Kommuunikodissa kämppis voi olla lähellä mutta vieras

Poikkeustilan aikana kodin ihmissuhteet saavat entistä suuremman merkityksen. Kommuunikodeissa fyysisesti lähellä olevaan kämppikseen saattaa kuitenkin olla etäinen suhde, mikä mutkistaa yhteiseloa pandemian aikaan.

Millaista on poikkeustilan aikainen arki kodeissa, joissa elää yhdessä monta aikuista? Erilaisissa yhteisöllisissä kodeissa eletään monenlaisissa järjestelyissä ja monenlaisissa suhteissa. Siinä missä osa yhdessä asuvista ihmisistä saattaa olla parhaita ystäviä keskenään, osa kokee hädin tuskin tuntevansa asuinkumppaneitaan. 

Jotkut suhteet siis perustuvat yksinomaan yhdessä asumiseen, kun taas toisiin kuuluu myös kaveruutta, ystävyyttä tai vaikkapa yhteisten projektien toteuttamista. Lisäksi kommuuneissa eletään parisuhteissa ja lapsiperheissä.

Yhteisöllisissä kodeissa käydään neuvottelua siitä, missä määrin ihmiset vastaavat vain omista asioistaan ja missä määrin taas ihmisistä muodostuu yhtenäinen, toisistaan riippuvainen joukko. Joistain asioista, kuten ruokatalouden järjestämisestä tai yksityisyyttä koskevista säännöistä, voidaan sopia selväsanaisesti. 

Jotkut käytännöt sen sijaan muotoutuvat ilman tietoista sopimista arjen tilanteissa: voinko koputtaa kämppiksen suljettuun oveen, voinko lainata kämppiksen ruokia, jos minulta puuttuu jotakin, uskallanko kertoa kämppiksille suruistani ja huolistani, hoidanko yhteisistä tiloista omat jälkeni, vai siivoanko myös muiden sotkuja?

Koronaeristyksen aikana kämppiksistä on monille tullut ihmisiä, joiden kanssa viettää väistämättä eniten aikaa. Sellaisissa suhteissa, joissa ajan, tilan ja seuran jakaminen on mieluisaa, kämppikset ovat monelle onni ja turva. Kun suhde kämppiksiin on fyysisestä läheisyydestä huolimatta etäinen, tilanne voi olla hankala. 

Normaalitilanteessa yhteisyyttä ja erillisyyttä rajataan muun muassa omaan huoneeseen vetäytymisellä, ajan viettämisellä poissa kotoa tai erilaisilla arjen koreografioilla, joissa mahdollisesti törmäyksiä aiheuttavien paikkojen, kuten keittiön käyttöä porrastetaan. Kun kaikki ovat kotona koko ajan, kämppiksiä on vaikea paeta mihinkään. 

Erillisyyttä ja yhteisyyttä koettelee koronatilanteessa myös tartuntariski. Kodin tilallisen läheisyyden vuoksi virusten leviämistä asukkaiden kesken on todennäköisesti hyvin hankala rajoittaa. 

Poikkeusarjessa korostuukin se kommuunisuhteisiin liittyvä ristiriita, että ihmiset eivät välttämättä koe olevansa läheisiä niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa he jakavat arkielämää. Uskonkin, että useimmat yhteisöasujat joutuvat tällä hetkellä pohtimaan, ovatko kämppikset eristystä ja turvavälejä vaativia ”muita ihmisiä” vai hoivaa ja kosketusta jakavia läheisiä, joiden kanssa ollaan valmiita sairastamaan samat taudit.

Ei ole itsestään selvää, että kämppikset rajoittaisivat muita sosiaalisia suhteitaan samankaltaisesti. Kommuuneista avautuu laaja suhdeverkosto ystäviin, seurustelukumppaneihin, perheenjäseniin ja edelleen toisiin kimppakämppiin. Koska kämppiksillä ei oletusarvoisesti ole määräysvaltaa toistensa toimiin, jää sen arviointi, ketä kodin ulkopuolella on soveliasta tavata, helposti jokaisen itsenäisesti harkittavaksi. Kämppiksille voi olla epäselvää, kuinka suuri kodin piirissä vaikuttava ihmissuhteiden verkosto ja sitä kautta tuleva tartuntariski on.

Vaikka kaikki pyrkisivät käyttäytymään kämppissuhteissa vastuullisesti epidemian aikana, kokemus suhteen laadusta ja läheisyyden asteesta vaikuttavat siihen, tuntuuko turvallisemmalta pitää fyysistä etäisyyttä, vai olla lähellä. Kämppiksillä voi olla keskenään eriävät näkemykset asiasta.

Yhteisöasujat ovat pääosin taitavia neuvottelijoita, mikä on varmasti eduksi myös poikkeustilanteeseen sopeutumisessa. On kuitenkin selvää, että ihmissuhteiden keskittyminen kotiin vaikuttaa myös yhteisöllisiin koteihin. Luoko koronatilanne jonkinlaista muuttoliikettä kommuuneihin ja pois? Ainakin olen ollut havaitsevinani, että monelle nyt yksinasuvalle koronakevään eristäytyneisyys on ollut sysäys alkaa etsiä kotia, jossa olisi myös muita ihmisiä.

Koronakriisiä seuranneet rajoitukset vaikuttavat ihmisten läheissuhteisiin eri tavoin, riippuen esimerkiksi iästä, elämäntilanteesta, asumisjärjestelyistä sekä läheissuhteiden määrästä. Läheissuhteet poikkeustilassa -sarjan teksteissä tarkastellaan pandemian seurauksia ihmisten väliselle kanssakäymiselle erilaisissa elämänvaiheissa.

Anna Heinonen (YTM) on sukupuolentutkimuksen väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Väitöstutkimuksessaan Heinonen tutkii läheissuhteita suomalaisissa kommuuneissa.

Sarjan muut kirjoitukset

Kitti Suoranta: Orgiat ruton jälkeen?

Kaisa Kuurne & Johanna Sarlio-Nieminen: Synnytysosastojen koronarajoitukset paljastavat synnyttäjien ja sairaalan näkökulmaerot

Mia Niemi: Ikääntyneiden ongelmat kasaantuvat eristyksessä

Ella Sihvonen: Koronakeväänä etätyö ja perhe-elämä sulautuvat yhteen

Aino Luotonen: Ystävien virtuaalisista illanistujaisista jää puuttumaan jotain tärkeää

Anna-Maija Castrén: Pysykää kotona! Missä niistä?

Heidi Ruohio: Poikkeustila vaikuttaa kansainvälisiin adoptioihin

Anu Kinnunen: Takaisin kotiin

Vaula Tuomaala: Vauvan kanssa välitilassa

Koronakeväänä etätyö ja perhe-elämä sulautuvat yhteen

Koronaepidemian vuoksi monissa perheissä on kevään aikana tehty töitä ja käyty koulua kotoa käsin. Työ on tunkeutunut osaksi perhe-elämää, mutta myös perhe-elämä on jättänyt jälkiään työpäivään. Kumpi oikeastaan on korona-arjessa kutsumaton vieras: työ vai perhe?

Perheen ja työn yhteensovittaminen saa koronaviruksen aiheuttamassa poikkeustilanteessa aivan uudenlaisia merkityksiä. Pohtiessani tämän kevään korona-arkea, jossa etätyö ja -koulu, varhaiskasvatus ja päivähoito tapahtuvat kaikki kodissa, joka on aikaisemmin mielletty vapaa-ajan, palautumisen ja perheyhteisyyden tyyssijaksi, muistin reilu kymmenen vuotta sitten julkaistun tutkimuksen Vieras perheessä (Gaudeamus).

Kirjassa tarkastellaan perheeseen liittyviä jännitteitä ja toisaalta yhteisyyttä kutsumattoman vieraan idean kautta. Perheyhteisyydellä tarkoitetaan niitä lojaliteetteja ja yhdessäolon sääntöjä, joita perheeseen ja yhdessä elämiseen liitetään (1). Perheyhteisyyttä rikkovina “kutsumattomina vieraina” teoksessa käsiteltiin muun muassa päihteidenkäyttöä, työtä ja avioeroa (2). Koronakeväänä vieras perheessä on kotiin siirtynyt etätyö.

Oma perhearkeni on samaan aikaan tiivistynyt ja rauhoittunut. Rauhaa on tuonut harrastusten ja muiden menojen putoaminen pois kalenterista useaksi kuukaudeksi. Viikonloppuisin on aikaa rakentaa ötökkähotelleja, tehdä pyöräretkiä tai istuttaa pihaan kukkia, kun kenelläkään perheestä ei ole konsertti- tai teatterimenoja, ystävien tapaamisia tai jalkapalloturnauksia.

Arkena on kuitenkin pitänyt oman tutkijan työn lisäksi ohjata alakoululaisia opettajien antamien koulutehtävien pariin. Vaikka perheessäni on onnekkaasti kaksi etätyötä tekevää aikuista ja vastuita on voitu jakaa, työnteko on ollut katkonaista. Viisihenkisen perheen jatkuvat neuvottelut lukuisten Teams-palaverien yhteensovittamiseksi ja työnteon keskeytyminen askartelutarvikkeiden etsimisen, lukuharjoitusten kuuntelemisen tai ruuanvalmistuksen vuoksi kuluttavat voimavaroja ja kiristävät helposti kodin tunnelmaa.

Riitta Jallinojan mukaan perheen yhteisyyttä pyritään vaalimaan esimerkiksi perheen sisäisillä säännöillä siitä, miten perheessä tulee elää, jottei tulisi vieraaksi muille perheenjäsenille. Nämä säännöt syntyvät vuorovaikutuksessa ympäröivään yhteiskuntaan ja kulttuuriin. Siksi käsitykset siitä, mikä on perhe-elämälle vierasta, ovat kulttuurisesti jaettuja. (1)

Työtä pidetäänkin usein vieraana, joka uhkaa perhettä. Arkikielen lausahdus – kumpi on sinulle tärkeämpi, työ vai perhe – pitää sisällään ajatuksen perheen moraalisesta ylivoimaisuudesta, eikä perheen yhteistä aikaa tulisi uhrata työlle. Työn ajatellaan kiemurtelevan salakavalasti perhe-elämään, mikä nähdään kielteisenä (3). Korona-aikana monien työ on siirtynyt kotiin suositusten ja etätyömääräysten myötä, jolloin työn ja perheen pitäminen erillään ei ole mahdollista samaan tapaan kuin ennen.

Työ on tunkeutunut kotiin, mutta kumpi on tässä tilanteessa vieras: työ vai perhe? Myös työyhteisö voi kaivata rajanvetoa työyhteisön jäsenten perhe-elämään, ja perhe olla kutsumaton vieras työssä. Vielä nyt kollegoita naurattaa, kun joudun kesken Skype-palaverin kehottamaan viereisessä huoneessa painivia lapsia siirtymään pihalle, mutta miten on muutaman kuukauden kuluttua? Sekä perheen yhteisyyttä että työyhteisön yhteisyyttä ylläpitäviä sääntöjä joudutaan neuvottelemaan uudestaan, jos epidemian mukanaan tuomat rajoitukset jatkuvat pitkään.

(1) Jallinoja, Riitta (2009) Vieras perheessä: suhteen hahmotus. Teoksessa Riitta Jallinoja (toim.) Vieras perheessä. Helsinki: Gaudeamus.

(2) Jallinoja, Riitta (toim.) (2009) Vieras perheessä. Helsinki: Gaudeamus.

(3) Rönkä, Anna ja Kinnunen, Ulla (2009) Kun työstä tulee vieras perheessä. Teoksessa Riitta Jallinoja (toim.) Vieras perheessä. Helsinki: Gaudeamus.

Koronakriisiä seuranneet rajoitukset vaikuttavat ihmisten läheissuhteisiin eri tavoin, riippuen esimerkiksi iästä, elämäntilanteesta, asumisjärjestelyistä sekä läheissuhteiden määrästä. Läheissuhteet poikkeustilassa -sarjan teksteissä tarkastellaan pandemian seurauksia ihmisten väliselle kanssakäymiselle erilaisissa elämänvaiheissa.

Sarjan muut kirjoitukset

Kitti Suoranta: Orgiat ruton jälkeen?

Kaisa Kuurne & Johanna Sarlio-Nieminen: Synnytysosastojen koronarajoitukset paljastavat synnyttäjien ja sairaalan näkökulmaerot

Mia Niemi: Ikääntyneiden ongelmat kasaantuvat eristyksessä

Anna Heinonen: Kommuunikodissa kämppis voi olla lähellä mutta vieras

Aino Luotonen: Ystävien virtuaalisista illanistujaisista jää puuttumaan jotain tärkeää

Anna-Maija Castrén: Pysykää kotona! Missä niistä?

Heidi Ruohio: Poikkeustila vaikuttaa kansainvälisiin adoptioihin

Anu Kinnunen: Takaisin kotiin

Vaula Tuomaala: Vauvan kanssa välitilassa

Ystävien virtuaalisista illanistujaisista jää puuttumaan jotain tärkeää

Pandemiarajoitusten aikana ystäviä tavataan yhä useammin etäyhteyksien avulla. Tapaamiset antavat paljon, mutta kokemus yhdessäolosta jää vajavaiseksi.

Tänä keväänä olen monena perjantai-iltana valmistautunut ystävien tapaamiseen: kaatanut itselleni kupin teetä tai lasin viiniä, asettunut kotona mukavasti työpöydän ääreen ja klikannut läppäriltäni zoom-linkkiä. Luullakseni näin toimii moni muukin.

Ennen koronaa tapasin läheisimpiä ystäviäni kahvilassa, baarissa, uimahallissa tai jonkun kotona. Näimme vaivaa ystävyyden ylläpitämiseksi. Juotiin, uitiin, kokattiin tai syötiin, tapaamisen tärkein anti oli aina keskustelussa, ei niinkään tekemisessä. 

Kun koronarajoitukset astuivat voimaan, ajattelin hiukan välinpitämättömästi, että siirtyminen kasvokkaisista kohtaamisista verkkoon tuskin radikaalisti muuttaa kokemusta yhteydestä ystävien kanssa. Olin väärässä.

Ystäväporukoideni videotapaamisissa on puhuttu samoista aiheista kuin ennenkin. Ystäväni kuuntelevat, vastaavat, kysyvät, argumentoivat ja nauravat tuttuun tapaan ja näyttävät ruudulla kutakuinkin samanlaisilta kuin kasvokkain tavatessa. 

Hämmästyksekseni olen kuitenkin huomannut kaipaavani läheisimpien ystävieni fyysistä olemusta. Enkä nyt tarkoita kosketusta, vaikka meillä onkin ollut tapana halata tervehdykseksi. Tarkoitan esimerkiksi yhden ystäväni tapaa ottaa tilaa elekielen ja voimakkaan äänen avulla, toisen ryhdikkään eleganttia olemusta, kolmannen naurunpyrskähdysten valloittavaa spontaaniutta. Videotapaamisessa näistä ominaisuuksista ja olemisen tavoista välittyy vain pieni osa.

Yksi näkökulma asiaan avautui, kun karanteeniajan lukemiseksi osui brittisosiologi Jennifer Masonin kirja, jonka keskeinen ajatus on, että läheissuhteissa on kyse myös monista näkymättömistä ja vaikeasti kuvailtavista asioista. Tällaisia ovat esimerkiksi aistikokemukset kasvokkain tavatessa. Masonin mukaan olemme sekä arkielämässä että tutkimuksessa pitäneet näitä sivuseikkoina. En itsekään tiennyt ystävien fyysiseen olemukseen liittyvien ominaispiirteiden olevan merkityksellinen osa vuorovaikutustamme – ennen kuin ne siirtyivät kalpeiksi aavistuksiksi itsestään, tietokoneen ruudulle.

Masonin mukaan vaikutelmilla ja aistikokemuksilla on tärkeä rooli siinä, keiden kanssa koemme yhteenkuuluvuutta tai läheisyyttä. Tärkeitä ihmissuhteessa ovat myös lyhyet, välähdyksenomaiset hetket, jotka pistämme kyllä merkille ja joita pidämme kiehtovina, mutta joiden merkitystä on vaikea pukea sanoiksi. Itse esimerkiksi koen erään ystäväni kanssa usein voimakkaan, leimahtavan yhteenkuuluvuuden tunteen, kun juuri samalla hetkellä puhkeamme hersyvään nauruun, kyeten hämmästyttävän nopeasti siirtymään naurusta vakavasävyiseen keskusteluun. 

Mason kuvaa kirjassaan havainnollisesti, kuinka aistituntemukset vaikuttavat siihen, millaiset hetket jäävät muistiimme. Jäin miettimään, miten aistikokemukset ja yhteenkuuluvuuden tunteet ystävyyssuhteissani kerrostuvat ja muuttuvat muistoiksi. Lapsuudenystäväni on esimerkiksi niin tuttu myös olemukseltaan, että häntä ajatellessani muistan tarkasti hänen kätensä: voimakkaat, viileät ja näppärät. 

Aistikokemukset eivät pelkästään herätä muistoa yksittäisestä tilanteesta tai asiasta vaan voivat saada meidät muistamaan kokonaisen ajanjakson, viedä meidät ajatuksissamme kokonaan toiseen hetkeen ja aikaan. Kun ajattelen lapsuudenystävääni, koen elävästi mielessäni ystävän kodin tunnelman, joka erosi oman kotini tunnelmasta. En siis ajattele vain ystävääni (ja hänen tuttuja käsiään) vaan kokonaisvaltaisesti yhdessäoloa, miljöötä, ääniä, tuoksuja ja tunnelmia.

Kun poikkeustila on joskus ohi, mahtaako satunnainen videokokous ystävien kanssa muistuttaa minua koronakeväästä? Ehkä ystävien näkeminen ruudulla palauttaa mieleen koko tämän ajan tunnelman: hektisen pandemiauutisoinnin, tehohoitopotilaiden lukumäärän seuraamisen, huolen iäkkäistä läheisistä, sykäyksittäisen työnteon lasten etäkoulun luotsaamisen keskellä, epävarmuuden tulevasta. Sekä sen, miten samassa kaupungissa asuvien ystävien ilmestyminen videotapaamiseen oli valonpilkahdus eristäytyneessä arjessa, vaikka nuo tapaamiset tuntuivatkin latistavan yhdessäolomme kaksiulotteiseksi, vajaaksi. 

Toivottavasti koronapandemian jälkeen yhteydenpitoni läheisten kanssa palautuu ennalleen. Sen ainakin tiedän, että kun ystävien tapaaminen samassa tilassa on mahdollista, osaan arvostaa sitä kokonaisvaltaisena, kaikkia aisteja ruokkivana hetkenä.

Kuva: Perheyhteiskunta.fi / Janita Vilkman

Koronakriisiä seuranneet rajoitukset vaikuttavat ihmisten läheissuhteisiin eri tavoin, riippuen esimerkiksi iästä, elämäntilanteesta, asumisjärjestelyistä sekä läheissuhteiden määrästä. Läheissuhteet poikkeustilassa -sarjan teksteissä tarkastellaan pandemian seurauksia ihmisten väliselle kanssakäymiselle erilaisissa elämänvaiheissa.

Sarjan muut kirjoitukset

Kitti Suoranta: Orgiat ruton jälkeen?

Kaisa Kuurne & Johanna Sarlio-Nieminen: Synnytysosastojen koronarajoitukset paljastavat synnyttäjien ja sairaalan näkökulmaerot

Mia Niemi: Ikääntyneiden ongelmat kasaantuvat eristyksessä

Anna Heinonen: Kommuunikodissa kämppis voi olla lähellä mutta vieras

Ella Sihvonen: Koronakeväänä etätyö ja perhe-elämä sulautuvat yhteen

Anna-Maija Castrén: Pysykää kotona! Missä niistä?

Heidi Ruohio: Poikkeustila vaikuttaa kansainvälisiin adoptioihin

Anu Kinnunen: Takaisin kotiin

Vaula Tuomaala: Vauvan kanssa välitilassa

Pysykää kotona! Missä niistä?

Vuoroasuminen tarkoittaa lasten jatkuvaa siirtymistä kodista toiseen. Poikkeusoloissa tähän sisältyy tartuntariski, jonka arvioimisen ei pitäisi jäädä lasten ja nuorten harteille.

Kotona pysyminen on nyt hyve. Tiedotusvälineet pursuavat ohjeita viihtymiseen: askartelua, siivousvinkkejä, neuvoja niiden tilanteiden varalle, kun neljän seinän sisälle suljetut perheenjäsenet käyvät toistensa hermoille. Näissä ohjeissa koteja on yksi ja se on paikka, jossa kaikki perheenjäsenet asuvat yhdessä.

Vanhempien eron jälkeen suurin osa lapsista ja nuorista elää kahdessa kodissa ja liikkuu kotien väliä erilaisilla aikatauluilla. Joku vaihtaa kotia 3-4 päivän vuoroissa, toinen viikoittain, kolmas joka toinen viikonloppu. Yhteistä on jatkuva liikkeellä oleminen.

Lapset eivät liiku vain rakennusten ja asuntojen välillä, vaan myös erilaisten perhekokoonpanojen välillä. Vanhemmilla voi olla uusia kumppaneita, uusia lapsia ja lapsia kumppanin aiemmista liitoista.

Epidemia-arjessa kahteen osoitteeseen jakaantunut perhe tarkoittaa pitkiä suhdeketjuja ja tekee näkyväksi toisiinsa kytkeytyvien ihmisten rihmaston. Kotien väliä kulkeva lapsi on siis silta kahden perheverkoston välissä. Sosiaalisten kontaktien kautta leviävälle virukselle lapsi on myös lenkki tartuntaketjussa, vaikka tutkimustieto lapsista tartuttajina on toistaiseksi moninaista.

Tartunnan vaara nostaa vuoroasumisen uudenlaiseen valoon. Millaisia riskejä lasten liikkumiseen liittyy? Kuka saa arvioida, milloin riski on niin suuri, että kenties kivuliaiden neuvottelujen tuloksena syntynyttä järjestelyä ei tarvitsekaan noudattaa? Voiko tartunnan vaaraa käyttää tekosyynä tapaamisten välttelyyn?

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos korostaa ohjeissaan lapsen oikeutta tavata molempia vanhempiaan myös poikkeusoloissa. Vanhempia kehotetaan yhteistyössä sopimaan muutoksista. Neuvo on järkevä mutta hyödytön, jos suhteet vanhempien välillä ovat jännittyneet ja yhteisymmärrys hauras.

Lasten ja nuorten sopeutumista vanhempien eroon arvioidaan usein sillä, miten hyvin alituiset siirtymät ja elämä kahdessa kodissa sujuvat. Suostuminen mitä erikoisempiin järjestelyihin on kuitenkin myös lasten ja nuorten keino ehkäistä vanhempien riitoja.

Poikkeusolot nostavat esiin yhteiskunnan haavoittuvuuksia. Yksi sellainen on viranomaisten suuri luottamus vanhempien kykyyn sopia lapsen asioista. Tämä voi jättää lapsen ja nuoren yksin tasapainoilemaan liikkeessä olemisen ja paikoillaan pysymisen välillä. Mennäkö toiseen kotiin, vaikka huolestuttaa? Vai jättääkö menemättä senkin uhalla, että ratkaisusta syntyy suukopua vanhempien kesken? Asemalleen perheverkostojen silloittajana hän ei voi mitään, oli riski tartuntaan sitten suuri tai pieni.

Koronakriisiä seuranneet rajoitukset vaikuttavat ihmisten läheissuhteisiin eri tavoin, riippuen esimerkiksi iästä, elämäntilanteesta, asumisjärjestelyistä sekä läheissuhteiden määrästä. Läheissuhteet poikkeustilassa -sarjan teksteissä tarkastellaan pandemian seurauksia ihmisten väliselle kanssakäymiselle erilaisissa elämänvaiheissa.

Sarjan muut kirjoitukset

Kitti Suoranta: Orgiat ruton jälkeen?

Kaisa Kuurne & Johanna Sarlio-Nieminen: Synnytysosastojen koronarajoitukset paljastavat synnyttäjien ja sairaalan näkökulmaerot

Mia Niemi: Ikääntyneiden ongelmat kasaantuvat eristyksessä

Anna Heinonen: Kommuunikodissa kämppis voi olla lähellä mutta vieras

Ella Sihvonen: Koronakeväänä etätyö ja perhe-elämä sulautuvat yhteen

Aino Luotonen: Ystävien virtuaalisista illanistujaisista jää puuttumaan jotain tärkeää

Heidi Ruohio: Poikkeustila vaikuttaa kansainvälisiin adoptioihin

Anu Kinnunen: Takaisin kotiin

Vaula Tuomaala: Vauvan kanssa välitilassa

Poikkeustila vaikuttaa kansainvälisiin adoptioihin

Adoption kautta lasta odottavia yhdistää kokemus kontrollin menetyksestä lapsen saamiseen. Koronapandemian aikaan adoptiovanhempien odotusaikaa leimaa entistä suurempi epävarmuus.

”Yhdeksän kuukauden päästä vauvoja syntyy urakalla”, huudeltiin ympäri sosiaalista mediaa, kun koronapandemia sulki ihmiset koteihinsa. Osan haaveet lapsiperheellistymisestä ovat maailmanlaajuisen poikkeustilan vuoksi pysähtyneet tai ainakin hidastuneet määräämättömäksi ajaksi, koska viruksen leviämisen ehkäiseminen vaikuttaa suoraan ja epäsuoraan adoptioiden toteutumiseen. 

Kansainvälisen adoption kautta Suomeen on saapunut viimeisimpien vuosien aikana hieman alle sata lasta vuosittain. Kansainvälisessä adoptiossa on useita kriteerejä adoptiohakijoille Suomessa ja ulkomailla. Niistä keskeisimmät liittyvät adoptiovanhemman ikään, taloudelliseen tilanteeseen ja terveyteen.

Tyypillisesti adoptioprosessiin lähdetään vuosien tuloksettomien lapsettomuushoitojen jälkeen. Lisäksi adoptioprosessi itsessään vie yleensä useita vuosia, jolloin on vaarana, että adoptiovanhemmille asetetut ikärajat tulevat vastaan prosessin venyessä. 

Adoptiohakijoita huolettavat tällä hetkellä myös lomautukset ja irtisanomiset, jotka voivat vaarantaa adoptioprosessin etenemisen. Kansainväliseen adoptioon lapsia luovuttavissa maissa, joissa ei ole samanlaista työttömyys- ja sosiaaliturvajärjestelmää kuin Suomessa, vakaa toimeentulo nähdään olennaisena kriteerinä adoptiovanhemmuudelle. Yrittäjillä tilanne voi olla vielä vaikeampi, koska koko toimeentulo voi olla kiinni yrityksessä. 

Valviran mukaan adoptiohakijoiden tulee ilmoittaa olosuhteidensa muutoksista sekä adoptioneuvonnan antajalleen, joka arvioi hakijoiden soveltuvuutta adoptiovanhemmiksi, että palvelunantajalleen, joka huolehtii kansainvälisten adoptioiden yhteydenpidosta kohdemaahan. Työttömyyden, tulojen alenemisen tai terveyden heikkenemisen merkitystä adoptioprosessin etenemiseen arvioidaan tapauskohtaisesti. Alle kolmen kuukauden pituisista lomautuksista ei kuitenkaan tarvitse poikkeusoloissa ilmoittaa. 

Adoptiovanhemmat kuvaavat usein adoptioprosessin onnellisimmaksi hetkeksi sitä, kun he saavat tiedon ja ensimmäisen kuvan heille nimetystä lapsesta. Pian sen jälkeen tulevat adoptiovanhemmat voivat lähteä hakemaan lastaan, joka odottaa heitä kohdemaan lastenkodissa tai sijaisperheessä. 

Nyt koronan suljettua valtioiden rajoja adoptiohakijoiden hakumatkat on toistaiseksi peruttu. Tällöin päädytään tilanteeseen, jossa oma lapsi on jo nimetty, mutta häntä ei päästä pandemian vuoksi hakemaan kotiin. Suomessakin on vanhempia, jotka odottavat heille nimettyä lasta ilman tietoa siitä, koska pääsevät häntä hakemaan. Hakumatka vaatii rajojen avaamisen lisäksi sitä, että kohdemaan tuomioistuimet taas toimisivat ja vahvistaisivat adoptioita.

Sosiaalityöntekijöillä on kahtalainen rooli adoptioprosessissa. Heidän tehtävänsä adoptioneuvonnassa on sekä arvioida adoptiohakijoiden soveltuvuutta adoptiovanhemmuuteen että valmentaa heitä siihen (1). Tuen ja kontrollin ristiriitaiset roolit eivät helpota adoptiota toivovia tuomaan esiin sosiaalityöntekijälleen tuen tarvettaan. Adoption portinvartijalle voi olla vaikea näyttää epävarmuuksiaan, koska pelkona on adoptioprosessin viivästyminen.

On selvää, että tänä epävarmuuden aikana adoptiohakijat tarvitsevat ennen kaikkea ajantasaista tietoa tilanteiden etenemisestä. He tarvitsevat sekä adoptioneuvonnan antajalta että palvelunantajalta aktiivista yhteydenpitoa ja tukijaa matkallaan kohti vanhemmuuttaan. 

Lähteet

(1) Eriksson, Pia (2016) Prospective adoptive parents within pre-adoption services: An interplay of emotions and power in social interaction. Mathilda Wrede-Institutens Forskningserie 4/2016.

Koronakriisiä seuranneet rajoitukset vaikuttavat ihmisten läheissuhteisiin eri tavoin, riippuen esimerkiksi iästä, elämäntilanteesta, asumisjärjestelyistä sekä läheissuhteiden määrästä. Läheissuhteet poikkeustilassa -sarjan teksteissä tarkastellaan pandemian seurauksia ihmisten väliselle kanssakäymiselle erilaisissa elämänvaiheissa.

Sarjan muut kirjoitukset

Kitti Suoranta: Orgiat ruton jälkeen?

Kaisa Kuurne & Johanna Sarlio-Nieminen: Synnytysosastojen koronarajoitukset paljastavat synnyttäjien ja sairaalan näkökulmaerot

Mia Niemi: Ikääntyneiden ongelmat kasaantuvat eristyksessä

Anna Heinonen: Kommuunikodissa kämppis voi olla lähellä mutta vieras

Ella Sihvonen: Koronakeväänä etätyö ja perhe-elämä sulautuvat yhteen

Aino Luotonen: Ystävien virtuaalisista illanistujaisista jää puuttumaan jotain tärkeää

Anna-Maija Castrén: Pysykää kotona! Missä niistä?

Anu Kinnunen: Takaisin kotiin

Vaula Tuomaala: Vauvan kanssa välitilassa