Koronakeväänä etätyö ja perhe-elämä sulautuvat yhteen

Koronaepidemian vuoksi monissa perheissä on kevään aikana tehty töitä ja käyty koulua kotoa käsin. Työ on tunkeutunut osaksi perhe-elämää, mutta myös perhe-elämä on jättänyt jälkiään työpäivään. Kumpi oikeastaan on korona-arjessa kutsumaton vieras: työ vai perhe?

Perheen ja työn yhteensovittaminen saa koronaviruksen aiheuttamassa poikkeustilanteessa aivan uudenlaisia merkityksiä. Pohtiessani tämän kevään korona-arkea, jossa etätyö ja -koulu, varhaiskasvatus ja päivähoito tapahtuvat kaikki kodissa, joka on aikaisemmin mielletty vapaa-ajan, palautumisen ja perheyhteisyyden tyyssijaksi, muistin reilu kymmenen vuotta sitten julkaistun tutkimuksen Vieras perheessä (Gaudeamus).

Kirjassa tarkastellaan perheeseen liittyviä jännitteitä ja toisaalta yhteisyyttä kutsumattoman vieraan idean kautta. Perheyhteisyydellä tarkoitetaan niitä lojaliteetteja ja yhdessäolon sääntöjä, joita perheeseen ja yhdessä elämiseen liitetään (1). Perheyhteisyyttä rikkovina “kutsumattomina vieraina” teoksessa käsiteltiin muun muassa päihteidenkäyttöä, työtä ja avioeroa (2). Koronakeväänä vieras perheessä on kotiin siirtynyt etätyö.

Oma perhearkeni on samaan aikaan tiivistynyt ja rauhoittunut. Rauhaa on tuonut harrastusten ja muiden menojen putoaminen pois kalenterista useaksi kuukaudeksi. Viikonloppuisin on aikaa rakentaa ötökkähotelleja, tehdä pyöräretkiä tai istuttaa pihaan kukkia, kun kenelläkään perheestä ei ole konsertti- tai teatterimenoja, ystävien tapaamisia tai jalkapalloturnauksia.

Arkena on kuitenkin pitänyt oman tutkijan työn lisäksi ohjata alakoululaisia opettajien antamien koulutehtävien pariin. Vaikka perheessäni on onnekkaasti kaksi etätyötä tekevää aikuista ja vastuita on voitu jakaa, työnteko on ollut katkonaista. Viisihenkisen perheen jatkuvat neuvottelut lukuisten Teams-palaverien yhteensovittamiseksi ja työnteon keskeytyminen askartelutarvikkeiden etsimisen, lukuharjoitusten kuuntelemisen tai ruuanvalmistuksen vuoksi kuluttavat voimavaroja ja kiristävät helposti kodin tunnelmaa.

Riitta Jallinojan mukaan perheen yhteisyyttä pyritään vaalimaan esimerkiksi perheen sisäisillä säännöillä siitä, miten perheessä tulee elää, jottei tulisi vieraaksi muille perheenjäsenille. Nämä säännöt syntyvät vuorovaikutuksessa ympäröivään yhteiskuntaan ja kulttuuriin. Siksi käsitykset siitä, mikä on perhe-elämälle vierasta, ovat kulttuurisesti jaettuja. (1)

Työtä pidetäänkin usein vieraana, joka uhkaa perhettä. Arkikielen lausahdus – kumpi on sinulle tärkeämpi, työ vai perhe – pitää sisällään ajatuksen perheen moraalisesta ylivoimaisuudesta, eikä perheen yhteistä aikaa tulisi uhrata työlle. Työn ajatellaan kiemurtelevan salakavalasti perhe-elämään, mikä nähdään kielteisenä (3). Korona-aikana monien työ on siirtynyt kotiin suositusten ja etätyömääräysten myötä, jolloin työn ja perheen pitäminen erillään ei ole mahdollista samaan tapaan kuin ennen.

Työ on tunkeutunut kotiin, mutta kumpi on tässä tilanteessa vieras: työ vai perhe? Myös työyhteisö voi kaivata rajanvetoa työyhteisön jäsenten perhe-elämään, ja perhe olla kutsumaton vieras työssä. Vielä nyt kollegoita naurattaa, kun joudun kesken Skype-palaverin kehottamaan viereisessä huoneessa painivia lapsia siirtymään pihalle, mutta miten on muutaman kuukauden kuluttua? Sekä perheen yhteisyyttä että työyhteisön yhteisyyttä ylläpitäviä sääntöjä joudutaan neuvottelemaan uudestaan, jos epidemian mukanaan tuomat rajoitukset jatkuvat pitkään.

(1) Jallinoja, Riitta (2009) Vieras perheessä: suhteen hahmotus. Teoksessa Riitta Jallinoja (toim.) Vieras perheessä. Helsinki: Gaudeamus.

(2) Jallinoja, Riitta (toim.) (2009) Vieras perheessä. Helsinki: Gaudeamus.

(3) Rönkä, Anna ja Kinnunen, Ulla (2009) Kun työstä tulee vieras perheessä. Teoksessa Riitta Jallinoja (toim.) Vieras perheessä. Helsinki: Gaudeamus.

Koronakriisiä seuranneet rajoitukset vaikuttavat ihmisten läheissuhteisiin eri tavoin, riippuen esimerkiksi iästä, elämäntilanteesta, asumisjärjestelyistä sekä läheissuhteiden määrästä. Läheissuhteet poikkeustilassa -sarjan teksteissä tarkastellaan pandemian seurauksia ihmisten väliselle kanssakäymiselle erilaisissa elämänvaiheissa.

Sarjan muut kirjoitukset

Kitti Suoranta: Orgiat ruton jälkeen?

Kaisa Kuurne & Johanna Sarlio-Nieminen: Synnytysosastojen koronarajoitukset paljastavat synnyttäjien ja sairaalan näkökulmaerot

Mia Niemi: Ikääntyneiden ongelmat kasaantuvat eristyksessä

Anna Heinonen: Kommuunikodissa kämppis voi olla lähellä mutta vieras

Aino Luotonen: Ystävien virtuaalisista illanistujaisista jää puuttumaan jotain tärkeää

Anna-Maija Castrén: Pysykää kotona! Missä niistä?

Heidi Ruohio: Poikkeustila vaikuttaa kansainvälisiin adoptioihin

Anu Kinnunen: Takaisin kotiin

Vaula Tuomaala: Vauvan kanssa välitilassa

Äiti kirjoittaa nyt yhteenvetoa

Miten yhdistää artikkeliväitöskirjan yhteenvedon kirjoittaminen, päivätyö ja lapsiperhearki? Oma ratkaisuni hankalaan yhtälöön oli poistua hetkeksi kotoa.

”Hei, sä et ole jutellut mulle viikkoon. Ja voisit käydä kampaajalla!”

Näin sanoi lapseni tultuaan koulusta kotiin, kun heittäydyin rupattelemaan hänen kanssaan pitkästä aikaa. Olin töistä vuosilomalla ja jättänyt väitöskirjani esitarkastukseen muutamaa tuntia aikaisemmin. Ehkä kommentissa oli ripaus esiteinin viiltävää sarkasmia, mutta on varmasti täysin totta, etten ollut kohdannut kunnolla ketään läheisistäni useaan viikkoon tai kuukauteen.

Aloitin väitöskirjani yhteenveto-osuuden kirjoittamisen toden teolla vuoden 2019 helmikuussa. Suomalaista perhepolitiikkaa käsittelevä väitöskirjani koostuu neljästä artikkelista, joista kolme on julkaistu ja yksi edelleen arvioitavana tieteellisessä lehdessä.

Vertaisarvioitujen  tieteellisten artikkeleiden lisäksi artikkeliväitöskirjaan vaaditaan yhteenveto-osuus, jossa käydään läpi väitöskirjaan liittyvää ajankohtaista tutkimuskirjallisuutta, esitellään käytetyt teoriat ja sovelletut tutkimusmenetelmät sekä kootaan yhteen artikkeleiden keskeiset tulokset.

Artikkeliväitöskirjan yhteenveto on muutakin kuin jo julkaistujen artikkeleiden referointia. Yhteenvetoa kirjoittaessa väitöskirjan tekijä joutuu astumaan ikään kuin askelen taaksepäin, arvioidakseen yksittäisten artikkeleiden tuloksia laajemmasta näkökulmasta.

Tutkimusmatkoja äitiyteen -teoksessa (Duodecim) tutkija-äidit kuvaavat äitiyden ja tutkijatyön yhdistämisen karikoita, mutta myös onnistumisia. Kirjassa Hanna Heikkinen kirjoittaa äiti- ja tutkijaroolien sopuisasta rinnakkaiselosta, mutta myös yhteentörmäyksistä tavalla, joka pätee myös muuhun kuin tutkijatyöhön:

Hermostunut äiti naputtelee töissä pöytää kiireisen tutkijan yrittäessä saada edes jotain valmiiksi ennen kuin kello soi ja täytyy hakea lapset. Tutkija puolestaan kurkkii niskan takana väsyneen äidin tullessa töistä, rähistessä esikoisen kanssa ja riipiessä kurahousuja kahdelta lapselta. Artikkeli odottaa viimeistelyään.”

Vaativan ajatustyön, läheisten suhteiden vaalimisen ja lasten tarpeiden yhdistämisen vaikeus tuli myös minulle tutuksi väitöskirjaprosessin eri vaiheissa. Työ seurasi mielessä kotiin ja joskus artikkeleiden kirjoittamisen aikarajan lähestyessä ‘off-nappulaa’ oli työpäivän päätyttyä vaikea painaa. Väitöskirjan viimeistelyvaiheessa tilanne ei helpottunut, vaan olotila korostui yhteenvetoa kirjoittaessa. Tällaisen useita tuloksia yhteen kokoavan kudelman kirjoittaminen vaatii oman kokemukseni mukaan keskeytyksetöntä uppoutumista, jonka yhdistäminen lapsiperhearkeen voi olla vaikeaa.

Kuva: Ella Sihvonen

Ajatustyön tilaa etsimässä

Yhteenvedon kirjoittamisen aikaan  olin kokopäivätyössä, joten kirjoittaminen jäi vapaa-ajalle. Kolmilapsisessa perheessä tämä tarkoitti erilaisten lyhyiden ajanjaksojen hyödyntämistä: aikaisia aamuja, myöhäisiä iltoja ja satunnaisia viikonloppuja. Vähintään kerran viikossa pyrin tekemään niin sanotun tuplavuoron eli jäin työpäivän päätteeksi iltamyöhään työstämään yhteenvetoa.

Vaikka olinkin luova keksimään aikoja ja paikkoja  kirjoittamiselle – kirjoitin lasten harrastusten aikana, jalkapallokentän laidalla ja liikuntasalien pukuhuoneissa – kirjoittaminen eteni heikosti. Yhteenvedon laaja kaari alkoi hahmottua mielessäni, mutta aikaa ja tilaa uppoutumiselle oli liian vähän.

Töissä työtehtävät veivät mennessään, mutta kotona odotin iltaa poissaolevana ja ärtyneenä. Mieleni seikkaili yhteenvedon kirjoittamattomilla sivuilla samalla kun tarkastin lasten läksyjä, selvitin riitoja ja kuuntelin murheita. Tilaa pitkäjänteiselle ajatustyölle oli liian vähän, mutta en myöskään pystynyt vastaamaan lasten tarpeeseen tulla kuulluksi ja huomioiduksi, puolisosuhteen huomioimisesta nyt puhumattakaan.

Tiina Äikäs ja Aila Mustamo ovat analysoineet  lasten- ja nuortenkirjojen tarjoilemia kuvauksia tutkijavanhemmista. Tavalla tai toisella lapsilleen etäiset ja työhönsä uppoutuneet vanhemmat oli yksi, joskaan ei ainoa, lasten- ja nuorten kirjoista esiintynyt tapa kuvata tutkijoina työskenteleviä vanhempia.

Oman kokemukseni mukaan työhön uppoutuvan tutkijan rooli korostuu työvaiheessa, jossa tutkimuksen laajat kaaret sekä asioiden ja käsitteiden väliset suhteet etsivät kuumeisesti muotoaan. Erityisesti tämä työvaihe on vaikeasti sovitettava perhearkeen ja läsnäoloa vaativiin läheissuhteisiin. Off-nappula toimii rajatumpien tutkimusvaiheiden kanssa, mutta laajojen kaarien ajattelu edellyttää häiriötöntä keskittymistä.

Kuva: Ella Sihvonen, Lehtileike (HS, 26.1.2019)

Vapaaksi arjen velvoitteista

Ratkaisin omalta kohdaltani väitöskirjan viimeistelyvaiheen karikot hakemalla töistä kolme viikkoa opintovapaata ja pitämällä vuosilomia. Tiesin kuitenkin, että pelkkä poissaolo työstä ei riitä vaan minun on päästävä myös pois kodista.

Riikka Rinnan kertoo Tutkimusmatkoja äitiyteen -teoksessa kenttätyöjaksoistaan Pohjois-Ruotsissa:

Olin laskenut työajan tarkkaan: pohjoisen yöttömässä yössä oli monta hiljaista tuntia jolloin tehtäviä saattoi viedä eteenpäin ja siten ostaa enemmän yhteistä aikaa lapsen kanssa. Lähdin siis Lappiin yksin ja työskentelemällä pitkiä päivä olin lapseni luota pois lyhyemmän aikaa.”

Tämä oli myös oma ajatukseni kirjoitusvapaan taustalla: vapaana henkisistä ja konkreettisista arjen velvoitteista pystyisin uppoutumaan kirjoitustyöhön siten, että kokonaisuudessa voittaisivat kaikki  – sekä minä ja väitöskirja, että perheeni.

Löysin täydellisen paikan vetäytymiselle Hangon Tvärminnestä, Helsingin yliopiston eläintieteelliseltä asemalta, jossa olin viimeistellyt  myös väitöskirja-artikkeleita. Nyt yhteenvetovaiheessa vietin siellä  kaksi viikkoa kirjoituspöydän ääressä. Ensimmäisen kirjoitusvapaajakson jälkeen olin kaksi viikkoa palkkatyössä ja kotona, minä aikana väitöskirjaohjaajani lukivat ja kommentoivat työtä. Sen jälkeen lähdin vielä viikoksi pois kotoa kirjoittamaan.

Kuva: Ella Sihvonen

Läheissuhteiden kannatteleva voima

Ensimmäisen kirjoitusvapaajakson alussa vapaan tutkijaäidin huuma suli muutamassa päivässä ja tilalle tuli pakokauhu. Jäin jälkeen asettamistani tavoitteissa. Paniikin hetkellä turvauduin ystävä-kollegoiden vertaistukeen. Heidän viestinsä oli lohdullinen ja kannustava: “Kirjoittamisen suhteen teet jo varmasti kaikkesi, mutta et voi nopeuttaa ajatteluasi”. Keskityin kollegoiden neuvoja noudattaen ajattelun ja kirjoittamisen lisäksi hengittämiseen ja lepoon.

Vaikka eristäytyminen tarkoitti läheissuhteiden velvoitteista irtautumista, se paradoksaalisesti vaati vahvat ja kannattelevat suhteet läheisiin. Puoliso, joka jäi kotiin pyörittämään lapsiperhearkea, joutui tukemaan väitöskirjan loppuunsaattamista kumppanin roolissa ja myös vakuuttamaan lasten toisena vanhempana, että ratkaisu on kokonaisuuden kannalta paras. Hänen viestinsä oli selkeä: “Kyllä me pärjätään. Teet sen nyt vaan valmiiksi.”

En saanut yhteenvetoa läheskään valmiiksi kirjoituslomalla, mutta palattuni Tvärminnestä kotiin, kirjoitin yhteenvetoa kiivaammin kuin koskaan aikaisemmin. Vetäytyminen kantoi hedelmää: olin päässyt sellaiseen kirjoituksen flow’hun, josta olin haaveillut. Lapset tottuivat siihen, että kirjoitin joka ilta. Yllättäen sain myös lapsilta kannustusta, vaikka en sitä olettanut tai osannut odottaa. Minulle tuotiin iltakahveja tietokoneen ääreen ja kannustavia viestejä ilmestyi vaivihkaa paperipinojen päälle.

Kuva: Ella Sihvonen

Kevät oli raskas eikä siitä puuttunut epätoivon hetkiä, mutta onnistuin palauttamaan väitöskirjan esitarkastukseen kevään viimeiseen jättöpäivään mennessä. Näin jälkikäteen ajateltuna tärkeimmät aikataulussa pysymiseen vaikuttaneet asiat olivat suunnitelmallisuus, mahdollisuus vetäytyä kirjoitusretriitteihin, sekä läheisten ja kollegoiden tuki. Tällä hetkellä odotan esitarkastuslausuntoja ja valmistaudun tekemään viimeisiä korjauksia käsikirjoitukseen.

Väitöskirjan viimeistelyssä en kuitenkaan aio kiirehtiä,  vaan pyrin huomioimaan jaksamiseni ja kokonaisvaltaisen hyvinvointini paremmin. Vaikka onnistuinkin kirjoittamaan väitöskirjan yhteenvedon perheen ja kokopäivätyö aikapaineessa, tiukka aikataulutus ja kevään ponnistelu on vaatinut veronsa. Omasta hyvinvoinnista huolehtiminen on selvästi unohtunut. Olen kantapään kautta joutunut huomaamaan, että suoritusvapaan joutenolon merkitystä palautumiselle ei voi liikaa korostaa.

 

Hyödyllisiä näkökulmia artikkeliväitöskirjan yhteenvedon kirjoittamiseen:  

Pirjo Nikanderin ja Nellin Piattoevan blogi -kirjoitus yhteenveto-osuuden kirjoittamisesta

Elsa Saarikkomäen ja Natalia Olluksen teksti vertaistuesta

 

Helsingin yliopiston vetäytymispaikkoja:

Helsingin yliopistolla on Tvärminnen eläintieteellisen aseman lisäksi tutkimusasemia mm. Lammilla, Kilpisjärvellä ja Hyytiälässä. Tutkimusasemilla Helsingin yliopiston perustutkinto- ja jatkotutkinto-opiskelijat sekä muu tutkimushenkilökunta voivat omakustanteisesti majoittua esimerkiksi kirjoitustyötä tehdäkseen. Tutkimusasemat ovat ensisijassa luonnontieteiden opiskelijoiden ja tutkijoiden käytössä, mutta niitä voivat hyödyntää myös muiden tiedekuntien opiskelijat ja tutkijat.

Muiden yliopistojen tutkimusasemista ja niiden palveluista kannattaa kysyä tarkemmin omasta yliopistosta.

Lue aiheesta lisää

Äitiyrittäjä taipuu intensiivisen vanhemmuuden vaatimuksiin

Äitiys on samaan aikaan henkilökohtaista ja universaalia

Ensin vanhemmuus katosi, sitten sitä ryhdyttiin tukemaan

Vanhemmuuden tukeminen on vakiintunut perhepolitiikan tavoitteeksi 2000-luvun aikana. Mutta mitä vanhemmuuden tukemisella oikeastaan tarkoitetaan?

1990-luvun lopussa Suomessa keskusteltiin kiihkeästi lasten ja nuorten pahoinvoinnista, joka yhdistettiin julkisuudessa “kadonneeseen vanhemmuuteen”. Tällöin myös vanhemmuuden tukeminen nousi poliittiseen keskusteluun.

Vanhemmuuden tukeminen mainittiin ensimmäisen kerran Lipposen toisen hallituksen hallitusohjelmassa vuonna 1999. Sittemmin vanhemmuuden vahvistamisesta, joka tähtää lasten ja nuorten hyvinvoinnin tukemiseen, on tullut näkyvä ja ilmeisen pysyvä tavoite. Vuoden 1999 jälkeen se on mainittu kaikkien hallitusten ohjelmissa, riippumatta hallituskoalition kokoonpanosta.

2000-luvun kuluessa vanhemmuuden tukeminen on tullut myös osaksi arkisanastoa samoin kuin ”lasten- ja nuorten pahoinvointi” tai ”vanhemmuuden katoaminen” 1990-luvun lopulla.  Harvemmin on pysähdytty pohtimaan, mitä näillä käsitteillä oikeastaan tarkoitetaan. Jos vanhemmuus on kadoksissa, niin mitä on kadonnut: kasvatustaidot- ja tiedot, läheisyys ja rakkaus vai vastuu ja auktoriteetti? Ja keneltä vanhemmuus on kadonnut: isiltä, äideiltä vai molemmilta?

Väitöskirjassani tutkin yli 300:n vanhemmuuden tukemiseen tähtäävän projektin tuottamaa monipuolista dokumenttiaineistoa. Projektit on koordinoitu vuosien 2000 ja 2010 välisenä aikana, ja niitä ovat hallinnoineet niin kansalaisjärjestöt kuin julkishallinnollisetkin tahot.

 

Vanhemmuuden tukemisen sosiologisia lähtökohtia

Tutkimuksessani olen selvittänyt, mitä silloin tuetaan, kun tuetaan vanhemmuutta. Vastaus kysymykseen saattaa tuntua itsestään selvältä, mutta sitä se ei ole. Vanhemmuuden tukeminen ei esimerkiksi ole lainkaan sama asia kuin kasvatuksen tukeminen.

Sosiologi Mary Daly on kiteyttänyt oivallisesti eron lasten kasvatuksen tukemisen ja vanhemmuuden tukemisen välillä: kasvatukseen (engl. childrearing) voivat vanhempien lisäksi osallistua esimerkiksi muut lapsen läheiset tai kasvatusinstituutiot. Vanhemmuudella (parenting) taas tarkoitetaan ainoastaan vanhempien – isän tai äidin – kasvatustyötä. (1) Toisin sanoen lasten kasvatusta tapahtuu myös kodin ulkopuolella kuten päivähoidossa, koulussa, pihapiirissä ja harrastuksissa. Huomion kiinnittäminen vanhemmuuteen kääntää tarkkailevan katseen kodin seinien sisäpuolelle ja siellä vanhempiin.

Toinen asia, joka vanhemmuuden tukemisessa on minua kiinnostanut, liittyy 2000-luvun alun yhteiskunnallisiin muutoksiin yksilön vastuun korostamisessa. Tällä viitataan hyvinvointiyhteiskunnan purkamiseen sekä yksilöiden vastuun kasvamiseen suhteessa omaan hyvinvointiinsa. Perhepolitiikassa yksilön vastuun korostaminen näyttäisi liittyvän siihen, että perhepolitiikka on kohdentunut juuri vanhemmuuden tukemiseen. Kattavan dokumenttiaineistoon perustuvan tutkimukseni pohjalta voidaan sanoa, että vanhemmuuden tukeminen näyttäisi typistyvän ensi sijassa lapsen ja vanhemman (usein äidin) välisen vuorovaikutuksen tukemiseen.

 

Lisääkö tieto tuskaa lasten oikeanlaisesta kehityksestä?

Iso-Britanniassa vanhemmuuden tukeminen on virittänyt vilkasta kriittistä yhteiskuntatieteellistä tutkimusta. Kritiikin kärki kohdistuu vanhemmuuden asiantuntijoiden määrän ja vallan kasvamiseen, ja siitä johtuvaan vanhemmuuden deterministisyyteen. Tällä tarkoitetaan, että kaikella mitä vanhemmat tekevät ja toisaalta jättävät tekemättä, ajatellaan olevan vaikutusta lasten kehitykselle. Lasten kehityksen liittyvän tiedon ja asiantuntijuuden rooli on tutkijoiden mukaan vahvistunut merkittävästi.

Yksilöiden näkökulmasta yhtenä seurauksena on vanhemmuuden muuttuminen työlääksi ja intensiiviseksi suoritukseksi. Ääriesimerkkinä voidaan pitää sosiologi Jan Macvarishin neurovanhemmuudeksi nimeämää ilmiötä, jossa huoli lapsen älyllisestä ja neurologisesta kehityksestä tai kehittymättömyydestä saa vanhemmat turvautumaan uusimpaan teknologiaan. Vauvalle voidaan esimerkiksi hankkia vaatteisiin kiinnitettävä laite, jonka avulla vanhemmat voivat seurata, puhutaanko vauvalle päivän aikana tarpeeksi monipuolisesti, jotta vauvan kielellinen kehitys olisi optimaalista.

Tutkimieni projektien kuvaukset vanhemmuudesta eivät ole aivan yhtä deterministisiä. Projekteissa muun muassa korostetaan vanhemmuuden taitojen ohella vanhempien sosiaalisia verkostoja, vertaissuhteita ja yhteisöllisyyttä vanhemmuutta vahvistavina ja lapsia suojaavina tekijöinä. Lisäksi joissakin – vaikkakin harvoissa – projekteissa nostetaan esiin myös vanhempien tukeminen esimerkiksi lapsiperheiden kotipalvelun avulla.

 

Vanhemmuuden tukeminen kohdistuu äiteihin

Silti tutkimissani projekteissa korostuvat vanhempien kyvykkyys ja vuorovaikutukselliset taidot (2). Vanhemmuus, jota pyritään tukemaan, on nimenomaan lapsen ja vanhemman väliseen vuorovaikutukseen keskittyvää ja siten yksilöitynyttä vanhemmuuden tukemista (3).

Lisäksi projektit kohdistetaan useimmiten sille vanhemmalle, joka hoitaa vauvaa kotona. Tästä syystä vanhemmuuden tukeminen suuntautuu suurelta osin äideille, äidin ja lapsen väliseen vuorovaikutukseen.

Vanhemmuus-käsitettä onkin syystä kritisoitu sukupuolisokeaksi: käsite on näennäisesti sukupuolineutraali, mutta käytännössä se usein liitetään vain toiseen sukupuoleen, naiseen.

Vanhemmuuden tukeminen ei siis tähtää erityisesti esimerkiksi isän ja lapsen välisen vuorovaikutuksen tukemiseen ellei sitten isiä ole erityisesti mainittu kohderyhmäksi.

 

Mikä on oikea tapa tukea vanhemmuutta?

Sukupuolen lisäksi on tärkeää nostaa esiin myös muita ulottuvuuksia, joihin vanhemmuuden tukemisella ei tähdätä. Yksi tällainen ulottuvuus on vanhempien ja perheen kokonaisvaltaisempi tukeminen esimerkiksi lapsiperheiden kotipalvelun avulla.

Yhtä oikeaa vanhemmuuden tukemisen tapaa tuskin on olemassa. Keskeinen kysymys on, millainen tuki on lapsen hyvinvoinnin näkökulmasta olennaista.

Syntyvyyden laskun ja vanhempien uupumuksen yhteys on noussut keskusteluun uuden tutkimuksen myötä. On syytä myös kysyä, ovatko vanhemmat jääneet liian yksin kasvavien vanhemmuuteen ja toisaalta työelämään liittyvien vaatimusten kanssa?

Perheiden kanssa tehtävässä työssä tarvitaan jatkossakin herkkyyttä havainnoida sitä, milloin vanhempien tukeminen esimerkiksi lapsiperheiden kotipalvelun avulla on tehokkaampi keino kannatella lasten hyvinvointia, ja milloin taas tarvitaan uusia eväitä vanhemman ja lapsen väliseen vuorovaikutukseen, eli vanhemmuuden tukemista.

 

Kirjoittaja: Ella Sihvonen
Kuva: Sonya Mantere / perheyhteiskunta.fi

Lähteet:

(1) Daly, Mary (2013) Parenting support in politics in Europe. Families, Relationships and Societies 2:2, 159–174.

(2)  Sihvonen, Ella (2018) Parenting support in Finland: Responsibility and competence as key attributes of Good parenting in parenting support projects. Social Policy and Society 17:3, 443–456.

(3)  Sihvonen, Ella (2018) Early interventionist parenting support: the case study of  Finland. Families, Relationships and Societies 7:1, 123–139.

Kaksijakoisuuden tuolle puolen

Transsukupuolisuus on ollut viime aikoina esillä kirjallisuudessa ja valokuvissa. Selja Ahavan romaanissa puolison yllättävä transsukupuolisuus ajaa pariskunnan erilleen, Niina Doddin valokuvat kertovat puolestaan transnuorten tarinoita. Kaksijakoisen sukupuolikäsityksen ulkopuolelle jäävien on helpompi kertoa kokemuksestaan läheisille, jos sukupuolen moninaisuus hyväksytään laajemmin.

Hän oli mies, hänessä eli nainen.
Hän kuoli pois, hän alkoi syntyä.
Hän tiesi mutta salasi, hän ei tiennyt salaavansa.
Hän oli niin avoin kuin osasi, hän ei kertonut itsestään mitään.
Meillä oli rakkautta, me elimme valheessa.
Me elimme yhdessä, me emme koskaan tunteneet toisiamme.
Hän petti ja valehteli, hän rakasti.
Hän oli ja meni, häntä ei koskaan ollutkaan.

Selja Ahavan romaani Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus) käsittelee parisuhdekriisiä ja eroa. Parisuhteet päättyvät monenlaisista syistä ja vaikka jokainen erotarina on omanlaisensa, niistä voidaan tunnistaa myös yhteisiä piirteitä. Omaelämänkerrallisista aineksista ponnistavassa Ahavan romaanissa naispäähenkilön puoliso, joka on aikuisuuteen saakka yrittänyt olla mies, ottaa ensi askeliaan naissukupuolisena. Tarinasta muodostuu kipeä kertomus siitä, miten toinen ei ollutkaan sitä, mitä toinen oli alun perin luullut.

Koska romaani kertoo ainoastaan vaimon näkökulman, se antaa äänen heteronormatiiviselle cis-sukupuolisuudelle, mistä kirjaa on myös kritisoitu. Transpuolison näkökulmasta tarina olisi ollut toisenlainen. Vaimon tarinassa korostuu luopuminen ja menetys, mutta myös kokemus väärin tulkitsemisesta, mitä kuvataan Kristoffer Kolumbuksen Intiaan tähtäävien mutta Amerikkaan päätyvien löytöretkien avulla.

Luopumisen myötä Ahavan teoksen kertoja takertuu kiinni kaikkeen entiseen ja erityisesti entisen miehensä maskuliinisiin piirteisiin. Miehiset keholliset ominaisuudet saavat puolison naisistumisen myötä uuden, huomattavan korostuneen merkityksen. Miehen muuttuminen naiselliseksi naiseksi on romaanin päähenkilölle liikaa – siihen hänen rakkautensa ei taivu. Tässä mielessä romaanin rakkaustarinassa on parisuhteen päättymiselle tyypillisiä piirteitä. Parisuhteessa toinen tai molemmat puolisot muuttuvat ja se, mihin kerran rakastuimme, ei ole enää olemassa.

Romaani perustuu kirjoittajan henkilökohtaiseen kokemukseen, jolloin sitä voi käsitellä kaunokirjallisen teoksen ohella myös todellisuuteen pohjautuvana erotarinana. Eron osapuolten kokemukset erosta voivat olla hyvin erilaisia. Parisuhteen kariutuessa yhteisrintama murtuu. Suhdetta ylläpitävä sidos katkeaa ja jättää jälkeensä kaksi omaa identiteettiään etsivää yksilöä.

 

Kahden sukupuolen yhteiskunnassa moninaisuus jää piiloon

Ahavan romaanissa sukupuolen moninaisuudelle tai transsukupuolisuuden ymmärrykselle on vähän tilaa, koska romaani kertoo luopumisesta sekä rakkauden ja parisuhteen rikkoutumisesta. Erotarinan kietoutuminen transsukupuolisuuden ympärille tekee aiheesta kuitenkin yhteiskunnallisesti kiinnostavan.

Ahavan teos herättää pohtimaan, millainen on yhteiskunta, joka saa ihmiset kieltämään muilta ja itseltään todellisen sukupuolensa vuosikymmeniksi, ehkä koko elämänsä ajaksi. Entä millä tavoin ihmisten oikeutta sukupuoli-identiteettiä koskevaan itsemäärittelyyn voitaisiin vahvistaa?

Viime aikoina tätä keskustelua on käyty Suomessa myös translasten ja -nuorten näkökulmasta. Ahavan teoksessakin käsitellään transpuolison lapsuutta ja perhesuhteita, minkä tulkitsen yritykseksi ymmärtää puolison transsukupuolisuutta. Puolison lapsuuden kuvaukset jäävät kuitenkin huokoisiksi ja ymmärrys ohueksi.

Samoin ohuelta tuntuu ymmärrys silloin, kun asiantuntija ohjeistaa mekkoon pukeutuvaa poikalasta jättämään roolileikit kotiin, koska muuten voi joutua kiusatuksi. Näin binääriseen eli kaksijakoiseen sukupuolikäsitykseen takertuen halutaan piilottaa sukupuolikokemukseltaan toisenlaiset lapset kodin seinien sisäpuolelle.

 

Oikeaksi koetussa sukupuolessa eläminen lisää transnuorten hyvinvointia

Suomessa kuitenkin on translapsia ja -nuoria, jotka elävät oikeaksi kokemassaan sukupuolessa myös kodin ulkopuolella. Nina Doddin valokuvanäyttelyssä neljän transnuoren arjesta välittyi tukahdutettujen sukupuoli-identiteettien sijaan nuorten elämännälkä, syvä usko itseensä ja oikeus olla olemassa.

Doddin kuvaamien nuorten ja heidän vanhempiensa tarinoista oli helppo löytää yhteinen eetos. Niissä korostui kamppailu, jota nuoret perheineen joutuvat käymään erilaisten instituutioiden kanssa hakiessaan tukea nuorten tilanteeseen. Transsukupuolisilta lapsilta ja varhaisnuorilta puuttuvat kaikki etukäteen määritellyt hoitopolut, joten he ovat institutionaalisessa mielessä näkymättömiä.

Doddin valokuvien nuoret saavat tukea perheiltään ja he elävät sosiaalisesti poikina tai tyttöinä, vaikka olisivat syntyneet toisen sukupuolen kehoon. Esimerkiksi tytön kehoon syntynyt transpoika tulee kutsutuksi pojaksi niin koulussa kuin kotonakin ja hänet sukupuolitetaan ulkoisen habituksensa puolesta kokemaansa sukupuoleen.

Tutkimusten mukaan transnuorilla on korkea riski masentua ja sairastua mielenterveysongelmiin, mutta vertaileva tutkimus osoittaa, että lähipiiristään tukea saavien ja oikeaksi kokemassaan sukupuolessa elävien translasten ja -nuorten hyvinvoinnissa ei ole merkittävää eroa vertailuryhmiin (1).

Lähiyhteisön tuki ja mahdollisuus elää kokemansa sukupuolen mukaista elämää näyttää tutkimusten mukaan lisäävän lasten ja nuorten hyvinvointia. Lähiyhteisön tuen lisäksi tarvitaan myös yhteiskunnallisia tekoja, kuten sukupuolen vahvistamista sääntelevän lainsäädännön uudistamista, jotta sukupuoli-identiteettiä koskevan itsemäärittelyn oikeus toteutuisi. Esimerkiksi Norjassa translakia uudistettiin siten, että juridisen sukupuolen korjaamiseksi riittää oma ilmoitus. Uusi laki koskee myös lapsia ja nuoria.

Sukupuolen moninaisuuden näkyväksi tekeminen on kaikkien etu

Ahavan romaania lukiessa jäin miettimään, miten tällaisilta surullisilta erotarinoilta voisi välttyä. Olisiko hyväksyvämpi yhteiskunnallinen ilmapiiri auttanut Ahavan puolisoa kertomaan transsukupuolisuudestaan ex-puolisolleen aikaisemmin?

Sukupuolikokemuksesta vaikenemisen syyt eivät ole ainoastaan yksilöistä johtuvia, vaan ne ovat mitä suurimmissa määrin yhteiskunnallisia. Yhteiskunta, jossa juridisen sukupuolen vahvistamiseksi on käytävä läpi pitkät lääketieteelliset tutkimukset ja täytettävä lisääntymiskyvyttömyysvaatimus, ei tue avointa ja hyväksyvää ilmapiiriä.

Aihetta käsittelevillä valokuvilla ja muilla kulttuurituotteilla on taiteellisten ansioiden lisäksi yhteiskunnallista merkitystä, koska ne tekevät näkyväksi transsukupuolisuutta ja sukupuolen moninaisuutta: ne antavat äänen, kannustavat rohkeuteen ja toimivat esikuvina.

Ahavan romaani ja Doddin valokuvat havahduttavat huomaamaan, kuinka sukupuolen moninaisuus voi puolisosuhteen tai vanhemmuuden kautta koskettaa ketä tahansa. Sukupuolen moninaisuuden näkyväksi tekeminen on siten kaikkien etu, myös heidän, joiden oman sukupuolikokemuksen sanoitukseen kaksijakoinen sukupuolikäsitys riittää.

 

Kirjoittaja: Ella Sihvonen
Kuvat: Nina Dodd

Lähteet

(1) Oslon, Kristina R., Durwood, Lily, DeMeules, Madelaine & McLaughlin, Katie A. (2016) Mental health of transgender children who are supported in their identities. Pediatrics 137:3, 1–18.

Intensiivisyyden vaatimus tekee vanhemmuudesta hektisen projektin

Tutkijat ovat alkaneet kutsua nykyvanhemmuutta intensiiviseksi vanhemmuudeksi. Sillä tarkoitetaan aikaa vievää, asiantuntijoihin tukeutuvaa ja lapsilähtöistä kasvatusta. Auttaako intensiivisen vanhemmuuden tarkastelu meitä ymmärtämään paremmin vanhemmuuden haasteita?

Nykyvanhemmuus on monimutkaista, ainakin vanhemmuudesta käydyn julkisen keskustelun perusteella. Kasvatuksen asiantuntijat ja maallikot keskustelevat milloin vanhempien kyvyttömyydestä asettaa lapsille jämäkästi rajoja, milloin kykenemättömyydestä huomioida ja kunnioittaa lasten erityisiä tarpeita.

Keskusteluissa kauhistellaan toisaalta sitä, että lapsilta ei tohdita kieltää mitään. Toisaalta taas tähdennetään, miten lapsia voidaan ohjeistaa lempeän kasvatuksen keinoin käyttämättä lainkaan ei-sanaa.

Lisäksi keskustelua syntyy edelleen muun muassa riittävästä läsnäolosta, lastenhoitoratkaisuista, sisarusten sopivasta ikäerosta, imetyksestä, valmisruuista sekä erilaisista lastenhoitovarusteista ja niiden tarpeellisuudesta tai tarpeettomuudesta.     

 

Vanhemmuuden asiantuntijoiden joukko laajenee

Tutkijat ovat alkaneet käyttää nykyvanhemmuudesta nimitystä intensiivinen vanhemmuus. Sillä tarkoitetaan lapsilähtöistä ja asiantuntijoihin nojaavaa valinta- ja identiteettityötä, jota vanhemmat tekevät lasten kasvatukseen ja hoivaan liittyen.  

Tutkijoiden mukaan vanhemmuuden asiantuntijoiden määrä on kasvanut räjähdysmäisesti (esim. Lee ym. 2014). Asiantuntijuuden määrän kasvun ei luulisi tekevän vanhemmuudesta vaikeampaa. Asiantuntijoiden tehtävänähän on kertoa, miten lapsia kannattaa hoitaa, minkä voisi kuvitella helpottavan vanhempien työtä.

Silti vanhemmuus ei vaikuta yksinkertaistuneen asiantuntijatiedon lisääntymisen myötä, pikemminkin päinvastoin. Asiantuntijatiedon moninaisuus saattaa tehdä vanhemmuudesta monimutkaista erityisesti, jos asiantuntijoiden ohjeistukset ovat keskenään ristiriitaisia. Ilmiö on tuttu myös muilla elämänalueilla, esimerkiksi terveyden ja ravinnon alaan liittyvissä aiheissa.    

Ammatillisten asiantuntijoiden, kuten psykologien, lääkäreiden, terveydenhoitajien, ammattikasvattajien, sosiaalityöntekijöiden ja terapeuttien lisäksi vanhemmuuteen liittyviin keskusteluihin osallistuu myös joukko aktiivivanhempia, jotka ovat löytäneet jonkin erityisen ja hyväksi havaitsemansa tavan toimia vanhempana.

13383531_10154105468144002_1081495294_o

 

Intensiiviset vanhemmat identiteettiään rakentamassa

Aktiivivanhemmat muodostavat  erityisalansa mukaisesti nimettyjä vertaisryhmiä, kuten kiintymyssuhdevanhemmat, kestovaippamyönteiset, imetysmyönteiset tai kantoliinamyönteiset vanhemmat. Vaikka näiden ryhmittymien tavoitteet liittyy lasten hoivaan, ryhmät liittyvät erityisesti vanhempien identiteettiin.

Erilaisten vanhemmusryhmittymien ja asiantuntijuuksien lisääntyminen pakottaa vanhemmat oman toiminnan ja valintojen alituiseen kriittiseen tarkasteluun. Intensiivinen vanhemmuus on nostettu kuvaamaan tätä vanhemmuuteen liittyvää valinta- ja identiteettityötä. Kyse ei siis ole ainoastaan lasten kasvatuksesta, jota kodin ohella toteutetaan esimerkiksi varhaiskasvatuksen ja koulun yhteydessä, vaan vanhempien ja lasten välisistä suhteista sekä vanhempien identiteetistä (Faircloth ym. 2013).

Aktiiviset ja tietoiset lasten hoivaan liittyvät valinnat ja etenkin kasvatuksen lapsilähtöisyys osoittavat lasten kasvatuksen asiantuntijoiden mukaan vastuullisuutta, joka on intensiivisen vanhemmuuden ytimessä. Asiantuntijat ja vertaisryhmät esittävät lasten kasvatukseen liittyvät valinnat myös usein eksklusiivisina eli toisia valintoja poissulkevina, mikä saattaa tehdä vanhemmuudesta raskasta.

Esimerkiksi lapsen läheisyyden tarpeen ja kehityksen kannalta kantoliina on oivallinen tapa kuljettaa lasta. Joskus lastenvaunut ovat kuitenkin kätevämpi vaihtoehto. Kantoliinan hyödyistä tietoinen vanhempi ei vaunuja käyttäessään kuitenkaan voi tyydyttää lapsen läheisyyden tarvetta, ja tietoisuus tästä voi tuntua lannistavalta.

Sellaisia keskustelunavauksia, joissa nostetaan esiin onnistuneita kokemuksia esimerkiksi imettämisen ja pulloruokinnan yhdistämisestä, tai ylipäänsä lapsen ja vanhempien tarpeiden yhdistämisestä, nähdään harvoin: ne sopivat huonosti yhteen lapsilähtöisen kasvatuksen ja hoivan ihanteen kanssa.    

 

Äitien kasvava vastuu

Asiantuntijoiden määrän kasvun ohella on kiinnitettävä huomiota myös asiantuntijuuden sisältöön, joka on tutkimusten mukaan muuttunut: keskeiseksi on muodostunut vanhemman – erityisesti äidin – ja lapsen välinen suhde (Faircloth ym. 2013). Intensiivinen vanhemmuus onkin luonteeltaan hyvin sukupuolittunutta ja luo paineita nimenomaan äideille (Hays 1996).  

Intensiivisen vanhemmuuden käsitteen avulla tutkijat ovat myös halunneet nostaa esiin nykyvanhemmuuteen liitetyn determinismin, millä tarkoitetaan sitä, että varhaislapsuuden kokemusten ajatellaan määrittävän vahvasti lapsen tulevaisuutta. Varhaislapsuuden kokemusten nähdään tästä näkökulmasta käsin olevan lähes yksinomaan riippuvaisia vanhempien tekemistä valinnoista (ks. Lee ym. 2014.)

Vanhemmat ovat siten paradoksaalisesti sekä vakava riski lapsen kehitykselle että ainoita merkittäviä toimijoita, jotka voivat taata lapsen tasapainoisen kehityksen. Tällainen ajattelutapa vahvistaa intensiivisen vanhemmuuden vaatimusta ja korostaa vanhempien tekemien virheellisten valintojen vakavuutta, mikä voi olla vanhemmalle lamaannuttavaa.     

 

Irti intensiivisyyden kahleista?

Intensiivisessä vanhemmuudessa yhdistyvät siis asiantuntijatieto, refleksiivisyys, lapsilähtöisyys ja vanhempien tietoiset valinnat. Tietoisuus valinnoista on oleellista. Tärkeää on myös, että valinnat perustuvat asiantuntijoiden tai vertaisryhmien esittämiin suosituksiin. Esimerkiksi lapsen sormiruokailua perustellaan lapsentahtisuudella, mikä ilmentää tietoista valintaa.

Tutkijoiden esiin nostamien näkökulmien valossa intensiivisyys tekee vanhemmuudesta hengästyttävää ja raskasta. Onko sitten mahdollista olla välittämättä asiantuntijoiden lausunnoista, eksklusiivisista ryhmittymistä ja polarisoituneista keskusteluista, kuten sosiologi Frank Furedi (2002) raflaavasti vihjaa teoksessaan Paranoid parenting: Why ignoring the experts may be best for your child.   

Tempautuminen irti intensiivisen vanhemmuuden vaateista on mahdollista, mutta hankalaa, koska intensiivisyydestä on tullut yleisesti hyväksytty normi, johon omaa vanhemmuutta peilataan.

Lapsen sormiruokailun perusteleminen vaikkapa vanhempien ruokarauhalla tuntuisi raikkaalta ja radikaalilta tuulahdukselta nykyvanhemmuuden ajoittain tunkkaiselta tuntuvassa ilmapiirissä.

 

Teksti: Ella Sihvonen
Kuva: Ryan McGuire, Gratisography

Lähteet:

Faircloth, Charlotte, Hoffmann, Diane M. & Layne, Linda L. (toim.) (2013) Parenting in Global perspective: Negotiating ideologies of kinship, self and politics. London: Routledge.

Furedi, Frank (2002) Paranoid parenting. Why ignoring the experts may be best for your child. London: Penguin Books.

Hays, Sharon (1996) The Cultural Contradictions of Motherhood. New Haven and London: Yale University Press.

Lee, Ellie, Bristow, Jennie, Faircloth, Charlotte & Macvarish, Jan (toim.) (2014) Parenting culture studies. Basingstoke: Palgrave.