Sateenkaariperheen alkuvaiheessa neuvotellaan lapsen hankkimisen oikeutuksesta, rahasta ja sukusolujen luovuttajasta

Lukuaika: 3 min.

Lasta haluavat seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat joutuvat sopimaan monista asioista sekä perheen sisällä että ulkopuolisten kanssa. Perheytymisprosessi käynnistyy lapsitoiveesta ja johtaa harkinnan, suunnittelun, erilaisten neuvotteluiden ja käytännön toimien kautta lopulta lapsen saapumiseen. Haluttu perhemuoto ja lapsen saamisen tapa vaikuttavat siihen, mistä kaikesta ja keiden kanssa prosessissa neuvotellaan.

’’Meillä oli luovuttajan kanssa selvät sävelet: hän oli vain luovuttaja ja ei missään tekemisissä perheemme kanssa. Sovittiin, että voidaan moikata jos kadulla tavataan. Sovimme myös, että hinta on parikymppiä. Hän ei olisi halunnut ottaa rahaa, mutta halusin maksaa. Se tuntui jotenkin selvemmältä.’’

Yksin lapsen hankkinut sateenkaariperheen äiti Nella kuvailee näin sukusolujen luovuttajan kanssa sopimiaan asioita. Nella halusi yrittää saada lapsen koti-inseminaatiolla ja oli etsinyt sukusolujen luovuttajaa internetin keskusteluryhmän kautta. Hän oli miettinyt etukäteen asiat, joista halusi sopia ja valinnut lopulta kahdesta ehdokkaasta sen, jonka kanssa oli päässyt haluamaansa lopputulokseen.

Nella on yksi väitöskirjatutkimukseeni liittyvään kyselyyn vastanneista. Hänen lisäkseen 73 sateenkaariperheen vanhempaa vastasi avoimiin kysymyksiin lapsen hankkimisesta. Vastaajien yleisin perhemuoto oli naisparin lapsiperhe. Muita perhemuotoja olivat yhden vanhemman sateenkaariperhe, miesparin lapsiperhe, kumppanuusvanhemmuus kahden ystävän välillä sekä kolmi- ja neliapilaperhe. Suurin osa lapsista oli syntynyt perheisiin – muita tapoja saapua perheeseen olivat ulkoinen adoptio ja lapsen sijoittaminen perheeseen.

 

Olemmeko valmiita saamaan lapsen – ja onko maailma tarpeeksi valmis?

’’Emme olleet kaikesta samaa mieltä. Mietimme, miten miespari otetaan vastaan eri yhteyksissä, kun mies hoivan antajana on monelle melko tuntematon asia. Meillä oli paljon keskusteluja siitä, kuinka voisimme suojella lasta ennakkoluuloilta. Mietimme jopa, onko oikein hankkia lapsi. Olisiko hänen elämänsä liian vaikeaa?’’

Janne kuvailee pohdintaa, jota he olivat käyneet puolisonsa kanssa toiveistaan saada lapsi. Osa kyselyyn vastaajista kertoi neuvotelleensa kumppaninsa kanssa jopa useita vuosia lapsen hankkimisesta. Toiveet saada lapsi olivat olleet voimakkaita, mutta samalla pelko ympäröivän maailman suhtautumisesta sateenkaariperheen lapseen oli aiheuttanut huolta. Pelot syrjinnästä tai lapsen kiusatuksi tulemisesta olivat kuitenkin osoittautuneet turhiksi.

 

Sukusoluja tutulta, tuntemattomalta vai joltain siitä väliltä?

Osa kyselyyn vastanneista naispareista ja itsellisesti lapsen hankkineista naisista oli halunnut käyttää nimenomaan tunnetun luovuttajan sukusoluja. Osa oli etsinyt Nellan tavoin luovuttajaa, jonka henkilöllisyys olisi tiedossa, mutta joka ei ollut tuttu entuudestaan. Toiset taas olivat halunneet tutun luovuttajan lähipiiristään.

Osalle vastaajista oli myös ollut alusta alkaen selvää, että he haluavat käyttää täysin anonyymin luovuttajan sukusoluja, kun taas toiset olivat päätyneet täysin anonyymiin luovuttajaan harkinnan jälkeen tai siinä tapauksessa, ettei sopivaa tuttua luovuttajaa ollut löytynyt.

Naisparit olivat keskustelleet siitä millaisia ominaisuuksia he toivoivat luovuttajalta ja millainen rooli tunnetulla luovuttajalla olisi perheen elämässä. Lapseen liittyvistä oikeuksista ja velvollisuuksista tai niiden puuttumisesta oli myöhemmin sovittu mahdollisten luovuttajien kanssa. Naisparien keskinäiset neuvottelut olivat osalla liittyneet siihen, kumpi yrittäisi tulla raskaaksi ja synnyttäisi lapsen. He olivat myös sopineet mitä kautta tarvittavat sukusolut hankittaisiin ja käytettäisiinkö hedelmöityshoitoklinikan palveluja vai koti-inseminaatiota.

 

Miten paljon lapsi saa maksaa?

Lähes kaikki vastaajat olivat neuvotelleet rahasta lapsen hankinnan yhteydessä. Tunnetun sukusolujen luovuttajan kanssa oli saatettu sopia siitä, maksetaanko siittiöistä korvausta. Yksityisen hedelmöityshoitoklinikan palveluja käyttäneet olivat pohtineet, miten pitkään hoitoja jatkettaisiin ja paljonko niihin oltaisiin valmiita käyttämään rahaa. Osa vastaajista oli käynyt myös lainaneuvotteluja pankin tai lähipiiriinsä kuuluvan henkilön kanssa hoitojen rahoituksesta. Lapseen liittyvien kustannusten jakamisesta oli neuvoteltu erityisesti niissä sateenkaariperheissä, jotka muodostuivat useammasta kuin yhdestä kotitaloudesta.

Monien osapuolten kanssa käydyt neuvottelut käsittelivät käytännön seikkojen ohella lapsen perheyhteisössä noudatettavia perinteitä ja lapsen kasvatusta. Lapsuudenperheen, muiden sukulaisten ja ystävien kanssa oli sovittu etukäteen tuesta ja käytännön avusta, jota he voisivat antaa vanhemmille lapsen saavuttua perheeseen.

 

Kaikkien osallisten on hyvä tietää, mitä haluavat

Arkielämä ja vanhempien keskinäiset suhteet olivat lapsen saavuttua perheeseen sujuneet sitä paremmin, mitä varhaisemmassa vaiheessa ja perusteellisemmin kaikki mukana olleet olivat päässeet sopimaan asioista keskenään. Neuvotteluja yhdessä lasta hankkivien osapuolten välillä pystyttiin käymään reilusti vain silloin, kun kaikki osalliset tiesivät, mitä haluavat.

Lasta haluavien olisikin hyvä ensin miettiä omalta osaltaan, millaiset asiat ovat heille tärkeitä vanhemmuuteen liittyen ja mistä he eivät ole valmiita tinkimään. Näiden pohdintojen merkitys kasvoi entisestään, jos lapsen saamiseen liittyi enemmän kuin kaksi aikuista ja/tai useampi kuin yksi kotitalous.

 

Väitöskirjatutkija Sonja Anttila (KM, KtaO, lo) tarkastelee tutkimuksessaan sateenkaariperheellisten perheytymisprosesseja neuvotteluiden, taloudellisten resurssien ja moninaisten läheissuhteiden merkitysten kautta. Hän työskentelee tällä hetkellä yliopisto-opettajana Helsingin yliopistossa. Väitöstutkimusta ovat rahoittaneet Home economics education for diversities-tutkimushanke, Elli Sunisen & Rachel Trobergin säätiö, Suomalainen Konkordialiitto ja Tampereen talouskoulun säätiö.

Kuvat: Pexels

Perhesuhteet haastavat lakeja muuttumaan

Lukuaika: 3 min.

Perheitä koskeva lainsäädäntö laahaa monimuotoisen todellisuuden jäljessä. Lakien ydinperhelähtöinen logiikka ei tunnista perheiden erilaisia tilanteita ja tärkeät lakimuutokset törmäävät liian usein poliittisen tahdon tai ohjauksen puutteeseen.

Perhesuhteita koskevalla lainsäädännöllä on perinteisesti nähty kolme rinnakkaista tehtävää: 1) Tiettyjen suhteiden sääntely, jonka avulla perustetaan oikeudellinen perhesuhde, esimerkiksi vanhemmuuden vahvistaminen tai avioliitto. 2) Taloudellisten suhteiden ja tulonsiirtojen sääntely, esimerkiksi perintöoikeus ja sosiaaliturva. 3) Heikompien osapuolten suojaaminen hyväksikäytöltä ja taloudelliselta ahdingolta, esimerkiksi avio-oikeus puolison omaisuuteen tai rintaperillisen lakiosa.

Työssäni Monimuotoiset perheet -verkostossa olen havainnut, että lainsäädäntö yhtäältä ohjaa perheitä tekemään tietynlaisia ratkaisuja, ja toisaalta hankaloittaa perheiden elämää silloin, kun ne eivät sovi sääntelyn raameihin.

 

Lain logiikka ja muutoksen moninaisuus

Elämme tilanteessa, jossa yhdenvertaisuusajattelun vahvistumisen myötä on vaikea säätää uusia lakeja ilman, että niissä huomioidaan perheiden monimuotoisuus. Perhelainsäädännön logiikka perustuu kuitenkin edelleen oletukselle kahdesta eri sukupuolta olevasta vanhemmasta ja heidän lapsistaan. Tämä vaikuttaa myös siihen, millaisia perhesuhteita lait tunnistavat.

Lainsäädäntötyössä lähdetään liikkeelle olemassa olevasta sääntelystä. Esimerkiksi avoliittoja vastaava logiikka löytyy avioliitosta. Sen sijaan monisuhteiden suojaaminen on vaikeampaa, koska niille ei nykylaissa ole kunnollista vertailukohtaa. Myöskään useamman kuin kahden vanhemman juridinen vahvistaminen lapselle ei sovi sellaisenaan nykyiseen lainsäädäntöön.

Lisäksi lainsäädäntö asettaa haasteita arkisissa tilanteissa. Esimerkiksi vanhempien eron jälkeen kahdessa eri kunnassa vuoroasuva lapsi voi saada palveluja vain kotikunnastaan, akuuttia sairaanhoitoa lukuunottamatta.

Muualla kirjoilla olevaa lasta ei myöskään katsota osaksi vanhempansa ruokakuntaa. Siksi asumistukea ei voida maksaa kuin toiselle vanhemmista, vaikka tilantarve on molemmissa kodeissa. Sisarusalennuksia esimerkiksi päivähoitomaksuista ei myönnetä, jos lapset eivät virallisesti asu samassa osoitteessa.

Kun lakia lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta muutettiin, selvitettiin mahdollisuutta siihen, että lapsi voisi olla kirjoilla kahdessa osoitteessa. Tämä tyrmättiin sillä perusteella, että kotikuntalain muutosta ei voida tehdä vain alaikäisten osalta, vaan se vaatisi kaksoiskuntalaisuuden selvittämistä laajemmin.

Perheiden näkökulmasta on turhauttavaa, että kesämökkiläisten kaksoiskuntalaisuus seisoo sen tiellä, että vuoroasuva lapsi voitaisiin tunnistaa osaksi molempia kotikuntiaan.

 

Lainsäädännön on muututtava – mutta mihin suuntaan?

Työssäni olen päivittäin tekemisissä niiden haasteiden kanssa, joita perheen jäykkä määritelmä lainsäädännössä aiheuttaa. Suurimmat ongelmat liittyvät sosiaaliturvan rakenteisiin. Perheiden väärintunnistaminen sosiaaliturvajärjestelmässä voi pahimmillaan synnyttää riippuvuustilanteita, jotka altistavat taloudelliselle hyväksikäytölle.

Esimerkiksi erotilanteessa asumistuen tiukat rajat voivat nostaa kynnystä erota lapsen toisesta vanhemmasta. Toisaalta yksinhuoltaja, jonka uusi puoliso muuttaa samaan talouteen, menettää osan omasta ja lapsensa sosiaaliturvasta, koska uuden puolison tulot vaikuttavat ruokakunnan tuloihin. Uusi puoliso ei kuitenkaan ole vastuussa puolisonsa lapsen toimeentulosta, mikä voi ajaa lapsen vanhemman taloudellisesti ahtaalle.

Kun lainsäädännön logiikka ei taivu monimuotoisuuden tunnistamiseen, jo käynnissä olevat lakimuutokset jäävät helposti torsoiksi. Esimerkiksi valmisteilla olevassa vanhemmuuslaissa tarve oikeudellisen vanhemmuuden uudelleen ajattelemiseen on ilmeinen niin sateenkaariperheiden, uusperheiden kuin huostaanoton seurauksena sijoitettujen lasten kannalta.

Lakia on kuitenkin lähdetty rakentamaan teknisenä uudistuksena, jossa yhdistetään äitiyslaki ja isyyslaki ilman suurempia sisältömuutoksia. Vaikka järjestöt ja asiantuntijat ovat toistuvasti tuoneet esiin tarpeen tosiasiallisten vanhemmuussuhteiden juridiselle tunnistamiselle, ilman oikeusministerin mandaattia lainvalmistelu joudutaan tekemään suppeasta lähtökohdasta.

Parhaillaan on siis valmistumassa laki, josta jo etukäteen tiedetään, ettei se tule toimimaan.

 

Etsintäkuulutus: ennakkoluulottomuus

Minkä pitäisi muuttua, jotta kaikkien perheiden olennaiset perhesuhteet ja tuen tarve tunnistettaisiin?

Palaan ajatukseen lainsäädännön logiikasta. Tähän mennessä perheiden monimuotoisuus on haluttu tunnistaa ja tunnustaa osana nykyisen lainsäädännön puitteita. Tässä ollaan jo melko pitkällä. On enää vähän lakeja, jotka kohtelevat kahta verrannollisessa tilanteessa olevaa perhettä eri tavoin.

Seuraavaksi pitää ottaa ne askeleet, jotka vievät perhelainsäädäntöä kohti sitä, että sääntelyn logiikka poikkeaa kahden eri sukupuolta olevan vanhemman ja heidän lastensa perheestä.

Voisiko esimerkiksi perinnön lakiosaa laajentaa rintaperillisten ohella uusperheen bonuslapsille? Voisiko lapsella olla enemmän kuin kaksi juridista vanhempaa? Voisiko vanhemman sukupuolikirjaus väestörekisterissä olla se, minkä tämä kokee oikeaksi? Voisiko ulkomailta muuttaneella perheenyhdistäjällä olla oikeus tuoda mukanaan oman määritelmänsä mukainen perhe?

Kun lainsäädäntöä mietitään uudelleen, tulee ratkaistavaksi monia kysymyksiä, joista osa on myös taloudellisia. Asumistuen maksaminen vuoroasuvasta lapsesta kahteen kotiin ei ole ilmaista, ei myöskään sosiaaliturvan perhekäsityksen laajentaminen. Lähtökohdaksi on kuitenkin otettava se, että perhesuhteiden tunnistaminen saa maksaa, koska niiden tunnistamatta jättäminen maksaa vielä enemmän.

Nykyjärjestelmä asettaa erilaiset perheet eriarvoiseen asemaan. Lainsäädäntöön sisältyvä ydinperheen normi tarkoittaa, että järjestelmä tukee ennen kaikkea niitä perheitä, joissa vanhempia on kaksi ja he asuvat samassa taloudessa. Tämä huonontaa jo ennestään hauraissa perhetilanteissa elävien ihmisten asemaa.

Ajattelen, että yhteiskunta on olemassa perheitä varten, ei toisinpäin. Jos tämä hyväksytään lähtökohdaksi, on perheet pystyttävä tunnistamaan kaikessa monimuotoisuudessaan. Sen on tarkoitettava paitsi lainsäädännön ydinperhelogiikasta poikkeamista, myös rahallisia panostuksia perheiden tukemiseen kaikissa elämäntilanteissa. Se on pidemmällä tähtäimellä myös yhteiskunnan etu.

 

FT Anna Moring on johtava asiantuntija Monimuotoiset perheet -verkostossa. Hän on tarkastellut tutkimuksissaan perheihanteita, sukulaisuuteen liittyviä normeja ja viimeksi suomalaisten perhevapaiden historiaa monimuotoisten perheiden näkökulmasta.

 

Kuva: Pixabay

Muuttuvan isyyden jäljillä

Lukuaika: 3 min.

Yhteiskunnallinen isyyskeskustelu on jo pitkään kytkeytynyt työn ja hoivan jakoon kahden vanhemman heteroperheissä sekä havaintoon hoivaavien isyyksien yleistymisestä. Mistä muusta isyyden muutoksessa on kyse?

Laaja kokoelma suomalaista ja kansainvälistä tutkimuskirjallisuutta kuvaa, kuinka kulttuuriset käsitykset ja ideaalit isyydestä ovat muuttuneet viimeisten vuosikymmenten aikana. Ennen kaikkea kyse on ollut siitä, että hoivaavasta ja vanhemmuutta jakavasta isyydestä on tullut sekä kulttuurista valtavirtaa että osa monen perheen arkisia käytäntöjä. Muun muassa brittiläinen sosiologi Esther Dermott (1) ja suomalainen isyystutkija-emeritus Jouko Huttunen (2) ovat kuvanneet, kuinka miehet ovat viime vuosituhannen loppupuolelta alkaen lähestyneet perheen emotionaalista keskiötä.

Toiseksi ymmärrys isyyden erilaisista muodoista on kasvanut. Nykypäivänä isyyden ymmärretään voivan olla luonteeltaan niin biologista, juridista, sosiaalista kuin psykologistakin (3). Joskus isyyden erilaiset muodot nivoutuvat yhteen saman henkilön vanhemmuudessa, joskus eivät.

Myös isäksi tulon moninaiset muodot ja isyyden toteutuminen heteromuotoisten suhteiden ulkopuolella on tullut aiempaa näkyvämmäksi itsellisten miesten, kumppanuusvanhemmuuden, miesparien, apilaperheiden ja lapsensa synnyttäneiden miesten myötä. Toisaalta syntyvyyden laskiessa yhä harvemmasta miehestä tulee ylipäätänsä isä.

Samaan aikaan kun käsitykset miehuudesta ja miehenä olosta ovat moninaistuneet ja muuttuneet aiempaa sallivammiksi, miesten herkkyyden, haurauden ja haavoittuvuuden kaltaiset tabut ovat hiljalleen purkautumassa. Tämän myötä entistä useampi isä uskaltaa hakea apua ja tukea esimerkiksi masennukseen tai muihin elämän kipukohtiin.

 

Vanhempien työnjako ja isyys identiteettinä muuttuvat hitaasti

Aiempaa moninaisemman isyysymmärryksen rinnalla on havaittavissa myös monenlaisia jatkumoita. Esimerkiksi hoivaavan isyyden yleistymisestä huolimatta niin ajankäyttötutkimukset, perhevapaatilastot, vanhempien omat kuvaukset kuin myös arkiset havainnot äideistä lastensa asioiden ensisijaisina hoitajina kertovat pinttyneistä sukupuolittuneista jakolinjoista lasten hoidossa ja hoivassa.

Toinen keskeinen pysyvyys on isyyden käsitteen kuin kiveen kirjoitettu sidoksellisuus miessukupuoleen. Vaikka ymmärrys sukupuolten moninaisuudesta on laajentunut yhteiskunnassamme, vanhemmuutta kuvaavat käsitteet muistuttavat edelleen binäärisestä sukupuolikäsityksestä.

Siinä missä vanhemmuuden käytännöt ymmärretään nykyään useimmiten sukupuolesta riippumattomaksi, niin identiteettikategorioina isyys ja äitiys ovat pitäneet pintansa. Tutkimusten mukaan isänä olo on monille miehille tärkeä ja keskeinen osa identiteettiä. Yhteiskunnallisesti tärkeää kuitenkin on että isyys – ja yhtälailla äitiys – nähdään joustavina käsitteinä, joita kuka tahansa voi käyttää itsestään juuri haluamallaan tavalla.

 

Isyyttä pitää tutkia myös heteroperheiden ulkopuolella

Entä mikä on tieteen rooli isyyden muutoksen paikantamisessa? Jo nyt tutkimus on nostanut esiin tärkeitä havaintoja niin hoivaavan isyyden lisääntymisestä kuin sukupuolittuneiden käytäntöjen pysyvyydestä.

Jotta ilmiötä ymmärrettäisiin paremmin, on tärkeää tarkastella isyyden muutosta ja sen moninaisuutta myös heteromuotoisen perheen ulkopuolella. Yhteiskuntaluokan, sukupuolen ja etnisyyden kaltaiset risteävät erot huomioiva isyyden tutkimus loistaa suomessa poissaolollaan ja on vähäistä myös kansainvälisesti.

Isyyden tulevat muutokset ovat vielä hämärän peitossa. Hiljaisia signaaleja on vaikea tulkita, ja esimerkiksi koronapandemian pitkän ajan seurauksia vanhemmuudelle ja tasa-arvolle voi vasta arvailla, vaikka useimmat veikkaukset ovatkin olleet varsin pessimistisiä.

Positiivisesta näkökulmasta katsottuna aiempaa moninaisemmissa elämäntilanteissa elävät miehet voivat tulla isiksi. Yhä useammat miehet purkavat stereotyyppisiä käsityksiä vanhemmuudesta ja sukupuolesta. He luovat herkkyyden ja hoivan avulla emotionaalisesti entistä läheisempiä suhteita lapsiinsa. Nämä ovat lasten ja perheiden hyvinvoinnin ja tasa-arvon kannalta myönteisiä kehityskulkuja, joiden soisi vahvistuvan myös jatkossa.

 

Perheet ovat aina olleet monimuotoisia ja lapsia on saapunut perheisiin erilaisia reittejä. Vaikka uudenlaiset tavat saada lapsia jättävät merkkejään vanhemmuuteen, hoiva on säilynyt perhe-elämän keskiössä. Perhe 2.0 -kirjoitussarjassa pohditaan lapsiperheellistymisen uudempia muotoja ja vanhemmuuksien tulevaisuutta. 

Sarja tuotetaan yhteistyössä Lisääntymisen tulevaisuus -hankkeen kanssa. Hankkeen kaikille avoin webinaari “Tulevaisuuden perhe – Miltä se näyttää?” järjestettiin 3.11.2020.

 

Lähteet

(1) Dermott, Esther (2008). Intimate fatherhood. London: Routledge.

(2) Huttunen, Jouko (2001). Isänä olemisen uudet suunnat. Hoiva-isiä, etä-isiä ja ero-isiä. Jyväskylä: PS-Kustannus.

(3) Huttunen, Jouko (2014). Isyyden muutos ja tulevaisuus Teoksessa Petteri Eerola & Johanna Mykkänen (toim.), Isän kokemus. Helsinki: Gaudeamus, 178-196.

 

KT, YTM Petteri Eerola työskentelee yliopistonopettajana Jyväskylän yliopistossa ja tutkijatohtorina Tampereen yliopistossa. Eerola on tutkinut perheitä, vanhemmuutta ja miesten isyyskokemuksia vuodesta 2009 alkaen.

 

Sarjan muut kirjoitukset

Siru Lehto: Psykososiaalinen tuki jää lapsettomuuden hoidossa lisääntymisteknologian jalkoihin

Elina Helosvuori: Hedelmöityshoidot ovat erityinen tapa tulla vanhemmaksi

Elli Lehikoinen: Fiktion valta ja lisääntyminen

Tiia Sudenkaarne: Kuka saa lisääntyä?