Takaisin kotiin

Pandemia on pakottanut tutkijoita palamaan kotimaihinsa. Yksineläviä tutkiva Anu Kinnunen keskeytti tutkijavaihdon Portugalissa ja järjesti oman arkensa yksinelävänä uusiksi.

“Hi! I moved to Finland for unlimited period, stay safe!”

Korona katkaisi tutkijavierailuni Portugaliin. Palaan kotimaahan ja karanteeniin maaliskuun puolivälissä.

Kansainvälistyminen on akateemisessa maailmassa tärkeää. Kansainväliset kontaktit ja tutkimukseen perehtyminen ulkomailla ovat keskeinen osa tutkijaksi kasvamista. Näin ajattelevat myös tutkimusten rahoittajat. Koronan vuoksi vaihto-opiskelijat on nyt kutsuttu kotiin ja useat kansainväliset konferenssit siirtyvät vuodella, koska online-tapahtumiksi nämä satojen tai tuhansien osallistujien tapahtumat eivät helposti taivu.

Omalla kohdallani tutkijavierailun keskeytyminen vaikuttaa myös uudessa maassa orastaneisiin ihmissuhteisiin. Paikalliset verkostoni Portugalissa koostuivat tutkijakollegoista ja Tinder/Bumble-tuttavista. Newton-kissa kehräsi luonani päivittäin, mutta nyt sekin on lentänyt Brasiliaan kämppikseni mukana.

“Hi! I moved to Finland for unlimited period, stay safe!”

Sama viesti lähtee moneen suuntaan. Korona huojuttaa vahvasti tuoreita ystävyyssuhteitani. Tai ehkä se olenkin minä, joka suuntaa nyt huomionsa toisaalle. Vanhojen, pitkäaikaisten suhteiden luotettavuus korostuu kriisin kynnyksellä.

Suomessa karanteenissa minulla on aikaa pohtia, mikä on minun koronaperheeni. Iäkkäitä vanhempia en ainakaan aio alkuun tavata. Niin rakas kuin oma koti onkin, linnoittautuminen sinne tuntuu yksinäiseltä. Päätän muuttaa ystäväni luokse ennalta määräämättömäksi ajaksi.

Ystäväni lisäksi en tapaa ensimmäisen kahden viikon aikana ketään, mutta en koe itseäni kovinkaan eristäytyneeksi. Ajatus siitä, että voin joka aamu liittyä online-meditaatioon tai osallistua alone-together-tansseihin, rauhoittaa. Netissä on nyt juuri sellaista pöhinää, jota ensimmäisten viikkojen aikana Portugalissa kaipasin. Yhteisöt, joihin kuulun, ovat yht’äkkiä saatavilla helpommin kuin koskaan aikaisemmin. Väitöskirjan tekeminen karanteenissa luonnistuu hyvin. Oikeastaan päivittäinen tekeminen ei kovin paljoa poikkea työskentelystäni Portugalilaisessa kirjastossa.

Yksin elävän ihmisen kohdalla korona-aika nostaa esiin elämän merkitykselliset ihmissuhteet erityisellä tavalla. Jos voin tavata vain yhtä henkilöä, kenet valitsen? Parisuhteessa elävillä vastaus on usein varsin helppo. Sinkkujen kohdalla tilanne voi olla toinen. Monilla sinkuilla on erilaisia verkostoja ja kaveriporukoita, muttei välttämättä yhtä niin läheistä ihmistä, jonka luokse voisi muuttaa. Toisaalta pitkään yksin asuneelle toisen luokse muuttaminen voi tuntua ahdistavalta. Meillä on usein ajatus, että yksin pitää pärjätä.

Yksilökeskeisessä maailmankuvassa yksilö nähdään kaiken keskipisteenä ja vastuullisena omista olosuhteistaan ja valinnoistaan. Korona herättää meidät keskinäisestä kilpailusta kollektiiviseen toimintaan ja ajatteluun, kuten tutkija Timo Miettinenkin on huomauttanut.

Torikokoukset on kielletty, mutta kollektiivisuudella tarkoitankin itseä laajempaa huomiointia ja välittämistä. Kuinka voin osaltani edesauttaa kaikkien parasta mahdollista selviämistä tässä tilanteessa? Tekojen ei aina tarvitse olla suuren suuria. Voi vaikka kutsua ystävän kävelylle, joko turvavälillä tai puhelinyhteyden välityksellä, tai kysyä, miten sukulaiset ja tuttavat ovat eristyksissä pärjänneet.

Yksineläviä korona varmastikin herättää pohtimaan, miten jatkossa voi varautua tilanteeseen, jossa suositellaan sosiaalista eristäytymistä. Ehkä etukäteen sopiminen siitä, keneen tällaisissa tilanteissa voi turvautua, yleistyy.

Miten käy tutkijavaihtoni? Jätin lakanakassin odottamaan Portugaliin ja suunnittelen palaavani Coimbraan vielä syksyllä. Tuskin kukaan vielä tietää, millainen kolaus korona lopulta on kansainvälisyyteen kannustavalle tutkijayhteisölle. Palataanko takaisin siihen, miten toimittiin ennen, vai muuttuuko akateemisessa työssä jokin pysyvästi?

Koronakriisiä seuranneet rajoitukset vaikuttavat ihmisten läheissuhteisiin eri tavoin, riippuen esimerkiksi iästä, elämäntilanteesta, asumisjärjestelyistä sekä läheissuhteiden määrästä. Läheissuhteet poikkeustilassa -sarjan teksteissä tarkastellaan pandemian seurauksia ihmisten väliselle kanssakäymiselle erilaisissa elämänvaiheissa.

Sarjan muut kirjoitukset

Kitti Suoranta: Orgiat ruton jälkeen?

Kaisa Kuurne & Johanna Sarlio-Nieminen: Synnytysosastojen koronarajoitukset paljastavat synnyttäjien ja sairaalan näkökulmaerot

Mia Niemi: Ikääntyneiden ongelmat kasaantuvat eristyksessä

Anna Heinonen: Kommuunikodissa kämppis voi olla lähellä mutta vieras

Ella Sihvonen: Koronakeväänä etätyö ja perhe-elämä sulautuvat yhteen

Aino Luotonen: Ystävien virtuaalisista illanistujaisista jää puuttumaan jotain tärkeää

Anna-Maija Castrén: Pysykää kotona! Missä niistä?

Heidi Ruohio: Poikkeustila vaikuttaa kansainvälisiin adoptioihin

Vaula Tuomaala: Vauvan kanssa välitilassa

Vauvan kanssa välitilassa

Korona-epidemia muutti monen vauvaperheen kevään, kun läheisiä ei voi tavata ja nimenantojuhlat siirtyvät.

Taloutemme kuuluu niihin 7 500:een, joihin syntyi tammi–helmikuussa vauva. Meitä tuoreita vanhempia yhdistää nyt eriskummallinen kokemus: vauvakevät, jolloin läheisten tapaamista pitää rajoittaa ennenkuulumattomalla tavalla.

Vauvan saaminen nostaa vanhempien läheissuhteet uudella tavalla esille. Vanhempainvapaaseen saattaa sisältyä toiveita sosiaalisesta elämästä, liittyen esimerkiksi samassa elämäntilanteessa olevien läheisten tai kauempana asuvien sukulaisten kanssa vietettyyn aikaan. Lisäksi vanhemman/vanhempien tarpeet kotitalouden ulkopuoliselle avulle usein kasvavat, mikä voi muuttaa läheissuhteiden tiiviyttä tai dynamiikkaa.

Nyt monissa vauvaperheissä kotitalouden ulkopuolisten läheisten rooli jää toistaiseksi odottamaan muotoumistaan samalla, kun vanhempainvapaakuukaudet kuluvat sosiaalisessa eristyksessä.

Läheissuhteiden merkitys tuoreille vanhemmille ei liity vain arkiseen käytännön apuun. Voidaan ajatella, että vauvan syntyminen ei pääty sairaalan synnytyssaliin, vaan vauva jatkaa sosiaalista syntymistään ensimmäisten kuukausiensa aikana tutustuessaan vanhemmille tärkeisiin ihmisiin. Nämä suhteet eivät ole yhdentekeviä: brittitutkijat ovat esimerkiksi huomanneet, että lapset muodostavat myöhemmin merkityksellisiä suhteita niihin aikuisiin, joihin vanhemmilla on ollut suhde lapsen syntymästä lähtien.

Lapsen nimenanto- tai kastejuhlan voi nähdä rituaalina, joka osaltaan vahvistaa näitä usein kodin ulkopuolelle ulottuvia siteitä. Samalla juhlava rituaali synnyttää sosiaalisesti myös vanhemmat, etenkin, jos on kyse esikoisesta. Juhlassa ollaan ensimmäistä kertaa läheisten edessä esillä äitinä tai isänä, toteuttamassa julkisesti vanhemman roolia. Rituaalina nimenanto- tai kastejuhla on, vielä vahvemmin kuin esimerkiksi häät, ainutkertainen: elämän alkutaipaleen merkkipäivä ei toistu.

Meidän vauvamme nimiäiset sovittiin maaliskuun lopulle. Silloin viimeistään iäkkäät, Uudenmaan ulkopuolella asuvat isovanhemmat näkisivät hänet! Tila varattiin, kutsut lähetettiin, juhlapuheita valmisteltiin, kakkuja tilattiin. Vaan toisin kävi. Virus alkoi levitä Suomessa ja kaikenlaisten juhlien pitäminen alkoi nopeasti tuntua piittaamattomalta ja vaaralliselta. Niinpä vauvan nimi kirjattiin paperiin, joka lähetettiin Digi- ja viestintävirastoon ilman sen suurempia juhlallisuuksia.

Moni alkuvuodesta lapsen saanut on nyt joutunut hyväksymään nimenanto- tai kastejuhlan siirtymisen toistaiseksi tuntemattomaan ajankohtaan, mikä voi tuntua ikävältä nyrjähdykseltä asioiden normaalissa järjestyksessä. Vauvan kanssa jäädään eräänlaiseen välitilaan, kun naisen kehosta alkanut uuden ihmisen luomistyö jää kesken.

Aihetta koskevissa some-keskusteluissa on näkynyt pettymys, surukin. Jotkut ovatkin päätyneet pitämään nimenantojuhlan verkkovälitteisesti, jolloin nimenantorituaali tai kaste saadaan toimitettua siten, että kaikki voivat osallistua turvallisesti.

Omalla kohdallani olen hyväksynyt sen, että vauvamme sosiaalisen syntymän merkitsevä rituaali siirtyy. Olen odottajana kokenut: odotinhan vauvaanikin vuosia. Mitä enemmän aikaa eristyksessä kuluu, sitä vastenmielisemmäksi koen ajatuksen digijuhlista. Haluan juhlan, jossa kaikki aistit voivat olla käytössä. Haluan koristella vuokraamamme kauniin tilan, laskea vauvan äitini syliin, kilistää kummien kanssa ja pitää puheen, josta ainakin itse liikutun.

Vaikka kyseessä on vauvan juhla, kiteytyy nimenantojuhlalle annetussa painoarvossa erityisesti jotain vanhemmuuteen liittyvää. Sen myötä vanhemmat pääsevät juhlistamaan siirtymistä uuteen elämänvaiheeseen. Vauva nimittäin tyytyisi varmasti Zoom-juhliin: hän on jo oppinut tunnistamaan ihmiskasvot ruudulta ja hihkuu niille samaan tapaan kuin neuvolasta saadulle, paperiin painetulle hymynaamalle.

Koronakriisiä seuranneet rajoitukset vaikuttavat ihmisten läheissuhteisiin eri tavoin, riippuen esimerkiksi iästä, elämäntilanteesta, asumisjärjestelyistä sekä läheissuhteiden määrästä. Läheissuhteet poikkeustilassa -sarjan teksteissä tarkastellaan pandemian seurauksia ihmisten väliselle kanssakäymiselle erilaisissa elämänvaiheissa.

Sarjan muut kirjoitukset

Kitti Suoranta: Orgiat ruton jälkeen?

Kaisa Kuurne & Johanna Sarlio-Nieminen: Synnytysosastojen koronarajoitukset paljastavat synnyttäjien ja sairaalan näkökulmaerot

Mia Niemi: Ikääntyneiden ongelmat kasaantuvat eristyksessä

Anna Heinonen: Kommuunikodissa kämppis voi olla lähellä mutta vieras

Ella Sihvonen: Koronakeväänä etätyö ja perhe-elämä sulautuvat yhteen

Aino Luotonen: Ystävien virtuaalisista illanistujaisista jää puuttumaan jotain tärkeää

Anna-Maija Castrén: Pysykää kotona! Missä niistä?

Heidi Ruohio: Poikkeustila vaikuttaa kansainvälisiin adoptioihin

Anu Kinnunen: Takaisin kotiin

Pakolaisuuden traumat välittyvät vanhemmilta lapsille hiljaisuuden läpi

Sotiin liittyvät traumat voivat siirtyä vanhemmilta lapsille ja lapsenlapsille muistelun kautta, mutta myös silloin, kun vaikeista kokemuksista vaietaan. Menneisyyden traumaattisista tapahtumista puhuminen on kuitenkin eduksi jälkipolvien hyvinvoinnille. Juuri alkanut tutkimushanke selvittää, miten perheissä koetut pakkomuutot näkyvät inkerinsuomalaistaustaisissa perheissä tänään.

Me olemme esivanhempiemme summa
Sotalapsen masennus saattaa siirtyä seuraavaan sukupolveen
Kurjuus kulkee geeneissä

Muun muassa näin on otsikoitu viime aikoina lehtiartikkeleita, joissa käsitellään traumaattisten tapahtumien siirtymistä sukupolvelta toiselle. Traumaattisten kokemusten ylisukupolviset vaikutukset ovat herättäneet viime vuosina kiinnostusta laajasti myös eri tieteenaloilla. 

Kulttuurintutkijat ja sosiaalitieteilijät ovat korostaneet kollektiivisen muistin ja kansallisten tarinoiden merkitystä yhteisön jäsenten traumaattisten tapahtumien käsittelyssä ja muistelussa. Terveystieteissä ja psykologian alalla on tutkittu vanhempien ja lasten psyykkisiä oireita ja verrattu niitä vastaavaan väestöön, jolla ei ole kokemuksia sodasta. Lisäksi biologinen tutkimus on osoittanut, miten ympäröivät olosuhteet vaikuttavat omiin ja jälkeläistemme geeneihin.

Aloitimme Siirtolaisuusinstituutissa vuoden 2019 lopulla tutkimushankkeen, jossa selvitetään, miten perheiden hajoaminen ja aiemmissa sukupolvissa koetut pakkomuutot vaikuttavat toisen ja kolmannen sukupolven inkerinsuomalaistaustaisten ihmisten elämään. 

Inkerinsuomalaiset liitetään Suomessa usein 1990-luvun alussa alkaneeseen paluumuuttoon. Suomessa elää kuitenkin myös tuhansia Inkerinmaalta Suomeen toisen maailmansodan aikaisissa väestönsiirroissa tulleiden henkilöiden jälkeläisiä. Lisäksi jonkin verran inkeriläistaustaista väestöä pakeni Suomeen Venäjän vallankumouksen jälkeen, erityisesti 1930-luvulla. Inkerinsuomalaisten perheiden vaiheet ovat moninaisia, mutta niitä yhdistää perheiden hajaannus ja sukujen kokemukset Stalinin ajan vainoista.

Tutkimushankkeessamme kerätään haastatteluaineistoa ja toteutetaan kysely, jonka avulla tutkitaan, miten perheessä koetut mahdollisesti traumaattiset tapahtumat vaikuttavat jälkeläisten mielen hyvinvointiin toisessa ja kolmannessa sukupolvessa. Kyselyaineistoa keräämme Suomessa, Ruotsissa ja Virossa perheissä, joissa vanhemmat ja/tai isovanhemmat ovat siirtyneet näihin maihin toisen maailmansodan tapahtumien aikaan. Hankkeen monitieteinen lähestymistapa tuo yhteen näkökulmia pakkomuuttotutkimuksen, sosiaalitieteellisen perhetutkimuksen, psykologian ja historian aloilta. 

Tutkimuksessa kiinnitämme huomiota erityisesti siihen, miten vaikeista kokemuksista on puhuttu perheessä ja mikä merkitys tällä on jälkipolville ja heidän hyvinvoinnilleen. 

Perheessä tapahtuva muistelu tukeutuu kansakunnan kollektiiviseen muistiin

Kirjallisuustieteilijä Marianne Hirsch on käyttänyt postmemoryn käsitettä kuvatessaan sitä, miten muistot siirtyvät sukupolvelta toiselle perhealbumeiden ja muiden kuvien kautta. Vaikka henkilöllä ei olisi omakohtaista kokemusta sodanaikaisista vainoista tai kodin jättämisestä, vanhemmille ja isovanhemmille tapahtuneet asiat voivat koskettaa kuvien välityksellä henkilökohtaisesti.

Roman Kraft/ Unsplah

Yksilön muistelu ja oma elämänhistoria kietoutuvat yhteen perheen historian ja kollektiivisen, laajemmassa yhteisössä tapahtuvan muistelun kanssa. Kollektiivisen muistelun kannalta on keskeistä, miten ryhmän historiaa, esimerkiksi inkeriläisten vainoja, historiaa ja oloja Suomessa sotien jälkeen, on käsitelty yhteisön sisällä ja yhteiskunnassa laajemmin. 

Suomessa inkerinsuomalaisuus oli pitkään monessa perheessä jotain, josta ei sopinut puhua. Neuvostoliiton ja Suomen jatkosodan jälkeen solmiman välirauhan jälkeen Suomeen jääneiden inkerinsuomalaisten asema oli epävarma. He olivat Neuvostoliiton kansalaisia, joita neuvostoviranomaiset houkuttelivat ja painostivat takaisin kotimaahansa. 

Kansallisessa historiankirjoituksessa ei ole huomioitu inkerinsuomalaisten vaiheita osana Suomen historiaa. Moni Suomessa asuva inkerinsuomalaisten jälkeläinen on kokenut, että yhteistä, jaettua tarinaa Inkerinmaalta tulleista suomalaisista ja heidän vaiheistaan ei ole, jolloin oman suvun historiaa on ollut vaikea paikantaa mihinkään. Yhteisesti jaetun tarinan puute voi hankaloittaa myös oman perheen ja suvun vainojen käsittelyä. Tätä tematiikkaa peilaa myös tällä hetkellä Kansallismuseossa esillä oleva näyttely Inkeriläiset – Unohdetut suomalaiset.

Unohdus ja muistikatkokset eivät siis koske vain kansallista muistia, vaan myös muistelua perhetasolla. Perhepiirissä tapahtuva muistelu voidaan paikantaa tapahtuvaksi yksilön oman elämänhistorian ja yhteisön kollektiivisen muistin leikkauspisteessä. Voidaan siis olettaa, että perheissä tapahtuva muistelu on yhteydessä niihin kansallisiin kertomuksiin, joita yhteiskunnassa on saatavilla.

Hyvinvointia tukeva kertomus menneisyydestä sisältää myönteisiä ja kielteisiä aineksia

Traumojen siirtymisen kannalta on kiinnostavaa, että vaikka vaikeista tapahtumista vaietaan, ne voivat välittyä lapsille. Traumakokemus voi heijastua vanhemman tunteisiin, ajatteluun ja käyttäytymiseen, ja vaikuttaa perheenjäsenten välisen vuorovaikutuksen kautta myös lapsiin (1). Tutkimuksissa on havaittu, että pakkomuuttoja ja vainoja kokeneiden jälkeläiset kokevat useammin yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteita kuin muut samanikäiset. Vanhempien traumat voivat vaikuttaa myös lasten turvallisuuden tunteeseen ja mielen hyvinvointiin. (2)

Tutkimusnäyttö puoltaa traumaattisten tapahtumien käsittelyn hyödyllisyyttä perheenjäsenten hyvinvoinnille. Eräässä tutkimuksessa tarkasteltiin kertomuksia, joita perheessä kerrottiin liittyen perheessä koettuihin traumaattisiin tapahtumiin sekä sitä, miten näiden kertomusten luonne on yhteydessä traumaperäiseen stressiin. Tutkimuksessa havaittiin, että kertomukset, joissa traumaattinen tapahtuma kuvattiin ehjänä kertomuksena, johon liittyi kielteisiä, mutta myös myönteisiä asioita, tukivat parhaiten perheenjäsenten hyvinvointia. (3)

On tärkeää muistaa, että monen traumaattisia tapahtumia kokeneen vanhemman lapsi voi hyvin. Osa voi myös kokea, että perheessä koetut, nyt jo taakse jääneet, tapahtumat ovat voimavara omassa elämässä. Vaikeat kokemukset voivat myös lähentää perheenjäseniä toisiinsa ja lisätä  yhteenkuuluvuuden tunnetta perheessä. (2) Traumaattisten tapahtumien käsitteleminen perheessä voi siis tuoda mukanaan itseymmärrystä ja kykyä selviytyä vaikeista tilanteista.

Vaikeiden tapahtumien käsittely voi jatkua kolmannessa sukupolvessa

Pitkittäistutkimukset ovat osoittaneet, että pakolaisvanhempien kokemilla traumoilla voi olla vuosikymmenien pituiset vaikutukset jälkeläisten elämään. Vaikutukset voivat ulottua myös kolmanteen sukupolveen. Tutkimusta pakotettujen muuttojen ja perheen hajaantumisen vaikutuksista kolmannessa sukupolvessa on kuitenkin vähän. Tutkimuksemme pyrkii osaltaan valottamaan sitä, miten toinen sukupolvi on siirtänyt tietoa suvun historiasta lapsilleen ja millainen yhteys tällä on hyvinvointiin kolmannessa sukupolvessa. 

Phil Hearing/ Unsplash

Sukupolven mittainen aikajakso on pituutensa puolesta monella tapaa mielekäs aikaväli tarkastella sotaan liittyvien traumojen merkitystä ihmisten elämässä. Marianne Hirschin kuvaama perhemuistelu voi tehdä isovanhempien kokemukset eläväksi myös lapsenlapsille. Monessa inkeriläistaustaisessa perheessä isovanhempien vaikeneminen on kuitenkin luonut muistikatkoksia ja tietämättömyyttä suvun historiasta.

Se, ettei traumaattisista kokemuksista puhuta, voi liittyä haluun suojella lapsia. Hiljaisuus voi olla myös merkki siitä, että traumakokemusta ei osata sanoittaa. Kokemus elää kuitenkin usein henkilön kehomuistissa ja voi näkyä reagoinnissa esimerkiksi lapsen avuttomuuteen tai elämän kriiseihin. (1) Toisaalta tulevaisuuden mahdollisuuksiin keskittyminen on monelle traumaattisia tapahtumia kokeneelle keskeinen hyvinvoinnin ja vaikeista tapahtumista selviytymisen strategia.

 

Lähteet

(1) Punamäki-Gitai, Raija-Leena. Ylisukupolvinen trauma. Suojelevat ja altistavat tekijät. Luento Siirtolaisuusinstituutissa, 8.10.2019.

(2) Sangalang, Cindy & Vang, Cindy (2017) Intergenerational Trauma in Refugee Families: A Systematic Review. Journal of Immigrant and Minority Health, 19, 745–754. https://doi.org/10.1007/s10903-016-0499-7

(3) Dalgaard, Nina, Diab, Safwat, Montgomery, Edith, Qouta, Samir & Punamäki, Raija-Leena (2019) Is silence about trauma harmful for children? Transgenerational communication in Palestinian families. Transcultural Psychiatry, 56(2), 398–427. https://doi.org/10.1177/1363461518824430

 

Lue lisää aiheesta:

Marja Peltola: Perhesuhteet karkotuskoneistossa

Lotta Hautamäki: Perhe vaikuttaa mielenterveyteemme monin tavoin

Elina Turjanmaa: Kiitollisuus vanhempia kohtaan innostaa ja lannistaa maahanmuuttajaperheiden nuoria