Kategoria: Siirtolaisuus

Poikkeustila vaikuttaa kansainvälisiin adoptioihin

Posted on by Heidi Ruohio
Lukuaika: 2 min.

Adoption kautta lasta odottavia yhdistää kokemus kontrollin menetyksestä lapsen saamiseen. Koronapandemian aikaan adoptiovanhempien odotusaikaa leimaa entistä suurempi epävarmuus.

”Yhdeksän kuukauden päästä vauvoja syntyy urakalla”, huudeltiin ympäri sosiaalista mediaa, kun koronapandemia sulki ihmiset koteihinsa. Osan haaveet lapsiperheellistymisestä ovat maailmanlaajuisen poikkeustilan vuoksi pysähtyneet tai ainakin hidastuneet määräämättömäksi ajaksi, koska viruksen leviämisen ehkäiseminen vaikuttaa suoraan ja epäsuoraan adoptioiden toteutumiseen. 

Kansainvälisen adoption kautta Suomeen on saapunut viimeisimpien vuosien aikana hieman alle sata lasta vuosittain. Kansainvälisessä adoptiossa on useita kriteerejä adoptiohakijoille Suomessa ja ulkomailla. Niistä keskeisimmät liittyvät adoptiovanhemman ikään, taloudelliseen tilanteeseen ja terveyteen.

Tyypillisesti adoptioprosessiin lähdetään vuosien tuloksettomien lapsettomuushoitojen jälkeen. Lisäksi adoptioprosessi itsessään vie yleensä useita vuosia, jolloin on vaarana, että adoptiovanhemmille asetetut ikärajat tulevat vastaan prosessin venyessä. 

Adoptiohakijoita huolettavat tällä hetkellä myös lomautukset ja irtisanomiset, jotka voivat vaarantaa adoptioprosessin etenemisen. Kansainväliseen adoptioon lapsia luovuttavissa maissa, joissa ei ole samanlaista työttömyys- ja sosiaaliturvajärjestelmää kuin Suomessa, vakaa toimeentulo nähdään olennaisena kriteerinä adoptiovanhemmuudelle. Yrittäjillä tilanne voi olla vielä vaikeampi, koska koko toimeentulo voi olla kiinni yrityksessä. 

Valviran mukaan adoptiohakijoiden tulee ilmoittaa olosuhteidensa muutoksista sekä adoptioneuvonnan antajalleen, joka arvioi hakijoiden soveltuvuutta adoptiovanhemmiksi, että palvelunantajalleen, joka huolehtii kansainvälisten adoptioiden yhteydenpidosta kohdemaahan. Työttömyyden, tulojen alenemisen tai terveyden heikkenemisen merkitystä adoptioprosessin etenemiseen arvioidaan tapauskohtaisesti. Alle kolmen kuukauden pituisista lomautuksista ei kuitenkaan tarvitse poikkeusoloissa ilmoittaa. 

Adoptiovanhemmat kuvaavat usein adoptioprosessin onnellisimmaksi hetkeksi sitä, kun he saavat tiedon ja ensimmäisen kuvan heille nimetystä lapsesta. Pian sen jälkeen tulevat adoptiovanhemmat voivat lähteä hakemaan lastaan, joka odottaa heitä kohdemaan lastenkodissa tai sijaisperheessä. 

Nyt koronan suljettua valtioiden rajoja adoptiohakijoiden hakumatkat on toistaiseksi peruttu. Tällöin päädytään tilanteeseen, jossa oma lapsi on jo nimetty, mutta häntä ei päästä pandemian vuoksi hakemaan kotiin. Suomessakin on vanhempia, jotka odottavat heille nimettyä lasta ilman tietoa siitä, koska pääsevät häntä hakemaan. Hakumatka vaatii rajojen avaamisen lisäksi sitä, että kohdemaan tuomioistuimet taas toimisivat ja vahvistaisivat adoptioita.

Sosiaalityöntekijöillä on kahtalainen rooli adoptioprosessissa. Heidän tehtävänsä adoptioneuvonnassa on sekä arvioida adoptiohakijoiden soveltuvuutta adoptiovanhemmuuteen että valmentaa heitä siihen (1). Tuen ja kontrollin ristiriitaiset roolit eivät helpota adoptiota toivovia tuomaan esiin sosiaalityöntekijälleen tuen tarvettaan. Adoption portinvartijalle voi olla vaikea näyttää epävarmuuksiaan, koska pelkona on adoptioprosessin viivästyminen.

On selvää, että tänä epävarmuuden aikana adoptiohakijat tarvitsevat ennen kaikkea ajantasaista tietoa tilanteiden etenemisestä. He tarvitsevat sekä adoptioneuvonnan antajalta että palvelunantajalta aktiivista yhteydenpitoa ja tukijaa matkallaan kohti vanhemmuuttaan. 

Lähteet

(1) Eriksson, Pia (2016) Prospective adoptive parents within pre-adoption services: An interplay of emotions and power in social interaction. Mathilda Wrede-Institutens Forskningserie 4/2016.

Koronakriisiä seuranneet rajoitukset vaikuttavat ihmisten läheissuhteisiin eri tavoin, riippuen esimerkiksi iästä, elämäntilanteesta, asumisjärjestelyistä sekä läheissuhteiden määrästä. Läheissuhteet poikkeustilassa -sarjan teksteissä tarkastellaan pandemian seurauksia ihmisten väliselle kanssakäymiselle erilaisissa elämänvaiheissa.

Sarjan muut kirjoitukset

Kitti Suoranta: Orgiat ruton jälkeen?

Kaisa Kuurne & Johanna Sarlio-Nieminen: Synnytysosastojen koronarajoitukset paljastavat synnyttäjien ja sairaalan näkökulmaerot

Mia Niemi: Ikääntyneiden ongelmat kasaantuvat eristyksessä

Anna Heinonen: Kommuunikodissa kämppis voi olla lähellä mutta vieras

Ella Sihvonen: Koronakeväänä etätyö ja perhe-elämä sulautuvat yhteen

Aino Luotonen: Ystävien virtuaalisista illanistujaisista jää puuttumaan jotain tärkeää

Anna-Maija Castrén: Pysykää kotona! Missä niistä?

Anu Kinnunen: Takaisin kotiin

Vaula Tuomaala: Vauvan kanssa välitilassa

Pakolaisuuden traumat välittyvät vanhemmilta lapsille hiljaisuuden läpi

Posted on by Elina Turjanmaa
Lukuaika: 4 min.

Sotiin liittyvät traumat voivat siirtyä vanhemmilta lapsille ja lapsenlapsille muistelun kautta, mutta myös silloin, kun vaikeista kokemuksista vaietaan. Menneisyyden traumaattisista tapahtumista puhuminen on kuitenkin eduksi jälkipolvien hyvinvoinnille. Juuri alkanut tutkimushanke selvittää, miten perheissä koetut pakkomuutot näkyvät inkerinsuomalaistaustaisissa perheissä tänään.

Me olemme esivanhempiemme summa
Sotalapsen masennus saattaa siirtyä seuraavaan sukupolveen
Kurjuus kulkee geeneissä

Muun muassa näin on otsikoitu viime aikoina lehtiartikkeleita, joissa käsitellään traumaattisten tapahtumien siirtymistä sukupolvelta toiselle. Traumaattisten kokemusten ylisukupolviset vaikutukset ovat herättäneet viime vuosina kiinnostusta laajasti myös eri tieteenaloilla. 

Kulttuurintutkijat ja sosiaalitieteilijät ovat korostaneet kollektiivisen muistin ja kansallisten tarinoiden merkitystä yhteisön jäsenten traumaattisten tapahtumien käsittelyssä ja muistelussa. Terveystieteissä ja psykologian alalla on tutkittu vanhempien ja lasten psyykkisiä oireita ja verrattu niitä vastaavaan väestöön, jolla ei ole kokemuksia sodasta. Lisäksi biologinen tutkimus on osoittanut, miten ympäröivät olosuhteet vaikuttavat omiin ja jälkeläistemme geeneihin.

Aloitimme Siirtolaisuusinstituutissa vuoden 2019 lopulla tutkimushankkeen, jossa selvitetään, miten perheiden hajoaminen ja aiemmissa sukupolvissa koetut pakkomuutot vaikuttavat toisen ja kolmannen sukupolven inkerinsuomalaistaustaisten ihmisten elämään. 

Inkerinsuomalaiset liitetään Suomessa usein 1990-luvun alussa alkaneeseen paluumuuttoon. Suomessa elää kuitenkin myös tuhansia Inkerinmaalta Suomeen toisen maailmansodan aikaisissa väestönsiirroissa tulleiden henkilöiden jälkeläisiä. Lisäksi jonkin verran inkeriläistaustaista väestöä pakeni Suomeen Venäjän vallankumouksen jälkeen, erityisesti 1930-luvulla. Inkerinsuomalaisten perheiden vaiheet ovat moninaisia, mutta niitä yhdistää perheiden hajaannus ja sukujen kokemukset Stalinin ajan vainoista.

Tutkimushankkeessamme kerätään haastatteluaineistoa ja toteutetaan kysely, jonka avulla tutkitaan, miten perheessä koetut mahdollisesti traumaattiset tapahtumat vaikuttavat jälkeläisten mielen hyvinvointiin toisessa ja kolmannessa sukupolvessa. Kyselyaineistoa keräämme Suomessa, Ruotsissa ja Virossa perheissä, joissa vanhemmat ja/tai isovanhemmat ovat siirtyneet näihin maihin toisen maailmansodan tapahtumien aikaan. Hankkeen monitieteinen lähestymistapa tuo yhteen näkökulmia pakkomuuttotutkimuksen, sosiaalitieteellisen perhetutkimuksen, psykologian ja historian aloilta. 

Tutkimuksessa kiinnitämme huomiota erityisesti siihen, miten vaikeista kokemuksista on puhuttu perheessä ja mikä merkitys tällä on jälkipolville ja heidän hyvinvoinnilleen. 

Perheessä tapahtuva muistelu tukeutuu kansakunnan kollektiiviseen muistiin

Kirjallisuustieteilijä Marianne Hirsch on käyttänyt postmemoryn käsitettä kuvatessaan sitä, miten muistot siirtyvät sukupolvelta toiselle perhealbumeiden ja muiden kuvien kautta. Vaikka henkilöllä ei olisi omakohtaista kokemusta sodanaikaisista vainoista tai kodin jättämisestä, vanhemmille ja isovanhemmille tapahtuneet asiat voivat koskettaa kuvien välityksellä henkilökohtaisesti.

Roman Kraft/ Unsplah

Yksilön muistelu ja oma elämänhistoria kietoutuvat yhteen perheen historian ja kollektiivisen, laajemmassa yhteisössä tapahtuvan muistelun kanssa. Kollektiivisen muistelun kannalta on keskeistä, miten ryhmän historiaa, esimerkiksi inkeriläisten vainoja, historiaa ja oloja Suomessa sotien jälkeen, on käsitelty yhteisön sisällä ja yhteiskunnassa laajemmin. 

Suomessa inkerinsuomalaisuus oli pitkään monessa perheessä jotain, josta ei sopinut puhua. Neuvostoliiton ja Suomen jatkosodan jälkeen solmiman välirauhan jälkeen Suomeen jääneiden inkerinsuomalaisten asema oli epävarma. He olivat Neuvostoliiton kansalaisia, joita neuvostoviranomaiset houkuttelivat ja painostivat takaisin kotimaahansa. 

Kansallisessa historiankirjoituksessa ei ole huomioitu inkerinsuomalaisten vaiheita osana Suomen historiaa. Moni Suomessa asuva inkerinsuomalaisten jälkeläinen on kokenut, että yhteistä, jaettua tarinaa Inkerinmaalta tulleista suomalaisista ja heidän vaiheistaan ei ole, jolloin oman suvun historiaa on ollut vaikea paikantaa mihinkään. Yhteisesti jaetun tarinan puute voi hankaloittaa myös oman perheen ja suvun vainojen käsittelyä. Tätä tematiikkaa peilaa myös tällä hetkellä Kansallismuseossa esillä oleva näyttely Inkeriläiset – Unohdetut suomalaiset.

Unohdus ja muistikatkokset eivät siis koske vain kansallista muistia, vaan myös muistelua perhetasolla. Perhepiirissä tapahtuva muistelu voidaan paikantaa tapahtuvaksi yksilön oman elämänhistorian ja yhteisön kollektiivisen muistin leikkauspisteessä. Voidaan siis olettaa, että perheissä tapahtuva muistelu on yhteydessä niihin kansallisiin kertomuksiin, joita yhteiskunnassa on saatavilla.

Hyvinvointia tukeva kertomus menneisyydestä sisältää myönteisiä ja kielteisiä aineksia

Traumojen siirtymisen kannalta on kiinnostavaa, että vaikka vaikeista tapahtumista vaietaan, ne voivat välittyä lapsille. Traumakokemus voi heijastua vanhemman tunteisiin, ajatteluun ja käyttäytymiseen, ja vaikuttaa perheenjäsenten välisen vuorovaikutuksen kautta myös lapsiin (1). Tutkimuksissa on havaittu, että pakkomuuttoja ja vainoja kokeneiden jälkeläiset kokevat useammin yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteita kuin muut samanikäiset. Vanhempien traumat voivat vaikuttaa myös lasten turvallisuuden tunteeseen ja mielen hyvinvointiin. (2)

Tutkimusnäyttö puoltaa traumaattisten tapahtumien käsittelyn hyödyllisyyttä perheenjäsenten hyvinvoinnille. Eräässä tutkimuksessa tarkasteltiin kertomuksia, joita perheessä kerrottiin liittyen perheessä koettuihin traumaattisiin tapahtumiin sekä sitä, miten näiden kertomusten luonne on yhteydessä traumaperäiseen stressiin. Tutkimuksessa havaittiin, että kertomukset, joissa traumaattinen tapahtuma kuvattiin ehjänä kertomuksena, johon liittyi kielteisiä, mutta myös myönteisiä asioita, tukivat parhaiten perheenjäsenten hyvinvointia. (3)

On tärkeää muistaa, että monen traumaattisia tapahtumia kokeneen vanhemman lapsi voi hyvin. Osa voi myös kokea, että perheessä koetut, nyt jo taakse jääneet, tapahtumat ovat voimavara omassa elämässä. Vaikeat kokemukset voivat myös lähentää perheenjäseniä toisiinsa ja lisätä  yhteenkuuluvuuden tunnetta perheessä. (2) Traumaattisten tapahtumien käsitteleminen perheessä voi siis tuoda mukanaan itseymmärrystä ja kykyä selviytyä vaikeista tilanteista.

Vaikeiden tapahtumien käsittely voi jatkua kolmannessa sukupolvessa

Pitkittäistutkimukset ovat osoittaneet, että pakolaisvanhempien kokemilla traumoilla voi olla vuosikymmenien pituiset vaikutukset jälkeläisten elämään. Vaikutukset voivat ulottua myös kolmanteen sukupolveen. Tutkimusta pakotettujen muuttojen ja perheen hajaantumisen vaikutuksista kolmannessa sukupolvessa on kuitenkin vähän. Tutkimuksemme pyrkii osaltaan valottamaan sitä, miten toinen sukupolvi on siirtänyt tietoa suvun historiasta lapsilleen ja millainen yhteys tällä on hyvinvointiin kolmannessa sukupolvessa. 

Phil Hearing/ Unsplash

Sukupolven mittainen aikajakso on pituutensa puolesta monella tapaa mielekäs aikaväli tarkastella sotaan liittyvien traumojen merkitystä ihmisten elämässä. Marianne Hirschin kuvaama perhemuistelu voi tehdä isovanhempien kokemukset eläväksi myös lapsenlapsille. Monessa inkeriläistaustaisessa perheessä isovanhempien vaikeneminen on kuitenkin luonut muistikatkoksia ja tietämättömyyttä suvun historiasta.

Se, ettei traumaattisista kokemuksista puhuta, voi liittyä haluun suojella lapsia. Hiljaisuus voi olla myös merkki siitä, että traumakokemusta ei osata sanoittaa. Kokemus elää kuitenkin usein henkilön kehomuistissa ja voi näkyä reagoinnissa esimerkiksi lapsen avuttomuuteen tai elämän kriiseihin. (1) Toisaalta tulevaisuuden mahdollisuuksiin keskittyminen on monelle traumaattisia tapahtumia kokeneelle keskeinen hyvinvoinnin ja vaikeista tapahtumista selviytymisen strategia.

 

Lähteet

(1) Punamäki-Gitai, Raija-Leena. Ylisukupolvinen trauma. Suojelevat ja altistavat tekijät. Luento Siirtolaisuusinstituutissa, 8.10.2019.

(2) Sangalang, Cindy & Vang, Cindy (2017) Intergenerational Trauma in Refugee Families: A Systematic Review. Journal of Immigrant and Minority Health, 19, 745–754. https://doi.org/10.1007/s10903-016-0499-7

(3) Dalgaard, Nina, Diab, Safwat, Montgomery, Edith, Qouta, Samir & Punamäki, Raija-Leena (2019) Is silence about trauma harmful for children? Transgenerational communication in Palestinian families. Transcultural Psychiatry, 56(2), 398–427. https://doi.org/10.1177/1363461518824430

 

Lue lisää aiheesta:

Marja Peltola: Perhesuhteet karkotuskoneistossa

Lotta Hautamäki: Perhe vaikuttaa mielenterveyteemme monin tavoin

Elina Turjanmaa: Kiitollisuus vanhempia kohtaan innostaa ja lannistaa maahanmuuttajaperheiden nuoria

 

 

Adoption monet hierarkiat

Posted on by Heidi Ruohio
Lukuaika: 3 min.

Kansainvälinen adoptio on toimi, jossa eri maiden viranomaiset omien lakien ja kansainvälisten sopimusten mukaisesti pyrkivät löytämään perhettä vailla olevalle lapselle vanhemmat toisesta maasta. Niin adoptiolasta toivovat kuin adoptoitavat lapset ovat eriarvoisessa asemassa sen suhteen, kuka aikuinen voi adoptoida tai kuinka helppoa lapselle on löytää perhe.

Kun lasta toivova heteropariskunta toivoo lasta, heillä on todennäköisesti mielessään toive itse synnytetystä ja geneettisesti omasta lapsesta. Mikäli lasta ei onnistuta saamaan ilman apua, moni hakee selvyyttä tilanteeseen ja apua lapsen saamisen haasteisiin lääkäriltä.

Anneli Miettinen on tutkinut hedelmöityshoidoissa olevien suomalaisten heteropariskuntien lapsensaamisen toiveita. Hänen tutkimuksensa mukaan hedelmöityshoidoissa olevien parien ensisijainen toive on saada lapsi, joka on geneettisesti sukua molemmille vanhemmilleen. Kyselyyn vastanneista 93 prosenttia suhtautui koeputkihedelmöitykseen positiivisesti, mikäli hoidossa käytettäisiin parin omia sukusoluja. Noin puolet kyselyyn vastanneista, naisista suurempi osa kuin miehistä, suhtautui vastaamishetkellä myönteisesti myös vieraiden sukusolujen käyttöön hedelmöityshoidoissa. (1)

Mikäli lasta ei saataisi lahjasukusolujenkaan avulla, osa pareista oli valmiita harkitsemaan adoptiota. Hedelmöityshoidoissa olleista naisista 36 prosenttia ja miehistä 29 prosenttia suhtautui positiivisesti adoptioon lastensaamisen keinona. (1) 

Adoptio näyttäytyy siis viimesijaisena keinona kyselyssä kartoitettujen lastensaamistapojen hierarkiassa. Adoptioprosessi on usein pitkä ja henkisesti haastava, mikä voi osaltaan vähentää kiinnostusta ryhtyä adoptioprosessiin. Lisäksi jotkut  maat vaativat lääkärintodistusta tahattomasta lapsettomuudesta adoptiolasta toivovilta hakijoilta. 

 

Adoptiolasten kysyntä ja tarjonta muodostavat hierarkian adoptiolasten välille

Kansainvälistä adoptiota voidaan lähestyä kysynnän ja tarjonnan välisen suhteen kautta (2). Haagin sopimus määrittelee kansainvälisten adoptioiden periaatteita. Sen mukaan kansainvälinen adoptio ei saa olla ensimmäinen vaihtoehto lastenkodissa asuvalle lapselle. Ensisijaisesti lapselle on pyrittävä löytämään uusi adoptio- tai sijaisperhe lapsen kotimaasta. Vasta tämän jälkeen voidaan harkita lapsen adoptoimista ulkomaille. 

Kansainvälisen adoption määrät ovat olleet maailmanlaajuisesti laskussa. Tähän on vaikuttanut yhtäältä Haagin sopimuksessa mainittu vaade etsiä lapselle ensisijaisesti perhe lapsen kotimaasta ja toisaalta lastensuojelutyön kehittyminen maissa, jotka luovuttavat lapsia kansainväliseen adoptioon. 

On kuitenkin lapsia, joille on vaikea löytää uutta perhettä kotimaasta. Kansainväliseen adoptioon annetut  lapset ovat keskimäärin aiempaa vanhempia ja useammin erityistarpeisia. Adoptiovanhemmuutta toivovat joutuvat puolestaan pohtimaan yhä tarkemmin sitä, millaisia erityistarpeita ja sairauksia ovat valmiita lapsella hyväksymään.

Kuva: Perheyhteiskunta.fi / Janita Vilkman

Adoptiohakijoiden lapsitoiveita on tutkittu useissa tutkimuksissa eri puolilla maailmaa. Näissä tutkimuksissa korostuu adoptiohakijoiden toive mahdollisimman vaaleaihoisesta, terveestä ja nuoresta lapsesta. Tytöt ovat toivotumpia kuin pojat (2). Toive vaaleaihoisesta lapsesta kertoo sekä yhdennäköisyyden toiveesta lapsi–vanhempi-suhteessa että etnisistä ja rodullistetuista hierarkioista, jossa vaalea ihonväri on toivotumpi kuin tumma. 

Etniset ja rodullistetut hierarkiat konkretisoituvat adoptiovanhempien lapsitoiveissa, mutta näkyvät myös adoptoitujen ja adoptioperheiden arjessa siinä, miten muut ihmiset suhtautuvat heihin (3). Toive vaaleaihoisesta lapsesta liittyy pelkoon rasismista, jota tummaihoinen lapsi saattaisi joutua kohtaamaan (2).

 

Adoptiohakijoille asetetut kriteerit estävät osalta adoption toteutumisen kokonaan

Kansainvälisessä adoptiossa kohtaavat erilaiset kulttuuriset käsitykset siitä, mitä pidetään ihanteellisena perheenä ja hyvänä vanhemmuutena. Adoptiovanhemmille asetetut kriteerit vaihtelevat eri maissa sen mukaan, mitä eri kulttuureissa pidetään sopivana perustana lapsiperheellistymiselle. Lapsettomat ja avioituneet heteropariskunnat ovat yleensä vahvoilla, mutta myös sopivaa ikää, uskonnollista vakaumusta tai tietynlaista koulutusta voidaan pitää hyvän adoptiovanhemman mittarina. (4) 

Suomalaiset adoptiopalveluantajat listaavat nettisivuillaan ulkomaisten palvelunantajiensa kriteerejä. Yleisimmin ne koskevat adoptiohakijoiden ikää, taloudellista varallisuutta, parisuhteen kestoa sekä sitä, hyväksytäänkö yksinhakijoita vai ainoastaan pariskuntia. Lisäksi kohdemaat vaativat adoptiohakijoilta hyvää fyysistä ja psyykkistä terveydentilaa sekä etukäteen käytyä adoptiovalmennusta. 

Esimerkiksi Kiinasta adoptoivien hakijoiden avioliiton on tullut kestää vähintään kaksi vuotta. Mikäli jompikumpi pariskunnan osapuolista on ollut aiemmin naimisissa, yhteisen liiton on täytynyt kestää vähintään viisi vuotta. Lisäksi vuosittaiset nettotulot on oltava perheenjäsentä kohti vähintään 10 000 USD (mukaan lukien tuleva lapsi). Thaimaassa taas yli 45 vuotta täyttäneet hakijat voivat toivoa vain yli neljävuotiasta lasta eikä adoptiohakijoilla saa olla merkittävää ylipainoa. 

Adoptiovanhemmaksi toivova voi kohdata kohtuuttomilta tuntuvia vaatimuksia, kun hänen soveltuvuuttaan adoptiovanhemmaksi arvioidaan. Asetetut kriteerit rajaavat adoptiohakijoiden mahdollisuuksia adoptoida tietystä kohdemaasta, ja osalle hakijoista ei välttämättä löydy kohdemaata, jonka kriteerit he täyttäisivät. 

Adoptioon liittyvien erilaisten hierarkioiden tarkastelu paljastaa yhtäältä ne aikuiset, jotka eivät halustaan huolimatta pysty adoptoimaan ja toisaalta lapset, jotka eivät koskaan saa pysyvää perhettä. Adoption ulkopuolelle jäävät lapset ovat lapsia, jotka niin Suomessa kuin ulkomailla asuvat koko ikänsä lastenkodeissa tai muissa sijaishuollon paikoissa. 

 

Lähteet

(1) Miettinen, Anneli (2011) Äidiksi ja isäksi hedelmöityshoidolla. Väestöliitto Väestöntutkimuslaitos. Katsauksia E 40/2011.

(2) Högbacka, Riitta (2008) The Quest for a Child of One’s Own: Parents, Market and Transnational Adoption. Journal of Comparative Family Studies, 39:3, 311–330. 

(3) Högbacka, Riitta & Ruohio, Heidi (2020 tulossa) Black and White Strangers: Adoption and Ethnic Hierarchies in Finland. Teoksessa Hübinette, Tobias, Indigo Willing & Jenny Wills (toim.) Adoption and Multiculturalism: Europe, the Americas, and the Pacific. University Michigan Press. 

(4) De Graeve, Katrien (2014) Queering the family? A multi-layered analysis of relations of inequality in transnational adoption. Culture, Health & Sexuality 16:6, 683–696.

 

Lue lisää aiheesta:

Heidi Ruohio: “Kenen nenä mulla on?”

Kaisa Kivipuro: Kuka voi turvata lapselle tasapainoisen kehityksen?

Kaisa Kivipuro: Kohduttoman tie vanhemmaksi vaatii strategiaa

Uuteen maahan muuttaminen kasvattaa luottamusta toisiin ihmisiin

Posted on by Elina Turjanmaa
Lukuaika: 4 min.

Ulkomaalaistaustaisten luottamus muita ihmisiä ja suomalaisia instituutioita kohtaan on hyvin korkealla muuton jälkeen, mutta vähenee Suomessa asutun ajan mukana. Mistä ilmiö johtuu?

Luottamus toisiin ihmisiin on yksi sosiaalisen toimintamme kulmakivistä. Korkea luottamus muita kohtaan on yhteydessä esimerkiksi yksilön elämäntyytyväisyyteen, luottamukseen instituutioita kohtaan, yhteiskunnan tasa-arvoon ja toimivaan demokratiaan.

Luottamuksen on katsottu liittyvän keskeisesti myös yhteiskunnan sosiaaliseen koheesioon eli ihmisten yhteenkuuluvuuden tunteeseen. Yhteiskuntapoliittisissa tavoitteissa luottamuksen vahvistaminen nostetaan toistuvasti esille hyvinvoivan ja eheän kansakunnan edellytyksenä.

Luottamus voidaan jakaa sosiaaliseen luottamukseen ja institutionaaliseen luottamukseen.

Sosiaalisella luottamuksella tarkoitetaan ihmisten luottamusta toisiaan kohtaan. Yksilön näkökulmasta sosiaalista luottamusta voidaan tarkastella joko suhteessa ihmisiin yleensä, jolloin puhutaan yleisestä sosiaalisesta luottamuksesta, tai suhteessa lähiympäristöön ja tuttuihin ihmisiin, kuten sukulaisiin, naapureihin tai ihmisiin, jotka asuvat omalla asuinalueella.

Institutionaalisella luottamuksella taas viitataan luottamukseen, jota ihmiset kokevat esimerkiksi oikeuslaitosta, sosiaalipalveluita tai poliisia kohtaan.

 

Ulkomaalaistaustaiset luottavat muihin ihmisiin useammin kuin suomalaistaustaiset

Yleinen sosiaalinen luottamus on Suomessa korkealla tasolla: noin 60 prosenttia suomalaisista ajattelee, että muihin ihmisiin voi yleisesti ottaen luottaa. Suomen ja muiden Pohjoismaiden maine korkean luottamuksen maina perustuu verrattain korkeaan yleiseen sosiaaliseen luottamukseen. Korkea yleinen sosiaalinen luottamus on myös yhteydessä korkeaan luottamukseen instituutioita kohtaan.

Yhteiskunnassa vallitsevan luottamuksen mureneminen mainitaan usein silloin, kun puhutaan maahanmuutosta. Ajatus luottamuksen heikkenemisestä liittyy käsitykseen korkeasta luottamuksesta kulttuurisesti homogeenisessa Suomessa. Etnisen ja kulttuurisen monimuotoisuuden kasvun ajatellaan rikkovan pidempään täällä asuneiden keskuudessa rakennettua luottamusta.

Tutkimuksissa on havaittu, että etninen monimuotoisuus asuinalueilla laskee luottamusta toisia ihmisiä kohtaan, mutta voi myös parantaa pitkällä aikavälillä ryhmien välisiä suhteita. Luottamuksen rakentaminen maahan muuttaneisiin voi siis viedä aikaa, ja saman luulisi pätevän myös toisin päin.

Tutkimus puoltaa kuitenkin täysin vastakkaista näkemystä. Maahan muuttaneiden luottamus muita ihmisiä ja suomalaisia instituutioita kohtaan on korkeammalla tasolla kuin suomalaistaustaisella väestöllä.

Ulkomaalaistaustaisissa ryhmissä myös luotetaan enemmän naapureihin kuin suomalaistaustaisten keskuudessa. Kun ihmisiltä kysytään, uskovatko he saavansa tarvittaessa apua naapuriltaan, suomalaisista 15 prosenttia vastaa myöntävästi. Vastaavasti venäläistaustaisista 42 prosenttia, virolaistaustaisista 46 prosenttia, Lähi-idästä ja Pohjois-Afrikasta muuttaneista 25 prosenttia ja aasialaistaustaisista 39 prosenttia uskoo saavansa tarvittaessa apua naapuriltaan.

 

Luottamuksen kokemus voi muuttua, kun ihminen muuttaa toiseen maahan

Luottamuksen rakentumisen syntymekanismeista on tutkijoiden piirissä kaksi eri näkemystä (1). Ensimmäisen näkemyksen mukaan luottamus muita ihmisiä kohtaan on luonteeltaan pysyvää. Ihmisten välinen luottamus on siis tietyssä yhteiskuntajärjestelmässä opittua ja siirtyy ihmisten mukana heidän muuttaessaan uuteen ympäristöön.

Toisen näkemyksen mukaan luottamuksen rakentumiseen vaikuttavat kokemukset ja mielikuvat, ja luottamuksen taso voi muuttua. Tätä näkemystä puoltavat uudemmat tutkimukset siirtolaisten keskuudessa Euroopassa. Esimerkiksi Venäjällä ja entisen Neuvostoliiton alueella asuvista vajaa kolmannes luottaa yleisesti muihin ihmisiin, mutta Suomeen noilta alueilta muuttaneista yli 80 prosenttia on sitä mieltä, että toisiin ihmisiin voi yleisesti ottaen luottaa.

Luottamuksen kasvua on havaittavissa erityisesti silloin, kun ihmiset muuttavat matalan luottamuksen maista korkeamman luottamuksen maihin. Kun maahan muuttaneilta kysytään, luottavatko he toisiin ihmisiin yleensä, on luottamus korkeinta niiden keskuudessa, jotka ovat asuneet uudessa maassa lyhimmän ajan. Suomessa alle viisi vuotta asuneet raportoivat luottavansa useammin muihin ihmisiin kuin pidempään Suomessa asuneet, ja samankaltaisia huomioita on tehty muissakin maissa.

Naapuriapuun luottavien osuus on sen sijaan korkeimmillaan niiden ulkomaalaistaustaisten keskuudessa, jotka ovat asuneet Suomessa yli kymmenen vuotta. Muuton jälkeen voidaan siis luottaa ihmisiin ja yhteiskunnan toimivuuteen yleisesti, mutta naapuriapuun luottaminen kasvaa hiljalleen. Huomionarvoista kuitenkin on, että naapuriapuun luottavien osuus on myös hiljattain Suomeen tulleiden keskuudessa korkeammalla tasolla kuin suomalaistaustaisella väestöllä.

 

Optimismi ja heikot sosiaaliset verkostot selittävät luottamuksen kasvua välittömästi maahanmuuton jälkeen

Maahan muuttaneiden korkeaa luottamusta on selitetty monilla eri tekijöillä. Hiljattain maahan tullut vertaa suomalaista järjestelmää lähtömaahansa ja voi kokea instituutiot ja ihmiset yleisesti hyvin luotettavina.

Vertailu koituu helposti tulomaan eduksi: muuttoliikkeiden suurissa linjoissa on havaittu, että ihmiset liikkuvat usein matalamman tulotason ja heikomman yhteiskunnallisen tuen maista paremman tulotason maihin, joissa on vankempi yhteiskunnallinen tuki. Tähän sekoittuu myös niin sanottua maahanmuuttajan optimismia: Ihmisillä on havaittu olevan myönteinen asenne uutta kohtaan ja optimistinen näkemys tulevaisuudestaan erityisesti ensimmäisten kuukausien aikana muuton jälkeen.

Monet siirtolaiset muuttavat Suomeen maista, joissa ihmisten keskinäiset luottamusverkostot ja läheissuhteet ovat elämässä pärjäämisen kannalta keskeisemmässä asemassa kuin nyky-Suomessa. Suhteet esimerkiksi omiin perheenjäseniin – niiden kohdalla, joilla heitä uudessa maassa on – korostuvat muuton jälkeen, kun muut sosiaaliset tukiverkostot heikkenevät.

Tutkimukset siis osoittavat, että ihmisten luottamus muita ihmisiä kohtaan on muuton jälkeen yleisesti korkealla tasolla. Vuosien kuluessa tapahtuu kuitenkin kotoutumista: Maahanmuuttajien yleinen luottamus laskee Suomessa oloajan mukaan ja myös luottamus suomalaisia instituutioita kohtaan lähestyy muun väestön tasoa.

Naapuriapuun luottamisen suhteen kotoutumista ei sen sijaan tapahdu, vaan ulkomaalaistaustaisten luottamus naapurilta saatavaan apuun kasvaa Suomessa elettyjen vuosien myötä. Tämä kertoo siitä, että maahan muuttaneiden luottamus suhteessa lähiympäristöön rakentuu hiljalleen. Kiinnostavaa on myös se, että suomalaistaustaiset luottavat viraston työntekijään, mutta eivät niinkään naapurioven takana asuviin ihmisiin.

 

Teksti: Elina Turjanmaa
Kuvat: Unsplash

Lähteet

(1) Dinesen, Peter (2012) Does generalized (dis)trust travel? Examining the impact of cultural heritage and destination-country environment on trust of immigrants. Political Psychology, 33:4, 495–511.

Kiitollisuus vanhempia kohtaan innostaa ja lannistaa maahanmuuttajaperheiden nuoria

Posted on by Elina Turjanmaa
Lukuaika: 3 min.

Siirtolaisperheissä moni nuori inspiroituu vanhempien esimerkistä muuttaa elämänsä suuntaa. Nuoret kuitenkin myös tunnistavat vanhempiensa sopeutumisvaikeudet uudessa maassa. Vanhempia kohtaan koetun kiitollisuuden ja ihailun rinnalla moni kokee olevansa kiitollisuudenvelassa vanhemmilleen. 

Uuteen maahan muuttaneiden perheiden lasten ajatukset ja tunteet vanhempiaan kohtaan ovat nuoruusiässä myllerryksessä. Toisessa kulttuurissa kasvaneita vanhempia kohtaan tunnetaan sekalaisia tunteita: kunnioitusta, arvostusta, hämmennystä, häpeää, lojaaliutta ja kiitollisuutta (1). Vaikka kiitollisuus mainitaan tutkimuskirjallisuudessa usein, sen rooli nuorten ja vanhempien suhteiden muovaajana maahanmuuttajaperheissä on ollut hyvin harvoin tutkimuskohteena.

Kiitollisuus voidaan nähdä keskeisenä läheisiä ihmissuhteita ylläpitävänä voimana (2). Kiitollisuus on myönteinen tunne, joka syntyy ihmissuhteessa, kun yksilö huomaa hyötyvänsä toisen ihmisen pyyteettömästä toiminnasta. Kyse on siis sosiaalisesta tunteesta: kiitollisuus näin määriteltynä liittyy aina muihin ihmisiin eikä voi olla itse aiheutettua.

Haastattelin Suomeen muuttaneita nuoria muutama vuosi sitten väitöskirjaani varten. Havahduin siihen, kuinka moni haastattelemani nuori pohti perheensä muuttaneen Suomeen ennen kaikkea nuoren tulevaisuuden vuoksi. Myös silloin, kun perheen muuttopäätös oli syntynyt esimerkiksi vanhempien työmahdollisuuksien tai vanhemman uuden parisuhteen pohjalta, valtaosa nuorista koki koulutuksensa ja tulevaisuudennäkymänsä perheen keskeisenä muuttosyynä.

 

Nuoret tunnistavat muutokset, joita muutto tuo vanhempien elämään

Vanhempien ”selviytymistarinan” ja sinnikkyyden korostaminen voi olla erityisen tärkeää silloin, kun nuoret tunnistavat vanhempiensa menettäneen muutossa paljon. Moni nuori näkee vanhempiensa yhteiskunnallisen aseman laskun muuton jälkeen. Vanhempien on vaikea löytää töitä tai heidän tekemänsä työt eivät ole yhteiskunnassa yhtä korkealle arvostettuja kuin ennen muuttoa. Vanhempien sosiaaliset verkostot kaventuvat ja heidän kokemansa koti-ikävä ja yksinäisyys välittyvät myös perheen lapsille.

Huolimatta mahdollisista vaikeuksista muuton jälkeen, nuorten tulevaisuus on monelle aikuiselle tärkeintä. Vanhempien tekemä uurastus nuoren tulevaisuuden eteen herättää nuorissa kiitollisuutta. Vanhempia halutaan tukea ja omassa elämässä halutaan tehdä ratkaisuja, jotka hyödyttävät koko perhettä. Motivaatio pärjätä hyvin uudessa maassa nousee usein kotoa ja nuoret sitoutuvat vanhempiensa korkeisiin odotuksiin. Vanhempien usko nuorten kyvykkyyteen voi tsempata nuorta – mutta myös lannistaa.

 

Kiitollisuuden toinen puoli on kiitollisuudenvelka

Kiitollisuutta käsittelevissä tutkimuksissa kiitollisuus määritellään myönteiseksi tunteeksi. Kiitollisuudenvelkaan puolestaan liittyy epämiellyttäviä ja kielteisiä tunteita. Hyeyoung Kangin ja Marcela Raffaellin (3) tutkimuksen mukaan nuorten kokema kiitollisuudenvelka edistää maahanmuuttajaperheissä kuitenkin hyviä sukupolvisuhteita tasapainottaen nuorten suhteita vanhempiinsa. Toisin sanoen nuoret eivät halua haastaa jo muutenkin vaikeuksia kohdanneita vanhempiaan.


Omassa tutkimuksessani nuorten kiitollisuudenvelka vanhempiaan kohtaan näyttäytyi myös eri tavoin. Nuorten ja vanhempien välisissä suhteissa kiitollisuuden ja kiitollisuudenvelan tunteet saattoivat vaikuttaa nuorten reaktioihin eri tavoin. Jos maahanmuutto koettiin vanhempien antamana pyyteettömänä lahjana, johon ei sisälly ehtoja, kiitollisuuden tunne saattoi toimia myönteisellä tavalla ja myös tasoittaa ainakin osaa nuorten ja vanhempien välisistä konflikteista. Ajatus takaisinmaksusta ja vanhemmille elämisestä voi kuitenkin aiheuttaa erityisesti nuoruusiässä myös kapinaa ja ahdistusta.

Tutkimuksissa maahan muuttaneista ja maahanmuuttajataustaisista nuorista on viime vuosina korostettu paljon nuorten resilienssiä, eli kykyä selviytyä ja sopeutua muutostilanteissa. Perheen “selviytymistarina” voi toimia yhtenä inspiraation lähteenä nuorten ponnisteluille uudessa maassa ja kouluympäristössä. Sinnikkyys ja kekseliäisyys kuvaavatkin usein maahanmuuttajanuoria paremmin kuin lannistuminen, ja sama koskee heidän vanhempiaan. Etenkin, jos kysytään nuorilta itseltään.

 

Kirjoittaja: Elina Turjanmaa
Kuvat: Emma Simpson / Unsplash ja Vincent Guth / Unsplash

Lähteet:

(1) Suárez-Orozco, Carola & Suárez-Orozco, Maurice (2001) Children of Immigration. Cambridge: Harvard University Press.

(2) Algoe, Sara, Kurtz, Laura & Hilaire, Nicole (2016) Putting the “You” in “Thank you”: Examining other-praising behavior as the active relational ingredient in expressed gratitude. Social Psychological and Personality Science, 7:7, 658–666.

(3) Kang, Hueyoung & Raffaelli, Marcela (2016) Personalizing immigrant sacrifices: Internalization of sense of indebtedness toward parents among Korean American young adults. Journal of Family Issues, 37:10, 1331–1354.

Perhesuhteet karkotuskoneistossa

Posted on by Kaisa Kivipuro
Lukuaika: 3 min.

Euroopan unionin alueelta poistettiin vuosien 2000–2014 aikana maahanmuuttopoliittisin päätöksin arviolta 3,4 miljoonaa ihmistä. Tähän joukkoon on toistaiseksi kiinnitetty varsin vähän huomioita tutkimuksessa ja julkisessa keskustelussa. Tutkijatohtori Marja Peltola luki perhetutkijan silmin Karkotetut-teoksen, joka kertoo 13 maastapoistetun ihmisen tarinan.

Vuosia sitten ghanalaistaustainen Christiana Acheampong opiskeli Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa ja asui Suomessa opiskelun perusteella myönnetyn oleskeluluvan turvin. Kun hän sai puolisoineen ensin yhden ja sitten toisen lapsen, opinnot hidastuivat eikä Maahanmuuttovirasto uusinut oleskelulupaa.

Siitä alkoi pitkään kestänyt taistelu: strategisista syistä haettu avioero, vähävaraisuus, neuvottelut sosiaalityöntekijöiden ja maahanmuuttoviranomaisten kanssa, yritykset pitää yllä tavallista arkea, toivon pilkahdukset – ja lopuksi karkotus Ghanaan 12 Euroopassa vietetyn vuoden jälkeen.

Acheampongin tarina konkretisoi ainakin kaksi asiaa perhesuhteiden merkityksestä maailmassa, jossa kansainvälinen liikkuvuus on jokapäiväistä, mutta eriarvoisesti mahdollista ihmisille heidän kansalaisuudestaan riippuen.  

Ensinnäkin tarina osoittaa, että vaikka oleskelulupa myönnetään yksilölle, se ei kosketa vain yksilöä itseään, vaan myös ihmisiä hänen lähellään. Acheamponginin tyttären koulunkäynnin jatkuminen maassa, johon hän on syntynyt, riippuu Acheampongin oleskeluluvasta. Siitä riippuvat myös Acheampongin puolison mahdollisuudet asua perheensä kanssa.

Toiseksi tarinasta käy ilmi, että inhimillisen elämän perustavanlaatuinen muuttuvuus, perhesuhteiden syntyminen ja katkeaminen elämänkulussa, ei tule huomioiduksi suomalaisessa oleskelulupajärjestelmässä.

laura-oja

Acheampongin tarina löytyy toimittaja Kaisa Viitasen ja valokuvaaja Katja Tähjän teoksesta Karkotetut – Mitä heille tapahtuu? (Kustantamo S&S). Teokseen kootut kertomukset, valokuvat ja tutkijapuheenvuorot käsittelevät maastapoistettujen kokemuksia ja karkotuspolitiikkaa.

Viranomaiskielessä erotetaan käännytys – joka seuraa, kun henkilölle ei myönnetä oleskelulupaa – ja karkotus, joka tapahtuu oleskeluluvan uusimatta jättämisen jälkeen. Molemmilla on kuitenkin hyvin samanlaiset vaikutukset maasta poistetulle henkilölle itselleen, ja teoksessa käytetään karkotusta yleiskäsitteenä kattamaan molemmat tilanteet. Näin määritellyn karkotuksen kokee Euroopan unionin alueella joka vuosi noin 160 000 ihmistä.

Karkotetut on tärkeä avaus tämän maahanmuuttopolitiikan osa-alueen tarkasteluun, jolta moni epäilemättä mieluummin sulkisi silmänsä. Samalla se avaa erityisenlaisia, globaaliin eriarvoisuuteen kietoutuvia näkökulmia yksilön sidoksellisuuteen, perhesuhteiden moninaisuuteen ja mahdollisuuksiin elää halutunlaista perhe-elämää.

Teoksen tarinoissa perhesuhteet vaikuttavat yksilöiden oleskelulupiin, kuten Acheampongin tapauksessa. Perhesuhteet myös murtuvat, muuttuvat tai säilyvät oleskelulupaprosessien ja karkotusten vaikutuksesta. Joskus perhesuhteet tekevät muuton Eurooppaan mahdolliseksi, toisinaan pakottavat lähtemään.

Karkotuksen jälkeen perhesuhteet voivat antaa voimaa, tarjota syyn pitää yllä arkisia rutiineja, luoda toivoa jopa mahdottomilta tuntuvissa olosuhteissa. Samaan aikaan karkotus värittää perhesuhteita huolen, syyllisyyden ja häpeän tunteilla, kuten näistä sitaateista käy ilmi:

Eniten lukkojen takana istumisessa kalvaakin se, että moni muu kärsii. Siskot eivät ole moneen kuukauteen päässeet kouluun, koska en pysty lähettämään heille rahaa. (Jobe Ntende)

Jos minä tapan itseni, miten perheeni käy? Millä he sitten elävät? (Hunar Mohammad)

Monelle pakosta liikkeelle lähteneelle läheissuhteet voivat olla myös vaarallisia. Ne voivat olla vaarallisia lähtömaahan liittyvien syiden vuoksi, kuten Alainille, joka rakastui vastoin ugandalaisen yhteiskunnan odotuksia mieheen. Tai kuten Golalle, joka joutuu piileskelemään entisen tyttöystävänsä sukulaisia, joiden mielestä eri heimoa edustavien nuorten seurustelusuhde oli vakava loukkaus.

katja-ta%cc%88hka%cc%88

Läheiset suhteet voivat olla vaarallisia myös oleskelulupajärjestelmään liittyvistä syistä, kuten Chailaille, joka pitää oleskeluluvan toivossa yllä suhdetta suomalaiseen mieheen, joka kohtelee häntä kaltoin. Tai kuten Rolitalle, joka ei raskautensa aikana uskaltanut karkotuksen pelossa mennä lääkäriin.

Eurooppalaisessa perhetutkimuksessa on jo pitkään keskusteltu siitä, että perhesuhteita ei enää määritä yksinkertaisella tavalla biologia tai traditio, vaan ihmiset ovat aiempaa vapaampia neuvottelemaan siitä, keitä heidän lähipiiriinsä kuuluu. Puhutaan siis perhesuhteiden lisääntyneestä neuvoteltavuudesta, joskus suorastaan “valinnaisuudesta”. Tämä keskustelu on kuitenkin suurelta osalta sokeaa omalle länsikeskeisyydelleen ja valkoisuudelleen.

Vapautta valita tai neuvotella perhesuhteita rajaavat aina yksilölliset tilanteet ja tunteet sekä taloudellinen eriarvoisuus. Eriarvoiset neuvottelun mahdollisuudet tulevat erityisen räikeästi esiin globaalin siirtolaisuuden yhteydessä, sillä se tekee näkyväksi länsimaisia ihmisiä suosivan kansalaisuuden hierarkian. Kirjan tarinat osoittavat, että eurooppalainen maahanmuuttopolitiikka karkotuskäytäntöineen ylläpitää – ja tuottaa – tätä eriarvoisuutta sen sijaan, että pyrkisi vähentämään sitä.

Vaikka Karkotetut-teoksen kertojat elävät tilanteissa, joita Suomen kansalaisuuden turvaamasta arkielämästä käsin on vaikea edes ymmärtää, teos kertoo vastaansanomattomalla tavalla myös tavallisuudesta ja samankaltaisuudesta.

Karkotetut on teos ihmisistä, jotka rakastavat, pelkäävät, elävät arkea, kaipaavat läheisyyttä, turvaa ja tavallista elämää; toimivat ja tuntevat kuten kuka tahansa muukin. Heidän tilanteensa kohtuuttomuus ja epäoikeudenmukaisuus tulee lukijan ihon alle. Myös tämän vuoksi Viitasen ja Tähjän teos on tärkeä: se pakottaa avaamaan silmät omille etuoikeuksille.

 

Teksti: Marja Peltola
Kuvat: Laura Oja ja Katja Tähjä / Karkotetut

Marja Peltola toimii tutkijatohtorina Nuorisotutkimusverkostossa. Hänen kiinnostuksenkohteitaan ovat perhe-elämään, sukupolvisuhteisiin, intersektionaalisuuteen ja rodullistamiseen liittyvät kysymykset.

 

Outi Fingerroos: Stereotypiat varjostavat perheenyhdistämisistä käytävää keskustelua

Posted on by Vaula Tuomaala
Lukuaika: 2 min.

Jyväskylän yliopiston etnologian professori, akatemiatutkija Outi Fingerroos vastasi kolmeen kysymykseen perhesuhteiden tutkimisesta. Fingerroosin, Anna-Maria Tapanisen ja Marja Tiilikaisen toimittama kirja Perheenyhdistäminen: Kuka saa perheen Suomeen, kuka ei ja miksi? (Vastapaino) ilmestyi 19.4.2016.

OutiFingerroos2014

Mitä perhesuhteisiin liittyvää asiaa tutkit? Miten tutkimusaihe liittyy omaan tieteenalaasi? 

Teen akatemiatutkijan rahoituksella tutkimusta somalien perheenyhdistämisestä etenkin viranomais- ja kansalaisjärjestönäkökulmasta. Olen haastatellut prosessiin työnsä puolesta kytkeytyviä tahoja ja pyrkinyt kokemusperäisen tiedon esille nostamiseen.

Itseäni on tässä aiheessa motivoinut ajankohtaisuuden lisäksi se, että viranomaisten ja kansalaisjärjestöjen työkenttä on polarisoitunut ja stereotypisoitunut samoin kuin puhe maahanmuuttajista itsestäänkin. Esimerkiksi Suomen Punainen Risti on jatkuvien parjauskampanjoiden kohteena ja Maahanmuuttoviraston työntekijöitä on uhattu sen työn vuoksi, mitä he tekevät.

Näkökulmaani voi kutsua yhteiskuntaetnologiaksi ja samalla kuin myös oral history -tyypin muistitietotutkimukseksi. Tämän tyyppiseen yhteiskunnallisesti merkitykselliseen tutkimukseen olemme Jyväskylän yliopiston etnologiassa tulevaisuudessa profiloitumassa. Ehkä tutkimustani voi pitää professorin tekemänä pelinavauksena tähän suuntaan.

Tavoitteena on tuottaa tutkimustietoa myös akateemista yhteisöä laajemmalle lukijakunnalle.

 

Minkä perhesuhteisiin liittyvän seikan haluaisit omasta tutkimuksestasi jakaa blogin lukijoille?

Kirjassa on tehty muutama keskeinen havainto. Ensinnäkin perhekäsitysten erilaisuus aiheuttaa jännitteitä eri kulttuureista tulevien ihmisten välille. Lainsäädännössä ja päätöksenteossa pyritään kuitenkin perheisiin liittyvien käsitysten yksinkertaistamiseen ja sitä kautta etenkin perhemuuton hallintaan. Mitä tulee perheiden yhdistämiseen käytännössä, EU-kansalaisilla on suurempi liikkumavara ihmissuhteiden luomisessa kuin EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta tulevilla, niin kutsutuilla kolmansien maiden kansalaisilla.

Toiseksi haluan korostaa, että julkisuudessa paljon esillä ollut oletus kansainvälistä suojelua saavien, esimerkiksi pakolaistaustaisten ihmisten hallitsemattomasta perheenyhdistämisestä on harhaanjohtava. Esimerkiksi vuonna 2015 vain 16 prosenttia myönteisistä päätöksistä oli sellaisia, joissa perheenkokoajan oleskelulupa perustui kansainväliseen suojeluun. Edeltävinä vuosina osuus on ollut vielä pienempi.

Pääosan perhesiteen perusteella myönnetyistä oleskeluluvista saavat siis esimerkiksi työn perässä Suomeen tulleiden ulkomaalaisten perheenjäsenet tai Suomen kansalaisten EU:n ulkopuolelta tulevia perheenjäsenet.

Oma huolenaiheensa on hallituksen esitys eduskunnalle ulkomaalaislain muuttamisesta, joka annettiin eduskunnalle 7.4.2016. Eduskuntakäsittelyssä olevassa esityksessä erikoista on se, että perheenyhdistämisen kriteerejä ehdotetaan tiukennettavaksi EU:n perheenyhdistämisdirektiiviin vedoten. Tarkoituksena on vähentää Suomen vetovoimaisuutta maahanmuuton kohdemaana.

Esityksen jättäneet hallituspuolueet ja sisäministeriö eivät tunnu ymmärtävän, että kansainvälistä suojelua saaneille perheenyhdistäminen on jo nyt erittäin vaikeaa. Hakijamäärät romahtivat vuonna 2010 voimaan tulleiden ulkomaalaislain muutosten myötä, jolloin hakemisesta tehtiin monille yksinkertaisesti mahdotonta.

Huolestuttavinta on, että ulkomaalaislakia pyritään nyt muuttamaan siten, että kansainvälistä tai tilapäistä suojelua saavien perheenjäseniltä edellytettäisiin tietyin poikkeuksin turvattua toimeentuloa, jotta perheenjäseniä saisi tuoda maahan. Tämä ei vastaa EU:n perheenyhdistämisdirektiivin henkeä, jonka mukaan Euroopan unionin olisi varmistettava jäsenvaltioiden alueella laillisesti oleskelevien kolmansien maiden kansalaisten oikeudenmukainen kohtelu.

 

Mikä on ollut tämän tutkimuksen tekemisessä palkitsevinta? Entä haastavinta?

Palkitsevinta on se, että olen päässyt viranomaisten ja kansalaisjärjestöjen työntekijöiden kokemusten äärelle ja he ovat arvostaneet tekemääni tutkimusta.

Olen iloinen siitä, että tutkimustuloksilla on ilmiselvästi yhteiskunnallista merkitystä.

Vaikeinta on ollut näistä kokemuksista – ja koko perheenyhdistämisen ilmiöstä – kirjoittaminen.

Tutkimuseettiset näkökohdat ovat olleet haastavia, sillä viranomaisetnografia on vaatinut tarkkaan anonymiteetin suojelua, osin hankalia sopimuskäytänteitä ja myös pohdintaa siitä, mitä näkökohtia tutkijana voin kohtuuden nimissä tuoda julki. Ikävältä nettiroskaltakaan en ole välttynyt.

 

Kysymykset & tekstin toimitus: Vaula Tuomaala
Kuva: Matleena Jänis

Kaiken selittäminen kulttuurilla johtaa harhaan

Posted on by Elina Turjanmaa
Lukuaika: 3 min.

Lasten ja heidän vanhempiensa väliset suhteet rakentuvat erilaisille arvoille ja odotuksille eri maissa ja kulttuureissa – noin yleisesti ottaen. Jotta siirtolaisuuteen liittyvä perhetutkimus ei juuttuisi ennakkoluulojen toistamiseen, tarvitaan suurten linjojen rinnalle yksilö- ja perhetason analyysia.

Tutkija haastattelee viittä suomalaistyttöä ja viittä kurdityttöä. Kurditytöistä kaksi kertoo, että heidän liikkumisensa vapaa-aikana koulun jälkeen on hyvin rajoitettua ja että vanhemmat eivät halua heidän solmivan läheisiä suhteita suomalaisnuorten kanssa. Suomalaisnuorista kukaan ei ole kokenut voimakasta vapauden rajoittamista.

Vaikka laadullisessa tutkimuksessa ei pyritäkään tekemään yleistyksiä, vaikuttaa siltä, että tyttöjen tilan ja ajankäytön rajaaminen on yleisempää kurditaustaisilla kuin kantasuomalaisilla tytöillä. Enemmistö haastatelluista kurditytöistä ei kuitenkaan ole kokenut tällaista vapaa-ajan rajoittamista.

Edellä kuvailtu tilanne on esimerkki siitä, millaisia haasteita kulttuurisen monimuotoisuuden esiin tuominen tutkijalle asettaa. Kulttuuri ja yhteiskuntajärjestelmä vaikuttavat siihen, millaisiksi sukupolvisuhteet – eli suhteet lasten, heidän vanhempiensa ja isovanhempiensa välillä – eri maissa muodostuvat.

Kuitenkin harva meistä on tyylipuhdas kulttuurinsa edustaja ja kulttuuristen tekijöiden esiintuominen perhesuhteiden selittäjänä johtaa usein vain stereotyyppisten karikatyyrien toistamiseen ja vahvistamiseen.

Vaikka kulttuuri käsitteenä onkin liukas ja liikkuva, suuria linjoja esimerkiksi arvojen tasolla on mahdollista maalata. Eri kulttuureja vertailevissa tutkimuksissa maita ja kulttuureita jaotellaan usein karkeasti individualismi–kollektivismi-akselilla. Kollektiivisten arvojen kulttuureissa sukupolvisuhteiden nähdään olevan tärkeämpiä ja velvoittavampia kuin yksilöllisyyttä korostavissa kulttuureissa, joita muun muassa Suomi edustaa.

 

Kulttuuri_tekstikuva

 

Kulttuuristen arvostusten lisäksi yhteiskunnan turvaverkosto ja hyvinvointipalvelut vaikuttavat siihen, millaisia odotuksia perheenjäsenten ja sukulaisten välisiin suhteisiin kohdistetaan. Kun valtio tukee perheitä vain vähän tai ei lainkaan, perheenjäsenten toisilleen antama aineellinen ja aineeton tuki korostuvat.

Kulttuuristen erityispiirteiden kautta voidaan jäsentää sitä, miksi ja miten lasten ja heidän vanhempiensa suhteet ymmärretään joiltain osin eri tavoin eri maissa. Perhekulttuurin eli yksittäisen perheen omaksumien kulttuuristen tapojen ja käytäntöjen merkitys on perheenjäsenten välisille suhteille kuitenkin kulttuuria suurempi. Esimerkiksi vanhempien kanssa lapsuudessa vietetty aika vaikuttaa lasten haluun ja panostukseen omista vanhemmista huolehtimisessa (Silverstein ym. 2002).

Lisäksi on huomioitava, että sukupolvisuhteita jäsentävät kaikissa kulttuureissa kunnioitus (respect) ja hoiva (care) (Silverstein 2016). Vaihtelua eri kulttuurien välillä ilmenee kuitenkin siinä, millaisia irtiottoja omista lapsista, vanhemmista ja isovanhemmista pidetään missäkin ikävaiheessa hyväksyttävinä ja millaisia (sosiaalisia) sanktioita normista poikkeamisesta seuraa.

Sukupolvisuhteiden piirteiden selittäminen kulttuurisilla tekijöillä tulee erityisen kimurantiksi muuttoliikkeen yhteydessä. Maahanmuuttajat edustavat uudessa kotimaassaan usein korostetulla tavalla (ja tahtomattaankin) omaa etnistä ryhmäänsä ja heihin kohdistuu stereotyyppisiä oletuksia ja odotuksia. Sen lisäksi, että yksilö- ja perhetason erot etnisten ryhmien sisällä ovat perhesuhteita tarkasteltaessa suuria, maahanmuutto itsessään voi muuttaa perheenjäsenten välisiä suhteita.

Tutkimusten mukaan maahanmuutto lähentää usein perheenjäseniä toisiinsa sosiaalisten verkostojen kaventuessa. Usein osa perheenjäsenistä jää lähtömaahan, mikä voi muuttaa perheen dynamikkaa ja arkea. Perhe voi myös tiivistyä, koska perheenjäsenet jakavat yhteisen kokemuksen uuteen maahan muuttamisesta ja ovat uudessa maassa ainakin aluksi toisistaan riippuvaisempia kuin lähtömaassa (Alitolppa-Niitamo 2010).

Uudessa kulttuurisessa ja yhteiskunnallisessa ympäristössä eläminen voi muokata käsityksiä sopivista perhesuhteista. Lähtömaan ja uuden kotimaan käsitykset sukupolvisuhteista voivat joutua muuton myötä myös törmäyskurssille. Esimerkiksi Suomeen muuttaneet vanhemmat voivat olettaa lastensa noudattavan lähtömaan kulttuurista koodistoa vaikkapa hoivan ja taloudellisen vastuunkannon suhteen, kun taas nuoret tottuvat yksilöllisempien valintojen mahdollisuuksiin.

Uuteen maahan muuttaminen voi johtaa myös siihen, että vanhemmat alkavat painottaa niitä lähtökulttuurin piirteitä, esimerkiksi uskonnollisuutta tai perheen ja yhteisöllisyyden korostamista, joita uusi yhteiskunta ei heidän kokemuksensa mukaan tue (Stepien 2008; Chan & Tam 2016). On myös muistettava, että vaikka arvot ja sukupolvisuhteisiin liitetyt odotukset perheiden välillä eri maissa vaihtelevat, ovat perhe-elämän käytännöt usein lähellä toisiaan (Alitolppa-Niitamo 2010). Arvot usein myös muuttuvat ihmisen iän ja kokemusten karttuessa (Helkama 2015, 8).

Kulttuuri tarjoaa näkökulman sukupolvisuhteiden yleisten ja erityisten piirteiden analysoimiseen, mutta perheenjäsenten välisiä suhteita ei voida selittää kulttuurilla.

Esimerkiksi kurditytön vapaa-ajan rajoittaminen (tai rajojen puute) ei palaudu yksiselitteisesti tietyn kulttuurin normistoihin, vaan perhe-elämän käytäntöihin vaikuttavat monet muutkin seikat. Kulttuurin ja yhteiskuntajärjestelmän avulla voidaan kyllä yleisellä tasolla kuvata sukupolvisuhteiden tyypillisiä piirteitä, mutta yksittäisenä selittäjänä kulttuuri on harhaanjohtava.

 

Kirjoittaja: Elina Turjanmaa
Kuva: IM Free, Mamnaimie

Lähteet:

Alitolppa-Niitamo, Anne (2010) Perheen akkulturaatio ja sukupolvien väliset suhteet. Teoksessa Tuomas Martikainen & Lotta Haikkola (toim.) Maahanmuutto ja sukupolvet. Helsinki: Hakapaino, 45–64.

Helkama, Klaus (2015) Suomalaisten arvot. Mikä meille on oikeasti tärkeää? Tallinna: Meedia Zone OÜ.

Chan, Hoi-Wing & Tam, Kim-Pong (2016) Understanding the Lack of Parent–Child Value Similarity. The Role of Perceived Norms in Value Socialization in Immigrant Families. Journal of Cross-Cultural Psychology, 1–19. (Advance online publication, julkaistu ennakkoon verkossa 4.3.2016).

Silverstein, Merril; Conroy, Stephen; Wang, Haitao; Giarrusso, Roseann & Bengtson, Vern (2002) Reciprocity in parent-child relations over the adult life course. Journal of Gerontology: Social Sciences, 57(1), S3–S13.

Silverstein, Merril (2016) Adult children providing support to their aging parents: Mixed motives over the family life course. Luento Intergenerational Family Solidarity across Europe (INTERFASOL) -verkoston kurssilla Portossa 4.4.2016.

Stepien, Anne (2008) The dream of family. Muslim migrants in Austria. Teoksessa Ralph Grillo (toim.) The family in question. Immigrant and ethnic minorities in multicultural Europe. Amsterdam: Amsterdam University Press, 165–186.