Miten tukea synnyttäjää hyvään synnytyskokemukseen?

Lukuaika: 3 min.

Siirtymä äitiyteen on psykologinen murros, jossa yksilölliset voimavarat ja riskitekijät muovaavat kokemuksia yhdessä hoitojärjestelmän ja kulttuuristen odotusten kanssa. Synnytyksen hoidossa korostuu lääketieteellinen näkökulma, mikä jättää huomiotta psykologiset tarpeet ja kaventaa ymmärrystä synnytyksen merkityksestä. Hoitojärjestelmää kehittämällä voitaisiin tukea entistä useampia synnyttäjiä hyvään kokemukseen.

Tässä tekstissä tarkastelen synnytyskokemuksia, itsetuntoa sekä synnytykseen liittyviä uskomuksia kesäkuussa 2023 julkaistuun väitöskirjatutkimukseeni pohjautuen. Käytän välillä sanoja nainen ja äiti, koska naisten lisääntymiseen ja äitiyteen liittyy paljon sukupuolitettua kontrollia ja ihanteita. Välillä kuitenkin käytän sanoja synnyttäjä ja vanhempi tuodakseni esille, etteivät kaikki synnyttäjät ole naisia.

 

Synnytyksessä yksilölliset voimavarat ja haavoittuvuustekijät merkitsevät paljon

Synnytys on kokemuksena ikimuistoinen. Siihen liitetään suuria odotuksia, toiveita ja pelkoja, ja usein kokemus on vielä odotettuakin intensiivisempi. Synnytyksessä ei kuitenkaan ole kyse vain ohimenevästä hetkestä, vaan siihen kulminoituu äidiksi tulemisen siirtymä. Synnytyskokemuksen laatu heijastuu synnyttäjän mielenterveyteen, itseymmärrykseen ja äitiyteen.

Osa synnyttäjistä tulee synnytystilanteeseen suhteellisen turvallisin mielin. Heillä on jo varhain elämässä muodostunut kokemus siitä, että he ovat pärjääviä ja hyväksyttyjä omana itsenään. Tällaista kokemusta kutsutaan hyväksi itsetunnoksi, ja elämän siirtymävaiheissa se on varsin hyödyllinen ominaisuus. Hyvä itsetunto on yhteydessä parempaan sopeutumiseen, hyvään mielenterveyteen ja hyviin sosiaalisiin suhteisiin, ja se auttaa selviytymään elämän haasteista sekä toipumaan vastoinkäymisistä.

Osalla synnyttäjistä huono itsetunto voi kuitenkin hankaloittaa siirtymää äitiyteen. Huono itsetunto ilmenee itsen epäilynä, kokemuksena omasta huonoudesta ja kontrollin tunteen heikkoutena. Se altistaa stressille ja mielenterveyden häiriöille ja hankaloittaa hyvien ihmissuhteiden muodostamista ja toisiin luottamista.

 

Itsetunnon merkitys synnytyksessä

Yhtäältä synnyttäjän itsetunto ja toisaalta synnytyspelko ennustavat synnytyskokemusta. Aiemmissa tutkimuksissa on toistuvasti havaittu, että synnytyspelko on riskitekijä huonoille ja traumaattisille kokemuksille. Väitöstutkimuksessani havaitsin, että synnytyspelon yhteys synnytyskokemukseen riippuu itsetunnon tasosta.

Hyvä itsetunto heikensi synnytyspelon yhteyttä synnytyskokemukseen, huono itsetunto taas vahvisti sitä entisestään. Suurimmassa riskissä hankalille ja traumaattisille kokemuksille ovat ne synnyttäjät, joilla on heikko itsetunto ja vakavaa synnytyspelkoa.

Tulos heijastelee toisaalta sitä, miten kehityksellisissä siirtymävaiheissa aiemmin muodostuneet psyykkiset vahvuudet ja heikkoudet luovat pohjan uusista haasteista selviytymiselle. Toisaalta tulos kuvaa myös sitä, että synnytyspelon hoidosta hyötyvät lähinnä ne synnyttäjät, joiden itsetunto on vahva. Synnytyskokemusten kannalta olennaista olisikin tukea niitä synnyttäjiä, joiden itsetunto on heikko.

Suomalainen synnytyksen hoito on lääketieteellisesti turvallista, mutta mahdollisuudet synnyttäjän psyykkisten tarpeiden huomioimiseen ovat hyvin rajalliset. Hoito on asiakeskeistä ja pirstaloitunutta. Synnyttäjät saavat hyvin vähän emotionaalista tukea. Tällaisessa järjestelmässä yksilöllisten voimavarojen rooli korostuu ja siten osalla synnyttäjistä mahdollisuudet turvalliseen kokemukseen ovat heikot. Synnyttäjä, jolla on alttiutta haavoittuvuuteen, jää ilman tarvittavaa kannattelua.

Kyse on tahattomasta, ei tarkoituksellisesta, laiminlyönnistä. Järjestelmää ei ole luotu ammattilaisen ja synnyttäjän suhdetta mielessä pitäen, joten osa synnyttäjistä saa väistämättä liian vähän tai vääränlaista tukea.

 

Raskausvatsa ja kengät

Millaisista aineksista synnytyskokemukset muodostuvat?

Tutkimuksessani synnytyskokemukset rakentuivat kolmen erilaisen teeman kautta, joilla kuvattiin synnytyksen merkitystä.

Kaikkein yleisimmin synnytystä kuvattiin vastauksissa ulkokohtaisesti lääketieteellisten termien kautta, korostaen fyysistä terveydentilaa ja riskien välttämistä. Samalla synnyttäjän ajatukset ja tunteet ohitettiin epäolennaisina. Tällainen käsitys synnytyksestä lääketieteellisenä tapahtumana on antropologi Robbie Davis-Floydin mukaan vallitseva länsimaisessa lääketieteessä. Siinä keho ja mieli käsitetään toisistaan erillisiksi ja hoidon kohteeksi valikoituu ainoastaan keho.

Toinen aineistossani esiintynyt tapa kuvata synnytystä korosti synnyttäjän subjektiivisia kokemuksia, ajatuksia ja suhtautumista sekä synnytyksen merkitystä synnyttäjälle. Tällainen kuvaus tuo esiin, että synnytys on joka tapauksessa ainutkertainen elämäntapahtuma, joka jokaisen synnyttäjän täytyy ottaa haltuun ja sisällyttää omaan elämäntarinaansa.

Kolmas tapa oli esittää synnytys ihmissuhdetapahtumana, jossa kokemukset rakentuvat vuorovaikutuksessa. Vastauksissa tuli esiin suhde ammattilaisten kanssa, puolison merkittävä rooli ja vauvan mielessä pitäminen jo ennen syntymää. Myös kokemus perheen syntymisestä ensimmäisen lapsen syntyessä mainittiin. Kuvaukset viittaavat siihen, että synnytyksessä ei oikeastaan ole yksilöllistä toimijuutta, vaan kyse on yhteistoimijuudesta. Nämä kuvaukset olivat aineistossa sivuosassa, mikä herättää pohtimaan, olisiko inhimillisen tuen tarjoaminen tärkein synnytyksen hoidon kehityskohde.

 

Huomio tulisi suunnata synnyttäjien yksilöllisiin tarpeisiin ja inhimilliseen tukeen

Väitöstutkimukseni tulokset nostavat esille syntyvyyden ja perheiden hyvinvoinnin kannalta olennaisen kysymyksen: Miten tuetaan niitä, joille synnytyksen hoidon standardimalli ei ole riittävä hyvän kokemuksen mahdollistamiseksi?

Mielestäni paras vaihtoehto olisi kehittää synnytyksen hoitoa niin, että inhimilliset tarpeet toteutuvat kaikkien synnyttäjien kohdalla riittävän hyvin. Medikalisoitu synnytyksen hoito ei useinkaan mahdollista psyykkisten perustarpeiden eli autonomian, kompetenssin ja yhteenkuuluvuuden toteutumista.

Synnytyskokemuksia koskevissa tutkimuksissa onkin systemaattisesti tuotu esille, että synnyttäjän kontrollin tunne sekä kokemus hyvästä ja kunnioittavasta vuorovaikutuksesta selittävät synnytyskokemuksen laatua. Hyvä synnytyksen hoito tapahtuu vuorovaikutuksessa, mieluiten tutun kätilön ollessa läsnä koko synnytyksen ajan. Tähän tulisi hoitohenkilökunnalla olla mahdollisuus.

 

Mirjam Raudasoja on psykologi ja psykologian tohtori, jonka tutkimustyö on suuntautunut lisääntymisen ja vanhemmuuden kokemuksiin sekä näihin liittyvään sukupuolittuneeseen kontrolliin. Raudasojan väitöstyö käsitteli synnytyskokemuksia ja siirtymää äitiyteen. Tällä hetkellä hän tutkii urheilijoiden vanhemmuutta Jyväskylän yliopiston psykologian laitoksella.

Kuva / Pixabay

Psykososiaalinen tuki jää lapsettomuuden hoidossa lisääntymisteknologian jalkoihin

Lukuaika: 4 min.

Lapsen saaminen pitkän lapsitoiveen jälkeen ei aina tuokaan onnellista loppua. Suuri osa hedelmöityshoitojen avulla äidiksi tulleista joutuu selviämään lapsettomuuskokemuksen mukanaan tuomista psykososiaalisista haasteista ilman asianmukaista tukea. Koska naiset kamppailevat yksin eivätkä etsi tai saa riittävästi tukea, terveydenhuollon interventioille on selkeä tarve. 

Lisääntyminen on yhteiskunnassamme ajankohtainen ja enenevästi palstatilaa saanut aihe. Alhaisesta syntyvyydestä on puhuttu erityisesti sen jälkeen, kun Tilastokeskus julkaisi väestöennusteraporttinsa viime syksynä. 

Olen itse seurannut keskustelua tahatonta lapsettomuutta kokevien näkökulmasta ja todennut, että he ovat jääneet tämän keskustelun varjoon, vaikka yhteiskunnan pitäisi olla erityisen kiinnostunut heistä, jotka haluavat lapsia. Syntyvyyskeskustelun sävy on myös paikoin ollut syyllistävää, ja siten tahatonta lapsettomuutta kokeville epäoikeudenmukaista. 

Samanaikaisesti kun puhutaan synnytystalkoista ja itse valitusta lapsettomuudesta, unohtuu, että yhteiskunnassamme on paljon vanhemmaksi haluavia, joiden lapsiperheellistyminen on eri syistä epävarmaa ja vaikeaa.

Juuri valmistunut väitöstutkimukseni tuo uutta tietoa ja lisää ymmärrystä tahattoman lapsettomuuden moninaisista vaikutuksista äidiksi tuloon ja äitiyteen. Keräsin tutkimustani varten kirjoitelmia 33:lta aiemmin lapsettomalta naiselta ja haastattelin 26 naista heidän äidiksi tulostaan pitkän lapsettomuuden jälkeen.

Tutkimukseni antaa viitteitä siitä, että äitiyden saavuttaminen pitkän lapsettomuuden jälkeen ei aina tai kaikilta osin ole onnellinen loppu ja lapsettomuutta korjaava kokemus, jollaisena se usein nähdään. Tämän oletuksen vuoksi ”lapsellisten lapsettomien” ryhmä voi jäädä tuen tavoittamattomiin. Tutkimukseni osoittaa, että naisten saama psykososiaalinen tuki on heidän tarpeisiinsa nähden riittämätöntä. 

Suurin osa tutkimukseeni osallistuneista naisista koki joutuneensa selviytymään lapsettomuushaasteista yksin ja ilman asianmukaista tukea. 

Kuva: Pexels.

Terveydenhuolto tarjoaa apua ensisijaisesti lapsettomuuden fysiologisiin ongelmiin

Tahatonta lapsettomuutta ei aina pystytä parantamaan lääketieteellisesti, mutta hedelmöityshoidoilla voidaan auttaa naista tai paria saamaan lapsi. Hedelmöityshoitolaki mahdollistaa hoidot heteropareille, itsellisille naisille ja naispareille. Hoitoja annetaan sekä julkisessa että yksityisessä terveydenhuollossa. Lääkärin antama apu raskauden alkamiseen tarkoittaa yleensä hormoni-, inseminaatio- tai koeputkihedelmöityshoitoa. 

Tutkimukseeni osallistuneiden naisten mukaan lapsettomuusklinikat keskittyivät tutkimus- ja hoitokäynneillä lääketieteellisiin toimenpiteisiin, jotka kohdistuivat naisen kehoon. Sen sijaan naisten psyykkisen tuen tarpeet joko ohitettiin tai jätettiin kokonaan huomiotta. Kliiniset hoitotoimenpiteet hoidettiin tehokkaasti, mutta ammattilaisten kyky tai mahdollisuus pysähtyä, aidosti kohdata ja ottaa naisten hyvinvointi puheeksi puuttuivat.

Toisaalta naiset toivat kerronnassaan esiin, että vastaanottoaikojen puitteissa keskustelulle ei olisi ollut aikaakaan. Hoitohenkilökunta ei kuitenkaan ohjannut naisia eteenpäin esimerkiksi psykologin tai terapeutin vastaanotolle, jossa lapsettomuuden psykososiaalisia puolia olisi voinut käsitellä.

Tutkimukseni perusteella terveydenhuollossa tarvitaankin parempaa osaamista lapsettomuushoidoissa olevien  kohtaamiseen, ohjaamiseen ja tukeen. Naiset odottavat empaattisempaa, muuhunkin kuin toimenpiteisiin keskittyvää tukea ja tarvittaessa ohjaamista psykososiaalisen tuen piiriin.   

Yksin pärjäämisen eetos ja reippauden esittäminen rajoittavat tuen saantia

Suurin osa tutkimukseeni osallistuneista naisista ei ollut puolisonsa lisäksi puhunut lapsettomuuden kokemuksistaan ja vaikeista tunteistaan muille. Tämä lisäsi naisten psykologista haavoittuvuutta. 

Aineistoni valossa lapsettomuutta kohdanneilla naisilla näyttäisi olevan taipumusta yksin pärjäämiseen ja ”ylireippauteen”. Myös kulttuurissamme on voimakas naisiin ja varsinkin äiteihin liitetty vahvuuden diskurssi, jonka mukaan hyvät äidit ovat kestäviä ja selviytyviä (1, 2). 

Naiset vaikuttavat olleen lapsettomuuden kokemuksen keskellä  armottomia itselleen ja lapsen saatuaan vaativan itseltään vanhempina paljon: oli pärjättävä, koska tätä oli halunnut. Pärjäämiseetoksen haittapuoli on se, että naiset voivat kamppailla viimeiseen asti etsimättä apua. 

Haaste onkin siinä, miten terveydenhuollossa tunnistettaisiin nämä hiljaa pärjäävät, mutta tukea tarvitsevat. Ratkaisu tähän olisi, että tukea tarjottaisiin, vaikka naiset eivät sitä itse osaisi tai jaksaisi hakea. Koska  naiset kamppailevat yksin eivätkä etsi tai saa riittävästi tukea – kuten tutkimukseni osoitti – terveydenhuollon interventioille on selkeä tarve. 

Lisää tukea ja moninaisempia  kertomuksia vanhemmaksi tulemisen tavoista

Väitöstutkimus osoitti selkeästi, että psykososiaalisen tuen pitäisi olla automaattinen osa lapsettomuuden hoitoprosessia, lakisääteistä sekä jatkua raskausajan ja lapsen syntymän jälkeen. Tuen olisi hyvä olla pitkäkestoisempaa ja prosessinomaista yksittäisten konsultointikäyntien sijaan. 

Moni tutkimukseen osallistunut kertoi, että olisi tarvinnut tukea äitiytensä rakentamiseen ja äidin roolin omaksumiseen, jonka ei koettu olevan yksinkertaista vaikeuksien ja erilaisten menetysten jälkeen. Tarpeisiin vastaava tuki sujuvoittaisi naisten siirtymää äitiyteen ja parantaisi siten tulevaisuuden perheiden hyvinvointia. 

Kuva: Pexels.

Lisäksi tarvitsemme moniäänisempiä vanhemmaksi tulon tarinoita, jotta monien ahtaaksi kokema äidiksi tulon malli väljentyisi ja mahduttaisi sisäänsä erilaisia kokemuksia. Säröisetkin tarinat tuovat tärkeää kaikupohjaa ja hyväksyvää peilipintaa niille, jotka eivät koe mahtuvansa perinteisen äidiksi tulon mallitarinan juonikulkuun. Samalla tarinat normalisoivat monien piilossa kokemia ajatuksia ja tunteita ja toimivat tärkeänä vertaistukena.

Tilastojen valossa on selvää, että raskaaksi tulon vaikeudet ja hedelmöityshoitojen tarve ja käyttö tulevat jatkossa kasvamaan. Siten yhteiskunnassamme on tulevaisuudessa yhä useampia perheitä, joissa vanhemmuus on saavutettu  pitkän odotuksen ja  vaativien hoitojen kautta. 

Toivon sydämestäni, että tulevaisuudessa tahattoman lapsettomuuden ympärillä yhä oleva hiljaisuus vähenisi ja ymmärrys tahattomaan lapsettomuuteen liittyvistä vaikeuksista ja seurauksista lisääntyisi. Kasvavan sensitiivisyyden myötä hedelmöityshoitojen kautta vanhemmiksi tulleilla olisi tulevaisuudessa  tuetumpi ja sujuvampi polku.

Perheet ovat aina olleet monimuotoisia ja lapsia on saapunut perheisiin erilaisia reittejä. Vaikka uudenlaiset tavat saada lapsia jättävät merkkejään vanhemmuuteen, hoiva on säilynyt perhe-elämän keskiössä. Perhe 2.0 -kirjoitussarjassa pohditaan lapsiperheellistymisen uudempia muotoja ja vanhemmuuksien tulevaisuutta.

Sarja tuotetaan yhteistyössä Lisääntymisen tulevaisuus -hankkeen kanssa. Hankkeen kaikille avoin webinaari “Tulevaisuuden perhe – Miltä se näyttää?” järjestettiin 3.11.2020.

Lähteet

(1) Jokinen, E. (1996). Väsynyt äiti. Äitiyden omaelämäkerrallisia esityksiä. Helsinki: Gaudeamus.

(2) Vuori, J. (2001). Äidit, isät ja ammattilaiset. Sukupuoli, toisto ja muunnelmat asiantuntijoiden kirjoituksissa. Tampere: Tampereen yliopistopaino.

KT Siru Lehdolta on juuri valmistunut kasvatustieteen väitöskirja tahattoman lapsettomuuden ja hedelmöityshoitojen jälkeisestä äitiydestä. Väitöstilaisuus oli 25.9.2020 Jyväskylän yliopistossa. Siru toimii opettajankouluttajana ja lehtorina Jyväskylän ammatillisessa opettajakorkeakoulussa.

Sarjan muut kirjoitukset

Petteri Eerola: Muuttuvan isyyden jäljillä

Elina Helosvuori: Hedelmöityshoidot ovat erityinen tapa tulla vanhemmaksi

Elli Lehikoinen: Fiktion valta ja lisääntyminen

Tiia Sudenkaarne: Kuka saa lisääntyä?

Hedelmöityshoidot ovat erityinen tapa tulla vanhemmaksi

Lukuaika: 3 min.

“Lapsia saadaan, eikä tehdä”, muistuttavat lapsettomuuden kanssa kamppailleet ihmiset. Silti lapsen saamiseen hedelmöityshoitojen avulla liittyy myös “tekeminen”, joka tarkoittaa naisruumiiseen kohdistuvia kliinisiä hoitotoimenpiteitä sekä esimerkiksi alkionviljelyä ja -valintaa, jonka seurauksena lapsi saa alkunsa. Mutta onko äitiys jollakin tavalla erilaista hedelmöityshoitojen jälkeen kuin ilman niitä? 

”Oletteko ajatelleet tehdä lapsia” on kysymys, joka loukkaa suurta osaa tahattomasti lapsettomista ihmisistä. Kohdatessani ja haastatellessani väitöstutkimustani varten hedelmöityshoidoissa käyneitä ihmisiä kuulin toistuvasti, kuinka epäoikeudenmukaiselta utelut lapsista tuntuvat, kun itse toivoo lasta vimmatusti, mutta tuloksetta. Lapsia saadaan, eikä tehdä. 

Omassa tutkimuksessani olen kuitenkin keskittynyt nimenomaan lasten  “tekemiseen” – vaikkakin hieman erilaisesta näkökulmasta ja nimenomaan hedelmöityshoidoissa. Taloudellisten resurssien lisäksi hedelmöityshoidoissa käyminen vaatii emotionaalista ja ruumiillista työtä. 

Kuva: Pexels.

Äitiys hoitokokemuksen jälkeen

Hedelmöityshoidot ovat tärkeitä, koska ne ovat yksi tapa mahdollistaa vanhemmuus muillekin kuin heteropareille, ja myös niille ihmisille, joiden lapsettomuuteen liittyy lääketieteellisiä syitä. 

Yleisin hedelmöityshoidoista on koeputkihedelmöitys (IVF), jossa hedelmöitys tapahtuu petrimaljalla naisruumiin ulkopuolella. Hedelmöityshoidot voivat olla myös ”kevyempiä”, esimerkiksi sisältää ainoastaan tarkasti kohdennettua hormonilääkitystä tietyssä vaiheessa kuukautiskiertoa. Osa hedelmöityshoidoista mahdollistuu luovutettujen sukusolujen avulla. 

Tutkimukseni alkuaikoina vuonna 2014 istuin osallistuvaa havainnointia tekevänä etnografina lääketieteen ja lisääntymisbiologian ammattilaisille suunnatussa kokouksessa. Kuuntelin keskustelua siitä, minkälaisia erityispiirteitä juontuu äitiyteen siitä, että hartaasti odotettu lapsi on saanut alkunsa luovutetusta munasolusta. 

Kuten luovutetuista sukusoluista puhuttaessa herkästi käy, keskustelua käytiin siitä, mitä munasolun merkitsemän ”geneettisen siteen” puuttuminen lapseen tarkoittaa äitiydelle.

Oma huomioni kiinnittyy kuitenkin toisaalle. Tutkimuksessani olen osoittanut, että hedelmöityshoitojen tekniset yksityiskohdat kirjautuvat hedelmöityshoidoissa käyneiden ihmisten kokemuksiin lisääntymisestä, lapsettomuudesta ja itsestään sukupuolisena olentona (1).

Vaikka hedelmöityshoidot johtaisivat toivottuun lapsilukuun, hoidoissa käyneet ihmiset saattavat vielä pitkään hoitojen loputtuakin kantaa harteillaan tietoa siitä, että heidän sukusolunsa eivät täytä elinvoimaisuuden lääketieteellisiä kriteereitä.

“Säälisiirtojen” onnistuminen osoittaa alkionvalintaan liittyvän yllätyksellisyyden ja epävarmuuden

Vaikutusyhteys ei ole kuitenkaan yksisuuntainen siten, että kliiniset hoitokäytännöt vaikuttaisivat ainoastaan lasta yrittävään ihmiseen.

Alkionviljely ja -valinta on tärkeä osa IVF-laboratorion toimintaa. Alkionviljely tarkoittaa ajanjaksoa hedelmöityksestä siihen, kun alkio siirretään kohtuun, jotta raskaus voisi alkaa. Tuon ajan alkio viettää viljelykaapissa, ja laboratorion henkilökunta tarkkailee sen toimintaa. 

Mikäli suotuisalla tavalla kehittyneitä alkioita on yhden potilaan (tai parin) kohdalla useampia, henkilökunta tekee valinnan siitä, mikä niistä kannattaisi siirtää – toisin sanoen, mikä alkioista on elinvoimaisin.

Elinvoimaisimman alkion valintaan liittyy paljon epävarmuutta, joka kuitenkin on itsestään selvä ja tavallinen osa laboratorioiden toimintaa. Päätöksiä alkioiden siirroista ei myöskään tehdä puhtaasti lääketieteellisin tai biologisin perustein, jotka nekin toki ovat tietyssä määrin kiisteltyjä. (1, 2)

Kuva: Pexels.

Kerätessäni aineistoa tutkimukseeni ammattilaisia haastattelemalla ja havainnoimalla lääketieteellistä työtä, tutustuin niin sanotun ”säälisiirron” käsitteeseen. Käsite viittaa siihen, että joskus pidetään parempana vaihtoehtona siirtää myös elinkelpoisuudeltaan heikoksi arvioitu alkio, kuin jättää alkionsiirto ja siten edes pienen pieni mahdollisuus raskauteen käyttämättä. 

Havaintojeni mukaan säälisiirrot herättävät sekä ammattilaisissa että potilaissa erimielisyyttä ja pohdintaa: onko parempi herättää ”turhaa toivoa” siirtämällä heikolta vaikuttava alkio, kuin luopua toivosta kokonaan hävittämällä se kaikesta alkion syntymiseksi nähdystä vaivasta huolimatta?

Tutkimukseni tietolähteet kertoivat minulle kuitenkin myös siitä, että joskus potilaan toiveesta tehdyt säälisiirrot johtavat ammattilaisten yllätykseksi raskauteen ja kaivatun vauvan syntymään. Tällaiset tilanteet saavat ammattilaiset harkitsemaan uudelleen sitä, miten alkioita itse asiassa pitäisi arvioida ja luokitella. Samalla lääketieteellinen käytäntö jatkaa uudelleenmuotoutumistaan.

Erilainen äiti – vai erityisellä tavalla äidiksi tullut?

Palataan vielä munasolun luovutukseen ja erityisiin äiteihin. Luovutetun sukusolun avulla äidiksi tullut ihminen ei nähdäkseni ole ”erilainen äiti” – vaikka osa haastattelemistani naisista itsensä sellaisiksi kokivat. Hän on ainoastaan tehnyt erityisiä asioita äidiksi tullakseen, esimerkiksi omaksunut valtavan tietomäärän omaan lisääntymisbiologiaansa liittyviä asioita hedelmöityshoidoissa käydessään ja elimistönsä toimintaa tarkkaillessaan. 

Nämä asiat eivät välttämättä katoa mihinkään, vaikka se kaikkein hartain toive täyttyisikin.

 

Perheet ovat aina olleet monimuotoisia ja lapsia on saapunut perheisiin erilaisia reittejä. Vaikka uudenlaiset tavat saada lapsia jättävät merkkejään vanhemmuuteen, hoiva on säilynyt perhe-elämän keskiössä. Perhe 2.0 -kirjoitussarjassa pohditaan lapsiperheellistymisen uudempia muotoja ja vanhemmuuksien tulevaisuutta. 

Sarja tuotetaan yhteistyössä Lisääntymisen tulevaisuus -hankkeen kanssa. Hankkeen kaikille avoin webinaari “Tulevaisuuden perhe – Miltä se näyttää?” järjestetään 3.11.2020.

Lähteet

(1) Helosvuori, Elina (2020) Lingering technological entanglements: Experiences of childlessness after IVF. European Journal of Women’s Studies 27(3): 267–281. 

(2) Helosvuori, Elina (2019) Assembling Viability: The Art of Mundane Embryo Selection in IVF. BioSocieties 14(1): 1–22.

(3) Helosvuori, Elina & Homanen, Riikka (tulossa) When Craft Kicks Back: Embryo Culture as Knowledge Production in the Context of Transnational Fertility Industry.

VTM Elina Helosvuori työskentelee väitöskirjatutkijana Tampereen yliopistossa. Hän viimeistelee parhaillaan sosiologian alan väitöskirjaansa.

Sarjan muut kirjoitukset

Siru Lehto: Psykososiaalinen tuki jää lapsettomuuden hoidossa lisääntymisteknologian jalkoihin

Petteri Eerola: Muuttuvan isyyden jäljillä

Elli Lehikoinen: Fiktion valta ja lisääntyminen

Tiia Sudenkaarne: Kuka saa lisääntyä?

Synnytysosastojen koronarajoitukset paljastavat synnyttäjien ja sairaalan näkökulmaerot

Lukuaika: 3 min.

Odottajalle synnytys on ainutlaatuinen perhetapahtuma, sairaalalle lääketieteellinen potilastapahtuma. Synnytysaktivistit vaativat synnyttäjän näkökulman huomioimista myös pandemian aikana. Millaiset ratkaisut voisivat lisätä synnyttäjien perheiden yhteenkuulumisen tunnetta poikkeustilanteessa?

Yliopistosairaalat rajoittivat huhtikuun alussa synnyttäjien tukihenkilön läsnäolon synnytyssaliin. Tukihenkilö ei ole saanut olla läsnä synnytystä edeltävillä käynneillä, sektiossa, käynnistyksessä tai synnyttäneiden osastoilla. Rajoituksia perusteltiin työturvallisuus- ja potilasturvallisuusnäkökohdilla sekä synnytystoiminnan jatkuvuuden turvaamisella. Muissa kuin HUS:n sairaaloissa rajoituksia on purettu kesäkuun alusta alkaen, HUS:issa tämä tapahtuu 15.6. alkaen.

Suomen hallitus linjasi 4.5., että lasten oireettomilla läheisillä on oikeus tavata lastaan, eikä vanhempia rinnasteta vierailijoihin. Synnyttäjällä on oikeus puolisoon tai tukihenkilöön synnytysosastolla, ja tukihenkilön läsnäolo kattaa koko synnytyksen avautumisvaiheesta synnytykseen (sektio mukaan lukien) ja hoitoon lapsivuodeosastolla. Myös WHO on muistuttanut jäsenvaltioita, että synnyttäjällä on oikeus valitsemaansa tukihenkilöön koko synnytyksen ajan myös korona-aikana.

Synnyttäjät liikehtivät rajoituspolitiikkaa vastaan ja laativat kansalaisadressin rajoitusten lieventämisen puolesta. Rajoituspolitiikkaa vastustava aktivismi paljastaa, että sairaalaorganisaatiolle ja synnyttäjälle synnytyksessä on kysymys eri tapahtumista.

Odottajalle synnytys on ennen muuta ainutkertaisen lapsen syntymä, joka on perhetapahtuma. Yhteiskuntapoliittisen tutkimushankkeemme aineistossa kuului keväällä synnyttäjien ahdistus perheiden erottamisesta. Perhetapahtuman keskiössä ovat perheen sisäinen intiimi kokemus ja perheenjäsenten yhteenkuuluminen. Sosiologi Georg Simmelin mukaan intiimiys on sitä, että jakaa jotain merkityksellistä yksin tietyn ihmisen kanssa, eikä kenenkään muun. Lapsen saaminen on tässä mielessä erityisen intiimiä: lapsi syntyy intiimin kanssakäymisen seurauksena tietyille vanhemmille, jotka perhetapahtuma sitoo yhä tiiviimmin yhteen. Perhetapahtuman ydin murenee, jos asianosaiset eivät voi kokea sitä yhdessä.

Sairaalan näkökulmasta kysymys on hoidettavasta ”potilaasta” ja tämän ”tukihenkilöstä”, vaikka tukihenkilö olisi lapsen toinen vanhempi. Potilastapahtuman keskiössä ovat potilasturvallisuus, potilaan ammatillisesti toteutettu hoito sekä sairaalan asiantuntijatietoon perustuva vastuu. Vaikka perhekeskeisyys on sairaalasynnytyksissä viime vuosikymmeninä lisääntynyt, synnyttäjä on sairaalassa aina potilas. Sairaalan ymmärryksessä synnytys medikalisoituu silloinkin, kun lääketieteellistä interventiota synnytyksen kulkuun ei tarvita. Toisin kuin perhetapahtumassa, potilastapahtumaa ei määrittele se, onko lapsen toinen vanhempi paikalla.

Sairaalan ja perheen näkökulmaerossa on kyse rakenteellisesta ristiriidasta. Yliopistosairaaloissa hallitaan massoja ja luodaan niitä koskevia periaatteita, eikä yksittäinen perhe erotu massasta. Liikehdinnässä käydään pohjimmiltaan kamppailua siitä, kenelle synnytys kuuluu: synnyttäjälle ja tämän perheelle vai sairaalalle ja ammattilaisille? Synnytyksen politisoituminen kertoo kulttuurisesta murroksesta, jossa synnyttäjien näkökulma nousee aiempaa voimallisemmin esiin.

Monissa Euroopan maissa puoliso on voinut osallistua synnytyksen kaikkiin vaiheisiin myös pandemia-aikoina. Eroavaisuuksissa on kyse paitsi eri tavoista suhtautua pandemiaan, myös kulttuurista eroista siinä, kuinka tärkeäksi perheen yhteenkuuluminen ymmärretään. Suomalaisen kulttuurin yksilökeskeisyys aiheuttaa sosiaalista kärsimystä monilla eri tasoilla. Synnytyksen kohdalla synnyttäjän näkeminen hoidettavana yksilönä nakertaa ainutkertaisen perhetapahtuman ydintä, yhteenkuulumista, jota potilasnäkökulma ei tavoita. Koronarajoitukset näyttävät, että suomalaisessa hoitokulttuurissa lapsen toinen vanhempi on tiukassa paikassa mahdollista rajata ulkopuolelle.

Yhteiskuntapoliittisesta näkökulmasta vaikuttaa siltä, että synnyttäjien ja näiden perheiden oikeuksia ajava synnytysaktivismi on tullut jäädäkseen. Monissa maissa synnyttäjien näkökulmaa pitää yhteiskunnallisessa keskustelussa yllä siihen keskittynyt järjestö. Julkisten palvelujen tehostamisen ja asiakasnäkökulman nousun seurauksena tämä on odotettavissa myös Suomessa.

Koronaan liittyvä rajoituspolitiikka on nostanut pintaan sairaalan ja synnyttäjien näkökulmaeroja, jotka ovat jo pidempään muhineet pinnan alla. Jotta kuilu hoitojärjestelmän ja synnyttävien perheiden välillä ei pääse kärjistymään, olisi hyvä pohtia, miten ainutkertaisen perhetapahtuman ydin voidaan turvata sairaalassa. Millaisia järjestelyjä perheen yhteenkuulumisen mahdollistamiseksi synnytyksen eri vaiheissa on mahdollista luoda, mikäli epidemian toinen aalto rantautuu Suomeen? Kuinka kohdata synnyttäjien tuen ja kuulumisen tarve ilman hoitojärjestelmälle ominaista paremmin tietämisen eetosta? Kuinka avata ovi aidolle dialogille?

Koronakriisiä seuranneet rajoitukset vaikuttavat ihmisten läheissuhteisiin eri tavoin, riippuen esimerkiksi iästä, elämäntilanteesta, asumisjärjestelyistä sekä läheissuhteiden määrästä. Läheissuhteet poikkeustilassa -sarjan teksteissä tarkastellaan pandemian seurauksia ihmisten väliselle kanssakäymiselle erilaisissa elämänvaiheissa.

Kaisa Kuurne, VTT, on sosiaalisen hyvinvoinnin tutkimuksen dosentti, joka johtaa Koneen Säätiön rahoittamaa yhteiskuntapoliittista tutkimushanketta ”Kamppailu synnytyksestä – Suomalaisen synnytyskulttuurin murros” Helsingin yliopistossa. 

Johanna Sarlio-Nieminen, FM, tekee hankkeessa sosiologian väitöskirjaa sairaalakätilön arjesta ja on itsekin kätilö.

Sarjan muut kirjoitukset

Kitti Suoranta: Orgiat ruton jälkeen?

Mia Niemi: Iäkkäiden ongelmat kasaantuvat eristyksessä

Anna Heinonen: Kommuunikodissa kämppis voi olla lähellä mutta vieras

Ella Sihvonen: Koronakeväänä etätyö ja perhe-elämä sulautuvat yhteen

Aino Luotonen: Ystävien virtuaalisista illanistujaisista jää puuttumaan jotain tärkeää

Anna-Maija Castrén: Pysykää kotona! Missä niistä?

Heidi Ruohio: Poikkeustila vaikuttaa kansainvälisiin adoptioihin

Anu Kinnunen: Takaisin kotiin

Vaula Tuomaala: Vauvan kanssa välitilassa

Mitä kaikkea on lapsettomuus?

Lukuaika: 5 min.

Julkisessa keskustelussa erotellaan tahaton ja vapaaehtoinen lapsettomuus, terveydenhuollossa taas sosiaaliset ja lääketieteelliset lapsettomuuden syyt. Tosiasiassa lapsettomuuden käsite kätkee alleen moninaistuvan joukon tilanteita, joissa ihmiset elävät lapsettomuuden kanssa. Lääketieteelliseen lapsettomuuteen liittyvä hedelmättömyyden käsite on myös vanhentunut aikana, jolloin teknologia mullistaa lapsen saamista.

Lapsettomuus- ja kohduttomuustutkijana olen pitkään seurannut lapsettomuuteen liittyvää kotimaista ja kansainvälistä keskustelua. Näissä keskusteluissa olen törmännyt lukuisiin tapoihin käyttää lapsettomuuden ja hedelmättömyyden käsitteitä. 

Tutkijan työ tekee näkyväksi käsitteiden taustalla olevien ilmiöiden moniulotteisuuden. Arkikielessä käytettyinä lapsettomuuden ja hedelmättömyyden käsitteet eivät useinkaan tavoita ihmisten erilaisia tilanteita. Kun puhutaan esimerkiksi hedelmättömyydestä, ei useinkaan eritellä, mitä hedelmättömyydellä tarkkaan ottaen tarkoitetaan. 

Lapsen saamisen kanssa kamppaileville hedelmättömyys-diagnoosin saaminen voi olla helpotus, koska tunnustettu ongelma usein avaa ovet lääketieteellisen avun piiriin. Toisaalta hedelmättömyys-diagnoosi voi olla sen saajalle stigma: Koska hedelmällisyys ja kyky lisääntymiseen on kulttuurisesti vahvasti kytkeytynyt sukupuoleen, diagnoosi voi vaikuttaa negatiivisesti omaan kokemukseen mieheydestä tai naiseudesta. Epätyypillisemmässä tapauksessa, kuten kohduttomuuden yhdeydessä, hedelmättömyys-diagnoosi voi tuntua loppuelämää ratkaisevasti muuttavalta asialta, koska tilanteeseen ei ole tarjolla valmiita ratkaisukeinoja. 

Tässä tekstissä valotan tahattomaan lapsettomuuteen ja hedelmättömyyteen liittyvien todellisuuksien avaruutta ja kuvailen, millaisia hankaluuksia olen kohdannut näiden käsitteiden käytössä. 

 

Lapsettomuuden taustalla voi olla lukuisia erilaisia syitä

Tahattomasti lapsettomien yhdistys Simpukka ry:n sivuilla esitellään lapsettomuuden taustoja ja tilanteita. Sivulla puhutaan muun muassa 

  • hedelmällisyyshäiriöisistä
  • lapsettomuudesta, joka johtuu raskauden estävästä sairaudesta
  • sekundaarisesta lapsettomuudesta eli toisen lapsen kohdalla lapsettomuutta kohdanneista
  • elämäntilannelapsettomuudesta, jolla tarkoitetaan kumppanin puutteesta, seksuaalisesta suuntautumisesta tai kumppanin eriävästä toiveesta johtuvaa lapsettomuutta
  • lapsettomuuden jälkeen yksin tai kaksin kumppaninsa kanssa elävistä
  • lapsellisista lapsettomista eli henkilöistä, jotka lapsettomuuskokemuksen jälkeen ovat saaneet biologisen lapsen
  • lapsen adoption tai sijaisvanhemmuuden kautta saaneista.

Mukana on hengästyttävän moninainen joukko erilaisia tilanteita, joissa lapsettomuuden kanssa eletään. Kaksi viimeisenä listassa olevaa esimerkkiä havainnollistavat, että kyse on toisinaan lapsettomuuden kokemuksesta, joka voi jäädä vaikuttamaan lapsettomuutta kohdanneen elämään, vaikka lapsen olisi lopulta saanut. Rajanveto lapsettomuuden ja ei-lapsettomuuden välillä ei ole selkeä, ja tilanteiden ja kokemusten moninaisuus tekee aihepiiristä keskustelun usein haastavaksi.

Itse lisäisin listaan myös lapsettomuuden, jossa lapsen saamisen yrittämistä estää yhteiskunnallinen sääntely. Lainsäädännöllä rajoitetaan tiettyjä tapoja saada lapsia, mistä kertoo esimerkiksi sijaissynnytyksen kielto tai hedelmöityshoidon evääminen esimerkiksi vammaisuuteen perustuen. Yksilön kohdalla myös rahan puute voi estää lapsettomuushoitoihin hakeutumisen, etenkin, jos hoitoja ei tarjota julkisessa terveydenhuollossa.

Kaksi stormtrooper lego-ukkoa heittelmässä toisilleen munanmuotoista "pallolla".

Raja vapaaehtoisen ja tahattoman lapsettomuuden välillä on myös jossain määrin liukuva. On vaikeaa vetää selkeää rajaa esimerkiksi siihen, millaista lapsettomuutta ilmastoahdistusta potevan tai vanhemmuuskyvykkyyttään epäilevän valinta olla hankkimatta lapsia on: onko kyseessä vapaaehtoinen valinta vai olosuhteista aiheutuva välttämättömyys?

Kun ihmisten henkilökohtaisista kokemuksista siirrytään tarkastelemaan lapsettomuuden sanoittamista terveydenhuollossa, törmätään usein käsitteisiin “sosiaalinen” ja “lääketieteellinen” lapsettomuus. Tällä tavoin pyritään karkeasti erottelemaan lapsettomuuden muotoja toisistaan, ja samalla tullaan asettaneeksi ne erilaiseen asemaan keskenään.

 

Tahattoman lapsettomuuden määritelmät ovat syntyneet lääketieteessä

Lääketieteellisellä lapsettomuudella tarkoitetaan lapsettomuutta, jonka taustalla on fysiologinen tai anatominen syy. Termiin sisältyy oletus heteroparisuhteesta, jolloin raskauden pitäisi alkaa nais–miesparin yhdyntöjen avulla. Hedelmättömyys-diagnoosi (eng. infertility) annetaan, mikäli raskaus ei ole alkanut 12 kuukauden suojaamattomien yhdyntöjen jälkeen tai nainen ei pysty kantamaan sikiötä täysiaikaiseksi.

Sosiaalisella lapsettomuudella taas viitataan muihin kuin fysiologisiin ja anatomisiin lisääntymisen haasteisiin, jotka johtuvat heteroseksuaalisen suhteen ”puuttumisesta”. Esimerkiksi naisparien ja itsellisten naisten lapsen saamiseen liittyviä haasteita on kutsuttu sosiaaliseksi lapsettomuudeksi.

Lääketieteellisen ja sosiaalisen lapsettomuuden erottelu perustuu heteronormatiivisuuteen, ja sitä voidaan hyvällä syyllä kutsua vanhentuneeksi ja syrjiväksi. Suomessa, kuten monessa muussakin maassa, julkinen terveydenhuolto on tarjonnut lapsettomuushoitoja ainoastaan lääketieteellisen lapsettomuus-diagnoosin saaneille. Lapsettomuushoitojen näkökulmasta eronteko sosiaalisten ja lääketieteellisten syiden välillä ei ole enää vuosikymmeniin ollut pätevä, koska lääketiede on jo pitkään pystynyt tarjoamaan apua lisääntymisen ‘sosiaalisiinkin’ haasteisiin. Vasta tänä vuonna sairaanhoitopiirit ovat avaamassa hoidot naispareille ja itsellisille naisille.

Sosiaalisten ja lääketieteellisten erojen korostaminen on kuitenkin jatkunut lääketieteen sisäisissä keskusteluissa ja julkisuudessa, koska lapsettomuus nähdään ensisijaisesti fysiologisena ongelmana, johon haetaan lääketieteestä apua. Adoptio tai muut ei-biologiset  lapsi–vanhempisuhteet nähdään useimmiten vasta toiseksi parhaana vaihtoehtona. (Helosvuori 2013.)

Omassa kohduttomuutta käsittelevässä tutkimuksessani korostuu lisäksi lapsettomuuden kapea määritelmä lääketieteen sisällä. Yhdyntöihin perustuva lapsettomuuden määritelmä  voi olla ulossulkeva heteroseksuaalisesta parisuhteesta riippumatta. Hedelmättömyysdiagnoosin rakentuminen kohtu-oletuksen varaan tekee kohduttomista naisista lääketieteessä ja terveydenhuollossa näkymättömiä. Haastattelemillani naisilla, joista osa on synnynnäisesti kohduttomia ja osa kohdunpoiston läpikäyneitä, oli vahva kokemus siitä, ettei heidän tilannettaan tunneta terveydenhuollossa eikä heidän lapsettomuuteensa ole tarjolla neuvoa tai apua.

 

Onko fysiologisista ja anatomisista syistä johtuva lapsettomuus aina hedelmättömyyttä?

Synnynnäisesti kohduttomat ja suuri osa kohdunpoiston läpikäyneistä ovat sukusolujen tuottamisen suhteen ja hormonitoiminnaltaan täysin naistyypillisiä, koska heidän munasarjansa toimivat. Heidän mahdollisuutensa saada lapsi ei ole alentunut tai estynyt sukusoluihin tai hormonitoimintaan liittyen vaan anatomisen epätyypillisyyden takia. Useimpia muita tilanteita, joissa raskaaksi tuleminen on vaikeutunut, voidaan Suomessa auttaa joukolla toimenpiteitä, joita kutsutaan hedelmällisyys– tai lapsettomuushoidoiksi, tai muilla kehon lisääntymiskykyä lisäävillä toimenpiteillä. 

Hedelmällisyys- ja lapsettomuushoidoilla tarkoitetaan yleensä samaa asiaa. Englanninkielisessä tutkimuksessa on kuitenkin tehty ero hedelmättömyys ja lapsettomuus-käsitteiden välille. Naisen tapauksessa hedelmättömyydellä (infertility) viitataan fysiologisiin ja anatomisiin tekijöihin, jotka alentavat mahdollisuutta tulla raskaaksi. Lapsettomuudella (childlessness) viitataan siihen tosiasialliseen tilanteeseen, ettei lasta toiveista huolimatta ole.

Tätä käsitteellistä eroa voi halutessaan soveltaa niin, että hedelmällisyyshoidoilla pyritään lisäämään kehon omaa lisääntymiskykyä ja tehostamaan sen eri lisääntymiskomponenttien toimintaa. Lapsettomuushoidossa keskiössä on lapsen saaminen, jolloin ensisijaista ei välttämättä ole oman kehon biologisten resurssien maksimaalinen käyttöönotto vaan mukaan otetaan tarvittaessa esimerkiksi luovutettuja sukusoluja. Toki kummassakin tapauksessa tavoitteena on saada aikaan raskaus ja sitä kautta syntyvä lapsi.

Mitä hedelmällisyys siis on, millainen keho on hedelmätön? Entä mitä tarkoittaa steriiliys?  

Hedelmättömyys ei aina tarkoita muuttumattomuutta tai yksiselitteisyyttä, vaan toisinaan on niin, että raskaaksi tulemisen kanssa vaikeuksia kohdannut voi myöhemmin tulla spontaanisti raskaaksi. Jatkuvasti kehittyvät lääketieteelliset hoidot pilkkovat lisääntymiseen tarvittavia ruumiillisia komponentteja yhä pienempiin toisistaan eroteltaviin osiin ja mahdollistavat teknologioiden ja ruumiinosien koreografian lapsen saattamiseksi maailmaan.

Kaksi stormtrooper-lego-ukkoa ova kasvokkain ja niiden välissä on kananmuna, jota vasten ne pitävät käsiään.

Soluja voidaan siirtää kehoista toisiin, ja luovutetuilla sukusoluilla alkunsa saaneet lapset ovatkin arkipäivää lapsettomuushoitojen maailmassa. Enää sytostaatteja ja sädehoitoa vaativa syövän hoitokaan ei välttämättä tuhoa sukusoluja, koska munasarjakudosta voidaan pakastaa ja myöhemmin siirtää takaisin kehoon. Keinoja lapsen saamisen mahdollistamiseen on etsitty myös elinsiirroista, ja kohdunsiirrot ovat uusin yritys tehdä ennen mahdottomana pidetystä mahdollista. Ja lisää on tulossa, koska parhaillaan tutkitaan, voisiko ihosoluista tuottaa sukusoluja.

Tästä seuraa, että sellaisten sanojen merkitys kuin hedelmällisyys ja steriiliys on väistämättä radikaalin uudelleenmäärittelytarpeen äärellä. Oman tutkimukseni kontekstissa uudelleenmäärittelylle on tarvetta jo nyt.

 

Käytetyt sanat vaikuttavat siihen, mitä voimme pitää mahdollisena

Onkin siis väärin puhua kohduttomista ja usein muistakin syistä lisääntymishaasteiden kanssa painivista henkilöistä tai heidän kehoistaan hedelmättöminä. Ainakin on tarpeen pysähtyä pohtimaan ja sanallisesti täsmentämään, mitä hedelmättömyydellä tarkoitetaan.

Lääketieteellinen puhe hedelmättömyydestä ja lainsäädännön rajoitukset hyödyntää olemassa olevaa lisääntymisteknologiaa, kuten sijaissynnytyshoitoa, vaikuttavat osaltaan siihen, nähdäänkö oma  keho lisääntymiskykyisenä tai ’hedelmällisenä’ vai ei. Lisäksi yhteiskunnallinen ilmapiiri, lasten hankkimisen ja saamisen yhteydessä käytettävät käsitteet sekä lainsäädännön rajoittamat ja mahdollistamat palvelut muovaavat ihmisten mahdollisuuksia, haaveita ja tulevaisuuskuvia.

Kohduttomien näkökulmasta tämä tarkoittaa sitä, että tällä hetkellä suuri osa heistä näkee tulevaisuutensa lapsettomana itsestä riippumattomista syistä. He elävät yhteiskunnassa, jossa kohduton keho on ’hedelmätön’ ja lisääntymiseen ei saa apua.

Miten sitten löytäisimme vaihtoehtoja hedelmällisyys- ja lääketiedekeskeiselle keskustelukulttuurille, jota olen edellä kuvaillut? Lapsettomuuden ratkaisuiksi tulisi vahvemmin nostaa myös kaikki muut tavat saada lapsia ja elää lapsiperhe-elämää, kuin oman tai puolison kehon kautta synnytettävät lapset.

Mutta pelkkä puhekulttuurin muutos ei vielä tuo lasta toivovia ja vanhempia tarvitsevia lapsia yhteen. Tarvitaan myös sosiaali- ja perhepoliittisia päätöksiä ja halua siirtyä genetiikkaa ensisijaisena pitämästä lapsiperhemallista inklusiivisempaan ja moninaisempaan ymmärrykseen perhesuhteista.

 

Lähde

Helosvuori, Elina (2013) Joustava luonto hedelmöityshoidoissa. Sosiologia 50:3, 239–254.

 

Lue lisää aiheesta:

Linda Hart: Kenelle lapsettomuushoitoja julkisin varoin? 

Kaisa Kivipuro: Monimutkainen äitiys

Kaisa Kivipuro: Kohduttoman tie vanhemmaksi vaatii strategiaa

Lapsettomuus jättää pysyvän jäljen

Lukuaika: 4 min.

Hedelmöityshoidot johtavat usein pitkän odotuksen jälkeen toivottuun tulokseen. Tahaton lapsettomuus varjostaa kuitenkin koko raskausaikaa ja usein myös äitiyttä. Koska lapsettomuuden kokemus tekee äitiydestä erityistä, hyötyisivät äidit psyykkisestä tuesta hoitojen aikana ja niiden jälkeen.

Mediassa on viime aikoina keskusteltu syntyvyyden vähentymisestä ja tuotu erityisesti esiin itse valittua lapsettomuutta. Lapsia on syntynyt vähemmän kuin koskaan aikaisemmin ja suomalaisia on kannustettu jopa ”synnytystalkoisiin”. Mediapuhe on näyttäytynyt osin siltä, että jokainen voisi valita, tuleeko vanhemmaksi.

Tässä keskustelussa on viimein nostettu esille myös omasta tahdosta riippumaton lapsettomuus ja sen yleisyys. Tälläkin hetkellä joka viides suomalainen pari kipuilee sen tosiasian kanssa, ettei hartaasta toiveestaan huolimatta saa lasta. Ja vaikka lapsen lopulta saisikin, ei siirtymä lapsettomasta vanhemmaksi ole välttämättä yksinkertaista.

Olen perehtynyt aiheeseen tahattoman lapsettomuuden kokeneiden ja hedelmöityshoitoja läpikäyneiden äitien näkökulmasta; heidän, jotka ovat pitkän odotuksen jälkeen onnistuneet saamaan lapsen.

Yhä useampi suomalainen pari joutuu lapsen saadakseen turvautumaan hedelmöityshoitoihin. Vuonna 2016 aloitetusta vajaasta 14 000:sta hedelmöityshoidosta syntyi 2300 lasta, joka on noin 6,5 prosenttia kaikista sinä vuonna syntyneistä lapsista.

Useat kokevat tahattoman lapsettomuuden lähiomaisen menettämiseen verrattavissa olevaksi kriisiksi, josta on vaikea päästä yli (1). Tahaton lapsettomuus osoittaa brutaalilla tavalla sen, ettei elämää voi kaikilta osin suunnitella. Lapsettomuus ei olekaan vain lääketieteellinen ongelma: se tuottaa syvää ja yksinäistä surua, vihaa ja katkeruutta, raskasta toivon ja toivottomuuden vuoristoratamaista vaihtelua sekä monenlaista painolastia ihmissuhteisiin (2).

Väitöstutkimukseni käsittelee 33 aiemmin tahattomasti lapsettoman naisen äitiyden rakentumista. Olen tutkinut äitien kirjoituksia ja haastatellut heitä siitä, millaista on tulla äidiksi pitkän odotuksen ja hedelmöityshoitojen jälkeen. Tutkimukseni tulosten perusteella pitkän lapsettomuuden kokeneiden ja hedelmöityshoitoja läpikäyneiden perheiden hyvinvointiin pitäisi kiinnittää huomattavasti enemmän huomiota.

 

Lapsettomuus ja sen hoitaminen tuottavat häpeää ja pelkoa

En ole koskaan aikaisemmin elämässäni kokenut niin suurta arvottomuuden ja tyhjyyden tunnetta. Suru ja pettymykset sattuivat koko kehoon, pahimpina hetkinä koin pakottavaa tarvetta vahingoittaa itseäni, kehoani, joka oli pettänyt minut.

Kuten tutkimukseeni osallistuneen naisen kirjoitus yllä osoittaa, tuotti tahaton lapsettomuus monille kohtaamilleni naisille vahvoja merkityksettömyyden tunteita, jotka vaikuttivat heidän käsityksiinsä itsestään. Monien naisten päätöstä lähteä hedelmöityshoitoihin oli edeltänyt syvä pohdinta siitä, onko vanhemmuus sitä, mitä he elämältään todella haluavat ja mitä he ovat valmiita tekemään saadakseen lapsen.

Hedelmöityshoitojen sitovuus, toivon ja epätoivon vuorottelu sekä toimenpiteisiin liittyvä henkinen ja fyysinen kipu tekivät hoitopolusta usealle hyvin kuormittavan. Hoitoihin liittyi usein pelkoa, häpeää ja luonnottomuuden tunnetta. Erityisen kuormittavana tutkimukseeni osallistuneet kokivat sen, ettei oma keho toiminutkaan odotusten mukaisesti, vaan ”petti” heidät, ja tarvittiin jokin ulkopuolinen taho raskauden alkuun saamiseksi. Intiimi asia muuttui julkiseksi.

 

Lapsettomuuden kokemus jää, vaikka lapsi lopulta syntyy

Tutkimusaineistoni perusteella hedelmöityshoidot ja pitkä matka vanhemmuuteen muovasivat naisten identiteettiä monin tavoin. Lapsettomuuden kokemus ei päättynytkään lapsen syntymään, vaan vaikutti siihen, millaisia äitejä heistä tuli. Osalle tutkittavistani oman äitiyden löytyminen oli vaativaa ja kehittyi vähitellen, lapsen kanssa arkea eläen.

Moni kantoi lapsettomuuden muistoa mukanaan äitiyteen. Se saattoi nousta esiin esimerkiksi tilanteessa, jossa joku toinen raskaaksi tuloa suunnitellessaan pohti sopivinta horoskooppimerkkiä lapselle tai optimaalisinta sisarusten välistä ikäeroa. Tämänkaltaiset hetket muistuttivat tutkimukseni äitejä siitä, etteivät he voineet samalla tavalla vaikuttaa elämänkulkuunsa, mistä saattoi seurata surun ja katkeruuden tunteita.

 

Kulttuuri luo peilin, johon omia odotuksia heijastetaan

Tutkimukseeni osallistuneiden kertomuksista heijastui niin sanottu äitiyden kulttuurinen mallitarina, eli ”normaalina” pidetty kertomus äidiksi tulemisesta. Tämä näkyi siinä, kuinka henkilökohtaisista kokemuksistaan huolimatta naiset kertoivat hyvin samankaltaisesti siitä, kuinka lapsettomuus oli rikkonut äitiyden itsestään selvyyden ja äidiksi tuloon liittyvät odotukset.

Kuva: Sonya Mantere / perheyhteiskunta.fi

Äitien kertomukset osoittivat ennen kaikkea, kuinka kuormittavana sekä omiin että kulttuurisiin odotuksiin yltämättömyys koetaan, kuten alla oleva sitaatti kuvaa:

Tuntui, että myös ympäristön paineet helpottivat, kun olin onnistunut tulemaan raskaaksi. Kolmekymppisen naisenhan kuuluu lisääntyä, niin yhteiskunta olettaa.

Lapsettomuus oli särkenyt oman elämän käsikirjoituksen, joka oli parsittava kokoon uudelleen. Tutkimukseen osallistuneet kertoivat äidiksi tulonsa tarinaa – kukin omista lähtökohdistaan käsin, mutta kuitenkin äitiyden kulttuuriseen mallitarinaan tukeutuen.

 

Lapsettomuuden kokeneet vanhemmat tarvitsevat tukea

Tutkimukseni perusteella näyttää siltä, että hedelmöityshoidoissa olleet naiset ja parit tarvitsisivat tukea paitsi hoitojen yhteydessä, myös raskausaikana ja kauan odotetun lapsen syntymän jälkeen. Tukea tarvitaan moninaisten ja raskaiden tunteiden käsittelyyn, hoitojen vaativuuteen, parisuhdehaasteisiin sekä äidin identiteetin rakentamiseen.

Lähes kaikki tutkimukseeni osallistuneet naiset kertoivat raskausaikana pelänneensä lapsen menettämistä. Itseään suojellakseen he eivät esimerkiksi uskaltaneet luoda mielikuvia tulevasta lapsestaan ja muodostaa häneen suhdetta.

On merkittävää, etteivät lapsettomuutta kokeneet pystyneet hyödyntämään raskausaikaa sille tarkoitetun tehtävän mukaisesti, vanhemmuuteen valmistautuen. Lapsen sitten synnyttyä moni kuvaili vaativansa itseltään paljon ja pyrkivänsä olemaan mahdollisimman hyvä äiti. Tämä saattoi johtaa uupumiseen sekä vanhemmuudesta koettavan ilon vähentymiseen.

Lapsettomuudesta kärsineiden vanhempien tarpeet olisi ensiarvoisen tärkeää tunnistaa terveydenhuollossa ja ohjata heitä tarvittaessa psyykkisen tuen piiriin. Riittävä matalan kynnyksen tuki helpottaisi varmasti monen hedelmöityshoidot kokeneen naisen siirtymää äitiyteen ja lisäisi sitä kautta koko perheen hyvinvointia.

 


Siru Lehto toimii lehtorina Jyväskylän ammatillisessa opettajakorkeakoulussa ja viimeistelee Jyväskylän yliopistossa kasvatustieteen väitöskirjaansa äitiyden rakentumisesta tahattoman lapsettomuuden ja hedelmöityshoitojen jälkeen. Lisätietoja ja yhteystiedot: siru.lehto[at]jamk.fi

 

 

Lähteet

(1) Greil, A.L., Slauson-Blevins, K. & McQuillan, J. (2010). The experience of infertility: a review of recent literature. Sociology of Health & Illness 32(1), 140–162.

(2) Lehto, S. (2017). Äidiksi tulon kulttuurisen mallitarinan rikkoutuminen tahattoman lapsettomuuden läpikäyneiden naisten kertomuksissa. Psykologia 5(52), 391–406.

 

Lapsi syntyy kohdusta, mutta tekeekö kohtu myös naisen?

Lukuaika: 3 min.

Kohdunsiirroilla voidaan nykyisin auttaa kohduttomia naisia lapsen saamisessa “perinteisin” keinoin, oman kehon kautta. Kriitikoiden mielestä kohdunsiirto on epäfeministinen teko.

Ensimmäisestä onnistuneesta kohdunsiirrosta kerrottiin mediassa laajasti, kun lapsi syntyi siirron tuloksena Ruotsissa vuonna 2014. Sen jälkeen Ruotsissa on kohdunsiirtojen avulla syntynyt aiemmin kohduttomille naisille seitsemän lasta ja Yhdysvalloissa kaksi. Useissa Euroopan maissa, kuten Iso-Britanniassa, Tsekeissä ja Saksassa on aloitettu kohdunsiirtojen tekeminen.

Kohdunsiirrolla tarkoitetaan elinsiirtoa, jossa naisen kohtu siirretään toisen, kohduttoman naisen kehoon. Lasta toivovan parin sukusoluilla on ennen kohdunsiirtoa tehty IVF-hoito, jonka tuloksena syntyneet alkiot pakastetaan. Noin vuoden kuluttua kohdunsiirrosta voidaan pakastettu alkio siirtää siirtokohtuun raskauden alkuun saattamiseksi.

Kohdunsiirroissa luovuttajana on ollut toistaiseksi elävä henkilö, tyypillisimmin kohdun vastaanottajan äiti. Tsekkiläiset lääkärit ovat suunnitelleet kohtusiirteen käyttöä myös  kuolleelta luovuttajalta. Onnistuneista toimenpiteistä huolimatta kohdunsiirrot eivät ole vielä missään virallinen osa lapsettomuuden hoitokäytäntöä.

 

Onko kohdunsiirto epäfeministinen teko?

Kohdunsiirto on yksi tuoreimmista innovaatioista lapsettomuushoitojen saralla. Siirroista hyötyvät kohduttomat naiset, jotka ovat joko syntyneet ilman kohtua tai joiden kohtu on jouduttu poistamaan esimerkiksi syövän takia.

Kuten muutkin lisääntymisteknologiat, kohdunsiirto on lääketieteen edistyksen tuottama keino saada toivottu lapsi. Uusia lisääntymisteknologioita on perinteisesti pidetty eettisesti epäilyttävinä toimenpiteinä. Kohdunsiirroista käydäänkin nyt samantapaista kriittistä keskustelua kuin esimerkiksi IVF-hoidoista ja sijaissynnytyksen sallimisesta on käyty.

Honey Fangs / Unsplash

Kohdunsiirtoja koskevaan eettiseen keskusteluun osallistui keväällä 2018 kasvojensiirtoja tutkinut apulaisprofessori Sharronna Pearl Pennsylvanian yliopistosta. Hän pitää kohdunsiirtoja epäfeministisinä tekoina.Kohdunsiirtoon hakeutuvat tukevat Pearlin mukaan valinnallaan kulttuurista normia, joka typistää naiseuden raskauteen ja synnyttämiseen. Äidiksi tulemiseen löytyy myös tapoja, jotka eivät vahvista raskauden kokemuksen merkitystä naisen identiteetille, Pearl korostaa.

Olen perehtynyt aiheeseen omassa väitöstutkimuksessani, jota varten olen haastattellut suomalaisia kohduttomia naisia. Sen valossa asia ei ole näin yksinkertainen.

 

Kohtu naiseutta vai lisääntymistä varten?

Kohdun merkitys ei tyhjene naiseuden kokemukseen. Se on myös paikka, jossa sikiö kasvaa ennen syntymäänsä. Kohdunsiirtojen asiantuntija, professori Mats Brännström korostaa, että onnistuneen kohdunsiirron määritelmä perustuu siirtokohdusta syntyneeseen elävään lapseen. Tavoitteena ei siis ole saada kohduttomaan kehoon kohtua, vaan kohdusta syntyvä lapsi.

Suurin osa haastattelemistani kohduttomista naisista ei korostanut toivetta kokea raskautta tai ollut halukkaita hakeutumaan leikkaukseen siihen sisältyvien terveydellisten riskien takia. He kiinnittivät kohdun merkityksen ensisijaisesti lisääntymiseen ja lapseen, joka voi syntyä myös toisen kohdusta joko sijaissynnytyksellä tai adoptioprosessin kautta.

Koska lapsen saaminen ei ainakaan vielä ole mahdollista ilman kehossa sijaitsevaa kohtua, niin ”jossain ja jollain sen kohdun on oltava”, kuten yksi haastateltavani asiaa konkretisoi.

Jos kohduton haluaa saada lapsen, miksi hän ei sitten hankkisi lasta muilla tavoin kuin kohdunsiirrolla?

 

Kohduton on lisääntymisensä osalta marginaalissa

Kohduttoman lapsiperheellistyminen ei ole yksinkertainen prosessi. Suomessa ainoa lain sallima keino on adoptio, mutta tällöin perheellistyminen ei ole kiinni vain lapsettoman halusta adoptoida. Adoption byrokraattinen ja emotionaalinen haastavuus, kallis hinta, adoptiolasten erityistarpeisuus ja pieni määrä ehkäisevät adoptioprosessiin hakeutumista ja vaikeuttavat adoptiolapsen saamista. Geneetttisesti oman lapsen saaminen on kohduttomalle mahdollista kohdunsiirron ohella ainoastaan sijaissynnytyksellä, joka on kielletty Suomessa.

Siten kohduttomat ja heidän puolisonsa ovat suomalaisessa yhteiskunnassa lisääntymisensä osalta marginaalissa: heidän ulottuvillaan on huomattavasti vähemmän keinoja lapsen saamiseksi kuin muilla. Tutkimukseni perusteella heidän toiveenaan ei kuitenkaan ole kohtusiirteen saaminen, vaan adoptioprosessin inhimillistäminen ja ei-kaupallisen sijaissynnytyksen salliminen.

Rob Potter / Unsplash

 

Naiseuden ja äitiyden kategorioiden uudelleenmäärittely ei ole kohduttomien tehtävä

Inhimillisesti on kuitenkin ymmärrettävää, että kohdunsiirto voi näyttäytyä vaihtoehtona tilanteessa, jossa yhteiskunta ei tarjoa muita reittejä vanhemmuuteen. Mutta Pearl haluaa vaikuttaa kohduttomien päätökseen hakeutua kohdunsiirtoihin vetoamalla toimenpiteen epäfeministisyyteen.

Pearl tuntuu toivovan, että kohduttomat henkilöt ohittaisivat toiveensa saada itse synnytetty lapsi, olisivat feministejä ja kieltäytyisivät kohdunsiirrosta. Hän vaatii kohduttomilta edelläkävijyyttä tiellä kohti parempaa yhteiskuntaa, jossa raskaus ja naiseus eivät olisi synonyymeja keskenään.

Pearl asettelee siis kohduttomille feministisen sankarin viittaa, mutta tekee sen kohdullisten eikä kohduttomien tarpeista käsin. Tämä on epäreilua, sillä kohduttomia naisia ei voida vastuuttaa kulttuurisista käsityksistä, joissa raskaus nähdään olennaisena osana naiseutta. Yksilöllä ei ole velvollisuutta muuttaa sukupuolitetuille kehoille annettuja kollektiivisia merkityksiä.

Yhdessä asiassa Pearlin kirjoitus kuitenkin osuu maaliin: äitiyden ja naiseuden sekä isyyden ja mieheyden ahtaita kategorioita pitää kyseenalaistaa. Sen ei kuitenkaan tulisi tapahtua kohdunsiirtoon hakeutuvia syyllistämällä vaan pyrkimällä muuttamaan käytäntöjä, jotka niputtavat tietynlaiset kehot ja vanhemmuuden muodot yhteen.

Kohdunsiirrot voivat potentiaalisesti olla tämän kulttuurisen muutoksen käännekohta. Tulevaisuudessa tullaan todennäköisesti yrittämään kohdunsiirtoa myös mieheksi määriteltyyn kehoon. Tällöin naisen ei enää itsestään selvästi tarvitse olla synnyttäjä.

Lotta Hautamäki: Perhe vaikuttaa mielenterveyteemme monin tavoin

Lukuaika: 4 min.

Mielen sairauksien syitä on etsitty viimeaikaisessa tutkimuksessa muun muassa ihmisen geeniperimästä. Kaikki ei kuitenkaan palaudu perimään: kaksisuuntaisen mielialahäiriön tunnistamisessa ja hoidossa läheissuhteilla on merkittävä rooli. Tutkija Lotta Hautamäki keskusteli aiheesta Kaisa Kivipuron kanssa.

Lotta Hautamäki, miten perhe ja muut läheissuhteet liittyvät yksilön mielenterveyshäiriöön?

Mielenterveyteen vaikuttavat sekä ihmisen biologia että ympäröivä kulttuuri, jotka molemmat välittyvät yksilöön esimerkiksi perheen kautta.

Vanhempamme tarjoavat geenit, joista ominaisuutemme muodostuvat. Kohtu tarjoaa sikiöaikaisen ympäristön, jolla on nykytiedon valossa suuri merkitys mielenterveyteemme. Lisäksi perhe ja muut läheiset ovat osa sosiaalista ja kulttuurista ympäristöä, joka muovaa mielenterveyttämme jokaisessa elämänvaiheessa. Läheisillä on suuri merkitys myös tiettyjen mielenterveyshäiriöiden diagnosoinnissa ja hoidossa.

Mitä mielenterveyssairauksien synnystä tiedetään?

Tutkimustieto kertoo, että mielenterveyshäiriön puhkeaminen on kaikkea muuta kuin yksinkertaista. Kyse on monien tekijöiden yhteisvaikutuksesta muodostuvasta psykofyysisestä tilasta, joka kaiken lisäksi muodostuu jokaisella sairastuneella eri tavalla.

Tutkimuksissa on aika ajoin saatu tietoa siitä, mitkä tietyt geenit ovat mukana esimerkiksi bipolaariseen eli kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön sairastumisessa. Yksilön perimästä ei kuitenkaan voida päätellä, tuleeko hän mahdollisesti sairastumaan mielenterveyshäiriöön. Vaikka yksilö kantaisi geeniperimässään mielensairauteen mahdollisesti altistavia geenejä, sairastumiseen vaaditaan jokin laukaiseva tekijä, joka voi olla vaikkapa vaikea stressitilanne tai suuri elämänmuutos.

Kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosi perustuu vertailuun yksilön oireiden ja diagnostisten kriteereiden välillä. Jotta diagnoosiksi voi saada kaksisuuntaisen mielialahäirön, täytyy tautiluokituskäsikirjoissa määriteltyjä oireita olla tietyllä aikavälillä tietty määrä riippumatta siitä, millainen perimä ihmisellä on.

Miksi kuitenkin mielenterveyshäiriöiden yhteydessä puhutaan paljon perimästä?

Mielenterveyshäiriöiden on huomattu kulkevan suvuittain. Erityisesti kaksisuuntaisen mielialahäiriön yhteydessä voidaan puhua ylisukupolvisuudesta, koska se on vahvasti yhteydessä vanhempien sairastavuuteen. Tämä on tiedetty jo 70-luvulta asti, kun asiaa on tutkittu muun muassa kaksostutkimusten avulla. Sen sijaan periytymisen mekanismia ei tunneta eikä tiettyjä geenivirheitä mielenterveyshäiriöiden takana ole löydetty.

Millaista tutkimusta tällä hetkellä tehdään mielenterveyshäiriöiden syntymekanismeihin liittyen?

Tällä hetkellä Suomessakin tehdään mielenkiintoista tutkimusta, jossa selvitetään kuinka sikiöaikainen ympäristö vaikuttaa siihen, millaisia ominaisuuksia lapsella on syntyessään. Äidiltä ja isältä saamiemme geenien lisäksi myös ympäristö, jossa kasvamme ja kehitymme etenkin sikiöaikana, vaikuttaa ominaisuuksiimme. Näin ollen jo ennen syntymää on tapahtunut paljon, joka vaikuttaa mielenterveyteemme tulevaisuudessa.

Tällä hetkellä tiedetään, että äidin raskauden aikainen vahva stressi tai masennus vaikuttaa syntyvän lapsen aivojen kehitykseen ja psyykkiseen oireiluun. Mekanismia tälle yhteydelle ei kuitenkaan vielä tunneta.

Lisäksi niinkin kummalliselta tuntuva asia kuin suolistomme bakteerit vaikuttavat mielenterveyteemme. Tietynlainen suolistomikrobikanta voi joko tukea tai häiritä mielenterveyttä. Nykytiedon valossa arvellaan, että tämä suolisto–aivoyhteys välittyy vagushermon ja monimutkaisten hormonaalisten välitysten kautta.

Koska kaksisuuntainen mielialahäiriö on tavalla tai toisella periytyvää, niin pitäisikö sairastuneiden ottaa se huomioon, kun harkitaan lasten hankkimista?

Itselleni oli yllättävää, että mielenterveyshäiriöiden periytymistä koskevaa pohdintaa ei juurikaan näkynyt esimerkiksi keskustelupalstoilla, joita analysoin omassa tutkimuksessani.

Toisaalta koska emme tiedä miten kaksisuuntainen mielialahäiriö periytyy, ei olisi eettistä vaatia sairastuneita harkitsemaan omaa lisääntymistään vain siksi että sairaus kulkee suvussa. Perinnöllinen alttius ei mitenkään väistämättä johda kaksisuuntaisen mielialahäiriön puhkeamiseen, sillä mikään mielenterveyshäiriö ei johdu ainoastaan ihmisen synnynnäisistä ominaisuuksista.

Voiko kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastava olla hyvä vanhempi?

Kyllä voi, samalla tavalla kuin mitä muuta tahansa sairautta poteva ihminen voi olla hyvä vanhempi. Toki voi olla yksilöitä ja tilanteita, joissa vanhemmuus ei ehkä ole hyvä ratkaisu. Lähtökohtaisesti kuitenkin kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa voi oppia elämään esimerkiksi oikeanlaisen lääkityksen ja elämäntapojen avulla. Olennaisempaa on varmistaa  sairastuneelle riittävän hyvä hoito ja tuki, jotta sairaus pysyy kurissa.

Miten kaksisuuntainen mielialahäiriö vaikuttaa sairastuneen lähipiiriin?

Voitaneen sanoa, että jos oireet eivät ole hallinnassa, ihmissuhteet kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavan kanssa ovat keskimäärin raskaampia. Maniaan ja hypomaniaan voi liittyä riskikäyttäytymistä ja hyvin spontaania toimintaa, jolloin rakastutaan, petetään, matkustetaan yllättäen, irtisanoudutaan, tehdään yrityskauppoja tai muita elämään muuten suunnittelemattomia tai kuulumattomia tekoja. Elämä manian aikana voi olla läheiselle hyvin vaikeaa, kun itselle tuttu henkilö radikaalisti muuttuu.

Joillekin jo nuorena sairastuneille ei välttämättä koskaan ehdi muodostua läheisiä ihmissuhteita. Voi olla, että elämä ei ole missään vaiheessa riittävän tasapainossa niiden muodostumiseksi, tai mielenterveyshäiriöön liittyvä stigma eli negatiivinen sosiaalinen leima syrjäyttää ihmisen muiden joukosta.

Vanhemman hoitamaton kaksisuuntainen mielialahäiriö voi tehdä elämästä arvaamattoman. Stigma vaikuttaa tässäkin, eikä ongelmaa haluta näyttää ulkopuolisille. Kaksisuuntainen mielialahäiriö voi tuoda perhe-elämään samankaltaista huolta, pelkoa ja vaikenemista kuin alkoholismi, eikä ole poikkeuksellista, että sairastuneella on myös ongelmia päihteiden kanssa.

Mikä asema sairastuneen lähimmäisillä on sairauden hoidossa?

Maanisessa vaiheessa sairastuneella itsellään on harvoin sairaudentuntoa, jolloin hoitoon hakeutuminen siirtyy usein puolison, vanhemman tai ystävän tehtäväksi.

Läheisellä on myös erityinen merkitys diagnoosia tehtäessä. Koska sairauden diagnosointi usein viivästyy vuosia tai jopa vuosikymmenen, sairastuneen historiaa käydään läpi oireiden tunnistamiseksi. Sairastuneen omat muistikuvat sairausjaksoista voivat olla hataria, jolloin läheisen avulla pyritään paikantamaan menneisyydestä oireilua, jonka avulla diagnoosi voidaan tehdä.

Kaksisuuntaisen mielialahäiriön oireiden itsetarkkailuun on kehitetty mielialapäiväkirja, jonne kirjataan päivittäin tuntemuksia oireista ja mielialasta. Joskus läheiset otetaan myös mukaan oireiden tarkkailuun. Olen nähnyt lomakkeen, jolla aikuinen potilas ja hänen läheisensä voivat sopia, että läheinen on oikeutettu puuttumaan sairastuneen elämään tiettyjen oireiden ilmaannuttua.

Vaikka läheisten osallistamisella diagnosointiin ja sairauden hoitoon tarkoitetaan hyvää, on tärkeää miettiä, missä menevät potilaan itsemääräämisoikeuden rajat ja kuinka paljon läheisiä voidaan velvoittaa osallistumaan hoitoon.

Samoja kysymyksiä nousee esiin esimerkiksi muistisairaiden omaishoidon yhteydessä, eikä niihin ole patenttiratkaisuja. Tärkeää olisi, että sairastuneella olisi pysyvä ja hyvä hoitosuhde terveydenhuollossa eikä omaisen tarvitsisi kuormittua hoidosta.

Mikä merkitys mielenterveyshäiriöistä tehdyllä uudella tutkimuksella on sairastuneille?

Aikaisemmin se, että jokin sairaus kulkee suvuissa, on nähty pakottavana kohtalona yksilölle, mutta uusi perimän ja ympäristötekijöiden yhteisvaikutusta avaava tutkimus vähentää tätä taakkaa.

Mielenterveyshäiriö ei ole kenenkään kohtalo ja oireiden hallinnassa voidaan tehdä paljon, vaikkei sairauksien biologiaa vielä täysin tunneta.

Tieto vähentää häpeää myös sairastuneen läheisten osalta, ja auttaa kaikkia tulemaan toimeen esimerkiksi kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa.

 

Teksti: Kaisa Kivipuro
Kuva: Henna Koponen Photography ja Pixabay

Lotta Hautamäki on tutkinut lääketieteen ja hoidon yhteiskunnallisia vaikutuksia etenkin psykiatriassa. Häntä kiinnostaa vuorovaikutus tutkimustiedon, hoitotyön ja potilaiden kokemusten välillä. Tätä kysymystä hän tarkasteli väitöskirjassaan kaksisuuntaisen mielialahäiriön tarjoaman esimerkkitapauksen valossa. Hautamäen kirjoituksen psykiatrisen diagnostiikan epävarmuudesta voi lukea täältä. Tulevaisuudessa Hautamäki haluaa perehtyä ihmisen ja ympäristön välisen vuorovaikutuksen merkitykseen terveydelle.

Inhimillinen tekijä -ohjelman jaksossa nimeltä Tuhat ja yksi ajatusta voi kuulla ihmisten kokemuksista ja mielenterveyshäiriöiden merkityksestä läheissuhteissa.

 

Kohduttoman tie vanhemmaksi vaatii strategiaa

Lukuaika: 3 min.

Kohduton ei saa lasta, vaan hankkii lapsen. Kun lapsi ei synny lasta toivovan henkilön omasta ruumiista, voivat lastenhankintakeinot näyttäytyä muille radikaaleina. Kohduttoman matka lapsiperheelliseksi vaatiikin erityistä päämäärätietoisuutta ja panostamista.

Tieto kohduttomuudesta tai kohdunpoiston välttämättömyydestä pakottaa suunnittelemaan elämää uusiksi. Keskeiseksi kysymykseksi nousee se, kuinka nainen tai pariskunta suhtautuu lapsettomuuteen tai kuinka lapsi käytännössä voidaan saada, jos lapsen hankkiminen on ajankohtaista. Kohduttomuus pakottaa väkivaltaisella tavalla määrittelemään perheenperustamisen kehykset uudelleen. Tämä käy ilmi kohduttomien haastatteluista, joita olen tehnyt väitöstutkimustani varten.

Suomeen syntyy vuosittain 10–15 tyttölasta, joiden kohduttomuus havaitaan teini-iässä (1). Lisäksi kohdunpoistojen takia Suomessa vuosittain kohtunsa menettää reilu 2 000 alle 50-vuotiasta naista muun muassa gynekologisen syövän, pahan endometrioosin tai synnytyskomplikaation takia (2).

Useimmiten lasta toivova kohduton tarttuu ensimmäisenä adoptioon ja alkaa selvittää, mitä lapsen adoptoiminen käytännössä tarkoittaa ja olisiko se itselle mahdollista. Muita vaihtoehtoja ovat sijaisvanhemmuus, sijaissynnytys ja uusimpana keinona kohdunsiirto.

Lapsen hankkiminen kaikissa muodoissaan vaatii kohduttomalta ja tämän mahdolliselta kumppanilta epävarmuuden sietämistä ja usein vuosikausia aikaa. Lapsen hankkiminen on kohduttomalle jo lähtökohtaisesti erityinen prosessi, koska lapsen synnyttäminen itse ei ole missään vaiheessa vaihtoehto – toisin kuin useimmiten muunlaisesta tahattomasta lapsettomuudesta kärsivillä.

Joskus lasta ei ponnisteluista huolimatta koskaan saada kotiin. Tällöin viimeisenä vaihtoehtona on lapsettomuuden hyväksyminen.

 

Projektina lapsi

Lapsen saamiseen liittyy kulttuurissamme vahvoja mielikuvia ja määritelmiä, kuten tunnesidos, elämän ihme ja luonnollisuus. Kohduttoman tie vanhemmaksi kulkee kuitenkin usein laskelmoivaa polkua, jossa ei ensisijaisesti ole kyse elämän ihmeen luonnollisesta tapahtumisesta. Perheen perustaminen on kohduttomalle eräänlainen projekti, vaikkei lasta toivova välttämättä haluaisi siihen projektina suhtautua. Yleisesti projekti mielletään kylmäksi ja keinottelevaksi toiminnaksi, jossa ihmisluontoa ohjaa järki eikä tunne.

Haastatteluideni perusteella näyttää joka tapauksessa siltä, että kohduttoman perheellistyminen edellyttää suoriutumista erityisestä lapsenhankintaprosessista. Jotta kohduton voi saavuttaa vanhemmuuden ja unelmoidun tunnesuhteen pienen ihmisen kanssa, täytyy tuo pieni ihminen jostain saada rakastettavaksi.

Tässä tapauksessa toivottu lapsi ei synny äidin kohdusta, vaan lapsi kasvaa ja syntyy jonkun toisen naisen ruumiista. Suurin osa suomalaisista lapsista on nykyään suunniteltuja ja vanhemmuus on joskus pitkienkin lapsettomuushoitojen tulos. Kohduttoman henkilön kohdalla käsikirjoituksessa on tähänkin nähden muutama ylimääräinen luku.

 

Lapsitoiveen toteuttaminen kysyy voimavaroja ja resursseja

Lapsen adoptoiminen ei ole kaikille kohduttomille mahdollinen vaihtoehto. Adoptioprosessi vaatii vuosien sitoutumista, henkisiä voimavaroja ja uskoa kotimaisiin ja ulkomaisiin viranomaisiin. Suomessa kielletty hedelmöityshoitoon perustuva sijaissynnytys sen sijaan vaatii uskallusta lähteä reproduktioturistina ulkomaille ja tietoa esimerkiksi siitä, kuinka sijaissynnytyksellä synnytetyn lapsen vanhemmuus määräytyy.

Adoptio ja sijaissynnytys vaativat molemmat lisäksi huomattavia taloudellisia resursseja. Kohdunsiirtoja suoritetaan Ruotsissa vasta kokeellisella tasolla, joskin hoidosta syntyneet lapset antavat toivoa myös suomalaisille kohduttomille.

Usean haastattelemani henkilön kohdalla kyse ei missään vaiheessa ole ollut siitä,  halutaanko lasta tarpeeksi, jotta lapsiprojektiin ryhdyttäisiin. Pohdinta on ensisijaisesti liittynyt siihen, millaisiin vaihtoehtoihin nainen tai pari on valmis ja mihin on mahdollisuuksia ja varaa.

Konkreettisesti tämä voi tarkoittaa esimerkiksi seuraavanlaisten asioiden läpikäymistä: minne päin maailmaa uskalletaan lähteä sijaissynnyttäjänä toimivan ystävättären kanssa hedelmöityshoitoihin, kuinka paljon pankista saadaan lainaa tai millaisia sairauksia adoptoitavalle lapselle voidaan hyväksyä.

 

Kun oma lapsitoive on liikaa muille

Tasapainoilu kylmänä näyttäytyvän perheellistymisprojektin ja pohjattoman lapsitoiveen välillä on psyykkisesti hyvin haastavaa. Haastattelemani naiset kertoivat, kuinka heitä toisinaan kalvaa ajatus siitä, että oma toive lapsesta on liikaa muille. Lasta ei saisi haluta liian voimakkaasti, koska se tulkitaan itsekkyydeksi ja kohtuuttomuudeksi. Tämän taustalla elää tulkintani mukaan ajatus lapsesta lahjana, joka annetaan ja jota ei tulisi vaatia tai ylenmäärin tavoitella.

Ulkopuolisille radikaalina näyttäytyvä projekti paljastaa lapselle annettuja merkityksiä: lasta toivovien kohduttomien päämäärätietoinen halu saada lapsi kertoo, kuinka paljon he lapsiperhearkea toivovat ja arvostavat. Toisin sanoen, tutkimukseni perusteella näyttää siltä, että kohduttoman muille itsekkäänä näyttäytyvässa toiveessa saada lapsi on kysymys halusta rakastaa ja kasvattaa lasta.

Myös adoptioprosessissa viranomaiset painottavat, että lasta adoptoivan motiivina tulisi olla juuri itsekäs halu saada lapsi. Adoption lähtökohta ei saa olla esimerkiksi hyväntekeväisyys. (3) Näin ollen lapsen edun – joka on aina adoption lähtökohta – nähdään täyttyvän vanhemman ja lapsen molemminpuolisesta tarpeesta elää toisen kanssa. Lapsen kannalta tulevan vanhemman itsekäs toive saada lapsi ei siis välttämättä ole huono lähtökohta vanhemmuuteen.

 

Mitä silloin kaivataan, kun lasta toivotaan?

Yllä oleva kysymys on relevantti jokaisen lasta toivovan kohdalla. Lapsitoive joutuu kuitenkin erityisellä tavalla suurennuslasin alle tilanteessa, jossa lapsi ei saavu perheeseen tyypillisenä pidetyllä tavalla ja toiveen toteutuminen vaatii strategisen projektin rakentamista.

Vaikka kohduttoman olisi mahdollista saada geneettisesti oma jälkeläinen sijaissynnytyksen tai kohdunsiirron avulla, ei perimä näyttele suurta osaa haastattelemieni naisten toiveissa. Lasta toivovien kohduttomien kaipuussa on kyse jostain konkreettisemmasta. He näkevät suhteen omaan (tulevaan) lapseensa inhimillisen elämän syvimpänä ja pysyvimpänä sidoksena, jonka puitteissa jaetaan arki ja tunteet sekä molemminpuolinen kasvu – riippumatta siitä, kuinka lapsi on saapunut perheeseen.

 

Kirjoittaja: Kaisa Kivipuro
Kuva: perheyhteiskunta.fi / Janita Vilkman

Lähteet:

(1) Aittomäki, Kristiina, Eroila, Hille & Kajanoja, Pauli (2001) A population-based study of the incidence of Müllerian aplasia in Finland. Fertility and Sterility 76:3, 624–625.

(2) Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (2017) Hoitoilmoitusrekisteri 1997–2015. Julkaisemattomia tilastoja.

(3) Sosiaali- ja terveysministeriö (2013) Adoptioneuvonta. Opas adoptioneuvonnan antajille. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2013:21. Helsinki: STM.

Kenelle lapsettomuushoitoja julkisin varoin?

Lukuaika: 4 min.

Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta teki joulukuussa 2016 päätöksen, jonka mukaan julkisen terveydenhuollon linjaus olla antamatta hoitoja lahjoitetuilla sukusoluilla syrjii naispareja ja itsellisiä naisia. Yliopistosairaaloiden johtajaylilääkärit kiistävät syrjinnän ja perustelevat linjausta resursseilla ja lääketieteellisillä syillä. Mitä lapsettomuuden muotoja julkisilla varoilla tulisi hoitaa?

Joulukuussa 2016 uutisoitiin yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan tekemästä päätöksestä, jonka mukaan naisen kanssa parisuhteessa olevaa naista oli syrjitty, koska hän ei saanut koeputkihedelmöityshoitoa julkisessa terveydenhuollossa. Päätöksessä katsottiin, että yliopistosairaaloiden johtajaylilääkärit olivat toimineet syrjivästi rajatessaan hedelmöityshoidot lahjoitetuilla sukusoluilla julkisen terveydenhuollon tarjoamien lapsettomuushoitojen ulkopuolelle. Lautakunta teki päätöksensä lähes yksimielisesti. Päätös ei ole lainvoimainen, joten prosessin lopputulosta ei vielä tiedetä.

Tässä tekstissä käyn läpi tapausta, joka johti lautakunnan päätökseen. Tapaus on kiinnostava, koska siinä käsitellään vuonna 2007 voimaan tullutta hedelmöityshoitolakia. Mitä tämä laki takaa ja mitä se tarkoittaa käytännössä, entä yhdenvertaisuuden näkökulmasta?

 

Lääketieteellistä ja sosiaalista lapsettomuutta

Tapauksen keskiössä on naisen kanssa parisuhteessa oleva nainen, joka oli yrittänyt tulla raskaaksi yksityisellä lapsettomuusklinikalla omalla kustannuksellaan puolen vuoden ajan. Lahjasiittiöt oli saatu tältä klinikalta. Inseminaatiohoidot, joissa siittiöt viedään kohtuun klinikalla, eivät kuitenkaan tuottaneet tulosta. Yksityisen klinikan lääkäri kirjoitti naiselle lähetteen koeputkihedelmöityshoitoja varten.

Julkisen sektorin lapsettomuusklinikka ei aloittanut hoitoa, koska yliopistosairaaloiden johtajaylilääkärit olivat vuonna 2015 rajanneet kaikki lahjoitetuilla sukusoluilla tehtävät hedelmöityshoidot julkisen terveydenhuollon ulkopuolelle. Täten naisparit, mutta myös itselliset naiset ja lahjasoluja tarvitsevat heteroparit, oli määritelmällisesti suljettu hoitomahdollisuuksien piiristä.

Johtajaylilääkärit perustelivat yhteistä linjaustaan käytössä olevilla resursseilla. Julkiset lapsettomuusklinikat eivät kerää ja varastoi lahjoitettuja munasoluja ja siittiöitä. Sairaanhoitopiirit totesivat tapausta käsiteltäessä, että linjaus ei ole syrjivä, koska se koskee kaikkia lahjasoluilla tehtäviä hoitoja. Lisäksi ne totesivat, että mikäli julkiset hedelmöityshoitoklinikat halutaan velvoittaa tarjoamaan lahjasukusoluhoitoja kaikille asiakasryhmille, lainsäädäntöä tulee tarkentaa. Tällöin kunnille tulee myös antaa resursseja laajemman asiakasjoukon palvelemiseen.

Yli 20-sivuisessa päätöksessä osapuolet, eli kyseessä oleva sairaanhoitopiiri ja yhdenvertaisuusvaltuutettu, eivät juurikaan erittele lapsettomuuden lääketieteellisiä ja sosiaalisia syitä ja hoidon tarvetta niiden perusteella. Lääketieteellisten ja sosiaalisten syiden asettuminen vastakkain on kuitenkin tapauksen ytimessä olevan ristiriita. Asianosaisella naisella oli todettu vaikeuksia tulla raskaaksi, hänellä oli lääkärin kirjoittama lähete koeputkihedelmöityshoitoihin ja myös yksityiseltä klinikalta saatavia siittiöitä käytössään. Hänellä oli todettu lääketieteellinen syy lapsettomuuteen, mutta hänet rajattiin luovutettujen solujen tarpeen ja sekä kumppaninsa sukupuolen vuoksi pois hoidon piiristä.

 

Hedelmöityshoidot lainsäädännössä

Ennen vuonna 2007 voimaan tullutta hedelmöityshoitolakia lapsettomuushoitoja ja luovutettujen sukusolujen käyttöä ei säädelty Suomessa, vaan klinikoilla oli omat käytäntönsä. Lain säätämisen aikoihin käytiin vilkasta yhteiskunnallista keskustelua muun muassa siitä, tuleeko naispareille ja itsellisille naisille sallia pääsy hedelmöityshoitoihin. Tuolloin ei juurikaan keskusteltu siitä, tulisiko sosiaalista lapsettomuutta hoitaa julkisin varoin.

jamie-street
Jamie Street/Unsplash

Laissa ei eritellä julkisen ja yksityisen sektorin lapsettomuusklinikoiden työnjakoa. Käytännössä julkinen sektori on pitäytynyt viime vuosina lähinnä heteroparien hoitamisessa heidän omilla sukusoluillaan ja myös osa yksityisistä klinikoista hoitaa vain heteropareja.

Valvira ja sosiaali- ja terveysministeriö ovat viime vuosina ohjeistaneet sekä julkisia että yksityisiä klinikoita siitä, että hoitoja tulee tarjota yhdenvertaisesti. Ohjeistuksissa tämä on tarkoittanut, että useiden eri ryhmien, kuten itsellisten naisten, naisparien, transsukupuolisten henkilöiden, vammaisten ja HIV-positiivisten mahdollisuudet hedelmöityshoitoihin tulee ottaa huomioon. Monien ryhmien kohdalla hoidon antaminen onkin edistynyt. Esimerkiksi HIV-positiivisten potilaiden hoitoihin on nykyään omia laboratorioita.

 

Eriävät käsitykset yhdenvertaisuuden toteutumisesta

Eri tahoilla on huomattavan erilaiset käsitykset siitä, miten yhdenvertaisuus toteutuu ja mitkä lait ohjaavat hoitojen antamista missäkin määrin. Suuri erimielisyyttä aiheuttava jako on lääketieteellisen ja sosiaalisen lapsettomuuden välillä. Lääketieteellisellä syyllä tarkoitetaan, että raskaus ei yrittämisestä huolimatta ala tietyn ajan sisällä. Sosiaalinen lapsettomuus taas tarkoittaa sitä, että raskautta ei ole mahdollista yrittää, ja koskee naispareja ja itsellisiä naisia.

Valvira, sosiaali- ja terveysministeriö, yhdenvertaisuusvaltuutettu ja yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta katsovat, että hedelmöityshoitolain mukaan hoitoja tulee tarjota sosiaalisin lapsettomuuteen myös julkisella sektorilla. Johtajaylilääkärit ovat jyrkästi eri mieltä yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan päätöksen kanssa ja kiistävät syrjinnän. He korostavat joulukuussa 2016 antamassa lausunnossaan, että terveydenhuoltolain mukaan lapsettomuushoitojen saamiseksi on täytettävä lääketieteelliset kriteerit, ja että julkisen terveydenhuollon johtotehtävissä olevien velvollisuus on päättää hoitoon ottamisen perusteista.

Kansaneläkelaitos (Kela) korvaa lapsettomuushoitojen kuluja sairausvakuutuslain mukaisesti. Kelan kriteereissä tahatonta lapsettomuutta on, jos raskaus ei ala, vaikka nainen ja mies ovat yrittäneet vuoden verran. Kela hyväksyy perusteeksi myös sen, että nainen on vuoden ajan yrittänyt tulla raskaaksi inseminaatiohoidoilla. Tällä hetkellä KELA-korvauksen piirissä on kolme alle 43-vuotiaalle naiselle tehtävää hoitokertaa.

 

Oikeudenmukaisuus ja julkiset resurssit

Kuten käsitelty tapaus osoittaa, on olemassa näennäisesti neutraaleja käytäntöjä, jotka voivat olla syrjintää, koska ne tuottavat epäsuotuisia vaikutuksia tietyille ryhmille. Tässä keskeistä on se, millä perusteilla rajallisin resurssein tarjottavia hedelmöityshoitoja annetaan julkisessa terveydenhuollossa.

Jos julkisin varoin tarjottavat hoidot kohdennetaan niille, joilla on lääketieteelliset perusteet saada hoitoa, resurssit tuskin muodostuvat kynnyskysymykseksi. Nämä ihmiset eivät välttämättä kaikki ole naisen ja miehen muodostamassa parisuhteessa. Käytäntöjä olisi mahdollista kehittää niin, että lääketieteellisistä syistä lapsettomuushoitoja tarvitsevat voisivat saada julkisista varoista muutenkin harvalukuisen määrän hoitoja.

Yllä käsitellyn tapauksen naista oli siis syrjitty vähintään siksi, että hänellä oli lääketieteellinen peruste hoidon saamiselle. Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta kuitenkin katsoi päätöksessään, että häntä oli syrjitty välittömästi seksuaalisen suuntautumisensa perusteella, ja että hoitoa tulisi saada myös sosiaaliseen lapsettomuuteen.

Luovutettujen sukusolujen käyttö tuo lisäkuluja. Ilmeisesti ennen johtajaylilääkärien yhteistä linjausta 2015 myös julkisen terveydenhuollon lapsettomuusklinikoilla on toisinaan annettu maksusitoumuksia yksityisille klinikoille luovutetuilla soluilla tehtäviä hoitoja varten (Tapper 2014; THL 2016).

Jos lainsäätäjän tahto on, että julkisista varoista tarjotaan hedelmöityshoitoja myös sosiaalisin perustein naispareille ja itsellisille naisille, lainsäädäntöä pitänee tarkentaa. Tämänhetkinen laki on väljä eikä sanktioi asiakkaiden valikointia. Toisaalta, nyt keskustellaan sosiaalisin perustein annettavista lapsettomuushoidoista julkisilla varoilla naisille tai pareille, jotka kykenevät itse synnyttämään lapsia. Entä kohduttomat naiset, itselliset miehet ja miesparit? Lainsäätäjä on hedelmöityshoitolaissa nimenomaisesti todennut, että sijaissynnytyshoidot eivät ole Suomessa sallittuja.

Perus- ja ihmisoikeudet kuten syrjinnän kielto eivät takaa yksilön subjektiivista oikeutta saada haluamaansa hoitoa tai hoidon lopputulosta, kuten lasta. Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan päätös tuo esiin myös yleisemmän kysymyksen oikeuksien ja yhteisten resurssien suhteesta. Hedelmöityshoidot eivät ole fyysiselle terveydelle välttämättömiä, mutta niitä on rajoitetusti haluttu tarjota myös julkisin varoin. Resurssien puute ei voi olla peruste syrjivälle kohtelulle. Toisaalta resurssit sekä poliittinen ja hallinnollinen priorisointi vaikuttavat viime kädessä tarjottujen julkisten palvelujen laajuuteen.

Lautakunnan päätöksessä asetettiin kullekin sairaanhoitopiirin johtajaylilääkärille 30 000 euron uhkasakko. Johtajaylilääkärit ovat todenneet, että julkisen sektorin hedelmöityshoitojen laajuus on ratkaistava terveydenhuollon palveluvalikoimaneuvostossa, jonka käsiteltäväksi asia on viety jo aiemmin. He saattavat valittaa päätöksestä ja uhkasakoistaan hallinto-oikeuteen, jolloin tapaus voi edetä vielä korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Kysymystä siitä, kenelle lapsettomuushoitoja tarjotaan julkisin varoin, ei ole vielä ratkaistu.

 

VTT Linda Hart työskentelee tutkijana Maanpuolustuskorkeakoulussa.
linda.hart[at]alumni.helsinki.fi

Lähteet:

Tapper, A. (2014) Hedelmöityshoidon yhtenäiset perusteet. Selvityshenkilön raportti. Raportteja ja muistioita (STM): 2014:30. Saatavissa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-00-3519-8

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (2016) Hedelmöityshoidot 2014–2015. Tilastoraportti 9/2016. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2016051712414