Yksin, muttei yksinäinen?

Yksinäisyys on noussut poliittisten keskustelujen teemaksi ainakin meillä Suomessa. Yksin asumisen lisääntyminen ei välttämättä tarkoita, että yksinäisyyttä kokevia ihmisiä olisi aikaisempaa enemmän.

Yksin asuminen on länsimaissa yleisempää kuin koskaan aikaisemmin. Eniten yksin asutaan suurissa kaupungeissa. Sosiologi Erik Klinenberg kuvaa teoksessaan Going Solo (2012) yksin asumisen ilmiötä Yhdysvalloissa viimeisten vuosikymmenten aikana. Vielä vuonna 1950 vain 22 prosenttia amerikkalaisista aikuisista oli naimattomia. Tällä hetkellä jo yli 50 prosenttia Yhdysvaltojen aikuisväestöstä elää avioliiton ulkopuolella ja 28 prosenttia kotitalouksista on yhden hengen talouksia. Vastaavasti Suomessa yhden hengen talouksia oli 42 prosenttia kaikista kotitalouksista vuonna 2014.

Klinenberg pitää yksin asumista jopa oman aikamme huonoiten ymmärrettynä ilmiönä. Kirjan keskeisin väite on, että yksin asuminen on tullut jäädäkseen. Yksin asuvien ryhmä kasvaa koko ajan ja se tulisi huomioida myös poliittisessa päätöksenteossa omine erityistarpeineen.

Yksin asumisen lisääntymiseen vaikuttavia syitä Klinenberg luettelee useita. Länsimaissa vaurastuminen ja sosiaaliturvan kehittyminen ovat luoneet entistä paremmat edellytykset yksin asumiselle: ihmisillä on yksinkertaisesti varaa asua yksin. Toisaalta ihmisillä on varaa tehdä monia muitakin asioita, joita emme kuitenkaan välttämättä tee.

Klinenberg herättääkin meitä pohtimaan, miksi hyvinvointivaltioiden hyväosaiset haluavat käyttää lisääntynyttä valinnanvapauttaan ja turvallisuuttaan juuri valitsemalla eristäytymisen muista ihmisistä. Itse hän selittää ilmiötä arvoilla. Yksilönvapaus, itsemääräämisoikeus ja itsensä toteuttaminen ovat arvoja, joita voi toteuttaa yksin asumisen kautta. Lisäksi naisten ja miesten yhteiskunnallisen aseman tasa-arvoistuminen on mahdollistanut yksin asumisen myös naisille. Klinenbergin mukaan meillä on ylipäätään lupa ja mahdollisuus keskittyä yhä enemmän itseemme. Joillekin se voi tarkoittaa työhön keskittymistä ja uran edistämistä vapaa-ajasta tinkien, toisille taas yhteyden hakemista omaan sisimpään.

Mutta olemmeko me näiden kehityskulkujen seurauksena entistä yksinäisempiä? Yksin asumisen lisääntymiseen liitetään usein huoli lisääntyneestä yksinäisyydestä. Täytyy kuitenkin muistaa, että yksin asuminen ja yksinäisyys ovat täysin eri asioita. Ihminen voi kokea yksinäisyyttä myös parisuhteessa eläessään. Toisaalta yksin asuvalla voi olla hyvinkin vilkas sosiaalinen elämä. Lisäksi parisuhteeton ihminen ei välttämättä asu yksin, eikä yksin asuva välttämättä ole parisuhteeton.

Oman lisänsä kuvioon tuo se, että avioliitto instituutiona on menettänyt merkitystään ja painoarvo on siirtynyt parisuhteeseen (Maksimainen 2014). Nykyään onkin sosiaalisesti odotettua erota mikäli parisuhde ei toimi yrityksistä huolimatta. Esimerkiksi parisuhdeneuvonnassa terapeuttinen ote on keskiössä ja ymmärrys avioliitosta sidoksena jää usein taka-alalle (Maksimainen 2014). Tämä tarkoittaa, että kulttuurimme ei tue pelkästään avioliittoa instituutiona vaan ero, yksin eläminen ja erilaiset ydinperheen ideaalista poikkeavat suhdemallit ovat hyväksyttyjä vaihtoehtoja.

Suomessa aikuisväestön yksinäisyyden kokemuksista on kysytty 90-luvulta lähtien Väestöliiton FINSEX-kyselyssä, jossa on tiedusteltu vastaajien tämänhetkiseen elämäntilanteeseen liittyvää yksinäisyyden voimakkuutta asteikolla 1–4. Vaikka yksin asuminen on Suomessakin lisääntynyt viime vuosikymmenten aikana, FINSEX-vastausten perusteella suomalaisten yksinäisyyden ei voida katsoa lisääntyneen. (Kontula 2015.)

Mikään edellä sanottu ei kuitenkaan tarkoita, etteikö olisi ihmisiä, jotka kärsivät sosiaalisesta eristäytyneisyydestä. Sosiaalisten verkostojen muodostaminen ja ylläpitäminen vaatii sosiaalisia taitoja ja aktiivisuutta.

Yksin eläminen herättää myös kysymyksiä toimeentulosta ja taloudesta. Klinenberg ihailee sitä, että Skandinaviassa yksin asumista tuetaan esimerkiksi taloudellisesti. Huomiotta Klinenbergin kirjassa jää kuitenkin se, että Suomessa joka kolmas (32 %) yhden hengen talous on pienituloinen, ja toimeentulotukea saaneista kotitalouksista yksin asuvien osuus oli 72 prosenttia vuonna 2014 (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2015).

Yksin asuvien joukko ei siis ainakaan Suomessa koostu vain hyvätuloisista, itseään toteuttavista uratykeistä. Klinenbergin esiin tuoma, yksilönvapautta korostava arvojen näkökulma kertoo ehkä jotain yksin asumisen lisääntymisen taustalla vallitsevasta ajan hengestä. Kyse ei kuitenkaan aina ole riippumattomuuden lisääntymisestä, vaan kuten suomalaisia koskevat tilastot osoittavat, myös huono-osaisuudesta – joka voi paradoksaalisesti lisätä riippuvuutta muista.

 

Teksti: Anu Kinnunen

Suomalaisten yksinäisyys -hankkeessa tuotetaan tietoa suomalaisten yksinäisyydestä.

 

Lähteet

Klinenberg, Erik (2012) Going Solo: Extraordinary Rise and Surprising Appeal of Living Alone. New York: Penguin Group.

Kontula, Osmo (2015) Yksinäisyys FINSEX-aineistoissa. Esitys Yksinäisyys ja yksinäisyystutkimus Suomessa -seminaarissa Kuopiossa 29.–30.9.2015.

Maksimainen, Jaana (2014) Avioliiton pelastamisesta parisuhteen hoitamiseen: Muodosta sisältöön. Sosiologia 51:2, 123–138.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (2015) Toimeentulotuki 2014. Tilastoraportti 27/2015. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2015121824856

Follow my blog with Bloglovin

Kaikkialla oleva perhe

Mitä tulee mieleesi, kun ajattelet sanaa perhe?
Esitin kysymyksen kolmekymppiselle ystävälleni.
Vanhemmat, hän vastasi epäröimättä.
Ajattele vielä, tivasin. – Mitä muuta?
Ongelmat, ongelmalliset suhteet vanhempien kanssa. Ystävät. Ja koti. Että on paikka, jonne voi mennä, ystäväni jatkoi.

Perhe tarkoittaa useimmille merkityksellisiä ihmisiä, jotka ovat jossain muodossa mukana elämässä joka päivä, joko ajatuksissa tai samaa keittiötä jakamassa. Ystäväni vastauksessa perhe tarkentuu eletyksi elämäksi erityisissä suhteissa ja paikoissa.

Koettuja perheitä on yhtä paljon kuin ihmisiä. Eikä yhdenkään ihmisen kokemus perheestä pysy muuttumattomana elämänkulun aikana. Ihmiselämään voi mahtua monia, keskenään erilaisia perheitä.

Perhe voi myös tarkoittaa elämässä joskus mukana olleiden ihmisten jättämää aukkoa. On monia, joiden ympäriltä perhe sellaisena kuin se joskus on ollut on jostain syystä kadonnut. Perheen ihmiset ovat saattaneet olosuhteiden pakosta ajautua toisistaan tuhansien kilometrien päähän. Perheenjäsen, useampikin, on voinut kuolla tai ihmissuhde päättyä.

Perheeseen kytkeytyvät elämän suurimmat siirtymät. Kun uusi ihminen syntyy, hän on aina jonkun lapsi. Ja kun ihminen kuolee, hänkin on jonkun lapsi, usein myös jonkun sisar, veli, rakastettu tai läheinen. Uusia perheitä alkaa rakentua kohtaamisissa, joissa tunnetaan jotain erityistä ja mieleenpainuvaa. Perhesuhteisiin liittyvät kipeimmät, salatuimmat, ylentävimmät ja onnellisimmat muistot, niin hyvässä kuin pahassa syvimmän jäljen itseen jättäneet asiat.

Se, mitä perhe voi ylipäätään olla tai millaisia perheitä voimme kuvitella, muuttuu ajan kuluessa. Oheisen kuvan taapero on äitini kahden tätinsä huomassa 1940-luvun agraari-Suomessa. Kuvan ottamisen aikoihin ajatus vaikkapa hedelmöityshoitojen avulla hankituista lapsista oli vielä kaukainen. Toisaalta kotitalouksien näkökulmasta perheen käsite oli huomattavasti laajempi kuin nykyisin. Äitini perheeseen kuuluivat samassa talossa asuneet isovanhemmat ja heidän lapsensa.

Kaikkialla oleva perhe

Perhe on yhteiskunnallisten kamppailujen, muutosten ja vallankäytön areena. Perheitä määritellään yhteiskunnallisen vallan ylimmillä lehtereillä, ja julkisessa keskustelussa perhesuhteet ovat ehtymätön intohimojen lähde ja normittamisen kohde. Myös perheenjäsenten välisissä suhteissa on aina jossain mielessä kysymys vallasta. Valtaa voi tarkastella ihmissuhteisiin paikantuvana: ihmisten välinen keskinäisriippuvuus paitsi tarjoaa mahdollisuuksia ja turvaa, myös väistämättä rajoittaa yksilöitä. Perheissä opitaan, miltä asiat näyttävät ja tuntuvat, mikä on oikein ja väärin, mitä on hyvä tavoitella elämässä ja mitkä asiat ovat tärkeitä.

On siis selvää, että perhe- ja läheissuhteiden tutkijat ovat työssään kaikkea muuta kuin arkisten itsestäänselvyyksien äärellä. Tämän blogin kirjoittajaverkoston tutkijat kuvaavat perhesuhteiden tutkimisen merkittävyyttä omin sanoin näin:

– Perhesuhteiden tutkimus ei ole vain ihmissuhteiden vaan myös yhteiskunnan tutkimista. Esimerkiksi se, millaista ylisukupolvista hoivaa ja taloudellista tukea perheissä annetaan ja pidetään sopivana, tuo näkyväksi arvoja, normeja ja käsityksiä, jotka muovaavat yhteiskuntaamme.

 

– Perhe on kiinnostava yksikkö tarkastella ikuisuuskysymystä siitä, mikä ihmisessä on sisäsyntyistä, mikä taas kasvatuksen tai kulttuurin tuottamaa. Kulttuurienvälinen perhesuhteiden vertailu tuo näkyväksi meille itsestään selvien käytäntöjen erityislaatuisuutta.

 

– Läheissuhteissa ilmenevät ihmisen universaali tarve läheisyyteen ja riippuvuuteen, mutta toisaalta myös itsenäisyyteen ja erillisyyteen. Tämä jännite, kuten monet muutkin läheissuhteisiin liittyvät seikat, ovat jokaiselle tuttuja ja tekevät perhetutkimuksesta myös hyvin henkilökohtaista.

 

– Perhe vaikuttaa merkittävästi lapsen tulevaan yhteiskunnalliseen asemaan. Mehän koemme luokka-asemat nimenomaan perheessä kasvaessa ja otamme niihin jotenkin (ehkä tiedostamattomasti) kantaa puolison valinnassa.

 

– Ihmiset, joiden kanssa vietämme paljon aikaa, muovaavat tapaamme ajatella ja elää sekä sitä, miten tapaamme muita ihmisiä.

 

– Perhe- ja läheissuhteet ovat ihmisten hyvinvoinnin kannalta keskeisimpiä suhteita, joille myös useimmiten annetaan merkittävä subjektiivinen painoarvo. Ilman näiden suhteiden systemaattista, tutkimuspohjaista tarkastelua ihmisten arkikokemukset ovat vaarassa jäädä normatiivisten perhekäsitysten varjoon. Perhesuhteiden tutkimuksen yhtenä tärkeänä tehtävänä onkin perheeseen liittyvien itsestäänselvyyksien – kuten ydinperhenormin, heteronormin, euro- ja länsikeskeisyyden – purkaminen.

 

– Perhesuhteet eivät todellakaan ole mitä tahansa sosiaalisia suhteita. Niiden syvä, kuulumisentunteen tarpeeseen liittyvä merkityksellisyys on äärimmäisen kiehtovaa. Perhetutkijana tunnen itseni hyvin etuoikeutetuksi joka kerta, kun joku näkee sen vaivan, että kuvaa minulle omat läheissuhteidensa kiemurat kaikessa arkisuudessaan.

Norbert Eliasin (1970) mukaan tieteentekijöiden tehtävä on myyttien murtaminen. Vaikka mikään tutkimus ei voi lopullisesti räjäyttää perheeseen liittyviä myyttejä, tuottaa tutkijoiden huolellinen perehtymistyö arvokasta tietoa siitä, miten ja millaisia perhesuhteita rakentuu nykyisen yhteiskuntamme puitteissa.

Tämän blogin tarkoituksena on osallistua keskusteluun kaikkialla olevasta perheestä, tuosta näytelmien, kirjojen, elokuvien, tv-sarjojen, kahvipöytäkeskusteluiden, pilkun jälkeen tulevien keskusteluiden, kaikkien henkilökohtaisten keskusteluiden kestoaiheesta.

Blogin tekstit tuovat näkyväksi perhesuhteista tehtävää tutkimusta ja kertovat samalla perheiden moninaisuudesta ja perhesuhteiden yhteiskunnallisesta merkityksestä 2000-luvun Suomessa.

Tervetuloa seuraamaan!

 

Teksti: Vaula Tuomaala
Kuva: Kirjoittajan valokuva-albumi

Lähteet

Elias, Norbert (1970) What is sociology? New York: Columbia University Press.

Kuka voi turvata lapselle tasapainoisen kehityksen?

Suomen lain mukaan hedelmöityshoitolääkärin täytyy arvioida vastaanotolleen tulleen naisen tai parin valmiudet turvata lapselle tasapainoinen kehitys. Mitä arvioinnilla tarkoitetaan tai millaisia kriteerejä siinä tulisi käyttää, on kuitenkin epäselvää.

Hedelmöityshoitolain (8.5 §) mukaan hedelmöityshoitoa ei saa antaa, jos on ilmeistä, ettei lapselle voida turvata tasapainoista kehitystä. Säädös velvoittaa, että ennen hedelmöityshoitoihin ryhtymistä on arvioitava, onko nainen tai pariskunta kykenevä takaamaan syntyvän lapsen tasapainoisen kehityksen.

Hedelmöityshoitoihin ei liity adoptioneuvonnan kaltaista prosessia, jossa sosiaalityöntekijä arvioisi tulevien vanhempien edellytyksiä vanhemmuuteen, vaan arvion tekee hoitoa antava lääkäri. Mutta kuinka hedelmöityshoitolääkäri voi tehdä tällaisen arvion ja erityisesti, kuinka voidaan varmistaa, että tulevien vanhempien pätevyyttä toimia vanhempina arvioidaan yhdenvertaisesti?

Asia ei kummastuta vain minua, yhteiskuntatieteilijää, vaan myös hedelmöityshoitoa antavia lääkäreitä. Olin syksyllä Suomen lääkintäoikeuden ja -etiikan seuran sekä Dextra Lapsettomuusklinikan järjestämässä keskustelutilaisuudessa hedelmöityshoidoista, jossa lainkohta aiheutti erityisen paljon kysymyksiä. Kukaan paikalla olleista ei osannut eritellä, mitä säädöksellä on käytännössä tarkoitettu.

Kaivoin lainkohdan perustelut hallituksen esityksestä. Perusteluissa todetaan, että lääkäriltä ei edellytetä erityisen tutkimuksen tekemistä, mutta hedelmöityshoitoa ei saisi antaa silloin, kun lääkäri parin tai naisen kanssa käymissään hoitoa koskevissa keskusteluissa tulee vakuuttuneeksi siitä, ettei heillä selvästikään ole mahdollisuutta turvata lapsen terveyttä tai kehitystä.

Asiaa ei siis tarkemmin määritellä lain esivalmisteluissakaan. Koska lainsäätäjä ei ole antanut kriteerejä arvion tekemiseen, lääkärin arvio perustuu subjektiiviseen määritelmään lapsen tasapainoisesta kehityksestä. Lapsen tasapainoisen kehityksen takaamisen arvioiminen, varsinkaan ilman konkreettisia määritelmiä, ei voi olla osa hedelmöityshoitolääkärin toimenkuvaa. Kyse on ennen kaikkea oikeudellisesta päätöksestä ja rajauksesta.

Kuva: Aku Rissanen

Miksi olen tätä mieltä? Kun lapsen tasapainoisen kehityksen turvaavaa reseptiä alkaa hahmotella, huomaa hyvin nopeasti tehtävän haasteellisuuden. Tehdään ajatusleikki: vastaanotolle tulee lasta suuresti toivova nainen, jolla on diagnosoitu kaksisuuntainen mielialahäiriö. Millaisten tekijöiden perusteella voidaan arvioida hänen kykyjään taata lapselle tasapainoinen kehitys? Vaikuttaako asiaan se, kuinka hyvin häiriö on hallinnassa? Tai se, onko nainen hakeutunut lapsettomuushoitoon yksin vai puolison kanssa? Entä jos yksin elävällä naisella on erinomaiset läheissuhdeverkostot?

Ongelma tiivistyy yhteen kysymykseen. Mitä voidaan pitää ilmeisinä lapsen tasapainoista kehitystä estävinä tekijöinä?

Ratkaisu ei löydy siitä, että alettaisiin listata hedelmöityshoitojen saamista estäviä ominaisuuksia tai olosuhteita. Vanhemmuus tai lapsen kehitys ei palaudu yksittäisiin tekijöihin, joiden läsnäolo tai puute johtaisi väistämättä lapsen kehitystä suuntaan tai toiseen. Lisäksi mikään sairaus tai vamma ei automaattisesti sulje pois hyvää vanhemmuutta. Sairauksista kärsivät ihmiset ovat yksilöitä, joten pelkän diagnoosin perusteella ei voida johtaa yleistyksiä sairauden kulusta tai diagnoosin saaneen ihmisen elämän olosuhteista.

Keneltäkään tulevalta vanhemmalta ei vaadita näyttöä omasta vanhemmuudestaan silloin, kun raskaus on saanut alkunsa ilman lääkärin avustusta. Oleellista on myös muistaa, ettei kukaan voi ennakkoon taata lapsen tasapainoista kehitystä, olivatpa vanhempien olosuhteet ja lähtökohdat vanhemmuuteen kuinka ihanteelliset tahansa.

Miten asia voitaisiin ratkaista? Kumpi käytäntö hedelmöityshoitojen kohdalla olisi eettisesti perustellumpi: Tulisiko käytännön olla sama kuin spontaanien raskauksien kohdalla, jolloin hedelmöityshoito sallittaisiin ilman vanhemmuuden kyvyistä tehtyä arviota? Vai pitäisikö hedelmöityshoitoon hakeutuvien soveltuvuutta vanhemmaksi arvioida kuten adoptioprosessissa tehdäänJoka tapauksessa nykyisen lain leväperäisyys on eettisesti ja oikeudellisesti ongelmallinen kaikkien hedelmöityshoidon osapuolten näkökulmasta.