Avainsana: pandemia

Orgiat ruton jälkeen?

Posted on by Kitti Suoranta
Lukuaika: 2 min.

Koronapandemian aikainen eristys on vaikuttanut deittailuun ja seksisuhteisiin. Aiemman tutkimuksen perusteella pandemialla voi olla keskenään vastakkaisia seurauksia: yhtäältä irrotteluhalujen yltyminen ja toisaalta konservatiivisten parisuhdeasenteiden yleistyminen.

Kun hallitus ilmoitti, että 50 hengen kokoontumiset sallitaan taas, tuttavan Facebook-seinällä keskusteltiin asiasta. Tämä kommentti poikkesi muista, varsin varovaisista kommenteista:

“Ihan hirveästi tekee mieli suunnitella kesäjuhlia. Tai ihan mitä tahansa juhlia. 40 000 hengen stadionkonsertteja, satojen ihmisten alastontaidespektaakkeleja, jätti-illallisia […] tai ihan mitä tahansa irstailua […].”

Pohdin koronavirusepidemian edetessä, milloin ihmiset lopullisesti kyllästyvät poikkeusoloihin ja eristäytymiseen. Kesän lähestyessä yhä useammat vastuulliset keski-ikäiset perheenäidit ja -isät ilmaisivat toiveita irrottelusta – festareista, tanssimisesta hikisessä baarissa, samppanjasuihkulähteistä kesäyössä.

Kun kuuliaisesti noudatimme eristäytymismääräyksiä, käykö nyt niin, että yhteisesti sovittu itsekuri höltyy ja sensuaalisen hullaantumisen tarve kasvaa pitelemättömäksi?

Nykyhetkestä tulee väistämättä mieleen sadan vuoden takainen tilanne, miljoonia tappaneiden maailmansodan ja influenssapandemian jälkeinen iloinen 20-luku. New Yorkissa juotiin salaviinaa teekupeista jazzin säestyksellä, Berliinissä juhlittiin puolialastomina dekadenteissä kabareissa, kuten Babylon Berlin -sarjan tunnelma oivallisesti kiteyttää.

Tai voi mennä ajassa vähän kauemmaksi, mustan surman runtelemaan keskiaikaiseen Eurooppaan, jossa ruton vielä riehuessa ihmiset uhmasivat kirkonmiehiä ja ryhtyivät irstailemaan. Ranskassa Champfleurin hautausmaa tuli tunnetuksi siitä, että ruumiiden keskellä pidettiin orgioita. Orgioilla on itse asiassa kautta historian ollut roolinsa ihmisyhteisöissä. Toiveet eivät ole muuttuneet, sillä nykyihmistenkin yleisin seksifantasia on ryhmäseksi.

Vaikka orgiat ruttohautausmaalla kuulostaa nykyään epäuskottavalta ajatukselta, holtittomuus kuoleman edessä ei ole meillekään vierasta. Kokeellisessa sosiaalipsykogiassa on tutkittu, että pelkkä kuolleisuuslukujen ajatteleminen saa ihmiset käyttäytymään riskialttiimmin. Oman kuolevaisuuden konkretisoituminen saa ihmiset ottamaan kaiken irti mahdollisista viimeisistä päivistään ja keskittymään ihmissuhteisiin ja kokemuksiin, jotka ovat vielä toteutettavissa.

Pandemia voi myös johtaa aivan päinvastaiseen toimintaan. Huoli infektioista tai altistuminen niitä koskevalle informaatiolle lisää tutkimusten mukaan ihmisten konservatiivisuutta ja epäluuloisuutta tuntemattomia kohtaan ja saa heidät etsimään sitoutuneita parisuhteita.

Myös deittailukäyttäytyminen on muuttunut koronan myötä. Viikkojen ulkonaliikkumiskielto ja ohjeistus turvaväleistä tuottavat tilanteita, joissa fyysinen kanssakäyminen tai jopa tapaaminen uuden potentiaalisen kumppanin kanssa lykkääntyy hamaan tulevaisuuteen. Monet sinkut myös ounastelevat tämän uussiveyden jäävän pysyväksi osaksi omaa deittailuaan.

Kun koronaviruksen jälkeen kaivaudumme esiin koloistamme, näemme kenties omat tarpeemme ihmissuhteissa uusin silmi. Nähtäväksi jää, kumpi jää voitolle: riskinotto vai konservatiivisuus. Tai ehkäpä koronaviruksen jälkeisessä maailmassa omaan kuolevaisuuteensa heränneet ihmiset onnistuvat yhdistämään nämä kaksi vastakkaista suuntausta ja rupeavat toteuttamaan fantasioitaan omasta pysyvästä parisuhteestaan käsin. Veikkaan, että pakanallisten orgioiden toteutumista saamme kuitenkin odottaa pidempään kuin juhannukseen.

Koronakriisiä seuranneet rajoitukset vaikuttavat ihmisten läheissuhteisiin eri tavoin, riippuen esimerkiksi iästä, elämäntilanteesta, asumisjärjestelyistä sekä läheissuhteiden määrästä. Tämä teksti päättää Läheissuhteet poikkeustilassa -sarjan, jossa tarkasteltiin pandemian seurauksia ihmisten väliselle kanssakäymiselle erilaisissa elämänvaiheissa.

Sarjan muut kirjoitukset

Kaisa Kuurne & Johanna Sarlio-Nieminen: Synnytysosastojen koronarajoitukset paljastavat synnyttäjien ja sairaalan näkökulmaerot

Mia Niemi: Iäkkäiden ongelmat kasaantuvat eristyksessä

Anna Heinonen: Kommuunikodissa kämppis voi olla lähellä mutta vieras

Ella Sihvonen: Koronakeväänä etätyö ja perhe-elämä sulautuvat yhteen

Aino Luotonen: Ystävien virtuaalisista illanistujaisista jää puuttumaan jotain tärkeää

Anna-Maija Castrén: Pysykää kotona! Missä niistä?

Heidi Ruohio: Poikkeustila vaikuttaa kansainvälisiin adoptioihin

Anu Kinnunen: Takaisin kotiin

Vaula Tuomaala: Vauvan kanssa välitilassa

Synnytysosastojen koronarajoitukset paljastavat synnyttäjien ja sairaalan näkökulmaerot

Posted on by Kitti Suoranta
Lukuaika: 3 min.

Odottajalle synnytys on ainutlaatuinen perhetapahtuma, sairaalalle lääketieteellinen potilastapahtuma. Synnytysaktivistit vaativat synnyttäjän näkökulman huomioimista myös pandemian aikana. Millaiset ratkaisut voisivat lisätä synnyttäjien perheiden yhteenkuulumisen tunnetta poikkeustilanteessa?

Yliopistosairaalat rajoittivat huhtikuun alussa synnyttäjien tukihenkilön läsnäolon synnytyssaliin. Tukihenkilö ei ole saanut olla läsnä synnytystä edeltävillä käynneillä, sektiossa, käynnistyksessä tai synnyttäneiden osastoilla. Rajoituksia perusteltiin työturvallisuus- ja potilasturvallisuusnäkökohdilla sekä synnytystoiminnan jatkuvuuden turvaamisella. Muissa kuin HUS:n sairaaloissa rajoituksia on purettu kesäkuun alusta alkaen, HUS:issa tämä tapahtuu 15.6. alkaen.

Suomen hallitus linjasi 4.5., että lasten oireettomilla läheisillä on oikeus tavata lastaan, eikä vanhempia rinnasteta vierailijoihin. Synnyttäjällä on oikeus puolisoon tai tukihenkilöön synnytysosastolla, ja tukihenkilön läsnäolo kattaa koko synnytyksen avautumisvaiheesta synnytykseen (sektio mukaan lukien) ja hoitoon lapsivuodeosastolla. Myös WHO on muistuttanut jäsenvaltioita, että synnyttäjällä on oikeus valitsemaansa tukihenkilöön koko synnytyksen ajan myös korona-aikana.

Synnyttäjät liikehtivät rajoituspolitiikkaa vastaan ja laativat kansalaisadressin rajoitusten lieventämisen puolesta. Rajoituspolitiikkaa vastustava aktivismi paljastaa, että sairaalaorganisaatiolle ja synnyttäjälle synnytyksessä on kysymys eri tapahtumista.

Odottajalle synnytys on ennen muuta ainutkertaisen lapsen syntymä, joka on perhetapahtuma. Yhteiskuntapoliittisen tutkimushankkeemme aineistossa kuului keväällä synnyttäjien ahdistus perheiden erottamisesta. Perhetapahtuman keskiössä ovat perheen sisäinen intiimi kokemus ja perheenjäsenten yhteenkuuluminen. Sosiologi Georg Simmelin mukaan intiimiys on sitä, että jakaa jotain merkityksellistä yksin tietyn ihmisen kanssa, eikä kenenkään muun. Lapsen saaminen on tässä mielessä erityisen intiimiä: lapsi syntyy intiimin kanssakäymisen seurauksena tietyille vanhemmille, jotka perhetapahtuma sitoo yhä tiiviimmin yhteen. Perhetapahtuman ydin murenee, jos asianosaiset eivät voi kokea sitä yhdessä.

Sairaalan näkökulmasta kysymys on hoidettavasta ”potilaasta” ja tämän ”tukihenkilöstä”, vaikka tukihenkilö olisi lapsen toinen vanhempi. Potilastapahtuman keskiössä ovat potilasturvallisuus, potilaan ammatillisesti toteutettu hoito sekä sairaalan asiantuntijatietoon perustuva vastuu. Vaikka perhekeskeisyys on sairaalasynnytyksissä viime vuosikymmeninä lisääntynyt, synnyttäjä on sairaalassa aina potilas. Sairaalan ymmärryksessä synnytys medikalisoituu silloinkin, kun lääketieteellistä interventiota synnytyksen kulkuun ei tarvita. Toisin kuin perhetapahtumassa, potilastapahtumaa ei määrittele se, onko lapsen toinen vanhempi paikalla.

Sairaalan ja perheen näkökulmaerossa on kyse rakenteellisesta ristiriidasta. Yliopistosairaaloissa hallitaan massoja ja luodaan niitä koskevia periaatteita, eikä yksittäinen perhe erotu massasta. Liikehdinnässä käydään pohjimmiltaan kamppailua siitä, kenelle synnytys kuuluu: synnyttäjälle ja tämän perheelle vai sairaalalle ja ammattilaisille? Synnytyksen politisoituminen kertoo kulttuurisesta murroksesta, jossa synnyttäjien näkökulma nousee aiempaa voimallisemmin esiin.

Monissa Euroopan maissa puoliso on voinut osallistua synnytyksen kaikkiin vaiheisiin myös pandemia-aikoina. Eroavaisuuksissa on kyse paitsi eri tavoista suhtautua pandemiaan, myös kulttuurista eroista siinä, kuinka tärkeäksi perheen yhteenkuuluminen ymmärretään. Suomalaisen kulttuurin yksilökeskeisyys aiheuttaa sosiaalista kärsimystä monilla eri tasoilla. Synnytyksen kohdalla synnyttäjän näkeminen hoidettavana yksilönä nakertaa ainutkertaisen perhetapahtuman ydintä, yhteenkuulumista, jota potilasnäkökulma ei tavoita. Koronarajoitukset näyttävät, että suomalaisessa hoitokulttuurissa lapsen toinen vanhempi on tiukassa paikassa mahdollista rajata ulkopuolelle.

Yhteiskuntapoliittisesta näkökulmasta vaikuttaa siltä, että synnyttäjien ja näiden perheiden oikeuksia ajava synnytysaktivismi on tullut jäädäkseen. Monissa maissa synnyttäjien näkökulmaa pitää yhteiskunnallisessa keskustelussa yllä siihen keskittynyt järjestö. Julkisten palvelujen tehostamisen ja asiakasnäkökulman nousun seurauksena tämä on odotettavissa myös Suomessa.

Koronaan liittyvä rajoituspolitiikka on nostanut pintaan sairaalan ja synnyttäjien näkökulmaeroja, jotka ovat jo pidempään muhineet pinnan alla. Jotta kuilu hoitojärjestelmän ja synnyttävien perheiden välillä ei pääse kärjistymään, olisi hyvä pohtia, miten ainutkertaisen perhetapahtuman ydin voidaan turvata sairaalassa. Millaisia järjestelyjä perheen yhteenkuulumisen mahdollistamiseksi synnytyksen eri vaiheissa on mahdollista luoda, mikäli epidemian toinen aalto rantautuu Suomeen? Kuinka kohdata synnyttäjien tuen ja kuulumisen tarve ilman hoitojärjestelmälle ominaista paremmin tietämisen eetosta? Kuinka avata ovi aidolle dialogille?

Koronakriisiä seuranneet rajoitukset vaikuttavat ihmisten läheissuhteisiin eri tavoin, riippuen esimerkiksi iästä, elämäntilanteesta, asumisjärjestelyistä sekä läheissuhteiden määrästä. Läheissuhteet poikkeustilassa -sarjan teksteissä tarkastellaan pandemian seurauksia ihmisten väliselle kanssakäymiselle erilaisissa elämänvaiheissa.

Kaisa Kuurne, VTT, on sosiaalisen hyvinvoinnin tutkimuksen dosentti, joka johtaa Koneen Säätiön rahoittamaa yhteiskuntapoliittista tutkimushanketta ”Kamppailu synnytyksestä – Suomalaisen synnytyskulttuurin murros” Helsingin yliopistossa. 

Johanna Sarlio-Nieminen, FM, tekee hankkeessa sosiologian väitöskirjaa sairaalakätilön arjesta ja on itsekin kätilö.

Sarjan muut kirjoitukset

Kitti Suoranta: Orgiat ruton jälkeen?

Mia Niemi: Iäkkäiden ongelmat kasaantuvat eristyksessä

Anna Heinonen: Kommuunikodissa kämppis voi olla lähellä mutta vieras

Ella Sihvonen: Koronakeväänä etätyö ja perhe-elämä sulautuvat yhteen

Aino Luotonen: Ystävien virtuaalisista illanistujaisista jää puuttumaan jotain tärkeää

Anna-Maija Castrén: Pysykää kotona! Missä niistä?

Heidi Ruohio: Poikkeustila vaikuttaa kansainvälisiin adoptioihin

Anu Kinnunen: Takaisin kotiin

Vaula Tuomaala: Vauvan kanssa välitilassa

Kommuunikodissa kämppis voi olla lähellä mutta vieras

Posted on by Kaisa Kivipuro
Lukuaika: 2 min.

Poikkeustilan aikana kodin ihmissuhteet saavat entistä suuremman merkityksen. Kommuunikodeissa fyysisesti lähellä olevaan kämppikseen saattaa kuitenkin olla etäinen suhde, mikä mutkistaa yhteiseloa pandemian aikaan.

Millaista on poikkeustilan aikainen arki kodeissa, joissa elää yhdessä monta aikuista? Erilaisissa yhteisöllisissä kodeissa eletään monenlaisissa järjestelyissä ja monenlaisissa suhteissa. Siinä missä osa yhdessä asuvista ihmisistä saattaa olla parhaita ystäviä keskenään, osa kokee hädin tuskin tuntevansa asuinkumppaneitaan. 

Jotkut suhteet siis perustuvat yksinomaan yhdessä asumiseen, kun taas toisiin kuuluu myös kaveruutta, ystävyyttä tai vaikkapa yhteisten projektien toteuttamista. Lisäksi kommuuneissa eletään parisuhteissa ja lapsiperheissä.

Yhteisöllisissä kodeissa käydään neuvottelua siitä, missä määrin ihmiset vastaavat vain omista asioistaan ja missä määrin taas ihmisistä muodostuu yhtenäinen, toisistaan riippuvainen joukko. Joistain asioista, kuten ruokatalouden järjestämisestä tai yksityisyyttä koskevista säännöistä, voidaan sopia selväsanaisesti. 

Jotkut käytännöt sen sijaan muotoutuvat ilman tietoista sopimista arjen tilanteissa: voinko koputtaa kämppiksen suljettuun oveen, voinko lainata kämppiksen ruokia, jos minulta puuttuu jotakin, uskallanko kertoa kämppiksille suruistani ja huolistani, hoidanko yhteisistä tiloista omat jälkeni, vai siivoanko myös muiden sotkuja?

Koronaeristyksen aikana kämppiksistä on monille tullut ihmisiä, joiden kanssa viettää väistämättä eniten aikaa. Sellaisissa suhteissa, joissa ajan, tilan ja seuran jakaminen on mieluisaa, kämppikset ovat monelle onni ja turva. Kun suhde kämppiksiin on fyysisestä läheisyydestä huolimatta etäinen, tilanne voi olla hankala. 

Normaalitilanteessa yhteisyyttä ja erillisyyttä rajataan muun muassa omaan huoneeseen vetäytymisellä, ajan viettämisellä poissa kotoa tai erilaisilla arjen koreografioilla, joissa mahdollisesti törmäyksiä aiheuttavien paikkojen, kuten keittiön käyttöä porrastetaan. Kun kaikki ovat kotona koko ajan, kämppiksiä on vaikea paeta mihinkään. 

Erillisyyttä ja yhteisyyttä koettelee koronatilanteessa myös tartuntariski. Kodin tilallisen läheisyyden vuoksi virusten leviämistä asukkaiden kesken on todennäköisesti hyvin hankala rajoittaa. 

Poikkeusarjessa korostuukin se kommuunisuhteisiin liittyvä ristiriita, että ihmiset eivät välttämättä koe olevansa läheisiä niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa he jakavat arkielämää. Uskonkin, että useimmat yhteisöasujat joutuvat tällä hetkellä pohtimaan, ovatko kämppikset eristystä ja turvavälejä vaativia ”muita ihmisiä” vai hoivaa ja kosketusta jakavia läheisiä, joiden kanssa ollaan valmiita sairastamaan samat taudit.

Ei ole itsestään selvää, että kämppikset rajoittaisivat muita sosiaalisia suhteitaan samankaltaisesti. Kommuuneista avautuu laaja suhdeverkosto ystäviin, seurustelukumppaneihin, perheenjäseniin ja edelleen toisiin kimppakämppiin. Koska kämppiksillä ei oletusarvoisesti ole määräysvaltaa toistensa toimiin, jää sen arviointi, ketä kodin ulkopuolella on soveliasta tavata, helposti jokaisen itsenäisesti harkittavaksi. Kämppiksille voi olla epäselvää, kuinka suuri kodin piirissä vaikuttava ihmissuhteiden verkosto ja sitä kautta tuleva tartuntariski on.

Vaikka kaikki pyrkisivät käyttäytymään kämppissuhteissa vastuullisesti epidemian aikana, kokemus suhteen laadusta ja läheisyyden asteesta vaikuttavat siihen, tuntuuko turvallisemmalta pitää fyysistä etäisyyttä, vai olla lähellä. Kämppiksillä voi olla keskenään eriävät näkemykset asiasta.

Yhteisöasujat ovat pääosin taitavia neuvottelijoita, mikä on varmasti eduksi myös poikkeustilanteeseen sopeutumisessa. On kuitenkin selvää, että ihmissuhteiden keskittyminen kotiin vaikuttaa myös yhteisöllisiin koteihin. Luoko koronatilanne jonkinlaista muuttoliikettä kommuuneihin ja pois? Ainakin olen ollut havaitsevinani, että monelle nyt yksinasuvalle koronakevään eristäytyneisyys on ollut sysäys alkaa etsiä kotia, jossa olisi myös muita ihmisiä.

Koronakriisiä seuranneet rajoitukset vaikuttavat ihmisten läheissuhteisiin eri tavoin, riippuen esimerkiksi iästä, elämäntilanteesta, asumisjärjestelyistä sekä läheissuhteiden määrästä. Läheissuhteet poikkeustilassa -sarjan teksteissä tarkastellaan pandemian seurauksia ihmisten väliselle kanssakäymiselle erilaisissa elämänvaiheissa.

Anna Heinonen (YTM) on sukupuolentutkimuksen väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Väitöstutkimuksessaan Heinonen tutkii läheissuhteita suomalaisissa kommuuneissa.

Sarjan muut kirjoitukset

Kitti Suoranta: Orgiat ruton jälkeen?

Kaisa Kuurne & Johanna Sarlio-Nieminen: Synnytysosastojen koronarajoitukset paljastavat synnyttäjien ja sairaalan näkökulmaerot

Mia Niemi: Ikääntyneiden ongelmat kasaantuvat eristyksessä

Ella Sihvonen: Koronakeväänä etätyö ja perhe-elämä sulautuvat yhteen

Aino Luotonen: Ystävien virtuaalisista illanistujaisista jää puuttumaan jotain tärkeää

Anna-Maija Castrén: Pysykää kotona! Missä niistä?

Heidi Ruohio: Poikkeustila vaikuttaa kansainvälisiin adoptioihin

Anu Kinnunen: Takaisin kotiin

Vaula Tuomaala: Vauvan kanssa välitilassa

Ystävien virtuaalisista illanistujaisista jää puuttumaan jotain tärkeää

Posted on by Aino Luotonen
Lukuaika: 2 min.

Pandemiarajoitusten aikana ystäviä tavataan yhä useammin etäyhteyksien avulla. Tapaamiset antavat paljon, mutta kokemus yhdessäolosta jää vajavaiseksi.

Tänä keväänä olen monena perjantai-iltana valmistautunut ystävien tapaamiseen: kaatanut itselleni kupin teetä tai lasin viiniä, asettunut kotona mukavasti työpöydän ääreen ja klikannut läppäriltäni zoom-linkkiä. Luullakseni näin toimii moni muukin.

Ennen koronaa tapasin läheisimpiä ystäviäni kahvilassa, baarissa, uimahallissa tai jonkun kotona. Näimme vaivaa ystävyyden ylläpitämiseksi. Juotiin, uitiin, kokattiin tai syötiin, tapaamisen tärkein anti oli aina keskustelussa, ei niinkään tekemisessä. 

Kun koronarajoitukset astuivat voimaan, ajattelin hiukan välinpitämättömästi, että siirtyminen kasvokkaisista kohtaamisista verkkoon tuskin radikaalisti muuttaa kokemusta yhteydestä ystävien kanssa. Olin väärässä.

Ystäväporukoideni videotapaamisissa on puhuttu samoista aiheista kuin ennenkin. Ystäväni kuuntelevat, vastaavat, kysyvät, argumentoivat ja nauravat tuttuun tapaan ja näyttävät ruudulla kutakuinkin samanlaisilta kuin kasvokkain tavatessa. 

Hämmästyksekseni olen kuitenkin huomannut kaipaavani läheisimpien ystävieni fyysistä olemusta. Enkä nyt tarkoita kosketusta, vaikka meillä onkin ollut tapana halata tervehdykseksi. Tarkoitan esimerkiksi yhden ystäväni tapaa ottaa tilaa elekielen ja voimakkaan äänen avulla, toisen ryhdikkään eleganttia olemusta, kolmannen naurunpyrskähdysten valloittavaa spontaaniutta. Videotapaamisessa näistä ominaisuuksista ja olemisen tavoista välittyy vain pieni osa.

Yksi näkökulma asiaan avautui, kun karanteeniajan lukemiseksi osui brittisosiologi Jennifer Masonin kirja, jonka keskeinen ajatus on, että läheissuhteissa on kyse myös monista näkymättömistä ja vaikeasti kuvailtavista asioista. Tällaisia ovat esimerkiksi aistikokemukset kasvokkain tavatessa. Masonin mukaan olemme sekä arkielämässä että tutkimuksessa pitäneet näitä sivuseikkoina. En itsekään tiennyt ystävien fyysiseen olemukseen liittyvien ominaispiirteiden olevan merkityksellinen osa vuorovaikutustamme – ennen kuin ne siirtyivät kalpeiksi aavistuksiksi itsestään, tietokoneen ruudulle.

Masonin mukaan vaikutelmilla ja aistikokemuksilla on tärkeä rooli siinä, keiden kanssa koemme yhteenkuuluvuutta tai läheisyyttä. Tärkeitä ihmissuhteessa ovat myös lyhyet, välähdyksenomaiset hetket, jotka pistämme kyllä merkille ja joita pidämme kiehtovina, mutta joiden merkitystä on vaikea pukea sanoiksi. Itse esimerkiksi koen erään ystäväni kanssa usein voimakkaan, leimahtavan yhteenkuuluvuuden tunteen, kun juuri samalla hetkellä puhkeamme hersyvään nauruun, kyeten hämmästyttävän nopeasti siirtymään naurusta vakavasävyiseen keskusteluun. 

Mason kuvaa kirjassaan havainnollisesti, kuinka aistituntemukset vaikuttavat siihen, millaiset hetket jäävät muistiimme. Jäin miettimään, miten aistikokemukset ja yhteenkuuluvuuden tunteet ystävyyssuhteissani kerrostuvat ja muuttuvat muistoiksi. Lapsuudenystäväni on esimerkiksi niin tuttu myös olemukseltaan, että häntä ajatellessani muistan tarkasti hänen kätensä: voimakkaat, viileät ja näppärät. 

Aistikokemukset eivät pelkästään herätä muistoa yksittäisestä tilanteesta tai asiasta vaan voivat saada meidät muistamaan kokonaisen ajanjakson, viedä meidät ajatuksissamme kokonaan toiseen hetkeen ja aikaan. Kun ajattelen lapsuudenystävääni, koen elävästi mielessäni ystävän kodin tunnelman, joka erosi oman kotini tunnelmasta. En siis ajattele vain ystävääni (ja hänen tuttuja käsiään) vaan kokonaisvaltaisesti yhdessäoloa, miljöötä, ääniä, tuoksuja ja tunnelmia.

Kun poikkeustila on joskus ohi, mahtaako satunnainen videokokous ystävien kanssa muistuttaa minua koronakeväästä? Ehkä ystävien näkeminen ruudulla palauttaa mieleen koko tämän ajan tunnelman: hektisen pandemiauutisoinnin, tehohoitopotilaiden lukumäärän seuraamisen, huolen iäkkäistä läheisistä, sykäyksittäisen työnteon lasten etäkoulun luotsaamisen keskellä, epävarmuuden tulevasta. Sekä sen, miten samassa kaupungissa asuvien ystävien ilmestyminen videotapaamiseen oli valonpilkahdus eristäytyneessä arjessa, vaikka nuo tapaamiset tuntuivatkin latistavan yhdessäolomme kaksiulotteiseksi, vajaaksi. 

Toivottavasti koronapandemian jälkeen yhteydenpitoni läheisten kanssa palautuu ennalleen. Sen ainakin tiedän, että kun ystävien tapaaminen samassa tilassa on mahdollista, osaan arvostaa sitä kokonaisvaltaisena, kaikkia aisteja ruokkivana hetkenä.

Kuva: Perheyhteiskunta.fi / Janita Vilkman

Koronakriisiä seuranneet rajoitukset vaikuttavat ihmisten läheissuhteisiin eri tavoin, riippuen esimerkiksi iästä, elämäntilanteesta, asumisjärjestelyistä sekä läheissuhteiden määrästä. Läheissuhteet poikkeustilassa -sarjan teksteissä tarkastellaan pandemian seurauksia ihmisten väliselle kanssakäymiselle erilaisissa elämänvaiheissa.

Sarjan muut kirjoitukset

Kitti Suoranta: Orgiat ruton jälkeen?

Kaisa Kuurne & Johanna Sarlio-Nieminen: Synnytysosastojen koronarajoitukset paljastavat synnyttäjien ja sairaalan näkökulmaerot

Mia Niemi: Ikääntyneiden ongelmat kasaantuvat eristyksessä

Anna Heinonen: Kommuunikodissa kämppis voi olla lähellä mutta vieras

Ella Sihvonen: Koronakeväänä etätyö ja perhe-elämä sulautuvat yhteen

Anna-Maija Castrén: Pysykää kotona! Missä niistä?

Heidi Ruohio: Poikkeustila vaikuttaa kansainvälisiin adoptioihin

Anu Kinnunen: Takaisin kotiin

Vaula Tuomaala: Vauvan kanssa välitilassa

Takaisin kotiin

Posted on by Anu Kinnunen
Lukuaika: 2 min.

Pandemia on pakottanut tutkijoita palamaan kotimaihinsa. Yksineläviä tutkiva Anu Kinnunen keskeytti tutkijavaihdon Portugalissa ja järjesti oman arkensa yksinelävänä uusiksi.

“Hi! I moved to Finland for unlimited period, stay safe!”

Korona katkaisi tutkijavierailuni Portugaliin. Palaan kotimaahan ja karanteeniin maaliskuun puolivälissä.

Kansainvälistyminen on akateemisessa maailmassa tärkeää. Kansainväliset kontaktit ja tutkimukseen perehtyminen ulkomailla ovat keskeinen osa tutkijaksi kasvamista. Näin ajattelevat myös tutkimusten rahoittajat. Koronan vuoksi vaihto-opiskelijat on nyt kutsuttu kotiin ja useat kansainväliset konferenssit siirtyvät vuodella, koska online-tapahtumiksi nämä satojen tai tuhansien osallistujien tapahtumat eivät helposti taivu.

Omalla kohdallani tutkijavierailun keskeytyminen vaikuttaa myös uudessa maassa orastaneisiin ihmissuhteisiin. Paikalliset verkostoni Portugalissa koostuivat tutkijakollegoista ja Tinder/Bumble-tuttavista. Newton-kissa kehräsi luonani päivittäin, mutta nyt sekin on lentänyt Brasiliaan kämppikseni mukana.

“Hi! I moved to Finland for unlimited period, stay safe!”

Sama viesti lähtee moneen suuntaan. Korona huojuttaa vahvasti tuoreita ystävyyssuhteitani. Tai ehkä se olenkin minä, joka suuntaa nyt huomionsa toisaalle. Vanhojen, pitkäaikaisten suhteiden luotettavuus korostuu kriisin kynnyksellä.

Suomessa karanteenissa minulla on aikaa pohtia, mikä on minun koronaperheeni. Iäkkäitä vanhempia en ainakaan aio alkuun tavata. Niin rakas kuin oma koti onkin, linnoittautuminen sinne tuntuu yksinäiseltä. Päätän muuttaa ystäväni luokse ennalta määräämättömäksi ajaksi.

Ystäväni lisäksi en tapaa ensimmäisen kahden viikon aikana ketään, mutta en koe itseäni kovinkaan eristäytyneeksi. Ajatus siitä, että voin joka aamu liittyä online-meditaatioon tai osallistua alone-together-tansseihin, rauhoittaa. Netissä on nyt juuri sellaista pöhinää, jota ensimmäisten viikkojen aikana Portugalissa kaipasin. Yhteisöt, joihin kuulun, ovat yht’äkkiä saatavilla helpommin kuin koskaan aikaisemmin. Väitöskirjan tekeminen karanteenissa luonnistuu hyvin. Oikeastaan päivittäinen tekeminen ei kovin paljoa poikkea työskentelystäni Portugalilaisessa kirjastossa.

Yksin elävän ihmisen kohdalla korona-aika nostaa esiin elämän merkitykselliset ihmissuhteet erityisellä tavalla. Jos voin tavata vain yhtä henkilöä, kenet valitsen? Parisuhteessa elävillä vastaus on usein varsin helppo. Sinkkujen kohdalla tilanne voi olla toinen. Monilla sinkuilla on erilaisia verkostoja ja kaveriporukoita, muttei välttämättä yhtä niin läheistä ihmistä, jonka luokse voisi muuttaa. Toisaalta pitkään yksin asuneelle toisen luokse muuttaminen voi tuntua ahdistavalta. Meillä on usein ajatus, että yksin pitää pärjätä.

Yksilökeskeisessä maailmankuvassa yksilö nähdään kaiken keskipisteenä ja vastuullisena omista olosuhteistaan ja valinnoistaan. Korona herättää meidät keskinäisestä kilpailusta kollektiiviseen toimintaan ja ajatteluun, kuten tutkija Timo Miettinenkin on huomauttanut.

Torikokoukset on kielletty, mutta kollektiivisuudella tarkoitankin itseä laajempaa huomiointia ja välittämistä. Kuinka voin osaltani edesauttaa kaikkien parasta mahdollista selviämistä tässä tilanteessa? Tekojen ei aina tarvitse olla suuren suuria. Voi vaikka kutsua ystävän kävelylle, joko turvavälillä tai puhelinyhteyden välityksellä, tai kysyä, miten sukulaiset ja tuttavat ovat eristyksissä pärjänneet.

Yksineläviä korona varmastikin herättää pohtimaan, miten jatkossa voi varautua tilanteeseen, jossa suositellaan sosiaalista eristäytymistä. Ehkä etukäteen sopiminen siitä, keneen tällaisissa tilanteissa voi turvautua, yleistyy.

Miten käy tutkijavaihtoni? Jätin lakanakassin odottamaan Portugaliin ja suunnittelen palaavani Coimbraan vielä syksyllä. Tuskin kukaan vielä tietää, millainen kolaus korona lopulta on kansainvälisyyteen kannustavalle tutkijayhteisölle. Palataanko takaisin siihen, miten toimittiin ennen, vai muuttuuko akateemisessa työssä jokin pysyvästi?

Koronakriisiä seuranneet rajoitukset vaikuttavat ihmisten läheissuhteisiin eri tavoin, riippuen esimerkiksi iästä, elämäntilanteesta, asumisjärjestelyistä sekä läheissuhteiden määrästä. Läheissuhteet poikkeustilassa -sarjan teksteissä tarkastellaan pandemian seurauksia ihmisten väliselle kanssakäymiselle erilaisissa elämänvaiheissa.

Sarjan muut kirjoitukset

Kitti Suoranta: Orgiat ruton jälkeen?

Kaisa Kuurne & Johanna Sarlio-Nieminen: Synnytysosastojen koronarajoitukset paljastavat synnyttäjien ja sairaalan näkökulmaerot

Mia Niemi: Ikääntyneiden ongelmat kasaantuvat eristyksessä

Anna Heinonen: Kommuunikodissa kämppis voi olla lähellä mutta vieras

Ella Sihvonen: Koronakeväänä etätyö ja perhe-elämä sulautuvat yhteen

Aino Luotonen: Ystävien virtuaalisista illanistujaisista jää puuttumaan jotain tärkeää

Anna-Maija Castrén: Pysykää kotona! Missä niistä?

Heidi Ruohio: Poikkeustila vaikuttaa kansainvälisiin adoptioihin

Vaula Tuomaala: Vauvan kanssa välitilassa

Vauvan kanssa välitilassa

Posted on by Vaula Tuomaala
Lukuaika: 2 min.

Korona-epidemia muutti monen vauvaperheen kevään, kun läheisiä ei voi tavata ja nimenantojuhlat siirtyvät.

Taloutemme kuuluu niihin 7 500:een, joihin syntyi tammi–helmikuussa vauva. Meitä tuoreita vanhempia yhdistää nyt eriskummallinen kokemus: vauvakevät, jolloin läheisten tapaamista pitää rajoittaa ennenkuulumattomalla tavalla.

Vauvan saaminen nostaa vanhempien läheissuhteet uudella tavalla esille. Vanhempainvapaaseen saattaa sisältyä toiveita sosiaalisesta elämästä, liittyen esimerkiksi samassa elämäntilanteessa olevien läheisten tai kauempana asuvien sukulaisten kanssa vietettyyn aikaan. Lisäksi vanhemman/vanhempien tarpeet kotitalouden ulkopuoliselle avulle usein kasvavat, mikä voi muuttaa läheissuhteiden tiiviyttä tai dynamiikkaa.

Nyt monissa vauvaperheissä kotitalouden ulkopuolisten läheisten rooli jää toistaiseksi odottamaan muotoumistaan samalla, kun vanhempainvapaakuukaudet kuluvat sosiaalisessa eristyksessä.

Läheissuhteiden merkitys tuoreille vanhemmille ei liity vain arkiseen käytännön apuun. Voidaan ajatella, että vauvan syntyminen ei pääty sairaalan synnytyssaliin, vaan vauva jatkaa sosiaalista syntymistään ensimmäisten kuukausiensa aikana tutustuessaan vanhemmille tärkeisiin ihmisiin. Nämä suhteet eivät ole yhdentekeviä: brittitutkijat ovat esimerkiksi huomanneet, että lapset muodostavat myöhemmin merkityksellisiä suhteita niihin aikuisiin, joihin vanhemmilla on ollut suhde lapsen syntymästä lähtien.

Lapsen nimenanto- tai kastejuhlan voi nähdä rituaalina, joka osaltaan vahvistaa näitä usein kodin ulkopuolelle ulottuvia siteitä. Samalla juhlava rituaali synnyttää sosiaalisesti myös vanhemmat, etenkin, jos on kyse esikoisesta. Juhlassa ollaan ensimmäistä kertaa läheisten edessä esillä äitinä tai isänä, toteuttamassa julkisesti vanhemman roolia. Rituaalina nimenanto- tai kastejuhla on, vielä vahvemmin kuin esimerkiksi häät, ainutkertainen: elämän alkutaipaleen merkkipäivä ei toistu.

Meidän vauvamme nimiäiset sovittiin maaliskuun lopulle. Silloin viimeistään iäkkäät, Uudenmaan ulkopuolella asuvat isovanhemmat näkisivät hänet! Tila varattiin, kutsut lähetettiin, juhlapuheita valmisteltiin, kakkuja tilattiin. Vaan toisin kävi. Virus alkoi levitä Suomessa ja kaikenlaisten juhlien pitäminen alkoi nopeasti tuntua piittaamattomalta ja vaaralliselta. Niinpä vauvan nimi kirjattiin paperiin, joka lähetettiin Digi- ja viestintävirastoon ilman sen suurempia juhlallisuuksia.

Moni alkuvuodesta lapsen saanut on nyt joutunut hyväksymään nimenanto- tai kastejuhlan siirtymisen toistaiseksi tuntemattomaan ajankohtaan, mikä voi tuntua ikävältä nyrjähdykseltä asioiden normaalissa järjestyksessä. Vauvan kanssa jäädään eräänlaiseen välitilaan, kun naisen kehosta alkanut uuden ihmisen luomistyö jää kesken.

Aihetta koskevissa some-keskusteluissa on näkynyt pettymys, surukin. Jotkut ovatkin päätyneet pitämään nimenantojuhlan verkkovälitteisesti, jolloin nimenantorituaali tai kaste saadaan toimitettua siten, että kaikki voivat osallistua turvallisesti.

Omalla kohdallani olen hyväksynyt sen, että vauvamme sosiaalisen syntymän merkitsevä rituaali siirtyy. Olen odottajana kokenut: odotinhan vauvaanikin vuosia. Mitä enemmän aikaa eristyksessä kuluu, sitä vastenmielisemmäksi koen ajatuksen digijuhlista. Haluan juhlan, jossa kaikki aistit voivat olla käytössä. Haluan koristella vuokraamamme kauniin tilan, laskea vauvan äitini syliin, kilistää kummien kanssa ja pitää puheen, josta ainakin itse liikutun.

Vaikka kyseessä on vauvan juhla, kiteytyy nimenantojuhlalle annetussa painoarvossa erityisesti jotain vanhemmuuteen liittyvää. Sen myötä vanhemmat pääsevät juhlistamaan siirtymistä uuteen elämänvaiheeseen. Vauva nimittäin tyytyisi varmasti Zoom-juhliin: hän on jo oppinut tunnistamaan ihmiskasvot ruudulta ja hihkuu niille samaan tapaan kuin neuvolasta saadulle, paperiin painetulle hymynaamalle.

Koronakriisiä seuranneet rajoitukset vaikuttavat ihmisten läheissuhteisiin eri tavoin, riippuen esimerkiksi iästä, elämäntilanteesta, asumisjärjestelyistä sekä läheissuhteiden määrästä. Läheissuhteet poikkeustilassa -sarjan teksteissä tarkastellaan pandemian seurauksia ihmisten väliselle kanssakäymiselle erilaisissa elämänvaiheissa.

Sarjan muut kirjoitukset

Kitti Suoranta: Orgiat ruton jälkeen?

Kaisa Kuurne & Johanna Sarlio-Nieminen: Synnytysosastojen koronarajoitukset paljastavat synnyttäjien ja sairaalan näkökulmaerot

Mia Niemi: Ikääntyneiden ongelmat kasaantuvat eristyksessä

Anna Heinonen: Kommuunikodissa kämppis voi olla lähellä mutta vieras

Ella Sihvonen: Koronakeväänä etätyö ja perhe-elämä sulautuvat yhteen

Aino Luotonen: Ystävien virtuaalisista illanistujaisista jää puuttumaan jotain tärkeää

Anna-Maija Castrén: Pysykää kotona! Missä niistä?

Heidi Ruohio: Poikkeustila vaikuttaa kansainvälisiin adoptioihin

Anu Kinnunen: Takaisin kotiin