihin – niihin, joihin he voivat vaikuttaa.

Tämän lisäksi toivon muutosta imetystä ja äitejä koskeviin asenteisiin. Toivotetaan imettävät ja pulloruokkivat äidit tervetulleeksi julkisiin tiloihin. Annetaan äitien ja perheiden tehdä heitä koskevia päätöksiä rauhassa, ilman turhaa kommentointia ja neuvoja. Monenlaiset perheet ja imetystarinat voisivat olla enemmän esillä myös mediassa. Vauvojen ja lasten ruokintaan suhtautuminen arkisena tekemisenä olisi askel oikeaan suuntaan.

 

Lähteet

(1) Säilävaara, Jenny. 2016. Imettämässä kaapissa? Pitkään imettäneet äidit ja normatiiviset tilat. Sukupuolentutkimus, 29:2, 7–20.

(2) Taylor, Erin N., ja Lora Ebert Wallace. 2012. For Shame: Feminism, Breastfeeding Advocacy, and Maternal Guilt. Hypatia 27:1, 76–98.

(3) Säilävaara, Jenny. 2020. Long-Term Breastfeeding: The Embodied Experiences of Finnish Mothers. NORA – Nordic Journal of Feminist and Gender Research, 28:1, 43–55.

(4) Dowling, Sally & David Pontin. 2017. Using liminality to understand mothers’ experiences of long-term breastfeeding: ‘Betwixt and between’, and ‘matter out of place’. Health 21:1, 57–75.

 

YTT Jenny Säilävaaran sukupuolentutkimuksen väitöskirja Pitkään imettäneet äidit. Tutkimus äitien fyysisestä, sosiaalisesta ja emotionaalisesta tilasta tarkastettiin Jyväskylän yliopistossa 29.1.2021. Hän työskentelee Jyväskylän yliopistossa projektitutkijana.

Kuva: Perheyhteiskunta.fi / Janita Vilkman

Muuttuvan isyyden jäljillä

Lukuaika: 3 min.

Yhteiskunnallinen isyyskeskustelu on jo pitkään kytkeytynyt työn ja hoivan jakoon kahden vanhemman heteroperheissä sekä havaintoon hoivaavien isyyksien yleistymisestä. Mistä muusta isyyden muutoksessa on kyse?

Laaja kokoelma suomalaista ja kansainvälistä tutkimuskirjallisuutta kuvaa, kuinka kulttuuriset käsitykset ja ideaalit isyydestä ovat muuttuneet viimeisten vuosikymmenten aikana. Ennen kaikkea kyse on ollut siitä, että hoivaavasta ja vanhemmuutta jakavasta isyydestä on tullut sekä kulttuurista valtavirtaa että osa monen perheen arkisia käytäntöjä. Muun muassa brittiläinen sosiologi Esther Dermott (1) ja suomalainen isyystutkija-emeritus Jouko Huttunen (2) ovat kuvanneet, kuinka miehet ovat viime vuosituhannen loppupuolelta alkaen lähestyneet perheen emotionaalista keskiötä.

Toiseksi ymmärrys isyyden erilaisista muodoista on kasvanut. Nykypäivänä isyyden ymmärretään voivan olla luonteeltaan niin biologista, juridista, sosiaalista kuin psykologistakin (3). Joskus isyyden erilaiset muodot nivoutuvat yhteen saman henkilön vanhemmuudessa, joskus eivät.

Myös isäksi tulon moninaiset muodot ja isyyden toteutuminen heteromuotoisten suhteiden ulkopuolella on tullut aiempaa näkyvämmäksi itsellisten miesten, kumppanuusvanhemmuuden, miesparien, apilaperheiden ja lapsensa synnyttäneiden miesten myötä. Toisaalta syntyvyyden laskiessa yhä harvemmasta miehestä tulee ylipäätänsä isä.

Samaan aikaan kun käsitykset miehuudesta ja miehenä olosta ovat moninaistuneet ja muuttuneet aiempaa sallivammiksi, miesten herkkyyden, haurauden ja haavoittuvuuden kaltaiset tabut ovat hiljalleen purkautumassa. Tämän myötä entistä useampi isä uskaltaa hakea apua ja tukea esimerkiksi masennukseen tai muihin elämän kipukohtiin.

 

Vanhempien työnjako ja isyys identiteettinä muuttuvat hitaasti

Aiempaa moninaisemman isyysymmärryksen rinnalla on havaittavissa myös monenlaisia jatkumoita. Esimerkiksi hoivaavan isyyden yleistymisestä huolimatta niin ajankäyttötutkimukset, perhevapaatilastot, vanhempien omat kuvaukset kuin myös arkiset havainnot äideistä lastensa asioiden ensisijaisina hoitajina kertovat pinttyneistä sukupuolittuneista jakolinjoista lasten hoidossa ja hoivassa.

Toinen keskeinen pysyvyys on isyyden käsitteen kuin kiveen kirjoitettu sidoksellisuus miessukupuoleen. Vaikka ymmärrys sukupuolten moninaisuudesta on laajentunut yhteiskunnassamme, vanhemmuutta kuvaavat käsitteet muistuttavat edelleen binäärisestä sukupuolikäsityksestä.

Siinä missä vanhemmuuden käytännöt ymmärretään nykyään useimmiten sukupuolesta riippumattomaksi, niin identiteettikategorioina isyys ja äitiys ovat pitäneet pintansa. Tutkimusten mukaan isänä olo on monille miehille tärkeä ja keskeinen osa identiteettiä. Yhteiskunnallisesti tärkeää kuitenkin on että isyys – ja yhtälailla äitiys – nähdään joustavina käsitteinä, joita kuka tahansa voi käyttää itsestään juuri haluamallaan tavalla.

 

Isyyttä pitää tutkia myös heteroperheiden ulkopuolella

Entä mikä on tieteen rooli isyyden muutoksen paikantamisessa? Jo nyt tutkimus on nostanut esiin tärkeitä havaintoja niin hoivaavan isyyden lisääntymisestä kuin sukupuolittuneiden käytäntöjen pysyvyydestä.

Jotta ilmiötä ymmärrettäisiin paremmin, on tärkeää tarkastella isyyden muutosta ja sen moninaisuutta myös heteromuotoisen perheen ulkopuolella. Yhteiskuntaluokan, sukupuolen ja etnisyyden kaltaiset risteävät erot huomioiva isyyden tutkimus loistaa suomessa poissaolollaan ja on vähäistä myös kansainvälisesti.

Isyyden tulevat muutokset ovat vielä hämärän peitossa. Hiljaisia signaaleja on vaikea tulkita, ja esimerkiksi koronapandemian pitkän ajan seurauksia vanhemmuudelle ja tasa-arvolle voi vasta arvailla, vaikka useimmat veikkaukset ovatkin olleet varsin pessimistisiä.

Positiivisesta näkökulmasta katsottuna aiempaa moninaisemmissa elämäntilanteissa elävät miehet voivat tulla isiksi. Yhä useammat miehet purkavat stereotyyppisiä käsityksiä vanhemmuudesta ja sukupuolesta. He luovat herkkyyden ja hoivan avulla emotionaalisesti entistä läheisempiä suhteita lapsiinsa. Nämä ovat lasten ja perheiden hyvinvoinnin ja tasa-arvon kannalta myönteisiä kehityskulkuja, joiden soisi vahvistuvan myös jatkossa.

 

Perheet ovat aina olleet monimuotoisia ja lapsia on saapunut perheisiin erilaisia reittejä. Vaikka uudenlaiset tavat saada lapsia jättävät merkkejään vanhemmuuteen, hoiva on säilynyt perhe-elämän keskiössä. Perhe 2.0 -kirjoitussarjassa pohditaan lapsiperheellistymisen uudempia muotoja ja vanhemmuuksien tulevaisuutta. 

Sarja tuotetaan yhteistyössä Lisääntymisen tulevaisuus -hankkeen kanssa. Hankkeen kaikille avoin webinaari “Tulevaisuuden perhe – Miltä se näyttää?” järjestettiin 3.11.2020.

 

Lähteet

(1) Dermott, Esther (2008). Intimate fatherhood. London: Routledge.

(2) Huttunen, Jouko (2001). Isänä olemisen uudet suunnat. Hoiva-isiä, etä-isiä ja ero-isiä. Jyväskylä: PS-Kustannus.

(3) Huttunen, Jouko (2014). Isyyden muutos ja tulevaisuus Teoksessa Petteri Eerola & Johanna Mykkänen (toim.), Isän kokemus. Helsinki: Gaudeamus, 178-196.

 

KT, YTM Petteri Eerola työskentelee yliopistonopettajana Jyväskylän yliopistossa ja tutkijatohtorina Tampereen yliopistossa. Eerola on tutkinut perheitä, vanhemmuutta ja miesten isyyskokemuksia vuodesta 2009 alkaen.

 

Sarjan muut kirjoitukset

Siru Lehto: Psykososiaalinen tuki jää lapsettomuuden hoidossa lisääntymisteknologian jalkoihin

Elina Helosvuori: Hedelmöityshoidot ovat erityinen tapa tulla vanhemmaksi

Elli Lehikoinen: Fiktion valta ja lisääntyminen

Tiia Sudenkaarne: Kuka saa lisääntyä?

Fiktion valta ja lisääntyminen

Lukuaika: 2 min.

Suomalainen kaunokirjallisuus käsittelee lasten hankintaa usein keskiluokkaisten valkoisten pariskuntien näkökulmasta. Lisääntymisteknologioista ja dystopioista taas on kirjoitettu erityisesti scifissä. Miten ilmastonmuutospohdinta alkaa näkyä lisääntymistä ja lapsiperheellistymistä luotaavassa kirjallisuudessa?

Lisääntyminen on kirjallisuuden kestoaiheita. Siitä on kirjoitettu romaaneja, lyriikkaa, sarjakuvaa ja esseistiikkaa. Enimmäkseen aihetta on lähestytty vakaissa parisuhteissa elävien koulutettujen valkoisten heteroiden näkökulmasta.

Viime aikoina lisääntymisestä on Suomessa kirjoitettu erityisen runsaasti osana omaelämäkerrallista kirjallisuutta. Aiheina on ollut muun muassa synnytyspelkoa, keskosuutta, arkea vastasyntyneiden teho-osastolla ja samastumista lisääntymispakon alla elävään tuotantoeläimeen.

Lisääntymisen, teknologioiden ja ilmastonmuutoksen suhde ei vielä ole tullut voimalla realistiseen kirjallisuuteen. Teokset, joissa käsitellään lisääntymistä osana ilmastonmuutospohdintoja, odottavatkin kirjoittajia, lukijoita ja keskustelua.

Sen sijaan scifissä ja fantasiassa ekologisen tuhon ja lisääntymisen suhdetta on käsitelty paljon. Näiden kirjallisuudenlajien suhdetta todellisuuteen voi analysoida kuvailemalla lisääntymisen tapoja. Esimerkiksi lähes satavuotias dystopiaklassikko Uljas uusi maailma vyöryttää heti alussa lukijan silmien eteen ihmisten tuottamisen tapoja. Uudemmassa suomalaisessa kirjallisuudessa aihetta käsitellään muun muassa Tiina Raevaaran Kaksoiskierteessä, Sofi Oksasen Normassa ja Maarit Verrosen Karsintavaiheessa.

Kärjistetysti lisääntymisen kirjallisen spekuloinnin historian voi tiivistää näin: mitä raadollisempi kuvaus sukupuolittuneesta vallankäytöstä, ihmisten hierarkkisesta arvottamisesta ja hyväksikäytöstä fiktiossa esitetään, sitä kauempana reaalimaailmasta liikutaan.

Lisääntymiseen liittyy kuitenkin hierarkioita ja epäoikeudenmukaisuutta myös todellisessa maailmassa. Esimerkiksi abortti, pikkukeskosten selviytymismahdollisuudet, kohdunvuokraus, sijaissynnytykset, adoptio ja hedelmöityshoitojen saavutettavuus kytkeytyvät yhä enemmän ihmisoikeuksiin sekä resurssien ja vallan jakautumiseen.

Kun naisten oikeuksia vaativan mielenosoittajan kyltissä lukee toive siitä, että ekologisen tuhon ja sukupuolittuneen sorron dystopioista kirjoittavan Margaret Atwoodin tuotanto olisi jälleen vain fiktiota, nauru pysähtyy kaiherrukseksi kurkkuun.

Uusia ihmisiä on vielä tulossa maailmaan ja kirjallisuuteen. Tulevaisuudessa myös reaalitodellisuuteen sijoittuvat teokset todennäköisesti ottavat yhä enemmän kantaa lisääntymisen eettisiin ja poliittisiin ulottuvuuksiin. Ne ovat valtavan kokoisia kysymyksiä sekä planeetan tulevaisuuden että yksilöllisen kokemuksen tasolla.

Keskustelu siitä, onko lisääntyminen ja lapsiperheellistyminen ylipäätään universaali ihmisoikeus, on vasta alussa. Se, mikä historiallisesti on kuvannut enimmäkseen toivoa ja tulevaisuususkoa (uusi ihminen!), on varsinkin valittuna ratkaisuna nykyään myös vastuullisuuden kysymys: Uusi ihminen? Tänne? Miksi? Miksi juuri sinulle?

Jännitteiset kysymykset saattavat taustoittaa myös lisääntymisestä kirjoittamista. Kirjoittaako tiukasti yksilön tasolla, jotta välttyisi ottamasta kantaa isoihin, monimutkaisiin ongelmiin? Onko juuri tämä yksilöllinen tarina kertomisen arvoinen? Kenen lisääntymiskertomukselta tämä kertomus vie tilaa – vai viekö, tai onko sillä väliä?

Fiktion valta ja vaikutukset tulevat näkyviksi pohdittaessa lisääntymisestä kirjoittamista. Samalla kirjallisuus on alue, joka tarjoaa vapautta: se mahdollistaa erilaisten lisääntymiskäytäntöjen kuvittelun, toisin katsomisen ja uudelleen arvioinnin.

Helsingin Keskustakirjasto Oodin lastenosastolla on viikolla 45 näytteillä lisääntymistä ja perheiden moninaisuutta käsittelevää lastenkirjallisuutta. 

 

Perheet ovat aina olleet monimuotoisia ja lapsia on saapunut perheisiin erilaisia reittejä. Vaikka uudenlaiset tavat saada lapsia jättävät merkkejään vanhemmuuteen, hoiva on säilynyt perhe-elämän keskiössä. Perhe 2.0 -kirjoitussarjassa pohditaan lapsiperheellistymisen uudempia muotoja ja vanhemmuuksien tulevaisuutta. 

Sarja tuotetaan yhteistyössä Lisääntymisen tulevaisuus -hankkeen kanssa. Hankkeen kaikille avoin webinaari “Tulevaisuuden perhe – Miltä se näyttää?” järjestetään 3.11.2020.

 

FM Elli Lehikoinen väittelee joulukuussa suomalaisen nykykirjallisuuden ihmiskäsityksistä Turun yliopistossa. Väitöskirja käsittelee ihmislajin, sukupuolen ja teknologioiden suhteita lisääntymisaiheisessa kirjallisuudessa. Hän on mukana Suomen Kulttuurirahaston Argumenta-hankkeessa Lisääntymisen tulevaisuus.

 

Sarjan muut kirjoitukset

Siru Lehto: Psykososiaalinen tuki jää lapsettomuuden hoidossa lisääntymisteknologian jalkoihin

Petteri Eerola: Muuttuvan isyyden jäljillä

Elina Helosvuori: Hedelmöityshoidot ovat erityinen tapa tulla vanhemmaksi

Tiia Sudenkaarne: Kuka saa lisääntyä?

Kuka saa lisääntyä?

Lukuaika: 4 min.

Sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuus altistaa ihmisiä erityisille haavoittuvuuksille. Perheellistymisen yhteydessä syrjinnän kytköksiä synnyttävät lapsettomuushoitojen pullonkaulat, transsukupuolisten henkilöiden sterilointipakko ja sijaissynnytyskielto. Millaisella sateenkaariperhepolitiikalla näitä voidaan purkaa?

Koronapandemian levittyä Suomeen ensimmäisten varotoimien joukossa hedelmöityshoitoja antavat julkiset ja yksityiset tahot päättivät keskeyttää hoidot huhtikuussa 2020. Terveysviranomaiset eivät kuitenkaan kehottaneet yhdyntäseksillä lisääntyviä välttämään raskauden tavoittelua, eikä raskaana olevia määritelty riskiryhmään kuuluvaksi. Hedelmöityshoitojen keskeyttämistä perusteltiin SARS-Cov-2-viruksen tuntemattomuudella, mahdollisilla sikiövaikutuksilla sekä hoitokapasiteetin ja -henkilökunnan keskittämisellä pandemian hoitoon.

Vaikka hoitoja jatkettiin suhteellisen pian ja varovaisuutta tuntemattoman edessä voi pitää eettisesti puollettavana strategiana, tilanne osoitti kouriintuntuvasti, miten lisääntymisteknologioiden tarve altistaa ihmiset haavoittuvuuksille.

Haavoittuvuudella tarkoitan esimerkiksi intiimiyden, toimijuuden ja kiintymyksen piirissä tarkasteltavia riskejä, jotka rakentuvat kytköksissä sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuuteen sekä esimerkiksi luokkaan ja  rodullisuuteen. Vaikkapa rodullistettu, turvapaikanhakijana Suomeen saapunut transsukupuolinen henkilö altistuu erilaisille haavoittuvuuksille kuin kuin valkoinen keskiluokkainen transsukupuolinen henkilö.

Haavoittuvuus tuleekin siis  ymmärtää kerroksellisesti rakentuneena. Vaikka henkilö olisi  suuremmassa syrjintäriskissä tietyssä konteksissa, hän ei ole sitä kaikissa konteksteissa, eikä haavoittuvuus koskaan tarkoita absoluuttista toimijuuden puutetta. Esimerkiksi hedelmöityshoitoja tarvitsevien keskinäistä eriarvoisuutta ruokkii se, että toisilla on taloudellinen mahdollisuus hakeutua yksityisten terveyspalveluntarjoajien piiriin.

 

Haavoittuvuus on kerroksellista

Sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuuteen liittyy erityisiä haavoittuvuuksia: kytköksiä, joilla sukupuoleltaan ja seksuaalisuudeltaan moninaiset henkilöt joutuvat syrjintäriskiin. Olen tutkimuksessani tarkastellut näitä queer-haavoittuvuuksiksi nimeämiäni riskejä ja kytköksiä (1, 2, 3).

Haavoittuvuutta on käytetty voimattomuuden leimakirveenä, jolla on pyritty häivyttämään queer-toimijuutta kytkemällä sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuus kykenemättömyyteen ja moraalittomuuteen. Queer-haavoittuvuudet tarjoavat vaihtoehdon tälle leimaavalle käsitykselle haavoittuvuudesta, jolla sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuutta on patologisoitu, marginalisoitu ja moralisoitu. Kerroksellisuus mahdollistaa ymmärryksen toimijasta, joka voi altistua riskeille eli olla monella tapaa haavoittuva, mutta samaan aikaan haavoittuvuuden ulottumattomissa.

Lisääntymisteknologioiden kontekstissa lapsettomuushoitoihin liittyvä sukupuolittunut lainsäädäntö lisää queer-haavoittuvuuksia. Tämä realisoituu syrjintänä silloin, kun LHBTQI+-ihmiset eivät täytä lääketieteellisesti määritellyn lapsettomuuden kriteereitä. Sairaanhoitopiirien johtajaylilääkäreitä on jouduttu muistuttamaan yhdenvertaisesta kohtelusta uhkasakolla. Tällaista perhepolitiikkaa hallitsee hetero- ja cisnormativiisuus, jolle ei ole löydettävissä eettisiä perusteita. Tästä hyvä esimerkki on myös se, kuinka perheen ulkoinen adoptio oli samaa sukupuolta oleville pareille mahdotonta avioliittolain vuoden 2017 uudistukseen asti, joka mahdollisti sen ikään kuin sivuvaikutuksena.

Sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuus on siis erityinen perhepoliittinen kysymys. Esimerkiksi transsukupuolisten henkilöiden tai miesparien perheellistymiseen liittyy erityisiä queer-haavoittuvuuksia. Näitä kysymyksiä voisi nähdäkseni tarkastella sateenkaariperhepolitiikkana.

Paitsi sateenkaariperhepoliittisesti, myös eettisesti erityisen haavoittuvassa asemassa ovat sukupuoleltaan moninaiset henkilöt, jotka haluavat sukupuolenkorjaushoitoja ja toivovat lapsia. Suomen lainsäädäntö edellyttää yhä sukupuoltaan korjaavalta henkilöltä lisääntymiskyvyttömyyttä, mikä on Pohjoismaissa täysin poikkeuksellista. Niin kutsuttua sterilisaatiopakkoa ovat moittineet lukuisat ihmisoikeustoimijat niin kansainvälisellä kuin kansallisellakin tasolla. Lisääntymiskyvyttömyyden vaatimukselle ei ole löydettävissä eettisesti kestäviä perusteita.

Perheyhteiskunta.fi / Janita Vilkman
Perheyhteiskunta.fi / Janita Vilkman

 

Sijaissynnytyksen salliminen auttaisi lapsettomuudesta kärsiviä miespareja

Sateenkaariperheitä on aina muodostettu myös virallisten diskurssien ulkopuolella. Sijaissynnytys ─ järjestely, jossa henkilö kantaa ja synnyttää lapsen, jonka luovuttaa aiotun vanhemman tai vanhempien kasvatettavaksi ─ on paitsi eettinen kysymys, myös sateenkaariperhepoliittinen kysymys, sillä se ratkaisisi monen miesparin lapsettomuusongelman.

Suomessa ei tällä hetkellä ole mahdollista tehdä laillisia sijaissynnytysjärjestelyjä. Lakia olisi tältä osin syytä uudistaa pikimmiten: virallisten järjestelyjen mahdottomuus korkean lisääntymisterveyden ja globaalisti verraten pienten tuloerojen maissa hyödyttää voiton maksimointiin perustuvaa, usein kaikkia osapuolia epäeettisesti kohtelevaa lisääntymisteollisuutta.

Sijaissynnytyslainsäädäntöä ei kuitenkaan voida eettisesti kestävästi rakentaa hedelmöityshoitoajatukselle erityisesti kahdesta syystä. Ensinnäkin siksi, että sijaissynnyttäjän rooli on epämääräinen, haavoittuva ja välinearvoinen, jos hänet/hänen reproduktiotyönsä mielletään hoitona toisen henkilön tai peräti heteroavioparin, lapsettomuuteen. Toiseksi sijaissynnytys hoitona ei huomioi queer-haavoittuvuuksia vaan uusintaa hedelmöityshoitojen syrjivää logiikkaa, josta LHBTQI+-henkilöt kärsivät jo nyt.

Säätelemällä sijaissynnytysjärjestelyjä erityisenä kaupallisen intimiteetin työnä pystyttäisiin ottamaan haltuun niin sijaissynnyttäjän, tulevien vanhempien kuin lapsenkin oikeuksiin liittyviä pulmia ja etsimään tasapainoa reproduktio-oikeuksien ja globaalin reproduktio-oikeudenmukaisuuden välillä.

 

Kohti oikeudenmukaista lisääntymistä (ja realistisia tilastoja)

Sateenkaariperheiksi kutsutaan yleisesti sellaisia lapsiperheitä tai perhettä suunnittelevia, joissa ainakin yksi vanhempi on lesbo-, homo-, biseksuaali, transsukupuolinen, queer, intersukupuolinen tai muutoin sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuuteen identifioituva henkilö, mihin viitataan lyhenteellä LHBTQI+ (4, 5).

Kahden sukupuolen tilastoimismalli ja ydinperherakenteeseen (kaksi vanhempaa ja lapsia) nojaava käsitteellistäminen muodostavat puutteellisen kuvan sateenkaariperheiden todellisuudesta. Vuonna 2019 Suomessa oli perhetilaston mukaan 873 sateenkaariperhettä. Näistä saman sukupuolen avioparien ja rekisteröityjen parien lapsiperheistä miltei kaikki oli naisparien lasten muodostamia perheitä.

Apilaperherakenteella tarkoitetaan puolestaan perhettä, jossa lapsella on useampi vanhempi, jotka voivat olla tai olla olematta polyamorisissa suhteissa keskenään. Tähän viitataan termillä vastuullinen monisuhteisuus. Käytännössä monessa uusperheessäkin on apilaperherakenne, joskin rakenteen oleellinen määrittäjä on sitoutuminen nimenomaan vanhemmuuteen, ei tiettyyn aikuisosapuoleen. Lapsella ei tällä hetkellä ole  juridista oikeutta useampaan kuin kahteen vanhempaan, minkä monet apilaperheet ja monisuhteiset kokevat kipeästi.

Tilastojen hetero- ja cisnormatiiviset vinoumat piilottavat perheiden monimuotoisuuden ja siten luovat puutteellista perhe- ja lisääntymispoliittista tietoa. Perhepolitiikkaa on hedelmällistä tarkastella queer-haavoittuvuuksien näkökulmasta. Näin rakentuva sateenkaariperhepolitiikka auttaa hahmottamaan sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuutta. Queer-haavoittuvuuksia kartoittamalla pääsee myös lisääntymisen oikeudenmukaisuutta vahvistavien uudistustarpeiden jäljille.

Lisätietoa Sateenkaariperheistä ja sateenkaariperheellistymisestä, perheiden moninaisuudesta ja trans-asioista saat Sateenkaariperheiltä, Monimuotoisilta perheiltä, Sukupuolen moninaisuuden keskukselta ja Trasekilta.

 

Perheet ovat aina olleet monimuotoisia ja lapsia on saapunut perheisiin erilaisia reittejä. Vaikka uudenlaiset tavat saada lapsia jättävät merkkejään vanhemmuuteen, hoiva on säilynyt perhe-elämän keskiössä. Perhe 2.0 -kirjoitussarjassa pohditaan lapsiperheellistymisen uudempia muotoja ja vanhemmuuksien tulevaisuutta. 

Sarja tuotetaan yhteistyössä Lisääntymisen tulevaisuus -hankkeen kanssa. Hankkeen kaikille avoin webinaari “Tulevaisuuden perhe – Miltä se näyttää?” järjestetään 3.11.2020.

 

Lähteet

(1) Sudenkaarne, Tiia (2018) Queering Bioethics: A Queer Bioethical Inventory of Surrogacy. Journal of Ethics, Medicine and Public Health 6: 117–125.

(2) Sudenkaarne , Tiia (2019) Queering Vulnerability: A Layered Bioethical Approach. Journal of the Finnish Anthropological Society 43(3): 73–90.

(3) Sudenkaarne, Tiia (2020) LGBTQI+ Bioethics: The Need and The Foundation. Journal of Ethics, Medicine and Public Health 13.

(4) Pohjanpää, Kirsti (2013) Seksuaalivähemmistöistä on niukasti tilastotietoa. Hyvinvointikatsaus 3/2013. Tilastokeskus.

(5) Moring, Anna (2013) Oudot perheet: Normeja ja ihanteita 2000-luvun Suomessa. Väitöskirja. Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos. Helsinki: Helsingin yliopisto.

 

VTM, FM Tiia Sudenkaarne on Tampereen yliopiston apurahatutkija ja Turun yliopiston väitöskirjatutkija. Hän viimeistelee sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuuden bioetiikkaa käsittelevää väitöskirjaansa Riikka Homasen johtamassa projektissa Technology, Ethics and Reproduction: Controversy in the Era of Normalisation, jota rahoittaa Koneen säätiö. Hän on mukana Lisääntymisen tulevaisuus -hankkeessa, joka on Suomen kulttuurirahaston Argumenta-hanke. Hän on myös queer-nainen ja sateenkaariperheen äiti.

 

Sarjan muut kirjoitukset

Siru Lehto: Psykososiaalinen tuki jää lapsettomuuden hoidossa lisääntymisteknologian jalkoihin

Petteri Eerola: Muuttuvan isyyden jäljillä

Elina Helosvuori: Hedelmöityshoidot ovat erityinen tapa tulla vanhemmaksi

Elli Lehikoinen: Fiktion valta ja lisääntyminen

Orgiat ruton jälkeen?

Lukuaika: 2 min.

Koronapandemian aikainen eristys on vaikuttanut deittailuun ja seksisuhteisiin. Aiemman tutkimuksen perusteella pandemialla voi olla keskenään vastakkaisia seurauksia: yhtäältä irrotteluhalujen yltyminen ja toisaalta konservatiivisten parisuhdeasenteiden yleistyminen.

Kun hallitus ilmoitti, että 50 hengen kokoontumiset sallitaan taas, tuttavan Facebook-seinällä keskusteltiin asiasta. Tämä kommentti poikkesi muista, varsin varovaisista kommenteista:

“Ihan hirveästi tekee mieli suunnitella kesäjuhlia. Tai ihan mitä tahansa juhlia. 40 000 hengen stadionkonsertteja, satojen ihmisten alastontaidespektaakkeleja, jätti-illallisia […] tai ihan mitä tahansa irstailua […].”

Pohdin koronavirusepidemian edetessä, milloin ihmiset lopullisesti kyllästyvät poikkeusoloihin ja eristäytymiseen. Kesän lähestyessä yhä useammat vastuulliset keski-ikäiset perheenäidit ja -isät ilmaisivat toiveita irrottelusta – festareista, tanssimisesta hikisessä baarissa, samppanjasuihkulähteistä kesäyössä.

Kun kuuliaisesti noudatimme eristäytymismääräyksiä, käykö nyt niin, että yhteisesti sovittu itsekuri höltyy ja sensuaalisen hullaantumisen tarve kasvaa pitelemättömäksi?

Nykyhetkestä tulee väistämättä mieleen sadan vuoden takainen tilanne, miljoonia tappaneiden maailmansodan ja influenssapandemian jälkeinen iloinen 20-luku. New Yorkissa juotiin salaviinaa teekupeista jazzin säestyksellä, Berliinissä juhlittiin puolialastomina dekadenteissä kabareissa, kuten Babylon Berlin -sarjan tunnelma oivallisesti kiteyttää.

Tai voi mennä ajassa vähän kauemmaksi, mustan surman runtelemaan keskiaikaiseen Eurooppaan, jossa ruton vielä riehuessa ihmiset uhmasivat kirkonmiehiä ja ryhtyivät irstailemaan. Ranskassa Champfleurin hautausmaa tuli tunnetuksi siitä, että ruumiiden keskellä pidettiin orgioita. Orgioilla on itse asiassa kautta historian ollut roolinsa ihmisyhteisöissä. Toiveet eivät ole muuttuneet, sillä nykyihmistenkin yleisin seksifantasia on ryhmäseksi.

Vaikka orgiat ruttohautausmaalla kuulostaa nykyään epäuskottavalta ajatukselta, holtittomuus kuoleman edessä ei ole meillekään vierasta. Kokeellisessa sosiaalipsykogiassa on tutkittu, että pelkkä kuolleisuuslukujen ajatteleminen saa ihmiset käyttäytymään riskialttiimmin. Oman kuolevaisuuden konkretisoituminen saa ihmiset ottamaan kaiken irti mahdollisista viimeisistä päivistään ja keskittymään ihmissuhteisiin ja kokemuksiin, jotka ovat vielä toteutettavissa.

Pandemia voi myös johtaa aivan päinvastaiseen toimintaan. Huoli infektioista tai altistuminen niitä koskevalle informaatiolle lisää tutkimusten mukaan ihmisten konservatiivisuutta ja epäluuloisuutta tuntemattomia kohtaan ja saa heidät etsimään sitoutuneita parisuhteita.

Myös deittailukäyttäytyminen on muuttunut koronan myötä. Viikkojen ulkonaliikkumiskielto ja ohjeistus turvaväleistä tuottavat tilanteita, joissa fyysinen kanssakäyminen tai jopa tapaaminen uuden potentiaalisen kumppanin kanssa lykkääntyy hamaan tulevaisuuteen. Monet sinkut myös ounastelevat tämän uussiveyden jäävän pysyväksi osaksi omaa deittailuaan.

Kun koronaviruksen jälkeen kaivaudumme esiin koloistamme, näemme kenties omat tarpeemme ihmissuhteissa uusin silmi. Nähtäväksi jää, kumpi jää voitolle: riskinotto vai konservatiivisuus. Tai ehkäpä koronaviruksen jälkeisessä maailmassa omaan kuolevaisuuteensa heränneet ihmiset onnistuvat yhdistämään nämä kaksi vastakkaista suuntausta ja rupeavat toteuttamaan fantasioitaan omasta pysyvästä parisuhteestaan käsin. Veikkaan, että pakanallisten orgioiden toteutumista saamme kuitenkin odottaa pidempään kuin juhannukseen.

Koronakriisiä seuranneet rajoitukset vaikuttavat ihmisten läheissuhteisiin eri tavoin, riippuen esimerkiksi iästä, elämäntilanteesta, asumisjärjestelyistä sekä läheissuhteiden määrästä. Tämä teksti päättää Läheissuhteet poikkeustilassa -sarjan, jossa tarkasteltiin pandemian seurauksia ihmisten väliselle kanssakäymiselle erilaisissa elämänvaiheissa.

Sarjan muut kirjoitukset

Kaisa Kuurne & Johanna Sarlio-Nieminen: Synnytysosastojen koronarajoitukset paljastavat synnyttäjien ja sairaalan näkökulmaerot

Mia Niemi: Iäkkäiden ongelmat kasaantuvat eristyksessä

Anna Heinonen: Kommuunikodissa kämppis voi olla lähellä mutta vieras

Ella Sihvonen: Koronakeväänä etätyö ja perhe-elämä sulautuvat yhteen

Aino Luotonen: Ystävien virtuaalisista illanistujaisista jää puuttumaan jotain tärkeää

Anna-Maija Castrén: Pysykää kotona! Missä niistä?

Heidi Ruohio: Poikkeustila vaikuttaa kansainvälisiin adoptioihin

Anu Kinnunen: Takaisin kotiin

Vaula Tuomaala: Vauvan kanssa välitilassa

Synnytysosastojen koronarajoitukset paljastavat synnyttäjien ja sairaalan näkökulmaerot

Lukuaika: 3 min.

Odottajalle synnytys on ainutlaatuinen perhetapahtuma, sairaalalle lääketieteellinen potilastapahtuma. Synnytysaktivistit vaativat synnyttäjän näkökulman huomioimista myös pandemian aikana. Millaiset ratkaisut voisivat lisätä synnyttäjien perheiden yhteenkuulumisen tunnetta poikkeustilanteessa?

Yliopistosairaalat rajoittivat huhtikuun alussa synnyttäjien tukihenkilön läsnäolon synnytyssaliin. Tukihenkilö ei ole saanut olla läsnä synnytystä edeltävillä käynneillä, sektiossa, käynnistyksessä tai synnyttäneiden osastoilla. Rajoituksia perusteltiin työturvallisuus- ja potilasturvallisuusnäkökohdilla sekä synnytystoiminnan jatkuvuuden turvaamisella. Muissa kuin HUS:n sairaaloissa rajoituksia on purettu kesäkuun alusta alkaen, HUS:issa tämä tapahtuu 15.6. alkaen.

Suomen hallitus linjasi 4.5., että lasten oireettomilla läheisillä on oikeus tavata lastaan, eikä vanhempia rinnasteta vierailijoihin. Synnyttäjällä on oikeus puolisoon tai tukihenkilöön synnytysosastolla, ja tukihenkilön läsnäolo kattaa koko synnytyksen avautumisvaiheesta synnytykseen (sektio mukaan lukien) ja hoitoon lapsivuodeosastolla. Myös WHO on muistuttanut jäsenvaltioita, että synnyttäjällä on oikeus valitsemaansa tukihenkilöön koko synnytyksen ajan myös korona-aikana.

Synnyttäjät liikehtivät rajoituspolitiikkaa vastaan ja laativat kansalaisadressin rajoitusten lieventämisen puolesta. Rajoituspolitiikkaa vastustava aktivismi paljastaa, että sairaalaorganisaatiolle ja synnyttäjälle synnytyksessä on kysymys eri tapahtumista.

Odottajalle synnytys on ennen muuta ainutkertaisen lapsen syntymä, joka on perhetapahtuma. Yhteiskuntapoliittisen tutkimushankkeemme aineistossa kuului keväällä synnyttäjien ahdistus perheiden erottamisesta. Perhetapahtuman keskiössä ovat perheen sisäinen intiimi kokemus ja perheenjäsenten yhteenkuuluminen. Sosiologi Georg Simmelin mukaan intiimiys on sitä, että jakaa jotain merkityksellistä yksin tietyn ihmisen kanssa, eikä kenenkään muun. Lapsen saaminen on tässä mielessä erityisen intiimiä: lapsi syntyy intiimin kanssakäymisen seurauksena tietyille vanhemmille, jotka perhetapahtuma sitoo yhä tiiviimmin yhteen. Perhetapahtuman ydin murenee, jos asianosaiset eivät voi kokea sitä yhdessä.

Sairaalan näkökulmasta kysymys on hoidettavasta ”potilaasta” ja tämän ”tukihenkilöstä”, vaikka tukihenkilö olisi lapsen toinen vanhempi. Potilastapahtuman keskiössä ovat potilasturvallisuus, potilaan ammatillisesti toteutettu hoito sekä sairaalan asiantuntijatietoon perustuva vastuu. Vaikka perhekeskeisyys on sairaalasynnytyksissä viime vuosikymmeninä lisääntynyt, synnyttäjä on sairaalassa aina potilas. Sairaalan ymmärryksessä synnytys medikalisoituu silloinkin, kun lääketieteellistä interventiota synnytyksen kulkuun ei tarvita. Toisin kuin perhetapahtumassa, potilastapahtumaa ei määrittele se, onko lapsen toinen vanhempi paikalla.

Sairaalan ja perheen näkökulmaerossa on kyse rakenteellisesta ristiriidasta. Yliopistosairaaloissa hallitaan massoja ja luodaan niitä koskevia periaatteita, eikä yksittäinen perhe erotu massasta. Liikehdinnässä käydään pohjimmiltaan kamppailua siitä, kenelle synnytys kuuluu: synnyttäjälle ja tämän perheelle vai sairaalalle ja ammattilaisille? Synnytyksen politisoituminen kertoo kulttuurisesta murroksesta, jossa synnyttäjien näkökulma nousee aiempaa voimallisemmin esiin.

Monissa Euroopan maissa puoliso on voinut osallistua synnytyksen kaikkiin vaiheisiin myös pandemia-aikoina. Eroavaisuuksissa on kyse paitsi eri tavoista suhtautua pandemiaan, myös kulttuurista eroista siinä, kuinka tärkeäksi perheen yhteenkuuluminen ymmärretään. Suomalaisen kulttuurin yksilökeskeisyys aiheuttaa sosiaalista kärsimystä monilla eri tasoilla. Synnytyksen kohdalla synnyttäjän näkeminen hoidettavana yksilönä nakertaa ainutkertaisen perhetapahtuman ydintä, yhteenkuulumista, jota potilasnäkökulma ei tavoita. Koronarajoitukset näyttävät, että suomalaisessa hoitokulttuurissa lapsen toinen vanhempi on tiukassa paikassa mahdollista rajata ulkopuolelle.

Yhteiskuntapoliittisesta näkökulmasta vaikuttaa siltä, että synnyttäjien ja näiden perheiden oikeuksia ajava synnytysaktivismi on tullut jäädäkseen. Monissa maissa synnyttäjien näkökulmaa pitää yhteiskunnallisessa keskustelussa yllä siihen keskittynyt järjestö. Julkisten palvelujen tehostamisen ja asiakasnäkökulman nousun seurauksena tämä on odotettavissa myös Suomessa.

Koronaan liittyvä rajoituspolitiikka on nostanut pintaan sairaalan ja synnyttäjien näkökulmaeroja, jotka ovat jo pidempään muhineet pinnan alla. Jotta kuilu hoitojärjestelmän ja synnyttävien perheiden välillä ei pääse kärjistymään, olisi hyvä pohtia, miten ainutkertaisen perhetapahtuman ydin voidaan turvata sairaalassa. Millaisia järjestelyjä perheen yhteenkuulumisen mahdollistamiseksi synnytyksen eri vaiheissa on mahdollista luoda, mikäli epidemian toinen aalto rantautuu Suomeen? Kuinka kohdata synnyttäjien tuen ja kuulumisen tarve ilman hoitojärjestelmälle ominaista paremmin tietämisen eetosta? Kuinka avata ovi aidolle dialogille?

Koronakriisiä seuranneet rajoitukset vaikuttavat ihmisten läheissuhteisiin eri tavoin, riippuen esimerkiksi iästä, elämäntilanteesta, asumisjärjestelyistä sekä läheissuhteiden määrästä. Läheissuhteet poikkeustilassa -sarjan teksteissä tarkastellaan pandemian seurauksia ihmisten väliselle kanssakäymiselle erilaisissa elämänvaiheissa.

Kaisa Kuurne, VTT, on sosiaalisen hyvinvoinnin tutkimuksen dosentti, joka johtaa Koneen Säätiön rahoittamaa yhteiskuntapoliittista tutkimushanketta ”Kamppailu synnytyksestä – Suomalaisen synnytyskulttuurin murros” Helsingin yliopistossa. 

Johanna Sarlio-Nieminen, FM, tekee hankkeessa sosiologian väitöskirjaa sairaalakätilön arjesta ja on itsekin kätilö.

Sarjan muut kirjoitukset

Kitti Suoranta: Orgiat ruton jälkeen?

Mia Niemi: Iäkkäiden ongelmat kasaantuvat eristyksessä

Anna Heinonen: Kommuunikodissa kämppis voi olla lähellä mutta vieras

Ella Sihvonen: Koronakeväänä etätyö ja perhe-elämä sulautuvat yhteen

Aino Luotonen: Ystävien virtuaalisista illanistujaisista jää puuttumaan jotain tärkeää

Anna-Maija Castrén: Pysykää kotona! Missä niistä?

Heidi Ruohio: Poikkeustila vaikuttaa kansainvälisiin adoptioihin

Anu Kinnunen: Takaisin kotiin

Vaula Tuomaala: Vauvan kanssa välitilassa

Iäkkäiden ongelmat kasaantuvat eristyksessä

Lukuaika: 2 min.

Ikääntyneiden perheissä tuen tarve on koronakriisin aiheuttamien poikkeusolojen vuoksi lisääntynyt. Tukipalveluja on kuitenkin käytettävissä vähemmän kuin aiemmin. Millainen todellisuus odottaa hoivayksiköiden ja kotien suljettujen ovien takana?

Koronaviruksen leviämistä ehkäisevät rajoitukset sulkivat monien ikääntyneiden käyttämät palvelut. Samalla myös sulkeutuivat kotien ovet, koska suosituksissa korostettiin sosiaalisten kontaktien välttämistä ja eristäytymistä yli 70-vuotiaiden kohdalla. Kodeissa on sen jälkeen yritetty selvitä mitä erilaisimmissa elämäntilanteissa. Moni ikääntynyt on jäänyt vaille sellaista tukea, joka on kannatellut arjessa ja vaikeissa tilanteissa.

Tästä yksi esimerkki ovat ikääntyneet omaishoitoperheet, joissa tyypillisesti puoliso toimii hoivanantajana kotioloissa. Nämä perheet tarvitsevat usein tuekseen esimerkiksi lyhytaikaisia hoitojaksoja ja viikoittaista päivätoimintaa. Nyt näitä kodin ulkopuolisia hoivapalveluja on erittäin rajoitetusti saatavilla. Osa iäkkäistä on itse lopettanut tai keskeyttänyt säännöllisiä, tapaamiseen perustuvia palveluja tautiriskin vuoksi, tai palvelut ovat keskeytyneet palvelujärjestelmään tehtyjen rajoitusten takia. Kotihoitoa on mahdollista saada, mutta vaihtuvat hoitajat kotitilassa saattavat näyttäytyä tartuntavaarana. Kun ammatilliset kontaktit poikkeusoloissa puuttuvat, ikääntyneiden kasaantuvat ongelmat saattavat jäädä huomaamatta.

Keskusteluissani Helsingissä gerontologista sosiaalityötä tekevien kanssa ilmeni, että ikääntyneiden tuen tarpeet ovat kuitenkin todennäköisesti poikkeusolojen aikaan kasvaneet: päihteiden käytön ongelmat ovat lisääntyneet ja taloudellinen tilanne on asiointipelon ja asioinnin sähköistymisen vuoksi heikentynyt. Pelko ja sosiaalisen elämän puute ovat kasvattaneet erityisesti mielenterveysongelmista kärsivien turvattomuutta. Nämä ongelmat, tuen puute sekä aiemmat sosiaaliset vaikeudet lisäävät myös kaltoinkohtelun riskiä ikääntyneiden perheissä. Elämänpiirin kaventuessa, kodin seinien sisällä tilanteet voivat kärjistyä.

Ikääntyneiden perhe- ja läheissuhteiden tukeminen ja niissä ilmeneviin hyvinvointia vaarantaviin ongelmiin puuttuminen on yksi gerontologisen sosiaalityön tehtävistä. Usein vuosikymmenien aikana muodostuneiden sosiaalisten ongelmien purkaminen edellyttää pitkiä ja toistuvia tapaamisia, sekä läheisverkostojen että viranomaistoimijoiden välillä. Koronan vuoksi sosiaalityöntekijöiden on kuitenkin täytynyt tasapainoilla ikääntyneiden terveyden suojaamisen sekä tukemisen keinojen välillä. Käyntien rinnalle ovat tulleet erilaiset etäyhteydet, joiden varassa perheiden tilanteita täytyy nyt toisinaan arvioida. Tilanne edellyttää myös uudenlaista eettistä harkintaa. Sekä sairastumisen että tartuttamisen riskiä tulee punnita esimerkiksi pohtiessa kumpi on asiakkaan kannalta parempi ratkaisu, jäädä kotiin jaksamisensa rajoilla sinnittelevän omaishoitajan kanssa vai siirtyä kriisipaikalle hoivayksikköön.

Monet vanhenemisen tutkijat ovat myös pohtineet, mitä eristäminen ja suljetut ympäristöt ovat merkinneet joidenkin ikääntyneiden elämäntilanteille. Koronakriisi on jättämässä kipeitä kokemuksia ikääntyviin perheisiin, johtuen läheisten hoivakotikuolemista sekä vierailurajoituksien estämästä yhdessäolosta elämän loppuvaiheessa.

Odotettavissa on, että poikkeusolojen kuormittuneesta elämänvaiheesta johtuvat kärjistyneet ongelmat tulevat kunnolla  näkyville vasta kun suljettujen hoivapalvelujen ja ikääntyneiden kotien ovet jälleen avautuvat. On syytä kohdentaa katsetta viruksen torjunnan ohella myös näihin iäkkäiden uusiin avun tarpeisiin. Koronarajoitusten jälkeisessä ajassa on hoivan ja kuntoutuksen lisäksi kasvanut sosiaalisen tuen ja sosiaalityön tarve.

Koronakriisiä seuranneet rajoitukset vaikuttavat ihmisten läheissuhteisiin eri tavoin, riippuen esimerkiksi iästä, elämäntilanteesta, asumisjärjestelyistä sekä läheissuhteiden määrästä. Läheissuhteet poikkeustilassa -sarjan teksteissä tarkastellaan pandemian seurauksia ihmisten väliselle kanssakäymiselle erilaisissa elämänvaiheissa.

Mia Niemi (YTM, KM) on sosiaalityöntekijä ja tohtorikoulutettava Helsingin yliopiston sosiaalitieteiden tohtoriohjelmassa. Hän tarkastelee sosiaalityön väitöstutkimuksessaan gerontologinen sosiaalityön asiakkaina olevien ikääntyneiden perhesuhteiden merkityksiä sekä perhe-elämässä ilmeneviä sosiaalisia ongelmia.

Sarjan muut kirjoitukset

Kitti Suoranta: Orgiat ruton jälkeen?

Kaisa Kuurne & Johanna Sarlio-Nieminen: Synnytysosastojen koronarajoitukset paljastavat synnyttäjien ja sairaalan näkökulmaerot

Anna Heinonen: Kommuunikodissa kämppis voi olla lähellä mutta vieras

Ella Sihvonen: Koronakeväänä etätyö ja perhe-elämä sulautuvat yhteen

Aino Luotonen: Ystävien virtuaalisista illanistujaisista jää puuttumaan jotain tärkeää

Anna-Maija Castrén: Pysykää kotona! Missä niistä?

Heidi Ruohio: Poikkeustila vaikuttaa kansainvälisiin adoptioihin

Anu Kinnunen: Takaisin kotiin

Vaula Tuomaala: Vauvan kanssa välitilassa

Bloomsburyn ryhmän ihanteina olivat vapaa rakkaus ja elinikäinen ystävyys

Lukuaika: 4 min.

Kirjailijoiden Virginia Woolfin ja Vita Sackville-Westin suhteesta kertova tuore elokuva Vita & Virginia (2018) on pukudraamaksi naamioitu kulttuurihistoriallinen kertomus taiteilijapiirien epäkonventionaalisista ihmissuhteista. Brittiläisen Bloomsburyn ryhmän boheemi elämä rikkoi aikansa sovinnaisuussääntöjä, mutta inspiroi nyt ajankohtaisuudellaan uusia sukupolvia.

Lontoo, 1922. Nuori aristokraattinen kirjailija, diplomaatin vaimo ja kahden lapsen äiti Vita Sackville-West (Gemma Arterton) saapuu taidemaalari Vanessa Bellin (Emerald Fennell) eksoottisiin naamiaisiin. Vita haluaa tavata Vanessan sisaren, kirjailija Virginia Woolfin (Elisabeth Debicki), joka vaikuttaa kiehtovalta.

Vanessan ja tämän maalarikumppanin Duncan Grantin (Adam Gillen) ateljeessa käydään kuitenkin ensin keskustelu, joka avaa kahdessa lauseessa katsojalle, millaiseen ihmissuhdemaisemaan elokuva sijoittuu: Vanessa ja Duncan ovat jonkinlaisessa avoliitossa, kun taas Vanessan ja taidekriitikko Clive Bellin (Gethin Anthony) avioliitossa on tungosta. Kuitenkin nämä kolme juhlivat iloisesti keskenään.

Vita & Virginia kertoo paitsi kahden kirjailijan rakkaudesta – joka tuotti Woolfin tunnetun romaaniin Orlando (1928) – myös heidän läheistensä rakkaus- ja ystävyyssuhteista, joita eivät olettamukset heteroseksuaalisuudesta ja monogaamisesta avioliitosta juurikaan rajoittaneet. Esimerkiksi aviomiesten Leonard Woolfin (Peter Ferdinando) ja Harold Nicolsonin (Rupert Penry-Jones) salliva suhtautuminen vaimojensa suhteisiin tulee selväksi.

Vaikka Vita & Virginia on saanut kriittisiä arvioita, sitä voi katsoa kiinnostavana kavalkadina Bloomsburyn ryhmästä ja englantilaisten kulttuuripiirien elämästä sata vuotta sitten. Elokuvan perhe- ja suhdekudelmat ovat hyvin kaukana 1900-luvun alun porvarillisesta perheideaalista. Lisäksi katsoja saattaa tunnistaa ihmissuhteista yllättäviä yhtäläisyyksiä 2000-luvun perheisiin ja läheissuhteisiin.

Virginia Stephen (myöh. Woolf) ja Leonard Woolf vuonna 1912.

 

Bloomsburyn ryhmä rikkoi viktoriaanisia sääntöjä

Niin sanottu Bloomsburyn ryhmä muodostui 1900-luvun alussa lontoolaisten sisarusten Vanessa ja Virginia Stephenin sekä heidän veljensä opiskelukaverien ympärille. Ystäväpiiriin kuului kuvataiteilijoita, kirjailijoita ja toimittajia. Sisarusten keskiluokkaiset vanhemmat olivat kuolleet, mikä mahdollisti siskosten tietoisen irtautumisen naisia koskevista sopivaisuussäännöistä ja tiukasti säädellystä viktoriaanisesta elämäntavasta iltapäivävierailuineen ja tanssiaisineen (1).

Bloomsburylaisten ajatukset muovautuivat loputtomissa keskusteluissa, joissa Cambridgessa omaksutut vapaamieliset vaikutteet levisivät. Ystäväpiirin elämänasennetta väritti pyrkimys elää eettisesti oikein, rehellisesti ja totuudellisesti filosofi G.E. Mooren vaikutusvaltaisen kirjan Principia Ethican (1903) viitoittamalla tiellä. Rakkaudesta ja ystävyydestä tuli heille itseisarvoja, joita säätelevät porvarilliset käytöskoodit tuli hylätä. (1)

Ystävykset myös toteuttivat käytännössä vapaan rakkauden ja avoimen avioliiton ihanteitaan. Ryhmän jäsenten läheissuhteissa kumppanuus, romanttinen rakkaus ja seksi eivät välttämättä kulkeneet käsi kädessä, ja erilaiset kolmiosuhteet olivat yleisiä. Suurin osa ryhmän miehistä ja monet naisista olivatkin suhteissa sekä miesten että naisten kanssa.  Myös seksistä käytävä keskustelu oli hämmästyttävän avointa ottaen huomioon ystäväpiirin keskiluokkaiset taustat ja yleisen yhteiskunnallisen ilmapiirin. (2)

Lady Ottoline Morell, Maria Huxley, Lytton Strachey, Duncan Grant ja Vanessa Bell vuonna 1915.

 

Bloomsbury oli jälkimodernin elämäntavan etujoukoissa

Bloomsburylaisia on usein pidetty yhtenä esimerkkinä porvarillista elämää vastaan kapinoivasta boheemiudesta, joka sai alkunsa 1800-luvun romanttisesta taiteilijamyytistä (2). Boheemeissa tiivistyy ideaalityypinomaisesti modernin elämän piirre, perheen ja palkkatyön sidoksista vapaaksi pyrkivä elämäntapa, jossa itsensä toteuttaminen on olennaista (3). Bloomsburyn ryhmäläisten elämänasenteessa keskeistä oli 1800-lukulaisen velvollisuuseetoksen sijasta elämän nautinnollisuus, joka on hyvin tunnistettavaa myös nykyihmiselle.

Mutta miksi bloomsburylaiset ovat viime vuosina olleet uuden kiinnostuksen kohteena? Muutaman vuoden aikana heistä on tehty ainakin minisarja, baletti, romaani, elämäkerta ja artikkelikokoelma. Onko niin, että heidän elämäntavassaan tiivistyi jotain, joka vetoaa seksiin ja ihmissuhteisiin yhä vapaamielisemmin asennoituvassa ilmapiirissä eläviin nykyihmisiin?

Olen toisaalla argumentoinut, että seksuaalista monogamiaa eli yhden kumppanin parisuhdemallia koskevat normit ovat jälleen löystymässä heterosuhteissa. Kun avoimet suhteet ja polyamoria ovat vähitellen nousseet julkisuuteen ja siten tulleet mahdollisiksi suhdevaihtoehdoiksi yhä useimmille ihmisille, näistä suhdemalleista kiinnostuneet etsivät samaistumiskohteita historiasta ja populaarikulttuurista.

Bloomsburylaisten kolmiosuhteet ja heidän kirjoituksistaan välittyvä suhtautuminen seksiin, romanttiseen rakkauteen ja ystävyyteen ovat hämmästyttävän samankaltaisia kuin elämäntyyli, joka rakentuu parhaillaan eettisestä monisuhteisuudesta internetissä ja sosiaalisessa mediassa käytävissä keskusteluissa. Keskeistä molemmissa on jonkinlainen rakkauden ja ystävyyden vapaa virtaaminen ja ajatus rakastetun “omistamisen” mahdottomuudesta: On mahdollista rakastaa romanttisesti useampaa kuin yhtä ihmistä. Eri tavoin intiimit suhteet saavat luontevasti muotoutua omanlaisikseen eikä niiden tarvitse seurata valmiita ihmissuhdekaavoja.

Lisäksi ilmeinen yhtymäkohta nykyaikaan on Bloomsburyn ryhmän asenne erityisesti muihin kuin heterosuhteisiin. Ystäväpiirissä miesten väliset romanttiset ja seksisuhteet olivat pikemminkin sääntö kuin poikkeus, eikä niitä pidetty millään tavalla paheksuttavina. Sata vuotta sitten olisi ollut mahdotonta elää julkisuudessa avoimesti homona. Miesten väliset suhteet olivat laittomia eikä omaa identiteettiä kiinnitetty julkisesti siihen, kenen kanssa harrasti seksiä. Homoidentiteetin puuttuminen mahdollisti bloomsburylaisille biseksuaalisen kokeilun ja laajan kirjon seksuaalisia suhteita isossa tuttavapiirissä (4).

Dora Carrington, Ralph Partridge, Lytton Strachey, Oliver Strachey ja Frances Marshall (myöh. Partridge) vuonna 1923.

 

Ihanteena vapaa elämä, jossa ystävät muodostavat läheisimpien piirin

Kenties nykyihmisiä kiehtoo myös bloomsburylaisten tiukoista aikatauluista vapaa arki ja elämä kietoutuneena perherajat ylittäviin vuosikymmenten pituisiin ystävyyssuhteisiin. Työn ja lapsiperhe-elämän puristuksissa elävä keskiluokka, joka hädin tuskin saa sovittua lounastapaamisia ystävien kanssa, voi vain haaveilla moisesta vapaudesta. Bloomsburylaisten arvomaailmassa tärkeimmäksi arvoksi nousi ystävyys, jonka jatkuvuus oli olennaista ryhmän sisällä vaihtuvien romanttisten ja seksuaalisten kiinnostusten kohteiden rinnalla.

Nykyhetken termein voidaankin sanoa, että bloomsburylaisten elämät olivat kaikessa boheemiudessaan hyvin queer: ne pakenivat tiukkoja kaksinapaisia määrittelyjä kuten hetero/homo, ystävä/rakastettu, perhe/ystävät tai romanttisten suhteiden rajaamista kahden ihmisen välille.

1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä Lontoossa alkunsa saanut ystäväpiiri onnistui elämään koko aikuiselämänsä epäkonventionaalisissa ihmissuhteissa. Heidän kohdallaan boheemius ei tarkoittanut suistumista alkoholismiin tai muihin hillittömyyksiin, vaan brittiläisen pidättyväistä arkielämää taiteentekoon ja ystävien kanssa käytyihin keskusteluihin keskittyen.

Etäisyyden ja elämänkaarten päästä tarkasteltuna näyttää siltä, että he todellakin onnistuivat elämään todeksi G.E. Mooren rakkauden ja erityisesti ystävyyden ihanteet.

 

Vita & Virginia Helsingin Vinokinossa sunnuntaina 24.11.2019.

 

Lähteet

(1) Licence, Amy (2015) Living in Squares, Loving in Triangles. The Lives and Loves of Virginia Woolf and the Bloomsbury Group. Gloucestershire: Amberley Publishing.

(2) Nicholson, Virginia (2002) Among the Bohemians. Experiments in Living 19001939. Lontoo: Viking Penguin Books.

(3) Jallinoja, Riitta (1991) Moderni elämä. Ajankuva ja käytäntö. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

(4) Marler, Regina (2016) “The Bloomsbury Love Triangle.” Teoksessa Helt, Brenda & Detloff, Madelyn Queer Bloomsbury. Edinburgh: Edinburgh University Press. 135–151.

 

Lue aiheesta lisää

Vieraissa vuoteissa

Transparent-sarja avaa ikkunan perheiden tulevaisuuteen

Johdatus ystävyyden ajattelemiseen

Perhe vai ystävät – vai molemmat?

 

Kuvat: Thunderbird Releasing, Wikimedia Commons.

Voiko ilmastohuoli vaikuttaa syntyvyyteen?

Lukuaika: 3 min.

Suomalaisten lastensaanti on vähentynyt vuosi vuodelta. Samalla nuorten huoli maapallon tulevaisuudesta on kasvanut. Valitsevatko ilmastohuolen painamat nuoret pian sankoin joukoin lapsettomuuden?

Suomessa on talven ja kevään aikana huolestuttu historiallisen pienistä syntyvyysluvuista. Vuonna 2018 syntyvyys laski kahdeksatta vuotta peräkkäin, ja kokonaishedelmällisyysluku oli 1,40 – matalampi kuin koskaan aiemmin.

Lisäksi nuoret aikuiset haluavat aiempaa vähemmän lapsia, jos ollenkaan. Kolmasosa 30–39-vuotiaista lapsettomista pitää nollaa lasta ihanteellisena lapsilukuna, 20–29-vuotiaista lähes neljäsosa.

 

Lapsettomuus tietoisena valintana

Tutkimusten mukaan lapsettomaksi päätymisen taustalla on usein parisuhteettomuutta ja elämäntilanteeseen sekä yhteiskunnalliseen asemaan kytkeytyvää epävarmuutta. Nuorten naisten kohdalla aikomus siirtää lastenhankintaa tai pysyä lapsettomana liittyy Väestöliiton tutkimuksen perusteella mataliin resursseihin: ne, jotka päättävät siirtää lastenhankintaa tai pysyä lapsettomina, ovat useammin työttömiä, matalasti koulutettuja ja pienituloisia.

Lisäksi nuorten aikuisten mielikuvissa korostuvat vaativa ja vastuullinen suhtautuminen vanhemmuuteen ja negatiiviset käsitykset lapsiperhe-elämästä: lasten saamiseen liitetään luopuminen perustavanlaatuisista asioista kuten nukkumisesta, terveydestä, parisuhteesta, työstä ja rahasta.

Erityisesti naiset pelkäävät oman elämän ja itsensä toteuttamisen menettämistä. Niiden naisten osuus, joille muiden kiinnostavien asioiden tekeminen ja nykyinen elämäntyyli ovat hyvin tärkeitä syitä siirtää lastenhankintaa tai pysyä lapsettomana, onkin kolminkertaistunut vajaassa vuosikymmenessä.

Vaikuttaa siis siltä, että elämä ilman lapsia näyttää houkuttelevammalta kuin aiemmin. Lapsettomuus itse valittuna elämäntapana on kiteytymässä yhdeksi vaihtoehdoksi muiden rinnalle. Aihetta käsittelevät myös useat äskettäin ilmestyneet kirjat, uusimpina Niku Hoolin ja Anna-Sofia Niemisen Aikuisten perhe ja Heini Maksimaisen Vauvattomuusbuumi.

 

Kuvakaappaus Ilmastoahdistuksen Instagram-tililtä.

Ilmastonmuutos ja vapaaehtoinen lapsettomuus

Väestöliiton julkaisemissa perhebarometreissa on viime vuosina pureuduttu syntyvyyden vähenemiseen. Niissä ei kuitenkaan ole tutkittu lainkaan ympäristösyiden yhteyttä lastenhankintaan. Tutkija Venla Bergin mukaan aiemmissa laajoissa kyselytutkimuksissa juuri kukaan ei ole perustellut päätöstään lapsettomuudesta ilmastosyillä.

Mutta asenteet ovat ehkä muuttumassa, erityisesti maailman ilmastopaneelin lokakuisen raportin jälkeen. Sen mukaan kasvihuonepäästöjen radikaaliin vähentämiseen on vain kymmenisen vuotta aikaa, jos lämpeneminen halutaan pitää siedettävänä. Suurten australialaisten ympäristöjärjestöjen tuoreessa jäsenkyselyssä ilmastomuutoksesta johtuva turvaton tulevaisuus oli valtaosalle alle 30-vuotiaista naisjäsenistä syy olla hankkimatta (lisää) lapsia. Myös mediasta, tuoreesta kirjallisuudesta ja tutkimuksesta löytyy nuoria aikuisia, jotka perustelevat ilmastosyillä päätöstään olla hankkimatta lapsia.

Erään tutkimuksen mukaan puolet maailman alle 30-vuotiaista pitää ilmastonmuutosta ja ympäristön tuhoutumista vakavimpana kansainvälisenä uhkana. Suomessa kaksi kolmasosaa nuorista kokee erittäin tai melko paljon turvattomuutta ja epävarmuutta ilmastonmuutoksen takia, ja osuus on kasvanut kymmenessä vuodessa huomattavasti.

Voiko kasvussa olevan huolen planeetan tulevaisuudesta pian laskea yhdeksi tekijäksi alhaisen syntyvyyden taustalla? Ainakin asia on hyvä nostaa tutkimusten ja politiikan agendalle, sillä ilmastoliikehdintä nuorten keskuudessa on saanut ennennäkemättömiä mittasuhteita.

Pixabay

Ilmastoliikehdintä sukupolvikokemuksena

Tuoreen kyselyn mukaan suomalaiset yläkouluikäiset haluavat vaikuttaa päätöksentekoon nykyistä enemmän ja pitävät ilmastonmuutosta seuraavan vaalikauden tärkeimpänä teemana. Kolme viikkoa sitten yli puolitoista miljoonaa lasta ja nuorta ympäri maailman oli koululakossa ilmaston puolesta. Nuorten liikehdintää on jo verrattu Yhdysvaltain 1960-luvun ihmisoikeusliikkeeseen. Uusi liike on aktivoimassa teini-ikäiset ruohonjuuritasolta nousevaan kollektiiviseen toimintaan tavalla, jollaista ei ole aiemmin nähty.

Ilmastoahdistuksesta ja siihen reagoinnista saattaa muodostua nuorille sukupolveen kytkeytyvä avainkokemus – ikäpolven yhteen sitova maailmankuvaa ja tulevaisuudensuunnitelmia määrittävä asia, joka vaikuttaa tulevaisuudessa myös päätöksiin hankkia tai olla hankkimatta lapsia.

Ilmastonmuutos, luonnon monimuotoisuuden romahtaminen ja maapallon tulevaisuuden asettuminen vaakalaudalle tuovat uudenlaisen epävarmuuden myös korkeasti koulutettujen ja taloudellisesti hyvässä asemassa olevien nuorten tulevaisuuden näkymiin. Uskaltavatko nämä epävarmuuden eetoksessa varttuneet vastuulliset ilmastolakkoilijat 15 vuoden päästä ryhtyä lapsentekoon, kun ilmaston lämpenemisen pysäyttämiseen tarvittava aika on loppunut? Kenties syntyvyydestä huolissaan olevien poliitikkojen kannattaisi todellakin ottaa puheet ilmastovaaleista tosissaan.

Vieraissa vuoteissa

Lukuaika: 4 min.

Viime vuosina heteroparisuhteiden seksuaalista monogamiaa koskevat normit ovat alkaneet löystyä. Ilmiö näkyy kulttuurituotteissa, lehtien palstoilla ja tutkimuksessa. Mutta onko parisuhteen ensisijaisuus läheissuhteena murtumassa?

On yö. Joy (Toni Collette) astuu sisään keskiluokkaisen englantilaisperheen eteiseen ja riisuu takkinsa. Hän menee kylpyhuoneeseen. Siellä, hämärässä, istuu Joyn aviomies Alan (Steven Mackintosh) mietteissään.

Joy: Ai hei. No miten meni?
Alan: Ihan hyvin. Miten sinulla?
Joy: Hyvin kai. Oli kivaa. Hän söi pihvin, minä lohta ja parsakaalia.
Alan: Pitäisikö, ehkä pitäisi keskittyä.. siihen seksiasiaan?
Joy: Ehkä. No… Menimme hänen kotiinsa. Otettiin vaatteet pois. Hitaasti, vaate kerrallaan, toisen katsoessa. Sitten hän alkoi suudella minua, tähän kaulalle. Sitten tähän alemmas. Sitten mentiin sängylle…

Alan nousee ylös ja suutelee Joyta kiihkeästi.

Tämä on kohtaus Netflixin ja BBC:n uudesta sarjasta Wanderlust. Joy ja Alan ovat viisikymppinen aviopari, jonka pitkää ja onnellista liittoa varjostaa vain se, että heidän seksielämänsä on kovin kuivettunutta. Wanderlust tutkii laadukkaan brittidraaman keinoin, mitä tapahtuu, kun pitkään naimisissa ollut pariskunta päättää yhteistuumin kokeilla seksisuhteita muiden ihmisten kanssa.

Kuva: Netflix

Vielä 2000-luvun alussa esimerkiksi Lukas Moodyssonin elokuva Kimpassa naureskeli 1970-luvun kommuunielämän vapaalle seksille. Nyt avoimet suhteet ovat siirtyneet valtavirtaviihteen ja laatulehtien aiheiksi, mistä Wanderlust on vain yksi esimerkki.

Netflixin erehdyttävästi Greyn anatomialta näyttävä sarja You Me Her kuvaa keskiluokkaisen pariskunnan kolmiosuhdetta opiskelijatytön kanssa. New York Times julkaisi viime vuonna pitkän reportaasin otsikolla “Onko avoin avioliitto onnellisempi avioliitto?” Jutussa haastatellut ihmiset ovat keski-ikäisiä koulutettuja perheenäitejä ja -isiä eivätkä nuoria queer-aktivisteja. Suomalaisissakin naistenlehdissä annetaan käytännön neuvoja parisuhteen avaamiseksi.

Myös (lähinnä amerikkalaiset) parisuhdeterapeutit ovat haistaneet markkinaraon: avoimia suhteita käsitellään esimerkiksi kirjoissa The New Monogamy, Designer Relationships ja viimeisimpänä The State of Affairs. Pikainen tietokantahaku tuottaa parisuhdeterapeuttien julkaisuissa artikkeleita (esim. Van Tol, 2017), joissa terapeutteja neuvotaan työskentelytavoissa monisuhteisten asiakkaiden kanssa.

 

Yhden kumppanin parisuhdemalli murroksessa

Parisuhdeterapeuttien tuntuma ei ole vailla perusteita. Näyttää siltä, että yhden kumppanin parisuhdemallia eli seksuaalista monogamiaa koskevat normit ovat jälleen löystymässä heterosuhteissa.

Varsinkin homomiehillä neuvoteltu parisuhteen ulkopuolinen seksi on ollut kautta aikain varsin hyväksyttyä, mutta heteroilla asenteet tiukentuivat huomattavasti siirryttäessä 1970-luvulta 1990-luvun lopulle.

Viime vuosina tilanne on jälleen muuttunut. Valtaosa tuoreen kanadalaistutkimuksen osallistujista hyväksyi monogaamisesta mallista poikkeavat avioliitot, vaikkeivät itse olisi halunneet ryhtyä sellaiseen. Normien vapautuminen näkyy kuitenkin myös käytännössä: viidesosa amerikkalaisista sinkuista on vähintäänkin kokeillut eettistä monisuhteisuutta.

Suomessakin asenteet, jotka liittyvät neuvoteltuun parisuhteen ulkopuoliseen seksiin, ovat viime vuosina löystyneet. Vuonna 2015 noin kaksi kolmasosaa suomalaisista ei pitänyt vapaata seksiä perverssinä tai sairaana. Erityisesti naisten suhtautuminen vapaaseen seksiin, ryhmäseksiin ja parinvaihtoon on muuttunut huomattavasti sallivammaksi kymmenessä vuodessa.

 

Seksuaalisuus vapautuu, mutta parisuhde säilyy?

Samaan aikaan suomalaisten asenteet uskottomuutta kohtaan ovat kuitenkin tiukemmat kuin koskaan aiemmin. Tämän voi tulkita niin, että parisuhde nähdään ihmisten välisenä sopimuksena, jonka rikkominen koetaan vääräksi. Kenties ajatellaan, että suhteen seksuaalinen sisältö voi kuitenkin olla muuta kuin kahdenkeskistä, kunhan asiasta on yhteisesti sovittu.

Kuva: Netflix

Sosiologi Lynn Jamieson kysyi jo vuonna 2004, lakkaako monogamia olemasta luottamuksen symboli, ja korvaako yhteisesti neuvoteltu monisuhteisuus salaiset sivusuhteet. Jamieson viittaa Anthony Giddensiin, jonka mukaan jälkimoderneille ihmisille parisuhteessa olennaisinta on haavoittuvan sisimmän paljastaminen ja luottamuksen lujittaminen keskinäisen kommunikaation keinoin, ei niinkään seksuaalinen uskollisuus.

Tälle Giddensin ja Jamiesonin tunnistamalle kehitykselle johdonmukainen jatko on avointen suhteiden yleistyminen – ja niiden myötä loputtomat suhteista käytävät keskustelut.

 

Avoin suhde: parisuhteen lujittamista vai välietappi polyamoriaan?

Avoimissa suhteissa hyväksytyistä parisuhteen ulkopuolisista seksiseikkailuista on kuitenkin vielä pitkä matka polyamoriaan eli siihen, että ihmisillä on monia rakkaussuhteita samanaikaisesti.

Myöskään Wanderlustin Joy ja Alan eivät kykene sisällyttämään avioliittoonsa toisiin ihmisiin kohdistuvaa romanttista rakkautta. He toimivat yhä kahdenvälisen parisuhteen kehyksessä. Kun Alan rakastuu työkaveriinsa, looginen seuraus on, että he muuttavat erilleen ja Alan ryhtyy uuteen parisuhteeseen.

Joyn ja Alanin suhde heijastelee siis edelleen vahvasti elävää kulttuurista käsitystä kahden ihmisen välisen parisuhteen ensisijaisuudesta. Ei näytä siltä, että avoimet suhteet uhkaisivat parisuhdetta keskeisenä läheissuhteena, päinvastoin. Avoimenkin suhteen perusyksikkö on toisiinsa sitoutunut pariskunta, jolle seksi muiden kanssa on vain väline oman suhteen lujittamisessa.

Kuva: Netflix

Bloggaaja Suhteellisen avointa kiteyttää asian näin: “[A]voin suhde ei itseasiassa ole se suurin ja tärkein muutos suhteessamme. Tärkeintä on, että nyt puhumme suhteestamme toisillemme. […] Meille avoin suhde ei ole vain lupa käydä vieraissa vuoteissa, vaan eritoten meidän välistä avoimuutta. Ja avoimen suhteemme tärkein suhde on meidän suhteemme.”

Suhteen rajojen venyttäminen seksuaalisesti ei siten uhkaa parisuhdetta arvona, vaan paradoksaalisesti mahdollistaa sitoutumisen puolisoon. Toisin kuin seksuaalisesti monogaamisessa parisuhteessa, avoimessa suhteessa seksi muiden kanssa ei ole askel eroon. Joy ja Alankin päätyvät takaisin yhteen, tosin katsoja ei tiedä jatkuuko suhde avoimena.

 

Avoin suhde pakottaa eettiseen pohdintaan

Wanderlustissa sivutaan monimutkaisia tilanteita, joihin avoimeen suhteeseen ryhtyvä pariskunta saattaa joutua. Myös monisuhteisuutta käsittelevissä some-keskusteluissa näitä eettisiä ja käytännön ongelmia ruoditaan loputtomasti.

Miten pitää sivusuhde vain seksisuhteena? Entä jos tunteet astuvat kuvaan? Pitäisikö laatia sääntöjä? Miten elää mustasukkaisuuden kanssa? Mikä on kolmannen ihmisen asema, jos lähtökohtana on pariskunnan ensisijainen suhde? Kuka ylipäätään haluaa seurustella ihmisen kanssa, jonka aviopuoliso voi sanella, mitä saa kulloinkin tehdä tai milloin tavata?

Jos yhä useampi pariskunta ryhtyy avoimeen suhteeseen mutta löytääkin itsensä polyamorian porteilta, eettisen monisuhteisuuden klassikkoteoksen More Than Two tuoreelle suomennokselle lienee tilausta.

 

Wanderlust on katsottavissa Netflixistä. Katso sarjan traileri tästä.