Avainsana: Anna-Maija Castrén

Millaisista perheistä 2020-luvun nuoret aikuiset unelmoivat?

Posted on by Aino Luotonen
Lukuaika: 3 min.

Perheessä elämisen tavat ovat monenlaisia, vaikka ydinperheen ihanne on edelleen vahva. Mutta millaista perhe-elämää nuoret aikuiset Euroopan eri kolkissa toivovat? Sosiologian professori Anna-Maija Castrén johtaa tutkimushanketta, jossa tutkitaan nuorten aikuisten läheissuhteita ja perheellistymistä koskevia suunnitelmia.

Kysyimme Anna-Maijalta neljä kysymystä hänen tutkimushankkeestaan.

1. Johdat Itä-Suomen yliopistossa tutkimushanketta Läheisyys, kumppanuus ja perheellistyminen Suomessa, Portugalissa ja Skotlannissa: läheissuhteiden verkostot globaalissa tulevaisuudessa. Mitä tutkitte?

Tutkimme 25–40-vuotiaiden aikuisten perheellistymiseen ja läheissuhteisiin liittyviä suunnitelmia kolmessa maassa. Laadullisessa tutkimuksessa selvitetään yhtäältä sitä, millaisia odotuksia nuoriin aikuisiin kohdistuu, ja toisaalta, miten heidän omat tulevaisuudensuunnitelmansa ja toiveensa muotoutuvat näiden odotusten ja yhteiskunnan tarjoaman tuen puitteissa.

Suomessa, Portugalissa ja Skotlannissa yhteiskunta tukee perheitä ja perheellistymistä eri tavoin. Myös perhettä koskevat kulttuuriset käsitykset eroavat jonkin verran. On siis kiinnostavaa selvittää, mikä nuorten aikuisten suunnitelmissa on yhteistä ja mikä erilaista tässä ajassa, jota leimaavat monet ylikansalliset tai globaalit huolet ja ongelmat kuten esimerkiksi ilmastonmuutos. 

Haastattelemme Helsingin, Edinburghin ja Lissabonin metropolialueilla asuvia nuoria aikuisia, jotka ovat lapsettomia mutta joilla on kumppani (tai useampia kumppaneita).

Hankkeen tutkijat työskentelevät Itä-Suomen yliopistossa, Edinburghin yliopistossa ja Lissabonin yliopistossa. Tutkimusta rahoittaa Koneen Säätiö.

 

2. Miksi tutkimusaihe on ajankohtainen?

Ihmiset elävät valtavan monenlaisissa perheissä, mutta lainsäädäntö nojaa edelleen pitkälti ajatukseen ydinperheestä, jonka muodostavat äiti, isä ja heidän biologiset lapsensa. Myös suomalaisten käsitykset perheestä heijastelevat edelleen ihannetta ydinperheestä.

Todellisuudessa suomalaiseen yhteiskuntaan mahtuu niin yksinhuoltajaperheitä, vuoroviikkovanhempien perheitä, sateenkaariperheitä, kumppanuusvanhempien perheitä ja adoptioperheitä. Perheitä, joiden vanhemmat ovat muuttaneet Suomeen muualta, ja perheitä, joihin on sijoitettu lapsi, tai joiden lapsi on sijoitettu kodin ulkopuolelle. On myös neliapilaperheitä, joissa on enemmän kuin kaksi tosiasiallista vanhempaa.

Perhesuhteet eivät siis määrity kotitalouden rajojen perusteella. Tämä nousee erityisen hyvin esiin yksin asuvien kohdalla. Tilastokeskuksen mukaan Suomessa oli 1,3 miljoonaa yksinasuvaa vuonna 2022. Heistä 55% oli alle 60-vuotiaita. Yksin asuvien kohdalla kyse on siis suuresta joukosta ihmisiä, joilla on erilaisia perhe- ja läheissuhteita. Näitä suhteita vain ei asumiseen perustuvissa tilastoissa tavoiteta helposti.

Anna-Maija Castrén. Kuva: Raija Törrönen, Itä-Suomen yliopisto.

Tutkimuksemme kohderyhmä, 25–40-vuotiaat aikuiset, ovat oman elämänsä aikana nähneet valtavan muutoksen perhe-elämässä. Olemme kiinnostuneita siitä, millaisia parisuhteita ja perheitä he itse toivovat. Haluavatko he elää monogaamisessa vai avoimessa parisuhteessa, yhdessä puolison kanssa vai eri kotitalouksissa? Haluavatko he lapsia?

Nuoret aikuiset suunnittelevat tulevaisuuttaan monien yhteiskunnallisten ja globaalien kriisien varjossa. Ilmastokriisi, koronapandemia ja Venäjän hyökkäys Ukrainaan ovat viime vuosina kyseenalaistaneet eurooppalaisten yhteiskuntien vakaan kehityksen. Työelämä on hektistä ja vaativaa, ja prekaarit työsuhteet yleisiä.

Olemmekin kiinnostuneita myös siitä, miten yhteiskunnalliset kriisit nousevat esiin ihmisten tulevaisuutta koskevissa suunnitelmissa ja niitä rajoittavissa epävarmuuden kokemuksissa.

 

3. Mikä sinua henkilökohtaisesti eniten innostaa tai kiinnostaa tässä tutkimusaiheessa? 

Olen tutkijana ollut jo melko pitkään kiinnostunut siitä, millaisissa perheissä ihmiset elävät ja miten he perheen ymmärtävät. Läheiset suhteet ovat tärkeitä ihan kaikille, mutta tällaisia läheisiä suhteita ja jopa perhesuhteiksi miellettyjä sidoksia on myös muiden kuin parisuhdekumppanien tai lasten ja vanhempien välillä.

Nyt perheellistymisiässä olevat suomalaiset ovat eläneet aiempia sukupolvia useammin jossakin muussa kuin kahden eri sukupuolta olevan vanhemman ydinperheessä. Kuitenkin yhteiskunnallisessa keskustelussa perheellistymisestä puhutaan lähinnä vain lapsiperheellistymisen näkökulmasta.

Tässä on minusta ilmeinen ristiriita. Pahoin pelkään, että perheellistymistä tukevat ponnistelut menevät hukkaan, mikäli ne perustuvat ajastaan jälkeen jääneisiin luuloihin tutkitun tiedon sijaan.

 

4. Millaisen viestin lähetät syntyvyyden laskusta huolestuneille päättäjille?

Kun ihmiset pohtivat sitä, haluavatko he lapsia, ei heillä ole päällimmäisenä mielessään kestävyysvaje. Perheen perustamista pohdittaessa tapetilla ei ole Suomen kansainvälinen kilpailukyky tai yhteiskunnan synnytystalkoot vaan henkilökohtaiset näkemykset hyvästä elämästä sekä siitä, miten lapsi siihen sopii.

Perheellistymistä pohtivien on voitava luottaa yhteiskuntaan ja sen tukeen. Mikäli näin ei ole, perheellistyminen voi tuntua riskialttiilta.

Jos halutaan tukea perheen perustamista ja lasten saamista, on vahvistettava luottamusta siihen, että yhteiskunta tarvittaessa tukee perhettä, oli se sitten muodoltaan tai kokoonpanoltaan millainen tahansa. Tämän luottamuksen vahvistamiseksi päättäjillä on valta ja vastuu toimia.

 

Kuva: Pixabay

Digiteknologia auttaa ylläpitämään perhesuhteita mutta keskittää valtaa

Posted on by Anna-Maija Castrén
Lukuaika: 3 min.

Digitaalinen teknologia helpottaa perheenjäsenten yhteydenpitoa liikkuvassa arjessa. Eri sovellusten avulla voi viestiä, jakaa sisältöjä, koordinoida ajankäyttöä ja kulutusta. Sovellukset kuitenkin myös määrittävät perheen rajoja ja lisäävät aikuisten mahdollisuuksia kontrolloida lapsia ja toisiaan.

Digiteknologian tarjoamat tehokkaat ja huokeat viestintäsovellukset ovat asettuneet osaksi suomalaisperheiden arkea. Perheenjäsenten yhteiset viestiryhmät ovat nopea tapa saavuttaa läheiset liikkuvassa arjessa riippumatta siitä, asutaanko samassa vai eri kotitaloudessa.

Tarjolla on sovelluksia, joiden avulla vanhemmat voivat valvoa ja säädellä lasten kännykän käyttöä, pääsyä nettiin ja pelaamista. Näin pyritään suojelemaan lasta digiteknologian haitoilta. Erityisesti perheille räätälöidyissä sovelluksissa on ennalta määriteltyjä käyttäjäprofiileja, joilla on erilaisia toimivaltuuksia ja eri määrä valtaa muihin käyttäjiin.

Tällaisten sovellusten taustalla häilyy käsitys perheestä melko selvärajaisena ryhmänä, jossa on eriytyneet roolit. Tutkimuksen näkökulmasta tämä avaa kiinnostavia kysymyksiä perheen rajoista ja vallan jakautumisesta.

 

Yhteydessä, siis yhdessä

Sukupolvien välistä yhteydenpitoa digiteknologian avulla tutkinut Sakari Taipale (2019) on selvittänyt perheenjäsenten välistä viestintää Suomessa, Italiassa ja Sloveniassa. Kaikissa maissa perheet arvostivat parantuneita mahdollisuuksia pitää yhteyttä yhä laajemman piirin kesken ja digitaalinen media ja viestintäsovellukset lisäsivät yhteenkuuluvuutta. Suomessa eri sukupolviin kuuluvat perheenjäsenet hyödynsivät erityisesti pikaviestisovelluksia ja sosiaalista mediaa.

Kuva: Pixabay

Yhteisyyden kokemuksen kannalta tärkeitä eivät olleet vain yhteydenpitovälineet, vaan perheen piiristä löytyneet tukihenkilöt, jotka auttoivat sovellusten käytössä ja laitteiden hankinnassa ja ylläpidossa.

Taipale kutsuu haastateltaviaan digitaalisiksi perheiksi, joissa tehtiin digitaalista kotityötä. Tämä jakautui toisin kuin perinteinen kotityö. Teinit ja nuoret aikuiset jakoivat tietotaitoaan vanhemmilleen ja nämä edelleen isovanhempien sukupolvelle. Näin sukupolvien välille syntyi aiempaa tasa-arvoisempia avun antamisen ja vastaanottamisen suhteita.

 

Perheille suunnatut sovellukset mahdollistavat ja rajaavat

Perhepiirin yhteisiä viestiryhmiä hyödynnetään myös Ensi- ja turvakotien liiton Kaksi kotia -sovelluksessa. Ilmainen sovellus on tarkoitettu helpottamaan kahdessa kodissa elävien lasten ja heidän vanhempiensa välistä viestintää. Kahden kodin lasten ja vanhempien lisäksi sovellus palvelee myös yleisemmin uusperheitä.

Aikuiset voivat perustaa erilaisia ryhmiä alustalle, jolla on mahdollista muun muassa viestitellä, täyttää yhteistä kalenteria, säilyttää asiakirjoja ja jakaa valokuvia. Kaikki toiminnot eivät ole kaikkien käyttäjien ulottuvilla, sillä esimerkiksi tiedostopankkiin lisätyt asiakirjat näkyvät vain aikuisille.

Kaksi kotia -sovellus ei kerää käyttäjistään tietoa välttämättömän yhteystiedon lisäksi. Myös kaupalliset toimijat tarjoavat perheryhmän ideaan perustuvia sovelluksia. Niiden tarkoituksena on paitsi ohjata kulutusta, myös kerätä tietoa käyttäjistä, heidän laitteistaan ja preferensseistään. Näin toteaa brittisosiologi Murray Goulden, joka on tutkinut sitä, miten älylaitteet kolonisoivat perhe-elämää ja kodin.

Esimerkiksi Amazonin ja Googlen ryhmätilien avulla käyttäjät voivat jakaa digitaalista sisältöä ja koordinoida perheenjäsenten toimintaa yritysten moneen suuntaan ulottuvissa ekosysteemeissä. Sovelluksilla voi hallinnoida muun muassa perheenjäsenten sähköistä kalenteria, heidän verkko-ostoksiaan ja viihde-elektroniikan käyttöään.

Digitalisoitumisessa perhetutkijaa kiinnostavat yhteydenpidon lisäksi sovellusten mahdollistamat roolit ja niiden toimivaltuudet sekä käsitys siitä, keitä perheeseen voi kuulua. Kuka voi perustaa ryhmän ja päättää jäsenten lisäämisestä tai poistamisesta? Kenelle annetaan toimivaltuuksia ja kuinka paljon?

Gouldenin tarkastelemissa Amazonin Household- ja Googlen Family-sovelluksissa perheryhmän koko on rajattu ja perhe määrittyy kulutuksen ja taloudellisten resurssien jakamisen kautta. Kuhunkin perheryhmään on liitetty luottokortti, jolta käyttäjien ostokset ja hankinnat veloitetaan. Tutkija muotoileekin osuvasti, että jaetusta luottokortista tulee perheenjäsenten välisen läheisyyden indikaattori ja perheeseen kuulumisen osoitin.

Mediajättien sovellukset määrittävät Gouldenin mukaan perheen kulutusyksiköksi, jossa kullakin perheenjäsenellä on käyttäjäprofiilinsa mukainen toimivalta. Ryhmät ovat siis hierarkkisia ja mahdollistavat joillekin käyttäjille toisten valvonnan ja kontrolloimisen älylaitteiden avulla.

Kuva: Pixabay

Amazonin sovelluksessa kahdella tasaveroisella aikuiskäyttäjällä on yhtäläiset oikeudet lisätä ja poistaa ryhmästä käyttäjätilejä, myös toinen aikuiskäyttäjä. Googlen sovelluksessa valta on keskitetty yhdelle ”perhemanagerille”, joka ainoana voi lisätä ja poistaa käyttäjiä tai koko perheryhmän.

Mitä enemmän jokapäiväistä kulutusta, arkisen toiminnan koordinointia ja kodin älylaitteiston hallintaa sovellukseen on liitetty, sitä suurempi valta perhemanagerilla on. Esimerkiksi parisuhteen kriisiytyminen voi koitua nopeasti hyvin tuhoisaksi muille kuin managerioikeuksin varustetulle perheenjäsenelle.

 

Kaikuja menneestä?

Ei-kaupalliset ja kaupalliset sovellukset eroavat tarkoitusperiltään, mutta niillä on myös yhteisiä piirteitä. Ne määrittävät käyttäjien oikeuksia ja rajaavat käyttäjäroolien määrää sekä perheryhmien kokoa. Näin ne muokkaavat ymmärrystämme siitä, keitä yksittäiseen perheryhmään voi tai ei voi kuulua, ja kenen näkökulmasta perheeseen kuulumista määritellään.

Erityisen tärkeää on, että sovellukset avaavat näkymän vallan epätasaiseen jakautumiseen. Vaikka lapsilähtöisyyttä korostetaan kaikilla yhteiskunnan sektoreilla, perhe-elämän digitalisoitumisen hallinta on aikuisilla ja joskus ainoastaan yhdellä aikuisella.

Tutkijassa kaupallisten sovellusten kiinnittyminen kulutukseen ja perheen taloudellisten resurssien hallintaan herättää piinallisen mielleyhtymän patriarkaaliseen perheeseen, jossa miehen rooli ainoana elättäjänä antoi hänelle vallan päättää kaikkien puolesta.

 

Lähteet

Taipale, Sakari (2019) Intergenerational connections in digital families. Springer International Publishing. DOI: 10.1007/978-3-030-11947-8

 

Pysykää kotona! Missä niistä?

Posted on by Anna-Maija Castrén
Lukuaika: 2 min.

Vuoroasuminen tarkoittaa lasten jatkuvaa siirtymistä kodista toiseen. Poikkeusoloissa tähän sisältyy tartuntariski, jonka arvioimisen ei pitäisi jäädä lasten ja nuorten harteille.

Kotona pysyminen on nyt hyve. Tiedotusvälineet pursuavat ohjeita viihtymiseen: askartelua, siivousvinkkejä, neuvoja niiden tilanteiden varalle, kun neljän seinän sisälle suljetut perheenjäsenet käyvät toistensa hermoille. Näissä ohjeissa koteja on yksi ja se on paikka, jossa kaikki perheenjäsenet asuvat yhdessä.

Vanhempien eron jälkeen suurin osa lapsista ja nuorista elää kahdessa kodissa ja liikkuu kotien väliä erilaisilla aikatauluilla. Joku vaihtaa kotia 3-4 päivän vuoroissa, toinen viikoittain, kolmas joka toinen viikonloppu. Yhteistä on jatkuva liikkeellä oleminen.

Lapset eivät liiku vain rakennusten ja asuntojen välillä, vaan myös erilaisten perhekokoonpanojen välillä. Vanhemmilla voi olla uusia kumppaneita, uusia lapsia ja lapsia kumppanin aiemmista liitoista.

Epidemia-arjessa kahteen osoitteeseen jakaantunut perhe tarkoittaa pitkiä suhdeketjuja ja tekee näkyväksi toisiinsa kytkeytyvien ihmisten rihmaston. Kotien väliä kulkeva lapsi on siis silta kahden perheverkoston välissä. Sosiaalisten kontaktien kautta leviävälle virukselle lapsi on myös lenkki tartuntaketjussa, vaikka tutkimustieto lapsista tartuttajina on toistaiseksi moninaista.

Tartunnan vaara nostaa vuoroasumisen uudenlaiseen valoon. Millaisia riskejä lasten liikkumiseen liittyy? Kuka saa arvioida, milloin riski on niin suuri, että kenties kivuliaiden neuvottelujen tuloksena syntynyttä järjestelyä ei tarvitsekaan noudattaa? Voiko tartunnan vaaraa käyttää tekosyynä tapaamisten välttelyyn?

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos korostaa ohjeissaan lapsen oikeutta tavata molempia vanhempiaan myös poikkeusoloissa. Vanhempia kehotetaan yhteistyössä sopimaan muutoksista. Neuvo on järkevä mutta hyödytön, jos suhteet vanhempien välillä ovat jännittyneet ja yhteisymmärrys hauras.

Lasten ja nuorten sopeutumista vanhempien eroon arvioidaan usein sillä, miten hyvin alituiset siirtymät ja elämä kahdessa kodissa sujuvat. Suostuminen mitä erikoisempiin järjestelyihin on kuitenkin myös lasten ja nuorten keino ehkäistä vanhempien riitoja.

Poikkeusolot nostavat esiin yhteiskunnan haavoittuvuuksia. Yksi sellainen on viranomaisten suuri luottamus vanhempien kykyyn sopia lapsen asioista. Tämä voi jättää lapsen ja nuoren yksin tasapainoilemaan liikkeessä olemisen ja paikoillaan pysymisen välillä. Mennäkö toiseen kotiin, vaikka huolestuttaa? Vai jättääkö menemättä senkin uhalla, että ratkaisusta syntyy suukopua vanhempien kesken? Asemalleen perheverkostojen silloittajana hän ei voi mitään, oli riski tartuntaan sitten suuri tai pieni.

Koronakriisiä seuranneet rajoitukset vaikuttavat ihmisten läheissuhteisiin eri tavoin, riippuen esimerkiksi iästä, elämäntilanteesta, asumisjärjestelyistä sekä läheissuhteiden määrästä. Läheissuhteet poikkeustilassa -sarjan teksteissä tarkastellaan pandemian seurauksia ihmisten väliselle kanssakäymiselle erilaisissa elämänvaiheissa.

Sarjan muut kirjoitukset

Kitti Suoranta: Orgiat ruton jälkeen?

Kaisa Kuurne & Johanna Sarlio-Nieminen: Synnytysosastojen koronarajoitukset paljastavat synnyttäjien ja sairaalan näkökulmaerot

Mia Niemi: Ikääntyneiden ongelmat kasaantuvat eristyksessä

Anna Heinonen: Kommuunikodissa kämppis voi olla lähellä mutta vieras

Ella Sihvonen: Koronakeväänä etätyö ja perhe-elämä sulautuvat yhteen

Aino Luotonen: Ystävien virtuaalisista illanistujaisista jää puuttumaan jotain tärkeää

Heidi Ruohio: Poikkeustila vaikuttaa kansainvälisiin adoptioihin

Anu Kinnunen: Takaisin kotiin

Vaula Tuomaala: Vauvan kanssa välitilassa

Ei vain sinun, minun tai meidän ero

Posted on by Anna-Maija Castrén
Lukuaika: 4 min.

Parisuhteen päättymistä pidetään yleensä eroavien puolisoiden yksityisenä ratkaisuna. Eron vaikutukset ulottuvat kuitenkin laajalle, kun eroavilla puolisoilla on lapsia. Lasten ja vanhempien asuminen ja toimeentulo on järjestettävä uudestaan. Erot ovat  yhteiskunnallinen kysymys, johon kietoutuu kullekin historialliselle ajankohdalle ominainen tapa ymmärtää perhe ja sen tehtävät yhteiskunnassa.

 

Parisuhteen päättymiseen voidaan puhekielessä viitata monin tavoin. Joku on esimerkiksi ”joutunut ulkoruokintaan” tai pariskunta on ”päättänyt laittaa lusikat jakoon”. Keskiössä on pariskunnan keskinäinen suhde ja sen kariutuminen. Tällöin avo- tai avioero ymmärretään ensisijaisesti ihmisten yksityiselämän piiriin kuuluvana asiana.

Parisuhteiden ja liittojen päättyminen eroon vaikuttaa kuitenkin laajasti monien muidenkin ihmisten jokapäiväiseen elämään erityisesti silloin, kun puolisoilla on lapsia. Erot järjestävät perhesuhteita uudelleen ja synnyttävät liikettä, jolla on monia seurauksia esimerkiksi ihmisten asumiseen, toimeentuloon, palveluiden tarpeeseen ja kasvatus- ja elatusvastuiden jakautumiseen. Sen lisäksi, että ero on ihmisten yksityiselämään kuuluva ”parisuhdeasia”, se on myös merkittävä yhteiskunnallinen kysymys, johon sosiaalipolitiikan ja palvelujärjestelmän on vastattava.

Tuore Janus-lehden erikoisnumero, jonka vierailevana päätoimittajana olin yhdessä Marjo Kurosen ja Mia Hakovirran kanssa, keskittyy eroihin tällaisesta laajemmasta, yhteiskunnallisesta ja yhteiskuntapoliittisesta näkökulmasta. Erikoisnumeron kirjoitukset havainnollistavat, miten erot on huomioitava perhetyön ammattilaisten toiminnassa, taloudellisten vastuiden jakautumisessa yksilöiden ja yhteiskunnan välillä, perhesuhteiden oikeudellisessa sääntelyssä ja heikoimpien suojelussa.

 

Kulttuuriset käsitykset erosta ovat muuttuneet

Tarkastelemme Hannele Forsbergin ja Aino Ritala-Koskisen kanssa eroa koskevan yhteiskunnallisen ja kulttuurisen ymmärryksen muotoutumista suomalaisessa yhteiskunnassa reilun sadan vuoden aikana. 1800-luvun lopulla eri puolilla Eurooppaa, myös Pohjoismaissa, keskusteltiin kiivaasti sukupuolten tasa-arvosta, avioliiton merkityksestä ja avioeron hyväksyttävyydestä. Huoli perheen ja avioliiton tulevaisuudesta oli suurta, siis jo tuolloin.

Sadan vuoden aikana suomalaisten tavassa ymmärtää ero on tapahtunut siirtymiä: harvinaisesta ja kielletystä on tullut tavanomaista ja hyväksyttyä. Tapa, jolla av(i)oero on eri aikoina ymmärretty, on kiinni siinä, millainen käsitys perheestä kulloinkin on vallinnut.

Avioliiton ja perheen määrittelyssä on tapahtunut paljon muutoksia. Nykyään perheenjäsenten välisten suhteiden sisältöä ja laatua pidetään tärkeämpänä kuin perheeseen kuuluvien aikuisten lukumäärää ja sukupuolta. Ja vaikka yhteiskunta edelleen odottaa perheiden huolehtivan esimerkiksi pienten lasten hoivasta, ketään ei pakoteta pysymään epätyydyttävässä liitossa yleisen moraalin murentumisen pelossa. Lapsista voidaan pitää hyvää huolta yhden, kahden tai useamman aikuisen voimin.

Puolisoiden keskinäisen suhteen laatu nousi Suomessa keskiöön toimivan perhe-elämän ja eron ennalta ehkäisyn näkökulmasta jo sotien jälkeen. Tänä päivänä yhteiskunnan huoli kohdistuu lapsiin ja eron seurauksiin heille. Lapsen näkökulman huomioon ottaminen on vakiintunut osaksi eroamisen käytäntöjä mutta erityisesti se määrittää tapaa, jolla eroista keskustellaan.

 

Eron keskiössä on lapsen edun näkökulma

Lapsen kuuleminen vanhempien eron yhteydessä esimerkiksi asumiseen liittyen tuli lakiin 1980-luvulla. YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen vahvistamisen seurauksena viranomaisten velvollisuus toimia lapsen osallisuutta edistäen tätä koskevissa asioissa vahvistui edelleen 1990-luvun alussa.

Aino Kääriäinen tutkii artikkelissaan sosiaaliviranomaisten laatimia olosuhdeselvityksiä, joissa sanoitetaan lapsen käsityksiä ja tuntoja oikeuden pyynnöstä. Lapsen kuuleminen ja tämän prosessin kirjaaminen olosuhdeselvitykseen niin, että asiakirja auttaa oikeutta tekemään ratkaisun vanhempien riitatilanteessa, on todella vaativa tehtävä. Lukijalle aineisto-otteet ovat riipaisevia, sillä ne havainnollistavat lapsen kohtuutonta osaa tilanteessa.

Artikkelin voi kuitenkin lukea myös eron oikeudellisessa käsittelyssä edelleen vallitsevien valtasuhteiden näkökulmasta. Huolimatta siitä, että lapsen näkökulma erossa tunnistetaan ja tunnustetaan yhteiskunnassa yhä laajemmin, vanhemmat voivat niin halutessaan vaikeuttaa tai häiritä kuulemista monin tavoin.

Näyttää siltä, että erotyössä pääasiallisin keino vahvistaa lapsen näkökulmaa on vaikuttaa vanhemmuuteen. Leena Autonen-Vaaraniemen artikkeli käsittelee erilaisista ammatillisista taustoista olevien perheammattilaisten käsityksiä vanhemmuudesta eron jälkeen. Sosiaalialan, psykologian ja juridiikan koulutuksen saaneet perheammattilaiset ovat näkemyksissään suorastaan häkellyttävän samankaltaisia.

He korostavat yhteistyövanhemmuutta lapsen edun mukaisena, arvostavat arkista vanhemmuutta ja häivyttävät sukupuolen merkitystä vanhempana toimimisessa. Ammattilaiset painottavat perheiden tilanteiden erityispiirteitä ja ratkaisujen etsimistä tapauskohtaisesti, mutta kokevat keinottomuutta väkivallan ja vieraannuttamisen ilmetessä. He joutuvat työssään soveltamaan monenlaista tietoa, sillä lait ja viralliset ohjeet eivät tarjoa valmiita ratkaisuja monimutkaisiin ja mahdollisesti kiistanalaisiin tilanteisiin.

 

Ero on köyhyysriski

Eron taloudelliset seuraukset perheille ovat usein huomattavat. Yhden kotitalouden sijaan on ylläpidettävä kahta kotia, jossa lapsen on mahdollista elää arkea ja yöpyä. Yksinhuoltajaperheiden köyhyysaste on korkea, ja pääosin nämä ovat edelleen äidin ja lasten muodostamia perheitä.

Kuva: Kuvia Suomesta by Markkinointitoimisto Tovari

Mari Haapasen ja Mia Hakovirran artikkelissa lapsen elatus yhteiskunnallisena kysymyksenä kytkeytyy yhtäältä siihen, miten vastuu lapsen elatuksesta jakautuu vanhempien välillä ja toisaalta siihen, miten se jakautuu yhteiskunnan ja vanhempien välillä. Kirjoittajat tarkastelevat lapsen elatusta eron jälkeen sekä yksinhuoltajaäitien että elatusvelvollisten isien toimeentulon näkökulmasta.

Tulosten mukaan yhteiskunnan maksama elatustuki turvaa lapsen elatusta kaikissa tuloluokissa, mutta elatustuen rooli oli erityisen tärkeä pienituloisissa kotitalouksissa. Lisäksi pienituloiset isät maksavat suuremman osan tuloistaan elatusapuina kuin suurituloiset isät, jolloin elatusavun maksamisella on suurempi merkitys kotitalouden toimeentulolle. Köyhyysanalyysi osoittaa, että isän maksama elatusapu voi aiheuttaa tälle toimeentulovaikeuksia.

 

Pitävätkö päättäjät eroa edelleen poikkeamana?

Erikoisnumeron tekstit herättävät pohtimaan erojen institutionalisoitumista suomalaisessa yhteiskunnassa. Institutionalisoitumisella tarkoitan tässä muun muassa sitä, millaisia laajasti jaettuja käsityksiä eron jälkeisten perhesuhteiden järjestämisestä yhteiskunnassa vallitsee, millaista eron jälkeistä elämää pidetään tavoiteltavana ja millaisin keinoin kansalaisia näissä pyrkimyksissä tuetaan. Artikkeleiden lisäksi mukana on lapsen elatusta koskevan lain muutosta ja lapsi- ja perhepalveluiden uudistamista käsittelevät puheenvuorot sekä kolme kirja-arviota.

Vaikka eroamiseen liittyy hyvinvointiriskejä, suomalaisen yhteiskunnan huoli aikuisten liittojen laadusta ja kestävyydestä kytkeytyy erityisesti lapsiin ja lapsille aiheutuviin seurauksiin. Lapsettoman pariskunnan avioeron ei nähdä nakertavan yleistä moraalia tai uhkaavan yhteiskunnan kiinteyttä kuten vielä sata vuotta sitten. Nykykeskustelussa ei pohdita eron sosiaalista hyväksyttävyyttä, vaan kan­nustetaan sen terapeuttiseen hallintaan (1) ja vaaditaan lapsille aiheutuvien haittojen mini­moimista.

Vaikka moraalinen paheksunta ja sosiaalinen tuomittavuus ovat liuden­tuneet eron ympäriltä, siihen suhtaudutaan kuitenkin edelleen normatiivisesti eli se on hoidettava tietyllä, hyvänä pidetyllä tavalla. Tänä päivänä vanhempien on osattava erota ”oikein” ja tavoiteltavana  nähdään vanhempien yhteistyö ja kasvatusvastuun jakaminen eron jälkeen.

On kuitenkin epäselvää, missä määrin suomalaisen yhteiskunnan palvelujärjestelmä ja lainsäädäntö antavat riittävän konkreettista apua näiden tavoitteiden saavuttamisessa. Monia ratkaisemattomia kysymyksiä liittyy esimerkiksi lasten vuoroasumiseen. Voikin olla niin, että poliittisen ohjauksen tasolla erot ilmiönä ja perhe-elämän moninaisuus nähdään Suomessa edelleen poikkeamina tai katkoksina, joihin reagoidaan vasta pakon edessä.

 

Lähde

1) Maksimainen, Jaana (2010) Parisuhde ja ero: Sosiologinen analyysi terapeuttisesta ymmärryksestä. Sosiaalitieteiden laitoksen julkaisuja 2010:3. Helsinki: Helsingin yliopisto.

 

Lue lisää aiheesta:

Anna-Maija Castrén: Radikaali, radikaalimpi, lapsen perhe

Anne Mattila: Joustavalla hoitorahalla hoivavastuun tasaisempaan jakoon?

Ella Sihvonen: Ensin vanhemmuus katosi, sitten sitä ryhdyttiin tukemaan

Kun meistä tulee me: Yhteinen sukunimi perheen merkkinä

Posted on by Anna-Maija Castrén
Lukuaika: 4 min.

Yhteisen sukunimen asema perheen symbolina on vahva. Vaikka lain mukaan yhteiseksi nimeksi voidaan valita yhtä lailla naisen kuin miehen sukunimi, useimmat parit päätyvät miehen nimeen. Tämä on kiinnostava ilmiö maassa, jossa sukupuolten tasa-arvoa perheessä ja parisuhteessa pidetään monilta osin saavutettuna.

Suurin osa avioituvista pareista Suomessa päätyy ottamaan miehen sukunimen puolisoiden yhteiseksi ja ainoaksi sukunimeksi. Vuonna 2015 tällaisen valinnan teki 64 prosenttia uusista aviopareista.

Miehen sukunimi pariskunnan ja perheen yhteisenä nimenä mielletään perinteiseksi valinnaksi. Käytäntö ei kuitenkaan ole ikiaikainen, sillä laissa edellytettiin vain noin 60 vuoden ajan, että nainen ottaa miehen sukunimen ainoaksi nimekseen tai yhdistää sen yhdysviivalla omaan sukunimeensä (1).

Vuodesta 1986 lähtien puolisot ovat voineet pitää omat nimensä tai toinen puolisoista on voinut ottaa käyttöön yhdysnimen, jossa omaan nimeen on yhdysviivalla liitetty aviopuolison sukunimi. Puolisot ovat myös voineet valita kokonaan uuden yhteisen sukunimen tai miehen nimen sijaan yhteiseksi nimeksi on voitu valita naisen sukunimi. Vuonna 2015  naisen sukunimen yhteiseksi nimeksi valitsi vain 1,6 prosenttia aviopareista.

Miksi miehen sukunimen aseman perheen yhteisenä nimenä on niin vahva? Ja miksi perheellä ylipäätään pitäisi olla vain yksi sukunimi?

 

Sukunimen muutos korostaa siirtymää uuteen elämänvaiheeseen

Avioliitto voidaan solmia monista syistä, mutta edelleen se mielletään myös siirtymäksi, jossa parista tulee perhe. Monet parit asuvat yhdessä ennen avioitumista, hankkivat kenties yhteisen asunnon ja saavat lapsia.

Vaikka aina silloin tällöin ehdotetaan, että avioliitto on menettänyt merkitystään, täsmällisempää olisi sanoa, että avioliiton merkitys instituutiona on muuttunut. Se ei ole enää pakko, vaan valinta, jonka moni haluaa tehdä.

Sukunimen muutos avioitumisen merkkinä on ollut erityisen tärkeä yhteiskunnissa, joissa yleisesti käytetään vain yhtä sukunimeä. Suomalaisessa yhteiskunnassa ajatus siitä, että perheenjäsenillä on sama sukunimi, on ollut vahva.

Kun yhteistä elämää parisuhdekumppanin kanssa on jaettu kenties jo vuosia, sukunimen muutos korostaa siirtymää uuteen vaiheeseen. Yhdessä asumista sisältäviä suhteita eli avoliittoja on voinut olla useita ja tällöin avioliiton solmiminen on keino erottaa yksi suhde muista ja korostaa sen merkitystä, kuten sosiologi Riitta Jallinoja on ehdottanut (2). Yhteisen sukunimen ottaminen on tällaiseen myönteiseen erontekoon oivallinen keino.

 

Neuvottelu nimestä ei ole pareille tasa-arvokysymys

Omassa tutkimuksessani, johon haastattelin ensi kertaa avioliiton solmivia, eri sukupuolta olevia pareja, keskustelu sukunimestä ei näyttäytynyt tasa-arvokysymyksenä. Päätyivät parit nimen suhteen mihin ratkaisuun tahansa, valinta ei uhannut puolisoiden käsitystä parisuhteestaan lähtökohtaisesti tasa-arvoisena.

Pariskunnat saattoivat nähdä miehen sukunimen ottamisen esimerkiksi niin itsestään selvänä, että muita vaihtoehtoja ei edes pohdittu. Jos taas vaihtoehtoja pohdittiin, miellettiin tämä erityisesti naisen valinnaksi. Nainen siis ratkaisi, ottaako tulevan puolisonsa nimen ainoaksi nimekseen, säilyttääkö oman nimensä vai ryhtyykö käyttämään yhdistelmänimeä. Miehet saattoivat vetäytyä asian pohtimisesta ikään kuin asia ei heille kuuluisi juuri millään lailla.

Viljo Pietinen 1942 / Museovirasto

Vaikka sukunimeä koskeva ratkaisu miellettiin naisen valinnaksi, yhteinen nimi perheen symbolina vetosi niin miehiin kuin naisiinkin. Eräs tuore aviomies pohdiskeli haastattelussa esimerkiksi näin:

”Sukunimihän on se, mikä konkretisoi avioliiton, myös ulkopuolisten silmissä. Ei se, että meillä on sormukset. Vaan se, että meillä on yhteinen sukunimi. Että se tavallaan muodostaa sen ydinperheen. Se pieni porukka, millä on se yhteinen sukunimi, jotka asuu siinä yhessä osoitteessa”.

Miehet eivät kuitenkaan aina tulleet ajatelleeksi, että he voisivat itse edistää yhteisen nimen saamista perheelle omalla ratkaisullaan, vaan siirsivät vastuuta tulevalle puolisolleen.

 

Sukunimeä koskevat ratkaisut mielletään naisen tehtäväksi

Amerikkalaisen sosiologin Colleen Nugentin mukaan mieslinjaa noudattava sukunimikäytäntö asettaa miehet etuoikeutettuun asemaan, joka vapauttaa heidät avioitumisen yhteydessä tehtävästä identiteettityöstä (3). Sukunimeä koskevat ratkaisut mielletään siis yleisesti naisen tehtäväksi. Naisen kuuuluu pohtia nimivalintaa paitsi identiteettinsä myös tulevaisuudessa mahdollisesti syntyvien lasten kannalta. Nainen ei siis päätä vain omasta puolestaan, vaan hänen odotetaan tekevän ratkaisuja myös perheen näkökulmasta.

Tutkimukseni perusteella asian pohtiminen muodostuvan perheen näkökulmasta ei tuntunut koskettavan miehiä kuin poikkeustapauksissa. Näin kävi silloin, kun puolisot ajattelivat olevansa lain antamiin vaihtoehtoihin nähden täysin tasavertaisia eikä mies vedonnut perinteiseksi mielletyn käytännön suomaan etuoikeuteen.

Tällöin tuli esiin ”perheellä on vain yksi nimi”-malliin liittyvä ongelma. Jos puolisot olivat sitoutuneet siihen, että he ovat nimen suhteen täysin samanarvoisessa asemassa eikä kumpikaan halunnut pyytää toista vaihtamaan sukunimeään, ratkaisua oli vaikea löytää. Toisen sukunimen erikoisuus tai harvinaisuus saattoi tarjota välineitä päätökseen, mutta jos tällaista eroa nimien välillä ei ollut, tilanne oli hankala. Ratkaisuksi muodostui se, että ratkaisua ei tehdä, ja kumpikin jatkoi omalla sukunimellään.

 

Naisen tekemä työ on keskeistä perheeksi tulemisessa

Analyysini toi esiin, miten lainsäädäntö voi mahdollistaa tasa-arvoisempia käytäntöjä, mutta se ei itsestään selvästi muuta käytäntöjä tasa-arvoisemmiksi. Kun jokin toimintatapa mielletään ”perinteiseksi”, sitä ei herkästi kyseenalaisteta.

Miehen sukunimen erityisasema tuottaa naistyötä perheen muodostumisvaiheeseen. Sukunimen merkitystä identiteetille tai vaikutusta vaikkapa työuraan joutuvat edelleen pohtimaan lähinnä vain naiset. Aineistosta kävi ilmi, että erityisesti naiset joutuivat työstämään nimeen liittyvää ratkaisua ja sen seurauksia.

Perinteiseksi mielletyn sukunimikäytännön vuoksi miehet sen sijaan välttyvät avioituessaan tekemästä tätä työtä, mikä voi kääntyä pidemmällä aikavälillä heidän etunsa vastaiseksi. Miehiltä jää nimittäin käsittelemättä keskeinen perheeksi tulemiseen liittyvä tehtävä.

Perheenä eläminen edellyttää minä-keskeisyyden korvautumista me-keskeisyydellä ja sukunimeen liittyvä pohdinta – on sen tulos sitten mikä tahansa – voi olla merkittävä osa tätä prosessia. Naiset siis yhtäältä saavat ja toisaalta joutuvat ottamaan eräänlaisen varaslähdön perheeksi tulemisessa sukunimiratkaisun sukupuolittuneisuuden takia.

Simo Rista 1970 / Helsingin kaupunginmuseo

Nimilaki uudistuu vuoden 2019 alusta. Uuden lain mukaan avioituvilla puolisoilla on aiempaa enemmän vaihtoehtoja. Molemmat puolisot voivat jatkossa muun muassa ottaa käyttöön yhdistelmänimen, kun nykyisen lain mukaan se on mahdollista vain toiselle puolisolle. Yhdistelmänimi ei tosin ole ollut kovin suosittu ja vuonna 2015 vain 5,7 prosenttia naisista ja 0,1 prosenttia miehistä päätyi tähän ratkaisuun.

Merkittävämpi uudistus koskee lapsen sukunimeä, sillä jatkossa lapselle voidaan antaa molempien puolisoiden sukunimistä muodostettu yhdistelmänimi. On todennäköistä, että tämä lisää keskustelua sukunimestä jo avioitumisen yhteydessä. Toivottavasti se lisää myös miesten halua ottaa tämä tehtävä vastaan täysipainoisesti, sillä se olisi yhtä lailla heidän kuin muodostumassa olevan perheenkin etu.

 

Lähteet

(1) Kotilainen Sofia (2016) Suomalaisen perheen yhteisen sukunimen lyhyt historia. Kasvatus & Aika 10(5) 2016, 42–57.

(2) Jallinoja Riitta (1997) Moderni säädyllisyys. Helsinki: Gaudeamus.

(3) Nugent Colleen (2010). Children’s surnames, moral dilemmas: Accounting for the predominance of fathers’ surnames for children. Gender & Society, 24, 499–525.

Kuuluuko mummi perheeseen?

Posted on by Anna-Maija Castrén
Lukuaika: 3 min.

Helsinkiläisten äitien käsitykset vastasyntyneen lapsen perheestä ulottuvat kotitalouden ulkopuolelle. Hyvin usein lapsen perheenjäseneksi nimetään myös isovanhempia, erityisesti isoäiti äidin puolelta. Tuoreen tutkimuksen tulokset herättävät pohtimaan, pitäisikö lainsäädännön turvata lapsen oikeus tavata isovanhempaa tai muuta tärkeää läheistä vanhempien eron tai kuoleman jälkeen.

Virallisiin tilastoihin perustuvassa tutkimuksessa lasten perheitä luokitellaan vanhempien määrän ja vanhempien liiton luonteen mukaan: puhutaan esimerkiksi yhden vanhemman perheistä ja avo- tai aviopariperheistä. Oikeudellisesti tunnustetut perhesuhteet ja yhdessä asuminen ovat myös usein perheistä käytävän keskustelun taustalla. Tämä näkökulma jättää kuitenkin pimentoon muut lapsen elämässä merkitykselliset ihmiset.

Johtamani tutkimushankkeen tuoreessa raportissa tarkastellaan sellaisten helsinkiläislasten perheitä, joiden äiti ei lapsen syntymän aikaan ollut avioliitossa. Väestörekisteritietojen rinnalla tutkimuksessa käytettiin kyselylomakeaineistoa, jossa äideiltä kysyttiin, ketkä heidän henkilökohtaisen käsityksensä mukaan kuuluvat vastasyntyneen perheeseen.

Rekisteriaineistosta kävi ilmi, että syksyllä 2015 lähes joka viides avioliiton ulkopuolella syntynyt helsinkiläislapsi saapui synnytyslaitokselta kotiin, jossa ei vakituisesti asunut äidin lisäksi toista aikuista. Yhden aikuisen kotitalouksia oli erityisesti nuorten ja iäkkäämpien äitien kohdalla, kun taas noin kolmekymppisten äitien ryhmässä kahden aikuisen kotitaloudet olivat yleisempiä. Keskimäärin äitien kotitalouksiin kuului äiti mukaanlukien 3,65 henkilöä.

Yhden aikuisen kotitaloudet olivat yleisempiä muualla kuin Suomessa syntyneiden äitien kohdalla. Yhden ja kahden aikuisen kotitalouksien lisäksi pieni osuus lapsista kotiutui kolmen sukupolven talouksiin tai ”kommuunikotitalouksiin”, joissa asui äidin lisäksi useampi samaan ikäluokkaan kuuluva henkilö.

 

Lasten perhesuhteet ulottuvat kotitalouden ulkopuolelle

Kyselylomakkeeseen äidit (199 vastaajaa) listasivat henkilöt, jotka heidän henkilökohtaisen käsityksensä mukaan kuuluivat vastasyntyneen perheeseen. Aineisto osoitti lasten perheiden usein laajenevan kotitalouden ulkopuolelle. Lasten perheet sisälsivät keskimäärin seitsemän henkilöä äidin ja vauvan lisäksi. Tämä on paljon verrattuna siihen, että lomakevastaajien kotitalouksista 61 prosenttia oli kolmen hengen talouksia.

Äidit nimesivät lapsen perheenjäseniksi laajasti ihmisiä usein kolmesta perhesukupolvesta: lapsen isän, sisaruksia, isovanhempia, tätejä, setiä ja serkkuja. Perhekokoonpanoissa korostuivat äidin puoleiset sukulaiset ja muut äidille läheiset henkilöt. Lapsen isovanhemmat nimettiin hyvin usein perheeseen kuuluviksi. Yli 80 prosentissa kokoonpanoista oli mainittu lapsen isoäiti äidin puolelta.

 

Millaisia suhteita olisi tuettava vanhempien eron tai kuoleman jälkeen?

Lakia lapsen huollosta ja tapaamisesta uudistetaan. Taustalla on pyrkimys tukea parhaalla mahdollisella tavalla lasten perhesuhteiden jatkuvuutta erityisesti vanhempien eron yhteydessä.

Nykyisin voimassa olevan lain mukaan tapaamisoikeus voidaan vahvistaa oikeudellisesti sitovasti vain lapsen ja tämän vanhemman välille. Uudistustyössä pohditaan kuitenkin nyt myös sitä, pitäisikö tapaamisoikeutta laajentaa koskemaan sellaista lapselle läheistä henkilöä, jolla on ollut merkittävä rooli lapsen elämässä. Voisiko siis mummi tai ukki, äiti- tai isäpuoli, tai muu läheinen aikuinen olla lapselle vanhempaan verrattavissa oleva perheenjäsen, jonka tapaamisoikeus tulisi vahvistaa laissa esimerkiksi vanhempien eron yhteydessä tai kuolemantapauksen sattuessa?

Helsingin Sanomien artikkelissa tuotiin esiin isovanhempien suru siitä, että ero saattaa katkaista yhteyden lastenlapsiin. Jutussa huomioitiin perheiden monimuotoistuminen ja näkemys siitä, että yhteys isovanhempaan tai muuhun tärkeään aikuiseen lapsen elämässä saattaa olla merkittävä hyvinvointia tukeva seikka. Toisaalta tuotiin esiin huoli siitä, että riitaisissa eroissa tapaamissopimuksen vahvistaminen useiden eri henkilöiden kanssa saattaa poikia pitkittyneitä oikeustaisteluja.

Läheisiä ja merkityksellisiä ihmissuhteita on vaikeaa, ellei mahdotonta ohjata lainsäädännöllä. Artikkeliin haastateltu Suomen sovittelufoorumin Vaula Haavisto korostaakin sovittelun merkitystä konfliktien purkamisessa. Kunnat ovat velvollisia tarjoamaan sovittelua ja vaikeiden erokiistojen selvittelyssä on otettu käyttöön muitakin keinoja viime vuosina. Sovittelussa ääneen pääsevät kuitenkin lähinnä lapsen viralliset huoltajat. Isovanhempia tai muita lapsen elämässä tärkeitä aikuisia (esimerkiksi äiti- tai isäpuolia) ei itsestään selvästi pidetä asianosaisina.

 

Keinoksi perhesuhteiden kartoittaminen

Olisiko lapsen suhdetta isovanhempaan tai muuhun hänelle läheiseen henkilöön mahdollista tukea viranomaiskäytäntöjä muuttamalla? Voitaisiinko lapsen asioita ratkova viranomainen velvoittaa perehtymään siihen elettyjen läheissuhteiden muodostelmaan, jonka ympäröimänä lapsi on elänyt ja jossa saanut hoivaa ja huolenpitoa?

Helsinkiläisvauvojen perhesuhteita on edellä mainitussa tutkimuksessa kartoitettu äitien henkilökohtaisten käsitysten näkökulmasta. Koska monien vastaajien kohdalla oli kyse ensimmäisestä ja vielä kovin pienestä lapsesta, perhekokoonpanot luultavasti ilmentävät myös äitien toiveita lapsen elämässä tärkeistä ihmisistä. Joka tapauksessa perheen ulottuminen mitä moninaisimpiin suhteisiin kotitalouden ja juridisesti vahvistetun vanhemmuuden ulkopuolella kertoo, että monet ymmärtävät perheen varsin laajaksi.

Isovanhemmat saattavat edustaa lapsen elämässä pysyvyyttä, kun aikuisten parisuhdepolut mutkittelevat. Lapsen hyvinvoinnin turvaamiseksi olisi hyödyllistä ryhtyä suhtautumaan muihinkin kuin lain tunnustamiin vanhempiin lapsen mahdollisina perheenjäseninä.

Kaikki mummit ja ukit eivät ole lapsen elämässä aktiivisesti läsnä huolehtimassa, hoivaamassa ja kasvattamassa. Mutta monet ovat. Jos lapsen elämässä merkitykselliset suhteet kartoitetaan huolellisesti, tarpeettomalta suhteiden katkeamiselta vanhempien eron tai kuoleman yhteydessä voidaan välttyä. Viranomaistyössä tähän voitaisiin turvautua konfliktitilanteissa ja silloin, kun ilmenee huoli lapsen hyvinvoinnista.

 

Kirjoittaja: Anna-Maija Castrén
Kuvat: Pixabay

Avioliittolaki ei turvaa lapselle äitiä ja isää

Posted on by Anna-Maija Castrén
Lukuaika: 4 min.

Aito avioliitto -kansalaisaloite etenee täysistuntokäsittelyyn. Aloitteen tavoitteena on pitää avioliitto miehen ja naisen välisenä sekä taata lapsen oikeus äitiin ja isään. Tosiasiassa lainsäädännöllä on kovin vähän tekemistä sen kanssa, kuinka monen vanhemman kanssa lapsi kasvaa.

Tasa-arvoinen avioliittolaki hyväksyttiin eduskunnassa 17.2.2016 ja se tulee voimaan maaliskuussa 2017. Ensi keväänä avioliiton solmivat puolisot voivat olla juridiselta sukupuoleltaan samaa tai eri sukupuolta. Lakiuudistus lähti liikkeelle kansalaisaloitteesta, joka nopeassa aikataulussa keräsi yli 150 000 allekirjoitusta.

Avioliittolain uudistus herätti tunteikkaita vastareaktioita ja pian myös uuden kansalaisaloitteen, jolla lakimuutos pyritään kumoamaan.

Aito avioliitto -kampanja perustelee pyrkimystään muun muassa lapsen edulla ja lapsen oikeudella kahteen, eri sukupuolta olevaan vanhempaan, äitiin ja isään. Taustalla on seuraava ajatus: koska tasa-arvoinen avioliittolaki sallii avioliiton samaa sukupuolta olevien kesken, viedään puolisoiden jälkeläisiltä oikeus kahteen eri sukupuolta olevaan vanhempaan. Tämä nähdään siis ongelmaksi ja lapsen edun vastaiseksi.

Mikä ajatuksessa ontuu? Monikin seikka, mutta tärkeimpänä se, että lisääntyminen kiinnitetään siinä avioliittoon. Tämä ei vastaa eikä ole vastannut pitkään aikaan suomalaisen yhteiskunnan väestökehitystä.


Yli puolet ensimmäisistä lapsista ei synny avioliittoon

Vuonna 2014 peräti 56 prosenttia ensimmäisistä lapsista ja 43 prosenttia kaikista suomalaislapsista syntyi naiselle, joka ei ollut naimisissa (Suomen virallinen tilasto 2014).

Suuri osa näistä lapsista syntyi eri sukupuolta olevien puolisoiden avoliittoon, mutta eivät suinkaan kaikki. Vuoden 2015 synnytystilastojen mukaan 223 lasta syntyi rekisteröidyssä parisuhteessa eläville ja peräti noin joka kymmenes vauva syntyi naiselle, jolla ei ole asuinkumppania tai jonka parisuhdetilanteesta ei ole tietoa (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2016).

Helsingissä vanhempien avio- tai avoliitto ohjaa syntyvyyttä tätäkin vähemmän, sillä noin joka viides naimattomalle naiselle syksyllä 2015 syntynyt lapsi kotiutui synnytyssairaalasta kotitalouteen, jossa ei äidin lisäksi asunut vakituisesti toista aikuista.

Aikuisten suhteen institutionalisoitumisen aste ei siis enää määritä lapsen perhettä eikä lainsäädännöllä juurikaan voida vaikuttaa siihen, millaisia suhteita ihmiset solmivat ja millaisissa kokoonpanoissa elävät. Tähän ja moniin muihin nykyperhe-elämän piirteisiin on viitattu tutkimuksen piirissä perheen purkautumisena (Nätkin 2004) ja avautumisena (Castrén & Högbacka 2014).

Seksuaalisuutta ilmaistaan ja lisääntymistä tapahtuu muuallakin kuin naisen ja miehen vakiintuneessa liitossa. Aikuiset voivat elää parisuhteissa samaa tai eri sukupuolta olevan kumppanin kanssa ilman suhteen virallistamista ja useissa peräkkäisissä tai rinnakkaisissa suhteissa.


Vanhemmuuteen on monta tietä

Aikuisista ja lapsista koostuvia perheitä muodostuu muutoinkin kuin naisen ja miehen elinikäiseksi tarkoitetun avioliiton ympärille. Vanhemmaksi voi tulla uuden liiton, adoption tai sijaisperhetoiminnan kautta, tai hedelmöityshoidoissa saadun luovutetun sukusolun avustamana.

Kaikkialla Euroopassa vanhemmuus ja liittojen solmiminen ovat yhä vähemmän sidoksissa toisiinsa (Hart 2016). Yhden ”oikean” isän tai äidin määrittäminen voi siis olla hyvin hankalaa.

Yksinäisyys2.jpg

Viranomainen määrittelee lainsäädännön nojalla lapsen juridiset vanhemmat, joilla on kasvatus- ja elatusvastuu. Toisaalta lääkäri voi jossain tilanteessa olla kiinnostunut lapsen geneettisestä perimästä, esimerkiksi puntaroidessaan lapsen riskiä sairastua johonkin perinnölliseen tautiin. Kumpi näistä on “oikea” vanhempi silloin, kun oikeudellinen ja lääketieteellinen ymmärrys osoittavat kahteen eri henkilöön?

Nykyiseen avioliittolakiin sisältyvän isyysolettaman mukaan lapsen synnyttäneen naisen aviomies on lapsen isä. Tämä on kuitenkin vain olettama, sillä mitään varmuutta geneettisen ja juridisen isyyden asettumisesta samaan henkilöön ei luonnollisesti voi olla ilman geneettisen sukulaisuuden testaamista.

Nainen ja mies, joiden sukusoluista lapsi on saanut alkunsa, ovat lapsen geneettiset vanhemmat. Itsestään selvästi kumpikaan heistä ei kuitenkaan ole juridinen vanhempi. Mutta mikä tärkeintä, juridinen ja/tai geneettinen vanhempi, oli hän sitten sukupuoleltaan mitä tahansa, ei välttämättä ole se henkilö, joka pitää lapsesta huolta.


Kuka sitoutuu lapsen hoivaan?

Lapsella voi olla elämässään useita tärkeitä aikuisia, jotka ovat sitoutuneet hänen hyvinvointiinsa ja vanhemmuuteen.

Hänellä voi olla kahdet vanhemmat esimerkiksi vanhempien eron ja uudelleen avioitumisen seurauksena, sijaisperheessä eletyn lapsuuden johdosta tai sellaisessa avoimeen adoptioon perustuvassa perheessä, jossa ylläpidetään yhteyttä lapsen ensimmäisiin vanhempiin.

Lapsella voi olla kahdet vanhemmat myös perheissä, joissa nais- ja miespari yhdessä ottavat vastuun lapsesta, jonka on synnyttänyt toinen naisparin puolisoista.

Toisaalta kaksi vanhempaakaan ei ole mikään itsestäänselvyys. Edelleen osa lapsista menettää yhteyden toiseen vanhempaansa esimerkiksi vanhempien eron seurauksena. Ja vaikka lapsen hylkääminen on Suomessa harvinaista, ei se valitettavasti ole täysin tavatonta; lapsia päätyy myös sukulaisten ja yhteiskunnan huostaan.


Perinteinen avioliitto ei takaa lapselle äitiä ja isää

Ihmislajin lisääntymisen reunaehdot sanelevat sen, että lapset kehittyvät alkioista sikiöiksi naisen ruumiissa ja toistaiseksi vain naiset voivat lapsia synnyttää. Siihen, miten sukusolujen hedelmöittyminen tapahtuu – naisen ja miehen aviollisen kanssakäymisen seurauksena, satunnaisessa seksisuhteessa tai laboratorio-olosuhteissa – tai ketkä lapsesta syntymän jälkeen lopulta huolehtivat, ei avioliittolailla voida vaikuttaa.

Itse asiassa suomalaisten tavoilla elää perheenä ja heidän lisääntymiskäyttäytymisellään ei ole mitään tekemistä avioliittolain sisällön kanssa.

Eri sukupuolta olevien puolisoiden väliseksi määritelty avioliitto ei takaa lapselle äitiä ja isää. Avioliittolailla voidaan korkeintaan vaikuttaa siihen, kenelle juridinen vanhemmuus ja sen nojalla syntyvä elatus- ja kasvatusvastuu lankeavat.

Lainsäädäntö, joka huomioi mahdollisimman tarkasti ihmisten moninaiset tavat elää perheenä, tukee lasten keskinäistä tasavertaisuutta. Kahta eri sukupuolta olevaa vanhempaa, jotka lapsesta huolehtivat ja joiden rakkaudessa lapsi saa kasvaa, laki ei kuitenkaan takaa. Eihän avioliittolaki, oli se millainen tahansa, pysty takaamaan lapselle yhden yhtäkään tosiasiallista vanhempaa.


Teksti: Anna-Maija Castrén
Kuvitus: Sonya Mantere / perheyhteiskunta.fi


Lähteet:

Castrén, Anna-Maija & Högbacka, Riitta (2014) Avautuuko perhe? Eksklusiivisuuden ja inklusiivisuuden dynamiikka perhesidoksissa. Sosiologia 51:2, 106–122.

Hart, Linda (2016) Relational Subjects: Family relations, law and gender in the European Court of Human Rights. Valtiotieteellisen tiedekunnan julkaisuja 9/2016.

Nätkin, Ritva (2004) Moninaiset perhemuodot ja lapsen hyvä. Teoksessa Hannele Forsberg Hannele & Ritva Nätkin (toim.) Perhe murroksessa. Kriittisen perhetutkimuksen jäljillä. Helsinki: Gaudeamus, 16–38.

Suomen virallinen tilasto: Perheet 2014. Saatavissa: http://www.stat.fi/til/perh/2014/02/perh_2014_02_2015-11-27_kat_003_fi.html

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (2016) Perinataalitilasto – synnyttäjät, synnytykset ja vastasyntyneet 2015. Tilastoraportti 16/2016. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2016101024921

Radikaali, radikaalimpi, lapsen perhe

Posted on by Anna-Maija Castrén
Lukuaika: 3 min.

Kun lapsi saa päättää, keitä hänen perheeseensä kuuluu, voi tulos yllättää, hämmentää ja aiheuttaa närkästystä. Taiteen ja tutkimuksen rajoja ylittävä valokuvateos Perhealbumi nostaa vanhempien eron kokeneen lapsen käsityksen perheestä valokeilaan.

Valokuvaaja Susanna Kekkonen kertoo Perhealbumin ensimmäisellä sivulla muiston häistään ja yhden tietyn valokuvan ottamisesta juhlassa. Kuvaan asettuvat tuore aviopari, molempien vanhemmat ja morsiamen äitipuoli.

– Tavallinen hetki useimmissa häissä, mutta minulle täynnä tunnetta. Minulla ei ole ollut aiemmin kuvaa, jossa koko perheeni olisi ollut kanssani yhdessä, Kekkonen kirjoittaa.

Tämän idean ympärille rakentuu kokonainen valokuvateos, jossa 28 vanhempien eron kokenutta 4–47 vuotiasta “lasta” on koonnut perheeseensä kuuluvat henkilöt yhteiseen valokuvaan. Nuoremmille lapsille perhe on teoksessa se tämänhetkinen läheisistä koottu, aikuistuneiden perhekuvat taas keskittyvät lapsuuden aikaiseen perheeseen. Jokaisen perhevalokuvan yhteydessä on päähenkilön eli lapsen kertomus perheestään ja kirjaan valitusta kuvasta.

Susanna Kekkosen ja toimittaja Anna-Sofia Bernerin yhteistyönä syntynyt Perhealbumi on lämminhenkinen teos, jonka valokuvat ja tekstit puhuttelevat tinkimättömyydellään. Mutta mikä tekee tästä valokuvateoksesta radikaalin? Eikö lapsen oikeus tulla kuulluksi vanhempien erotessa ole jo vakiintunut näkökulma eroihin?

 

kuva1
Kuva: Susanna Kekkonen

 

Lapsen perhe eron jälkeen

Lasten asemaan erossa alettiin kiinnittää uudella tavalla huomiota suomalaisessa yhteiskunnassa 1970-luvulla. 1980-luvulla lainsäädäntöä muutettiin tavalla, joka korosti lapsen oikeutta säilyttää suhde molempiin vanhempiin eron jälkeen. Yhteishuoltajuudesta tuli lähtökohta eron jälkeisen vanhemmuuden järjestämiseen, sillä sen nähtiin parhaiten toteuttavan lapsen etua. Ajatus siitä, että lapsi hyötyy suhteiden jatkumisesta molempiin vanhempiin, on nykyisin laajasti hyväksytty ja kyseenalaistamaton.

Vaikka lapsen läheiset, koulu ja erilaiset sosiaalialan ammattilaiset usein pyrkivätkin tukemaan suhteiden jatkumista molempiin vanhempiin, parisuhteen päättymistä kipuilevien vanhempien näkökulmasta asia ei ole aina yksinkertainen. Ero voi olla hankala emotionaalisesti, mutta se vaikuttaa myös monin eri tavoin sosiaalisiin suhteisiin. Tämä kävi ilmi tutkimuksessani sosiaalisista verkostoista eron jälkeen. Voi olla vaikeaa osallistua sukujuhliin tai pitää yhteyttä entisen puolison sukulaisiin. Suhteet osapuolien välillä voivat olla niin jännittyneet, että on helpompaa jättää vaikeat tilanteet väliin. On suuri houkutus ajatella, että lapsi itse kyllä huolehtii suhteistaan siihen toiseen vanhempaan ja tämän sukulaisiin.

Lapsen perhesuhteiden muodostelma voi eron seurauksena myös laajentua vanhempien uusien suhteiden johdosta. Muutos voi olla pysyvä tai perhekokoonpano voi vaihtua vanhempien solmimien parisuhteiden syntymisen ja päättymisen rytmissä. Lapsen elämässä suhteet ryhmittyvät usein erilleen toisistaan, äidin puoleiseksi ja isän puoleiseksi perheeksi.

Uusperheille lapsen merkityksellisten perhesuhteiden ulottuminen toisiin kotitalouksiin ja perhekokoonpanoihin voi olla vaativaa. Toive aikuisten uuden parisuhteen varaan rakentuvasta perheestä on suuri ja kysymys uuden perheen rajoista eli siitä, keitä perheeseen kuuluu ja keitä ei, on uusperheissä erityisen merkityksellinen ja herkkä. Ajatus uudesta “meidän perheestä” on vetovoimainen, mutta sitä on joskus vaikea sovittaa yhteen lapsen suhteiden jatkuvuutta korostavan näkemyksen kanssa. Koska uusperhe syntyy aikuisten aloitteesta ja toiveesta, se on lähtökohtaisesti aikuisten hanke.

 

”Jos kieltäisin ihmisten olemassaolon kuvasta, kieltäisin jotakin itsestäni”

Lapsen näkökulmasta tehdyissä tutkimuksissa (esim. 1, 2 & 3) toistuu havainto, jonka mukaan vanhempien eron kokenut lapsi mieltää useimmiten molemmat vanhemmat perheeseensä kuuluviksi riippumatta siitä, kumman vanhemman luona hän asuu tai kuinka paljon tai vähän hän toista vanhempaansa tapaa. Harvoin ja vain poikkeuksellisissa tilanteissa lapsi ei ajattele biologisen vanhemman kuuluvan omaan perheeseensä.

Perhealbumi muistuttaa kuvista, joita lapset piirtävät perheistään tutkimustilanteissa. Sillä erotuksella tosin, että valokuvaan asettuvat oikeat ihmiset lapsen kahdesta erillisestä perhekokoonpanosta. Valokuvan päähenkilöllä, lapsella, on ollut valta kutsua kuvaan mukaan tulevat henkilöt ja sommitella heidät kuvaustilanteessa mieleisellään tavalla. Mikäli joku kutsutuista ei ole halunnut osallistua tai ei ole päässyt paikalle, häntä edustaa kuvassa tyhjä tuoli tai muu esine.

 

Kuva2
Kuva: Susanna Kekkonen

 

Perhealbumista tekee tärkeän, jopa radikaalin, kaksi seikkaa. Ensinnäkin teoksen kuvissa tai teksteissä ei hymistellä lapsen edusta. Lapselle on konkreettisesti annettu valta määritellä perheensä riippumatta tunteista, joita erillisiin perhekokoonpanoihin kuuluvissa henkilöissä saattaa herätä. Toiseksi monenlaisissa, jännitteisissäkin tilanteissa elävät ihmiset ovat lapsen kutsusta lähteneet mukaan hankkeeseen, jonka tuloksena lapsi saa sen kenties ainoan valokuvan omasta perheestään. Lapsen perheen tukeminen on aikuiselle helppoa, kun se on sama kuin oma perhe. Vaativaa ja jopa radikaalia se puolestaan on silloin, kun tukeminen tarkoittaa omista yksilöllisistä tunteista, tarpeista ja toiveista hellittämistä.

 

Lähteet:

(1) Larsson Sjöberg, Kristina (2001) Barndom i länkade familjesystem. Om samhörighet och åtskillnad. Örebro: Örebro Universitet.

(2) Ritala-Koskinen, Aino (2001) Mikä on lapsen perhe? Tulkintoja lasten uusperhesuhteista. Väestöntutkimuslaitos D 38. Helsinki: Väestöliitto.

(3) Smart, Carol; Neale, Bren & Wade, Amanda (2001) The changing experience of childhood: Families and divorce. Cambridge: Polity Press.