Ei vain sinun, minun tai meidän ero

Parisuhteen päättymistä pidetään yleensä eroavien puolisoiden yksityisenä ratkaisuna. Eron vaikutukset ulottuvat kuitenkin laajalle, kun eroavilla puolisoilla on lapsia. Lasten ja vanhempien asuminen ja toimeentulo on järjestettävä uudestaan. Erot ovat  yhteiskunnallinen kysymys, johon kietoutuu kullekin historialliselle ajankohdalle ominainen tapa ymmärtää perhe ja sen tehtävät yhteiskunnassa.

 

Parisuhteen päättymiseen voidaan puhekielessä viitata monin tavoin. Joku on esimerkiksi ”joutunut ulkoruokintaan” tai pariskunta on ”päättänyt laittaa lusikat jakoon”. Keskiössä on pariskunnan keskinäinen suhde ja sen kariutuminen. Tällöin avo- tai avioero ymmärretään ensisijaisesti ihmisten yksityiselämän piiriin kuuluvana asiana.

Parisuhteiden ja liittojen päättyminen eroon vaikuttaa kuitenkin laajasti monien muidenkin ihmisten jokapäiväiseen elämään erityisesti silloin, kun puolisoilla on lapsia. Erot järjestävät perhesuhteita uudelleen ja synnyttävät liikettä, jolla on monia seurauksia esimerkiksi ihmisten asumiseen, toimeentuloon, palveluiden tarpeeseen ja kasvatus- ja elatusvastuiden jakautumiseen. Sen lisäksi, että ero on ihmisten yksityiselämään kuuluva ”parisuhdeasia”, se on myös merkittävä yhteiskunnallinen kysymys, johon sosiaalipolitiikan ja palvelujärjestelmän on vastattava.

Tuore Janus-lehden erikoisnumero, jonka vierailevana päätoimittajana olin yhdessä Marjo Kurosen ja Mia Hakovirran kanssa, keskittyy eroihin tällaisesta laajemmasta, yhteiskunnallisesta ja yhteiskuntapoliittisesta näkökulmasta. Erikoisnumeron kirjoitukset havainnollistavat, miten erot on huomioitava perhetyön ammattilaisten toiminnassa, taloudellisten vastuiden jakautumisessa yksilöiden ja yhteiskunnan välillä, perhesuhteiden oikeudellisessa sääntelyssä ja heikoimpien suojelussa.

 

Kulttuuriset käsitykset erosta ovat muuttuneet

Tarkastelemme Hannele Forsbergin ja Aino Ritala-Koskisen kanssa eroa koskevan yhteiskunnallisen ja kulttuurisen ymmärryksen muotoutumista suomalaisessa yhteiskunnassa reilun sadan vuoden aikana. 1800-luvun lopulla eri puolilla Eurooppaa, myös Pohjoismaissa, keskusteltiin kiivaasti sukupuolten tasa-arvosta, avioliiton merkityksestä ja avioeron hyväksyttävyydestä. Huoli perheen ja avioliiton tulevaisuudesta oli suurta, siis jo tuolloin.

Sadan vuoden aikana suomalaisten tavassa ymmärtää ero on tapahtunut siirtymiä: harvinaisesta ja kielletystä on tullut tavanomaista ja hyväksyttyä. Tapa, jolla av(i)oero on eri aikoina ymmärretty, on kiinni siinä, millainen käsitys perheestä kulloinkin on vallinnut.

Avioliiton ja perheen määrittelyssä on tapahtunut paljon muutoksia. Nykyään perheenjäsenten välisten suhteiden sisältöä ja laatua pidetään tärkeämpänä kuin perheeseen kuuluvien aikuisten lukumäärää ja sukupuolta. Ja vaikka yhteiskunta edelleen odottaa perheiden huolehtivan esimerkiksi pienten lasten hoivasta, ketään ei pakoteta pysymään epätyydyttävässä liitossa yleisen moraalin murentumisen pelossa. Lapsista voidaan pitää hyvää huolta yhden, kahden tai useamman aikuisen voimin.

Puolisoiden keskinäisen suhteen laatu nousi Suomessa keskiöön toimivan perhe-elämän ja eron ennalta ehkäisyn näkökulmasta jo sotien jälkeen. Tänä päivänä yhteiskunnan huoli kohdistuu lapsiin ja eron seurauksiin heille. Lapsen näkökulman huomioon ottaminen on vakiintunut osaksi eroamisen käytäntöjä mutta erityisesti se määrittää tapaa, jolla eroista keskustellaan.

 

Eron keskiössä on lapsen edun näkökulma

Lapsen kuuleminen vanhempien eron yhteydessä esimerkiksi asumiseen liittyen tuli lakiin 1980-luvulla. YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen vahvistamisen seurauksena viranomaisten velvollisuus toimia lapsen osallisuutta edistäen tätä koskevissa asioissa vahvistui edelleen 1990-luvun alussa.

Aino Kääriäinen tutkii artikkelissaan sosiaaliviranomaisten laatimia olosuhdeselvityksiä, joissa sanoitetaan lapsen käsityksiä ja tuntoja oikeuden pyynnöstä. Lapsen kuuleminen ja tämän prosessin kirjaaminen olosuhdeselvitykseen niin, että asiakirja auttaa oikeutta tekemään ratkaisun vanhempien riitatilanteessa, on todella vaativa tehtävä. Lukijalle aineisto-otteet ovat riipaisevia, sillä ne havainnollistavat lapsen kohtuutonta osaa tilanteessa.

Artikkelin voi kuitenkin lukea myös eron oikeudellisessa käsittelyssä edelleen vallitsevien valtasuhteiden näkökulmasta. Huolimatta siitä, että lapsen näkökulma erossa tunnistetaan ja tunnustetaan yhteiskunnassa yhä laajemmin, vanhemmat voivat niin halutessaan vaikeuttaa tai häiritä kuulemista monin tavoin.

Näyttää siltä, että erotyössä pääasiallisin keino vahvistaa lapsen näkökulmaa on vaikuttaa vanhemmuuteen. Leena Autonen-Vaaraniemen artikkeli käsittelee erilaisista ammatillisista taustoista olevien perheammattilaisten käsityksiä vanhemmuudesta eron jälkeen. Sosiaalialan, psykologian ja juridiikan koulutuksen saaneet perheammattilaiset ovat näkemyksissään suorastaan häkellyttävän samankaltaisia.

He korostavat yhteistyövanhemmuutta lapsen edun mukaisena, arvostavat arkista vanhemmuutta ja häivyttävät sukupuolen merkitystä vanhempana toimimisessa. Ammattilaiset painottavat perheiden tilanteiden erityispiirteitä ja ratkaisujen etsimistä tapauskohtaisesti, mutta kokevat keinottomuutta väkivallan ja vieraannuttamisen ilmetessä. He joutuvat työssään soveltamaan monenlaista tietoa, sillä lait ja viralliset ohjeet eivät tarjoa valmiita ratkaisuja monimutkaisiin ja mahdollisesti kiistanalaisiin tilanteisiin.

 

Ero on köyhyysriski

Eron taloudelliset seuraukset perheille ovat usein huomattavat. Yhden kotitalouden sijaan on ylläpidettävä kahta kotia, jossa lapsen on mahdollista elää arkea ja yöpyä. Yksinhuoltajaperheiden köyhyysaste on korkea, ja pääosin nämä ovat edelleen äidin ja lasten muodostamia perheitä.

Kuva: Kuvia Suomesta by Markkinointitoimisto Tovari

Mari Haapasen ja Mia Hakovirran artikkelissa lapsen elatus yhteiskunnallisena kysymyksenä kytkeytyy yhtäältä siihen, miten vastuu lapsen elatuksesta jakautuu vanhempien välillä ja toisaalta siihen, miten se jakautuu yhteiskunnan ja vanhempien välillä. Kirjoittajat tarkastelevat lapsen elatusta eron jälkeen sekä yksinhuoltajaäitien että elatusvelvollisten isien toimeentulon näkökulmasta.

Tulosten mukaan yhteiskunnan maksama elatustuki turvaa lapsen elatusta kaikissa tuloluokissa, mutta elatustuen rooli oli erityisen tärkeä pienituloisissa kotitalouksissa. Lisäksi pienituloiset isät maksavat suuremman osan tuloistaan elatusapuina kuin suurituloiset isät, jolloin elatusavun maksamisella on suurempi merkitys kotitalouden toimeentulolle. Köyhyysanalyysi osoittaa, että isän maksama elatusapu voi aiheuttaa tälle toimeentulovaikeuksia.

 

Pitävätkö päättäjät eroa edelleen poikkeamana?

Erikoisnumeron tekstit herättävät pohtimaan erojen institutionalisoitumista suomalaisessa yhteiskunnassa. Institutionalisoitumisella tarkoitan tässä muun muassa sitä, millaisia laajasti jaettuja käsityksiä eron jälkeisten perhesuhteiden järjestämisestä yhteiskunnassa vallitsee, millaista eron jälkeistä elämää pidetään tavoiteltavana ja millaisin keinoin kansalaisia näissä pyrkimyksissä tuetaan. Artikkeleiden lisäksi mukana on lapsen elatusta koskevan lain muutosta ja lapsi- ja perhepalveluiden uudistamista käsittelevät puheenvuorot sekä kolme kirja-arviota.

Vaikka eroamiseen liittyy hyvinvointiriskejä, suomalaisen yhteiskunnan huoli aikuisten liittojen laadusta ja kestävyydestä kytkeytyy erityisesti lapsiin ja lapsille aiheutuviin seurauksiin. Lapsettoman pariskunnan avioeron ei nähdä nakertavan yleistä moraalia tai uhkaavan yhteiskunnan kiinteyttä kuten vielä sata vuotta sitten. Nykykeskustelussa ei pohdita eron sosiaalista hyväksyttävyyttä, vaan kan­nustetaan sen terapeuttiseen hallintaan (1) ja vaaditaan lapsille aiheutuvien haittojen mini­moimista.

Vaikka moraalinen paheksunta ja sosiaalinen tuomittavuus ovat liuden­tuneet eron ympäriltä, siihen suhtaudutaan kuitenkin edelleen normatiivisesti eli se on hoidettava tietyllä, hyvänä pidetyllä tavalla. Tänä päivänä vanhempien on osattava erota ”oikein” ja tavoiteltavana  nähdään vanhempien yhteistyö ja kasvatusvastuun jakaminen eron jälkeen.

On kuitenkin epäselvää, missä määrin suomalaisen yhteiskunnan palvelujärjestelmä ja lainsäädäntö antavat riittävän konkreettista apua näiden tavoitteiden saavuttamisessa. Monia ratkaisemattomia kysymyksiä liittyy esimerkiksi lasten vuoroasumiseen. Voikin olla niin, että poliittisen ohjauksen tasolla erot ilmiönä ja perhe-elämän moninaisuus nähdään Suomessa edelleen poikkeamina tai katkoksina, joihin reagoidaan vasta pakon edessä.

 

Lähde

1) Maksimainen, Jaana (2010) Parisuhde ja ero: Sosiologinen analyysi terapeuttisesta ymmärryksestä. Sosiaalitieteiden laitoksen julkaisuja 2010:3. Helsinki: Helsingin yliopisto.

 

Lue lisää aiheesta:

Anna-Maija Castrén: Radikaali, radikaalimpi, lapsen perhe

Anne Mattila: Joustavalla hoitorahalla hoivavastuun tasaisempaan jakoon?

Ella Sihvonen: Ensin vanhemmuus katosi, sitten sitä ryhdyttiin tukemaan

Radikaali, radikaalimpi, lapsen perhe

Kun lapsi saa päättää, keitä hänen perheeseensä kuuluu, voi tulos yllättää, hämmentää ja aiheuttaa närkästystä. Taiteen ja tutkimuksen rajoja ylittävä valokuvateos Perhealbumi nostaa vanhempien eron kokeneen lapsen käsityksen perheestä valokeilaan.

Valokuvaaja Susanna Kekkonen kertoo Perhealbumin ensimmäisellä sivulla muiston häistään ja yhden tietyn valokuvan ottamisesta juhlassa. Kuvaan asettuvat tuore aviopari, molempien vanhemmat ja morsiamen äitipuoli.

– Tavallinen hetki useimmissa häissä, mutta minulle täynnä tunnetta. Minulla ei ole ollut aiemmin kuvaa, jossa koko perheeni olisi ollut kanssani yhdessä, Kekkonen kirjoittaa.

Tämän idean ympärille rakentuu kokonainen valokuvateos, jossa 28 vanhempien eron kokenutta 4–47 vuotiasta “lasta” on koonnut perheeseensä kuuluvat henkilöt yhteiseen valokuvaan. Nuoremmille lapsille perhe on teoksessa se tämänhetkinen läheisistä koottu, aikuistuneiden perhekuvat taas keskittyvät lapsuuden aikaiseen perheeseen. Jokaisen perhevalokuvan yhteydessä on päähenkilön eli lapsen kertomus perheestään ja kirjaan valitusta kuvasta.

Susanna Kekkosen ja toimittaja Anna-Sofia Bernerin yhteistyönä syntynyt Perhealbumi on lämminhenkinen teos, jonka valokuvat ja tekstit puhuttelevat tinkimättömyydellään. Mutta mikä tekee tästä valokuvateoksesta radikaalin? Eikö lapsen oikeus tulla kuulluksi vanhempien erotessa ole jo vakiintunut näkökulma eroihin?

 

kuva1
Kuva: Susanna Kekkonen

 

Lapsen perhe eron jälkeen

Lasten asemaan erossa alettiin kiinnittää uudella tavalla huomiota suomalaisessa yhteiskunnassa 1970-luvulla. 1980-luvulla lainsäädäntöä muutettiin tavalla, joka korosti lapsen oikeutta säilyttää suhde molempiin vanhempiin eron jälkeen. Yhteishuoltajuudesta tuli lähtökohta eron jälkeisen vanhemmuuden järjestämiseen, sillä sen nähtiin parhaiten toteuttavan lapsen etua. Ajatus siitä, että lapsi hyötyy suhteiden jatkumisesta molempiin vanhempiin, on nykyisin laajasti hyväksytty ja kyseenalaistamaton.

Vaikka lapsen läheiset, koulu ja erilaiset sosiaalialan ammattilaiset usein pyrkivätkin tukemaan suhteiden jatkumista molempiin vanhempiin, parisuhteen päättymistä kipuilevien vanhempien näkökulmasta asia ei ole aina yksinkertainen. Ero voi olla hankala emotionaalisesti, mutta se vaikuttaa myös monin eri tavoin sosiaalisiin suhteisiin. Tämä kävi ilmi tutkimuksessani sosiaalisista verkostoista eron jälkeen. Voi olla vaikeaa osallistua sukujuhliin tai pitää yhteyttä entisen puolison sukulaisiin. Suhteet osapuolien välillä voivat olla niin jännittyneet, että on helpompaa jättää vaikeat tilanteet väliin. On suuri houkutus ajatella, että lapsi itse kyllä huolehtii suhteistaan siihen toiseen vanhempaan ja tämän sukulaisiin.

Lapsen perhesuhteiden muodostelma voi eron seurauksena myös laajentua vanhempien uusien suhteiden johdosta. Muutos voi olla pysyvä tai perhekokoonpano voi vaihtua vanhempien solmimien parisuhteiden syntymisen ja päättymisen rytmissä. Lapsen elämässä suhteet ryhmittyvät usein erilleen toisistaan, äidin puoleiseksi ja isän puoleiseksi perheeksi.

Uusperheille lapsen merkityksellisten perhesuhteiden ulottuminen toisiin kotitalouksiin ja perhekokoonpanoihin voi olla vaativaa. Toive aikuisten uuden parisuhteen varaan rakentuvasta perheestä on suuri ja kysymys uuden perheen rajoista eli siitä, keitä perheeseen kuuluu ja keitä ei, on uusperheissä erityisen merkityksellinen ja herkkä. Ajatus uudesta “meidän perheestä” on vetovoimainen, mutta sitä on joskus vaikea sovittaa yhteen lapsen suhteiden jatkuvuutta korostavan näkemyksen kanssa. Koska uusperhe syntyy aikuisten aloitteesta ja toiveesta, se on lähtökohtaisesti aikuisten hanke.

 

”Jos kieltäisin ihmisten olemassaolon kuvasta, kieltäisin jotakin itsestäni”

Lapsen näkökulmasta tehdyissä tutkimuksissa (esim. 1, 2 & 3) toistuu havainto, jonka mukaan vanhempien eron kokenut lapsi mieltää useimmiten molemmat vanhemmat perheeseensä kuuluviksi riippumatta siitä, kumman vanhemman luona hän asuu tai kuinka paljon tai vähän hän toista vanhempaansa tapaa. Harvoin ja vain poikkeuksellisissa tilanteissa lapsi ei ajattele biologisen vanhemman kuuluvan omaan perheeseensä.

Perhealbumi muistuttaa kuvista, joita lapset piirtävät perheistään tutkimustilanteissa. Sillä erotuksella tosin, että valokuvaan asettuvat oikeat ihmiset lapsen kahdesta erillisestä perhekokoonpanosta. Valokuvan päähenkilöllä, lapsella, on ollut valta kutsua kuvaan mukaan tulevat henkilöt ja sommitella heidät kuvaustilanteessa mieleisellään tavalla. Mikäli joku kutsutuista ei ole halunnut osallistua tai ei ole päässyt paikalle, häntä edustaa kuvassa tyhjä tuoli tai muu esine.

 

Kuva2
Kuva: Susanna Kekkonen

 

Perhealbumista tekee tärkeän, jopa radikaalin, kaksi seikkaa. Ensinnäkin teoksen kuvissa tai teksteissä ei hymistellä lapsen edusta. Lapselle on konkreettisesti annettu valta määritellä perheensä riippumatta tunteista, joita erillisiin perhekokoonpanoihin kuuluvissa henkilöissä saattaa herätä. Toiseksi monenlaisissa, jännitteisissäkin tilanteissa elävät ihmiset ovat lapsen kutsusta lähteneet mukaan hankkeeseen, jonka tuloksena lapsi saa sen kenties ainoan valokuvan omasta perheestään. Lapsen perheen tukeminen on aikuiselle helppoa, kun se on sama kuin oma perhe. Vaativaa ja jopa radikaalia se puolestaan on silloin, kun tukeminen tarkoittaa omista yksilöllisistä tunteista, tarpeista ja toiveista hellittämistä.

 

Lähteet:

(1) Larsson Sjöberg, Kristina (2001) Barndom i länkade familjesystem. Om samhörighet och åtskillnad. Örebro: Örebro Universitet.

(2) Ritala-Koskinen, Aino (2001) Mikä on lapsen perhe? Tulkintoja lasten uusperhesuhteista. Väestöntutkimuslaitos D 38. Helsinki: Väestöliitto.

(3) Smart, Carol; Neale, Bren & Wade, Amanda (2001) The changing experience of childhood: Families and divorce. Cambridge: Polity Press.