Kuukausi: huhtikuu 2020

Lukuaika: 4 min.

Sotiin liittyvät traumat voivat siirtyä vanhemmilta lapsille ja lapsenlapsille muistelun kautta, mutta myös silloin, kun vaikeista kokemuksista vaietaan. Menneisyyden traumaattisista tapahtumista puhuminen on kuitenkin eduksi jälkipolvien hyvinvoinnille. Juuri alkanut tutkimushanke selvittää, miten perheissä koetut pakkomuutot näkyvät inkerinsuomalaistaustaisissa perheissä tänään.

Me olemme esivanhempiemme summa
Sotalapsen masennus saattaa siirtyä seuraavaan sukupolveen
Kurjuus kulkee geeneissä

Muun muassa näin on otsikoitu viime aikoina lehtiartikkeleita, joissa käsitellään traumaattisten tapahtumien siirtymistä sukupolvelta toiselle. Traumaattisten kokemusten ylisukupolviset vaikutukset ovat herättäneet viime vuosina kiinnostusta laajasti myös eri tieteenaloilla. 

Kulttuurintutkijat ja sosiaalitieteilijät ovat korostaneet kollektiivisen muistin ja kansallisten tarinoiden merkitystä yhteisön jäsenten traumaattisten tapahtumien käsittelyssä ja muistelussa. Terveystieteissä ja psykologian alalla on tutkittu vanhempien ja lasten psyykkisiä oireita ja verrattu niitä vastaavaan väestöön, jolla ei ole kokemuksia sodasta. Lisäksi biologinen tutkimus on osoittanut, miten ympäröivät olosuhteet vaikuttavat omiin ja jälkeläistemme geeneihin.

Aloitimme Siirtolaisuusinstituutissa vuoden 2019 lopulla tutkimushankkeen, jossa selvitetään, miten perheiden hajoaminen ja aiemmissa sukupolvissa koetut pakkomuutot vaikuttavat toisen ja kolmannen sukupolven inkerinsuomalaistaustaisten ihmisten elämään. 

Inkerinsuomalaiset liitetään Suomessa usein 1990-luvun alussa alkaneeseen paluumuuttoon. Suomessa elää kuitenkin myös tuhansia Inkerinmaalta Suomeen toisen maailmansodan aikaisissa väestönsiirroissa tulleiden henkilöiden jälkeläisiä. Lisäksi jonkin verran inkeriläistaustaista väestöä pakeni Suomeen Venäjän vallankumouksen jälkeen, erityisesti 1930-luvulla. Inkerinsuomalaisten perheiden vaiheet ovat moninaisia, mutta niitä yhdistää perheiden hajaannus ja sukujen kokemukset Stalinin ajan vainoista.

Tutkimushankkeessamme kerätään haastatteluaineistoa ja toteutetaan kysely, jonka avulla tutkitaan, miten perheessä koetut mahdollisesti traumaattiset tapahtumat vaikuttavat jälkeläisten mielen hyvinvointiin toisessa ja kolmannessa sukupolvessa. Kyselyaineistoa keräämme Suomessa, Ruotsissa ja Virossa perheissä, joissa vanhemmat ja/tai isovanhemmat ovat siirtyneet näihin maihin toisen maailmansodan tapahtumien aikaan. Hankkeen monitieteinen lähestymistapa tuo yhteen näkökulmia pakkomuuttotutkimuksen, sosiaalitieteellisen perhetutkimuksen, psykologian ja historian aloilta. 

Tutkimuksessa kiinnitämme huomiota erityisesti siihen, miten vaikeista kokemuksista on puhuttu perheessä ja mikä merkitys tällä on jälkipolville ja heidän hyvinvoinnilleen. 

Perheessä tapahtuva muistelu tukeutuu kansakunnan kollektiiviseen muistiin

Kirjallisuustieteilijä Marianne Hirsch on käyttänyt postmemoryn käsitettä kuvatessaan sitä, miten muistot siirtyvät sukupolvelta toiselle perhealbumeiden ja muiden kuvien kautta. Vaikka henkilöllä ei olisi omakohtaista kokemusta sodanaikaisista vainoista tai kodin jättämisestä, vanhemmille ja isovanhemmille tapahtuneet asiat voivat koskettaa kuvien välityksellä henkilökohtaisesti.

Yksilön muistelu ja oma elämänhistoria kietoutuvat yhteen perheen historian ja kollektiivisen, laajemmassa yhteisössä tapahtuvan muistelun kanssa. Kollektiivisen muistelun kannalta on keskeistä, miten ryhmän historiaa, esimerkiksi inkeriläisten vainoja, historiaa ja oloja Suomessa sotien jälkeen, on käsitelty yhteisön sisällä ja yhteiskunnassa laajemmin. 

Suomessa inkerinsuomalaisuus oli pitkään monessa perheessä jotain, josta ei sopinut puhua. Neuvostoliiton ja Suomen jatkosodan jälkeen solmiman välirauhan jälkeen Suomeen jääneiden inkerinsuomalaisten asema oli epävarma. He olivat Neuvostoliiton kansalaisia, joita neuvostoviranomaiset houkuttelivat ja painostivat takaisin kotimaahansa. 

Kansallisessa historiankirjoituksessa ei ole huomioitu inkerinsuomalaisten vaiheita osana Suomen historiaa. Moni Suomessa asuva inkerinsuomalaisten jälkeläinen on kokenut, että yhteistä, jaettua tarinaa Inkerinmaalta tulleista suomalaisista ja heidän vaiheistaan ei ole, jolloin oman suvun historiaa on ollut vaikea paikantaa mihinkään. Yhteisesti jaetun tarinan puute voi hankaloittaa myös oman perheen ja suvun vainojen käsittelyä. Tätä tematiikkaa peilaa myös tällä hetkellä Kansallismuseossa esillä oleva näyttely Inkeriläiset – Unohdetut suomalaiset.

Unohdus ja muistikatkokset eivät siis koske vain kansallista muistia, vaan myös muistelua perhetasolla. Perhepiirissä tapahtuva muistelu voidaan paikantaa tapahtuvaksi yksilön oman elämänhistorian ja yhteisön kollektiivisen muistin leikkauspisteessä. Voidaan siis olettaa, että perheissä tapahtuva muistelu on yhteydessä niihin kansallisiin kertomuksiin, joita yhteiskunnassa on saatavilla.

Hyvinvointia tukeva kertomus menneisyydestä sisältää myönteisiä ja kielteisiä aineksia

Traumojen siirtymisen kannalta on kiinnostavaa, että vaikka vaikeista tapahtumista vaietaan, ne voivat välittyä lapsille. Traumakokemus voi heijastua vanhemman tunteisiin, ajatteluun ja käyttäytymiseen, ja vaikuttaa perheenjäsenten välisen vuorovaikutuksen kautta myös lapsiin (1). Tutkimuksissa on havaittu, että pakkomuuttoja ja vainoja kokeneiden jälkeläiset kokevat useammin yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteita kuin muut samanikäiset. Vanhempien traumat voivat vaikuttaa myös lasten turvallisuuden tunteeseen ja mielen hyvinvointiin. (2)

Tutkimusnäyttö puoltaa traumaattisten tapahtumien käsittelyn hyödyllisyyttä perheenjäsenten hyvinvoinnille. Eräässä tutkimuksessa tarkasteltiin kertomuksia, joita perheessä kerrottiin liittyen perheessä koettuihin traumaattisiin tapahtumiin sekä sitä, miten näiden kertomusten luonne on yhteydessä traumaperäiseen stressiin. Tutkimuksessa havaittiin, että kertomukset, joissa traumaattinen tapahtuma kuvattiin ehjänä kertomuksena, johon liittyi kielteisiä, mutta myös myönteisiä asioita, tukivat parhaiten perheenjäsenten hyvinvointia. (3)

On tärkeää muistaa, että monen traumaattisia tapahtumia kokeneen vanhemman lapsi voi hyvin. Osa voi myös kokea, että perheessä koetut, nyt jo taakse jääneet, tapahtumat ovat voimavara omassa elämässä. Vaikeat kokemukset voivat myös lähentää perheenjäseniä toisiinsa ja lisätä  yhteenkuuluvuuden tunnetta perheessä. (2) Traumaattisten tapahtumien käsitteleminen perheessä voi siis tuoda mukanaan itseymmärrystä ja kykyä selviytyä vaikeista tilanteista.

Vaikeiden tapahtumien käsittely voi jatkua kolmannessa sukupolvessa

Pitkittäistutkimukset ovat osoittaneet, että pakolaisvanhempien kokemilla traumoilla voi olla vuosikymmenien pituiset vaikutukset jälkeläisten elämään. Vaikutukset voivat ulottua myös kolmanteen sukupolveen. Tutkimusta pakotettujen muuttojen ja perheen hajaantumisen vaikutuksista kolmannessa sukupolvessa on kuitenkin vähän. Tutkimuksemme pyrkii osaltaan valottamaan sitä, miten toinen sukupolvi on siirtänyt tietoa suvun historiasta lapsilleen ja millainen yhteys tällä on hyvinvointiin kolmannessa sukupolvessa. 

Sukupolven mittainen aikajakso on pituutensa puolesta monella tapaa mielekäs aikaväli tarkastella sotaan liittyvien traumojen merkitystä ihmisten elämässä. Marianne Hirschin kuvaama perhemuistelu voi tehdä isovanhempien kokemukset eläväksi myös lapsenlapsille. Monessa inkeriläistaustaisessa perheessä isovanhempien vaikeneminen on kuitenkin luonut muistikatkoksia ja tietämättömyyttä suvun historiasta.

Se, ettei traumaattisista kokemuksista puhuta, voi liittyä haluun suojella lapsia. Hiljaisuus voi olla myös merkki siitä, että traumakokemusta ei osata sanoittaa. Kokemus elää kuitenkin usein henkilön kehomuistissa ja voi näkyä reagoinnissa esimerkiksi lapsen avuttomuuteen tai elämän kriiseihin. (1) Toisaalta tulevaisuuden mahdollisuuksiin keskittyminen on monelle traumaattisia tapahtumia kokeneelle keskeinen hyvinvoinnin ja vaikeista tapahtumista selviytymisen strategia.

 

Lähteet

(1) Punamäki-Gitai, Raija-Leena. Ylisukupolvinen trauma. Suojelevat ja altistavat tekijät. Luento Siirtolaisuusinstituutissa, 8.10.2019.

(2) Sangalang, Cindy & Vang, Cindy (2017) Intergenerational Trauma in Refugee Families: A Systematic Review. Journal of Immigrant and Minority Health, 19, 745–754. https://doi.org/10.1007/s10903-016-0499-7

(3) Dalgaard, Nina, Diab, Safwat, Montgomery, Edith, Qouta, Samir & Punamäki, Raija-Leena (2019) Is silence about trauma harmful for children? Transgenerational communication in Palestinian families. Transcultural Psychiatry, 56(2), 398–427. https://doi.org/10.1177/1363461518824430

 

Lue lisää aiheesta:

Marja Peltola: Perhesuhteet karkotuskoneistossa

Lotta Hautamäki: Perhe vaikuttaa mielenterveyteemme monin tavoin

Elina Turjanmaa: Kiitollisuus vanhempia kohtaan innostaa ja lannistaa maahanmuuttajaperheiden nuoria