Sisarussuhde on monille elämän pisin ihmissuhde, johon mahtuu monenlaisia vaiheita. Sisarussuhteet voivat kestää voimakkaitakin jännitteitä, sillä niihin liittyy odotus jatkuvuudesta.
Lapsuudessa sisarussuhteiden ajatellaan yleensä olevan merkityksellisiä. Ne ovat usein läheisiä ja ehkä riitaisiakin, mutta joka tapauksessa lapsen elämässä keskeisiä. Aikuisuudessa sisarussuhteilla ei ole itsestään selvää asemaa. Useimmille ne ovat kuitenkin pitkäaikaisesti läsnä joko taustalla tai arkielämään keskeisesti kuuluvina ihmissuhteina. Yhdelle suhde voi tarkoittaa voimavarojen ja ilon lähdettä, toiselle huolia ja surua.
Sisarussuhde on usein ihmisen pisimpiä ihmissuhteita, joka saattaa kestää koko elämän. Lisäksi sillä on muita erityisiä ominaisuuksia: sisaruksilla on usein yhteiset vanhemmat ja yhteisiä kokemuksia lapsuudenkodista. Kokemusta siitä, millaisessa perheessä on kasvanut, voi tuskin kenenkään kanssa jakaa siinä määrin kuin toisen samojen vanhempien lapsen tai samassa kodissa kasvaneen sisaruksen kanssa. Kokemukset voivat toki myös poiketa toisistaan, mikä voi tuottaa jännitteitä.
Kuva: Pixabay
Aikuisten sisarussuhteet ovat tutkimuksissa jääneet lasten sisarussuhteita vähemmälle huomiolle. Oma käynnissä oleva tutkimukseni tuo uutta tietoa siitä, millaisilla tavoilla sisarussuhteet asettuvat osaksi aikuisten ihmisten elämää ja arkea.
Joillekin haastattelemilleni ihmisille sisarus on lisäksi läheinen ystävä, jonka kuitenkin tuntee lapsuusajan jaettujen kokemusten kautta vielä paremmin kuin ystävän. Toisilla taas ei ole paljoakaan yhteistä sisaruksen kanssa ja tapaamiset rajoittuvat sukujuhliin.
Sisarussuhteen laatu voi muuttua elämänkaaren aikana
Elämäntapahtumat aikuisuudessa voivat tuoda sisaruksia lähemmäksi toisiaan: sisarusten välinen suhde on lapsuudessa voinut olla etäinen, mutta aikuisuudessa se saattaakin kehittyä ystävyydeksi. Aiemmin suurelta tuntunut ikäero voi menettää merkitystään aikuisuudessa, etenkin, jos sisarukset elävät samankaltaista elämänvaihetta samaan aikaan.
Yhteydenpitoa voi motivoida myös se, että omien ja sisarusten lasten, keskenään serkusten, halutaan tulevan läheisiksi. Lisäksi esimerkiksi yhteiselle juhlapyhien vietolle voi helposti ammentaa mallia omasta lapsuudesta.
Myös muilla ihmisillä on merkitystä aikuisten sisarussuhteelle. Esimerkiksi vanhemmilla voi olla tapana kutsua aikuisia lapsiaan koolle, ehkäpä puolisoiden ja lasten kanssa. Näin he paitsi vahvistavat perheen ja suvun yhteisöllisyyttä, myös kannattelevat sisarusten välisiä suhteita. Tai jos esimerkiksi sisarusten puolisot ystävystyvät, se voi lisätä myös sisarusten yhteydenpitoa ja asettaa sisarussuhteen pariskuntien tai perheiden välisen ystävyyden kontekstiin.
Kuva: Pixabay
Janet Finch ja Jennifer Mason (1) tutkivat 1990-luvulla auttamista ja vastuun jakautumista aikuisten sukulaisten kesken. He havaitsivat, että käytännöt ja vastuut sen suhteen, kuka tarjosi sukulaisille apuaan, muotoutuivat vähitellen vuosikymmenien aikana, usein ikään kuin huomaamatta. Samaan tapaan sisarussuhteiden käytännöt, yhteydenpito ja läheisyys muovautuvat hitaasti elämänkulun aikana, monien pienten ja huomaamattomien muutosten kautta.
Sisarussuhteet ovat samaan aikaan sekä läheisiä että jännitteisiä
Erilaiset elämänkulut aikuisuudessa voivat tuoda sisarusten väliseen suhteeseen etäisyyttä. Se ei kuitenkaan yleensä tarkoita, että suhdetta ei pidettäisi merkityksellisenä. Aiemmassa tutkimuksessamme (2) perhekäsityksistä pyysimme tutkimukseen osallistuneita määrittelemään, keitä heidän perheeseensä kuuluu. Puolison ja lasten lisäksi perheenjäseninä saatettiin pitää esimerkiksi omia vanhempia, sisaruksia tai jotakuta ystävää. Jotkut haastatelluista katsoivat sisaruksen kuuluvan omaan perheeseensä, vaikka eivät pitäneet suhdetta erityisen läheisenä.
Sisarussuhteet kestävät monenlaisia jännitteitä, sillä suhteisiin liittyy voimakas oletus jatkuvuudesta. Tässä ne eroavat esimerkiksi ystävyyssuhteista, jotka hiipuvat usein helpommin erimielisyyksien ja riitojen seurauksena. Sisarussuhteisiin sen sijaan kohdistuu kulttuurissamme odotus siitä, että väleissä on hyvä olla, vaikka yhteydenpito ei aktiivista olisikaan.
Tutkimukseni osoittaa, että nimenomaan sisarussuhteissa ristiriidat ja toisaalta kokemus merkityksellisyydestä tai jopa läheisyydestä esiintyvät usein rinnakkain. Usein sisarussuhteessa on jännitteistä huolimatta kokemus toisen tuntemisesta läpikotaisin. Juuri läheisyyden ja jännitteiden samanaikainen läsnäolo tekee sisarussuhteesta erityislaatuisen.
Lähteet:
(1) Finch, Janet ja Mason, Jennifer (1993) Negotiating Family Responsibilities. Lontoo: Tavistock/ Routledge.
(2) Luotonen, Aino ja Castrén, Anna-Maija (2018) Understandings of family among wives and husbands: Reconciling emotional closeness and cultural expectations. European Societies, 20(5), 743–763.
Yhteisölliseen asumiseen viitataan monella nimellä, mutta millaisia merkityksiä eri nimityksiin liittyy? Suurimmat erot löytyvät yhdessä asumiseen liittyvistä pyrkimyksistä ja toiveista.
”Mä kysyin monilta ihmisiltä, kun ihmiset puhuu kommuunista ja kimppakämpästä, niin mä kysyin että mikä niiden ero on. Kaikki sano että ei mikään. Mä en usko sitä. Nyt kun mä oon asunu täällä ja tutustunu eri juttuihin, niin mä en usko että kommuunin ja kimppakämpän välillä ei oo eroa.”
Haastattelin väitöstutkimukseeni suomea vieraana kielenä puhuvaa Tommya, 26, joka oli yrittänyt selvittää suomalaisilta, mikä on kommuunin ja kimppakämpän ero. Suomenkieliset tuttavat olivat järjestelmällisesti vastanneet kommuunin ja kimppakämpän olevan sama asia, mutta vastaus ei vakuuttanut.
Tommy oli lopulta etsinyt kodikseen vain kimppakämpäksi kutsuttuja paikkoja, sillä hän ei halunnut asumaan kommuuniin. Tommyn lähtömaassa kommuuni-sana yhdistettiin hippiyteen ja oletukseen, että kommuunin asukkaat muodostavat keskenään elämänsä keskeisimmän sosiaalisen verkoston. Tätä hän ei toivonut.
Tommyn epäilys suomalaisten tuttavien kertomaan paljastaa hienovaraisen epätietoisuuden yhteisöllistä asumista kuvaavan sanaston kohdalla. Juuri tätä kysymystä myös minulta kysytään usein, kun puhun tutkimuksestani julkisesti: mitä eroa on kimppäkämpällä, kommuunilla ja yhteisöllä?
Niin, onko niillä eroa? Kuka on oikeassa, Tommy vai Tommyn suomalaiset tuttavat?
Olen haastatellut suomalaisten kommuunien ja kimppakämppien läheissuhteita käsittelevään väitöstutkimukseeni yli kolmeakymmentä yhteisöasujaa. Kysyin haastateltaviltani, millä sanalla he kuvaavat kotiaan. Osa päätyi pohtimaan pitkästikin eri sanojen sisältämiä merkityksiä. Merkityksissä oli paljon yksilöllistä vaihtelua, mutta joitakin laajempia yhdistäviä teemoja pohdinnoista nousi esiin.
Samanlaisia käytäntöjä, mutta erilaisia toiveita
Käytännössä kodin suhteet ja arjen järjestelyt olivat samankaltaisia haastateltavieni kodeissa riippumatta siitä, millä nimellä he kotiaan kutsuivat. Haastateltavat arvostivat kämppisten kanssa yhdessä vietettyä aikaa, mutta olivat tarkkoja jokaisen oikeudesta yksityisyyteen ja omaan tilaan.
Suhteet kämppiksiin puolestaan olivat vaihtelevia – samassa taloudessa saattoi asua sekä läheisiä ystäviä että toisilleen vieraampia ihmisiä. Useimmat iloitsivat siitä, että seuraa löytyi halutessa lähietäisyydeltä ja arkisia asioita pystyi jakamaan toisten kanssa spontaanisti.
Yleensä asukkailla oli oma yhden hengen ruokataloutensa, mutta kämppisten ruokia lainattiin ja omia tarjottiin muille satunnaisesti. Siivoamista ja muita käytännön velvollisuuksia, kuten laskujen maksua, jaettiin yleensä erilaisilla kiertävillä vuoroilla ja jaetuilla vastuualueilla. Sosiaalisiin suhteisiin liittyvät vastuut, kuten kodin ilmapiiristä ja ihmisten välisistä suhteista huolehtiminen, olivat hankalammin sanallistettavissa ja jakautuivat yleensä epätasaisesti.
Toiveiden ja pyrkimysten tasolla yhteisöllisen asumisen nimityksissä oli sen sijaan eroja. Ihmiset, jotka kutsuivat kotiaan kommuuniksi tai yhteisöksi, toivoivat enemmän yhteisiä asioita kodin elämään. Tällaisia olivat esimerkiksi yhteiset ruokahetket, yhteinen tekeminen ja harrastukset, jaetut arvot ja ideologiat sekä jaettu ruokatalous.
Myös yhteisöasujien välisiltä suhteilta toivottiin enemmän kuin saman katon alla olemista. Uusia asukkaita pyrittiin valitsemaan sillä perusteella, että heidän kanssaan voisi mahdollisesti syntyä henkilökohtainen ja tärkeä suhde.
Sanat kommuuni ja yhteisö siis yhdistyivät tiettyihin yhteisöllistä asumista koskeviin odotuksiin, jotka eivät kuitenkaan käytännössä aina toteutuneet.
Kimppakämpän joustavat merkitykset
Haastateltavieni tulkinnoissa kimppakämppä-sanan merkitykset viittasivat vaihtelevasti joko läheisempiin tai etäisimpiin suhteisiin kämppisten kanssa. Tommy selitti omia kimppakämppä-sanaan liittyviä käsityksiään vertaamalla sitä muihin yhteisöasumista kuvaaviin sanoihin. Hänelle kimppakämppä merkitsi solun ja kommuunin välimallia, jossa kämppiksiin muodostetaan jonkinlainen suhde, mutta ystävyys ei ollut välttämätöntä.
Solu edusti monille yhteisöasumisen epäsosiaalisinta muotoa, jossa kämppissuhteilta ei välttämättä odotettu mitään yhteisiä tai yhdistäviä asioita. Kukaan haastateltavistani ei kokenut asuvansa solussa.
Susannalle, 29, kimppakämppä puolestaan merkitsi kommuunia vakaampia ihmissuhteita. Hänelle kämppikset olivat erittäin tärkeitä ystäviä ja hänen suhteissaan olikin huomattavan paljon sellaisia yhteisöllisiä elementtejä, joita monet kommuuni- ja yhteisö-sanoja käyttävät kaipasivat omaan kotiinsa.
Susanna ja jotkut muut haastateltavat myös ajattelivat, ettei pienilukuinen ihmisjoukko voisi muodostaa kommuunia, vaan se vaatisi enemmän asukkaita. Yhteisö- ja kimppakämppä -sanojen etuina pidettiin sitä, etteivät ne herättäneet odotuksia ihmisten suuresta lukumäärästä.
Kommuuni-sanasta kuuluvat menneisyyden kaiut
Vaikka sanat kommuuni ja yhteisö sisälsivät molemmat toiveen kodin yhteisöllisyydestä, myös niiden väliltä löytyi merkityseroja.
Kommuuni toi joidenkin haastateltavieni mieliin kaikuja 1960- ja 70-lukujen kommuuniliikehdinnästä. Kommuuni-sanaan liitettiin juhliminen, pilven polttaminen ja vapaat seksisuhteet. Sanan saatettiin myös ajatella herättävän tällaisia mielleyhtymiä toisissa ihmisissä. Pirjo, 60, kertoikin käyttävänsä sanaa ilkikurisesti silloin, kun halusi hieman provosoida ikätovereitaan.
Yksittäiset ihmiset suhtautuivat yllä mainittuihin asioihin tietysti eri tavoin. Siinä missä toisille mielikuvat pilven polttelusta ja moninaisista seksisuhteista olivat neutraaleja tai positiivisia seikkoja, toiset halusivat erottautua niistä. Saija, 36, teki eroa päihteiden käyttöön puhumalla kodistaan yhteisönä ja nosti positiivisena piirteenä esiin yhteisön jaetut ekologiset arvot:
”Et mun mielestä tää yhteisö on enemmän niinku semmonen moderni termi. Tai kuvaa sitä minkälaisii yhteisöt on nykyään. […] Mun mielestä se jotenki, se liittyy kivasti siihen yhteisöllisyyteen, ja sit meilläki vähäpäihteisyys on semmonen tärkee arvo, ja kaikki tää ekologisuus ja kierrätys.”
Kodista puhuminen korostaa suhteiden läheisyyttä
Jotkut haastateltavistani myös korostivat sitä, että asuinpaikka oli heille ensisijaisesti koti. Toiset käyttivät mieluummin ilmausta ”asun kämppisten kanssa” kuin mitään yksittäistä sanaa. Jotkut käyttivät myös perheeseen viittaavia ilmaisuja, kuten ”kämppisperhe” tai ”asumme kuin siskot ja veljet”.
Näillä sanavalinnoilla haastateltavat korostivat suhteidensa keskinäistä läheisyyttä. He kokivat, etteivät sanat yhteisö, kimppakämppä tai kommuuni tavoittaneet tätä suhteiden syvää merkitystä.
Se, mitä kotien käytännöissä ja suhteissa konkreettisesti tapahtuu, ei siis lopulta selitä merkityseroja asumismuodosta käytettyjen sanojen välillä. Pikemminkin kyse on niistä toiveista ja pyrkimyksistä, joita ihmisillä on kotinsa suhteen – siitä, millaisia ominaisuuksia kotinsa elämästä he haluavat korostaa sekä siitä, miten ihmiset suhtautuvat yhteisöllisen asumisen historiaan.
Merkitykset olivat kuitenkin liukuvia, päällekkäisiä ja yksilöllisiä. Ihmist myös käyttivät huolettomasti useita sanoja rinnakkain. Yhteisöllinen asuminen onkin luonteeltaan monimuotoista. Toiveiden ja niiden käytännön toteutumisen välillä on yleensä aina eroa, mihin yhteisöasujat suhtautuvat joustavasti.
Sanaston mukautuvuuden voi nähdä osaltaan kuvastavan tätä yhteisöllisen asumisen kulttuurisesti vakiintumatonta luonnetta, jossa käytännöt, toiveet, historiat ja suhteet risteävät yhä uusin tavoin.
Haastateltavien nimet on muutettu
Anna Heinonen (YTM) on sukupuolentutkimuksen väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Hän tutkii läheissuhteita suomalaisissa kommuuneissa.
Pandemiarajoitusten aikana ystäviä tavataan yhä useammin etäyhteyksien avulla. Tapaamiset antavat paljon, mutta kokemus yhdessäolosta jää vajavaiseksi.
Tänä keväänä olen monena perjantai-iltana valmistautunut ystävien tapaamiseen: kaatanut itselleni kupin teetä tai lasin viiniä, asettunut kotona mukavasti työpöydän ääreen ja klikannut läppäriltäni zoom-linkkiä. Luullakseni näin toimii moni muukin.
Kun koronarajoitukset astuivat voimaan, ajattelin hiukan välinpitämättömästi, että siirtyminen kasvokkaisista kohtaamisista verkkoon tuskin radikaalisti muuttaa kokemusta yhteydestä ystävien kanssa. Olin väärässä.
Ystäväporukoideni videotapaamisissa on puhuttu samoista aiheista kuin ennenkin. Ystäväni kuuntelevat, vastaavat, kysyvät, argumentoivat ja nauravat tuttuun tapaan ja näyttävät ruudulla kutakuinkin samanlaisilta kuin kasvokkain tavatessa.
Hämmästyksekseni olen kuitenkin huomannut kaipaavani läheisimpien ystävieni fyysistä olemusta. Enkä nyt tarkoita kosketusta, vaikka meillä onkin ollut tapana halata tervehdykseksi. Tarkoitan esimerkiksi yhden ystäväni tapaa ottaa tilaa elekielen ja voimakkaan äänen avulla, toisen ryhdikkään eleganttia olemusta, kolmannen naurunpyrskähdysten valloittavaa spontaaniutta. Videotapaamisessa näistä ominaisuuksista ja olemisen tavoista välittyy vain pieni osa.
Yksi näkökulma asiaan avautui, kun karanteeniajan lukemiseksi osui brittisosiologi Jennifer Masonin kirja, jonka keskeinen ajatus on, että läheissuhteissa on kyse myös monista näkymättömistä ja vaikeasti kuvailtavista asioista. Tällaisia ovat esimerkiksi aistikokemukset kasvokkain tavatessa. Masonin mukaan olemme sekä arkielämässä että tutkimuksessa pitäneet näitä sivuseikkoina. En itsekään tiennyt ystävien fyysiseen olemukseen liittyvien ominaispiirteiden olevan merkityksellinen osa vuorovaikutustamme – ennen kuin ne siirtyivät kalpeiksi aavistuksiksi itsestään, tietokoneen ruudulle.
Masonin mukaan vaikutelmilla ja aistikokemuksilla on tärkeä rooli siinä, keiden kanssa koemme yhteenkuuluvuutta tai läheisyyttä. Tärkeitä ihmissuhteessa ovat myös lyhyet, välähdyksenomaiset hetket, jotka pistämme kyllä merkille ja joita pidämme kiehtovina, mutta joiden merkitystä on vaikea pukea sanoiksi. Itse esimerkiksi koen erään ystäväni kanssa usein voimakkaan, leimahtavan yhteenkuuluvuuden tunteen, kun juuri samalla hetkellä puhkeamme hersyvään nauruun, kyeten hämmästyttävän nopeasti siirtymään naurusta vakavasävyiseen keskusteluun.
Mason kuvaa kirjassaan havainnollisesti, kuinka aistituntemukset vaikuttavat siihen, millaiset hetket jäävät muistiimme. Jäin miettimään, miten aistikokemukset ja yhteenkuuluvuuden tunteet ystävyyssuhteissani kerrostuvat ja muuttuvat muistoiksi. Lapsuudenystäväni on esimerkiksi niin tuttu myös olemukseltaan, että häntä ajatellessani muistan tarkasti hänen kätensä: voimakkaat, viileät ja näppärät.
Aistikokemukset eivät pelkästään herätä muistoa yksittäisestä tilanteesta tai asiasta vaan voivat saada meidät muistamaan kokonaisen ajanjakson, viedä meidät ajatuksissamme kokonaan toiseen hetkeen ja aikaan. Kun ajattelen lapsuudenystävääni, koen elävästi mielessäni ystävän kodin tunnelman, joka erosi oman kotini tunnelmasta. En siis ajattele vain ystävääni (ja hänen tuttuja käsiään) vaan kokonaisvaltaisesti yhdessäoloa, miljöötä, ääniä, tuoksuja ja tunnelmia.
Kun poikkeustila on joskus ohi, mahtaako satunnainen videokokous ystävien kanssa muistuttaa minua koronakeväästä? Ehkä ystävien näkeminen ruudulla palauttaa mieleen koko tämän ajan tunnelman: hektisen pandemiauutisoinnin, tehohoitopotilaiden lukumäärän seuraamisen, huolen iäkkäistä läheisistä, sykäyksittäisen työnteon lasten etäkoulun luotsaamisen keskellä, epävarmuuden tulevasta. Sekä sen, miten samassa kaupungissa asuvien ystävien ilmestyminen videotapaamiseen oli valonpilkahdus eristäytyneessä arjessa, vaikka nuo tapaamiset tuntuivatkin latistavan yhdessäolomme kaksiulotteiseksi, vajaaksi.
Toivottavasti koronapandemian jälkeen yhteydenpitoni läheisten kanssa palautuu ennalleen. Sen ainakin tiedän, että kun ystävien tapaaminen samassa tilassa on mahdollista, osaan arvostaa sitä kokonaisvaltaisena, kaikkia aisteja ruokkivana hetkenä.
Kuva: Perheyhteiskunta.fi / Janita Vilkman
Koronakriisiä seuranneet rajoitukset vaikuttavat ihmisten läheissuhteisiin eri tavoin, riippuen esimerkiksi iästä, elämäntilanteesta, asumisjärjestelyistä sekä läheissuhteiden määrästä. Läheissuhteet poikkeustilassa -sarjan teksteissä tarkastellaan pandemian seurauksia ihmisten väliselle kanssakäymiselle erilaisissa elämänvaiheissa.
Pandemia on pakottanut tutkijoita palamaan kotimaihinsa. Yksineläviä tutkiva Anu Kinnunen keskeytti tutkijavaihdon Portugalissa ja järjesti oman arkensa yksinelävänä uusiksi.
“Hi! I moved to Finland for unlimited period, stay safe!”
Korona katkaisi tutkijavierailuni Portugaliin. Palaan kotimaahan ja karanteeniin maaliskuun puolivälissä.
Kansainvälistyminen on akateemisessa maailmassa tärkeää. Kansainväliset kontaktit ja tutkimukseen perehtyminen ulkomailla ovat keskeinen osa tutkijaksi kasvamista. Näin ajattelevat myös tutkimusten rahoittajat. Koronan vuoksi vaihto-opiskelijat on nyt kutsuttu kotiin ja useat kansainväliset konferenssit siirtyvät vuodella, koska online-tapahtumiksi nämä satojen tai tuhansien osallistujien tapahtumat eivät helposti taivu.
Omalla kohdallani tutkijavierailun keskeytyminen vaikuttaa myös uudessa maassa orastaneisiin ihmissuhteisiin. Paikalliset verkostoni Portugalissa koostuivat tutkijakollegoista ja Tinder/Bumble-tuttavista. Newton-kissa kehräsi luonani päivittäin, mutta nyt sekin on lentänyt Brasiliaan kämppikseni mukana.
“Hi! I moved to Finland for unlimited period, stay safe!”
Sama viesti lähtee moneen suuntaan. Korona huojuttaa vahvasti tuoreita ystävyyssuhteitani. Tai ehkä se olenkin minä, joka suuntaa nyt huomionsa toisaalle. Vanhojen, pitkäaikaisten suhteiden luotettavuus korostuu kriisin kynnyksellä.
Suomessa karanteenissa minulla on aikaa pohtia, mikä on minun koronaperheeni. Iäkkäitä vanhempia en ainakaan aio alkuun tavata. Niin rakas kuin oma koti onkin, linnoittautuminen sinne tuntuu yksinäiseltä. Päätän muuttaa ystäväni luokse ennalta määräämättömäksi ajaksi.
Ystäväni lisäksi en tapaa ensimmäisen kahden viikon aikana ketään, mutta en koe itseäni kovinkaan eristäytyneeksi. Ajatus siitä, että voin joka aamu liittyä online-meditaatioon tai osallistua alone-together-tansseihin, rauhoittaa. Netissä on nyt juuri sellaista pöhinää, jota ensimmäisten viikkojen aikana Portugalissa kaipasin. Yhteisöt, joihin kuulun, ovat yht’äkkiä saatavilla helpommin kuin koskaan aikaisemmin. Väitöskirjan tekeminen karanteenissa luonnistuu hyvin. Oikeastaan päivittäinen tekeminen ei kovin paljoa poikkea työskentelystäni Portugalilaisessa kirjastossa.
Yksin elävän ihmisen kohdalla korona-aika nostaa esiin elämän merkitykselliset ihmissuhteet erityisellä tavalla. Jos voin tavata vain yhtä henkilöä, kenet valitsen? Parisuhteessa elävillä vastaus on usein varsin helppo. Sinkkujen kohdalla tilanne voi olla toinen. Monilla sinkuilla on erilaisia verkostoja ja kaveriporukoita, muttei välttämättä yhtä niin läheistä ihmistä, jonka luokse voisi muuttaa. Toisaalta pitkään yksin asuneelle toisen luokse muuttaminen voi tuntua ahdistavalta. Meillä on usein ajatus, että yksin pitää pärjätä.
Yksilökeskeisessä maailmankuvassa yksilö nähdään kaiken keskipisteenä ja vastuullisena omista olosuhteistaan ja valinnoistaan. Korona herättää meidät keskinäisestä kilpailusta kollektiiviseen toimintaan ja ajatteluun, kuten tutkija Timo Miettinenkin on huomauttanut.
Torikokoukset on kielletty, mutta kollektiivisuudella tarkoitankin itseä laajempaa huomiointia ja välittämistä. Kuinka voin osaltani edesauttaa kaikkien parasta mahdollista selviämistä tässä tilanteessa? Tekojen ei aina tarvitse olla suuren suuria. Voi vaikka kutsua ystävän kävelylle, joko turvavälillä tai puhelinyhteyden välityksellä, tai kysyä, miten sukulaiset ja tuttavat ovat eristyksissä pärjänneet.
Yksineläviä korona varmastikin herättää pohtimaan, miten jatkossa voi varautua tilanteeseen, jossa suositellaan sosiaalista eristäytymistä. Ehkä etukäteen sopiminen siitä, keneen tällaisissa tilanteissa voi turvautua, yleistyy.
Miten käy tutkijavaihtoni? Jätin lakanakassin odottamaan Portugaliin ja suunnittelen palaavani Coimbraan vielä syksyllä. Tuskin kukaan vielä tietää, millainen kolaus korona lopulta on kansainvälisyyteen kannustavalle tutkijayhteisölle. Palataanko takaisin siihen, miten toimittiin ennen, vai muuttuuko akateemisessa työssä jokin pysyvästi?
Koronakriisiä seuranneet rajoitukset vaikuttavat ihmisten läheissuhteisiin eri tavoin, riippuen esimerkiksi iästä, elämäntilanteesta, asumisjärjestelyistä sekä läheissuhteiden määrästä. Läheissuhteet poikkeustilassa -sarjan teksteissä tarkastellaan pandemian seurauksia ihmisten väliselle kanssakäymiselle erilaisissa elämänvaiheissa.
Kirjailijoiden Virginia Woolfin ja Vita Sackville-Westin suhteesta kertova tuore elokuva Vita & Virginia (2018) on pukudraamaksi naamioitu kulttuurihistoriallinen kertomus taiteilijapiirien epäkonventionaalisista ihmissuhteista. Brittiläisen Bloomsburyn ryhmän boheemi elämä rikkoi aikansa sovinnaisuussääntöjä, mutta inspiroi nyt ajankohtaisuudellaan uusia sukupolvia.
Lontoo, 1922. Nuori aristokraattinen kirjailija, diplomaatin vaimo ja kahden lapsen äiti Vita Sackville-West (Gemma Arterton) saapuu taidemaalari Vanessa Bellin (Emerald Fennell) eksoottisiin naamiaisiin. Vita haluaa tavata Vanessan sisaren, kirjailija Virginia Woolfin (Elisabeth Debicki), joka vaikuttaa kiehtovalta.
Vanessan ja tämän maalarikumppanin Duncan Grantin (Adam Gillen) ateljeessa käydään kuitenkin ensin keskustelu, joka avaa kahdessa lauseessa katsojalle, millaiseen ihmissuhdemaisemaan elokuva sijoittuu: Vanessa ja Duncan ovat jonkinlaisessa avoliitossa, kun taas Vanessan ja taidekriitikko Clive Bellin (Gethin Anthony) avioliitossa on tungosta. Kuitenkin nämä kolme juhlivat iloisesti keskenään.
Vita & Virginia kertoo paitsi kahden kirjailijan rakkaudesta – joka tuotti Woolfin tunnetun romaaniin Orlando (1928) – myös heidän läheistensä rakkaus- ja ystävyyssuhteista, joita eivät olettamukset heteroseksuaalisuudesta ja monogaamisesta avioliitosta juurikaan rajoittaneet. Esimerkiksi aviomiesten Leonard Woolfin (Peter Ferdinando) ja Harold Nicolsonin (Rupert Penry-Jones) salliva suhtautuminen vaimojensa suhteisiin tulee selväksi.
Vaikka Vita & Virginia on saanut kriittisiä arvioita, sitä voi katsoa kiinnostavana kavalkadina Bloomsburyn ryhmästä ja englantilaisten kulttuuripiirien elämästä sata vuotta sitten. Elokuvan perhe- ja suhdekudelmat ovat hyvin kaukana 1900-luvun alun porvarillisesta perheideaalista. Lisäksi katsoja saattaa tunnistaa ihmissuhteista yllättäviä yhtäläisyyksiä 2000-luvun perheisiin ja läheissuhteisiin.
Virginia Stephen (myöh. Woolf) ja Leonard Woolf vuonna 1912.
Bloomsburyn ryhmä rikkoi viktoriaanisia sääntöjä
Niin sanottu Bloomsburyn ryhmä muodostui 1900-luvun alussa lontoolaisten sisarusten Vanessa ja Virginia Stephenin sekä heidän veljensä opiskelukaverien ympärille. Ystäväpiiriin kuului kuvataiteilijoita, kirjailijoita ja toimittajia. Sisarusten keskiluokkaiset vanhemmat olivat kuolleet, mikä mahdollisti siskosten tietoisen irtautumisen naisia koskevista sopivaisuussäännöistä ja tiukasti säädellystä viktoriaanisesta elämäntavasta iltapäivävierailuineen ja tanssiaisineen (1).
Bloomsburylaisten ajatukset muovautuivat loputtomissa keskusteluissa, joissa Cambridgessa omaksutut vapaamieliset vaikutteet levisivät. Ystäväpiirin elämänasennetta väritti pyrkimys elää eettisesti oikein, rehellisesti ja totuudellisesti filosofi G.E. Mooren vaikutusvaltaisen kirjan Principia Ethican (1903) viitoittamalla tiellä. Rakkaudesta ja ystävyydestä tuli heille itseisarvoja, joita säätelevät porvarilliset käytöskoodit tuli hylätä. (1)
Ystävykset myös toteuttivat käytännössä vapaan rakkauden ja avoimen avioliiton ihanteitaan. Ryhmän jäsenten läheissuhteissa kumppanuus, romanttinen rakkaus ja seksi eivät välttämättä kulkeneet käsi kädessä, ja erilaiset kolmiosuhteet olivat yleisiä. Suurin osa ryhmän miehistä ja monet naisista olivatkin suhteissa sekä miesten että naisten kanssa. Myös seksistä käytävä keskustelu oli hämmästyttävän avointa ottaen huomioon ystäväpiirin keskiluokkaiset taustat ja yleisen yhteiskunnallisen ilmapiirin. (2)
Lady Ottoline Morell, Maria Huxley, Lytton Strachey, Duncan Grant ja Vanessa Bell vuonna 1915.
Bloomsbury oli jälkimodernin elämäntavan etujoukoissa
Bloomsburylaisia on usein pidetty yhtenä esimerkkinä porvarillista elämää vastaan kapinoivasta boheemiudesta, joka sai alkunsa 1800-luvun romanttisesta taiteilijamyytistä (2). Boheemeissa tiivistyy ideaalityypinomaisesti modernin elämän piirre, perheen ja palkkatyön sidoksista vapaaksi pyrkivä elämäntapa, jossa itsensä toteuttaminen on olennaista (3). Bloomsburyn ryhmäläisten elämänasenteessa keskeistä oli 1800-lukulaisen velvollisuuseetoksen sijasta elämän nautinnollisuus, joka on hyvin tunnistettavaa myös nykyihmiselle.
Mutta miksi bloomsburylaiset ovat viime vuosina olleet uuden kiinnostuksen kohteena? Muutaman vuoden aikana heistä on tehty ainakin minisarja, baletti, romaani, elämäkerta ja artikkelikokoelma. Onko niin, että heidän elämäntavassaan tiivistyi jotain, joka vetoaa seksiin ja ihmissuhteisiin yhä vapaamielisemmin asennoituvassa ilmapiirissä eläviin nykyihmisiin?
Olen toisaalla argumentoinut, että seksuaalista monogamiaa eli yhden kumppanin parisuhdemallia koskevat normit ovat jälleen löystymässä heterosuhteissa. Kun avoimet suhteet ja polyamoria ovat vähitellen nousseet julkisuuteen ja siten tulleet mahdollisiksi suhdevaihtoehdoiksi yhä useimmille ihmisille, näistä suhdemalleista kiinnostuneet etsivät samaistumiskohteita historiasta ja populaarikulttuurista.
Bloomsburylaisten kolmiosuhteet ja heidän kirjoituksistaan välittyvä suhtautuminen seksiin, romanttiseen rakkauteen ja ystävyyteen ovat hämmästyttävän samankaltaisia kuin elämäntyyli, joka rakentuu parhaillaan eettisestä monisuhteisuudesta internetissä ja sosiaalisessa mediassa käytävissä keskusteluissa. Keskeistä molemmissa on jonkinlainen rakkauden ja ystävyyden vapaa virtaaminen ja ajatus rakastetun “omistamisen” mahdottomuudesta: On mahdollista rakastaa romanttisesti useampaa kuin yhtä ihmistä. Eri tavoin intiimit suhteet saavat luontevasti muotoutua omanlaisikseen eikä niiden tarvitse seurata valmiita ihmissuhdekaavoja.
Lisäksi ilmeinen yhtymäkohta nykyaikaan on Bloomsburyn ryhmän asenne erityisesti muihin kuin heterosuhteisiin. Ystäväpiirissä miesten väliset romanttiset ja seksisuhteet olivat pikemminkin sääntö kuin poikkeus, eikä niitä pidetty millään tavalla paheksuttavina. Sata vuotta sitten olisi ollut mahdotonta elää julkisuudessa avoimesti homona. Miesten väliset suhteet olivat laittomia eikä omaa identiteettiä kiinnitetty julkisesti siihen, kenen kanssa harrasti seksiä. Homoidentiteetin puuttuminen mahdollisti bloomsburylaisille biseksuaalisen kokeilun ja laajan kirjon seksuaalisia suhteita isossa tuttavapiirissä (4).
Dora Carrington, Ralph Partridge, Lytton Strachey, Oliver Strachey ja Frances Marshall (myöh. Partridge) vuonna 1923.
Ihanteena vapaa elämä, jossa ystävät muodostavat läheisimpien piirin
Kenties nykyihmisiä kiehtoo myös bloomsburylaisten tiukoista aikatauluista vapaa arki ja elämä kietoutuneena perherajat ylittäviin vuosikymmenten pituisiin ystävyyssuhteisiin. Työn ja lapsiperhe-elämän puristuksissa elävä keskiluokka, joka hädin tuskin saa sovittua lounastapaamisia ystävien kanssa, voi vain haaveilla moisesta vapaudesta. Bloomsburylaisten arvomaailmassa tärkeimmäksi arvoksi nousi ystävyys, jonka jatkuvuus oli olennaista ryhmän sisällä vaihtuvien romanttisten ja seksuaalisten kiinnostusten kohteiden rinnalla.
Nykyhetken termein voidaankin sanoa, että bloomsburylaisten elämät olivat kaikessa boheemiudessaan hyvin queer: ne pakenivat tiukkoja kaksinapaisia määrittelyjä kuten hetero/homo, ystävä/rakastettu, perhe/ystävät tai romanttisten suhteiden rajaamista kahden ihmisen välille.
1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä Lontoossa alkunsa saanut ystäväpiiri onnistui elämään koko aikuiselämänsä epäkonventionaalisissa ihmissuhteissa. Heidän kohdallaan boheemius ei tarkoittanut suistumista alkoholismiin tai muihin hillittömyyksiin, vaan brittiläisen pidättyväistä arkielämää taiteentekoon ja ystävien kanssa käytyihin keskusteluihin keskittyen.
Etäisyyden ja elämänkaarten päästä tarkasteltuna näyttää siltä, että he todellakin onnistuivat elämään todeksi G.E. Mooren rakkauden ja erityisesti ystävyyden ihanteet.
Vita & Virginia Helsingin Vinokinossa sunnuntaina 24.11.2019.
Lähteet
(1) Licence, Amy (2015) Living in Squares, Loving in Triangles. The Lives and Loves of Virginia Woolf and the Bloomsbury Group. Gloucestershire: Amberley Publishing.
(2) Nicholson, Virginia (2002) Among the Bohemians. Experiments in Living 1900–1939. Lontoo: Viking Penguin Books.
(3) Jallinoja, Riitta (1991) Moderni elämä. Ajankuva ja käytäntö. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
(4) Marler, Regina (2016) “The Bloomsbury Love Triangle.” Teoksessa Helt, Brenda & Detloff, Madelyn Queer Bloomsbury. Edinburgh: Edinburgh University Press. 135–151.
Ystävyydet ovat on usein ihmisille tärkeitä, läheisiä ja pitkäaikaisia ihmissuhteita. Tarkemmin katsottuna ystävyys kuitenkin pakenee selkeitä määrittelyitä. Mistä kaikesta ystävyydessä on oikein kysymys?
Mikä on ystävä? Miten se eroaa kaverista, tuttavasta, kollegasta, seurustelukumppanista, elämänkumppanista, naapurista, perheenjäsenestä ja sukulaisesta, joista kaikkia saatamme toisinaan nimittää ystäviksemme?
Havahduin keväällä siihen, etten oikeastaan osaa kuvitella ystävyyksiä. Osaan kyllä ajatella omia ystävyyksiäni, mutta en osaa kuvitella laajemmin, miten ystävyydet syntyvät, mitä ystävyyksissä tapahtuu ja miten ystävyydet kehittyvät. En myöskään ole tarkemmin pohtinut, miten ystävyyssuhteisiin vaikuttavat vaikkapa sukupuoli, ikä, elämänvaihe – tai sitä, millaista on sitoutuminen ystävyyssuhteissa.
Vaikka ystävyys on ihmisille merkittävä tuen, hyväksynnän ja hyvän olon lähde, se on jäänyt läheissuhteiden tutkimuksessa ja poliittisessa keskustelussa marginaaliin. Ystävyyden merkitys nousee otsikoihin lähinnä silloin, kun siitä on pulaa.
Oman kokemukseni perusteella toisten ihmisten ystävyydet jäävät helposti sivuun myös arkisissa keskusteluissa. Vai milloin viimeksi kysyit tuttavaltasi hänen mainitessaan ystävän, josta et ollut ennen kuullut: ”Ai kukas se on? Missä te tapasitte? Mistä sä kiinnostuit siinä?”
Kuva: Karoliina Paappa, Series: Die-Cut, At Her Table, 2011.
Ystävyys on hankala luokiteltava, sillä se pakenee määrittelyjä, huomauttavat brittisosiologit Liz Spencer ja Ray Pahl. He jaottelevat ystävyydet suuntaa antavasti kahdeksanportaiselle asteikolle. Asteikko sisältää muun muassa yksinkertaisen (työ)toveruuden, hauskanpitoystävän ja lohduttajan sekä monipuolisen ja syvän sielunkumppanuuden.
Ystävyydet voivat Spencerin ja Pahlin mukaan asettua yhteen tai useampaan näistä kategorioista, tai ystävyydet voivat liikkua kategoriasta toiseen. Ihmiset myös kaipaavat elämäänsä erilaisia ystäviä, eikä kaikista suhteista odoteta syntyvän syviä sielunkumppanuuksia. Myös hauskanpidolla on arvonsa. (1.)
Ystävyyden ja parisuhteen erot
Koska ystävyyden ei tarvitse edetä valmiiksi kirjoitetun kaavan mukaan, tai edetä ollenkaan, suhde on melko vapaasti neuvoteltavissa ja järjestettävissä juuri siten kuin ystävyyden osapuolille sopii. Sosiologi Harry Blatterer on kutsunut tätä ystävyyssuhteen institutionaaliseksi vajaukseksi. Käsitteellä Blatterer viittaa sosiologiseen ajatukseen instituutioista sosiaalisten suhteiden järjestelminä tai suhteita koskevina käyttäytymissääntöinä. Verrattuna esimerkiksi parisuhteeseen, joka kiinnittyy avioliiton ja romanttisen rakkauden instituutioihin, institutionaalisesti vajaana suhteena ystävyys on vapaa valmiiksi kirjoitetuista suhteen kaavoista ja sillä on kenties potentiaalia haastaa suhteisiin sisältyviä normatiivisia oletuksia. Toisaalta sama vajaus luo ystävyyssuhteille rajoituksia (2).
Valtioinstituutioissa, kuten avio- ja avoliittoa koskevassa lainsäädännössä tai Kelan asumistukipolitiikassa, ihmisten välisiä suhteita määritellään parisuhde- ja perhekeskeisesti. Toisin kuin ystävyyssuhteella, avio- tai avoliitolla on vaikutusta muun muassa toimeentuloon, verotukseen, perimykseen ja mahdollisuuteen virallistaa suhteita. Ystävyys on parisuhteeseen nähden toissijaista myös suhteiden kulttuurisessa hierarkiassa eli siinä, mitä suhteita kulttuurissamme pidetään arvossa.
Ystävyyden arvottaminen parisuhteisiin nähden toissijaisiksi vaikuttaa siihen, miten ystävyyteen esimerkiksi sitoudutaan. Ystävyydessä ei pidetä normaalina sitä, että suhteen odotettaisiin etenevän kohti yhteen muuttamista, tai että suhde haluttaisiin lainvoimaisesti virallistaa. Harva myöskään asettaa ystävyyttä parisuhteen edelle tehdessään elämänvalintoja.
Intiimien suhteiden alueella ystävyyden rajat määrittyvät usein parisuhteesta käsin. Keskeisesti ystävyyden ja parisuhteen välistä rajaa määrittää seksi. Koska seksi kuuluu kulttuurissamme oletuksena romanttisiin suhteisiin, ystävyyksien odotetaan vastakohtaisesti olevan ei-seksuaalisia. Jos ystävyyteen kaikesta huolimatta kuuluu seksiä, suhdetta joudutaan tarkkailemaan ja hallinnoimaan, jottei siitä vahingossa tule ”enemmän kuin ystävyyttä”, eli rakkaussuhdetta.
Ystävyyden yksityiset ja julkiset tilat
Ystävyys yhdistyy ambivalentisti sekä yksityiseen että julkiseen: samalla kun se on selvästi henkilökohtainen ja intiimi suhde, sen ei oleteta tapahtuvan yksityisen kodin tilassa, tai ainakaan rakentavan sitä.
Kodin rakentaminen ystävyydelle haastaa osaltaan tätä (keinotekoista) julkisen ja yksityisen jaottelua. Käynnissä olevassa väitöstutkimuksessani haastattelen kommuuneissa asuvia ihmisiä heidän suhteistaan. Jaetulla kodin tilalla on vaikutuksensa ystävyyteen. Monet haastateltavistani kertovat, että yhteinen koti syventää ystävyyttä, tehden siitä ”perheen kaltaista”. Samaan aikaan uusi läheisyys ystäväkämppisten kanssa saattaa myös tuntua kiusalliselta, sillä tilallinen läheisyys ja yhdessä vietetyn ajan runsaus paljastaa ihmisistä enemmän kuin ystävyyksissä on ollut tapana.
Sitä vastoin ystävät on totuttu liittämään julkiseen tilaan. Ystävien tapaaminen kaljalla, kahvilla tai ulkona syömässä on tuttu näky kulttuurisessa kuvastossamme. Ajatelkaa vaikka Sinkkuelämää-tv-sarjan brunssilla istuvia ystäviä, tai brittisarjojen pubeissa tapaavia miehiä. Kaljan, kahvin, ruuan ja jaetun pöydän yli on hyvä harjoittaa ”vastavuoroista avautumista”, jota pidetään nyky-yhteiskunnassamme yhtenä merkittävänä suhteiden tekemisen tapana. Ajatuksista ja tunteista kertominen vastavuoroisesti synnyttää avoimuuteen ja luottamukseen perustuvaa suhdetta keskustelukumppanin kanssa.
Kysyin Facebook-seinälläni, mitä ihmiset tekevät ystäviensä kanssa. Vastausten perusteella ystävien kanssa ollaan usein aktiivisia: esimerkiksi urheillaan, käydään erilaisissa tapahtumissa ja paikoissa, juhlitaan ja pelataan pelejä. Monesti tekeminen on sellaista, että mahdollisuus keskustelulle omista asioista, muista ihmisistä tai yhteiskunnallisista teemoista säilyy.
Toisinaan ystävät köllöttelevät yhdessä. Kuva: Nicola Anderson / Unsplash.
Mutta ystävyyssuhteissa tapahtuu kuitenkin myös asioita, jotka eivät sovi omasta elämästä kahvin ääressä kertomisen mielikuvaan. Kommentoijien mukaan ystävien kanssa ollaan hiljaa, istutaan ja makoillaan sohvilla ja lattioilla, rukoillaan. Erään kommentoijan mukaan ”parasta on, jos on samojen kavereiden kanssa hieman pidemmän aikaa samassa tilassa (esim. viikonlopun yli), niin voi vaan päämäärättömästi hengata”. Toinen kertoo, että ”tietyt kaverit tulee mun luo pitämään seuraa kun siivoon tai toisinpäin”.
Ystävyys ei siis aina jäsennykään lyhyinä, ajallisesti rajattuina kahvihetkinä julkisilla paikoilla, vaan usein ihmisten kodeissa ja muissa yksityisissä tiloissa ajallisesti pitkäkestoisena olemisena. Näissä hetkissä ei niinkään kertoilla muualla tapahtuvasta elämästä, vaan elellään yhdessä ilman sen kummempaa päämäärää. Ystävyyksiin liittyy myös paljon arkista huolenpitoa ja hoivaa, joka voi olla hauskaa yhdessä olemista – vaikka ruoanlaittoa yhdessä, tai toisen auttamista, kuten tämä kommentti paljastaa:
[…] saman kaverin kanssa kierrettiin ekotorit ja Ikea, että löydettiin pöytiä ja hyllyjä molempien tarpeisiin. Sitten roudattiin ne sisälle ja tehtiin välissä ruokaa. Ensi viikolla ajetaan autolla Baltian läpi Puolaan ja haetaan sen koira kotiin, jos kaikki menee suunnitelmien mukaan.
Miten paljon ystävyys joustaa?
Yksi ystävyyden keskeinen piirre lienee ajatus siitä, että ystävyys joustaa sekä ajallisesti että tilallisesti: ystävyys säilyy myös etäisyyden päästä. Tätä voidaan ajatella jälleen ystävyyden institutionaalisen vajauksen kautta sekä vapautta tuovana, että normatiivisesti ystävyyttä rajoittavana tekijänä.
Tutkimushaastatteluissani on käynyt ilmi, että ystävyys antaa myöten sellaisille elämänmuutoksille, kuin yhteisestä kodista pois muuttaminen, tai toiseen kaupunkiin lähteminen. Ystäviä ei myöskään menetä, vaikka heitä ei aina ehtisi näkemään. Toisaalta etäisyys saattaa harmittaa, mutta normatiivinen ajatus siitä, että ystävyyttä ei suhteena priorisoida, voi tehdä yhteistä aikaa koskevien vaatimusten esittämisen hankalaksi.
Ja vaikka ystävyys voi säilyä ajallisesta tai maantieteellisestä etäisyydestä huolimatta, on kiinnostavaa ajatella myös sitä, miten ystävyys joustaa läheisyyden suhteen. Käsitykset riittävästä, sopivasta tai oikeanlaisesta läheisyydestä ystävyydessä saattavat myös kiusaannuttaa esimerkiksi yhteisessä kodissa asuvia ystävyksiä, kuten tutkimushaastatteluni ovat osoittaneet.
Ystävyyssuhteiden erityisyys, vapaudet ja rajoitukset tarjoavat uusia näkökulmia ihmissuhteiden ajattelemiseen niin tutkimuksessa kuin arjessa. Ystävyyden käytännöissä ja sen muotoutumisessa erilaisissa suhteissa, elämänvaiheissa, paikoissa, kulttuureissa ja rakenteissa riittää vielä rutkasti tutkittavaa.
Tuodaksemme näkyviin läheissuhteiden moninaisuutta ja rikkautta voisimme ottaa ystävyyden useammin huomioon myös arkisissa keskusteluissamme ja kysyä: ”Ai kukas se on? Missä te tapasitte? Mistä sä kiinnostuit siinä?”
Anna Heinonen (YTM) on sukupuolentutkimuksen väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Väitöstutkimuksessaan Heinonen tutkii läheissuhteita suomalaisissa kommuuneissa.
Lähteet
(1) Spencer, Liz & Pahl, Ray (2006) Rethinking Friendship, Hidden Solidarities Today. New Jersey: Princeton University Press.
(2) Blatterer, Harry (2015) Everyday Friendships, Intimacy as Freedom in a Complex World. Basingstoke: Palgrave Macmillan.
Tutkimuksissa on huomattu, että ihmisten määritelmä perheestä on laajentunut. Yhä useammin perheenjäseniksi luetaan ihmisiä, jotka koetaan läheisiksi, mutta jotka eivät välttämättä ole sukua. Onko raja ystävyyden ja sukulaisuuden välillä heikentynyt ja jos on, mistä se kertoo?
Median kuvastossa ja julkisissa keskusteluissa esiintyvä perhe koostuu useimmiten yhdestä tai kahdesta vanhemmasta sekä lapsesta tai lapsista. Harvoin, jos koskaan, keskusteluissa tai kuvissa nousevat esille ystävyyssuhteet tasavertaisina perinteisten sukulaisuussuhteiden rinnalla.
Viimeaikaisessa perhetutkimuksessa on kuitenkin tuotu esiin, että ihmiset määrittelevät merkitykselliset sosiaaliset suhteensa usein emotionaalisen läheisyyden ja yksilöllisten valintojen perusteella (esim. Smart 2007). Tämä tarkoittaa sitä, että myös erityisen läheiset ystävät saatetaan kokea perheenjäseniksi.
Ystävät perhesuhteita korvaamassa
Joissakin televisiosarjoissa olemme nähneet sellaisia läheissuhteiden piirejä, jotka koostuvat pelkästään ystävistä.
Frendeissä kuusi ystävää jakaa arjen istuen joko kimppakämppiensä olohuoneissa tai kulmakuppilassa puiden työ- ja treffiasioitaan, käyden välillä kursailematta Monican jääkaapilla. Sinkkuelämää-sarjan neljällä ystävättärellä puolestaan on kaikilla omat kotinsa ja välillä parisuhteensakin, mutta läheisyyttä ja luottamuksellisuutta he rakentavat ennen kaikkea ystävien kesken.
Yhteistä näille esimerkeille on, että ystävyyssuhteet näyttävät korvaavan perhe- ja sukulaisuussuhteet. Sinkkuelämän naisten lapsuudenperheet on häivytetty lähes olemattomiin. Frendeissä suhteet lapsuudenperheisiin esitetään jännitteisinä tai hauraina, toki sarjalle ominaisesti komedian keinoin.
Molemmissa sarjoissa avioliiton solmiminen tai jopa vakiintunut seurustelusuhde nähdään aluksi uhkana ystävyydelle. Ystävyyssuhteiden keskeisyys liittyy siis vahvasti myös tiettyyn elämänvaiheeseen: sinkkuelämään ennen “omaa” perhettä tai vakiintunutta parisuhdetta.
Annetut ja valitut läheissuhteet
Kirjassaan Rethinking Friendship (2006) Liz Spencer ja Ray Pahl tarkastelevat ystävyyssuhteita osana laajempaa sosiaalisten suhteiden verkostoa, johon kuuluu myös perhe- ja sukulaisuussuhteita. Heidän mukaansa sosiaaliset suhteet voidaan lähtökohtaisesti jaotella annettuihin suhteisiin ja valittuihin suhteisiin.
Annetuilla suhteilla he tarkoittavat niitä suhteita, jotka lankeavat ihmiselle itsestään selvästi ja vailla valinnan mahdollisuutta: isä, tytär, veli, lanko, täti ja vaikkapa naapuri. Nämä suhteet ovat olemassa, vaikka emme erityisesti vaalisi niitä.
Valitut suhteet sen sijaan ovat sellaisia, joita ei lainkaan olisi, ellemme niitä itse valitsisi. Tällaisia ovat nimenomaan ystävyyssuhteet. Nämä suhteet vaativat myös ainakin jonkin verran ylläpitoa – ilman tekemäämme valintaa niitä ei olisi edes olemassa.
Useimmilla meistä lienee lähipiirissämme sekä annettuja että valittuja suhteita. Jotkut suhteista ovat meille tärkeämpiä kuin toiset, kuuluivat ne sitten annettuihin tai valittuihin suhteisiin. Meille tärkeissä suhteissa on enemmän emotionaalista läheisyyttä, luottamusta tai kanssakäymistä.
Spencer ja Pahl esittävät, että kun perhettä koskevat normit ovat höllentyneet, ovat myös rajat annettujen suhteiden ja valittujen suhteiden välillä hämärtyneet. Tällä he tarkoittavat sitä, että annetut suhteet voivat saada valittujen suhteiden piirteitä. Kun esimerkiksi sukulaisten yhteydenpitoa ei koeta velvoittavana, on läheisen suhteen vaaliminen vaikkapa serkun kanssa lähempänä ystävyyttä eli valittua suhdetta.
Sama pätee toisin päin: valitut suhteet muuttuvat annettujen suhteiden kaltaisiksi esimerkiksi silloin, kun ystävästä tulee läheinen perheystävä, joka osallistuu perheen juhlapyhien viettoon, toimii lapsen kummina ja käy lapsen syntymäpäivillä samaan aikaan muun perheyhteisön kanssa.
Tarkoittaako perheen muutos sen heikkenemistä?
Perhetutkimuksen piirissä on myös esitetty näkemyksiä, joiden mukaan individualistiset valinnat ja emotionaalinen läheisyys perhesuhteiden määrittäjinä heikentävät perheen merkitystä. Spencer ja Pahl tuovat esiin, että tilanne on itse asiassa päinvastainen: sukulaisuus- ja ystävyyssuhteille perinteisesti annettujen merkitysten sekoittuminen vahvistaa perhesuhteiden merkitystä.
Jos ystävän todetaan olevan ”kuin veli”, on sidos tavanomaista ystävyyttä läheisempi. Kun taas vaikkapa sisar määritellään ”parhaaksi ystäväksi”, on suhde erityisen läheinen tai luottamuksellinen.
Perhesuhteet eivät siis ole menettämässä merkitystään, mutta ihmisillä saattaa olla aiempaa suurempi tarve määritellä perheensä haluamallaan tavalla. Silloin sekä sukulaisuussuhteisiin että ystävyyssuhteisiin kohdistetaan henkilökohtaisia valintoja ja molemman tyyppiset suhteet voivat olla emotionaalisesti läheisiä ja luottamuksellisia.
Oma käynnissä oleva tutkimukseni antaa viitteitä siitä, että ystävien lukeminen perheenjäseniksi ei ole vain sinkkujen juttu. Kun ihmisiltä kysytään, keitä heidän perheeseensä kuuluu, voi puolison ja lasten kanssa ydinperheessä elävä aikuinen nimetä lähimpien sukulaisten lisäksi perheenjäsenikseen myös yhden tai useampia ystäviä.
Toisin kuin Frendien tai Sinkkuelämän henkilöhahmoilla, ystävyyssuhteet eivät näissä tapauksissa korvaa puuttuvia tai jännitteisiä verisukulaisuuteen perustuvia suhteita. Sen sijaan ihmisen käsitykseen omasta perheestään kuuluu tasavertaisesti sekä sukulaisia että ystäviä.
Kirjoittaja: Aino Luotonen Kuvat: Pixabay, Jamie Street / Unsplash
Lähteet:
Smart, Carol (2007) Personal Life. Cambridge: Polity Press.
Spencer, Liz & Pahl, Ray (2006) Rethinking Friendship. Hidden Solidarities Today. Princeton: University Press.
