Psykososiaalinen tuki jää lapsettomuuden hoidossa lisääntymisteknologian jalkoihin

Lukuaika: 4 min.

Lapsen saaminen pitkän lapsitoiveen jälkeen ei aina tuokaan onnellista loppua. Suuri osa hedelmöityshoitojen avulla äidiksi tulleista joutuu selviämään lapsettomuuskokemuksen mukanaan tuomista psykososiaalisista haasteista ilman asianmukaista tukea. Koska naiset kamppailevat yksin eivätkä etsi tai saa riittävästi tukea, terveydenhuollon interventioille on selkeä tarve. 

Lisääntyminen on yhteiskunnassamme ajankohtainen ja enenevästi palstatilaa saanut aihe. Alhaisesta syntyvyydestä on puhuttu erityisesti sen jälkeen, kun Tilastokeskus julkaisi väestöennusteraporttinsa viime syksynä. 

Olen itse seurannut keskustelua tahatonta lapsettomuutta kokevien näkökulmasta ja todennut, että he ovat jääneet tämän keskustelun varjoon, vaikka yhteiskunnan pitäisi olla erityisen kiinnostunut heistä, jotka haluavat lapsia. Syntyvyyskeskustelun sävy on myös paikoin ollut syyllistävää, ja siten tahatonta lapsettomuutta kokeville epäoikeudenmukaista. 

Samanaikaisesti kun puhutaan synnytystalkoista ja itse valitusta lapsettomuudesta, unohtuu, että yhteiskunnassamme on paljon vanhemmaksi haluavia, joiden lapsiperheellistyminen on eri syistä epävarmaa ja vaikeaa.

Juuri valmistunut väitöstutkimukseni tuo uutta tietoa ja lisää ymmärrystä tahattoman lapsettomuuden moninaisista vaikutuksista äidiksi tuloon ja äitiyteen. Keräsin tutkimustani varten kirjoitelmia 33:lta aiemmin lapsettomalta naiselta ja haastattelin 26 naista heidän äidiksi tulostaan pitkän lapsettomuuden jälkeen.

Tutkimukseni antaa viitteitä siitä, että äitiyden saavuttaminen pitkän lapsettomuuden jälkeen ei aina tai kaikilta osin ole onnellinen loppu ja lapsettomuutta korjaava kokemus, jollaisena se usein nähdään. Tämän oletuksen vuoksi ”lapsellisten lapsettomien” ryhmä voi jäädä tuen tavoittamattomiin. Tutkimukseni osoittaa, että naisten saama psykososiaalinen tuki on heidän tarpeisiinsa nähden riittämätöntä. 

Suurin osa tutkimukseeni osallistuneista naisista koki joutuneensa selviytymään lapsettomuushaasteista yksin ja ilman asianmukaista tukea. 

Kuva: Pexels.

Terveydenhuolto tarjoaa apua ensisijaisesti lapsettomuuden fysiologisiin ongelmiin

Tahatonta lapsettomuutta ei aina pystytä parantamaan lääketieteellisesti, mutta hedelmöityshoidoilla voidaan auttaa naista tai paria saamaan lapsi. Hedelmöityshoitolaki mahdollistaa hoidot heteropareille, itsellisille naisille ja naispareille. Hoitoja annetaan sekä julkisessa että yksityisessä terveydenhuollossa. Lääkärin antama apu raskauden alkamiseen tarkoittaa yleensä hormoni-, inseminaatio- tai koeputkihedelmöityshoitoa. 

Tutkimukseeni osallistuneiden naisten mukaan lapsettomuusklinikat keskittyivät tutkimus- ja hoitokäynneillä lääketieteellisiin toimenpiteisiin, jotka kohdistuivat naisen kehoon. Sen sijaan naisten psyykkisen tuen tarpeet joko ohitettiin tai jätettiin kokonaan huomiotta. Kliiniset hoitotoimenpiteet hoidettiin tehokkaasti, mutta ammattilaisten kyky tai mahdollisuus pysähtyä, aidosti kohdata ja ottaa naisten hyvinvointi puheeksi puuttuivat.

Toisaalta naiset toivat kerronnassaan esiin, että vastaanottoaikojen puitteissa keskustelulle ei olisi ollut aikaakaan. Hoitohenkilökunta ei kuitenkaan ohjannut naisia eteenpäin esimerkiksi psykologin tai terapeutin vastaanotolle, jossa lapsettomuuden psykososiaalisia puolia olisi voinut käsitellä.

Tutkimukseni perusteella terveydenhuollossa tarvitaankin parempaa osaamista lapsettomuushoidoissa olevien  kohtaamiseen, ohjaamiseen ja tukeen. Naiset odottavat empaattisempaa, muuhunkin kuin toimenpiteisiin keskittyvää tukea ja tarvittaessa ohjaamista psykososiaalisen tuen piiriin.   

Yksin pärjäämisen eetos ja reippauden esittäminen rajoittavat tuen saantia

Suurin osa tutkimukseeni osallistuneista naisista ei ollut puolisonsa lisäksi puhunut lapsettomuuden kokemuksistaan ja vaikeista tunteistaan muille. Tämä lisäsi naisten psykologista haavoittuvuutta. 

Aineistoni valossa lapsettomuutta kohdanneilla naisilla näyttäisi olevan taipumusta yksin pärjäämiseen ja ”ylireippauteen”. Myös kulttuurissamme on voimakas naisiin ja varsinkin äiteihin liitetty vahvuuden diskurssi, jonka mukaan hyvät äidit ovat kestäviä ja selviytyviä (1, 2). 

Naiset vaikuttavat olleen lapsettomuuden kokemuksen keskellä  armottomia itselleen ja lapsen saatuaan vaativan itseltään vanhempina paljon: oli pärjättävä, koska tätä oli halunnut. Pärjäämiseetoksen haittapuoli on se, että naiset voivat kamppailla viimeiseen asti etsimättä apua. 

Haaste onkin siinä, miten terveydenhuollossa tunnistettaisiin nämä hiljaa pärjäävät, mutta tukea tarvitsevat. Ratkaisu tähän olisi, että tukea tarjottaisiin, vaikka naiset eivät sitä itse osaisi tai jaksaisi hakea. Koska  naiset kamppailevat yksin eivätkä etsi tai saa riittävästi tukea – kuten tutkimukseni osoitti – terveydenhuollon interventioille on selkeä tarve. 

Lisää tukea ja moninaisempia  kertomuksia vanhemmaksi tulemisen tavoista

Väitöstutkimus osoitti selkeästi, että psykososiaalisen tuen pitäisi olla automaattinen osa lapsettomuuden hoitoprosessia, lakisääteistä sekä jatkua raskausajan ja lapsen syntymän jälkeen. Tuen olisi hyvä olla pitkäkestoisempaa ja prosessinomaista yksittäisten konsultointikäyntien sijaan. 

Moni tutkimukseen osallistunut kertoi, että olisi tarvinnut tukea äitiytensä rakentamiseen ja äidin roolin omaksumiseen, jonka ei koettu olevan yksinkertaista vaikeuksien ja erilaisten menetysten jälkeen. Tarpeisiin vastaava tuki sujuvoittaisi naisten siirtymää äitiyteen ja parantaisi siten tulevaisuuden perheiden hyvinvointia. 

Kuva: Pexels.

Lisäksi tarvitsemme moniäänisempiä vanhemmaksi tulon tarinoita, jotta monien ahtaaksi kokema äidiksi tulon malli väljentyisi ja mahduttaisi sisäänsä erilaisia kokemuksia. Säröisetkin tarinat tuovat tärkeää kaikupohjaa ja hyväksyvää peilipintaa niille, jotka eivät koe mahtuvansa perinteisen äidiksi tulon mallitarinan juonikulkuun. Samalla tarinat normalisoivat monien piilossa kokemia ajatuksia ja tunteita ja toimivat tärkeänä vertaistukena.

Tilastojen valossa on selvää, että raskaaksi tulon vaikeudet ja hedelmöityshoitojen tarve ja käyttö tulevat jatkossa kasvamaan. Siten yhteiskunnassamme on tulevaisuudessa yhä useampia perheitä, joissa vanhemmuus on saavutettu  pitkän odotuksen ja  vaativien hoitojen kautta. 

Toivon sydämestäni, että tulevaisuudessa tahattoman lapsettomuuden ympärillä yhä oleva hiljaisuus vähenisi ja ymmärrys tahattomaan lapsettomuuteen liittyvistä vaikeuksista ja seurauksista lisääntyisi. Kasvavan sensitiivisyyden myötä hedelmöityshoitojen kautta vanhemmiksi tulleilla olisi tulevaisuudessa  tuetumpi ja sujuvampi polku.

Perheet ovat aina olleet monimuotoisia ja lapsia on saapunut perheisiin erilaisia reittejä. Vaikka uudenlaiset tavat saada lapsia jättävät merkkejään vanhemmuuteen, hoiva on säilynyt perhe-elämän keskiössä. Perhe 2.0 -kirjoitussarjassa pohditaan lapsiperheellistymisen uudempia muotoja ja vanhemmuuksien tulevaisuutta.

Sarja tuotetaan yhteistyössä Lisääntymisen tulevaisuus -hankkeen kanssa. Hankkeen kaikille avoin webinaari “Tulevaisuuden perhe – Miltä se näyttää?” järjestettiin 3.11.2020.

Lähteet

(1) Jokinen, E. (1996). Väsynyt äiti. Äitiyden omaelämäkerrallisia esityksiä. Helsinki: Gaudeamus.

(2) Vuori, J. (2001). Äidit, isät ja ammattilaiset. Sukupuoli, toisto ja muunnelmat asiantuntijoiden kirjoituksissa. Tampere: Tampereen yliopistopaino.

KT Siru Lehdolta on juuri valmistunut kasvatustieteen väitöskirja tahattoman lapsettomuuden ja hedelmöityshoitojen jälkeisestä äitiydestä. Väitöstilaisuus oli 25.9.2020 Jyväskylän yliopistossa. Siru toimii opettajankouluttajana ja lehtorina Jyväskylän ammatillisessa opettajakorkeakoulussa.

Sarjan muut kirjoitukset

Petteri Eerola: Muuttuvan isyyden jäljillä

Elina Helosvuori: Hedelmöityshoidot ovat erityinen tapa tulla vanhemmaksi

Elli Lehikoinen: Fiktion valta ja lisääntyminen

Tiia Sudenkaarne: Kuka saa lisääntyä?

Hedelmöityshoidot ovat erityinen tapa tulla vanhemmaksi

Lukuaika: 3 min.

“Lapsia saadaan, eikä tehdä”, muistuttavat lapsettomuuden kanssa kamppailleet ihmiset. Silti lapsen saamiseen hedelmöityshoitojen avulla liittyy myös “tekeminen”, joka tarkoittaa naisruumiiseen kohdistuvia kliinisiä hoitotoimenpiteitä sekä esimerkiksi alkionviljelyä ja -valintaa, jonka seurauksena lapsi saa alkunsa. Mutta onko äitiys jollakin tavalla erilaista hedelmöityshoitojen jälkeen kuin ilman niitä? 

”Oletteko ajatelleet tehdä lapsia” on kysymys, joka loukkaa suurta osaa tahattomasti lapsettomista ihmisistä. Kohdatessani ja haastatellessani väitöstutkimustani varten hedelmöityshoidoissa käyneitä ihmisiä kuulin toistuvasti, kuinka epäoikeudenmukaiselta utelut lapsista tuntuvat, kun itse toivoo lasta vimmatusti, mutta tuloksetta. Lapsia saadaan, eikä tehdä. 

Omassa tutkimuksessani olen kuitenkin keskittynyt nimenomaan lasten  “tekemiseen” – vaikkakin hieman erilaisesta näkökulmasta ja nimenomaan hedelmöityshoidoissa. Taloudellisten resurssien lisäksi hedelmöityshoidoissa käyminen vaatii emotionaalista ja ruumiillista työtä. 

Kuva: Pexels.

Äitiys hoitokokemuksen jälkeen

Hedelmöityshoidot ovat tärkeitä, koska ne ovat yksi tapa mahdollistaa vanhemmuus muillekin kuin heteropareille, ja myös niille ihmisille, joiden lapsettomuuteen liittyy lääketieteellisiä syitä. 

Yleisin hedelmöityshoidoista on koeputkihedelmöitys (IVF), jossa hedelmöitys tapahtuu petrimaljalla naisruumiin ulkopuolella. Hedelmöityshoidot voivat olla myös ”kevyempiä”, esimerkiksi sisältää ainoastaan tarkasti kohdennettua hormonilääkitystä tietyssä vaiheessa kuukautiskiertoa. Osa hedelmöityshoidoista mahdollistuu luovutettujen sukusolujen avulla. 

Tutkimukseni alkuaikoina vuonna 2014 istuin osallistuvaa havainnointia tekevänä etnografina lääketieteen ja lisääntymisbiologian ammattilaisille suunnatussa kokouksessa. Kuuntelin keskustelua siitä, minkälaisia erityispiirteitä juontuu äitiyteen siitä, että hartaasti odotettu lapsi on saanut alkunsa luovutetusta munasolusta. 

Kuten luovutetuista sukusoluista puhuttaessa herkästi käy, keskustelua käytiin siitä, mitä munasolun merkitsemän ”geneettisen siteen” puuttuminen lapseen tarkoittaa äitiydelle.

Oma huomioni kiinnittyy kuitenkin toisaalle. Tutkimuksessani olen osoittanut, että hedelmöityshoitojen tekniset yksityiskohdat kirjautuvat hedelmöityshoidoissa käyneiden ihmisten kokemuksiin lisääntymisestä, lapsettomuudesta ja itsestään sukupuolisena olentona (1).

Vaikka hedelmöityshoidot johtaisivat toivottuun lapsilukuun, hoidoissa käyneet ihmiset saattavat vielä pitkään hoitojen loputtuakin kantaa harteillaan tietoa siitä, että heidän sukusolunsa eivät täytä elinvoimaisuuden lääketieteellisiä kriteereitä.

“Säälisiirtojen” onnistuminen osoittaa alkionvalintaan liittyvän yllätyksellisyyden ja epävarmuuden

Vaikutusyhteys ei ole kuitenkaan yksisuuntainen siten, että kliiniset hoitokäytännöt vaikuttaisivat ainoastaan lasta yrittävään ihmiseen.

Alkionviljely ja -valinta on tärkeä osa IVF-laboratorion toimintaa. Alkionviljely tarkoittaa ajanjaksoa hedelmöityksestä siihen, kun alkio siirretään kohtuun, jotta raskaus voisi alkaa. Tuon ajan alkio viettää viljelykaapissa, ja laboratorion henkilökunta tarkkailee sen toimintaa. 

Mikäli suotuisalla tavalla kehittyneitä alkioita on yhden potilaan (tai parin) kohdalla useampia, henkilökunta tekee valinnan siitä, mikä niistä kannattaisi siirtää – toisin sanoen, mikä alkioista on elinvoimaisin.

Elinvoimaisimman alkion valintaan liittyy paljon epävarmuutta, joka kuitenkin on itsestään selvä ja tavallinen osa laboratorioiden toimintaa. Päätöksiä alkioiden siirroista ei myöskään tehdä puhtaasti lääketieteellisin tai biologisin perustein, jotka nekin toki ovat tietyssä määrin kiisteltyjä. (1, 2)

Kuva: Pexels.

Kerätessäni aineistoa tutkimukseeni ammattilaisia haastattelemalla ja havainnoimalla lääketieteellistä työtä, tutustuin niin sanotun ”säälisiirron” käsitteeseen. Käsite viittaa siihen, että joskus pidetään parempana vaihtoehtona siirtää myös elinkelpoisuudeltaan heikoksi arvioitu alkio, kuin jättää alkionsiirto ja siten edes pienen pieni mahdollisuus raskauteen käyttämättä. 

Havaintojeni mukaan säälisiirrot herättävät sekä ammattilaisissa että potilaissa erimielisyyttä ja pohdintaa: onko parempi herättää ”turhaa toivoa” siirtämällä heikolta vaikuttava alkio, kuin luopua toivosta kokonaan hävittämällä se kaikesta alkion syntymiseksi nähdystä vaivasta huolimatta?

Tutkimukseni tietolähteet kertoivat minulle kuitenkin myös siitä, että joskus potilaan toiveesta tehdyt säälisiirrot johtavat ammattilaisten yllätykseksi raskauteen ja kaivatun vauvan syntymään. Tällaiset tilanteet saavat ammattilaiset harkitsemaan uudelleen sitä, miten alkioita itse asiassa pitäisi arvioida ja luokitella. Samalla lääketieteellinen käytäntö jatkaa uudelleenmuotoutumistaan.

Erilainen äiti – vai erityisellä tavalla äidiksi tullut?

Palataan vielä munasolun luovutukseen ja erityisiin äiteihin. Luovutetun sukusolun avulla äidiksi tullut ihminen ei nähdäkseni ole ”erilainen äiti” – vaikka osa haastattelemistani naisista itsensä sellaisiksi kokivat. Hän on ainoastaan tehnyt erityisiä asioita äidiksi tullakseen, esimerkiksi omaksunut valtavan tietomäärän omaan lisääntymisbiologiaansa liittyviä asioita hedelmöityshoidoissa käydessään ja elimistönsä toimintaa tarkkaillessaan. 

Nämä asiat eivät välttämättä katoa mihinkään, vaikka se kaikkein hartain toive täyttyisikin.

 

Perheet ovat aina olleet monimuotoisia ja lapsia on saapunut perheisiin erilaisia reittejä. Vaikka uudenlaiset tavat saada lapsia jättävät merkkejään vanhemmuuteen, hoiva on säilynyt perhe-elämän keskiössä. Perhe 2.0 -kirjoitussarjassa pohditaan lapsiperheellistymisen uudempia muotoja ja vanhemmuuksien tulevaisuutta. 

Sarja tuotetaan yhteistyössä Lisääntymisen tulevaisuus -hankkeen kanssa. Hankkeen kaikille avoin webinaari “Tulevaisuuden perhe – Miltä se näyttää?” järjestetään 3.11.2020.

Lähteet

(1) Helosvuori, Elina (2020) Lingering technological entanglements: Experiences of childlessness after IVF. European Journal of Women’s Studies 27(3): 267–281. 

(2) Helosvuori, Elina (2019) Assembling Viability: The Art of Mundane Embryo Selection in IVF. BioSocieties 14(1): 1–22.

(3) Helosvuori, Elina & Homanen, Riikka (tulossa) When Craft Kicks Back: Embryo Culture as Knowledge Production in the Context of Transnational Fertility Industry.

VTM Elina Helosvuori työskentelee väitöskirjatutkijana Tampereen yliopistossa. Hän viimeistelee parhaillaan sosiologian alan väitöskirjaansa.

Sarjan muut kirjoitukset

Siru Lehto: Psykososiaalinen tuki jää lapsettomuuden hoidossa lisääntymisteknologian jalkoihin

Petteri Eerola: Muuttuvan isyyden jäljillä

Elli Lehikoinen: Fiktion valta ja lisääntyminen

Tiia Sudenkaarne: Kuka saa lisääntyä?

Kommuunikodissa kämppis voi olla lähellä mutta vieras

Lukuaika: 2 min.

Poikkeustilan aikana kodin ihmissuhteet saavat entistä suuremman merkityksen. Kommuunikodeissa fyysisesti lähellä olevaan kämppikseen saattaa kuitenkin olla etäinen suhde, mikä mutkistaa yhteiseloa pandemian aikaan.

Millaista on poikkeustilan aikainen arki kodeissa, joissa elää yhdessä monta aikuista? Erilaisissa yhteisöllisissä kodeissa eletään monenlaisissa järjestelyissä ja monenlaisissa suhteissa. Siinä missä osa yhdessä asuvista ihmisistä saattaa olla parhaita ystäviä keskenään, osa kokee hädin tuskin tuntevansa asuinkumppaneitaan. 

Jotkut suhteet siis perustuvat yksinomaan yhdessä asumiseen, kun taas toisiin kuuluu myös kaveruutta, ystävyyttä tai vaikkapa yhteisten projektien toteuttamista. Lisäksi kommuuneissa eletään parisuhteissa ja lapsiperheissä.

Yhteisöllisissä kodeissa käydään neuvottelua siitä, missä määrin ihmiset vastaavat vain omista asioistaan ja missä määrin taas ihmisistä muodostuu yhtenäinen, toisistaan riippuvainen joukko. Joistain asioista, kuten ruokatalouden järjestämisestä tai yksityisyyttä koskevista säännöistä, voidaan sopia selväsanaisesti. 

Jotkut käytännöt sen sijaan muotoutuvat ilman tietoista sopimista arjen tilanteissa: voinko koputtaa kämppiksen suljettuun oveen, voinko lainata kämppiksen ruokia, jos minulta puuttuu jotakin, uskallanko kertoa kämppiksille suruistani ja huolistani, hoidanko yhteisistä tiloista omat jälkeni, vai siivoanko myös muiden sotkuja?

Koronaeristyksen aikana kämppiksistä on monille tullut ihmisiä, joiden kanssa viettää väistämättä eniten aikaa. Sellaisissa suhteissa, joissa ajan, tilan ja seuran jakaminen on mieluisaa, kämppikset ovat monelle onni ja turva. Kun suhde kämppiksiin on fyysisestä läheisyydestä huolimatta etäinen, tilanne voi olla hankala. 

Normaalitilanteessa yhteisyyttä ja erillisyyttä rajataan muun muassa omaan huoneeseen vetäytymisellä, ajan viettämisellä poissa kotoa tai erilaisilla arjen koreografioilla, joissa mahdollisesti törmäyksiä aiheuttavien paikkojen, kuten keittiön käyttöä porrastetaan. Kun kaikki ovat kotona koko ajan, kämppiksiä on vaikea paeta mihinkään. 

Erillisyyttä ja yhteisyyttä koettelee koronatilanteessa myös tartuntariski. Kodin tilallisen läheisyyden vuoksi virusten leviämistä asukkaiden kesken on todennäköisesti hyvin hankala rajoittaa. 

Poikkeusarjessa korostuukin se kommuunisuhteisiin liittyvä ristiriita, että ihmiset eivät välttämättä koe olevansa läheisiä niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa he jakavat arkielämää. Uskonkin, että useimmat yhteisöasujat joutuvat tällä hetkellä pohtimaan, ovatko kämppikset eristystä ja turvavälejä vaativia ”muita ihmisiä” vai hoivaa ja kosketusta jakavia läheisiä, joiden kanssa ollaan valmiita sairastamaan samat taudit.

Ei ole itsestään selvää, että kämppikset rajoittaisivat muita sosiaalisia suhteitaan samankaltaisesti. Kommuuneista avautuu laaja suhdeverkosto ystäviin, seurustelukumppaneihin, perheenjäseniin ja edelleen toisiin kimppakämppiin. Koska kämppiksillä ei oletusarvoisesti ole määräysvaltaa toistensa toimiin, jää sen arviointi, ketä kodin ulkopuolella on soveliasta tavata, helposti jokaisen itsenäisesti harkittavaksi. Kämppiksille voi olla epäselvää, kuinka suuri kodin piirissä vaikuttava ihmissuhteiden verkosto ja sitä kautta tuleva tartuntariski on.

Vaikka kaikki pyrkisivät käyttäytymään kämppissuhteissa vastuullisesti epidemian aikana, kokemus suhteen laadusta ja läheisyyden asteesta vaikuttavat siihen, tuntuuko turvallisemmalta pitää fyysistä etäisyyttä, vai olla lähellä. Kämppiksillä voi olla keskenään eriävät näkemykset asiasta.

Yhteisöasujat ovat pääosin taitavia neuvottelijoita, mikä on varmasti eduksi myös poikkeustilanteeseen sopeutumisessa. On kuitenkin selvää, että ihmissuhteiden keskittyminen kotiin vaikuttaa myös yhteisöllisiin koteihin. Luoko koronatilanne jonkinlaista muuttoliikettä kommuuneihin ja pois? Ainakin olen ollut havaitsevinani, että monelle nyt yksinasuvalle koronakevään eristäytyneisyys on ollut sysäys alkaa etsiä kotia, jossa olisi myös muita ihmisiä.

Koronakriisiä seuranneet rajoitukset vaikuttavat ihmisten läheissuhteisiin eri tavoin, riippuen esimerkiksi iästä, elämäntilanteesta, asumisjärjestelyistä sekä läheissuhteiden määrästä. Läheissuhteet poikkeustilassa -sarjan teksteissä tarkastellaan pandemian seurauksia ihmisten väliselle kanssakäymiselle erilaisissa elämänvaiheissa.

Anna Heinonen (YTM) on sukupuolentutkimuksen väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Väitöstutkimuksessaan Heinonen tutkii läheissuhteita suomalaisissa kommuuneissa.

Sarjan muut kirjoitukset

Kitti Suoranta: Orgiat ruton jälkeen?

Kaisa Kuurne & Johanna Sarlio-Nieminen: Synnytysosastojen koronarajoitukset paljastavat synnyttäjien ja sairaalan näkökulmaerot

Mia Niemi: Ikääntyneiden ongelmat kasaantuvat eristyksessä

Ella Sihvonen: Koronakeväänä etätyö ja perhe-elämä sulautuvat yhteen

Aino Luotonen: Ystävien virtuaalisista illanistujaisista jää puuttumaan jotain tärkeää

Anna-Maija Castrén: Pysykää kotona! Missä niistä?

Heidi Ruohio: Poikkeustila vaikuttaa kansainvälisiin adoptioihin

Anu Kinnunen: Takaisin kotiin

Vaula Tuomaala: Vauvan kanssa välitilassa

Mitä kaikkea on lapsettomuus?

Lukuaika: 5 min.

Julkisessa keskustelussa erotellaan tahaton ja vapaaehtoinen lapsettomuus, terveydenhuollossa taas sosiaaliset ja lääketieteelliset lapsettomuuden syyt. Tosiasiassa lapsettomuuden käsite kätkee alleen moninaistuvan joukon tilanteita, joissa ihmiset elävät lapsettomuuden kanssa. Lääketieteelliseen lapsettomuuteen liittyvä hedelmättömyyden käsite on myös vanhentunut aikana, jolloin teknologia mullistaa lapsen saamista.

Lapsettomuus- ja kohduttomuustutkijana olen pitkään seurannut lapsettomuuteen liittyvää kotimaista ja kansainvälistä keskustelua. Näissä keskusteluissa olen törmännyt lukuisiin tapoihin käyttää lapsettomuuden ja hedelmättömyyden käsitteitä. 

Tutkijan työ tekee näkyväksi käsitteiden taustalla olevien ilmiöiden moniulotteisuuden. Arkikielessä käytettyinä lapsettomuuden ja hedelmättömyyden käsitteet eivät useinkaan tavoita ihmisten erilaisia tilanteita. Kun puhutaan esimerkiksi hedelmättömyydestä, ei useinkaan eritellä, mitä hedelmättömyydellä tarkkaan ottaen tarkoitetaan. 

Lapsen saamisen kanssa kamppaileville hedelmättömyys-diagnoosin saaminen voi olla helpotus, koska tunnustettu ongelma usein avaa ovet lääketieteellisen avun piiriin. Toisaalta hedelmättömyys-diagnoosi voi olla sen saajalle stigma: Koska hedelmällisyys ja kyky lisääntymiseen on kulttuurisesti vahvasti kytkeytynyt sukupuoleen, diagnoosi voi vaikuttaa negatiivisesti omaan kokemukseen mieheydestä tai naiseudesta. Epätyypillisemmässä tapauksessa, kuten kohduttomuuden yhdeydessä, hedelmättömyys-diagnoosi voi tuntua loppuelämää ratkaisevasti muuttavalta asialta, koska tilanteeseen ei ole tarjolla valmiita ratkaisukeinoja. 

Tässä tekstissä valotan tahattomaan lapsettomuuteen ja hedelmättömyyteen liittyvien todellisuuksien avaruutta ja kuvailen, millaisia hankaluuksia olen kohdannut näiden käsitteiden käytössä. 

 

Lapsettomuuden taustalla voi olla lukuisia erilaisia syitä

Tahattomasti lapsettomien yhdistys Simpukka ry:n sivuilla esitellään lapsettomuuden taustoja ja tilanteita. Sivulla puhutaan muun muassa 

  • hedelmällisyyshäiriöisistä
  • lapsettomuudesta, joka johtuu raskauden estävästä sairaudesta
  • sekundaarisesta lapsettomuudesta eli toisen lapsen kohdalla lapsettomuutta kohdanneista
  • elämäntilannelapsettomuudesta, jolla tarkoitetaan kumppanin puutteesta, seksuaalisesta suuntautumisesta tai kumppanin eriävästä toiveesta johtuvaa lapsettomuutta
  • lapsettomuuden jälkeen yksin tai kaksin kumppaninsa kanssa elävistä
  • lapsellisista lapsettomista eli henkilöistä, jotka lapsettomuuskokemuksen jälkeen ovat saaneet biologisen lapsen
  • lapsen adoption tai sijaisvanhemmuuden kautta saaneista.

Mukana on hengästyttävän moninainen joukko erilaisia tilanteita, joissa lapsettomuuden kanssa eletään. Kaksi viimeisenä listassa olevaa esimerkkiä havainnollistavat, että kyse on toisinaan lapsettomuuden kokemuksesta, joka voi jäädä vaikuttamaan lapsettomuutta kohdanneen elämään, vaikka lapsen olisi lopulta saanut. Rajanveto lapsettomuuden ja ei-lapsettomuuden välillä ei ole selkeä, ja tilanteiden ja kokemusten moninaisuus tekee aihepiiristä keskustelun usein haastavaksi.

Itse lisäisin listaan myös lapsettomuuden, jossa lapsen saamisen yrittämistä estää yhteiskunnallinen sääntely. Lainsäädännöllä rajoitetaan tiettyjä tapoja saada lapsia, mistä kertoo esimerkiksi sijaissynnytyksen kielto tai hedelmöityshoidon evääminen esimerkiksi vammaisuuteen perustuen. Yksilön kohdalla myös rahan puute voi estää lapsettomuushoitoihin hakeutumisen, etenkin, jos hoitoja ei tarjota julkisessa terveydenhuollossa.

Kaksi stormtrooper lego-ukkoa heittelmässä toisilleen munanmuotoista "pallolla".

Raja vapaaehtoisen ja tahattoman lapsettomuuden välillä on myös jossain määrin liukuva. On vaikeaa vetää selkeää rajaa esimerkiksi siihen, millaista lapsettomuutta ilmastoahdistusta potevan tai vanhemmuuskyvykkyyttään epäilevän valinta olla hankkimatta lapsia on: onko kyseessä vapaaehtoinen valinta vai olosuhteista aiheutuva välttämättömyys?

Kun ihmisten henkilökohtaisista kokemuksista siirrytään tarkastelemaan lapsettomuuden sanoittamista terveydenhuollossa, törmätään usein käsitteisiin “sosiaalinen” ja “lääketieteellinen” lapsettomuus. Tällä tavoin pyritään karkeasti erottelemaan lapsettomuuden muotoja toisistaan, ja samalla tullaan asettaneeksi ne erilaiseen asemaan keskenään.

 

Tahattoman lapsettomuuden määritelmät ovat syntyneet lääketieteessä

Lääketieteellisellä lapsettomuudella tarkoitetaan lapsettomuutta, jonka taustalla on fysiologinen tai anatominen syy. Termiin sisältyy oletus heteroparisuhteesta, jolloin raskauden pitäisi alkaa nais–miesparin yhdyntöjen avulla. Hedelmättömyys-diagnoosi (eng. infertility) annetaan, mikäli raskaus ei ole alkanut 12 kuukauden suojaamattomien yhdyntöjen jälkeen tai nainen ei pysty kantamaan sikiötä täysiaikaiseksi.

Sosiaalisella lapsettomuudella taas viitataan muihin kuin fysiologisiin ja anatomisiin lisääntymisen haasteisiin, jotka johtuvat heteroseksuaalisen suhteen ”puuttumisesta”. Esimerkiksi naisparien ja itsellisten naisten lapsen saamiseen liittyviä haasteita on kutsuttu sosiaaliseksi lapsettomuudeksi.

Lääketieteellisen ja sosiaalisen lapsettomuuden erottelu perustuu heteronormatiivisuuteen, ja sitä voidaan hyvällä syyllä kutsua vanhentuneeksi ja syrjiväksi. Suomessa, kuten monessa muussakin maassa, julkinen terveydenhuolto on tarjonnut lapsettomuushoitoja ainoastaan lääketieteellisen lapsettomuus-diagnoosin saaneille. Lapsettomuushoitojen näkökulmasta eronteko sosiaalisten ja lääketieteellisten syiden välillä ei ole enää vuosikymmeniin ollut pätevä, koska lääketiede on jo pitkään pystynyt tarjoamaan apua lisääntymisen ‘sosiaalisiinkin’ haasteisiin. Vasta tänä vuonna sairaanhoitopiirit ovat avaamassa hoidot naispareille ja itsellisille naisille.

Sosiaalisten ja lääketieteellisten erojen korostaminen on kuitenkin jatkunut lääketieteen sisäisissä keskusteluissa ja julkisuudessa, koska lapsettomuus nähdään ensisijaisesti fysiologisena ongelmana, johon haetaan lääketieteestä apua. Adoptio tai muut ei-biologiset  lapsi–vanhempisuhteet nähdään useimmiten vasta toiseksi parhaana vaihtoehtona. (Helosvuori 2013.)

Omassa kohduttomuutta käsittelevässä tutkimuksessani korostuu lisäksi lapsettomuuden kapea määritelmä lääketieteen sisällä. Yhdyntöihin perustuva lapsettomuuden määritelmä  voi olla ulossulkeva heteroseksuaalisesta parisuhteesta riippumatta. Hedelmättömyysdiagnoosin rakentuminen kohtu-oletuksen varaan tekee kohduttomista naisista lääketieteessä ja terveydenhuollossa näkymättömiä. Haastattelemillani naisilla, joista osa on synnynnäisesti kohduttomia ja osa kohdunpoiston läpikäyneitä, oli vahva kokemus siitä, ettei heidän tilannettaan tunneta terveydenhuollossa eikä heidän lapsettomuuteensa ole tarjolla neuvoa tai apua.

 

Onko fysiologisista ja anatomisista syistä johtuva lapsettomuus aina hedelmättömyyttä?

Synnynnäisesti kohduttomat ja suuri osa kohdunpoiston läpikäyneistä ovat sukusolujen tuottamisen suhteen ja hormonitoiminnaltaan täysin naistyypillisiä, koska heidän munasarjansa toimivat. Heidän mahdollisuutensa saada lapsi ei ole alentunut tai estynyt sukusoluihin tai hormonitoimintaan liittyen vaan anatomisen epätyypillisyyden takia. Useimpia muita tilanteita, joissa raskaaksi tuleminen on vaikeutunut, voidaan Suomessa auttaa joukolla toimenpiteitä, joita kutsutaan hedelmällisyys– tai lapsettomuushoidoiksi, tai muilla kehon lisääntymiskykyä lisäävillä toimenpiteillä. 

Hedelmällisyys- ja lapsettomuushoidoilla tarkoitetaan yleensä samaa asiaa. Englanninkielisessä tutkimuksessa on kuitenkin tehty ero hedelmättömyys ja lapsettomuus-käsitteiden välille. Naisen tapauksessa hedelmättömyydellä (infertility) viitataan fysiologisiin ja anatomisiin tekijöihin, jotka alentavat mahdollisuutta tulla raskaaksi. Lapsettomuudella (childlessness) viitataan siihen tosiasialliseen tilanteeseen, ettei lasta toiveista huolimatta ole.

Tätä käsitteellistä eroa voi halutessaan soveltaa niin, että hedelmällisyyshoidoilla pyritään lisäämään kehon omaa lisääntymiskykyä ja tehostamaan sen eri lisääntymiskomponenttien toimintaa. Lapsettomuushoidossa keskiössä on lapsen saaminen, jolloin ensisijaista ei välttämättä ole oman kehon biologisten resurssien maksimaalinen käyttöönotto vaan mukaan otetaan tarvittaessa esimerkiksi luovutettuja sukusoluja. Toki kummassakin tapauksessa tavoitteena on saada aikaan raskaus ja sitä kautta syntyvä lapsi.

Mitä hedelmällisyys siis on, millainen keho on hedelmätön? Entä mitä tarkoittaa steriiliys?  

Hedelmättömyys ei aina tarkoita muuttumattomuutta tai yksiselitteisyyttä, vaan toisinaan on niin, että raskaaksi tulemisen kanssa vaikeuksia kohdannut voi myöhemmin tulla spontaanisti raskaaksi. Jatkuvasti kehittyvät lääketieteelliset hoidot pilkkovat lisääntymiseen tarvittavia ruumiillisia komponentteja yhä pienempiin toisistaan eroteltaviin osiin ja mahdollistavat teknologioiden ja ruumiinosien koreografian lapsen saattamiseksi maailmaan.

Kaksi stormtrooper-lego-ukkoa ova kasvokkain ja niiden välissä on kananmuna, jota vasten ne pitävät käsiään.

Soluja voidaan siirtää kehoista toisiin, ja luovutetuilla sukusoluilla alkunsa saaneet lapset ovatkin arkipäivää lapsettomuushoitojen maailmassa. Enää sytostaatteja ja sädehoitoa vaativa syövän hoitokaan ei välttämättä tuhoa sukusoluja, koska munasarjakudosta voidaan pakastaa ja myöhemmin siirtää takaisin kehoon. Keinoja lapsen saamisen mahdollistamiseen on etsitty myös elinsiirroista, ja kohdunsiirrot ovat uusin yritys tehdä ennen mahdottomana pidetystä mahdollista. Ja lisää on tulossa, koska parhaillaan tutkitaan, voisiko ihosoluista tuottaa sukusoluja.

Tästä seuraa, että sellaisten sanojen merkitys kuin hedelmällisyys ja steriiliys on väistämättä radikaalin uudelleenmäärittelytarpeen äärellä. Oman tutkimukseni kontekstissa uudelleenmäärittelylle on tarvetta jo nyt.

 

Käytetyt sanat vaikuttavat siihen, mitä voimme pitää mahdollisena

Onkin siis väärin puhua kohduttomista ja usein muistakin syistä lisääntymishaasteiden kanssa painivista henkilöistä tai heidän kehoistaan hedelmättöminä. Ainakin on tarpeen pysähtyä pohtimaan ja sanallisesti täsmentämään, mitä hedelmättömyydellä tarkoitetaan.

Lääketieteellinen puhe hedelmättömyydestä ja lainsäädännön rajoitukset hyödyntää olemassa olevaa lisääntymisteknologiaa, kuten sijaissynnytyshoitoa, vaikuttavat osaltaan siihen, nähdäänkö oma  keho lisääntymiskykyisenä tai ’hedelmällisenä’ vai ei. Lisäksi yhteiskunnallinen ilmapiiri, lasten hankkimisen ja saamisen yhteydessä käytettävät käsitteet sekä lainsäädännön rajoittamat ja mahdollistamat palvelut muovaavat ihmisten mahdollisuuksia, haaveita ja tulevaisuuskuvia.

Kohduttomien näkökulmasta tämä tarkoittaa sitä, että tällä hetkellä suuri osa heistä näkee tulevaisuutensa lapsettomana itsestä riippumattomista syistä. He elävät yhteiskunnassa, jossa kohduton keho on ’hedelmätön’ ja lisääntymiseen ei saa apua.

Miten sitten löytäisimme vaihtoehtoja hedelmällisyys- ja lääketiedekeskeiselle keskustelukulttuurille, jota olen edellä kuvaillut? Lapsettomuuden ratkaisuiksi tulisi vahvemmin nostaa myös kaikki muut tavat saada lapsia ja elää lapsiperhe-elämää, kuin oman tai puolison kehon kautta synnytettävät lapset.

Mutta pelkkä puhekulttuurin muutos ei vielä tuo lasta toivovia ja vanhempia tarvitsevia lapsia yhteen. Tarvitaan myös sosiaali- ja perhepoliittisia päätöksiä ja halua siirtyä genetiikkaa ensisijaisena pitämästä lapsiperhemallista inklusiivisempaan ja moninaisempaan ymmärrykseen perhesuhteista.

 

Lähde

Helosvuori, Elina (2013) Joustava luonto hedelmöityshoidoissa. Sosiologia 50:3, 239–254.

 

Lue lisää aiheesta:

Linda Hart: Kenelle lapsettomuushoitoja julkisin varoin? 

Kaisa Kivipuro: Monimutkainen äitiys

Kaisa Kivipuro: Kohduttoman tie vanhemmaksi vaatii strategiaa

Johdatus ystävyyden ajattelemiseen

Lukuaika: 5 min.

Ystävyydet ovat on usein ihmisille tärkeitä, läheisiä ja pitkäaikaisia ihmissuhteita. Tarkemmin katsottuna ystävyys kuitenkin pakenee selkeitä määrittelyitä. Mistä kaikesta ystävyydessä on oikein kysymys?

Mikä on ystävä? Miten se eroaa kaverista, tuttavasta, kollegasta, seurustelukumppanista, elämänkumppanista, naapurista, perheenjäsenestä ja sukulaisesta, joista kaikkia saatamme toisinaan nimittää ystäviksemme? 

Havahduin keväällä siihen, etten oikeastaan osaa kuvitella ystävyyksiä. Osaan kyllä ajatella omia ystävyyksiäni, mutta en osaa kuvitella laajemmin, miten ystävyydet syntyvät, mitä ystävyyksissä tapahtuu ja miten ystävyydet kehittyvät. En myöskään ole tarkemmin pohtinut, miten ystävyyssuhteisiin vaikuttavat vaikkapa sukupuoli, ikä, elämänvaihe – tai sitä, millaista on sitoutuminen ystävyyssuhteissa.

Vaikka ystävyys on ihmisille merkittävä tuen, hyväksynnän ja hyvän olon lähde, se on jäänyt läheissuhteiden tutkimuksessa ja poliittisessa keskustelussa marginaaliin. Ystävyyden merkitys nousee otsikoihin lähinnä silloin, kun siitä on pulaa

Oman kokemukseni perusteella toisten ihmisten ystävyydet jäävät helposti sivuun myös arkisissa keskusteluissa. Vai milloin viimeksi kysyit tuttavaltasi hänen mainitessaan ystävän, josta et ollut ennen kuullut: ”Ai kukas se on? Missä te tapasitte? Mistä sä kiinnostuit siinä?”

Kuva: Karoliina Paappa, Series: Die-Cut, At Her Table, 2011.

Ystävyys on hankala luokiteltava, sillä se pakenee määrittelyjä, huomauttavat brittisosiologit Liz Spencer ja Ray Pahl. He jaottelevat ystävyydet suuntaa antavasti kahdeksanportaiselle asteikolle. Asteikko sisältää muun muassa yksinkertaisen (työ)toveruuden, hauskanpitoystävän ja lohduttajan sekä monipuolisen ja syvän sielunkumppanuuden. 

Ystävyydet voivat Spencerin ja Pahlin mukaan asettua yhteen tai useampaan näistä kategorioista, tai ystävyydet voivat liikkua kategoriasta toiseen. Ihmiset myös kaipaavat elämäänsä erilaisia ystäviä, eikä kaikista suhteista odoteta syntyvän syviä sielunkumppanuuksia. Myös hauskanpidolla on arvonsa. (1.)

 

Ystävyyden ja parisuhteen erot

Koska ystävyyden ei tarvitse edetä valmiiksi kirjoitetun kaavan mukaan, tai edetä ollenkaan, suhde on melko vapaasti neuvoteltavissa ja järjestettävissä juuri siten kuin ystävyyden osapuolille sopii. Sosiologi Harry Blatterer on kutsunut tätä ystävyyssuhteen institutionaaliseksi vajaukseksi. Käsitteellä Blatterer viittaa sosiologiseen ajatukseen instituutioista sosiaalisten suhteiden järjestelminä tai suhteita koskevina käyttäytymissääntöinä. Verrattuna esimerkiksi parisuhteeseen, joka kiinnittyy avioliiton ja romanttisen rakkauden instituutioihin, institutionaalisesti vajaana suhteena ystävyys on vapaa valmiiksi kirjoitetuista suhteen kaavoista ja sillä on kenties potentiaalia haastaa suhteisiin sisältyviä normatiivisia oletuksia. Toisaalta sama vajaus luo ystävyyssuhteille rajoituksia (2). 

Valtioinstituutioissa, kuten avio- ja avoliittoa koskevassa lainsäädännössä tai Kelan asumistukipolitiikassa, ihmisten välisiä suhteita määritellään parisuhde- ja perhekeskeisesti. Toisin kuin ystävyyssuhteella, avio- tai avoliitolla on vaikutusta muun muassa toimeentuloon, verotukseen, perimykseen ja mahdollisuuteen virallistaa suhteita. Ystävyys on parisuhteeseen nähden toissijaista myös suhteiden kulttuurisessa hierarkiassa eli siinä, mitä suhteita kulttuurissamme pidetään arvossa. 

Ystävyyden arvottaminen parisuhteisiin nähden toissijaisiksi vaikuttaa siihen, miten ystävyyteen esimerkiksi sitoudutaan. Ystävyydessä ei pidetä normaalina sitä, että suhteen odotettaisiin etenevän kohti yhteen muuttamista, tai että suhde haluttaisiin lainvoimaisesti virallistaa. Harva myöskään asettaa ystävyyttä parisuhteen edelle tehdessään elämänvalintoja.

Intiimien suhteiden alueella ystävyyden rajat määrittyvät usein parisuhteesta käsin. Keskeisesti ystävyyden ja parisuhteen välistä rajaa määrittää seksi. Koska seksi kuuluu kulttuurissamme oletuksena romanttisiin suhteisiin, ystävyyksien odotetaan vastakohtaisesti olevan ei-seksuaalisia. Jos ystävyyteen kaikesta huolimatta kuuluu seksiä, suhdetta joudutaan tarkkailemaan ja hallinnoimaan, jottei siitä vahingossa tule ”enemmän kuin ystävyyttä”, eli rakkaussuhdetta. 

 

Ystävyyden yksityiset ja julkiset tilat

Ystävyys yhdistyy ambivalentisti sekä yksityiseen että julkiseen: samalla kun se on selvästi henkilökohtainen ja intiimi suhde, sen ei oleteta tapahtuvan yksityisen kodin tilassa, tai ainakaan rakentavan sitä. 

Kodin rakentaminen ystävyydelle haastaa osaltaan tätä (keinotekoista) julkisen ja yksityisen jaottelua. Käynnissä olevassa väitöstutkimuksessani haastattelen kommuuneissa asuvia ihmisiä heidän suhteistaan. Jaetulla kodin tilalla on vaikutuksensa ystävyyteen. Monet haastateltavistani kertovat, että yhteinen koti syventää ystävyyttä, tehden siitä ”perheen kaltaista”. Samaan aikaan uusi läheisyys ystäväkämppisten kanssa saattaa myös tuntua kiusalliselta, sillä tilallinen läheisyys ja yhdessä vietetyn ajan runsaus paljastaa ihmisistä enemmän kuin ystävyyksissä on ollut tapana.

Sitä vastoin ystävät on totuttu liittämään julkiseen tilaan. Ystävien tapaaminen kaljalla, kahvilla tai ulkona syömässä on tuttu näky kulttuurisessa kuvastossamme. Ajatelkaa vaikka Sinkkuelämää-tv-sarjan brunssilla istuvia ystäviä, tai brittisarjojen pubeissa tapaavia miehiä. Kaljan, kahvin, ruuan ja jaetun pöydän yli on hyvä harjoittaa ”vastavuoroista avautumista”, jota pidetään nyky-yhteiskunnassamme yhtenä merkittävänä suhteiden tekemisen tapana. Ajatuksista ja tunteista kertominen vastavuoroisesti synnyttää avoimuuteen ja luottamukseen perustuvaa suhdetta keskustelukumppanin kanssa.

Kysyin Facebook-seinälläni, mitä ihmiset tekevät ystäviensä kanssa.  Vastausten perusteella ystävien kanssa ollaan usein aktiivisia: esimerkiksi urheillaan, käydään erilaisissa tapahtumissa ja paikoissa, juhlitaan ja pelataan pelejä. Monesti tekeminen on sellaista, että mahdollisuus keskustelulle omista asioista, muista ihmisistä tai yhteiskunnallisista teemoista säilyy.

Toisinaan ystävät köllöttelevät yhdessä. Kuva: Nicola Anderson / Unsplash.

Mutta ystävyyssuhteissa tapahtuu kuitenkin myös asioita, jotka eivät sovi omasta elämästä kahvin ääressä kertomisen mielikuvaan. Kommentoijien mukaan ystävien kanssa ollaan hiljaa, istutaan ja makoillaan sohvilla ja lattioilla, rukoillaan. Erään kommentoijan mukaan ”parasta on, jos on samojen kavereiden kanssa hieman pidemmän aikaa samassa tilassa (esim. viikonlopun yli), niin voi vaan päämäärättömästi hengata”. Toinen kertoo, että ”tietyt kaverit tulee mun luo pitämään seuraa kun siivoon tai toisinpäin”. 

Ystävyys ei siis aina jäsennykään lyhyinä, ajallisesti rajattuina kahvihetkinä julkisilla paikoilla, vaan usein ihmisten kodeissa ja muissa yksityisissä tiloissa ajallisesti pitkäkestoisena olemisena. Näissä hetkissä ei niinkään kertoilla muualla tapahtuvasta elämästä, vaan elellään yhdessä ilman sen kummempaa päämäärää. Ystävyyksiin liittyy myös paljon arkista huolenpitoa ja hoivaa, joka voi olla hauskaa yhdessä olemista – vaikka ruoanlaittoa  yhdessä, tai toisen auttamista, kuten tämä kommentti paljastaa: 

[…] saman kaverin kanssa kierrettiin ekotorit ja Ikea, että löydettiin pöytiä ja hyllyjä molempien tarpeisiin. Sitten roudattiin ne sisälle ja tehtiin välissä ruokaa. Ensi viikolla ajetaan autolla Baltian läpi Puolaan ja haetaan sen koira kotiin, jos kaikki menee suunnitelmien mukaan.

 

Miten paljon ystävyys joustaa?

Yksi ystävyyden keskeinen piirre lienee ajatus siitä, että ystävyys joustaa sekä ajallisesti että tilallisesti: ystävyys säilyy myös etäisyyden päästä. Tätä voidaan ajatella jälleen ystävyyden institutionaalisen vajauksen kautta sekä vapautta tuovana, että normatiivisesti ystävyyttä rajoittavana tekijänä.

Tutkimushaastatteluissani on käynyt ilmi, että ystävyys antaa myöten sellaisille elämänmuutoksille, kuin yhteisestä kodista pois muuttaminen, tai toiseen kaupunkiin lähteminen. Ystäviä ei myöskään menetä, vaikka heitä ei aina ehtisi näkemään. Toisaalta etäisyys saattaa harmittaa, mutta normatiivinen ajatus siitä, että ystävyyttä ei suhteena priorisoida, voi tehdä yhteistä aikaa koskevien vaatimusten esittämisen hankalaksi.

Ja vaikka ystävyys voi säilyä ajallisesta tai maantieteellisestä etäisyydestä huolimatta,  on kiinnostavaa ajatella myös sitä, miten ystävyys joustaa läheisyyden suhteen. Käsitykset riittävästä, sopivasta tai oikeanlaisesta läheisyydestä ystävyydessä saattavat myös kiusaannuttaa esimerkiksi yhteisessä kodissa asuvia ystävyksiä, kuten tutkimushaastatteluni ovat osoittaneet.

Ystävyyssuhteiden erityisyys, vapaudet ja rajoitukset tarjoavat uusia näkökulmia ihmissuhteiden ajattelemiseen niin tutkimuksessa kuin arjessa. Ystävyyden käytännöissä ja sen muotoutumisessa erilaisissa suhteissa, elämänvaiheissa, paikoissa, kulttuureissa ja rakenteissa riittää vielä rutkasti tutkittavaa.

Tuodaksemme näkyviin läheissuhteiden moninaisuutta ja rikkautta voisimme ottaa ystävyyden useammin huomioon myös arkisissa keskusteluissamme ja kysyä: ”Ai kukas se on? Missä te tapasitte? Mistä sä kiinnostuit siinä?” 

 

Anna Heinonen (YTM) on sukupuolentutkimuksen väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Väitöstutkimuksessaan Heinonen tutkii läheissuhteita suomalaisissa kommuuneissa.

 

Lähteet

(1) Spencer, Liz & Pahl, Ray  (2006) Rethinking Friendship, Hidden Solidarities Today. New Jersey: Princeton University Press.

(2) Blatterer, Harry (2015) Everyday Friendships, Intimacy as Freedom in a Complex World. Basingstoke: Palgrave Macmillan.

 

Lue aiheesta lisää

Perhe vai ystävät – vai molemmat?

Kenelle ovi avataan? Yksityisen kodin sosiaaliset rajat

Transparent-sarja avaa ikkunan perheiden tulevaisuuteen

Näiden todistajien läsnä ollessa kysyn teiltä: Tahdotteko säilyttää avioliittoinstituution?

Lukuaika: 3 min.

”Avioliiton tarkoituksena on perheen perustaminen siihen kuuluvien yhteiseksi parhaaksi ja yhteiskunnan säilymiseksi.” Näin lausutaan suomalaisessa vihkikaavassa riippumatta siitä, tapahtuuko avioliittoon vihkiminen maistraatissa vai kirkollisin menoin. Vihkikaavan määritelmässä perhe tiivistyy siis pariskuntaan, mutta onko seurustelematon ihminen automaattisesti perheetön?

Halu jakaa oma elämä jonkun toisen – tai useamman – ihmisen kanssa ja kokea kuuluvuutta lienee yleisinhimillinen. Läheissuhteiden verkostot, joihin kuuluu huolenpitoa ja välittämistä, voivat olla muodoltaan hyvin monenlaisia. Siksi onkin hullunkurista, että avioliitolla on niin vahva asema läheissuhteiden sääntelyssä.

Avioliitto instituutiona jäsentää monella tavalla yksityisiä ja yhteiskunnallisia suhteita sekä juridisesti että ajattelumme tasolla. Avioliitto linkittyy esimerkiksi sosiaaliturvaan, verotukseen, perimykseen ja kansainvälisiin perhesuhteisiin.

Michael Warnerin (2000) mukaan avioliitto on itsessään eriarvoistava järjestely, joka aina toiseuttaa muulla tavoin eläviä: olivatpa he sitten sinkkuja, leskiä tai muissa suhdemuodoissa kuin yhdessä asuvia ja parisuhteessa keskenään olevia ihmisiä (1). Tämä tarkoittaa sitä, että avio(hetero)pari normalisoituu intiimisuhteiden ideaaliksi, johon kaikkia muita valittuja läheissuhdemuotoja verrataan. Normista poikkeavat suhdemuodot, kuten moniskunnat ja toisaalta suhdelaadut, eli muut kuin romanttisseksuaaliset suhteet, näyttäytyvät tällöin toissijaisina, poikkeuksina ja perusteluja vaativina valintoina.

 

Parisuhdekeskeisyys peittää läheissuhteiden moninaisuuden

Vaikka avioliitolla on etuoikeutettu asema läheissuhdehierarkiassa, ovat avoliitot ja seurustelusuhteet nousseet vähitellen sen rinnalle yleisesti hyväksytyiksi tavoiksi elää läheissuhteissa. Kahdenvälisestä romanttisseksuaalisesta ihmissuhteesta, eli parisuhteesta, on tullut keskeinen tapa järjestää läheissuhde, ja se nähdään usein siirtymävaiheena lapsiperheellistymiseen.

Parisuhteen ensisijaistamisen ongelmallisuus nousi vahvasti esille gradussani. Tutkin siinä nuoria aikuisia ihmisiä, jotka oman määrittelynsä mukaan eivät ole koskaan seurustelleet. Kaikki ihmiset eivät halua seurustella ylipäätään ja toisaalta, kaikki ihmiset eivät päädy seurustelukumppani(e)n kanssa yhteen välttämättä ikinä, vaikka haluaisivatkin. Syyt tähän ovat moninaisia. Kiinnostavampaa kuin perätä perusteluja normin vastaiselle tilanteelle, on kysyä, että miksi me rajaamme lain tasolla osan ihmisistä ulos hoivan järjestämisen edellytyksistä.

Eikö lain tulisi turvata ihmisiä syrjimättömästi riippumatta siitä, minkä tyyppisiä ihmisten läheissuhteet ovat? Esimerkiksi sen, ketkä nähdään hätätilanteessa henkilön omaisiksi ei tulisi olla sidottu asianomaisen parisuhdestatukseen, eikä yhteisen lapsen vanhempien voida olettaa olevan tai olleen keskenään parisuhteessa. Oikeustieteen professori Anu Pylkkäsen (2012) tavoin voidaan kysyä: miksi läheissuhteita koskevan sääntelyn pitäisi rajoittua kahden hengen suhteeseen tai ylipäätään kiinnittyä seurusteluun?

Kuva: Broadly Gender Photostock

 

Romanttisen rakkauden ylivoima

Länsimainen ymmärrys parisuhteesta linkittyy erottamattomasti romanttiseen rakkauteen, eikä sitä voida täysin irrottaa avioliittoinstituutiosta. Anttila (2001) tiivistää, että romanttinen rakkaus on länsimaisessa modernisaatiossa syntynyt kulttuurinen rakkauskäsitys ja arvo, jota nykyisin tavoitellaan. Rakkauteen perustuva, toimiva parisuhde koetaan työn ja terveyden ohella yhdeksi keskeisimmäksi onnellisen elämän osatekijäksi. Kulttuuriimme kasvavat ihmiset oppivat jo varhain ja monista toisiaan tukevista lähteistä parisuhteen merkityksen. (2)

Parisuhdenormatiivisuus viittaa vallalla oleviin käsityksiin ja käytäntöihin, joiden mukaan kahdenvälisen romanttisen rakkaussuhteen tulisi olla yksilölle ensisijainen ihmissuhdetyyppi (3). Tällainen rakkaussuhde näyttäytyy meille – euroamerikkalaisessa kulttuurissa kasvaneille ja eläville ihmisille – normaalina ja universaalina tavoitteena elämässä. Parisuhdenormatiivisuus (englanniksi amatonormativity) on rakenteena hyvin eurosentrinen, sillä selvää on, että tällainen ihmissuhdemuoto ei ole ainoa oikea tai ihmiselle synnynnäinen tapa järjestää läheissuhteita, vaan historiassa muovautunut ja muuttuva.

Parisuhdenormatiivisuuden käsite kuvaa siis Suomessakin vallalla olevaa kulttuurista rakennetta, jossa yhdistyy romanttisen rakkauden ja eksklusiivisen suhdemuodon ensisijaisuus. Rakenne on tunnistettava, sillä parisuhde-eetos näkyy toistuvana kuvastona valtakulttuurissamme: se ulottuu pariterapiasta tv-sarjoihin ja parisuhdeoppaista terveystiedon opetukseen. Vähittäistä kuvaston moninaistumista on kuitenkin ollut havaittavissa – erityisesti populaarikulttuurissa.

Se, että hahmotamme seurustelun parisuhde- ja avioliittokeskeisesti, kaventaa käsitystämme seurustelusta. Kaikki seurustelusuhteet eivät nimittäin noudata ennalta määriteltyä etenemiskaavaa, jossa suhteen oletetaan kehittyvän tapailusta seurusteluksi ja siitä yhteen muuton kautta kohti avioliittoa.

Kaikki seurustelusuhteet eivät myöskään ole kahden ihmisen välisiä, suljettuja tai heteroseksuaalisia, jos ne ovat seksuaalisia lainkaan. Se puolestaan, että hahmotamme perhesuhteet vain seurustelun ympärille rakentuviksi, kaventaa ymmärrystämme läheissuhteista huomattavasti.

 

Ketkä tulevat tunnistetuiksi perheellisinä?

Graduni yksi johtopäätöksistä on, että seurustelematon ihminen mielletään helposti perheettömäksi – etenkin, jos hänellä ei ole lapsia. Graduani varten haastattelemistani ihmisistä kaikki sattuivat olemaan lapsettomia. Heidän kokemuksensa osoittavat, että ystävien kutsuminen ”valituksi perheeksi” jää helposti kovin nimelliseksi, jos oma lähipiiri ympärillä järjestäytyy parisuhdekeskeisesti. Tyypillistä on, että merkittävimmät elämänvalinnat, kuten asuminen, rahan jakaminen ja lastenkasvatus, tehdään seurustelukumppani(e)n, eikä esimerkiksi ystävien kanssa.

Kuten yhteiskunnallisten rakenteiden kanssa aina, parisuhdenormatiivisuudenkin tapauksessa kyse on vallasta. Parisuhdekeskeisesti rakennettu elämäntapa ja parisuhteessa olevat henkilöt nauttivat Suomessa etuoikeuksia niin sosiaalisella, taloudellisella kuin symbolisellakin tasolla.

Parisuhdenormin ulkopuolella elävä joutuu puolestaan tekemään hartiavoimin töitä, jotta hänen lähipiirinsä tulisi tunnustetuksi hänen sosiaalisena turvaverkkonaan. Yhdenvertainen kohtelu ei tällöin yksinkertaisesti toteudu yhteiskunnassamme.

Parisuhde- ja ydinperheajattelulla – ja sen ytimessä olevalla avioliittoinstituutiolla – on historialliset ja kulttuuriset juurensa, joita me ylläpidämme käytöksellämme ja lainsäädännöllämme. Näin ollen meillä on myös mahdollisuus toimia toisin. Haastan sinua pysähtymään hetkeksi tämän kysymyksen ääreen: olisitko sinä valmis marssimaan kaduille vaatimaan avioliittoinstituution purkamista? Ja jos et, niin mikset?

 

Mariia Koistinen, VTK, FM, tutki normikriittisessä gradussaan nuorten aikuisten seurustelemattomuuden kokemuksia ja parisuhdenormatiivisuutta. Hän on sukupuolentutkimuksen opinnoissaan keskittynyt vaihtoehtoisiin läheissuhteisiin ja perhemalleihin.

 

Lähteet

(1) Warner, Michael (2000) The trouble with normal: Sex, politics, and the ethics of queer life. Cambridge (Mass.): Harvard University Press.

(2) Anttila, A. (2001). Elämän kovuus ja rakkauden rajallisuus. Varhaisnuorten kirjoituksia Koululainen-lehden ja Internetin keskustelupalstoilla. Nuorisotutkimus, 19(2), 21-35.

(3) Brake, Elizabeth (2012) Minimizing Marriage: Marriage, Morality, and the Law. New York: Oxford University Press.

 

Lue aiheesta lisää:

Vapauden varjopuoli – sinkku kohtaa asenteellisuutta ja leimaamista

Perheen arvoitus

Avioliittolaki ei turvaa lapselle äitiä ja isää

Kotivara on osa arjen hallintaa

Lukuaika: 4 min.

Kun yhteiskunnan perustoiminnot jostain syystä häiriintyvät, vastuunkantoa tilanteesta odotetaan myös kansalaisilta. Suomalaisia kannustetaan pärjäämään häiriötilanteissa kolmen vuorokauden ajan omin avuin ja huolehtimaan myös apua tarvitsevista läheisistään.

Keväällä 2018 Ruotsissa jaettiin joka kotiin valtion julkaisema ohjekirjanen, jossa annetaan käytännön ohjeita häiriö- ja poikkeustilanteiden varalle. Häiriötilanteita ovat esimerkiksi sääilmiöistä kuten myrskyistä johtuvat sähkökatkot ja tietoturvahyökkäykset, poikkeustilanteita puolestaan sotilaalliset kriisit.

Suomessa ei ole toteutettu samanlaista joka kotiin kohdistuvaa kampanjaa, vaan kotitalouksien omatoimisesta varautumisesta on viestitty muilla tavoin paljolti järjestöjen toimesta. Valtio on lisäksi julkaissut kansalaisviestintää sähkökatkoihin varautumisesta ja sähkönjakelun keskeisyydestä yhteiskunnan toiminnan kannalta.

Sekä Suomessa että Ruotsissa asukkailta odotetaan arjen katkaisevissa häiriötilanteissa ensi alkuun pärjäämistä omin avuin. Näin viranomaisilla on aikaa reagoida tilanteeseen, hoitaa tärkeimpiä tehtäviään ja järjestää apua, kuten vedenjakelua. Suomessa viestitään, että kotitalouksilla tulisi olla kolmen vuorokauden kotivara, eli niiden tulisi pärjätä omillaan häiriötilanteen alussa 72 tuntia.

Kuva: Suomen Pelastusalan keskusjärjestö

 

Häiriötilanne tuo näkyväksi arjen rutiinit ja toistot

Kotivara tarkoittaa riittävää määrää pullotettua tai säiliöissä olevaa vettä, säilyviä ruokia, käteistä rahaa, paristoja, patteriradiota ja muita varmuusvarastoja, joilla pärjää esimerkiksi sähkökatkon aikana. Martat, yksi Suomen vanhimmista kotitalousneuvontajärjestöistä, korostaa arkista näkökulmaa: kotivaralla pärjää, jos vaikka sairastuu ja ei muutamaan päivään pääse ruokakauppaan. Suomen pelastusalan keskusjärjestö puolestaan viestii 72 tunnin pärjäämisestä omin avuin ja painottaa enemmän yhteiskunnallisia häiriötilanteita. Keskeistä järjestöjen viestinnässä on, että kotivarasta huolehtiminen on osa arjen hallintaa ja kulutustarpeisiin varautumista.

Kotitalouksien varautuminen häiriötilanteisiin on aihepiiri, jossa kiteytyy monta yhteiskuntatieteellisesti mielenkiintoista teemaa. Häiriötilanteiden harjoittelemisen kautta tulevat näkyväksi arjen rutiinit ja toistot, joiden varassa kulutus, tuotanto, arjen uusintaminen sekä sosiaaliset suhteemme ja läheisverkostomme lepäävät. Häiriötilanteisiin varautumiseen liittyvät myös infrastruktuurin rytmit, eli yhteiskunnan toimimisen kannalta olennaiset palveluiden ja rakenteiden järjestelmät ja niiden aikataulut.

Kuva: Helsingin kaupunginmuseo / Foto Roos

Kotitalouksien varautumisen muodot riippuvat paljon sijainnista ja infrastruktuurista: tutkimuksen mukaan haja-asutusalueilla ollaan usein paremmin varautuneita kuin kaupungeissa. Haja-asutusalueilla kotivaraa löytyy useammin valmiina, koska ei ole tavatonta, että myrskyt, tykkylumi tai muut syyt, yleensä luonnonilmiöt, aiheuttavat sähkökatkoja ja arjen rutiinien ja rytmien katkeamista. Saman tutkimuksen mukaan miehet ovat tietoisempia varautumisesta ja paremmin varusteltuja arjen häiriötilanteisiin kuin naiset. Toisaalta naiset ovat elintarvikehuollon osalta paremmin varautuneita.

Suomessa useat eri järjestöt järjestävät vapaa-ajan turvallisuuskursseja, joista osa on suunnattu erityisesti naisille. Aloitin hiljattain etnografisen tutkimuksen naisille suunnatusta valmius- ja turvallisuuskoulutuksista, joissa järjestäjänä toimii Naisten valmiusliitto. Liitto on perustettu 1990-luvun lopulla ja siihen kuuluu yksitoista jäsenjärjestöä. Tämä järjestötoiminnan osa-alue heijastaa osaltaan kansalaisten välistä sukupuolen mukaan järjestäytynyttä yhteiskunnallista työnjakoa suomalaisessa yhteiskunnassa.

 

Turvallisuustyönjaon sukupuolittunut luonne

Miesten yleisen asevelvollisuuden ja siihen kuuluvan koulutuksen vuoksi on kansalaisten välinen yhteiskunnallinen turvallisuustyönjako Suomessa vahvasti sukupuolittunut. Miespuoliset Suomen kansalaiset on velvoitettu suorittamaan ase- tai siviilipalvelus 30 ikävuoteen mennessä.

Alle 30-vuotiailla aikuisilla naisilla on puolestaan mahdollisuus hakeutua vapaaehtoiseen asepalvelukseen. Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana naisten vapaaehtoinen asepalvelus on tuottanut yhteiskunnallista muutosta, ja jako miespuolisiin reserviläisiin ja naispuolisiin siviileihin ei ole yhtä selkeä kuin ennen 1990-luvun puoliväliin asti.

Maanpuolustusorientoituneen kansalaistoiminnan kentällä kansalaisille on tarjolla erilaisia kouluttautumisen ja osallistumisen muotoja, jotka jäsentyvät pitkälti asepalveluksen suorittamisen, sukupuolen ja iän mukaan. Järjestökentällä tapahtuvaa vapaaehtoistoimintaa on kaikenikäisille aikuisille, sekä naisille että miehille, joskin osa tästä toiminnasta on suunnattu naisille osallistumiskynnyksen madaltamiseksi. Valtio tukee maanpuolustussuuntautunutta kansalaisjärjestötoimintaa ja esimerkiksi antaa käyttöön tiloja ja varusteita.

 

Naiset turvallisuustaitoja kartuttamassa

Naisten valmiusliiton koulutuksia on järjestetty parinkymmenen vuoden ajan ja ne  ovat olleet suosittuja jo pitkään. Koulutusviikonloppujen aihepiirien valikoima on laaja: kursseja on maastossa pärjäämisestä ja ensiaputaidoista sähköttä selviämiseen ja kyberturvallisuuteen. Osallistujat ovat eri ikäisiä suomalaisia naisia eri puolilta maata, painottuen keski-ikäisiin ja sitä iäkkäämpiin naisiin.

Kursseille osallistuminen on koulutettaville yhtäältä vapaa-ajalla tapahtuvaa harrastustoimintaa, toisaalta turvallisuus- ja kansalaistaitojen kartuttamista. Kurssit järjestetään vapaaehtoisvoimin, joten niiden järjestäminen on myös vapaaehtoinen johtamisharjoitus. Kurssien käytännöt ja aineellinen maailma luovat useimpien osallistujien arjesta erillisen ympäristön ja samankaltaisuutta osallistujien välille: kurssit järjestetään useimmiten varuskunta-alueilla ja niiden ajaksi pukeudutaan Puolustusvoimilta lainaksi saatuihin maastopukuihin ja muihin varusteisiin.

Kuva: Suomen Pelastusalan keskusjärjestö

Eräs useita kertoja toteutettu kurssi käsittelee pärjäämistä pitkittyneen sähkökatkon aikana. Olin havainnoimassa tällaista kurssia, jossa paneuduttiin kotitalouksien omatoimiseen varautumiseen. Aihetta käsiteltiin viikonlopun aikana noin 30 kurssilaisen kesken. Ohjelma oli tiivis: kahden vuorokauden ajan oli tietoiskuja, ryhmätöitä ja käytännön harjoituksia. Puhujina olivat muiden muassa varautumisjärjestön asiantuntija ja lähellä sijaitsevan suurehkon kaupungin riskienhallinnasta vastaava viranomainen. Ryhmätöissä käsittelimme esimerkiksi kotivaran koostumusta. Harjoittelimme myös alkusammutusta sekä trangian ja aggregaatin käyttöä.

 

Kyvykkään kansalaisen vastuu toisista

Läheisverkostojen ja huolenpidon teema liittyy myös kotitalouksien varautumiseen. Havainnoimallani kurssilla käsiteltiin omatoimisen varautumisen ja kotivaran ylläpitämisen lisäksi vastuuta kanssaihmisistä. Kurssin keskusteluissa oman kotitalouden jäsenistä huolehtimista pidettiin itsestään selvänä. Tämän lisäksi keskusteluissa nousivat esiin työpaikan, esimerkiksi hoivalaitoksen asukkaat sekä kuvitteellinen, kenen tahansa naapurissa yksin asuva iäkäs henkilö, ”naapurin Hilma”, jonka pärjäämistä tulisi myös pitää silmällä.

Häiriötilanteisiin liittyvään huolenpitoon kiinnitetään huomiota niin ikään järjestökentän julkaisussa (s. 21):

Omatoiminen varautuminen ei ole omaan kotiin linnoittautumista kotivaran äärelle, vaan siihen voidaan ajatella kuuluvan erilaisia taitoja ja soveltamiskykyä.  Omatoiminen varautuminen on myös auttamisen osaamista ja toisista välittämistä. Häiriötilanteen tullen jokaisella on vähintäänkin moraalinen velvollisuus auttaa myös muita.

Näissä näkökulmissa korostuu toimintakykyisten aikuisten velvollisuus olla jättämättä heitteille esimerkiksi ikänsä tai terveytensä puolesta toimintakyvyltään rajoittuneita.

Vapaaehtoisen maanpuolustuksen piirissä annettava koulutus sekä arjen turvallisuuteen liittyvä kansalaisviestintä sisältävät ihanteen kyvykkäästä kansalaisesta. Mahdollisessa häiriötilanteessa arjen perustoiminnot sekä yhteiskunnan haavoittuvimmista jäsenistä kuten lapsista ja vanhuksista huolehtiminen ovat tällaisten toimintakykyisten aikuiskansalaisten varassa. Naisjärjestöjen koulutuksissa korostuvat arkiset turvallisuustaidot, kuten kotivara ja ensiapu, ja lisäksi niissä on esillä hoivan, huollon ja henkisen tuen kaltaisia naistyypillisiä osaamisalueita.

Havainnoimissani koulutuksissa pääsin tarkastelemaan lähietäisyydeltä yhtä yhteiskunnan turvallisuustyönjaon ilmentymää, naisjärjestöjen turvallisuuskoulutusta naisille. Koulutuksissa ja materiaaleissa välittyy ajattelutapa, jonka mukaan aikuisen yksilön elämänkulussa kartuttama  osaaminen ja oma kyvykkyys velvoittavat huolehtimaan toisista: toimintakykyiset ja pärjäävät kansalaiset ovat viime kädessä vastuussa muista. Toimiva ja palautumiskykyinen yhteiskunta edellyttää siis kykyä yhteistoimintaan sekä huolenpitoa toisista ihmisistä.

 

Linda Hart (VTT) työskentelee tutkijana TAHTO2-tutkimushankkeessa Maanpuolustuskorkeakoulun johtamisen ja sotilaspedagogiikan laitoksessa. Sähköpostiosoite: linda.hart[at]alumni.helsinki.fi

 

Lähteitä

Jalas, M., Rinkinen, J. ja Silvast. A. (2015) Infrastruktuurit järjestävät aikaa. Teoksessa Anttila, A-H., ym: Ajassa kiinni ja irrallaan: Yhteisölliset rytmit 2000-luvun Suomessa.

Tallberg, T. (2017) Yhteiskunnallinen turvallisuustyönjako: Miten tutkia maanpuolustusta toimintana ja sosiaalisina suhteina? Teoksessa Tallberg T,. ym. (toim.): Puolustuslinjalla. Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura.

Lapsettomuus jättää pysyvän jäljen

Lukuaika: 4 min.

Hedelmöityshoidot johtavat usein pitkän odotuksen jälkeen toivottuun tulokseen. Tahaton lapsettomuus varjostaa kuitenkin koko raskausaikaa ja usein myös äitiyttä. Koska lapsettomuuden kokemus tekee äitiydestä erityistä, hyötyisivät äidit psyykkisestä tuesta hoitojen aikana ja niiden jälkeen.

Mediassa on viime aikoina keskusteltu syntyvyyden vähentymisestä ja tuotu erityisesti esiin itse valittua lapsettomuutta. Lapsia on syntynyt vähemmän kuin koskaan aikaisemmin ja suomalaisia on kannustettu jopa ”synnytystalkoisiin”. Mediapuhe on näyttäytynyt osin siltä, että jokainen voisi valita, tuleeko vanhemmaksi.

Tässä keskustelussa on viimein nostettu esille myös omasta tahdosta riippumaton lapsettomuus ja sen yleisyys. Tälläkin hetkellä joka viides suomalainen pari kipuilee sen tosiasian kanssa, ettei hartaasta toiveestaan huolimatta saa lasta. Ja vaikka lapsen lopulta saisikin, ei siirtymä lapsettomasta vanhemmaksi ole välttämättä yksinkertaista.

Olen perehtynyt aiheeseen tahattoman lapsettomuuden kokeneiden ja hedelmöityshoitoja läpikäyneiden äitien näkökulmasta; heidän, jotka ovat pitkän odotuksen jälkeen onnistuneet saamaan lapsen.

Yhä useampi suomalainen pari joutuu lapsen saadakseen turvautumaan hedelmöityshoitoihin. Vuonna 2016 aloitetusta vajaasta 14 000:sta hedelmöityshoidosta syntyi 2300 lasta, joka on noin 6,5 prosenttia kaikista sinä vuonna syntyneistä lapsista.

Useat kokevat tahattoman lapsettomuuden lähiomaisen menettämiseen verrattavissa olevaksi kriisiksi, josta on vaikea päästä yli (1). Tahaton lapsettomuus osoittaa brutaalilla tavalla sen, ettei elämää voi kaikilta osin suunnitella. Lapsettomuus ei olekaan vain lääketieteellinen ongelma: se tuottaa syvää ja yksinäistä surua, vihaa ja katkeruutta, raskasta toivon ja toivottomuuden vuoristoratamaista vaihtelua sekä monenlaista painolastia ihmissuhteisiin (2).

Väitöstutkimukseni käsittelee 33 aiemmin tahattomasti lapsettoman naisen äitiyden rakentumista. Olen tutkinut äitien kirjoituksia ja haastatellut heitä siitä, millaista on tulla äidiksi pitkän odotuksen ja hedelmöityshoitojen jälkeen. Tutkimukseni tulosten perusteella pitkän lapsettomuuden kokeneiden ja hedelmöityshoitoja läpikäyneiden perheiden hyvinvointiin pitäisi kiinnittää huomattavasti enemmän huomiota.

 

Lapsettomuus ja sen hoitaminen tuottavat häpeää ja pelkoa

En ole koskaan aikaisemmin elämässäni kokenut niin suurta arvottomuuden ja tyhjyyden tunnetta. Suru ja pettymykset sattuivat koko kehoon, pahimpina hetkinä koin pakottavaa tarvetta vahingoittaa itseäni, kehoani, joka oli pettänyt minut.

Kuten tutkimukseeni osallistuneen naisen kirjoitus yllä osoittaa, tuotti tahaton lapsettomuus monille kohtaamilleni naisille vahvoja merkityksettömyyden tunteita, jotka vaikuttivat heidän käsityksiinsä itsestään. Monien naisten päätöstä lähteä hedelmöityshoitoihin oli edeltänyt syvä pohdinta siitä, onko vanhemmuus sitä, mitä he elämältään todella haluavat ja mitä he ovat valmiita tekemään saadakseen lapsen.

Hedelmöityshoitojen sitovuus, toivon ja epätoivon vuorottelu sekä toimenpiteisiin liittyvä henkinen ja fyysinen kipu tekivät hoitopolusta usealle hyvin kuormittavan. Hoitoihin liittyi usein pelkoa, häpeää ja luonnottomuuden tunnetta. Erityisen kuormittavana tutkimukseeni osallistuneet kokivat sen, ettei oma keho toiminutkaan odotusten mukaisesti, vaan ”petti” heidät, ja tarvittiin jokin ulkopuolinen taho raskauden alkuun saamiseksi. Intiimi asia muuttui julkiseksi.

 

Lapsettomuuden kokemus jää, vaikka lapsi lopulta syntyy

Tutkimusaineistoni perusteella hedelmöityshoidot ja pitkä matka vanhemmuuteen muovasivat naisten identiteettiä monin tavoin. Lapsettomuuden kokemus ei päättynytkään lapsen syntymään, vaan vaikutti siihen, millaisia äitejä heistä tuli. Osalle tutkittavistani oman äitiyden löytyminen oli vaativaa ja kehittyi vähitellen, lapsen kanssa arkea eläen.

Moni kantoi lapsettomuuden muistoa mukanaan äitiyteen. Se saattoi nousta esiin esimerkiksi tilanteessa, jossa joku toinen raskaaksi tuloa suunnitellessaan pohti sopivinta horoskooppimerkkiä lapselle tai optimaalisinta sisarusten välistä ikäeroa. Tämänkaltaiset hetket muistuttivat tutkimukseni äitejä siitä, etteivät he voineet samalla tavalla vaikuttaa elämänkulkuunsa, mistä saattoi seurata surun ja katkeruuden tunteita.

 

Kulttuuri luo peilin, johon omia odotuksia heijastetaan

Tutkimukseeni osallistuneiden kertomuksista heijastui niin sanottu äitiyden kulttuurinen mallitarina, eli ”normaalina” pidetty kertomus äidiksi tulemisesta. Tämä näkyi siinä, kuinka henkilökohtaisista kokemuksistaan huolimatta naiset kertoivat hyvin samankaltaisesti siitä, kuinka lapsettomuus oli rikkonut äitiyden itsestään selvyyden ja äidiksi tuloon liittyvät odotukset.

Kuva: Sonya Mantere / perheyhteiskunta.fi

Äitien kertomukset osoittivat ennen kaikkea, kuinka kuormittavana sekä omiin että kulttuurisiin odotuksiin yltämättömyys koetaan, kuten alla oleva sitaatti kuvaa:

Tuntui, että myös ympäristön paineet helpottivat, kun olin onnistunut tulemaan raskaaksi. Kolmekymppisen naisenhan kuuluu lisääntyä, niin yhteiskunta olettaa.

Lapsettomuus oli särkenyt oman elämän käsikirjoituksen, joka oli parsittava kokoon uudelleen. Tutkimukseen osallistuneet kertoivat äidiksi tulonsa tarinaa – kukin omista lähtökohdistaan käsin, mutta kuitenkin äitiyden kulttuuriseen mallitarinaan tukeutuen.

 

Lapsettomuuden kokeneet vanhemmat tarvitsevat tukea

Tutkimukseni perusteella näyttää siltä, että hedelmöityshoidoissa olleet naiset ja parit tarvitsisivat tukea paitsi hoitojen yhteydessä, myös raskausaikana ja kauan odotetun lapsen syntymän jälkeen. Tukea tarvitaan moninaisten ja raskaiden tunteiden käsittelyyn, hoitojen vaativuuteen, parisuhdehaasteisiin sekä äidin identiteetin rakentamiseen.

Lähes kaikki tutkimukseeni osallistuneet naiset kertoivat raskausaikana pelänneensä lapsen menettämistä. Itseään suojellakseen he eivät esimerkiksi uskaltaneet luoda mielikuvia tulevasta lapsestaan ja muodostaa häneen suhdetta.

On merkittävää, etteivät lapsettomuutta kokeneet pystyneet hyödyntämään raskausaikaa sille tarkoitetun tehtävän mukaisesti, vanhemmuuteen valmistautuen. Lapsen sitten synnyttyä moni kuvaili vaativansa itseltään paljon ja pyrkivänsä olemaan mahdollisimman hyvä äiti. Tämä saattoi johtaa uupumiseen sekä vanhemmuudesta koettavan ilon vähentymiseen.

Lapsettomuudesta kärsineiden vanhempien tarpeet olisi ensiarvoisen tärkeää tunnistaa terveydenhuollossa ja ohjata heitä tarvittaessa psyykkisen tuen piiriin. Riittävä matalan kynnyksen tuki helpottaisi varmasti monen hedelmöityshoidot kokeneen naisen siirtymää äitiyteen ja lisäisi sitä kautta koko perheen hyvinvointia.

 


Siru Lehto toimii lehtorina Jyväskylän ammatillisessa opettajakorkeakoulussa ja viimeistelee Jyväskylän yliopistossa kasvatustieteen väitöskirjaansa äitiyden rakentumisesta tahattoman lapsettomuuden ja hedelmöityshoitojen jälkeen. Lisätietoja ja yhteystiedot: siru.lehto[at]jamk.fi

 

 

Lähteet

(1) Greil, A.L., Slauson-Blevins, K. & McQuillan, J. (2010). The experience of infertility: a review of recent literature. Sociology of Health & Illness 32(1), 140–162.

(2) Lehto, S. (2017). Äidiksi tulon kulttuurisen mallitarinan rikkoutuminen tahattoman lapsettomuuden läpikäyneiden naisten kertomuksissa. Psykologia 5(52), 391–406.

 

Lapsi syntyy kohdusta, mutta tekeekö kohtu myös naisen?

Lukuaika: 3 min.

Kohdunsiirroilla voidaan nykyisin auttaa kohduttomia naisia lapsen saamisessa “perinteisin” keinoin, oman kehon kautta. Kriitikoiden mielestä kohdunsiirto on epäfeministinen teko.

Ensimmäisestä onnistuneesta kohdunsiirrosta kerrottiin mediassa laajasti, kun lapsi syntyi siirron tuloksena Ruotsissa vuonna 2014. Sen jälkeen Ruotsissa on kohdunsiirtojen avulla syntynyt aiemmin kohduttomille naisille seitsemän lasta ja Yhdysvalloissa kaksi. Useissa Euroopan maissa, kuten Iso-Britanniassa, Tsekeissä ja Saksassa on aloitettu kohdunsiirtojen tekeminen.

Kohdunsiirrolla tarkoitetaan elinsiirtoa, jossa naisen kohtu siirretään toisen, kohduttoman naisen kehoon. Lasta toivovan parin sukusoluilla on ennen kohdunsiirtoa tehty IVF-hoito, jonka tuloksena syntyneet alkiot pakastetaan. Noin vuoden kuluttua kohdunsiirrosta voidaan pakastettu alkio siirtää siirtokohtuun raskauden alkuun saattamiseksi.

Kohdunsiirroissa luovuttajana on ollut toistaiseksi elävä henkilö, tyypillisimmin kohdun vastaanottajan äiti. Tsekkiläiset lääkärit ovat suunnitelleet kohtusiirteen käyttöä myös  kuolleelta luovuttajalta. Onnistuneista toimenpiteistä huolimatta kohdunsiirrot eivät ole vielä missään virallinen osa lapsettomuuden hoitokäytäntöä.

 

Onko kohdunsiirto epäfeministinen teko?

Kohdunsiirto on yksi tuoreimmista innovaatioista lapsettomuushoitojen saralla. Siirroista hyötyvät kohduttomat naiset, jotka ovat joko syntyneet ilman kohtua tai joiden kohtu on jouduttu poistamaan esimerkiksi syövän takia.

Kuten muutkin lisääntymisteknologiat, kohdunsiirto on lääketieteen edistyksen tuottama keino saada toivottu lapsi. Uusia lisääntymisteknologioita on perinteisesti pidetty eettisesti epäilyttävinä toimenpiteinä. Kohdunsiirroista käydäänkin nyt samantapaista kriittistä keskustelua kuin esimerkiksi IVF-hoidoista ja sijaissynnytyksen sallimisesta on käyty.

Honey Fangs / Unsplash

Kohdunsiirtoja koskevaan eettiseen keskusteluun osallistui keväällä 2018 kasvojensiirtoja tutkinut apulaisprofessori Sharronna Pearl Pennsylvanian yliopistosta. Hän pitää kohdunsiirtoja epäfeministisinä tekoina.Kohdunsiirtoon hakeutuvat tukevat Pearlin mukaan valinnallaan kulttuurista normia, joka typistää naiseuden raskauteen ja synnyttämiseen. Äidiksi tulemiseen löytyy myös tapoja, jotka eivät vahvista raskauden kokemuksen merkitystä naisen identiteetille, Pearl korostaa.

Olen perehtynyt aiheeseen omassa väitöstutkimuksessani, jota varten olen haastattellut suomalaisia kohduttomia naisia. Sen valossa asia ei ole näin yksinkertainen.

 

Kohtu naiseutta vai lisääntymistä varten?

Kohdun merkitys ei tyhjene naiseuden kokemukseen. Se on myös paikka, jossa sikiö kasvaa ennen syntymäänsä. Kohdunsiirtojen asiantuntija, professori Mats Brännström korostaa, että onnistuneen kohdunsiirron määritelmä perustuu siirtokohdusta syntyneeseen elävään lapseen. Tavoitteena ei siis ole saada kohduttomaan kehoon kohtua, vaan kohdusta syntyvä lapsi.

Suurin osa haastattelemistani kohduttomista naisista ei korostanut toivetta kokea raskautta tai ollut halukkaita hakeutumaan leikkaukseen siihen sisältyvien terveydellisten riskien takia. He kiinnittivät kohdun merkityksen ensisijaisesti lisääntymiseen ja lapseen, joka voi syntyä myös toisen kohdusta joko sijaissynnytyksellä tai adoptioprosessin kautta.

Koska lapsen saaminen ei ainakaan vielä ole mahdollista ilman kehossa sijaitsevaa kohtua, niin ”jossain ja jollain sen kohdun on oltava”, kuten yksi haastateltavani asiaa konkretisoi.

Jos kohduton haluaa saada lapsen, miksi hän ei sitten hankkisi lasta muilla tavoin kuin kohdunsiirrolla?

 

Kohduton on lisääntymisensä osalta marginaalissa

Kohduttoman lapsiperheellistyminen ei ole yksinkertainen prosessi. Suomessa ainoa lain sallima keino on adoptio, mutta tällöin perheellistyminen ei ole kiinni vain lapsettoman halusta adoptoida. Adoption byrokraattinen ja emotionaalinen haastavuus, kallis hinta, adoptiolasten erityistarpeisuus ja pieni määrä ehkäisevät adoptioprosessiin hakeutumista ja vaikeuttavat adoptiolapsen saamista. Geneetttisesti oman lapsen saaminen on kohduttomalle mahdollista kohdunsiirron ohella ainoastaan sijaissynnytyksellä, joka on kielletty Suomessa.

Siten kohduttomat ja heidän puolisonsa ovat suomalaisessa yhteiskunnassa lisääntymisensä osalta marginaalissa: heidän ulottuvillaan on huomattavasti vähemmän keinoja lapsen saamiseksi kuin muilla. Tutkimukseni perusteella heidän toiveenaan ei kuitenkaan ole kohtusiirteen saaminen, vaan adoptioprosessin inhimillistäminen ja ei-kaupallisen sijaissynnytyksen salliminen.

Rob Potter / Unsplash

 

Naiseuden ja äitiyden kategorioiden uudelleenmäärittely ei ole kohduttomien tehtävä

Inhimillisesti on kuitenkin ymmärrettävää, että kohdunsiirto voi näyttäytyä vaihtoehtona tilanteessa, jossa yhteiskunta ei tarjoa muita reittejä vanhemmuuteen. Mutta Pearl haluaa vaikuttaa kohduttomien päätökseen hakeutua kohdunsiirtoihin vetoamalla toimenpiteen epäfeministisyyteen.

Pearl tuntuu toivovan, että kohduttomat henkilöt ohittaisivat toiveensa saada itse synnytetty lapsi, olisivat feministejä ja kieltäytyisivät kohdunsiirrosta. Hän vaatii kohduttomilta edelläkävijyyttä tiellä kohti parempaa yhteiskuntaa, jossa raskaus ja naiseus eivät olisi synonyymeja keskenään.

Pearl asettelee siis kohduttomille feministisen sankarin viittaa, mutta tekee sen kohdullisten eikä kohduttomien tarpeista käsin. Tämä on epäreilua, sillä kohduttomia naisia ei voida vastuuttaa kulttuurisista käsityksistä, joissa raskaus nähdään olennaisena osana naiseutta. Yksilöllä ei ole velvollisuutta muuttaa sukupuolitetuille kehoille annettuja kollektiivisia merkityksiä.

Yhdessä asiassa Pearlin kirjoitus kuitenkin osuu maaliin: äitiyden ja naiseuden sekä isyyden ja mieheyden ahtaita kategorioita pitää kyseenalaistaa. Sen ei kuitenkaan tulisi tapahtua kohdunsiirtoon hakeutuvia syyllistämällä vaan pyrkimällä muuttamaan käytäntöjä, jotka niputtavat tietynlaiset kehot ja vanhemmuuden muodot yhteen.

Kohdunsiirrot voivat potentiaalisesti olla tämän kulttuurisen muutoksen käännekohta. Tulevaisuudessa tullaan todennäköisesti yrittämään kohdunsiirtoa myös mieheksi määriteltyyn kehoon. Tällöin naisen ei enää itsestään selvästi tarvitse olla synnyttäjä.

Lotta Hautamäki: Perhe vaikuttaa mielenterveyteemme monin tavoin

Lukuaika: 4 min.

Mielen sairauksien syitä on etsitty viimeaikaisessa tutkimuksessa muun muassa ihmisen geeniperimästä. Kaikki ei kuitenkaan palaudu perimään: kaksisuuntaisen mielialahäiriön tunnistamisessa ja hoidossa läheissuhteilla on merkittävä rooli. Tutkija Lotta Hautamäki keskusteli aiheesta Kaisa Kivipuron kanssa.

Lotta Hautamäki, miten perhe ja muut läheissuhteet liittyvät yksilön mielenterveyshäiriöön?

Mielenterveyteen vaikuttavat sekä ihmisen biologia että ympäröivä kulttuuri, jotka molemmat välittyvät yksilöön esimerkiksi perheen kautta.

Vanhempamme tarjoavat geenit, joista ominaisuutemme muodostuvat. Kohtu tarjoaa sikiöaikaisen ympäristön, jolla on nykytiedon valossa suuri merkitys mielenterveyteemme. Lisäksi perhe ja muut läheiset ovat osa sosiaalista ja kulttuurista ympäristöä, joka muovaa mielenterveyttämme jokaisessa elämänvaiheessa. Läheisillä on suuri merkitys myös tiettyjen mielenterveyshäiriöiden diagnosoinnissa ja hoidossa.

Mitä mielenterveyssairauksien synnystä tiedetään?

Tutkimustieto kertoo, että mielenterveyshäiriön puhkeaminen on kaikkea muuta kuin yksinkertaista. Kyse on monien tekijöiden yhteisvaikutuksesta muodostuvasta psykofyysisestä tilasta, joka kaiken lisäksi muodostuu jokaisella sairastuneella eri tavalla.

Tutkimuksissa on aika ajoin saatu tietoa siitä, mitkä tietyt geenit ovat mukana esimerkiksi bipolaariseen eli kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön sairastumisessa. Yksilön perimästä ei kuitenkaan voida päätellä, tuleeko hän mahdollisesti sairastumaan mielenterveyshäiriöön. Vaikka yksilö kantaisi geeniperimässään mielensairauteen mahdollisesti altistavia geenejä, sairastumiseen vaaditaan jokin laukaiseva tekijä, joka voi olla vaikkapa vaikea stressitilanne tai suuri elämänmuutos.

Kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosi perustuu vertailuun yksilön oireiden ja diagnostisten kriteereiden välillä. Jotta diagnoosiksi voi saada kaksisuuntaisen mielialahäirön, täytyy tautiluokituskäsikirjoissa määriteltyjä oireita olla tietyllä aikavälillä tietty määrä riippumatta siitä, millainen perimä ihmisellä on.

Miksi kuitenkin mielenterveyshäiriöiden yhteydessä puhutaan paljon perimästä?

Mielenterveyshäiriöiden on huomattu kulkevan suvuittain. Erityisesti kaksisuuntaisen mielialahäiriön yhteydessä voidaan puhua ylisukupolvisuudesta, koska se on vahvasti yhteydessä vanhempien sairastavuuteen. Tämä on tiedetty jo 70-luvulta asti, kun asiaa on tutkittu muun muassa kaksostutkimusten avulla. Sen sijaan periytymisen mekanismia ei tunneta eikä tiettyjä geenivirheitä mielenterveyshäiriöiden takana ole löydetty.

Millaista tutkimusta tällä hetkellä tehdään mielenterveyshäiriöiden syntymekanismeihin liittyen?

Tällä hetkellä Suomessakin tehdään mielenkiintoista tutkimusta, jossa selvitetään kuinka sikiöaikainen ympäristö vaikuttaa siihen, millaisia ominaisuuksia lapsella on syntyessään. Äidiltä ja isältä saamiemme geenien lisäksi myös ympäristö, jossa kasvamme ja kehitymme etenkin sikiöaikana, vaikuttaa ominaisuuksiimme. Näin ollen jo ennen syntymää on tapahtunut paljon, joka vaikuttaa mielenterveyteemme tulevaisuudessa.

Tällä hetkellä tiedetään, että äidin raskauden aikainen vahva stressi tai masennus vaikuttaa syntyvän lapsen aivojen kehitykseen ja psyykkiseen oireiluun. Mekanismia tälle yhteydelle ei kuitenkaan vielä tunneta.

Lisäksi niinkin kummalliselta tuntuva asia kuin suolistomme bakteerit vaikuttavat mielenterveyteemme. Tietynlainen suolistomikrobikanta voi joko tukea tai häiritä mielenterveyttä. Nykytiedon valossa arvellaan, että tämä suolisto–aivoyhteys välittyy vagushermon ja monimutkaisten hormonaalisten välitysten kautta.

Koska kaksisuuntainen mielialahäiriö on tavalla tai toisella periytyvää, niin pitäisikö sairastuneiden ottaa se huomioon, kun harkitaan lasten hankkimista?

Itselleni oli yllättävää, että mielenterveyshäiriöiden periytymistä koskevaa pohdintaa ei juurikaan näkynyt esimerkiksi keskustelupalstoilla, joita analysoin omassa tutkimuksessani.

Toisaalta koska emme tiedä miten kaksisuuntainen mielialahäiriö periytyy, ei olisi eettistä vaatia sairastuneita harkitsemaan omaa lisääntymistään vain siksi että sairaus kulkee suvussa. Perinnöllinen alttius ei mitenkään väistämättä johda kaksisuuntaisen mielialahäiriön puhkeamiseen, sillä mikään mielenterveyshäiriö ei johdu ainoastaan ihmisen synnynnäisistä ominaisuuksista.

Voiko kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastava olla hyvä vanhempi?

Kyllä voi, samalla tavalla kuin mitä muuta tahansa sairautta poteva ihminen voi olla hyvä vanhempi. Toki voi olla yksilöitä ja tilanteita, joissa vanhemmuus ei ehkä ole hyvä ratkaisu. Lähtökohtaisesti kuitenkin kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa voi oppia elämään esimerkiksi oikeanlaisen lääkityksen ja elämäntapojen avulla. Olennaisempaa on varmistaa  sairastuneelle riittävän hyvä hoito ja tuki, jotta sairaus pysyy kurissa.

Miten kaksisuuntainen mielialahäiriö vaikuttaa sairastuneen lähipiiriin?

Voitaneen sanoa, että jos oireet eivät ole hallinnassa, ihmissuhteet kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavan kanssa ovat keskimäärin raskaampia. Maniaan ja hypomaniaan voi liittyä riskikäyttäytymistä ja hyvin spontaania toimintaa, jolloin rakastutaan, petetään, matkustetaan yllättäen, irtisanoudutaan, tehdään yrityskauppoja tai muita elämään muuten suunnittelemattomia tai kuulumattomia tekoja. Elämä manian aikana voi olla läheiselle hyvin vaikeaa, kun itselle tuttu henkilö radikaalisti muuttuu.

Joillekin jo nuorena sairastuneille ei välttämättä koskaan ehdi muodostua läheisiä ihmissuhteita. Voi olla, että elämä ei ole missään vaiheessa riittävän tasapainossa niiden muodostumiseksi, tai mielenterveyshäiriöön liittyvä stigma eli negatiivinen sosiaalinen leima syrjäyttää ihmisen muiden joukosta.

Vanhemman hoitamaton kaksisuuntainen mielialahäiriö voi tehdä elämästä arvaamattoman. Stigma vaikuttaa tässäkin, eikä ongelmaa haluta näyttää ulkopuolisille. Kaksisuuntainen mielialahäiriö voi tuoda perhe-elämään samankaltaista huolta, pelkoa ja vaikenemista kuin alkoholismi, eikä ole poikkeuksellista, että sairastuneella on myös ongelmia päihteiden kanssa.

Mikä asema sairastuneen lähimmäisillä on sairauden hoidossa?

Maanisessa vaiheessa sairastuneella itsellään on harvoin sairaudentuntoa, jolloin hoitoon hakeutuminen siirtyy usein puolison, vanhemman tai ystävän tehtäväksi.

Läheisellä on myös erityinen merkitys diagnoosia tehtäessä. Koska sairauden diagnosointi usein viivästyy vuosia tai jopa vuosikymmenen, sairastuneen historiaa käydään läpi oireiden tunnistamiseksi. Sairastuneen omat muistikuvat sairausjaksoista voivat olla hataria, jolloin läheisen avulla pyritään paikantamaan menneisyydestä oireilua, jonka avulla diagnoosi voidaan tehdä.

Kaksisuuntaisen mielialahäiriön oireiden itsetarkkailuun on kehitetty mielialapäiväkirja, jonne kirjataan päivittäin tuntemuksia oireista ja mielialasta. Joskus läheiset otetaan myös mukaan oireiden tarkkailuun. Olen nähnyt lomakkeen, jolla aikuinen potilas ja hänen läheisensä voivat sopia, että läheinen on oikeutettu puuttumaan sairastuneen elämään tiettyjen oireiden ilmaannuttua.

Vaikka läheisten osallistamisella diagnosointiin ja sairauden hoitoon tarkoitetaan hyvää, on tärkeää miettiä, missä menevät potilaan itsemääräämisoikeuden rajat ja kuinka paljon läheisiä voidaan velvoittaa osallistumaan hoitoon.

Samoja kysymyksiä nousee esiin esimerkiksi muistisairaiden omaishoidon yhteydessä, eikä niihin ole patenttiratkaisuja. Tärkeää olisi, että sairastuneella olisi pysyvä ja hyvä hoitosuhde terveydenhuollossa eikä omaisen tarvitsisi kuormittua hoidosta.

Mikä merkitys mielenterveyshäiriöistä tehdyllä uudella tutkimuksella on sairastuneille?

Aikaisemmin se, että jokin sairaus kulkee suvuissa, on nähty pakottavana kohtalona yksilölle, mutta uusi perimän ja ympäristötekijöiden yhteisvaikutusta avaava tutkimus vähentää tätä taakkaa.

Mielenterveyshäiriö ei ole kenenkään kohtalo ja oireiden hallinnassa voidaan tehdä paljon, vaikkei sairauksien biologiaa vielä täysin tunneta.

Tieto vähentää häpeää myös sairastuneen läheisten osalta, ja auttaa kaikkia tulemaan toimeen esimerkiksi kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa.

 

Teksti: Kaisa Kivipuro
Kuva: Henna Koponen Photography ja Pixabay

Lotta Hautamäki on tutkinut lääketieteen ja hoidon yhteiskunnallisia vaikutuksia etenkin psykiatriassa. Häntä kiinnostaa vuorovaikutus tutkimustiedon, hoitotyön ja potilaiden kokemusten välillä. Tätä kysymystä hän tarkasteli väitöskirjassaan kaksisuuntaisen mielialahäiriön tarjoaman esimerkkitapauksen valossa. Hautamäen kirjoituksen psykiatrisen diagnostiikan epävarmuudesta voi lukea täältä. Tulevaisuudessa Hautamäki haluaa perehtyä ihmisen ja ympäristön välisen vuorovaikutuksen merkitykseen terveydelle.

Inhimillinen tekijä -ohjelman jaksossa nimeltä Tuhat ja yksi ajatusta voi kuulla ihmisten kokemuksista ja mielenterveyshäiriöiden merkityksestä läheissuhteissa.