Kategoria: Perhe 2.0

Mitä itsellisten äitien lapsiperheistä tiedetään?

Posted on by Kitti Suoranta
Lukuaika: 5 min.

Itsellisten äitien lapsiperheiden määrä kasvaa suomalaisessa yhteiskunnassa. Perheisiin liittyvä tieto on edelleen pistemäistä ja epävarmaa.

 

Jos saisin esittää hyvälle haltijalle kolme väitöskirjani aiheeseen liittyvää tiedollista toivetta, yksi niistä olisi tämä: anna minulle varma tieto siitä, miten paljon Suomessa on itsellisiä äitejä.

Viimeistelen parhaillaan perhesosiologian väitöstutkimusta, jota varten olen kartoittanut, millaista tietoa tästä ryhmästä on Suomessa saatavilla. Itsellisillä äideillä tarkoitan naisia, jotka ovat toteuttaneet lapsitoiveensa lahjasolujen avulla tai siten, että lapsen biologinen isä on ollut mukana vain raskauden alulle saamisessa.

Hyvältä haltijalta haluaisin myös kysyä, kuinka moni näin lapsiperheellistyneistä naisista Suomessa vastaa ainoana aikuisena lapsen elämään ja arkeen liittyvistä kuluista ja hoivasta – huolimatta siitä, onko naisen elämässä mukana parisuhdekumppania vai ei.

Hups, siinä meni jo kaksi toivetta. Avataanpa tarkemmin näiden kahden toiveen taustaa, ja palataan kolmanteen myöhemmin.

 

Itsellinen äitiys normalisoituu, mutta tutkimustietoa on niukasti

Vaikka itsellisistä äideistä kirjoitetaan lehdissä harva se päivä, ja he ovat tehneet omia polkujaan näkyväksi esimerkiksi podcast-sarjassa ja yleistajuisessa tietokirjassa, akateemista tutkimusta heistä ei ole Suomessa juurikaan julkaistu.

Itsellisen naisen ja äidin käsitteet ilmaantuivat suomenkieliseen puheenparteen avustetun lisääntymisen sääntelystä käydyn keskustelun yhteydessä vuosituhannen taitteeessa. Englanninkielinen käsite single mother by choice (SMC) sai alkunsa Yhdysvalloissa 1980-luvulla itsellisten äitien vertaistoiminnassa ja kansalaisaktivismissa, ja sitä on käytetty yleisesti myös anglo-amerikkalaisessa tutkimuksessa [1]. Iso-Britanniassa, samoin kuin Tanskassa ja Ruotsissa, käytetään myös sooloäidin (solo mother, solomor) käsitettä.

Vapaasti saatavilla oleva määrällinen tieto itsellisistä äideistä ja heidän lapsiperheistään on luonteeltaan hyvin fragmentaarista.

En varmasti ole ensimmäinen yhteiskuntatieteilijä, joka hiljaa kiroaa mielessään sitä, ettei kiinnostavasta  ja monimutkaisesta sosiaalisesta ilmiöstä saa helposti kauniita kuvaajia. Mutta jos numeroiden perässä juoksee riittävän pitkään, tarttuu haaviin väistämättä joitain havaintoja.

 

Kolme yritystä hahmottaa itsellisten äitien määrää

Selvitimme Avioliittoperheen tuolla puolen -hankkeessa helsinkiläisnaisten lapsiperheellistymisen polkuja silloin, kun nainen ei ole avioliitossa lapsen biologisen isän kanssa. Tähän perusjoukkoon kuuluu muitakin kuin itsellisiä äitejä, esimerkiksi niitä, jotka ovat saaneet lapsen heteroavoliitossa tai samaa sukupuolta olevan kumppanin kanssa. Osa äideistä taas asuu syystä tai toisesta eri kotitaloudessa lapsen toisen, juridisesti vahvistetun vanhemman kanssa.

Hankkeessa olemme usein kuvanneet yksin lapsen saaneiden naisten lukumäärää viittaamalla THL:n koostamaan Perinataalitilastoon, joka perustuu suoraan synnyttäjiltä synnytyssairaaloissa kerättyyn tietoon. Vuodesta 2018 lähtien synnytyslaitosten tiedonkeruussa on THL:n mukaan tapahtunut muutoksia, minkä johdosta tätä tuoreempaa tietoa tästä synnyttäjien osuudesta ole saatavilla.

Perinataalitilaston perusteella vuonna 2017 Suomessa noin yhdeksän prosenttia (4 500) kaikista vauvoista syntyi naisille, jotka asuivat yksin ja joiden parisuhdestatuksesta ei ollut tietoa. Näistä naisista vain pieni osa lienee hankkinut lapsen lähtökohtaisesti ilman toista elatusvelvollista vanhempaa. Lukujen taustalta löytynee lisäksi kumppanuusvanhemmuusjärjestelyitä, apilaperheitä sekä erilaisia raksi ruutuun -määritelmiä pakenevia suhdemuodostelmia, joissa lapsi on saanut alkunsa.

Itsellisten äitien lukumäärää voi lähestyä myös tarkastelemalla hedelmöityshoitotilastoja sekä erityissairaanhoidon lahjasoluhoitolähetteitä. THL:n mukaan sellaisten synnytysten määrä, jossa synnyttäjä on siviilisäädyltään naimaton ja raskaus on saanut alkunsa hedelmöityshoidoilla, on kymmenessä vuodessa lähes kaksinkertaistunut. Vuonna 2011 tällaisia syntymiä tilastoitiin koko Suomessa yhteensä 169, ja vuonna 2021 näiden synnytysten määrä oli 318.

Huomionarvoista on, että näiden synnytysten määrä on lisääntynyt huolimatta siitä, että itselliset naiset ja naisparit joutuivat vuoteen 2019 saakka hakemaan hedelmöityshoitoja yksityisiltä klinikoilta, siis rahoittamaan hoidot itse.

Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirissä hedelmöityshoidot avattiin itsellisille naisilla ja naispareille vuoden 2019 lopulla. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että lahjasiittiöhoitoja alettiin ensimmäistä kertaa tarjota julkisella puolella. HUS:n Lisääntymislääketieteen yksikössä oli tehty vuoden 2022 loppuun mennessä kaikkiaan lähes 450 lahjasiittiöhoitoa. Itsellisten naisten osuus lahjasiittiöhoidoista on vaihdellut 60–70 prosentin välillä. Itsellisten naisten hyväksyttyjä lähetteitä lahjasoluhoitoihin oli vuoden 2022 loppuun mennessä noin 350. (2.) Osa itselliseksi luokitelluista naisista saattaa suunnitella lasta kumppanuusvanhemman kanssa tai osana kolmiapilaperhettä, mutta määrällistä tietoa tällaisista valinnoista ei toistaiseksi kerry mihinkään.

Kela myöntää elatustukea perheille, joissa on vain yksi elatusvelvollinen huoltaja.  Itsellisen äidin lapsiperheessä äiti on lapsen tai lasten ainoa elatusvelvollinen huoltaja, riippumatta siitä, mitä keinoja raskauden alkuun saattamiseksi on käytetty.  Kolmas ja edellistä inklusiivisempi lähestymistapa itsellisten äitien lukumäärän tavoittamiseen onkin tarkastella elatustukea saavien huoltajien ja lasten kokonaismäärää.

Kelan tilastojen mukaan alle 18-vuotiaita, elatustukea saavia lapsia oli koko Suomessa vuonna 2021 yhteensä 12 750, mikä on 1300 lasta enemmän kuin vuonna 2009 [3]. Laki ja perheiden monimuotoisuus -raportin mukaan Suomessa oli vuoden 2021 lopussa yhteensä 20 365 5–17-vuotiasta lasta, joiden toista vanhempaa ei ollut vahvistettu.

Tilastokeskuksen mukaan sellaisia lapsia, joilla ei ole toista juridista vanhempaa, on siis lähes tuplasti enemmän kuin sellaisia lapsia, joista Kelan tilaston mukaan maksetaan elatustukea. Ero luvuissa voi liittyä esimerkiksi siihen, että kaikki Kelan elatustukeen oikeutetut eivät ole sitä hakeneet, mutta on hankala sanoa, voisiko ero selittyä tällä kokonaan.

Tutkimustani varten haastatelluista äideistä osa ei ollut koskaan kuullutkaan elatustuesta. Joukossa oli myös niitä, jotka eivät yksinkertaisesti halunneet viedä lapsen isyyteen liittyviä yksityiskohtia missään muodossa viranomaisten pöydälle.

 

Suomalainen järjestelmä ei tunnista itsellisen äidin lapsiperhettä

Syntyvyyden lasku huolestuttaa poliittisia päättäjiä. Olisiko nyt syytä kiinnostua niistä ryhmistä, kuten itsellisistä äideistä, joiden kohdalla syntyvyys tällä hetkellä nousee?

Itsellisen äidin lapsiperheistä saatavilla oleva tieto ja sen luonne kertovat, että kyseessä on ilmiö, jota ei suomalaisessa yhteiskunnassa ei riittävästi tunnisteta. Tällöin on vaarana, että pimentoon jäävät myös tähän väestöryhmään kuuluvien mahdolliset tarpeet.

Tutkimuksessani olen valinnut kutsua itsellisen äidin lapsiperheiksi kahdenlaisia perheitä: niitä, joissa lapsen syntymään johtanut raskaus on saanut alkunsa lahjasoluhoidoilla, sekä niitä, joissa raskaus on alkanut satunnaisen seksikontaktin seurauksena. (Perustelen tämän valinnan tarkemmin vertaisarviossa olevassa tutkimusartikkelissani [4])  Jokainen haastattelemani nainen oli haastatteluhetkellä tilanteessa, jossa vastasi yksin lapsen hoivajärjestelyistä ja elatuksesta.

Tutkimuksen yhteydessä tekemieni valintojen ja rajausten valossa ymmärrän, että uusien luokitusten luominen koko väestöä koskevan perhetilastoinnin pohjaksi ei liene aivan yksinkertaista.

Itsellisen äidin lapsiperhe on kuitenkin olemassa oleva sosiaalinen tosiasia, jonka nykyistä laajempi huomioiminen olisi suotavaa esimerkiksi perheisiin liittyvissä laajemmissa tilastokatsauksissa. Mallia perheellisen väestön tilastointiin voisi hakea esimerkiksi Tanskasta, jossa lapsiperheiden väestöosuuksia kuvaavassa taulukossa on eritelty yhteensä 37 erilaista lapsiperhemuotoa.

Kuvakaappaus Tanskan tilastokeskuksen julkaisusta Børn og deres familier 2018, sivu 33.

Kuten Helsingin Sanomien “itsellisen äitiyden hintaa” käsittelevässä jutussa hyvin käy ilmi, lapsitoiveen toteuttaminen itsellisenä henkilönä vaatii lähtökohtaisesti monenlaisia resursseja. Kansainvälisistä tutkimuksista löytyy näyttöä, jonka mukaan itsellisesti lapsen saavat naiset ovat usein keskimäärin muita ensisynnyttäjiä iäkkäämpiä ja korkeammin koulutettuja.

Tältä tietopohjalta uskallan päätellä, että lapsiperhearjen haasteisiin pystynevät parhaiten vastaamaan ne itselliset äidit, joilla on käytössään tukiverkostoja tai varaa palkata apua lapsen hoitoon. Naisvaltaisten alojen alhaisempi tulotaso ja toisen aikuisen palkkatulojen puuttuminen tekee kuitenkin kaikkien yksinhuoltajien ja erityisesti itsellisten äitien tilanteesta kahden aikuisen kotitalouksia haavoittuvamman. Suomessa kattavaa väestötason analyysia itsellisten äitien sosioekonomisesta taustasta tai tilanteesta ei ole tehty, eikä sellaista voida tehdä, jollei perhetilanteelle löydy vastaavuutta väestörekisterin perheluokituksista.

Sitä odotellessa, kolmas toiveeni hyvälle haltijalle koskee laadullista tietoa.

Oi hyvä haltija, kerro minulle, miten itsellisten äitien lapsiperheissä pärjätään? Voitaisiinko  yhteiskunnassamme huomioida nykyistä paremmin näiden perheiden tarpeet?

 

Lähteet

[1] Graham, Susan & Layne, Linda L. 2021. “Sexism, Separatism and the Rhetoric of Selfishness: Single Mothers by Choice in the US and UK”. Teoksessa: Selfishness and selflessness. New Approaches to Understanding Morality, toim. Linda L. Layne. New York: Berghahn Books.

[2] HUS 2023. Lisääntymislääketieteen yksikkö. Savolainen-Peltonen, Hanna. Henkilökohtainen tiedoksianto 20.1.2023.

[3] Kela 2022. Kela analytiikkayksikkö. Henkilökohtainen tiedoksianto 30.5.2022.

[4] Helin, Vaula (vertaisarviossa). Uuden lapsiperhemuodon tilanraivaajat. Miespuoliset jäsenkategoriat itsellisten äitien haastattelupuheessa

 

Vaula Helin on Suomalaisen Tiedeakatemian asiantuntija, joka viimeistelee sosiologian väitöskirjaa Itä-Suomen yliopistossa. Hän on myös toinen kirjoittaja lapsettomuushoidoista kertovassa kirjassa Jatulintarha – Lisääntymisemme oudot polut (Kustantamo S&S 2021), jossa Paula Ojanen kertoo itsellisen naisen polusta vanhemmuuteen.

Psykososiaalinen tuki jää lapsettomuuden hoidossa lisääntymisteknologian jalkoihin

Posted on by Kaisa Kivipuro
Lukuaika: 4 min.

Lapsen saaminen pitkän lapsitoiveen jälkeen ei aina tuokaan onnellista loppua. Suuri osa hedelmöityshoitojen avulla äidiksi tulleista joutuu selviämään lapsettomuuskokemuksen mukanaan tuomista psykososiaalisista haasteista ilman asianmukaista tukea. Koska naiset kamppailevat yksin eivätkä etsi tai saa riittävästi tukea, terveydenhuollon interventioille on selkeä tarve. 

Lisääntyminen on yhteiskunnassamme ajankohtainen ja enenevästi palstatilaa saanut aihe. Alhaisesta syntyvyydestä on puhuttu erityisesti sen jälkeen, kun Tilastokeskus julkaisi väestöennusteraporttinsa viime syksynä. 

Olen itse seurannut keskustelua tahatonta lapsettomuutta kokevien näkökulmasta ja todennut, että he ovat jääneet tämän keskustelun varjoon, vaikka yhteiskunnan pitäisi olla erityisen kiinnostunut heistä, jotka haluavat lapsia. Syntyvyyskeskustelun sävy on myös paikoin ollut syyllistävää, ja siten tahatonta lapsettomuutta kokeville epäoikeudenmukaista. 

Samanaikaisesti kun puhutaan synnytystalkoista ja itse valitusta lapsettomuudesta, unohtuu, että yhteiskunnassamme on paljon vanhemmaksi haluavia, joiden lapsiperheellistyminen on eri syistä epävarmaa ja vaikeaa.

Juuri valmistunut väitöstutkimukseni tuo uutta tietoa ja lisää ymmärrystä tahattoman lapsettomuuden moninaisista vaikutuksista äidiksi tuloon ja äitiyteen. Keräsin tutkimustani varten kirjoitelmia 33:lta aiemmin lapsettomalta naiselta ja haastattelin 26 naista heidän äidiksi tulostaan pitkän lapsettomuuden jälkeen.

Tutkimukseni antaa viitteitä siitä, että äitiyden saavuttaminen pitkän lapsettomuuden jälkeen ei aina tai kaikilta osin ole onnellinen loppu ja lapsettomuutta korjaava kokemus, jollaisena se usein nähdään. Tämän oletuksen vuoksi ”lapsellisten lapsettomien” ryhmä voi jäädä tuen tavoittamattomiin. Tutkimukseni osoittaa, että naisten saama psykososiaalinen tuki on heidän tarpeisiinsa nähden riittämätöntä. 

Suurin osa tutkimukseeni osallistuneista naisista koki joutuneensa selviytymään lapsettomuushaasteista yksin ja ilman asianmukaista tukea. 

Kuva: Pexels.

Terveydenhuolto tarjoaa apua ensisijaisesti lapsettomuuden fysiologisiin ongelmiin

Tahatonta lapsettomuutta ei aina pystytä parantamaan lääketieteellisesti, mutta hedelmöityshoidoilla voidaan auttaa naista tai paria saamaan lapsi. Hedelmöityshoitolaki mahdollistaa hoidot heteropareille, itsellisille naisille ja naispareille. Hoitoja annetaan sekä julkisessa että yksityisessä terveydenhuollossa. Lääkärin antama apu raskauden alkamiseen tarkoittaa yleensä hormoni-, inseminaatio- tai koeputkihedelmöityshoitoa. 

Tutkimukseeni osallistuneiden naisten mukaan lapsettomuusklinikat keskittyivät tutkimus- ja hoitokäynneillä lääketieteellisiin toimenpiteisiin, jotka kohdistuivat naisen kehoon. Sen sijaan naisten psyykkisen tuen tarpeet joko ohitettiin tai jätettiin kokonaan huomiotta. Kliiniset hoitotoimenpiteet hoidettiin tehokkaasti, mutta ammattilaisten kyky tai mahdollisuus pysähtyä, aidosti kohdata ja ottaa naisten hyvinvointi puheeksi puuttuivat.

Toisaalta naiset toivat kerronnassaan esiin, että vastaanottoaikojen puitteissa keskustelulle ei olisi ollut aikaakaan. Hoitohenkilökunta ei kuitenkaan ohjannut naisia eteenpäin esimerkiksi psykologin tai terapeutin vastaanotolle, jossa lapsettomuuden psykososiaalisia puolia olisi voinut käsitellä.

Tutkimukseni perusteella terveydenhuollossa tarvitaankin parempaa osaamista lapsettomuushoidoissa olevien  kohtaamiseen, ohjaamiseen ja tukeen. Naiset odottavat empaattisempaa, muuhunkin kuin toimenpiteisiin keskittyvää tukea ja tarvittaessa ohjaamista psykososiaalisen tuen piiriin.   

Yksin pärjäämisen eetos ja reippauden esittäminen rajoittavat tuen saantia

Suurin osa tutkimukseeni osallistuneista naisista ei ollut puolisonsa lisäksi puhunut lapsettomuuden kokemuksistaan ja vaikeista tunteistaan muille. Tämä lisäsi naisten psykologista haavoittuvuutta. 

Aineistoni valossa lapsettomuutta kohdanneilla naisilla näyttäisi olevan taipumusta yksin pärjäämiseen ja ”ylireippauteen”. Myös kulttuurissamme on voimakas naisiin ja varsinkin äiteihin liitetty vahvuuden diskurssi, jonka mukaan hyvät äidit ovat kestäviä ja selviytyviä (1, 2). 

Naiset vaikuttavat olleen lapsettomuuden kokemuksen keskellä  armottomia itselleen ja lapsen saatuaan vaativan itseltään vanhempina paljon: oli pärjättävä, koska tätä oli halunnut. Pärjäämiseetoksen haittapuoli on se, että naiset voivat kamppailla viimeiseen asti etsimättä apua. 

Haaste onkin siinä, miten terveydenhuollossa tunnistettaisiin nämä hiljaa pärjäävät, mutta tukea tarvitsevat. Ratkaisu tähän olisi, että tukea tarjottaisiin, vaikka naiset eivät sitä itse osaisi tai jaksaisi hakea. Koska  naiset kamppailevat yksin eivätkä etsi tai saa riittävästi tukea – kuten tutkimukseni osoitti – terveydenhuollon interventioille on selkeä tarve. 

Lisää tukea ja moninaisempia  kertomuksia vanhemmaksi tulemisen tavoista

Väitöstutkimus osoitti selkeästi, että psykososiaalisen tuen pitäisi olla automaattinen osa lapsettomuuden hoitoprosessia, lakisääteistä sekä jatkua raskausajan ja lapsen syntymän jälkeen. Tuen olisi hyvä olla pitkäkestoisempaa ja prosessinomaista yksittäisten konsultointikäyntien sijaan. 

Moni tutkimukseen osallistunut kertoi, että olisi tarvinnut tukea äitiytensä rakentamiseen ja äidin roolin omaksumiseen, jonka ei koettu olevan yksinkertaista vaikeuksien ja erilaisten menetysten jälkeen. Tarpeisiin vastaava tuki sujuvoittaisi naisten siirtymää äitiyteen ja parantaisi siten tulevaisuuden perheiden hyvinvointia. 

Kuva: Pexels.

Lisäksi tarvitsemme moniäänisempiä vanhemmaksi tulon tarinoita, jotta monien ahtaaksi kokema äidiksi tulon malli väljentyisi ja mahduttaisi sisäänsä erilaisia kokemuksia. Säröisetkin tarinat tuovat tärkeää kaikupohjaa ja hyväksyvää peilipintaa niille, jotka eivät koe mahtuvansa perinteisen äidiksi tulon mallitarinan juonikulkuun. Samalla tarinat normalisoivat monien piilossa kokemia ajatuksia ja tunteita ja toimivat tärkeänä vertaistukena.

Tilastojen valossa on selvää, että raskaaksi tulon vaikeudet ja hedelmöityshoitojen tarve ja käyttö tulevat jatkossa kasvamaan. Siten yhteiskunnassamme on tulevaisuudessa yhä useampia perheitä, joissa vanhemmuus on saavutettu  pitkän odotuksen ja  vaativien hoitojen kautta. 

Toivon sydämestäni, että tulevaisuudessa tahattoman lapsettomuuden ympärillä yhä oleva hiljaisuus vähenisi ja ymmärrys tahattomaan lapsettomuuteen liittyvistä vaikeuksista ja seurauksista lisääntyisi. Kasvavan sensitiivisyyden myötä hedelmöityshoitojen kautta vanhemmiksi tulleilla olisi tulevaisuudessa  tuetumpi ja sujuvampi polku.

Perheet ovat aina olleet monimuotoisia ja lapsia on saapunut perheisiin erilaisia reittejä. Vaikka uudenlaiset tavat saada lapsia jättävät merkkejään vanhemmuuteen, hoiva on säilynyt perhe-elämän keskiössä. Perhe 2.0 -kirjoitussarjassa pohditaan lapsiperheellistymisen uudempia muotoja ja vanhemmuuksien tulevaisuutta.

Sarja tuotetaan yhteistyössä Lisääntymisen tulevaisuus -hankkeen kanssa. Hankkeen kaikille avoin webinaari “Tulevaisuuden perhe – Miltä se näyttää?” järjestettiin 3.11.2020.

Lähteet

(1) Jokinen, E. (1996). Väsynyt äiti. Äitiyden omaelämäkerrallisia esityksiä. Helsinki: Gaudeamus.

(2) Vuori, J. (2001). Äidit, isät ja ammattilaiset. Sukupuoli, toisto ja muunnelmat asiantuntijoiden kirjoituksissa. Tampere: Tampereen yliopistopaino.

KT Siru Lehdolta on juuri valmistunut kasvatustieteen väitöskirja tahattoman lapsettomuuden ja hedelmöityshoitojen jälkeisestä äitiydestä. Väitöstilaisuus oli 25.9.2020 Jyväskylän yliopistossa. Siru toimii opettajankouluttajana ja lehtorina Jyväskylän ammatillisessa opettajakorkeakoulussa.

Sarjan muut kirjoitukset

Petteri Eerola: Muuttuvan isyyden jäljillä

Elina Helosvuori: Hedelmöityshoidot ovat erityinen tapa tulla vanhemmaksi

Elli Lehikoinen: Fiktion valta ja lisääntyminen

Tiia Sudenkaarne: Kuka saa lisääntyä?

Muuttuvan isyyden jäljillä

Posted on by Kitti Suoranta
Lukuaika: 3 min.

Yhteiskunnallinen isyyskeskustelu on jo pitkään kytkeytynyt työn ja hoivan jakoon kahden vanhemman heteroperheissä sekä havaintoon hoivaavien isyyksien yleistymisestä. Mistä muusta isyyden muutoksessa on kyse?

Laaja kokoelma suomalaista ja kansainvälistä tutkimuskirjallisuutta kuvaa, kuinka kulttuuriset käsitykset ja ideaalit isyydestä ovat muuttuneet viimeisten vuosikymmenten aikana. Ennen kaikkea kyse on ollut siitä, että hoivaavasta ja vanhemmuutta jakavasta isyydestä on tullut sekä kulttuurista valtavirtaa että osa monen perheen arkisia käytäntöjä. Muun muassa brittiläinen sosiologi Esther Dermott (1) ja suomalainen isyystutkija-emeritus Jouko Huttunen (2) ovat kuvanneet, kuinka miehet ovat viime vuosituhannen loppupuolelta alkaen lähestyneet perheen emotionaalista keskiötä.

Toiseksi ymmärrys isyyden erilaisista muodoista on kasvanut. Nykypäivänä isyyden ymmärretään voivan olla luonteeltaan niin biologista, juridista, sosiaalista kuin psykologistakin (3). Joskus isyyden erilaiset muodot nivoutuvat yhteen saman henkilön vanhemmuudessa, joskus eivät.

Myös isäksi tulon moninaiset muodot ja isyyden toteutuminen heteromuotoisten suhteiden ulkopuolella on tullut aiempaa näkyvämmäksi itsellisten miesten, kumppanuusvanhemmuuden, miesparien, apilaperheiden ja lapsensa synnyttäneiden miesten myötä. Toisaalta syntyvyyden laskiessa yhä harvemmasta miehestä tulee ylipäätänsä isä.

Samaan aikaan kun käsitykset miehuudesta ja miehenä olosta ovat moninaistuneet ja muuttuneet aiempaa sallivammiksi, miesten herkkyyden, haurauden ja haavoittuvuuden kaltaiset tabut ovat hiljalleen purkautumassa. Tämän myötä entistä useampi isä uskaltaa hakea apua ja tukea esimerkiksi masennukseen tai muihin elämän kipukohtiin.

 

Vanhempien työnjako ja isyys identiteettinä muuttuvat hitaasti

Aiempaa moninaisemman isyysymmärryksen rinnalla on havaittavissa myös monenlaisia jatkumoita. Esimerkiksi hoivaavan isyyden yleistymisestä huolimatta niin ajankäyttötutkimukset, perhevapaatilastot, vanhempien omat kuvaukset kuin myös arkiset havainnot äideistä lastensa asioiden ensisijaisina hoitajina kertovat pinttyneistä sukupuolittuneista jakolinjoista lasten hoidossa ja hoivassa.

Toinen keskeinen pysyvyys on isyyden käsitteen kuin kiveen kirjoitettu sidoksellisuus miessukupuoleen. Vaikka ymmärrys sukupuolten moninaisuudesta on laajentunut yhteiskunnassamme, vanhemmuutta kuvaavat käsitteet muistuttavat edelleen binäärisestä sukupuolikäsityksestä.

Siinä missä vanhemmuuden käytännöt ymmärretään nykyään useimmiten sukupuolesta riippumattomaksi, niin identiteettikategorioina isyys ja äitiys ovat pitäneet pintansa. Tutkimusten mukaan isänä olo on monille miehille tärkeä ja keskeinen osa identiteettiä. Yhteiskunnallisesti tärkeää kuitenkin on että isyys – ja yhtälailla äitiys – nähdään joustavina käsitteinä, joita kuka tahansa voi käyttää itsestään juuri haluamallaan tavalla.

 

Isyyttä pitää tutkia myös heteroperheiden ulkopuolella

Entä mikä on tieteen rooli isyyden muutoksen paikantamisessa? Jo nyt tutkimus on nostanut esiin tärkeitä havaintoja niin hoivaavan isyyden lisääntymisestä kuin sukupuolittuneiden käytäntöjen pysyvyydestä.

Jotta ilmiötä ymmärrettäisiin paremmin, on tärkeää tarkastella isyyden muutosta ja sen moninaisuutta myös heteromuotoisen perheen ulkopuolella. Yhteiskuntaluokan, sukupuolen ja etnisyyden kaltaiset risteävät erot huomioiva isyyden tutkimus loistaa suomessa poissaolollaan ja on vähäistä myös kansainvälisesti.

Isyyden tulevat muutokset ovat vielä hämärän peitossa. Hiljaisia signaaleja on vaikea tulkita, ja esimerkiksi koronapandemian pitkän ajan seurauksia vanhemmuudelle ja tasa-arvolle voi vasta arvailla, vaikka useimmat veikkaukset ovatkin olleet varsin pessimistisiä.

Positiivisesta näkökulmasta katsottuna aiempaa moninaisemmissa elämäntilanteissa elävät miehet voivat tulla isiksi. Yhä useammat miehet purkavat stereotyyppisiä käsityksiä vanhemmuudesta ja sukupuolesta. He luovat herkkyyden ja hoivan avulla emotionaalisesti entistä läheisempiä suhteita lapsiinsa. Nämä ovat lasten ja perheiden hyvinvoinnin ja tasa-arvon kannalta myönteisiä kehityskulkuja, joiden soisi vahvistuvan myös jatkossa.

 

Perheet ovat aina olleet monimuotoisia ja lapsia on saapunut perheisiin erilaisia reittejä. Vaikka uudenlaiset tavat saada lapsia jättävät merkkejään vanhemmuuteen, hoiva on säilynyt perhe-elämän keskiössä. Perhe 2.0 -kirjoitussarjassa pohditaan lapsiperheellistymisen uudempia muotoja ja vanhemmuuksien tulevaisuutta. 

Sarja tuotetaan yhteistyössä Lisääntymisen tulevaisuus -hankkeen kanssa. Hankkeen kaikille avoin webinaari “Tulevaisuuden perhe – Miltä se näyttää?” järjestettiin 3.11.2020.

 

Lähteet

(1) Dermott, Esther (2008). Intimate fatherhood. London: Routledge.

(2) Huttunen, Jouko (2001). Isänä olemisen uudet suunnat. Hoiva-isiä, etä-isiä ja ero-isiä. Jyväskylä: PS-Kustannus.

(3) Huttunen, Jouko (2014). Isyyden muutos ja tulevaisuus Teoksessa Petteri Eerola & Johanna Mykkänen (toim.), Isän kokemus. Helsinki: Gaudeamus, 178-196.

 

KT, YTM Petteri Eerola työskentelee yliopistonopettajana Jyväskylän yliopistossa ja tutkijatohtorina Tampereen yliopistossa. Eerola on tutkinut perheitä, vanhemmuutta ja miesten isyyskokemuksia vuodesta 2009 alkaen.

 

Sarjan muut kirjoitukset

Siru Lehto: Psykososiaalinen tuki jää lapsettomuuden hoidossa lisääntymisteknologian jalkoihin

Elina Helosvuori: Hedelmöityshoidot ovat erityinen tapa tulla vanhemmaksi

Elli Lehikoinen: Fiktion valta ja lisääntyminen

Tiia Sudenkaarne: Kuka saa lisääntyä?

Hedelmöityshoidot ovat erityinen tapa tulla vanhemmaksi

Posted on by Kaisa Kivipuro
Lukuaika: 3 min.

“Lapsia saadaan, eikä tehdä”, muistuttavat lapsettomuuden kanssa kamppailleet ihmiset. Silti lapsen saamiseen hedelmöityshoitojen avulla liittyy myös “tekeminen”, joka tarkoittaa naisruumiiseen kohdistuvia kliinisiä hoitotoimenpiteitä sekä esimerkiksi alkionviljelyä ja -valintaa, jonka seurauksena lapsi saa alkunsa. Mutta onko äitiys jollakin tavalla erilaista hedelmöityshoitojen jälkeen kuin ilman niitä? 

”Oletteko ajatelleet tehdä lapsia” on kysymys, joka loukkaa suurta osaa tahattomasti lapsettomista ihmisistä. Kohdatessani ja haastatellessani väitöstutkimustani varten hedelmöityshoidoissa käyneitä ihmisiä kuulin toistuvasti, kuinka epäoikeudenmukaiselta utelut lapsista tuntuvat, kun itse toivoo lasta vimmatusti, mutta tuloksetta. Lapsia saadaan, eikä tehdä. 

Omassa tutkimuksessani olen kuitenkin keskittynyt nimenomaan lasten  “tekemiseen” – vaikkakin hieman erilaisesta näkökulmasta ja nimenomaan hedelmöityshoidoissa. Taloudellisten resurssien lisäksi hedelmöityshoidoissa käyminen vaatii emotionaalista ja ruumiillista työtä. 

Kuva: Pexels.

Äitiys hoitokokemuksen jälkeen

Hedelmöityshoidot ovat tärkeitä, koska ne ovat yksi tapa mahdollistaa vanhemmuus muillekin kuin heteropareille, ja myös niille ihmisille, joiden lapsettomuuteen liittyy lääketieteellisiä syitä. 

Yleisin hedelmöityshoidoista on koeputkihedelmöitys (IVF), jossa hedelmöitys tapahtuu petrimaljalla naisruumiin ulkopuolella. Hedelmöityshoidot voivat olla myös ”kevyempiä”, esimerkiksi sisältää ainoastaan tarkasti kohdennettua hormonilääkitystä tietyssä vaiheessa kuukautiskiertoa. Osa hedelmöityshoidoista mahdollistuu luovutettujen sukusolujen avulla. 

Tutkimukseni alkuaikoina vuonna 2014 istuin osallistuvaa havainnointia tekevänä etnografina lääketieteen ja lisääntymisbiologian ammattilaisille suunnatussa kokouksessa. Kuuntelin keskustelua siitä, minkälaisia erityispiirteitä juontuu äitiyteen siitä, että hartaasti odotettu lapsi on saanut alkunsa luovutetusta munasolusta. 

Kuten luovutetuista sukusoluista puhuttaessa herkästi käy, keskustelua käytiin siitä, mitä munasolun merkitsemän ”geneettisen siteen” puuttuminen lapseen tarkoittaa äitiydelle.

Oma huomioni kiinnittyy kuitenkin toisaalle. Tutkimuksessani olen osoittanut, että hedelmöityshoitojen tekniset yksityiskohdat kirjautuvat hedelmöityshoidoissa käyneiden ihmisten kokemuksiin lisääntymisestä, lapsettomuudesta ja itsestään sukupuolisena olentona (1).

Vaikka hedelmöityshoidot johtaisivat toivottuun lapsilukuun, hoidoissa käyneet ihmiset saattavat vielä pitkään hoitojen loputtuakin kantaa harteillaan tietoa siitä, että heidän sukusolunsa eivät täytä elinvoimaisuuden lääketieteellisiä kriteereitä.

“Säälisiirtojen” onnistuminen osoittaa alkionvalintaan liittyvän yllätyksellisyyden ja epävarmuuden

Vaikutusyhteys ei ole kuitenkaan yksisuuntainen siten, että kliiniset hoitokäytännöt vaikuttaisivat ainoastaan lasta yrittävään ihmiseen.

Alkionviljely ja -valinta on tärkeä osa IVF-laboratorion toimintaa. Alkionviljely tarkoittaa ajanjaksoa hedelmöityksestä siihen, kun alkio siirretään kohtuun, jotta raskaus voisi alkaa. Tuon ajan alkio viettää viljelykaapissa, ja laboratorion henkilökunta tarkkailee sen toimintaa. 

Mikäli suotuisalla tavalla kehittyneitä alkioita on yhden potilaan (tai parin) kohdalla useampia, henkilökunta tekee valinnan siitä, mikä niistä kannattaisi siirtää – toisin sanoen, mikä alkioista on elinvoimaisin.

Elinvoimaisimman alkion valintaan liittyy paljon epävarmuutta, joka kuitenkin on itsestään selvä ja tavallinen osa laboratorioiden toimintaa. Päätöksiä alkioiden siirroista ei myöskään tehdä puhtaasti lääketieteellisin tai biologisin perustein, jotka nekin toki ovat tietyssä määrin kiisteltyjä. (1, 2)

Kuva: Pexels.

Kerätessäni aineistoa tutkimukseeni ammattilaisia haastattelemalla ja havainnoimalla lääketieteellistä työtä, tutustuin niin sanotun ”säälisiirron” käsitteeseen. Käsite viittaa siihen, että joskus pidetään parempana vaihtoehtona siirtää myös elinkelpoisuudeltaan heikoksi arvioitu alkio, kuin jättää alkionsiirto ja siten edes pienen pieni mahdollisuus raskauteen käyttämättä. 

Havaintojeni mukaan säälisiirrot herättävät sekä ammattilaisissa että potilaissa erimielisyyttä ja pohdintaa: onko parempi herättää ”turhaa toivoa” siirtämällä heikolta vaikuttava alkio, kuin luopua toivosta kokonaan hävittämällä se kaikesta alkion syntymiseksi nähdystä vaivasta huolimatta?

Tutkimukseni tietolähteet kertoivat minulle kuitenkin myös siitä, että joskus potilaan toiveesta tehdyt säälisiirrot johtavat ammattilaisten yllätykseksi raskauteen ja kaivatun vauvan syntymään. Tällaiset tilanteet saavat ammattilaiset harkitsemaan uudelleen sitä, miten alkioita itse asiassa pitäisi arvioida ja luokitella. Samalla lääketieteellinen käytäntö jatkaa uudelleenmuotoutumistaan.

Erilainen äiti – vai erityisellä tavalla äidiksi tullut?

Palataan vielä munasolun luovutukseen ja erityisiin äiteihin. Luovutetun sukusolun avulla äidiksi tullut ihminen ei nähdäkseni ole ”erilainen äiti” – vaikka osa haastattelemistani naisista itsensä sellaisiksi kokivat. Hän on ainoastaan tehnyt erityisiä asioita äidiksi tullakseen, esimerkiksi omaksunut valtavan tietomäärän omaan lisääntymisbiologiaansa liittyviä asioita hedelmöityshoidoissa käydessään ja elimistönsä toimintaa tarkkaillessaan. 

Nämä asiat eivät välttämättä katoa mihinkään, vaikka se kaikkein hartain toive täyttyisikin.

 

Perheet ovat aina olleet monimuotoisia ja lapsia on saapunut perheisiin erilaisia reittejä. Vaikka uudenlaiset tavat saada lapsia jättävät merkkejään vanhemmuuteen, hoiva on säilynyt perhe-elämän keskiössä. Perhe 2.0 -kirjoitussarjassa pohditaan lapsiperheellistymisen uudempia muotoja ja vanhemmuuksien tulevaisuutta. 

Sarja tuotetaan yhteistyössä Lisääntymisen tulevaisuus -hankkeen kanssa. Hankkeen kaikille avoin webinaari “Tulevaisuuden perhe – Miltä se näyttää?” järjestetään 3.11.2020.

Lähteet

(1) Helosvuori, Elina (2020) Lingering technological entanglements: Experiences of childlessness after IVF. European Journal of Women’s Studies 27(3): 267–281. 

(2) Helosvuori, Elina (2019) Assembling Viability: The Art of Mundane Embryo Selection in IVF. BioSocieties 14(1): 1–22.

(3) Helosvuori, Elina & Homanen, Riikka (tulossa) When Craft Kicks Back: Embryo Culture as Knowledge Production in the Context of Transnational Fertility Industry.

VTM Elina Helosvuori työskentelee väitöskirjatutkijana Tampereen yliopistossa. Hän viimeistelee parhaillaan sosiologian alan väitöskirjaansa.

Sarjan muut kirjoitukset

Siru Lehto: Psykososiaalinen tuki jää lapsettomuuden hoidossa lisääntymisteknologian jalkoihin

Petteri Eerola: Muuttuvan isyyden jäljillä

Elli Lehikoinen: Fiktion valta ja lisääntyminen

Tiia Sudenkaarne: Kuka saa lisääntyä?

Fiktion valta ja lisääntyminen

Posted on by Kitti Suoranta
Lukuaika: 2 min.

Suomalainen kaunokirjallisuus käsittelee lasten hankintaa usein keskiluokkaisten valkoisten pariskuntien näkökulmasta. Lisääntymisteknologioista ja dystopioista taas on kirjoitettu erityisesti scifissä. Miten ilmastonmuutospohdinta alkaa näkyä lisääntymistä ja lapsiperheellistymistä luotaavassa kirjallisuudessa?

Lisääntyminen on kirjallisuuden kestoaiheita. Siitä on kirjoitettu romaaneja, lyriikkaa, sarjakuvaa ja esseistiikkaa. Enimmäkseen aihetta on lähestytty vakaissa parisuhteissa elävien koulutettujen valkoisten heteroiden näkökulmasta.

Viime aikoina lisääntymisestä on Suomessa kirjoitettu erityisen runsaasti osana omaelämäkerrallista kirjallisuutta. Aiheina on ollut muun muassa synnytyspelkoa, keskosuutta, arkea vastasyntyneiden teho-osastolla ja samastumista lisääntymispakon alla elävään tuotantoeläimeen.

Lisääntymisen, teknologioiden ja ilmastonmuutoksen suhde ei vielä ole tullut voimalla realistiseen kirjallisuuteen. Teokset, joissa käsitellään lisääntymistä osana ilmastonmuutospohdintoja, odottavatkin kirjoittajia, lukijoita ja keskustelua.

Sen sijaan scifissä ja fantasiassa ekologisen tuhon ja lisääntymisen suhdetta on käsitelty paljon. Näiden kirjallisuudenlajien suhdetta todellisuuteen voi analysoida kuvailemalla lisääntymisen tapoja. Esimerkiksi lähes satavuotias dystopiaklassikko Uljas uusi maailma vyöryttää heti alussa lukijan silmien eteen ihmisten tuottamisen tapoja. Uudemmassa suomalaisessa kirjallisuudessa aihetta käsitellään muun muassa Tiina Raevaaran Kaksoiskierteessä, Sofi Oksasen Normassa ja Maarit Verrosen Karsintavaiheessa.

Kärjistetysti lisääntymisen kirjallisen spekuloinnin historian voi tiivistää näin: mitä raadollisempi kuvaus sukupuolittuneesta vallankäytöstä, ihmisten hierarkkisesta arvottamisesta ja hyväksikäytöstä fiktiossa esitetään, sitä kauempana reaalimaailmasta liikutaan.

Lisääntymiseen liittyy kuitenkin hierarkioita ja epäoikeudenmukaisuutta myös todellisessa maailmassa. Esimerkiksi abortti, pikkukeskosten selviytymismahdollisuudet, kohdunvuokraus, sijaissynnytykset, adoptio ja hedelmöityshoitojen saavutettavuus kytkeytyvät yhä enemmän ihmisoikeuksiin sekä resurssien ja vallan jakautumiseen.

Kun naisten oikeuksia vaativan mielenosoittajan kyltissä lukee toive siitä, että ekologisen tuhon ja sukupuolittuneen sorron dystopioista kirjoittavan Margaret Atwoodin tuotanto olisi jälleen vain fiktiota, nauru pysähtyy kaiherrukseksi kurkkuun.

Uusia ihmisiä on vielä tulossa maailmaan ja kirjallisuuteen. Tulevaisuudessa myös reaalitodellisuuteen sijoittuvat teokset todennäköisesti ottavat yhä enemmän kantaa lisääntymisen eettisiin ja poliittisiin ulottuvuuksiin. Ne ovat valtavan kokoisia kysymyksiä sekä planeetan tulevaisuuden että yksilöllisen kokemuksen tasolla.

Keskustelu siitä, onko lisääntyminen ja lapsiperheellistyminen ylipäätään universaali ihmisoikeus, on vasta alussa. Se, mikä historiallisesti on kuvannut enimmäkseen toivoa ja tulevaisuususkoa (uusi ihminen!), on varsinkin valittuna ratkaisuna nykyään myös vastuullisuuden kysymys: Uusi ihminen? Tänne? Miksi? Miksi juuri sinulle?

Jännitteiset kysymykset saattavat taustoittaa myös lisääntymisestä kirjoittamista. Kirjoittaako tiukasti yksilön tasolla, jotta välttyisi ottamasta kantaa isoihin, monimutkaisiin ongelmiin? Onko juuri tämä yksilöllinen tarina kertomisen arvoinen? Kenen lisääntymiskertomukselta tämä kertomus vie tilaa – vai viekö, tai onko sillä väliä?

Fiktion valta ja vaikutukset tulevat näkyviksi pohdittaessa lisääntymisestä kirjoittamista. Samalla kirjallisuus on alue, joka tarjoaa vapautta: se mahdollistaa erilaisten lisääntymiskäytäntöjen kuvittelun, toisin katsomisen ja uudelleen arvioinnin.

Helsingin Keskustakirjasto Oodin lastenosastolla on viikolla 45 näytteillä lisääntymistä ja perheiden moninaisuutta käsittelevää lastenkirjallisuutta. 

 

Perheet ovat aina olleet monimuotoisia ja lapsia on saapunut perheisiin erilaisia reittejä. Vaikka uudenlaiset tavat saada lapsia jättävät merkkejään vanhemmuuteen, hoiva on säilynyt perhe-elämän keskiössä. Perhe 2.0 -kirjoitussarjassa pohditaan lapsiperheellistymisen uudempia muotoja ja vanhemmuuksien tulevaisuutta. 

Sarja tuotetaan yhteistyössä Lisääntymisen tulevaisuus -hankkeen kanssa. Hankkeen kaikille avoin webinaari “Tulevaisuuden perhe – Miltä se näyttää?” järjestetään 3.11.2020.

 

FM Elli Lehikoinen väittelee joulukuussa suomalaisen nykykirjallisuuden ihmiskäsityksistä Turun yliopistossa. Väitöskirja käsittelee ihmislajin, sukupuolen ja teknologioiden suhteita lisääntymisaiheisessa kirjallisuudessa. Hän on mukana Suomen Kulttuurirahaston Argumenta-hankkeessa Lisääntymisen tulevaisuus.

 

Sarjan muut kirjoitukset

Siru Lehto: Psykososiaalinen tuki jää lapsettomuuden hoidossa lisääntymisteknologian jalkoihin

Petteri Eerola: Muuttuvan isyyden jäljillä

Elina Helosvuori: Hedelmöityshoidot ovat erityinen tapa tulla vanhemmaksi

Tiia Sudenkaarne: Kuka saa lisääntyä?

Kuka saa lisääntyä?

Posted on by Kitti Suoranta
Lukuaika: 4 min.

Sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuus altistaa ihmisiä erityisille haavoittuvuuksille. Perheellistymisen yhteydessä syrjinnän kytköksiä synnyttävät lapsettomuushoitojen pullonkaulat, transsukupuolisten henkilöiden sterilointipakko ja sijaissynnytyskielto. Millaisella sateenkaariperhepolitiikalla näitä voidaan purkaa?

Koronapandemian levittyä Suomeen ensimmäisten varotoimien joukossa hedelmöityshoitoja antavat julkiset ja yksityiset tahot päättivät keskeyttää hoidot huhtikuussa 2020. Terveysviranomaiset eivät kuitenkaan kehottaneet yhdyntäseksillä lisääntyviä välttämään raskauden tavoittelua, eikä raskaana olevia määritelty riskiryhmään kuuluvaksi. Hedelmöityshoitojen keskeyttämistä perusteltiin SARS-Cov-2-viruksen tuntemattomuudella, mahdollisilla sikiövaikutuksilla sekä hoitokapasiteetin ja -henkilökunnan keskittämisellä pandemian hoitoon.

Vaikka hoitoja jatkettiin suhteellisen pian ja varovaisuutta tuntemattoman edessä voi pitää eettisesti puollettavana strategiana, tilanne osoitti kouriintuntuvasti, miten lisääntymisteknologioiden tarve altistaa ihmiset haavoittuvuuksille.

Haavoittuvuudella tarkoitan esimerkiksi intiimiyden, toimijuuden ja kiintymyksen piirissä tarkasteltavia riskejä, jotka rakentuvat kytköksissä sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuuteen sekä esimerkiksi luokkaan ja  rodullisuuteen. Vaikkapa rodullistettu, turvapaikanhakijana Suomeen saapunut transsukupuolinen henkilö altistuu erilaisille haavoittuvuuksille kuin kuin valkoinen keskiluokkainen transsukupuolinen henkilö.

Haavoittuvuus tuleekin siis  ymmärtää kerroksellisesti rakentuneena. Vaikka henkilö olisi  suuremmassa syrjintäriskissä tietyssä konteksissa, hän ei ole sitä kaikissa konteksteissa, eikä haavoittuvuus koskaan tarkoita absoluuttista toimijuuden puutetta. Esimerkiksi hedelmöityshoitoja tarvitsevien keskinäistä eriarvoisuutta ruokkii se, että toisilla on taloudellinen mahdollisuus hakeutua yksityisten terveyspalveluntarjoajien piiriin.

 

Haavoittuvuus on kerroksellista

Sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuuteen liittyy erityisiä haavoittuvuuksia: kytköksiä, joilla sukupuoleltaan ja seksuaalisuudeltaan moninaiset henkilöt joutuvat syrjintäriskiin. Olen tutkimuksessani tarkastellut näitä queer-haavoittuvuuksiksi nimeämiäni riskejä ja kytköksiä (1, 2, 3).

Haavoittuvuutta on käytetty voimattomuuden leimakirveenä, jolla on pyritty häivyttämään queer-toimijuutta kytkemällä sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuus kykenemättömyyteen ja moraalittomuuteen. Queer-haavoittuvuudet tarjoavat vaihtoehdon tälle leimaavalle käsitykselle haavoittuvuudesta, jolla sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuutta on patologisoitu, marginalisoitu ja moralisoitu. Kerroksellisuus mahdollistaa ymmärryksen toimijasta, joka voi altistua riskeille eli olla monella tapaa haavoittuva, mutta samaan aikaan haavoittuvuuden ulottumattomissa.

Lisääntymisteknologioiden kontekstissa lapsettomuushoitoihin liittyvä sukupuolittunut lainsäädäntö lisää queer-haavoittuvuuksia. Tämä realisoituu syrjintänä silloin, kun LHBTQI+-ihmiset eivät täytä lääketieteellisesti määritellyn lapsettomuuden kriteereitä. Sairaanhoitopiirien johtajaylilääkäreitä on jouduttu muistuttamaan yhdenvertaisesta kohtelusta uhkasakolla. Tällaista perhepolitiikkaa hallitsee hetero- ja cisnormativiisuus, jolle ei ole löydettävissä eettisiä perusteita. Tästä hyvä esimerkki on myös se, kuinka perheen ulkoinen adoptio oli samaa sukupuolta oleville pareille mahdotonta avioliittolain vuoden 2017 uudistukseen asti, joka mahdollisti sen ikään kuin sivuvaikutuksena.

Sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuus on siis erityinen perhepoliittinen kysymys. Esimerkiksi transsukupuolisten henkilöiden tai miesparien perheellistymiseen liittyy erityisiä queer-haavoittuvuuksia. Näitä kysymyksiä voisi nähdäkseni tarkastella sateenkaariperhepolitiikkana.

Paitsi sateenkaariperhepoliittisesti, myös eettisesti erityisen haavoittuvassa asemassa ovat sukupuoleltaan moninaiset henkilöt, jotka haluavat sukupuolenkorjaushoitoja ja toivovat lapsia. Suomen lainsäädäntö edellyttää yhä sukupuoltaan korjaavalta henkilöltä lisääntymiskyvyttömyyttä, mikä on Pohjoismaissa täysin poikkeuksellista. Niin kutsuttua sterilisaatiopakkoa ovat moittineet lukuisat ihmisoikeustoimijat niin kansainvälisellä kuin kansallisellakin tasolla. Lisääntymiskyvyttömyyden vaatimukselle ei ole löydettävissä eettisesti kestäviä perusteita.

Perheyhteiskunta.fi / Janita Vilkman
Perheyhteiskunta.fi / Janita Vilkman

 

Sijaissynnytyksen salliminen auttaisi lapsettomuudesta kärsiviä miespareja

Sateenkaariperheitä on aina muodostettu myös virallisten diskurssien ulkopuolella. Sijaissynnytys ─ järjestely, jossa henkilö kantaa ja synnyttää lapsen, jonka luovuttaa aiotun vanhemman tai vanhempien kasvatettavaksi ─ on paitsi eettinen kysymys, myös sateenkaariperhepoliittinen kysymys, sillä se ratkaisisi monen miesparin lapsettomuusongelman.

Suomessa ei tällä hetkellä ole mahdollista tehdä laillisia sijaissynnytysjärjestelyjä. Lakia olisi tältä osin syytä uudistaa pikimmiten: virallisten järjestelyjen mahdottomuus korkean lisääntymisterveyden ja globaalisti verraten pienten tuloerojen maissa hyödyttää voiton maksimointiin perustuvaa, usein kaikkia osapuolia epäeettisesti kohtelevaa lisääntymisteollisuutta.

Sijaissynnytyslainsäädäntöä ei kuitenkaan voida eettisesti kestävästi rakentaa hedelmöityshoitoajatukselle erityisesti kahdesta syystä. Ensinnäkin siksi, että sijaissynnyttäjän rooli on epämääräinen, haavoittuva ja välinearvoinen, jos hänet/hänen reproduktiotyönsä mielletään hoitona toisen henkilön tai peräti heteroavioparin, lapsettomuuteen. Toiseksi sijaissynnytys hoitona ei huomioi queer-haavoittuvuuksia vaan uusintaa hedelmöityshoitojen syrjivää logiikkaa, josta LHBTQI+-henkilöt kärsivät jo nyt.

Säätelemällä sijaissynnytysjärjestelyjä erityisenä kaupallisen intimiteetin työnä pystyttäisiin ottamaan haltuun niin sijaissynnyttäjän, tulevien vanhempien kuin lapsenkin oikeuksiin liittyviä pulmia ja etsimään tasapainoa reproduktio-oikeuksien ja globaalin reproduktio-oikeudenmukaisuuden välillä.

 

Kohti oikeudenmukaista lisääntymistä (ja realistisia tilastoja)

Sateenkaariperheiksi kutsutaan yleisesti sellaisia lapsiperheitä tai perhettä suunnittelevia, joissa ainakin yksi vanhempi on lesbo-, homo-, biseksuaali, transsukupuolinen, queer, intersukupuolinen tai muutoin sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuuteen identifioituva henkilö, mihin viitataan lyhenteellä LHBTQI+ (4, 5).

Kahden sukupuolen tilastoimismalli ja ydinperherakenteeseen (kaksi vanhempaa ja lapsia) nojaava käsitteellistäminen muodostavat puutteellisen kuvan sateenkaariperheiden todellisuudesta. Vuonna 2019 Suomessa oli perhetilaston mukaan 873 sateenkaariperhettä. Näistä saman sukupuolen avioparien ja rekisteröityjen parien lapsiperheistä miltei kaikki oli naisparien lasten muodostamia perheitä.

Apilaperherakenteella tarkoitetaan puolestaan perhettä, jossa lapsella on useampi vanhempi, jotka voivat olla tai olla olematta polyamorisissa suhteissa keskenään. Tähän viitataan termillä vastuullinen monisuhteisuus. Käytännössä monessa uusperheessäkin on apilaperherakenne, joskin rakenteen oleellinen määrittäjä on sitoutuminen nimenomaan vanhemmuuteen, ei tiettyyn aikuisosapuoleen. Lapsella ei tällä hetkellä ole  juridista oikeutta useampaan kuin kahteen vanhempaan, minkä monet apilaperheet ja monisuhteiset kokevat kipeästi.

Tilastojen hetero- ja cisnormatiiviset vinoumat piilottavat perheiden monimuotoisuuden ja siten luovat puutteellista perhe- ja lisääntymispoliittista tietoa. Perhepolitiikkaa on hedelmällistä tarkastella queer-haavoittuvuuksien näkökulmasta. Näin rakentuva sateenkaariperhepolitiikka auttaa hahmottamaan sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuutta. Queer-haavoittuvuuksia kartoittamalla pääsee myös lisääntymisen oikeudenmukaisuutta vahvistavien uudistustarpeiden jäljille.

Lisätietoa Sateenkaariperheistä ja sateenkaariperheellistymisestä, perheiden moninaisuudesta ja trans-asioista saat Sateenkaariperheiltä, Monimuotoisilta perheiltä, Sukupuolen moninaisuuden keskukselta ja Trasekilta.

 

Perheet ovat aina olleet monimuotoisia ja lapsia on saapunut perheisiin erilaisia reittejä. Vaikka uudenlaiset tavat saada lapsia jättävät merkkejään vanhemmuuteen, hoiva on säilynyt perhe-elämän keskiössä. Perhe 2.0 -kirjoitussarjassa pohditaan lapsiperheellistymisen uudempia muotoja ja vanhemmuuksien tulevaisuutta. 

Sarja tuotetaan yhteistyössä Lisääntymisen tulevaisuus -hankkeen kanssa. Hankkeen kaikille avoin webinaari “Tulevaisuuden perhe – Miltä se näyttää?” järjestetään 3.11.2020.

 

Lähteet

(1) Sudenkaarne, Tiia (2018) Queering Bioethics: A Queer Bioethical Inventory of Surrogacy. Journal of Ethics, Medicine and Public Health 6: 117–125.

(2) Sudenkaarne , Tiia (2019) Queering Vulnerability: A Layered Bioethical Approach. Journal of the Finnish Anthropological Society 43(3): 73–90.

(3) Sudenkaarne, Tiia (2020) LGBTQI+ Bioethics: The Need and The Foundation. Journal of Ethics, Medicine and Public Health 13.

(4) Pohjanpää, Kirsti (2013) Seksuaalivähemmistöistä on niukasti tilastotietoa. Hyvinvointikatsaus 3/2013. Tilastokeskus.

(5) Moring, Anna (2013) Oudot perheet: Normeja ja ihanteita 2000-luvun Suomessa. Väitöskirja. Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos. Helsinki: Helsingin yliopisto.

 

VTM, FM Tiia Sudenkaarne on Tampereen yliopiston apurahatutkija ja Turun yliopiston väitöskirjatutkija. Hän viimeistelee sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuuden bioetiikkaa käsittelevää väitöskirjaansa Riikka Homasen johtamassa projektissa Technology, Ethics and Reproduction: Controversy in the Era of Normalisation, jota rahoittaa Koneen säätiö. Hän on mukana Lisääntymisen tulevaisuus -hankkeessa, joka on Suomen kulttuurirahaston Argumenta-hanke. Hän on myös queer-nainen ja sateenkaariperheen äiti.

 

Sarjan muut kirjoitukset

Siru Lehto: Psykososiaalinen tuki jää lapsettomuuden hoidossa lisääntymisteknologian jalkoihin

Petteri Eerola: Muuttuvan isyyden jäljillä

Elina Helosvuori: Hedelmöityshoidot ovat erityinen tapa tulla vanhemmaksi

Elli Lehikoinen: Fiktion valta ja lisääntyminen