Kun lapsi saa päättää, keitä hänen perheeseensä kuuluu, voi tulos yllättää, hämmentää ja aiheuttaa närkästystä. Taiteen ja tutkimuksen rajoja ylittävä valokuvateos Perhealbumi nostaa vanhempien eron kokeneen lapsen käsityksen perheestä valokeilaan.
Valokuvaaja Susanna Kekkonen kertoo Perhealbumin ensimmäisellä sivulla muiston häistään ja yhden tietyn valokuvan ottamisesta juhlassa. Kuvaan asettuvat tuore aviopari, molempien vanhemmat ja morsiamen äitipuoli.
– Tavallinen hetki useimmissa häissä, mutta minulle täynnä tunnetta. Minulla ei ole ollut aiemmin kuvaa, jossa koko perheeni olisi ollut kanssani yhdessä, Kekkonen kirjoittaa.
Tämän idean ympärille rakentuu kokonainen valokuvateos, jossa 28 vanhempien eron kokenutta 4–47 vuotiasta “lasta” on koonnut perheeseensä kuuluvat henkilöt yhteiseen valokuvaan. Nuoremmille lapsille perhe on teoksessa se tämänhetkinen läheisistä koottu, aikuistuneiden perhekuvat taas keskittyvät lapsuuden aikaiseen perheeseen. Jokaisen perhevalokuvan yhteydessä on päähenkilön eli lapsen kertomus perheestään ja kirjaan valitusta kuvasta.
Susanna Kekkosen ja toimittaja Anna-Sofia Bernerin yhteistyönä syntynyt Perhealbumi on lämminhenkinen teos, jonka valokuvat ja tekstit puhuttelevat tinkimättömyydellään. Mutta mikä tekee tästä valokuvateoksesta radikaalin? Eikö lapsen oikeus tulla kuulluksi vanhempien erotessa ole jo vakiintunut näkökulma eroihin?
Lapsen perhe eron jälkeen
Lasten asemaan erossa alettiin kiinnittää uudella tavalla huomiota suomalaisessa yhteiskunnassa 1970-luvulla. 1980-luvulla lainsäädäntöä muutettiin tavalla, joka korosti lapsen oikeutta säilyttää suhde molempiin vanhempiin eron jälkeen. Yhteishuoltajuudesta tuli lähtökohta eron jälkeisen vanhemmuuden järjestämiseen, sillä sen nähtiin parhaiten toteuttavan lapsen etua. Ajatus siitä, että lapsi hyötyy suhteiden jatkumisesta molempiin vanhempiin, on nykyisin laajasti hyväksytty ja kyseenalaistamaton.
Vaikka lapsen läheiset, koulu ja erilaiset sosiaalialan ammattilaiset usein pyrkivätkin tukemaan suhteiden jatkumista molempiin vanhempiin, parisuhteen päättymistä kipuilevien vanhempien näkökulmasta asia ei ole aina yksinkertainen. Ero voi olla hankala emotionaalisesti, mutta se vaikuttaa myös monin eri tavoin sosiaalisiin suhteisiin. Tämä kävi ilmi tutkimuksessani sosiaalisista verkostoista eron jälkeen. Voi olla vaikeaa osallistua sukujuhliin tai pitää yhteyttä entisen puolison sukulaisiin. Suhteet osapuolien välillä voivat olla niin jännittyneet, että on helpompaa jättää vaikeat tilanteet väliin. On suuri houkutus ajatella, että lapsi itse kyllä huolehtii suhteistaan siihen toiseen vanhempaan ja tämän sukulaisiin.
Lapsen perhesuhteiden muodostelma voi eron seurauksena myös laajentua vanhempien uusien suhteiden johdosta. Muutos voi olla pysyvä tai perhekokoonpano voi vaihtua vanhempien solmimien parisuhteiden syntymisen ja päättymisen rytmissä. Lapsen elämässä suhteet ryhmittyvät usein erilleen toisistaan, äidin puoleiseksi ja isän puoleiseksi perheeksi.
Uusperheille lapsen merkityksellisten perhesuhteiden ulottuminen toisiin kotitalouksiin ja perhekokoonpanoihin voi olla vaativaa. Toive aikuisten uuden parisuhteen varaan rakentuvasta perheestä on suuri ja kysymys uuden perheen rajoista eli siitä, keitä perheeseen kuuluu ja keitä ei, on uusperheissä erityisen merkityksellinen ja herkkä. Ajatus uudesta “meidän perheestä” on vetovoimainen, mutta sitä on joskus vaikea sovittaa yhteen lapsen suhteiden jatkuvuutta korostavan näkemyksen kanssa. Koska uusperhe syntyy aikuisten aloitteesta ja toiveesta, se on lähtökohtaisesti aikuisten hanke.
”Jos kieltäisin ihmisten olemassaolon kuvasta, kieltäisin jotakin itsestäni”
Lapsen näkökulmasta tehdyissä tutkimuksissa (esim. 1, 2 & 3) toistuu havainto, jonka mukaan vanhempien eron kokenut lapsi mieltää useimmiten molemmat vanhemmat perheeseensä kuuluviksi riippumatta siitä, kumman vanhemman luona hän asuu tai kuinka paljon tai vähän hän toista vanhempaansa tapaa. Harvoin ja vain poikkeuksellisissa tilanteissa lapsi ei ajattele biologisen vanhemman kuuluvan omaan perheeseensä.
Perhealbumi muistuttaa kuvista, joita lapset piirtävät perheistään tutkimustilanteissa. Sillä erotuksella tosin, että valokuvaan asettuvat oikeat ihmiset lapsen kahdesta erillisestä perhekokoonpanosta. Valokuvan päähenkilöllä, lapsella, on ollut valta kutsua kuvaan mukaan tulevat henkilöt ja sommitella heidät kuvaustilanteessa mieleisellään tavalla. Mikäli joku kutsutuista ei ole halunnut osallistua tai ei ole päässyt paikalle, häntä edustaa kuvassa tyhjä tuoli tai muu esine.
Perhealbumista tekee tärkeän, jopa radikaalin, kaksi seikkaa. Ensinnäkin teoksen kuvissa tai teksteissä ei hymistellä lapsen edusta. Lapselle on konkreettisesti annettu valta määritellä perheensä riippumatta tunteista, joita erillisiin perhekokoonpanoihin kuuluvissa henkilöissä saattaa herätä. Toiseksi monenlaisissa, jännitteisissäkin tilanteissa elävät ihmiset ovat lapsen kutsusta lähteneet mukaan hankkeeseen, jonka tuloksena lapsi saa sen kenties ainoan valokuvan omasta perheestään. Lapsen perheen tukeminen on aikuiselle helppoa, kun se on sama kuin oma perhe. Vaativaa ja jopa radikaalia se puolestaan on silloin, kun tukeminen tarkoittaa omista yksilöllisistä tunteista, tarpeista ja toiveista hellittämistä.
Lähteet:
(1) Larsson Sjöberg, Kristina (2001) Barndom i länkade familjesystem. Om samhörighet och åtskillnad. Örebro: Örebro Universitet.
(2) Ritala-Koskinen, Aino (2001) Mikä on lapsen perhe? Tulkintoja lasten uusperhesuhteista. Väestöntutkimuslaitos D 38. Helsinki: Väestöliitto.
(3) Smart, Carol; Neale, Bren & Wade, Amanda (2001) The changing experience of childhood: Families and divorce. Cambridge: Polity Press.