Näiden todistajien läsnä ollessa kysyn teiltä: Tahdotteko säilyttää avioliittoinstituution?

”Avioliiton tarkoituksena on perheen perustaminen siihen kuuluvien yhteiseksi parhaaksi ja yhteiskunnan säilymiseksi.” Näin lausutaan suomalaisessa vihkikaavassa riippumatta siitä, tapahtuuko avioliittoon vihkiminen maistraatissa vai kirkollisin menoin. Vihkikaavan määritelmässä perhe tiivistyy siis pariskuntaan, mutta onko seurustelematon ihminen automaattisesti perheetön?

Halu jakaa oma elämä jonkun toisen – tai useamman –  ihmisen kanssa ja kokea kuuluvuutta lienee yleisinhimillinen. Läheissuhteiden verkostot, joihin kuuluu huolenpitoa ja välittämistä, voivat olla muodoltaan hyvin monenlaisia. Siksi onkin hullunkurista, että avioliitolla on niin vahva asema läheissuhteiden sääntelyssä.

Avioliitto instituutiona jäsentää monella tavalla yksityisiä ja yhteiskunnallisia suhteita sekä juridisesti että ajattelumme tasolla. Avioliitto linkittyy esimerkiksi sosiaaliturvaan, verotukseen, perimykseen ja kansainvälisiin perhesuhteisiin.

Michael Warnerin (2000) mukaan avioliitto on itsessään eriarvoistava järjestely, joka aina toiseuttaa muulla tavoin eläviä: olivatpa he sitten sinkkuja, leskiä tai muissa suhdemuodoissa kuin yhdessä asuvia ja parisuhteessa keskenään olevia ihmisiä (1). Tämä tarkoittaa sitä, että avio(hetero)pari normalisoituu intiimisuhteiden ideaaliksi, johon kaikkia muita valittuja läheissuhdemuotoja verrataan. Normista poikkeavat suhdemuodot kuten moniskunnat ja toisaalta suhdelaadut, eli muut kuin romanttisseksuaaliset suhteet, näyttäytyvät tällöin toissijaisina, poikkeuksina ja perusteluja vaativina valintoina.

 

Parisuhdekeskeisyys peittää läheissuhteiden moninaisuuden

Vaikka avioliitolla on etuoikeutettu asema läheissuhdehierarkiassa, ovat avoliitot ja seurustelusuhteet nousseet vähitellen sen rinnalle yleisesti hyväksytyiksi tavoiksi elää läheissuhteissa. Kahdenvälisestä romanttisseksuaalisesta ihmissuhteesta, eli parisuhteesta, on tullut keskeinen tapa järjestää läheissuhde ja se nähdään usein siirtymävaiheena lapsiperheellistymiseen.

Parisuhteen ensisijaistamisen ongelmallisuus nousi vahvasti esille gradussani. Tutkin siinä nuoria aikuisia ihmisiä, jotka oman määrittelynsä mukaan eivät ole koskaan seurustelleet. Kaikki ihmiset eivät halua seurustella ylipäätään ja toisaalta, kaikki ihmiset eivät päädy seurustelukumppani(e)n kanssa yhteen välttämättä ikinä, vaikka haluaisivatkin. Syyt tähän ovat moninaisia. Kiinnostavampaa kuin perätä perusteluja normin vastaiselle tilanteelle, on kysyä, että miksi me rajaamme lain tasolla osan ihmisistä ulos hoivan järjestämisen edellytyksistä.

Eikö lain tulisi turvata ihmisiä syrjimättömästi riippumatta siitä, minkä tyyppisiä ihmisten läheissuhteet ovat? Esimerkiksi sen, ketkä nähdään hätätilanteessa henkilön omaisiksi ei tulisi olla sidottu asianomaisen parisuhdestatukseen, eikä yhteisen lapsen vanhempien voida olettaa olevan tai olleen keskenään parisuhteessa. Oikeustieteen professori Anu Pylkkäsen (2012) tavoin voidaan kysyä: miksi läheissuhteita koskevan sääntelyn pitäisi rajoittua kahden hengen suhteeseen tai ylipäätään kiinnittyä seurusteluun?

Kuva: Broadly Gender Photostock

 

Romanttisen rakkauden ylivoima

Länsimainen ymmärrys parisuhteesta linkittyy erottamattomasti romanttiseen rakkauteen, eikä sitä voida täysin irrottaa avioliittoinstituutiosta. Anttila (2001) tiivistää romanttinen rakkauden olevan länsimaisessa modernisaatiossa syntynyt kulttuurinen rakkauskäsitys ja arvo, jota nykyisin tavoitellaan. Rakkauteen perustuva, toimiva parisuhde koetaan työn ja terveyden ohella yhdeksi keskeisimmäksi onnellisen elämän osatekijäksi. Kulttuuriimme kasvavat ihmiset oppivat jo varhain ja monista toisiaan tukevista lähteistä parisuhteen merkityksen. (2)

Parisuhdenormatiivisuus viittaa vallalla oleviin käsityksiin ja käytäntöihin, joiden mukaan kahdenvälisen romanttisen rakkaussuhteen tulisi olla yksilölle ensisijainen ihmissuhdetyyppi (3). Tällainen rakkaussuhde näyttäytyy meille – euroamerikkalaisessa kulttuurissa kasvaneille ja eläville ihmisille – normaalina ja universaalina tavoitteena elämässä. Parisuhdenormatiivisuus (englanniksi amatonormativity) on rakenteena hyvin eurosentrinen, sillä selvää on, että tällainen ihmissuhdemuoto ei ole ainoa oikea tai ihmiselle synnynnäinen tapa järjestää läheissuhteita, vaan historiassa muovautunut ja muuttuva.

Parisuhdenormatiivisuuden käsite kuvaa siis Suomessakin vallalla olevaa kulttuurista rakennetta, jossa yhdistyy romanttisen rakkauden ja eksklusiivisen suhdemuodon ensisijaisuus. Rakenne on tunnistettava, sillä parisuhde-eetos näkyy toistuvana kuvastona valtakulttuurissamme: se ulottuu pariterapiasta tv-sarjoihin ja parisuhdeoppaista terveystiedon opetukseen. Vähittäistä kuvaston moninaistumista on kuitenkin ollut havaittavissa – erityisesti populaarikulttuurissa.

Se, että hahmotamme seurustelun parisuhde- ja avioliittokeskeisesti, kaventaa käsitystämme seurustelusta. Kaikki seurustelusuhteet eivät nimittäin noudata ennalta määriteltyä etenemiskaavaa, jossa suhteen oletetaan kehittyvän tapailusta seurusteluksi ja siitä yhteen muuton kautta kohti avioliittoa.

Kaikki seurustelusuhteet eivät myöskään ole kahden ihmisen välisiä, suljettuja tai heteroseksuaalisia, jos ne ovat seksuaalisia lainkaan. Se puolestaan, että hahmotamme perhesuhteet vain seurustelun ympärille rakentuviksi, kaventaa ymmärrystämme läheissuhteista huomattavasti.

 

Ketkä tulevat tunnistetuiksi perheellisinä?

Graduni yksi johtopäätöksistä on, että seurustelematon ihminen mielletään helposti perheettömäksi – etenkin, jos hänellä ei ole lapsia. Graduani varten haastattelemistani ihmisistä kaikki sattuivat olemaan lapsettomia. Heidän kokemuksensa osoittavat, että ystävien kutsuminen ”valituksi perheeksi” jää helposti kovin nimelliseksi, jos oma lähipiiri ympärillä järjestäytyy parisuhdekeskeisesti. Tyypillistä on, että merkittävimmät elämänvalinnat, kuten asuminen, rahan jakaminen ja lastenkasvatus, tehdään seurustelukumppani(e)n, eikä esimerkiksi ystävien kanssa.

Kuten yhteiskunnallisten rakenteiden kanssa aina, parisuhdenormatiivisuudenkin tapauksessa kyse on vallasta. Parisuhdekeskeisesti rakennettu elämäntapa ja parisuhteessa olevat henkilöt nauttivat Suomessa etuoikeuksia niin sosiaalisella, taloudellisella kuin symbolisellakin tasolla.

Parisuhdenormin ulkopuolella elävä joutuu puolestaan tekemään hartiavoimin töitä, jotta hänen  lähipiirinsä tulisi tunnustetuksi hänen sosiaalisena turvaverkkonaan. Yhdenvertainen kohtelu ei tällöin yksinkertaisesti toteudu yhteiskunnassamme.

Parisuhde- ja ydinperheajattelulla – ja sen ytimessä olevalla avioliittoinstituutiolla – on historialliset ja kulttuuriset juurensa, joita me ylläpidämme käytöksellämme ja lainsäädännöllämme. Näin ollen meillä on myös mahdollisuus toimia toisin. Haastan sinua pysähtymään hetkeksi tämän kysymyksen ääreen: olisitko sinä valmis marssimaan kaduille vaatimaan avioliittoinstituution purkamista? Ja jos et, niin mikset?

 

Mariia Koistinen, VTK, FM, tutki normikriittisessä gradussaan nuorten aikuisten seurustelemattomuuden kokemuksia ja parisuhdenormatiivisuutta. Hän on sukupuolentutkimuksen opinnoissaan keskittynyt vaihtoehtoisiin läheissuhteisiin ja perhemalleihin.

 

Lähteet

(1) Warner, Michael (2000) The trouble with normal: Sex, politics, and the ethics of queer life. Cambridge (Mass.): Harvard University Press.

(2) Anttila, A. (2001). Elämän kovuus ja rakkauden rajallisuus. Varhaisnuorten kirjoituksia Koululainen-lehden ja Internetin keskustelupalstoilla. Nuorisotutkimus, 19(2), 21-35.

(3) Brake, Elizabeth (2012) Minimizing Marriage: Marriage, Morality, and the Law. New York: Oxford University Press.

 

Lue aiheesta lisää:

Vapauden varjopuoli – sinkku kohtaa asenteellisuutta ja leimaamista

Perheen arvoitus

Avioliittolaki ei turvaa lapselle äitiä ja isää

Tuoko parisuhde miehille kaivattua hyvinvointia?

Parisuhteessa elävät miehet voivat paremmin kuin ilman parisuhdetta elävät. Kaikki vailla parisuhdetta elävät eivät kuitenkaan voi huonosti. Hyvinvoinnin näkökulmasta on tärkeää, miten parisuhteeseen tai sen puuttumiseen suhtautuu.

Useissa tutkimuksissa on todettu parisuhteessa elävien olevan onnellisempia kuin niiden, jotka eivät ole parisuhteessa (1). Vaikka tämä tieto pitääkin paikkansa, on samaan aikaan tärkeää ymmärtää myös se, että parisuhteessa erityisen huonosti voivat usein eroavat ja siirtyvät näin ongelmineen pois parisuhteessa olevien tilastoa ”rumentamasta”.

Tutkijana minua kiinnostaa ilman parisuhdetta elävien hyvinvointi ja sen yhteys parisuhdetoiveisiin. Sosiaalilääketieteellisessä aikakauslehdessä julkaistavassa artikkelissani tarkastelen ilman vakituista parisuhdetta elävien miesten (jatkossa parisuhteettomien) hyvinvointia psykosomaattisten oireiden, yksinäisyyden ja onnellisuuden ulottuvuuksilla. Tutkimuksessani luen parisuhteettomiksi myös eronneet ja lesket, mikäli heillä ei ole uutta vakituista suhdetta.

Hyödynnän tarkastelussani suomalaisten seksuaalikäyttäytymistä ja asenteita kuvaavaa FINSEX-aineistoa vuosilta 1992–2015. Tarkastelen iältään 25–64-vuotiaita miehiä, koska nuoremmilla parisuhdetilanteet vaihtelevat vielä paljon. Rajaustani vanhemmilla miehillä psykosomaattisten oireiden taustalla saattaa puolestaan olla enemmän muita terveydellisiä syitä kuin parisuhteettomuuteen liittyviä tekijöitä. Yli 64-vuotiaiden ikäluokassa myös odotukset parisuhteelle ovat erilaiset kuin nuoremmilla esimerkiksi perheellistymisen suhteen. FINSEX-aineiston vastaajista valtaosa eli parisuhteessa. Kaikkiaan tutkimukseen osallistuneista 2 797 miehestä 425 eli ilman parisuhdetta.

 

Psykosomaattiset oireet hyvinvoinnin mittareina

Tutkimuksessani selvitin erilaisten psykosomaattisten oireiden esiintyvyyttä FINSEX-kyselyyn vastanneiden miesten keskuudessa. Otin tarkasteluun esimerkiksi seuraavia oireita: unettomuus, painajaiset, ylirasittuneisuus ja ahdistuneisuus.

Tutkimukseni yhdeksi olennaisimmaksi havainnoksi muodostui se, että parisuhteettomat eivät ole yhtenäinen ryhmä. Ilman parisuhdetta elävät miehet jakautuvat sen mukaan, miten he suhtautuvat elämäntilanteeseensa ja toivovatko he itselleen parisuhdetta vai eivät. Itselleen vakituista kumppania toivovat miehet voivat huonommin kuin omaan parisuhteettomuuteensa tyytyväiset miehet.

Tämä näkyi esimerkiksi ahdistuneisuutena, jota esiintyi usein tai joskus viimeisen kuukauden aikana yli puolella (56 %) parisuhdetta toivovista miehistä. Vastaava prosenttiosuus miehillä, jotka eivät toivo parisuhdetta, oli noin 42. Ylirasittuneisuutta ja painajaisia oli niin ikään enemmän miehillä, jotka toivoivat parisuhdetta. Painajaisia näki edellisen kuukauden aikana joskus tai usein heistä kolmannes (31 %). Miehistä, jotka eivät toivoneet parisuhdetta, näki painajaisia vajaa viidennes (18 %).

Sen sijaan parisuhteessa elävillä miehillä oli parisuhteettomia vähemmän psykosomaattisia oireita. Tämänkaltainen tulos on havaittu myös aikaisemmissa tutkimuksissa. On kuitenkin syytä huomata, että parisuhteettomat miehet eivät häviä kaikilla hyvinvoinnin osa-alueilla parisuhteessa eläville miehille. Parisuhteessa olevat miehet olivat FINSEX-kyselyn mukaan ylirasittuneempia kuin yksin elävät miehet, jotka eivät toivoneet parisuhdetta. Ilmeisesti perhe-elämän kuorimittavuus näkyi ylirasituksena, sillä tällä mittarilla mitattuna parisuhteelliset eivät olleet erityisen hyvinvoivia.

 

Yksinäiset miehet toivovat parisuhdetta muita useammin

Toimivat ihmissuhteet parantavat elämänlaatua. Useissa  tutkimuksissa yksinäisyyden on puolestaan todettu alentavan elämänlaatua (2). Useille yksinäisyyden määritelmille on yhteistä se, että yksinäisyys nähdään sosiaalisten suhteiden puutteena tai henkilökohtaisena kokemuksena, joka ei välttämättä näy ulospäin. Yksinäisyys koetaan myös luonteeltaan epämiellyttäväksi, toisin kuin positiivinen yksin oleminen. Tutkimukseni aineistossa yksinäisyyttä esiintyi enemmän parisuhdetta toivovilla kuin parisuhteettomuuteensa tyytyväisillä miehillä. Kun jo yksinäisyyden määritelmässä todetaan, että yksinäisyyteen liittyy sosiaalisten suhteiden puutteita, on odotettavaa, että parisuhteettomista juuri parisuhdetta toivovat kokevat enemmän yksinäisyyttä.

Onnellisuuden kokemuksen kohdalla vastaavaa eroa ei näiden ryhmien välillä kuitenkaan ollut. Parisuhdetta toivovat miehet ja parisuhteettomina itsensä tyytyväiseksi tuntevat olivat jokseenkin yhtä onnellisia. Yksinäisyyden kokemus ei siis parisuhdetta toivovien miesten kohdalla ole suoraan yhteydessä elämän kokonaisonnellisuuteen.

On todettu, että koettuun onnellisuuteen vaikuttavat useat tekijät. Suomalaistutkimuksessa viiden kärjen muodostivat perhe, terveys, rakkaus, ystävät ja säännölliset tulot (3). Tämä lista on peräisin tutkimuksesta, jossa tutkittavat olivat pääasiassa parisuhteessa eläviä. Parisuhteettomilla onnellisuustekijöiden järjestys on todennäköisesti erilainen, sillä heillä ei useinkaan ole esimerkiksi perhettä, jonka kanssa asutaan yhdessä.

Tutkimukseni tulosten perusteella näyttää siltä, että kumppanitoive on vahvemmin yhteydessä ilman parisuhdetta elävien miesten yksinäisyyteen kuin onnellisuuteen. Tätä voi osaltaan selittää se, että onnellisuus liittyy elämässä useisiin eri osa-alueisiin, kun taas yksinäisyys kulminoituu sosiaalisissa suhteissa koettuihin puutteisiin. Parisuhteettomat, jotka eivät koe sosiaalisissa suhteissaan puutteita, voivat viihtyä hyvin yksin kokematta itseään kuitenkaan yksinäisiksi. Parisuhdetta toivovat sen sijaan kokevat yksinään olemisen ehkä erityisen epämiellyttävänä ja toivovat tilanteeseen muutosta esimerkiksi vakituisen parisuhteen muodossa. Ehkäpä parisuhdetoiveiden taustalla onkin miehillä enemmän halu pois epämiellyttävänä koetusta yksinäisyydestä kuin puuttuvan onnellisuuden tavoittelu.

Parisuhteessa elävät miehet olivat joka tapauksessa vähemmän yksinäisiä sekä onnellisempia kuin ne, joilla parisuhdetta ei ollut. Parisuhde näyttää siis lisäävän miesten hyvinvointia niin psykosomaattisten oireiden kuin onnellisuuden ja yksinäisyydenkin näkökulmista.

Vahva parisuhdetoive altistaa miehiä yksinäisyyden kokemukselle ja psykosomaattiselle oireilulle. Tämän vuoksi olisi tärkeää pohtia, miten näiden miesten yksinelämistä voitaisiin tukea siten, ettei liiallista painetta parisuhteen etsimiselle olisi tai ettei parisuhde näyttäytyisi ainoana keinona vähentää yksinäisyyden kokemusta. Kuten tutkimukseni elämäntilanteeseensa tyytyväiset parisuhteettomat miehet osoittavat, elämä voi olla tyydyttävää myös ilman parisuhdetta.

 

Kirjoittaja: Anu Kinnunen
Kuvitus: Sonya Mantere / perheyhteiskunta.fi

Teksti perustuu Sosiaalilääketieteellisessä aikakauslehdessä julkaistavaksi hyväksyttyyn artikkeliin Kinnunen, Anu & Kontula, Osmo: Miesten parisuhteettomuuden yhteys hyvinvointiin (2018).

Lähteet

(1) Kainulainen, Sakari (2014) Raha ja rakkaus hyvinvoinnin lähteinä. Yhteiskuntapolitiikka 79, 485–97.

(2) Cacioppo, John T. & Patric, William (2008) Loneliness: human nature and the need for social connection. New York: W. W. Norton & Company.

(3) Pessi, Anne Birgitta (2008) What constitutes Experiences of Happineness and Good Life: Building a Novel Model on the Everyday Experiences. Kirjassa: Tissari, Heli, Pessi, Anne Birgitta & Salmela, Mikko (toim.) Happiness: Cognition, Experience, Language. Helsinki: Helsinki Collegium for Advanced Studies.

 

Vapauden varjopuoli – sinkku kohtaa asenteellisuutta ja leimaamista

Ilman parisuhdetta elävä ihminen joutuu väistämättä kohtaamaan kulttuurissamme vallitsevan aikuisena elämisen mallin ja oman sopimattomuutensa siihen. Jos yhteiskunnan rakenteet suosivat parisuhteessa eläviä, voidaan puhua singlismistä eli parisuhteettomien syrjinnästä.

Iäkkäiden yksinäisyyttä tutkiva Elisa Tiilikainen esitti blogissamme toiveen siitä, että lapsettomana eläminen muuttuisi nuorempien sukupolvien kohdalla vähitellen hyväksytymmäksi. Yhteiskunnassamme vallitsee edelleen normatiivinen ajattelutapa, jossa parisuhde nähdään osana odotettua elämänkulkua ja vanhemmuus ”normaalina”. Ilman parisuhdetta elävä asettuu olemassaolollaan tätä järjestystä vastaan. Hän on ikään katsomatta poikkeama normista etenkin, jos ei edes toivo parisuhdetta.

Parisuhteettomuuteen johtavat polut ovat yksilöllisiä ja kokemukset vaihtelevia. Tutkimuksissa on kartoitettu esimerkiksi sitä, miten parisuhteettomat kokevat tilanteensa ja miten yksin eläminen vaikuttaa heidän käsityksiin itsestään.

 

Parisuhde oletusarvona

Arja Mäkinen (2008) tarkasteli sosiaalityön väitöskirjassaan yksin elävien naisten tapoja kohdata naiseuteen liittyviä odotuksia. Luodakseen itsestään mielikuvan normaalina aikuisena naisena, haastatellut pyrkivät esittämään itsensä ”oikeanlaisena” työntekijänä, seksikumppanina ja puolisoehdokkaana sekä äidin tehtäviä hoitamaan kykenevänä naisena.

Tutkimuksessa nousi selvästi esille se, kuinka naiset vertasivat itseään parisuhteessa oleviin. Vertaamalla he pyrkivät vakuuttamaan, ettei heissä ole mitään vikaa, vaikka kumppania ei olekaan.

Jill Reynolds ja Margaret Wetherel (2007) tutkivat puolestaan ilman parisuhdetta elävien naisten identiteettejä. He tunnistivat naisten kertomuksista erilaisia lähestymistapoja sinkkuuteen. Puutteen identiteetistä käsin parisuhteettomuuden nähtiin johtuvan ensisijaisesti yksilön puutteellisuudesta, kelpaamattomuudesta parisuhteeseen. Sosiaalisen kuulumattomuuden luokassa keskeistä oli naisten kokemus siitä, että heidät oli suljettu pariskuntien muodostaman sosiaalisen verkoston ulkopuolelle. Myönteisissä tulkinnoissa parisuhteettomuus nähtiin itsenäisyytenä ja vapautena sekä mahdollisuutena itsensä toteuttamiseen.

Parisuhde toimii usein linkkinä muihin sosiaalisiin suhteisiin, mikä voi vahvistaa parisuhteettoman tunnetta ulkopuolisuudesta. Kaisa Ketokiven (2012) lähisuhdeverkostoja koskevassa tutkimuksessa tuli esille, kuinka parisuhteessa elävien sosiaalisia verkostoja määritti juuri pariskuntana eläminen; sosiaalisten suhteiden piiri rakentui eräänlaisen pariskuntasosiaalisuuden varassa ilman yksilöiden omia ponnisteluja. Parisuhteettomilla sen sijaan läheisten suhteiden piirin rakentaminen vaati henkilökohtaista aktiivisuutta ja joustavuutta perhekäsityksissä.

anun-kuva

 

Singlismin teoria ja käytäntö

Parisuhteettoman kokemukseen tilanteestaan vaikuttanee osaltaan myös aikaisempi parisuhdehistoria sekä se, onko parisuhteettomuus väliaikaista ja itse valittua vai pitkittynyttä ja ei-toivottua. Lisäksi kokemukseen vaikuttavat  sinkun elämänpiiriin kuuluvat ihmiset.

Yhdysvaltalainen tutkija Bella DePaulo (2011) kutsuu ilman parisuhdetta elävien syrjintää singlismiksi. Yksityiselämän lähisuhteissa tämä voi ilmetä siten, että parisuhteeton tulee leimatuksi vanhaksipiiaksi, peräkammarinpojaksi tai liian hankalaksi ihmiseksi, tai hänet voidaan kokea uhaksi muiden parisuhteille.

Singlismi voi ilmetä myös rakenteellisella tasolla yhteiskunnan normistossa ja lainsäädännössä. Erilaisten tukien ja veroista tehtävien vähennysten määrittelyssä yksineläjät joutuvat avoliitossa asuvia huonompaan asemaan. Esimerkiksi työmarkkinatukea saavien kohdalla pääomatuloille asetetaan erilaiset rajat riippuen siitä, onko tuensaaja avoliitossa vai ei. Myös kotitalousvähennyksen henkilösidonnaisuutta voi pitää kahden hengen talouksia suosivana. Avio- tai avoparin kotitalouden maksimivähennys on siis kaksinkertainen yksin asuviin verrattuna.

On ilahduttavaa, että yksin asuvien tilanteeseen on alettu kiinnittää yhä enemmän huomiota. Helsingin kaupunki kokoaa Yksin kaupungissa -hankkeessaan tietoa yksinasuvien tilanteesta ja Yksinasuvat ry pyrkii ajamaan yksin elävien etuja. Parisuhteettomilla ei ole vielä omaa etujärjestöään, tosin useat heistä myös asuvat yksin ja hyötyisivät yksinasuvien tilanteen paremmasta huomioimisesta.

Elisa Tiilikaisen tavoin toivon kulttuurimme muokkautuvan pikkuhiljaa sellaiseksi, jossa yksilöt ovat vapaampia tekemään omaa elämäänsä koskevia valintoja ilman leimautumisen pelkoa. Toivottavaa olisi myös yksin asuvien näkökulman huomioiminen päätöksenteossa tasavertaisena perheiden näkökulman rinnalla.

 

Teksti: Anu Kinnunen
Kuvitus: Sonya Mantere / perheyhteiskunta.fi

Lähteet:

DePaulo, Bella (2011) Singlism: What It Is, Why It Matters, and How to Stop It. Lexington: DoubleDoor Books.

Ketokivi, Kaisa (2012) The Intimate Couple, Family and the Relational Organization of Close Relationships. Sociology 46:3, 473–489.

Mäkinen, Arja (2008) Oikeesti aikuiset. Puheenvuoroja yksineläjänaisen normaaliudesta, hyväksyttävyydestä ja aikuisuudesta. Tampere: Tampereen yliopisto.

Reynolds, Jill & Wetherell, Margaret (2003) The Discursive Climate of Singleness: The Consequences for Women’s Negotiation of a Single Identity. Feminism & Psychology 13:4, 489–510.