Kategoria: Lapset

Brasilian kaduilla olevien lasten ja nuorten perhesuhteet

Posted on by Kitti Suoranta
Lukuaika: 4 min.

Uhreja, orpoja, hylättyjä? Mielikuvia Brasilian ’katulapsista’ on monenlaisia. Nämä lapset ja nuoret eivät kuitenkaan ole täysin irrallaan. Suurimmalla osalla heistä on perhe ja koti katuelämän ohella. Brasilian Recifen kadulla olevat lapset ja nuoret kuvasivat perhesuhteitaan merkityksellisinä mutta jännitteisinä.

Laajalti käytetyn määritelmän mukaan ’katulapset’ ovat alle 18-vuotiaita lapsia ja nuoria, jotka ovat riittämättömästi suojeltuja tai valvottuja ja joille ’kadusta’ on tullut koti tai paikka, jossa tienata elantoa. (Thomas de Benítez, 2011).

Tutkimukseni (Lehtonen 2021; Lehtonen 2023) aiheena on brasilialaisen Recifen kaupungin kadulla olevien lasten ja nuorten perhesuhteet. Vuosina 2018–2019 kuljin paikallisen kansalaisjärjestön matkassa tehden etnografista tutkimusta, ja haastattelin tutkimukseeni kymmentä kadulla olevaa lasta ja nuorta.

Kaikilla tutkimukseni osallistujilla oli side sekä ainakin yhteen perheenjäseneen että katuelämään. Nämä siteet olivat kuitenkin erilaisia. Osa vietti kadulla myös öitä, osa oleskeli kadulla päivisin mutta palasi perheensä luo yöksi. Jotkut olivat kadulla perheenjäsentensä kanssa. Myös samalla lapsella tai nuorella katu- ja perhetilanne saattoi vaihdella.

Lasten ja nuorten elämää määritti kiertokulku paitsi kadun ja auttajatahojen, myös eri perheenjäsenten välillä. Lapsilla ja nuorilla oli siten elämässään useita merkityksellisiä paikkoja ja ihmisiä, joiden välillä he liikkuivat joustavasti ja itsenäisesti.

 

Vastavuoroisuutta, tukea, yhteisiä unelmia ja haastavia tunteita

Tutkimukseen osallistuneilla lapsilla ja nuorilla oli monimuotoisia perhetaustoja, mutta yhteistä oli, että he kokivat perhesiteensä tärkeinä. Lasten perhesuhteita määrittivät toisistaan riippuvat vastuut, huoli ja haastavat tunteet, sekä yhteiset unelmat ja tuki. Näiden kautta perheet pyrkivät selviytymään vaikeissa elinolosuhteissaan.

Tutkimukseen osallistunut 12-vuotias Bruno kuvasi haluaan osallistua perhe-elämän ylläpitoon: ”Kun olin nuorempi, olin äitini kanssa asemalla, kun hän oli siellä kerjäämässä. Myin myös purkkaa. Myyn edelleen, ja kerjään. Haluan rahaa itselleni, mutta joskus vien sitä äidilleni. Hän ei pakota minua, mutta haluan auttaa häntä.”

Monet lasten ja nuorten kuvaukset perheistään olivat ristiriidassa ihanteeseen, jonka mukaan perheiden tulisi yksinomaan huolehtia lapsistaan eikä toisin päin. Perhesuhteet olivat vastavuoroisia, ja lapset ja nuoret osallistuivat aktiivisesti perheidensä hyvinvoinnin edistämiseen. (Lehtonen, 2023).

17-vuotias Larissa taas kuvasi äitinsä huolta sekä hänen perheensä toiveita: ”Viime päivinä olin kadulla paljon. Nukuin kadulla ja hän (äiti) tuli hakemaan mut kotiin. Joskus menen hänen kanssaan, joskus en. Mutta tällä kertaa menin koska ikävöin häntä. Hän on ollut kadulla ennen, hän tietää kuinka vaarallista siellä on. […] Perheeni toivoo, että palaisin kotiin.”

Kysyin Larissalta millaisia muita toiveita hänen perheellään on Larissaa kohtaan, ja hän vastasi: ”Siskoni haluaa, että lopettaisin liiman ja tupakan. Äitini toivoo että menisin kouluun, hän puhuu siitä aina. […] Palaan vielä kouluun. Jos Jumala haluaa.”

Tutkimukseen osallistuneet lapset ja nuoret kuvasivat omia unelmiaan samanlaisiksi, kuin mitä he arvelivat heidän perheenjäsentensä toivovan heille. Lapset ja nuoret kertoivat haluavansa oman perheen, kouluttautua ja saada työpaikan, sekä lopettaa päihteidenkäytön ja kadulla olon. Monet eivät kuitenkaan kokeneet näitä unelmia mahdollisiksi siinä todellisuudessa, jossa he elivät.

Toisinaan perhesuhteet olivat haastavia ja jännitteisiä, kuten 17-vuotias Gabriel kuvasi: ”Äitini heitti mut ulos kotoa isäpuoleni takia. Kun hän on isäpuoleni kanssa, hän on erilainen, hän muuttui paljon. Ja heitti mut ulos. […] Mutta en välitä enää. Nukun mieluummin kadulla. […] En halua heidän kanssaan parempaa suhdetta.”

Jotkut perhetilanteet olivat hyvin monimutkaisia, ja niihin saattoi sisältyä väkivaltaa ja konflikteja. Perheestä puhuminen oli haastavaa monille lapsille. Keskeistä näin haavoittuvassa asemassa olevien lasten ja nuorten kanssa on herkistyä heidän yksilöllisille tarpeilleen ja antaa heille aikaa kertoa tilanteestaan sitten, kun he ovat siihen valmiita.

Mahdollisista ristiriitaisista tunteista ja konflikteista huolimatta perhesuhteet olivat lapsille ja nuorille merkityksellisiä. Lasten ja nuorten hyvinvointi oli sidoksissa heidän läheistensä hyvinvointiin – mutta myös perheet ovat huolenpidon tarpeessa.

 

Hylättyjen lasten sijaan tulisi puhua hylätyistä perheistä

Mitä kadulla olevien lasten ja nuorten tilanteen edistämiseksi voidaan tehdä? Lapsiin ja nuoriin ei tulisi suhtautua irrallaan perheistään kadulla olevina saarekkeina. Perhetilanne tulisi aina pyrkiä selvittämään ja perheiden rooli tulisi tunnistaa, jotta lapsille, nuorille ja heidän perheilleen voidaan tarjota tukea.

Lapset ja nuoret ilmaisivat toistuvasti halua parantaa yhteyttä perheisiinsä. Osa oli palannut perheidensä luokse, vaikka olisivat olleet kadulla pitkään. Monissa tapauksissa perheiden jälleenyhdistämisen tulisi olla työskentelyn keskeinen tavoite. On kuitenkin tilanteita, joissa tämä ei ole lapsen tai nuoren edun mukaista. Tällöin tulisi tavoitella perheenyhdistämistä sukulaisille, tai muita vaihtoehtoisia ratkaisuja.

Lapsia ja nuoria ei tulisi nähdä mustavalkoisesti perheidensä laiminlyöminä tai hylkääminä orpoina. On huomionarvoista, että katuelämä on usein ylisukupolvista. Monet lapset ja nuoret ovat alkaneet viettää aikaa kadulla perheenjäsentensä kanssa. Osalla on perheenjäseniä, joilla on ollut lapsesta asti side katuelämään.

Sen sijaan, että lasten tilanteesta syytetään heidän perheitään ja perheet leimataan itsestään selvästi kyvyttömiksi huolehtimaan lapsista, tulisi ilmiötä tarkastella laajemmin. Äärimmäinen köyhyys, eriarvoisuus, ja Brasilian valtion kyvyttömyys auttaa näitä perheitä ovat juurisyitä lasten ja nuorten kadulla oloon.

Osallistujien nimet on muutettu. Sitaatit ovat alun perin portugalinkielisiä.

Lähteet

Lehtonen, Annika (2021) ”They wish I would come back home”: An ethnographic study of street children’s family relations in Recife, Brazil. Pro gradu -tutkielma, Tampereen yliopisto. https://urn.fi/URN:NBN:fi:tuni-202104142967.

Lehtonen, Annika (2023). ‘She does not make me do it, but I want to help her’: Relational family interdependence of street-connected youth in Recife, Brazil. Childhood, 0(0). https://doi.org/10.1177/09075682231200792

Thomas de Benítez, Sarah (2011) State of the World’s Street Children: Research. London: Consortium for Street Children.

 

 

Annika Lehtonen (YTM) on sosiaalityön väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa. Väitöstutkimuksen aiheena on kadulla olevien lasten ja nuorten perhesuhteet sekä liikkuvuus kadun ja perheen välillä Brasilian Recifessä ja Salvadorissa.

Miksi äitiys kaduttaa?

Posted on by Annukka Lahti
Lukuaika: 4 min.

Äitiyden odotetaan tekevän onnelliseksi, mutta kokemus voikin olla erilainen: liian painavaa vastuuta, musertavaa syyllisyyttä ja totaalista yksinjäämistä. Hyvän äitiyden ja yksinpärjäämisen ihanteet tekevät avun pyytämisestä ja saamisesta haasteellista.

Perheellistymiseen liitetään monenlaisia odotuksia siitä, miten oma perhe tekee onnelliseksi. Monet äitiyttä pohtivat suunnittelevat myös jakavansa vanhemmuuden vastuut puolison kanssa tasavertaisesti ja arvioivat saavansa tukea ja apua läheisiltään. Silloin kun lisäapua tarvitaan, ovat hyvinvointivaltion palvelut ja turvaverkot olemassa.

Mutta entä jos nämä odotukset onnellisuudesta, tasavertaisesta työnjaosta ja turvaverkkojen toimivuudesta eivät täytykään? Joillekin äideille pettymykset ovat niin karvaita, että he huomaavat katuvansa äitiyttä ja perheen perustamista.

Tässä tekstissä analysoimme odotusten ja kokemusten välisestä ristiriidasta kumpuavia äitiyden katumuksen tunteita. Teksti perustuu vanhemmuuden katumuksen kokemuksia kartoittavaan kirjoitusaineistoon, joka on kerätty yhteistyössä Helsingin Sanomien kanssa vuonna 2019. Aineistonkeruuseen osallistui yli 149 vanhempaa, joista 128 oli naisia.

Aineistonkeruuseen osallistui hieman yllättäen myös vanhempia, jotka eivät tunteneet katumusta, vaan halusivat kertoa kokemuksistaan vanhempia. Kuten eräs vastaaja totesi, “en varsinaisesti kadu, mutta mietin voisivatko asiat olla toisin”. Näiden vastaajien kokemukset olemme rajanneet aineiston ulkopuolelle. Näin analyysissa mukana ovat vain niiden äitien vastaukset, jotka ovat selkeästi ilmaisseet katuvansa äitiyttä. Vastaajista suurin osa oli korkeakoulutettuja, parisuhteessa olevia pienten lasten äitejä.

 

Odotusten ja kokemusten välinen ristiriita

Feministiteoreetikko Sara Ahmedin mukaan heteroseksuaalisen parisuhteen varaan rakentuva ydinperhe on voimakas onnellisuusobjekti, johon latautuu runsaasti odotuksia perheen onnelliseksi tekevästä voimasta. Perheeseen liitetyt odotukset onnellisuudesta voivat myös tehdä toisenlaisten tulevaisuuksien kuvittelemisen vaikeaksi. Olemme tottuneet ajattelemaan, että lapsettomuuteen saattaa liittyä katumusta siitä, ettei lapsia tullut hankittua, mutta lapsia ja äitiyttä ei voi katua.

Tämä perheeseen ja lapsiin liittyvä onnellisuusodotus näkyi aineistossa selvästi. Samaan aikaan lapsetonta elämää oli vaikea kuvitella onnelliseksi. Yksi toistuvista teemoista oli kuitenkin naisten äitiyteen ja perheeseen liittämien odotusten ja kokemusten välinen ristiriita. Kuten eräs vastaaja kirjoitti:

Olin aina ajatellut, että perheellisillä on kivempaa. Olen ainoa lapsi, joka asui äitinsä kanssa, ja minusta se oli huono kasvuympäristö, olisin halunnut kasvaa perheessä. Jotenkin ajattelin myös, että lapsettomien aikuisten elämän näytti täyttävän työ tai yksinäisyys ja että se on tylsää. 

Äidit kuvasivat katumuksen tunteidensa liittyvän siihen, miten äitiys ei tehnytkään heitä onnelliseksi. Sen sijaan äitiys onkin tuonut mukanaan negatiivisiksi ja vaikeiksi koettuja tunteita, kuten syyllisyyttä, riittämättömyyttä ja uupumusta. Hyvin yleisiä olivat myös kuvaukset oman ajan, tilan ja vapauden kaipuusta:

Olen akateeminen, nähnyt maailmaa ja lisäksi ammatiltani opettaja, mutta silti en tajunnut etukäteen miten intensiivistä vanhemmuus on. Kaikki puitteet ovat kunnossa ja rahahuoliakaan ei ole, mutta jatkuva riittämättömyyden tunne jäytää. Omaa aikaa ei ole ikinä, eikä edes tilaa ajatella. Vakuuttelen itselleni päivittäin, että olisin katunut tosi paljon jos en olisi tehnyt lasta ja olisin jäänyt elämässä paljosta paitsi ja kuollut yksin, mutta silti kaipaan omaa aikaa ja tilaa ja sitä että maailma olisi vielä avoin.

Kuten Orna Donath on omassa äitiyden katumusta koskevassa uraa uurtavassa tutkimuksessaan tuonut esiin, katuvien äitien kokemukset eivät sinänsä ole poikkeuksellisia. Esimerkiksi oman ajan ja tilan puute sekä ajoittaiset syyllisyyden ja pettymyksen tunteet ovat monille äideille osa äitiydessä koettuja tunteita ja ristiriitoja. Poikkeuksellista on kuitenkin se, millaisiin johtopäätöksiin katuvat äidit omien kokemustensa pohjalta tulevat, sillä he kokevat äitiyden lopulta ottavan enemmän kuin antavan. He eivät ryhtyisi äidiksi, jos tietäisivät sen mukanaan tuomat vaikeat tunteet ja vastuut.

 

Äitien yksinäinen vastuu

Vanhemmaksi tulevilla on odotuksia vanhemmuuden vastuiden jakautumisesta puolisoiden kesken. Vaikka isien osallistuminen lastenhoitoon ja kotitöihin on lisääntynyt viime vuosikymmeninä, perheiden sisäiset hoivavastuut voivat olla edelleen vahvasti sukupuolittuneita. Ristiriitoja syntyy, kun odotukset jaetusta vanhemmuudesta törmäävät arjessa elettyyn epätasa-arvoon. Odotusten ja kokemusten välinen ristiriita saattoi olla niin voimakas, että se ilmeni katumuksen tunteina:

Isä ei osallistunutkaan lapsiperhearkeen ja jäin yksin. Se tuli suurena yllätyksenä ja aiheutti vihan tunteita siitä kuinka suuri vastuu jäi yksin minulle ja hän pystyi ikään kuin perääntymään. Jos hän ei hoida, minun on pakko. Jos olisin tämän tiennyt lapsia ei todellakaan olisi tullut. 

Lasten syntymään liittyy odotuksia myös sukulaisten ja läheisten osallistumisesta lasten hoivaan ja lapsiperhearkeen. Suomessa neljä viidestä isovanhemmasta osallistuukin lastenlastensa hoitamiseen. Noin puolet vanhemmista saa lastenhoitoon apua myös sisaruksiltaan, ja noin joka kolmas ystäviltään. Osa katuvista äideistä koki totaalista, laajempaan sosiaaliseen ympäristöön liittyvää yksinjäämistä hoivavastuun kanssa:

Myös yllättävän syvää katkeruutta lähipiiriä kohtaan koska olemme jääneet lähes täysin tukiverkoitta (oma äiti on kuollut mutta muuten isovanhempia kyllä olisi ja kummeja mutta he eivät tajua auttaa).

 

Muutoksen mahdollisuudet?

Osa vastaajista pohti ratkaisuja katumuksen tunteita aiheuttaviin vaikeuksiin, kuten vastuun kasautumiseen äidin harteille ja uupumukseen. He pohtivat, miten voisivat saada kaivattua väljyyttä arkeen ja tehdä siitä itselleen elettävämpää. Samalla he kuvasivat kuitenkin myös tunteita ja ihanteita, jotka muodostivat esteitä muutosten tekemiselle:

Yritän löytää ratkaisuja uupumukseen ja harkitsen koko ajan perheneuvolaan soittamista, lastenhoitopalvelua ja siivoojan palkkaamista, mutta toistaiseksi huono omatunto läsnäolon vähenemisestä estää tekemästä oikeita muutoksia.

Vastaajan pohdinnan voi nähdä kertovan lapsen tarpeiden asettamisesta etusijalle ja hyvän äitiyden kulttuurisista ihanteista, jotka korostavat äidin läsnäolon merkitystä lapsen hyvinvoinnille. Siten syyllisyyden tunteet ja hyvän äitiyden ihanteet toimivat muutosta estävinä tekijöinä.

Katumuksen tunteiden vuoksi muutoksia elämässään tehneet vastaajat kuvasivat näitä muutoksia lyhyesti ja toteavasti: “muutin pois perheen luota” ja “erosin, muutin”. Pidemmissä kuvauksissa tuotiin esille sitä, miten äitien oli vaikea neuvotella enemmän tilaa itselleen ydinperhe-arjessa. Tällöin ratkaisuna saatettiin nähdä ero lapsen toisesta vanhemmasta ja lasten vuoroasuminen, joka oli mahdollistanut joillekin äideille enemmän omaa aikaa ja tilaa:

Erosin lasten isästä vaikka tiesin sen vaikuttavan lapsiin jollain tasolla. Se oli ainut keino millä sain omaa elämääni edes hieman takaisin kun lapset on isällään.

 

Tabun rikkojat

Äitiys voi siis kaduttaa, kun perhe-elämä ei täytä äitiyteen ja ydinperhe-elämään ladattuja odotuksia onnellisuudesta ja hoivan tasa-arvoisesta jakautumisesta. Äitiyden katumus on kuitenkin pitkään pysynyt piilossa, osin koska äitiyden negatiivisista puolista julkisesti puhuviin naisiin suhtaudutaan vaihtelevasti, jopa vihamielisesti.

Äitiyden katumusta saatetaan myös pitää merkkinä mielenterveyden ongelmista, tai jopa leimata katuva äiti lapsia vihaavaksi hirviöksi. Siitä huolimatta naiset ovat alkaneet puhua katumuksesta, anonyymeilla keskustelupalstoilla, osallistumalla tutkimuksiin tai jopa julkisesti.

Osa äideistä haluaa rikkoa katumusta ympäröivän hiljaisuuden ja lisätä ymmärrystä äitien tunteiden moninaisuudesta. Tutkimusta katumuksen kokemuksen moninaisista psykologisista, sosiaalisista ja yhteiskunnallisista juurista tarvitaan.

 

Lähde

(1) Mustosmäki, Armi & Sihto, Tiina (2023). Äitiyden katumus. Teoksessa Tiina Sihto & Paula Vasara (toim.) Hoivan pimeä puoli. Helsinki: Gaudeamus.

 

Kirjoittajat

Armi Mustosmäki (YTT) toimii akatemiatutkijana Itä-Suomen yliopistossa yhteiskuntatieteiden laitoksella. Hän on tutkinut äitien negatiivisia, kiellettyjä tunteita ja niistä käytyä (julkista) keskustelua sekä pohjoismaista mallia ja työelämän muutosta.

Tiina Sihto (YTT) toimii tutkijatohtorina Helsingin yliopistossa SustAgeable-hankkeessa sekä jäsenenä Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikössä. Sihdon tutkimuksellinen kiinnostuksensa kohdistuu erityisesti hoivan kysymyksiin. Hän on toinen teoksen Hoivan pimeä puoli toimittajista.

Tuore perhevapaakysely tuottaa tietoa kotihoidontuen käytöstä

Posted on by Anu Kinnunen
Lukuaika: 4 min.

Kotihoidon tuki on suosittu, mutta ristiriitainen etuus. Koska valtaosa tuen saajista on naisia, tuen on arvioitu heikentävän naisten asemaa työmarkkinoilla. Erikoistutkija Anneli Miettinen Kelan tutkimuksesta avaa tätä ristiriitaa tarkemmin haastattelussa.

Lähes 15 000 vanhemman sähköpostiin kilahti keväällä 2022 kysely perhevapaista. Kansaneläkelaitos (Kela) toteutti yhteistyössä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) kanssa laajan Perhevapaakyselyn lähes 10 vuoden tauon jälkeen. Kyselyllä selvitetään perhevapaiden käytön syitä ja esteitä. Tällä kertaa kysely keskittyi erityisesti työn ja perheen yhteensovittamiseen. Kyselyn avulla voidaan vastata moniin sellaisiin kysymyksiin, joihin rekisteritutkimukset eivät anna vastauksia.

Koska kyselyaineisto kerättiin ennen elokuussa 2022 voimaan astunutta perhevapaauudistusta, kysely ei tarjoa tietoa uuden perhevapaajärjestelmän mukaisten perhevapaiden käytöstä. Perhevapaakyselyn ensimmäiset tulokset on julkaistu THL:n Tutkimuksesta tiiviisti -julkaisussa.

Syksyllä 2022 voimaan tulleessa perhevapaauudistuksessa keskityttiin vanhempainvapaisiin, mutta uudistuksessa ei puututtu kotihoidon tukeen. Onko tämä paljon käytetty etuus seuraava perhevapaita koskevan uudistuksen teema? Kotihoidon tukea voi saada, jos alle 3-vuotiaalla lapsella ei ole kunnallista varhaiskasvatuspaikkaa ja vanhempainrahakausi on päättynyt.

Kotihoidon tukea käytetään Suomessa paljon ja sitä käyttävät ensisijaisesti äidit (2). Myös Perhevapaakyselyyn vastanneista 1-2-vuotiaiden lasten äideistä lähes 80 prosenttia oli ollut tai oli parhaillaan kotihoidon tuella. Lähes kolmannes suunnitteli olevansa tai oli ollut kotihoidon tuella yli vuoden. 

 Taulukko 1. Äitien kotihoidon tuen käyttö ja käytön pituus (toteutunut ja suunniteltu)

Lähde: Perhevapaakysely 2022 (1)

Oliko äiti ollut lapsen kanssa kotona kotihoidon tuella
(N = 1824)		 Kuinka monta kuukautta äiti oli ollut tai aikoi kaikkiaan olla kotihoidon tuella tämän lapsen kanssa  (N = 1400)
% %
Kyllä, olin aikaisemmin 41 1-12 kk 68
Kyllä, olen parhaillaan 38 yli 12 kk 32
En, mutta aion olla 1 Yhteensä 100
En, enkä aio olla 16
En, enkä osaa vielä sanoa 4
Yhteensä 100

Perhevapaakyselyn tulosten mukaan äitien lapsen kotihoidolle antamat keskeisimmät syyt ovat halu viettää enemmän aikaa lapsen kanssa ja hoitaa lasta kotona pidempään. Lisäksi moni kyselyyn vastanneista äideistä piti lasta liian pienenä kodin ulkopuoliseen hoitoon ja  kotihoitoa lapsen kannalta tärkeänä.

Haastattelin kyselyssä esiin nousseista  tutkimustuloksista aiheeseen perehtynyttä Kelan erikoistutkijaa Anneli Miettistä.

 

Miksi lapsen kotihoito on monelle tärkeä?

Monissa aiemmissa kyselyissä on tullut esiin vanhempien näkemys siitä, että lapsi on vasta 1,5–2-vuotiaana sopivan ikäinen aloittamaan kodin ulkopuolisessa varhaiskasvatuksessa. Ansiosidonnainen vanhempainvapaa loppui ennen perhevapaauudistusta siinä vaiheessa, kun lapsi oli noin 9–10 kuukauden ikäinen, ja moni perhe on halunnut jatkaa lapsen hoitamista kotona kotihoidon tuen turvin ainakin jonkin aikaa.

 

Poikkeavatko suomalaiset vanhemmat kotihoitomieltymyksissään muista Pohjoismaista?

Ruotsissa ja Norjassa on perheille ollut tarjolla vastaavanlainen kotihoidon tuen järjestelmä, mutta tuen käyttö on ollut selvästi vähäisempää kuin Suomessa. Ruotsi myös luopui siitä kokonaan jo vuonna 2016 ja Norjassakin tukijakso ulottuu nykyään enää siihen saakka, kunnes lapsi täyttää kaksi vuotta. Lisäksi tukea on siellä voinut käyttää osa-aikaisen kotihoidon ja osa-aikaisen varhaiskasvatuksen yhdistämiseen. Muissa Pohjoismaissa lapset aloittavat varhaiskasvatuksessa selvästi nuorempana kuin Suomessa.

Suomalaisten kotihoitomieltymykset kuitenkin muuttuvat vähitellen. Perhevapaakyselyn tuloksista ilmenee, että hoitovapaajaksojen pituudet ovat lyhentymässä. Yli vuoden mittaisia vapaita käytetään kuitenkin edelleen paljon.

 

Ketkä hoitavat lasta pisimpään kotihoidon tuella?

Kotihoidon tukea käyttävät eniten matalasti koulutetut ja heikosti työmarkkinoille sijoittuvat äidit sekä äidit, joilla ei ole ollut työsuhdetta lapsen syntymän aikaan tai työsuhde oli määräaikainen.

 

Miksi ennen lapsen syntymää hauraassa työasemassa olevat äidit käyttävät kotihoidon tukea pidempään kuin ennen lapsen syntymää vakaassa työasemassa olevat äidit?

Tämä on vaikea kysymys. Osaksi kyse voi olla siitä, että kotihoidon tukijärjestelmä koetaan vakiintuneena käytäntönä. Tukea on helppo hakea vanhempainvapaan päättyessä samalla kun äiti pohtii työelämään siirtymistä ja työnhaun aloittamista. Kotihoidon tuki tarjoaa ehkä mahdollisuuden omatahtisempaan työnhakuun kuin jos äiti hakeutuisi aktiiviseksi työnhakijaksi työvoimatoimistoon. Vahvemmin työelämässä ennen lapsen syntymää kiinni olleet äidit voivat puolestaan kokea huolta ura- tai etenemismahdollisuuksistaan ja palaavat sen vuoksi nopeammin takaisin töihin.

Kotihoidon tukea saatetaan myös käyttää erilaisissa siirtymävaiheissa.  Jos perheessä suunnitellaan perheenlisäystä tai uusi lapsi on jo tuloillaan, halutaan ehkä ulottaa hoitovapaajakso aina siihen saakka, kunnes jäädään äitiysvapaalle uudesta lapsesta.

Meillä on paljon yhden vanhemman perheitä, joilla ei välttämättä ole taloudellisista syistä mahdollisuutta jäädä kotihoidon tuelle.

 

Eroavatko yhden vanhemman perheet kahden vanhemman perheistä kotihoidon tuen käytön suhteen?

Yksinhuoltajat käyttävät kotihoidon tukea pidempiä jaksoja kuin kahden vanhemman perheet. Yksinhuoltajilla työhön paluuta vaikeuttaa vastuu arjesta ainoana vanhempana. Yksinhuoltajan on yksin selviydyttävä varhaiskasvatukseen viemisestä ja hakemisesta sekä muista lapsen hoitoon liittyvistä tehtävistä. Tämä asettaa työlle erilaisia vaatimuksia muun muassa työaikojen ja joustojen suhteen.

Yksinhuoltajataloudet saavat myös jonkin verran useammin kuin kahden vanhemman taloudet erilaisia sosiaaliturvaetuuksia, mikä voi osaltaan vähentää kannustimia siirtyä työmarkkinoille.

 

Miten kotihoidon tukijärjestelmä voisi huomioida yhden vanhemman perheet nykyistä paremmin?

Yhden vanhemman perheet eivät muodosta homogeenista joukkoa ja monissa niin sanotuissa yhden vanhemman perhetilanteissa lapsella on toinen vanhempi, jonka perhetilanne vaikuttaa etuuksiin ja palveluihin. Esimerkiksi eroperheiltä vaaditaan yhtenevää ratkaisua kotihoidon tuen käytön osalta. Tämä tarkoittaa, että lapsella ei ole toisen huoltajansa perheessä oikeutta varhaiskasvatukseen, mikäli lapsen toinen vanhempi haluaa hoitaa lasta kotona kotihoidon tuella. Tämä on ongelmallista esimerkiksi vuoroasuvien lasten kohdalla, jos kotien tarpeet lapsen hoidon järjestämisen osalta eroavat toisistaan.

 

Olette vasta aloittaneet perhevapaakyselyn laajan aineiston analysoinnin. Miten kyselytutkimuksen toteuttaminen onnistui?

Vaikka kyselytutkimukset ovat kärsineet jo pitkään laskevista vastaajamääristä, Kelan toteuttamiin kyselyihin on saatu kohtuullisesti vastauksia. Niin tälläkin kertaa. Erityisesti ilahduttaa se, että saimme runsaasti erilaisissa elämäntilanteissa olevia, eri-ikäisiä ja eri puolilla Suomea asuvia vastaajia. Isät vastaavat yleensä kyselytutkimuksiin äitejä heikommin, mutta perhevapaakyselyssä heitä oli mukana kiitettävästi.

 

Mihin kysymyksiin toivot erityisesti löytäväsi vastauksia?

Itseäni kiinnostavat erityisesti juuri nämä kotihoidon tuen kysymykset. Haluaisin ymmärtää paremmin toisaalta sitä, mitkä työelämästä kumpuavat tekijät selittävät kotihoidon tuen käyttöä ja toisaalta sitä, miten lapsen hoitoon liittyvät asenteet vaikuttavat perhevapaiden käyttöön. Myös kotihoidon tukea käyttävien isien perustelut kotihoidon tuen käytölle kiinnostavat.

Jos saisit resurssit tutkia perheitä millaisella asetelmalla tai tutkimuksella tahansa, millaisen tutkimuksen toteuttaisit?

Jos nyt ajattelen perhevapaita, niin haluaisin seurata pitkittäisasetelmalla samoja perheitä pidemmän aikaan. Haluaisin päästä vertaamaan vapaiden käyttöön liittyviä aikeita ja ajatuksia myöhempään toteutuneeseen käyttöön. Minua kiinnostavat erityisesti myös perheiden sisäiset neuvottelut perhevapaiden käytöstä ja vanhempien roolit perhevapaiden käyttöä koskevassa päätöksenteossa.

 

Lähteet

(1) Närvi, Johanna & Kinnunen, Anu & Lammi-Taskula, Johanna & Miettinen, Anneli & Saarikallio-Torp, Miia (2023). Äitien kotihoidon tuen käytössä näkyvät niin työtilanne kuin hoivaihanteet – Perhevapaakyselyn 2022 tuloksia. Tutkimuksesta tiiviisti 7/2023, Suomen sosiaalinen tila 1/2023. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-408-033-0

(2) Räsänen, Tapio & Österbacka, Eva (2023). Lastenhoidon tukien uudistus voi lisätä tasa-arvoa sekä sukupuolten että sosioekonomisten ryhmien välillä. Tietoa päätösten tueksi 2/2023. Flux Policy Brief.  https://fluxconsortium.fi/fi/lastenhoidon-tukien-uudistus-voi-lisata-tasa-arvoa-seka-sukupuolten-etta-sosioekonomisten-ryhmien-valilla/

Kuva: Perheyhteiskunta.fi / Janita Vilkman

Katso lisää perhevapaakyselystä https://tietotarjotin.fi/tutkimushanke/118432/perhevapaakysely-2022 

 

Sateenkaariperheen alkuvaiheessa neuvotellaan lapsen hankkimisen oikeutuksesta, rahasta ja sukusolujen luovuttajasta

Posted on by Kitti Suoranta
Lukuaika: 3 min.

Lasta haluavat seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat joutuvat sopimaan monista asioista sekä perheen sisällä että ulkopuolisten kanssa. Perheytymisprosessi käynnistyy lapsitoiveesta ja johtaa harkinnan, suunnittelun, erilaisten neuvotteluiden ja käytännön toimien kautta lopulta lapsen saapumiseen. Haluttu perhemuoto ja lapsen saamisen tapa vaikuttavat siihen, mistä kaikesta ja keiden kanssa prosessissa neuvotellaan.

’’Meillä oli luovuttajan kanssa selvät sävelet: hän oli vain luovuttaja ja ei missään tekemisissä perheemme kanssa. Sovittiin, että voidaan moikata jos kadulla tavataan. Sovimme myös, että hinta on parikymppiä. Hän ei olisi halunnut ottaa rahaa, mutta halusin maksaa. Se tuntui jotenkin selvemmältä.’’

Yksin lapsen hankkinut sateenkaariperheen äiti Nella kuvailee näin sukusolujen luovuttajan kanssa sopimiaan asioita. Nella halusi yrittää saada lapsen koti-inseminaatiolla ja oli etsinyt sukusolujen luovuttajaa internetin keskusteluryhmän kautta. Hän oli miettinyt etukäteen asiat, joista halusi sopia ja valinnut lopulta kahdesta ehdokkaasta sen, jonka kanssa oli päässyt haluamaansa lopputulokseen.

Nella on yksi väitöskirjatutkimukseeni liittyvään kyselyyn vastanneista. Hänen lisäkseen 73 sateenkaariperheen vanhempaa vastasi avoimiin kysymyksiin lapsen hankkimisesta. Vastaajien yleisin perhemuoto oli naisparin lapsiperhe. Muita perhemuotoja olivat yhden vanhemman sateenkaariperhe, miesparin lapsiperhe, kumppanuusvanhemmuus kahden ystävän välillä sekä kolmi- ja neliapilaperhe. Suurin osa lapsista oli syntynyt perheisiin – muita tapoja saapua perheeseen olivat ulkoinen adoptio ja lapsen sijoittaminen perheeseen.

 

Olemmeko valmiita saamaan lapsen – ja onko maailma tarpeeksi valmis?

’’Emme olleet kaikesta samaa mieltä. Mietimme, miten miespari otetaan vastaan eri yhteyksissä, kun mies hoivan antajana on monelle melko tuntematon asia. Meillä oli paljon keskusteluja siitä, kuinka voisimme suojella lasta ennakkoluuloilta. Mietimme jopa, onko oikein hankkia lapsi. Olisiko hänen elämänsä liian vaikeaa?’’

Janne kuvailee pohdintaa, jota he olivat käyneet puolisonsa kanssa toiveistaan saada lapsi. Osa kyselyyn vastaajista kertoi neuvotelleensa kumppaninsa kanssa jopa useita vuosia lapsen hankkimisesta. Toiveet saada lapsi olivat olleet voimakkaita, mutta samalla pelko ympäröivän maailman suhtautumisesta sateenkaariperheen lapseen oli aiheuttanut huolta. Pelot syrjinnästä tai lapsen kiusatuksi tulemisesta olivat kuitenkin osoittautuneet turhiksi.

 

Sukusoluja tutulta, tuntemattomalta vai joltain siitä väliltä?

Osa kyselyyn vastanneista naispareista ja itsellisesti lapsen hankkineista naisista oli halunnut käyttää nimenomaan tunnetun luovuttajan sukusoluja. Osa oli etsinyt Nellan tavoin luovuttajaa, jonka henkilöllisyys olisi tiedossa, mutta joka ei ollut tuttu entuudestaan. Toiset taas olivat halunneet tutun luovuttajan lähipiiristään.

Osalle vastaajista oli myös ollut alusta alkaen selvää, että he haluavat käyttää täysin anonyymin luovuttajan sukusoluja, kun taas toiset olivat päätyneet täysin anonyymiin luovuttajaan harkinnan jälkeen tai siinä tapauksessa, ettei sopivaa tuttua luovuttajaa ollut löytynyt.

Naisparit olivat keskustelleet siitä millaisia ominaisuuksia he toivoivat luovuttajalta ja millainen rooli tunnetulla luovuttajalla olisi perheen elämässä. Lapseen liittyvistä oikeuksista ja velvollisuuksista tai niiden puuttumisesta oli myöhemmin sovittu mahdollisten luovuttajien kanssa. Naisparien keskinäiset neuvottelut olivat osalla liittyneet siihen, kumpi yrittäisi tulla raskaaksi ja synnyttäisi lapsen. He olivat myös sopineet mitä kautta tarvittavat sukusolut hankittaisiin ja käytettäisiinkö hedelmöityshoitoklinikan palveluja vai koti-inseminaatiota.

 

Miten paljon lapsi saa maksaa?

Lähes kaikki vastaajat olivat neuvotelleet rahasta lapsen hankinnan yhteydessä. Tunnetun sukusolujen luovuttajan kanssa oli saatettu sopia siitä, maksetaanko siittiöistä korvausta. Yksityisen hedelmöityshoitoklinikan palveluja käyttäneet olivat pohtineet, miten pitkään hoitoja jatkettaisiin ja paljonko niihin oltaisiin valmiita käyttämään rahaa. Osa vastaajista oli käynyt myös lainaneuvotteluja pankin tai lähipiiriinsä kuuluvan henkilön kanssa hoitojen rahoituksesta. Lapseen liittyvien kustannusten jakamisesta oli neuvoteltu erityisesti niissä sateenkaariperheissä, jotka muodostuivat useammasta kuin yhdestä kotitaloudesta.

Monien osapuolten kanssa käydyt neuvottelut käsittelivät käytännön seikkojen ohella lapsen perheyhteisössä noudatettavia perinteitä ja lapsen kasvatusta. Lapsuudenperheen, muiden sukulaisten ja ystävien kanssa oli sovittu etukäteen tuesta ja käytännön avusta, jota he voisivat antaa vanhemmille lapsen saavuttua perheeseen.

 

Kaikkien osallisten on hyvä tietää, mitä haluavat

Arkielämä ja vanhempien keskinäiset suhteet olivat lapsen saavuttua perheeseen sujuneet sitä paremmin, mitä varhaisemmassa vaiheessa ja perusteellisemmin kaikki mukana olleet olivat päässeet sopimaan asioista keskenään. Neuvotteluja yhdessä lasta hankkivien osapuolten välillä pystyttiin käymään reilusti vain silloin, kun kaikki osalliset tiesivät, mitä haluavat.

Lasta haluavien olisikin hyvä ensin miettiä omalta osaltaan, millaiset asiat ovat heille tärkeitä vanhemmuuteen liittyen ja mistä he eivät ole valmiita tinkimään. Näiden pohdintojen merkitys kasvoi entisestään, jos lapsen saamiseen liittyi enemmän kuin kaksi aikuista ja/tai useampi kuin yksi kotitalous.

 

Väitöskirjatutkija Sonja Anttila (KM, KtaO, lo) tarkastelee tutkimuksessaan sateenkaariperheellisten perheytymisprosesseja neuvotteluiden, taloudellisten resurssien ja moninaisten läheissuhteiden merkitysten kautta. Hän työskentelee tällä hetkellä yliopisto-opettajana Helsingin yliopistossa. Väitöstutkimusta ovat rahoittaneet Home economics education for diversities-tutkimushanke, Elli Sunisen & Rachel Trobergin säätiö, Suomalainen Konkordialiitto ja Tampereen talouskoulun säätiö.

Kuvat: Pexels

Imetystä koskevat odotukset luovat paineita äideille

Posted on by Kitti Suoranta
Lukuaika: 3 min.

Imetys on asia, jota monet äidit ja vanhemmat joutuvat miettimään. Onnistuuko imetys? Entä jos ei halua imettää? Mikä on mahdollisen puolison rooli, jos äiti keskittyy imettämiseen? Myös ulkopuoliset suhtautuvat imetykseen usein ristiriitaisesti: Korvikeruokinnasta voi saada arvostelevia kommentteja, mutta imetystä voidaan pitää ’liian julkisena’ tai se voi kestää ’liian pitkään’.

 

Useimmat vanhemmat haluavat lapselleen parasta. He toivovat, että voivat toiminnallaan turvata lapsen kasvun ja kehityksen. Imetys yhdistetään usein ’hyvään äitiyteen’.

Samalla imetys on kuitenkin hyvin normitettua: sen pitäisi tapahtua mieluiten kotona, pienen vauvan kanssa ja loppua, kun lapsi täyttää vuoden. Sitä ei pidä tuoda julkiseen tilaan, tai jos tuodaan, niin ’se tulisi tehdä hienovaraisesti ja huomaamattomasti (1).

Suomalaisäitejä kannustetaan imetykseen, mutta aina imettäminen tai imetyksestä pidättäytyminen ei ole äidin oma valinta. Imetyksen onnistumiseen liittyy monia tekijöitä, kuten esimerkiksi äidin terveydentila tai sosioekonominen asema. Äitejä ei pitäisi tästä syyllistää.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos asetti uusimassa imetyksen edistämisen toimintaohjelmassaan tavoitteeksi nostaa Suomi imetyksen mallimaaksi. Pohdin tässä tekstissä imetykseen ja sen kestoon kohdistuvia ristiriitaisia odotuksia tammikuussa 2021 julkaistun väitöskirjani pohjalta. Tutkin yli vauvaiän jatkuvaa imetystä äitien kokemusten ja mediatekstien avulla.

 

’Liian pitkä’ imetys

Tutkimukseni pitkään imettäneet äidit nostivat usein esiin sen, miten esimerkiksi sukulaiset tai tuttavat kommentoivat imetystä. Yli vuoden imettäneille äideille saatettiin sanoa suoraan tai vihjaillen, että imetys olisi syytä jo lopettaa tai sitten asia kerrottiin suoraan lapselle. Myös terveydenhuollossa oltiin melko usein sitä mieltä, että imetyksen voisi jo lopettaa.

Tällä hetkellä imetystilastot kerätään vuoden ikään asti, joten meillä ei ole tarkkaa tietoa siitä, miten paljon tai pitkään suomalaislapsia imetetään. Katseeni kiinnittyi tämän asian tiimoilta myös Ylen korvikeruokintaa käsittelevän jutun keskustelupalstaan, jossa yksi keskustelija kertoi salanneensa neuvolassa sen, että imetys oli jo loppunut, jotta pääsi tilanteessa helpommalla. Tutkimukseni äideistä osa toimi samoin: he kertoivat imetyksen jatkuessa pitkään, että imetys oli loppunut tai he eivät itse ottaneet sen jatkumista puheeksi ja pyrkivät näin välttymään kysymyksiltä neuvolassa.

Tutkijana olen kiinnostunut niistä samankaltaisuuksista, joita korvikeruokintaan ja pitkään jatkuvaan imetykseen liittyy. Oman aineistoni ja Ylen jutun perusteella äidit pelkäävät ulkopuolisten vahvoja mielipiteitä imetyksestä ja tämä voi vaikuttaa äitien käyttäytymiseen. Pulloruokinnasta tai toisaalta isomman lapsen imetyksestä voi tulla asia, joka pakottaa äidin jäämään kotiin. Pitkään jatkuva imetys voi siis tuottaa samanlaista häpeää kuin korvikeruokinta (2).

Kuvituskuva

Pitkäkestoinen imetys sitoo äidin lapseen. Toisin kuin monet luulevat, esimerkiksi kaksivuotiasta lasta ei useinkaan enää imetetä useita kertoja päivässä. Näin äidit voivat liikkua vapaammin kuin vauvan kanssa. Omaan tutkimukseeni osallistuneet äidit kuvasivat silti kokevansa välillä väsymystä jatkuvaan saatavilla olemiseen (3), kuten myös kansainvälisissä tutkimuksissa on havaittu (4).

Korvikeruokinta saattaa helpottaa (ruokinta)vastuun jakamista tasaisemmin vanhempien välillä. Ylipäänsä vanhempien työnjako ei kuitenkaan vaikuta ihanteelliselta, sillä 88 prosenttia Tasa-arvobarometrin vastaajista oli sitä mieltä, että miesten pitäisi osallistua enemmän lastensa hoitoon.

 

Omanlaisia äitejä imetyksen mallimaassa

Mikä sitten tekisi Suomesta imetyksen mallimaan? Meillä on jo nyt toimiva neuvolajärjestelmä, josta äidit saavat apua ja neuvoja. Meillä on myös aktiivisesti toimiva Imetyksen tuki ry, joka auttaa imetyksen pulmatilanteissa.

Väitöstutkimukseni yksi lähtökohta oli olla emansipatorinen eli äitejä voimauttava. Halusin tuoda keskusteluun pitkään imettäneiden äitien kokemuksia ja asiallista tietoa pitkäkestoisesta imetyksestä.

Kuka tekisi tutkimuksen korvikeäideistä ja voimauttaisi heitä? Voisiko olla niin, että kuluvan vuosikymmenen aikana äidit viimein vapautuisivat velvollisuudesta perustella lapsensa ruokintaa? Onko meillä todella tarvetta jakaa äitejä hyviin ja ei-niin-hyviin? Tutkijana toivon äideille sekä tukea että lisää tutkittua tietoa tuomaan turvaa omiin vanhemmuuden valintoihin – niihin, joihin he voivat vaikuttaa.

Tämän lisäksi toivon muutosta imetystä ja äitejä koskeviin asenteisiin. Toivotetaan imettävät ja pulloruokkivat äidit tervetulleeksi julkisiin tiloihin. Annetaan äitien ja perheiden tehdä heitä koskevia päätöksiä rauhassa, ilman turhaa kommentointia ja neuvoja. Monenlaiset perheet ja imetystarinat voisivat olla enemmän esillä myös mediassa. Vauvojen ja lasten ruokintaan suhtautuminen arkisena tekemisenä olisi askel oikeaan suuntaan.

 

Lähteet

(1) Säilävaara, Jenny. 2016. Imettämässä kaapissa? Pitkään imettäneet äidit ja normatiiviset tilat. Sukupuolentutkimus, 29:2, 7–20.

(2) Taylor, Erin N., ja Lora Ebert Wallace. 2012. For Shame: Feminism, Breastfeeding Advocacy, and Maternal Guilt. Hypatia 27:1, 76–98.

(3) Säilävaara, Jenny. 2020. Long-Term Breastfeeding: The Embodied Experiences of Finnish Mothers. NORA – Nordic Journal of Feminist and Gender Research, 28:1, 43–55.

(4) Dowling, Sally & David Pontin. 2017. Using liminality to understand mothers’ experiences of long-term breastfeeding: ‘Betwixt and between’, and ‘matter out of place’. Health 21:1, 57–75.

 

YTT Jenny Säilävaaran sukupuolentutkimuksen väitöskirja Pitkään imettäneet äidit. Tutkimus äitien fyysisestä, sosiaalisesta ja emotionaalisesta tilasta tarkastettiin Jyväskylän yliopistossa 29.1.2021. Hän työskentelee Jyväskylän yliopistossa projektitutkijana.

Kuva: Perheyhteiskunta.fi / Janita Vilkman

Digiteknologia auttaa ylläpitämään perhesuhteita mutta keskittää valtaa

Posted on by Anna-Maija Castrén
Lukuaika: 3 min.

Digitaalinen teknologia helpottaa perheenjäsenten yhteydenpitoa liikkuvassa arjessa. Eri sovellusten avulla voi viestiä, jakaa sisältöjä, koordinoida ajankäyttöä ja kulutusta. Sovellukset kuitenkin myös määrittävät perheen rajoja ja lisäävät aikuisten mahdollisuuksia kontrolloida lapsia ja toisiaan.

Digiteknologian tarjoamat tehokkaat ja huokeat viestintäsovellukset ovat asettuneet osaksi suomalaisperheiden arkea. Perheenjäsenten yhteiset viestiryhmät ovat nopea tapa saavuttaa läheiset liikkuvassa arjessa riippumatta siitä, asutaanko samassa vai eri kotitaloudessa.

Tarjolla on sovelluksia, joiden avulla vanhemmat voivat valvoa ja säädellä lasten kännykän käyttöä, pääsyä nettiin ja pelaamista. Näin pyritään suojelemaan lasta digiteknologian haitoilta. Erityisesti perheille räätälöidyissä sovelluksissa on ennalta määriteltyjä käyttäjäprofiileja, joilla on erilaisia toimivaltuuksia ja eri määrä valtaa muihin käyttäjiin.

Tällaisten sovellusten taustalla häilyy käsitys perheestä melko selvärajaisena ryhmänä, jossa on eriytyneet roolit. Tutkimuksen näkökulmasta tämä avaa kiinnostavia kysymyksiä perheen rajoista ja vallan jakautumisesta.

 

Yhteydessä, siis yhdessä

Sukupolvien välistä yhteydenpitoa digiteknologian avulla tutkinut Sakari Taipale (2019) on selvittänyt perheenjäsenten välistä viestintää Suomessa, Italiassa ja Sloveniassa. Kaikissa maissa perheet arvostivat parantuneita mahdollisuuksia pitää yhteyttä yhä laajemman piirin kesken ja digitaalinen media ja viestintäsovellukset lisäsivät yhteenkuuluvuutta. Suomessa eri sukupolviin kuuluvat perheenjäsenet hyödynsivät erityisesti pikaviestisovelluksia ja sosiaalista mediaa.

Kuva: Pixabay

Yhteisyyden kokemuksen kannalta tärkeitä eivät olleet vain yhteydenpitovälineet, vaan perheen piiristä löytyneet tukihenkilöt, jotka auttoivat sovellusten käytössä ja laitteiden hankinnassa ja ylläpidossa.

Taipale kutsuu haastateltaviaan digitaalisiksi perheiksi, joissa tehtiin digitaalista kotityötä. Tämä jakautui toisin kuin perinteinen kotityö. Teinit ja nuoret aikuiset jakoivat tietotaitoaan vanhemmilleen ja nämä edelleen isovanhempien sukupolvelle. Näin sukupolvien välille syntyi aiempaa tasa-arvoisempia avun antamisen ja vastaanottamisen suhteita.

 

Perheille suunnatut sovellukset mahdollistavat ja rajaavat

Perhepiirin yhteisiä viestiryhmiä hyödynnetään myös Ensi- ja turvakotien liiton Kaksi kotia -sovelluksessa. Ilmainen sovellus on tarkoitettu helpottamaan kahdessa kodissa elävien lasten ja heidän vanhempiensa välistä viestintää. Kahden kodin lasten ja vanhempien lisäksi sovellus palvelee myös yleisemmin uusperheitä.

Aikuiset voivat perustaa erilaisia ryhmiä alustalle, jolla on mahdollista muun muassa viestitellä, täyttää yhteistä kalenteria, säilyttää asiakirjoja ja jakaa valokuvia. Kaikki toiminnot eivät ole kaikkien käyttäjien ulottuvilla, sillä esimerkiksi tiedostopankkiin lisätyt asiakirjat näkyvät vain aikuisille.

Kaksi kotia -sovellus ei kerää käyttäjistään tietoa välttämättömän yhteystiedon lisäksi. Myös kaupalliset toimijat tarjoavat perheryhmän ideaan perustuvia sovelluksia. Niiden tarkoituksena on paitsi ohjata kulutusta, myös kerätä tietoa käyttäjistä, heidän laitteistaan ja preferensseistään. Näin toteaa brittisosiologi Murray Goulden, joka on tutkinut sitä, miten älylaitteet kolonisoivat perhe-elämää ja kodin.

Esimerkiksi Amazonin ja Googlen ryhmätilien avulla käyttäjät voivat jakaa digitaalista sisältöä ja koordinoida perheenjäsenten toimintaa yritysten moneen suuntaan ulottuvissa ekosysteemeissä. Sovelluksilla voi hallinnoida muun muassa perheenjäsenten sähköistä kalenteria, heidän verkko-ostoksiaan ja viihde-elektroniikan käyttöään.

Digitalisoitumisessa perhetutkijaa kiinnostavat yhteydenpidon lisäksi sovellusten mahdollistamat roolit ja niiden toimivaltuudet sekä käsitys siitä, keitä perheeseen voi kuulua. Kuka voi perustaa ryhmän ja päättää jäsenten lisäämisestä tai poistamisesta? Kenelle annetaan toimivaltuuksia ja kuinka paljon?

Gouldenin tarkastelemissa Amazonin Household- ja Googlen Family-sovelluksissa perheryhmän koko on rajattu ja perhe määrittyy kulutuksen ja taloudellisten resurssien jakamisen kautta. Kuhunkin perheryhmään on liitetty luottokortti, jolta käyttäjien ostokset ja hankinnat veloitetaan. Tutkija muotoileekin osuvasti, että jaetusta luottokortista tulee perheenjäsenten välisen läheisyyden indikaattori ja perheeseen kuulumisen osoitin.

Mediajättien sovellukset määrittävät Gouldenin mukaan perheen kulutusyksiköksi, jossa kullakin perheenjäsenellä on käyttäjäprofiilinsa mukainen toimivalta. Ryhmät ovat siis hierarkkisia ja mahdollistavat joillekin käyttäjille toisten valvonnan ja kontrolloimisen älylaitteiden avulla.

Kuva: Pixabay

Amazonin sovelluksessa kahdella tasaveroisella aikuiskäyttäjällä on yhtäläiset oikeudet lisätä ja poistaa ryhmästä käyttäjätilejä, myös toinen aikuiskäyttäjä. Googlen sovelluksessa valta on keskitetty yhdelle ”perhemanagerille”, joka ainoana voi lisätä ja poistaa käyttäjiä tai koko perheryhmän.

Mitä enemmän jokapäiväistä kulutusta, arkisen toiminnan koordinointia ja kodin älylaitteiston hallintaa sovellukseen on liitetty, sitä suurempi valta perhemanagerilla on. Esimerkiksi parisuhteen kriisiytyminen voi koitua nopeasti hyvin tuhoisaksi muille kuin managerioikeuksin varustetulle perheenjäsenelle.

 

Kaikuja menneestä?

Ei-kaupalliset ja kaupalliset sovellukset eroavat tarkoitusperiltään, mutta niillä on myös yhteisiä piirteitä. Ne määrittävät käyttäjien oikeuksia ja rajaavat käyttäjäroolien määrää sekä perheryhmien kokoa. Näin ne muokkaavat ymmärrystämme siitä, keitä yksittäiseen perheryhmään voi tai ei voi kuulua, ja kenen näkökulmasta perheeseen kuulumista määritellään.

Erityisen tärkeää on, että sovellukset avaavat näkymän vallan epätasaiseen jakautumiseen. Vaikka lapsilähtöisyyttä korostetaan kaikilla yhteiskunnan sektoreilla, perhe-elämän digitalisoitumisen hallinta on aikuisilla ja joskus ainoastaan yhdellä aikuisella.

Tutkijassa kaupallisten sovellusten kiinnittyminen kulutukseen ja perheen taloudellisten resurssien hallintaan herättää piinallisen mielleyhtymän patriarkaaliseen perheeseen, jossa miehen rooli ainoana elättäjänä antoi hänelle vallan päättää kaikkien puolesta.

 

Lähteet

Taipale, Sakari (2019) Intergenerational connections in digital families. Springer International Publishing. DOI: 10.1007/978-3-030-11947-8

 

Koronakeväänä etätyö ja perhe-elämä sulautuvat yhteen

Posted on by Ella Sihvonen
Lukuaika: 2 min.

Koronaepidemian vuoksi monissa perheissä on kevään aikana tehty töitä ja käyty koulua kotoa käsin. Työ on tunkeutunut osaksi perhe-elämää, mutta myös perhe-elämä on jättänyt jälkiään työpäivään. Kumpi oikeastaan on korona-arjessa kutsumaton vieras: työ vai perhe?

Perheen ja työn yhteensovittaminen saa koronaviruksen aiheuttamassa poikkeustilanteessa aivan uudenlaisia merkityksiä. Pohtiessani tämän kevään korona-arkea, jossa etätyö ja -koulu, varhaiskasvatus ja päivähoito tapahtuvat kaikki kodissa, joka on aikaisemmin mielletty vapaa-ajan, palautumisen ja perheyhteisyyden tyyssijaksi, muistin reilu kymmenen vuotta sitten julkaistun tutkimuksen Vieras perheessä (Gaudeamus).

Kirjassa tarkastellaan perheeseen liittyviä jännitteitä ja toisaalta yhteisyyttä kutsumattoman vieraan idean kautta. Perheyhteisyydellä tarkoitetaan niitä lojaliteetteja ja yhdessäolon sääntöjä, joita perheeseen ja yhdessä elämiseen liitetään (1). Perheyhteisyyttä rikkovina “kutsumattomina vieraina” teoksessa käsiteltiin muun muassa päihteidenkäyttöä, työtä ja avioeroa (2). Koronakeväänä vieras perheessä on kotiin siirtynyt etätyö.

Oma perhearkeni on samaan aikaan tiivistynyt ja rauhoittunut. Rauhaa on tuonut harrastusten ja muiden menojen putoaminen pois kalenterista useaksi kuukaudeksi. Viikonloppuisin on aikaa rakentaa ötökkähotelleja, tehdä pyöräretkiä tai istuttaa pihaan kukkia, kun kenelläkään perheestä ei ole konsertti- tai teatterimenoja, ystävien tapaamisia tai jalkapalloturnauksia.

Arkena on kuitenkin pitänyt oman tutkijan työn lisäksi ohjata alakoululaisia opettajien antamien koulutehtävien pariin. Vaikka perheessäni on onnekkaasti kaksi etätyötä tekevää aikuista ja vastuita on voitu jakaa, työnteko on ollut katkonaista. Viisihenkisen perheen jatkuvat neuvottelut lukuisten Teams-palaverien yhteensovittamiseksi ja työnteon keskeytyminen askartelutarvikkeiden etsimisen, lukuharjoitusten kuuntelemisen tai ruuanvalmistuksen vuoksi kuluttavat voimavaroja ja kiristävät helposti kodin tunnelmaa.

Riitta Jallinojan mukaan perheen yhteisyyttä pyritään vaalimaan esimerkiksi perheen sisäisillä säännöillä siitä, miten perheessä tulee elää, jottei tulisi vieraaksi muille perheenjäsenille. Nämä säännöt syntyvät vuorovaikutuksessa ympäröivään yhteiskuntaan ja kulttuuriin. Siksi käsitykset siitä, mikä on perhe-elämälle vierasta, ovat kulttuurisesti jaettuja. (1)

Työtä pidetäänkin usein vieraana, joka uhkaa perhettä. Arkikielen lausahdus – kumpi on sinulle tärkeämpi, työ vai perhe – pitää sisällään ajatuksen perheen moraalisesta ylivoimaisuudesta, eikä perheen yhteistä aikaa tulisi uhrata työlle. Työn ajatellaan kiemurtelevan salakavalasti perhe-elämään, mikä nähdään kielteisenä (3). Korona-aikana monien työ on siirtynyt kotiin suositusten ja etätyömääräysten myötä, jolloin työn ja perheen pitäminen erillään ei ole mahdollista samaan tapaan kuin ennen.

Työ on tunkeutunut kotiin, mutta kumpi on tässä tilanteessa vieras: työ vai perhe? Myös työyhteisö voi kaivata rajanvetoa työyhteisön jäsenten perhe-elämään, ja perhe olla kutsumaton vieras työssä. Vielä nyt kollegoita naurattaa, kun joudun kesken Skype-palaverin kehottamaan viereisessä huoneessa painivia lapsia siirtymään pihalle, mutta miten on muutaman kuukauden kuluttua? Sekä perheen yhteisyyttä että työyhteisön yhteisyyttä ylläpitäviä sääntöjä joudutaan neuvottelemaan uudestaan, jos epidemian mukanaan tuomat rajoitukset jatkuvat pitkään.

(1) Jallinoja, Riitta (2009) Vieras perheessä: suhteen hahmotus. Teoksessa Riitta Jallinoja (toim.) Vieras perheessä. Helsinki: Gaudeamus.

(2) Jallinoja, Riitta (toim.) (2009) Vieras perheessä. Helsinki: Gaudeamus.

(3) Rönkä, Anna ja Kinnunen, Ulla (2009) Kun työstä tulee vieras perheessä. Teoksessa Riitta Jallinoja (toim.) Vieras perheessä. Helsinki: Gaudeamus.

Koronakriisiä seuranneet rajoitukset vaikuttavat ihmisten läheissuhteisiin eri tavoin, riippuen esimerkiksi iästä, elämäntilanteesta, asumisjärjestelyistä sekä läheissuhteiden määrästä. Läheissuhteet poikkeustilassa -sarjan teksteissä tarkastellaan pandemian seurauksia ihmisten väliselle kanssakäymiselle erilaisissa elämänvaiheissa.

Sarjan muut kirjoitukset

Kitti Suoranta: Orgiat ruton jälkeen?

Kaisa Kuurne & Johanna Sarlio-Nieminen: Synnytysosastojen koronarajoitukset paljastavat synnyttäjien ja sairaalan näkökulmaerot

Mia Niemi: Ikääntyneiden ongelmat kasaantuvat eristyksessä

Anna Heinonen: Kommuunikodissa kämppis voi olla lähellä mutta vieras

Aino Luotonen: Ystävien virtuaalisista illanistujaisista jää puuttumaan jotain tärkeää

Anna-Maija Castrén: Pysykää kotona! Missä niistä?

Heidi Ruohio: Poikkeustila vaikuttaa kansainvälisiin adoptioihin

Anu Kinnunen: Takaisin kotiin

Vaula Tuomaala: Vauvan kanssa välitilassa

Pysykää kotona! Missä niistä?

Posted on by Anna-Maija Castrén
Lukuaika: 2 min.

Vuoroasuminen tarkoittaa lasten jatkuvaa siirtymistä kodista toiseen. Poikkeusoloissa tähän sisältyy tartuntariski, jonka arvioimisen ei pitäisi jäädä lasten ja nuorten harteille.

Kotona pysyminen on nyt hyve. Tiedotusvälineet pursuavat ohjeita viihtymiseen: askartelua, siivousvinkkejä, neuvoja niiden tilanteiden varalle, kun neljän seinän sisälle suljetut perheenjäsenet käyvät toistensa hermoille. Näissä ohjeissa koteja on yksi ja se on paikka, jossa kaikki perheenjäsenet asuvat yhdessä.

Vanhempien eron jälkeen suurin osa lapsista ja nuorista elää kahdessa kodissa ja liikkuu kotien väliä erilaisilla aikatauluilla. Joku vaihtaa kotia 3-4 päivän vuoroissa, toinen viikoittain, kolmas joka toinen viikonloppu. Yhteistä on jatkuva liikkeellä oleminen.

Lapset eivät liiku vain rakennusten ja asuntojen välillä, vaan myös erilaisten perhekokoonpanojen välillä. Vanhemmilla voi olla uusia kumppaneita, uusia lapsia ja lapsia kumppanin aiemmista liitoista.

Epidemia-arjessa kahteen osoitteeseen jakaantunut perhe tarkoittaa pitkiä suhdeketjuja ja tekee näkyväksi toisiinsa kytkeytyvien ihmisten rihmaston. Kotien väliä kulkeva lapsi on siis silta kahden perheverkoston välissä. Sosiaalisten kontaktien kautta leviävälle virukselle lapsi on myös lenkki tartuntaketjussa, vaikka tutkimustieto lapsista tartuttajina on toistaiseksi moninaista.

Tartunnan vaara nostaa vuoroasumisen uudenlaiseen valoon. Millaisia riskejä lasten liikkumiseen liittyy? Kuka saa arvioida, milloin riski on niin suuri, että kenties kivuliaiden neuvottelujen tuloksena syntynyttä järjestelyä ei tarvitsekaan noudattaa? Voiko tartunnan vaaraa käyttää tekosyynä tapaamisten välttelyyn?

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos korostaa ohjeissaan lapsen oikeutta tavata molempia vanhempiaan myös poikkeusoloissa. Vanhempia kehotetaan yhteistyössä sopimaan muutoksista. Neuvo on järkevä mutta hyödytön, jos suhteet vanhempien välillä ovat jännittyneet ja yhteisymmärrys hauras.

Lasten ja nuorten sopeutumista vanhempien eroon arvioidaan usein sillä, miten hyvin alituiset siirtymät ja elämä kahdessa kodissa sujuvat. Suostuminen mitä erikoisempiin järjestelyihin on kuitenkin myös lasten ja nuorten keino ehkäistä vanhempien riitoja.

Poikkeusolot nostavat esiin yhteiskunnan haavoittuvuuksia. Yksi sellainen on viranomaisten suuri luottamus vanhempien kykyyn sopia lapsen asioista. Tämä voi jättää lapsen ja nuoren yksin tasapainoilemaan liikkeessä olemisen ja paikoillaan pysymisen välillä. Mennäkö toiseen kotiin, vaikka huolestuttaa? Vai jättääkö menemättä senkin uhalla, että ratkaisusta syntyy suukopua vanhempien kesken? Asemalleen perheverkostojen silloittajana hän ei voi mitään, oli riski tartuntaan sitten suuri tai pieni.

Koronakriisiä seuranneet rajoitukset vaikuttavat ihmisten läheissuhteisiin eri tavoin, riippuen esimerkiksi iästä, elämäntilanteesta, asumisjärjestelyistä sekä läheissuhteiden määrästä. Läheissuhteet poikkeustilassa -sarjan teksteissä tarkastellaan pandemian seurauksia ihmisten väliselle kanssakäymiselle erilaisissa elämänvaiheissa.

Sarjan muut kirjoitukset

Kitti Suoranta: Orgiat ruton jälkeen?

Kaisa Kuurne & Johanna Sarlio-Nieminen: Synnytysosastojen koronarajoitukset paljastavat synnyttäjien ja sairaalan näkökulmaerot

Mia Niemi: Ikääntyneiden ongelmat kasaantuvat eristyksessä

Anna Heinonen: Kommuunikodissa kämppis voi olla lähellä mutta vieras

Ella Sihvonen: Koronakeväänä etätyö ja perhe-elämä sulautuvat yhteen

Aino Luotonen: Ystävien virtuaalisista illanistujaisista jää puuttumaan jotain tärkeää

Heidi Ruohio: Poikkeustila vaikuttaa kansainvälisiin adoptioihin

Anu Kinnunen: Takaisin kotiin

Vaula Tuomaala: Vauvan kanssa välitilassa

Vauvan kanssa välitilassa

Posted on by Vaula Tuomaala
Lukuaika: 2 min.

Korona-epidemia muutti monen vauvaperheen kevään, kun läheisiä ei voi tavata ja nimenantojuhlat siirtyvät.

Taloutemme kuuluu niihin 7 500:een, joihin syntyi tammi–helmikuussa vauva. Meitä tuoreita vanhempia yhdistää nyt eriskummallinen kokemus: vauvakevät, jolloin läheisten tapaamista pitää rajoittaa ennenkuulumattomalla tavalla.

Vauvan saaminen nostaa vanhempien läheissuhteet uudella tavalla esille. Vanhempainvapaaseen saattaa sisältyä toiveita sosiaalisesta elämästä, liittyen esimerkiksi samassa elämäntilanteessa olevien läheisten tai kauempana asuvien sukulaisten kanssa vietettyyn aikaan. Lisäksi vanhemman/vanhempien tarpeet kotitalouden ulkopuoliselle avulle usein kasvavat, mikä voi muuttaa läheissuhteiden tiiviyttä tai dynamiikkaa.

Nyt monissa vauvaperheissä kotitalouden ulkopuolisten läheisten rooli jää toistaiseksi odottamaan muotoumistaan samalla, kun vanhempainvapaakuukaudet kuluvat sosiaalisessa eristyksessä.

Läheissuhteiden merkitys tuoreille vanhemmille ei liity vain arkiseen käytännön apuun. Voidaan ajatella, että vauvan syntyminen ei pääty sairaalan synnytyssaliin, vaan vauva jatkaa sosiaalista syntymistään ensimmäisten kuukausiensa aikana tutustuessaan vanhemmille tärkeisiin ihmisiin. Nämä suhteet eivät ole yhdentekeviä: brittitutkijat ovat esimerkiksi huomanneet, että lapset muodostavat myöhemmin merkityksellisiä suhteita niihin aikuisiin, joihin vanhemmilla on ollut suhde lapsen syntymästä lähtien.

Lapsen nimenanto- tai kastejuhlan voi nähdä rituaalina, joka osaltaan vahvistaa näitä usein kodin ulkopuolelle ulottuvia siteitä. Samalla juhlava rituaali synnyttää sosiaalisesti myös vanhemmat, etenkin, jos on kyse esikoisesta. Juhlassa ollaan ensimmäistä kertaa läheisten edessä esillä äitinä tai isänä, toteuttamassa julkisesti vanhemman roolia. Rituaalina nimenanto- tai kastejuhla on, vielä vahvemmin kuin esimerkiksi häät, ainutkertainen: elämän alkutaipaleen merkkipäivä ei toistu.

Meidän vauvamme nimiäiset sovittiin maaliskuun lopulle. Silloin viimeistään iäkkäät, Uudenmaan ulkopuolella asuvat isovanhemmat näkisivät hänet! Tila varattiin, kutsut lähetettiin, juhlapuheita valmisteltiin, kakkuja tilattiin. Vaan toisin kävi. Virus alkoi levitä Suomessa ja kaikenlaisten juhlien pitäminen alkoi nopeasti tuntua piittaamattomalta ja vaaralliselta. Niinpä vauvan nimi kirjattiin paperiin, joka lähetettiin Digi- ja viestintävirastoon ilman sen suurempia juhlallisuuksia.

Moni alkuvuodesta lapsen saanut on nyt joutunut hyväksymään nimenanto- tai kastejuhlan siirtymisen toistaiseksi tuntemattomaan ajankohtaan, mikä voi tuntua ikävältä nyrjähdykseltä asioiden normaalissa järjestyksessä. Vauvan kanssa jäädään eräänlaiseen välitilaan, kun naisen kehosta alkanut uuden ihmisen luomistyö jää kesken.

Aihetta koskevissa some-keskusteluissa on näkynyt pettymys, surukin. Jotkut ovatkin päätyneet pitämään nimenantojuhlan verkkovälitteisesti, jolloin nimenantorituaali tai kaste saadaan toimitettua siten, että kaikki voivat osallistua turvallisesti.

Omalla kohdallani olen hyväksynyt sen, että vauvamme sosiaalisen syntymän merkitsevä rituaali siirtyy. Olen odottajana kokenut: odotinhan vauvaanikin vuosia. Mitä enemmän aikaa eristyksessä kuluu, sitä vastenmielisemmäksi koen ajatuksen digijuhlista. Haluan juhlan, jossa kaikki aistit voivat olla käytössä. Haluan koristella vuokraamamme kauniin tilan, laskea vauvan äitini syliin, kilistää kummien kanssa ja pitää puheen, josta ainakin itse liikutun.

Vaikka kyseessä on vauvan juhla, kiteytyy nimenantojuhlalle annetussa painoarvossa erityisesti jotain vanhemmuuteen liittyvää. Sen myötä vanhemmat pääsevät juhlistamaan siirtymistä uuteen elämänvaiheeseen. Vauva nimittäin tyytyisi varmasti Zoom-juhliin: hän on jo oppinut tunnistamaan ihmiskasvot ruudulta ja hihkuu niille samaan tapaan kuin neuvolasta saadulle, paperiin painetulle hymynaamalle.

Koronakriisiä seuranneet rajoitukset vaikuttavat ihmisten läheissuhteisiin eri tavoin, riippuen esimerkiksi iästä, elämäntilanteesta, asumisjärjestelyistä sekä läheissuhteiden määrästä. Läheissuhteet poikkeustilassa -sarjan teksteissä tarkastellaan pandemian seurauksia ihmisten väliselle kanssakäymiselle erilaisissa elämänvaiheissa.

Sarjan muut kirjoitukset

Kitti Suoranta: Orgiat ruton jälkeen?

Kaisa Kuurne & Johanna Sarlio-Nieminen: Synnytysosastojen koronarajoitukset paljastavat synnyttäjien ja sairaalan näkökulmaerot

Mia Niemi: Ikääntyneiden ongelmat kasaantuvat eristyksessä

Anna Heinonen: Kommuunikodissa kämppis voi olla lähellä mutta vieras

Ella Sihvonen: Koronakeväänä etätyö ja perhe-elämä sulautuvat yhteen

Aino Luotonen: Ystävien virtuaalisista illanistujaisista jää puuttumaan jotain tärkeää

Anna-Maija Castrén: Pysykää kotona! Missä niistä?

Heidi Ruohio: Poikkeustila vaikuttaa kansainvälisiin adoptioihin

Anu Kinnunen: Takaisin kotiin

Ei vain sinun, minun tai meidän ero

Posted on by Anna-Maija Castrén
Lukuaika: 4 min.

Parisuhteen päättymistä pidetään yleensä eroavien puolisoiden yksityisenä ratkaisuna. Eron vaikutukset ulottuvat kuitenkin laajalle, kun eroavilla puolisoilla on lapsia. Lasten ja vanhempien asuminen ja toimeentulo on järjestettävä uudestaan. Erot ovat  yhteiskunnallinen kysymys, johon kietoutuu kullekin historialliselle ajankohdalle ominainen tapa ymmärtää perhe ja sen tehtävät yhteiskunnassa.

 

Parisuhteen päättymiseen voidaan puhekielessä viitata monin tavoin. Joku on esimerkiksi ”joutunut ulkoruokintaan” tai pariskunta on ”päättänyt laittaa lusikat jakoon”. Keskiössä on pariskunnan keskinäinen suhde ja sen kariutuminen. Tällöin avo- tai avioero ymmärretään ensisijaisesti ihmisten yksityiselämän piiriin kuuluvana asiana.

Parisuhteiden ja liittojen päättyminen eroon vaikuttaa kuitenkin laajasti monien muidenkin ihmisten jokapäiväiseen elämään erityisesti silloin, kun puolisoilla on lapsia. Erot järjestävät perhesuhteita uudelleen ja synnyttävät liikettä, jolla on monia seurauksia esimerkiksi ihmisten asumiseen, toimeentuloon, palveluiden tarpeeseen ja kasvatus- ja elatusvastuiden jakautumiseen. Sen lisäksi, että ero on ihmisten yksityiselämään kuuluva ”parisuhdeasia”, se on myös merkittävä yhteiskunnallinen kysymys, johon sosiaalipolitiikan ja palvelujärjestelmän on vastattava.

Tuore Janus-lehden erikoisnumero, jonka vierailevana päätoimittajana olin yhdessä Marjo Kurosen ja Mia Hakovirran kanssa, keskittyy eroihin tällaisesta laajemmasta, yhteiskunnallisesta ja yhteiskuntapoliittisesta näkökulmasta. Erikoisnumeron kirjoitukset havainnollistavat, miten erot on huomioitava perhetyön ammattilaisten toiminnassa, taloudellisten vastuiden jakautumisessa yksilöiden ja yhteiskunnan välillä, perhesuhteiden oikeudellisessa sääntelyssä ja heikoimpien suojelussa.

 

Kulttuuriset käsitykset erosta ovat muuttuneet

Tarkastelemme Hannele Forsbergin ja Aino Ritala-Koskisen kanssa eroa koskevan yhteiskunnallisen ja kulttuurisen ymmärryksen muotoutumista suomalaisessa yhteiskunnassa reilun sadan vuoden aikana. 1800-luvun lopulla eri puolilla Eurooppaa, myös Pohjoismaissa, keskusteltiin kiivaasti sukupuolten tasa-arvosta, avioliiton merkityksestä ja avioeron hyväksyttävyydestä. Huoli perheen ja avioliiton tulevaisuudesta oli suurta, siis jo tuolloin.

Sadan vuoden aikana suomalaisten tavassa ymmärtää ero on tapahtunut siirtymiä: harvinaisesta ja kielletystä on tullut tavanomaista ja hyväksyttyä. Tapa, jolla av(i)oero on eri aikoina ymmärretty, on kiinni siinä, millainen käsitys perheestä kulloinkin on vallinnut.

Avioliiton ja perheen määrittelyssä on tapahtunut paljon muutoksia. Nykyään perheenjäsenten välisten suhteiden sisältöä ja laatua pidetään tärkeämpänä kuin perheeseen kuuluvien aikuisten lukumäärää ja sukupuolta. Ja vaikka yhteiskunta edelleen odottaa perheiden huolehtivan esimerkiksi pienten lasten hoivasta, ketään ei pakoteta pysymään epätyydyttävässä liitossa yleisen moraalin murentumisen pelossa. Lapsista voidaan pitää hyvää huolta yhden, kahden tai useamman aikuisen voimin.

Puolisoiden keskinäisen suhteen laatu nousi Suomessa keskiöön toimivan perhe-elämän ja eron ennalta ehkäisyn näkökulmasta jo sotien jälkeen. Tänä päivänä yhteiskunnan huoli kohdistuu lapsiin ja eron seurauksiin heille. Lapsen näkökulman huomioon ottaminen on vakiintunut osaksi eroamisen käytäntöjä mutta erityisesti se määrittää tapaa, jolla eroista keskustellaan.

 

Eron keskiössä on lapsen edun näkökulma

Lapsen kuuleminen vanhempien eron yhteydessä esimerkiksi asumiseen liittyen tuli lakiin 1980-luvulla. YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen vahvistamisen seurauksena viranomaisten velvollisuus toimia lapsen osallisuutta edistäen tätä koskevissa asioissa vahvistui edelleen 1990-luvun alussa.

Aino Kääriäinen tutkii artikkelissaan sosiaaliviranomaisten laatimia olosuhdeselvityksiä, joissa sanoitetaan lapsen käsityksiä ja tuntoja oikeuden pyynnöstä. Lapsen kuuleminen ja tämän prosessin kirjaaminen olosuhdeselvitykseen niin, että asiakirja auttaa oikeutta tekemään ratkaisun vanhempien riitatilanteessa, on todella vaativa tehtävä. Lukijalle aineisto-otteet ovat riipaisevia, sillä ne havainnollistavat lapsen kohtuutonta osaa tilanteessa.

Artikkelin voi kuitenkin lukea myös eron oikeudellisessa käsittelyssä edelleen vallitsevien valtasuhteiden näkökulmasta. Huolimatta siitä, että lapsen näkökulma erossa tunnistetaan ja tunnustetaan yhteiskunnassa yhä laajemmin, vanhemmat voivat niin halutessaan vaikeuttaa tai häiritä kuulemista monin tavoin.

Näyttää siltä, että erotyössä pääasiallisin keino vahvistaa lapsen näkökulmaa on vaikuttaa vanhemmuuteen. Leena Autonen-Vaaraniemen artikkeli käsittelee erilaisista ammatillisista taustoista olevien perheammattilaisten käsityksiä vanhemmuudesta eron jälkeen. Sosiaalialan, psykologian ja juridiikan koulutuksen saaneet perheammattilaiset ovat näkemyksissään suorastaan häkellyttävän samankaltaisia.

He korostavat yhteistyövanhemmuutta lapsen edun mukaisena, arvostavat arkista vanhemmuutta ja häivyttävät sukupuolen merkitystä vanhempana toimimisessa. Ammattilaiset painottavat perheiden tilanteiden erityispiirteitä ja ratkaisujen etsimistä tapauskohtaisesti, mutta kokevat keinottomuutta väkivallan ja vieraannuttamisen ilmetessä. He joutuvat työssään soveltamaan monenlaista tietoa, sillä lait ja viralliset ohjeet eivät tarjoa valmiita ratkaisuja monimutkaisiin ja mahdollisesti kiistanalaisiin tilanteisiin.

 

Ero on köyhyysriski

Eron taloudelliset seuraukset perheille ovat usein huomattavat. Yhden kotitalouden sijaan on ylläpidettävä kahta kotia, jossa lapsen on mahdollista elää arkea ja yöpyä. Yksinhuoltajaperheiden köyhyysaste on korkea, ja pääosin nämä ovat edelleen äidin ja lasten muodostamia perheitä.

Kuva: Kuvia Suomesta by Markkinointitoimisto Tovari

Mari Haapasen ja Mia Hakovirran artikkelissa lapsen elatus yhteiskunnallisena kysymyksenä kytkeytyy yhtäältä siihen, miten vastuu lapsen elatuksesta jakautuu vanhempien välillä ja toisaalta siihen, miten se jakautuu yhteiskunnan ja vanhempien välillä. Kirjoittajat tarkastelevat lapsen elatusta eron jälkeen sekä yksinhuoltajaäitien että elatusvelvollisten isien toimeentulon näkökulmasta.

Tulosten mukaan yhteiskunnan maksama elatustuki turvaa lapsen elatusta kaikissa tuloluokissa, mutta elatustuen rooli oli erityisen tärkeä pienituloisissa kotitalouksissa. Lisäksi pienituloiset isät maksavat suuremman osan tuloistaan elatusapuina kuin suurituloiset isät, jolloin elatusavun maksamisella on suurempi merkitys kotitalouden toimeentulolle. Köyhyysanalyysi osoittaa, että isän maksama elatusapu voi aiheuttaa tälle toimeentulovaikeuksia.

 

Pitävätkö päättäjät eroa edelleen poikkeamana?

Erikoisnumeron tekstit herättävät pohtimaan erojen institutionalisoitumista suomalaisessa yhteiskunnassa. Institutionalisoitumisella tarkoitan tässä muun muassa sitä, millaisia laajasti jaettuja käsityksiä eron jälkeisten perhesuhteiden järjestämisestä yhteiskunnassa vallitsee, millaista eron jälkeistä elämää pidetään tavoiteltavana ja millaisin keinoin kansalaisia näissä pyrkimyksissä tuetaan. Artikkeleiden lisäksi mukana on lapsen elatusta koskevan lain muutosta ja lapsi- ja perhepalveluiden uudistamista käsittelevät puheenvuorot sekä kolme kirja-arviota.

Vaikka eroamiseen liittyy hyvinvointiriskejä, suomalaisen yhteiskunnan huoli aikuisten liittojen laadusta ja kestävyydestä kytkeytyy erityisesti lapsiin ja lapsille aiheutuviin seurauksiin. Lapsettoman pariskunnan avioeron ei nähdä nakertavan yleistä moraalia tai uhkaavan yhteiskunnan kiinteyttä kuten vielä sata vuotta sitten. Nykykeskustelussa ei pohdita eron sosiaalista hyväksyttävyyttä, vaan kan­nustetaan sen terapeuttiseen hallintaan (1) ja vaaditaan lapsille aiheutuvien haittojen mini­moimista.

Vaikka moraalinen paheksunta ja sosiaalinen tuomittavuus ovat liuden­tuneet eron ympäriltä, siihen suhtaudutaan kuitenkin edelleen normatiivisesti eli se on hoidettava tietyllä, hyvänä pidetyllä tavalla. Tänä päivänä vanhempien on osattava erota ”oikein” ja tavoiteltavana  nähdään vanhempien yhteistyö ja kasvatusvastuun jakaminen eron jälkeen.

On kuitenkin epäselvää, missä määrin suomalaisen yhteiskunnan palvelujärjestelmä ja lainsäädäntö antavat riittävän konkreettista apua näiden tavoitteiden saavuttamisessa. Monia ratkaisemattomia kysymyksiä liittyy esimerkiksi lasten vuoroasumiseen. Voikin olla niin, että poliittisen ohjauksen tasolla erot ilmiönä ja perhe-elämän moninaisuus nähdään Suomessa edelleen poikkeamina tai katkoksina, joihin reagoidaan vasta pakon edessä.

 

Lähde

1) Maksimainen, Jaana (2010) Parisuhde ja ero: Sosiologinen analyysi terapeuttisesta ymmärryksestä. Sosiaalitieteiden laitoksen julkaisuja 2010:3. Helsinki: Helsingin yliopisto.

 

Lue lisää aiheesta:

Anna-Maija Castrén: Radikaali, radikaalimpi, lapsen perhe

Anne Mattila: Joustavalla hoitorahalla hoivavastuun tasaisempaan jakoon?

Ella Sihvonen: Ensin vanhemmuus katosi, sitten sitä ryhdyttiin tukemaan