Orgiat ruton jälkeen?

Koronapandemian aikainen eristys on vaikuttanut deittailuun ja seksisuhteisiin. Aiemman tutkimuksen perusteella pandemialla voi olla keskenään vastakkaisia seurauksia: yhtäältä irrotteluhalujen yltyminen ja toisaalta konservatiivisten parisuhdeasenteiden yleistyminen.

Kun hallitus ilmoitti, että 50 hengen kokoontumiset sallitaan taas, tuttavan Facebook-seinällä keskusteltiin asiasta. Tämä kommentti poikkesi muista, varsin varovaisista kommenteista:

“Ihan hirveästi tekee mieli suunnitella kesäjuhlia. Tai ihan mitä tahansa juhlia. 40 000 hengen stadionkonsertteja, satojen ihmisten alastontaidespektaakkeleja, jätti-illallisia […] tai ihan mitä tahansa irstailua […].”

Pohdin koronavirusepidemian edetessä, milloin ihmiset lopullisesti kyllästyvät poikkeusoloihin ja eristäytymiseen. Kesän lähestyessä yhä useammat vastuulliset keski-ikäiset perheenäidit ja -isät ilmaisivat toiveita irrottelusta – festareista, tanssimisesta hikisessä baarissa, samppanjasuihkulähteistä kesäyössä.

Kun kuuliaisesti noudatimme eristäytymismääräyksiä, käykö nyt niin, että yhteisesti sovittu itsekuri höltyy ja sensuaalisen hullaantumisen tarve kasvaa pitelemättömäksi?

Nykyhetkestä tulee väistämättä mieleen sadan vuoden takainen tilanne, miljoonia tappaneiden maailmansodan ja influenssapandemian jälkeinen iloinen 20-luku. New Yorkissa juotiin salaviinaa teekupeista jazzin säestyksellä, Berliinissä juhlittiin puolialastomina dekadenteissä kabareissa, kuten Babylon Berlin -sarjan tunnelma oivallisesti kiteyttää.

Tai voi mennä ajassa vähän kauemmaksi, mustan surman runtelemaan keskiaikaiseen Eurooppaan, jossa ruton vielä riehuessa ihmiset uhmasivat kirkonmiehiä ja ryhtyivät irstailemaan. Ranskassa Champfleurin hautausmaa tuli tunnetuksi siitä, että ruumiiden keskellä pidettiin orgioita. Orgioilla on itse asiassa kautta historian ollut roolinsa ihmisyhteisöissä. Toiveet eivät ole muuttuneet, sillä nykyihmistenkin yleisin seksifantasia on ryhmäseksi.

Vaikka orgiat ruttohautausmaalla kuulostaa nykyään epäuskottavalta ajatukselta, holtittomuus kuoleman edessä ei ole meillekään vierasta. Kokeellisessa sosiaalipsykogiassa on tutkittu, että pelkkä kuolleisuuslukujen ajatteleminen saa ihmiset käyttäytymään riskialttiimmin. Oman kuolevaisuuden konkretisoituminen saa ihmiset ottamaan kaiken irti mahdollisista viimeisistä päivistään ja keskittymään ihmissuhteisiin ja kokemuksiin, jotka ovat vielä toteutettavissa.

Pandemia voi myös johtaa aivan päinvastaiseen toimintaan. Huoli infektioista tai altistuminen niitä koskevalle informaatiolle lisää tutkimusten mukaan ihmisten konservatiivisuutta ja epäluuloisuutta tuntemattomia kohtaan ja saa heidät etsimään sitoutuneita parisuhteita.

Myös deittailukäyttäytyminen on muuttunut koronan myötä. Viikkojen ulkonaliikkumiskielto ja ohjeistus turvaväleistä tuottavat tilanteita, joissa fyysinen kanssakäyminen tai jopa tapaaminen uuden potentiaalisen kumppanin kanssa lykkääntyy hamaan tulevaisuuteen. Monet sinkut myös ounastelevat tämän uussiveyden jäävän pysyväksi osaksi omaa deittailuaan.

Kun koronaviruksen jälkeen kaivaudumme esiin koloistamme, näemme kenties omat tarpeemme ihmissuhteissa uusin silmi. Nähtäväksi jää, kumpi jää voitolle: riskinotto vai konservatiivisuus. Tai ehkäpä koronaviruksen jälkeisessä maailmassa omaan kuolevaisuuteensa heränneet ihmiset onnistuvat yhdistämään nämä kaksi vastakkaista suuntausta ja rupeavat toteuttamaan fantasioitaan omasta pysyvästä parisuhteestaan käsin. Veikkaan, että pakanallisten orgioiden toteutumista saamme kuitenkin odottaa pidempään kuin juhannukseen.

Koronakriisiä seuranneet rajoitukset vaikuttavat ihmisten läheissuhteisiin eri tavoin, riippuen esimerkiksi iästä, elämäntilanteesta, asumisjärjestelyistä sekä läheissuhteiden määrästä. Tämä teksti päättää Läheissuhteet poikkeustilassa -sarjan, jossa tarkasteltiin pandemian seurauksia ihmisten väliselle kanssakäymiselle erilaisissa elämänvaiheissa.

Sarjan muut kirjoitukset

Kaisa Kuurne & Johanna Sarlio-Nieminen: Synnytysosastojen koronarajoitukset paljastavat synnyttäjien ja sairaalan näkökulmaerot

Mia Niemi: Iäkkäiden ongelmat kasaantuvat eristyksessä

Anna Heinonen: Kommuunikodissa kämppis voi olla lähellä mutta vieras

Ella Sihvonen: Koronakeväänä etätyö ja perhe-elämä sulautuvat yhteen

Aino Luotonen: Ystävien virtuaalisista illanistujaisista jää puuttumaan jotain tärkeää

Anna-Maija Castrén: Pysykää kotona! Missä niistä?

Heidi Ruohio: Poikkeustila vaikuttaa kansainvälisiin adoptioihin

Anu Kinnunen: Takaisin kotiin

Vaula Tuomaala: Vauvan kanssa välitilassa

Sinkkuhäissä juhlitaan itseä

Sinkkuhäät lisäävät suosiotaan maailmalla wellness-kulttuurin ilmentymänä, mutta taustalla on myös sinkkujen halu viettää omaa merkityksellistä juhlapäivää. Sukupuolentutkimuksen professori Kinneret Lahad on tutkinut sinkkuhäitä eri maissa. 

”Jumalan edessä ja näiden ystävien läsnä ollessa kysyn sinulta, tahdotko ottaa itsesi aviopuolisoksesi, olla itsellesi uskollinen ja rakastaa itseäsi hyvinä ja pahoina päivinä, aina kuolemaan asti?”

Yhä useampi maailmalla vastaa tahdon. Itsensä kanssa naimisiin menoa, self marriagea, on alkanut näkyä etenkin yli kolmekymppisten naisten keskuudessa. Sinkkuhäihin kuuluvien valojen ja lupausten kautta tehdään näkyväksi halua sitoutua oman sisäisen totuuden noudattamiseen, itsemyötätuntoon ja itsearvostukseen.

Kinneret Lahad kertoo puhelinhaastattelussa, mitä itsensä kanssa naimisiinmeno tarkoittaa. “Kyseessä on joukko hieman toisistaan poikkeavia rituaaleja. Naimisiin mennään näyttävästi julkisissa tiloissa, kaupungintalolla ja kattoterasseilla, mutta myös joukkotapahtumissa erilaisilla festivaaleilla.”

Sinkkuhäät eivät ole virallinen avioliittoon vihkiminen vaan vapaamuotoinen vihkiseremonia. Rituaaliin voi kuulua valan lisäksi jokin symboli, esimerkiksi sormus. Seremoniassa on usein myös muita häille tyypillisiä elementtejä, kuten kaunis juhlapaikka, juhlavieraita ja tarjottavaa, valokuvaajaa unohtamatta. Häiden vuosipäivää juhlitaan myös tulevina vuosina.

Lahad sanoo, että ennen asiaan perehtymistä hän ei arvannut, kuinka laaja ilmiö on. Aineistoa kerätessään Lahad ja tutkimuksen toinen tekijä, antropologi Michal Kravel-Tovi löysivät nettikeskusteluita ainakin USA:sta, Englannista, Australiasta, Japanista, Taiwanista, Italiasta, Hollannista ja Saksasta. Markkinoille tulee koko ajan lisää juhlien järjestäjiä ja muiden kaupallisten palveluiden ja tuotteiden tarjoajia. Netistä löytyy kursseja ja pakkauksia rituaalin järjestämiseen.

 

Sinkkuhäissä ei ole sulhasta

Suurin osa nettikeskusteluihin osallistuneista sinkkuhäiden pohtijoista on keskiluokkaisia 30–40-vuotiaita naisia. Naimisiin itsensä kanssa menevät niin ikisinkut kuin eronneet. Lahad kertoo, että halu muodolliseen itsensä sitoutumiseen on joillekin seurausta elämän kriisistä, toisille omat häät juhlistavat jo pitkään jatkunutta itsetutkiskelua. Naimisiinmeno näyttäytyy sekä aikaisemman itsestään huolehtimisen jatkumona että haluna kääntää elämässä uusi lehti.

Lahad tarkentaa, että avioliitto-sanalla halutaan korostaa sitoutuneisuutta ja yhteenkuuluvuutta, ei niinkään rinnastaa puolisoiden väliseen avioliittoon. Sinkkuhäät eivät ole vähemmistön liikehdintää avioliittoa vastaan, vaan wellness-kulttuuriin läheisesti linkittyvää itsetutkiskelua ja itsen hyväksymistä, itseen ja omaan hyvinvointiin sitoutumista. Itsensä kanssa naimisiin menemisellä ei kuitenkaan sitouduta ikisinkkuuteen, vaan kumppani voi löytyä myöhemmin.

Tutkijoita yllätti, kuinka naisten tarinat ja koko aiheesta käytävä keskustelu keskittyy vahvasti hyvinvointiin. Parisuhteettomiin kohdistuvasta syrjinnästä tai yhteiskunnallisista epäkohdista ei puhuta näissä keskusteluissa lainkaan.

Kuva: edoughty.com, Eleanor Doughty

 

Sinkkujen oma rituaali 

Sinkkuhäät-ilmiötä tekee ymmärrettäväksi myös elämänkulkuun liittyvien rituaalien uusi suosio. Varsinkin Amerikassa järjestetään eroseremonioita, juhlia lapsen sukupuolen paljastumisen kunniaksi, munasolujen jäädyttämisjuhlia ja näyttäviä kihlajaisia. Sosiaalinen media on vahvasti mukana rituaalien leviämisessä.

Myös suomalainen juhlakulttuuri rakentuu pitkälti (ydin)perhekeskeisen elämäntavan varaan. Parin löytymistä juhlitaan tupaantuliaisin, kihlajaisin ja polttarein, häiden seuratessa huipentumana. Ennen lapsen syntymää järjestetään vauvakutsut vaippakakkuineen tai uutena ilmiönä äidin juhla, jossa siunataan odottavaa äitiä. Tämän jälkeen siirrytään juhlimaan ristiäisiä, lasten syntymäpäiviä, ripille pääsyä ja erilaisia valmistujaisia häiden vuosipäivää unohtamatta.

Lapsettomalla sinkulla ei ole vastaavia valmiita juhlinnan malleja. Omien 38-vuotissyntymäpäivien juhlinta ei välttämättä tunnu vieraiden kutsumisen arvoiselta. Jotkut pitävät Mää-juhlat, ihan vain juhlistaakseen hyviä vuosia sinkkuna. Siinä missä Mää-juhlissa itseä juhlitaan kertaluontoisesti, itsensä kanssa naimisiin menemiseen liittyy ajatus pitkäkestoisemmasta sitoutumisesta. Sinkkuhäiden vuosipäivää voi juhlistaa jatkossakin.

Lahad arvelee, että osa sinkuista tuntee, ettei kukaan juhli heitä. Nämä naiset löytävät sinkkuhäistä niin tavan juhlia omaa itseään kuin tulla samalla näkyviksi muille. Sinkkunaiset asetetaan yhteiskunnassa helposti odottavaan asemaan. Omat häät ovat sinkkuuden haltuunottamista, ja näkyväksi tuleminen oman rituaalin avulla vapauttaa. “Elämä ei ole heille sulhasen odottamista vaan itsensä toteuttamista ja rakastamista varten.”

 

Lähteet

Lahad, Kinneret & Kravel-Tovi, Michal (2019) Happily-ever after: Self-marriage, the claim of wellness, and temporal ownership. Sociological Review 1-16.

http://www.selfmarriageceremonies.com/

 

Lue lisää aiheesta:

Mariia Koistinen: Näiden todistajien läsnä ollessa kysyn teiltä: Tahdotteko säilyttää avioliittoinstituution?

Anu Kinnunen: Vapauden varjopuoli – sinkku kohtaa asenteellisuutta ja leimaamista

Ei vain sinun, minun tai meidän ero

Parisuhteen päättymistä pidetään yleensä eroavien puolisoiden yksityisenä ratkaisuna. Eron vaikutukset ulottuvat kuitenkin laajalle, kun eroavilla puolisoilla on lapsia. Lasten ja vanhempien asuminen ja toimeentulo on järjestettävä uudestaan. Erot ovat  yhteiskunnallinen kysymys, johon kietoutuu kullekin historialliselle ajankohdalle ominainen tapa ymmärtää perhe ja sen tehtävät yhteiskunnassa.

 

Parisuhteen päättymiseen voidaan puhekielessä viitata monin tavoin. Joku on esimerkiksi ”joutunut ulkoruokintaan” tai pariskunta on ”päättänyt laittaa lusikat jakoon”. Keskiössä on pariskunnan keskinäinen suhde ja sen kariutuminen. Tällöin avo- tai avioero ymmärretään ensisijaisesti ihmisten yksityiselämän piiriin kuuluvana asiana.

Parisuhteiden ja liittojen päättyminen eroon vaikuttaa kuitenkin laajasti monien muidenkin ihmisten jokapäiväiseen elämään erityisesti silloin, kun puolisoilla on lapsia. Erot järjestävät perhesuhteita uudelleen ja synnyttävät liikettä, jolla on monia seurauksia esimerkiksi ihmisten asumiseen, toimeentuloon, palveluiden tarpeeseen ja kasvatus- ja elatusvastuiden jakautumiseen. Sen lisäksi, että ero on ihmisten yksityiselämään kuuluva ”parisuhdeasia”, se on myös merkittävä yhteiskunnallinen kysymys, johon sosiaalipolitiikan ja palvelujärjestelmän on vastattava.

Tuore Janus-lehden erikoisnumero, jonka vierailevana päätoimittajana olin yhdessä Marjo Kurosen ja Mia Hakovirran kanssa, keskittyy eroihin tällaisesta laajemmasta, yhteiskunnallisesta ja yhteiskuntapoliittisesta näkökulmasta. Erikoisnumeron kirjoitukset havainnollistavat, miten erot on huomioitava perhetyön ammattilaisten toiminnassa, taloudellisten vastuiden jakautumisessa yksilöiden ja yhteiskunnan välillä, perhesuhteiden oikeudellisessa sääntelyssä ja heikoimpien suojelussa.

 

Kulttuuriset käsitykset erosta ovat muuttuneet

Tarkastelemme Hannele Forsbergin ja Aino Ritala-Koskisen kanssa eroa koskevan yhteiskunnallisen ja kulttuurisen ymmärryksen muotoutumista suomalaisessa yhteiskunnassa reilun sadan vuoden aikana. 1800-luvun lopulla eri puolilla Eurooppaa, myös Pohjoismaissa, keskusteltiin kiivaasti sukupuolten tasa-arvosta, avioliiton merkityksestä ja avioeron hyväksyttävyydestä. Huoli perheen ja avioliiton tulevaisuudesta oli suurta, siis jo tuolloin.

Sadan vuoden aikana suomalaisten tavassa ymmärtää ero on tapahtunut siirtymiä: harvinaisesta ja kielletystä on tullut tavanomaista ja hyväksyttyä. Tapa, jolla av(i)oero on eri aikoina ymmärretty, on kiinni siinä, millainen käsitys perheestä kulloinkin on vallinnut.

Avioliiton ja perheen määrittelyssä on tapahtunut paljon muutoksia. Nykyään perheenjäsenten välisten suhteiden sisältöä ja laatua pidetään tärkeämpänä kuin perheeseen kuuluvien aikuisten lukumäärää ja sukupuolta. Ja vaikka yhteiskunta edelleen odottaa perheiden huolehtivan esimerkiksi pienten lasten hoivasta, ketään ei pakoteta pysymään epätyydyttävässä liitossa yleisen moraalin murentumisen pelossa. Lapsista voidaan pitää hyvää huolta yhden, kahden tai useamman aikuisen voimin.

Puolisoiden keskinäisen suhteen laatu nousi Suomessa keskiöön toimivan perhe-elämän ja eron ennalta ehkäisyn näkökulmasta jo sotien jälkeen. Tänä päivänä yhteiskunnan huoli kohdistuu lapsiin ja eron seurauksiin heille. Lapsen näkökulman huomioon ottaminen on vakiintunut osaksi eroamisen käytäntöjä mutta erityisesti se määrittää tapaa, jolla eroista keskustellaan.

 

Eron keskiössä on lapsen edun näkökulma

Lapsen kuuleminen vanhempien eron yhteydessä esimerkiksi asumiseen liittyen tuli lakiin 1980-luvulla. YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen vahvistamisen seurauksena viranomaisten velvollisuus toimia lapsen osallisuutta edistäen tätä koskevissa asioissa vahvistui edelleen 1990-luvun alussa.

Aino Kääriäinen tutkii artikkelissaan sosiaaliviranomaisten laatimia olosuhdeselvityksiä, joissa sanoitetaan lapsen käsityksiä ja tuntoja oikeuden pyynnöstä. Lapsen kuuleminen ja tämän prosessin kirjaaminen olosuhdeselvitykseen niin, että asiakirja auttaa oikeutta tekemään ratkaisun vanhempien riitatilanteessa, on todella vaativa tehtävä. Lukijalle aineisto-otteet ovat riipaisevia, sillä ne havainnollistavat lapsen kohtuutonta osaa tilanteessa.

Artikkelin voi kuitenkin lukea myös eron oikeudellisessa käsittelyssä edelleen vallitsevien valtasuhteiden näkökulmasta. Huolimatta siitä, että lapsen näkökulma erossa tunnistetaan ja tunnustetaan yhteiskunnassa yhä laajemmin, vanhemmat voivat niin halutessaan vaikeuttaa tai häiritä kuulemista monin tavoin.

Näyttää siltä, että erotyössä pääasiallisin keino vahvistaa lapsen näkökulmaa on vaikuttaa vanhemmuuteen. Leena Autonen-Vaaraniemen artikkeli käsittelee erilaisista ammatillisista taustoista olevien perheammattilaisten käsityksiä vanhemmuudesta eron jälkeen. Sosiaalialan, psykologian ja juridiikan koulutuksen saaneet perheammattilaiset ovat näkemyksissään suorastaan häkellyttävän samankaltaisia.

He korostavat yhteistyövanhemmuutta lapsen edun mukaisena, arvostavat arkista vanhemmuutta ja häivyttävät sukupuolen merkitystä vanhempana toimimisessa. Ammattilaiset painottavat perheiden tilanteiden erityispiirteitä ja ratkaisujen etsimistä tapauskohtaisesti, mutta kokevat keinottomuutta väkivallan ja vieraannuttamisen ilmetessä. He joutuvat työssään soveltamaan monenlaista tietoa, sillä lait ja viralliset ohjeet eivät tarjoa valmiita ratkaisuja monimutkaisiin ja mahdollisesti kiistanalaisiin tilanteisiin.

 

Ero on köyhyysriski

Eron taloudelliset seuraukset perheille ovat usein huomattavat. Yhden kotitalouden sijaan on ylläpidettävä kahta kotia, jossa lapsen on mahdollista elää arkea ja yöpyä. Yksinhuoltajaperheiden köyhyysaste on korkea, ja pääosin nämä ovat edelleen äidin ja lasten muodostamia perheitä.

Kuva: Kuvia Suomesta by Markkinointitoimisto Tovari

Mari Haapasen ja Mia Hakovirran artikkelissa lapsen elatus yhteiskunnallisena kysymyksenä kytkeytyy yhtäältä siihen, miten vastuu lapsen elatuksesta jakautuu vanhempien välillä ja toisaalta siihen, miten se jakautuu yhteiskunnan ja vanhempien välillä. Kirjoittajat tarkastelevat lapsen elatusta eron jälkeen sekä yksinhuoltajaäitien että elatusvelvollisten isien toimeentulon näkökulmasta.

Tulosten mukaan yhteiskunnan maksama elatustuki turvaa lapsen elatusta kaikissa tuloluokissa, mutta elatustuen rooli oli erityisen tärkeä pienituloisissa kotitalouksissa. Lisäksi pienituloiset isät maksavat suuremman osan tuloistaan elatusapuina kuin suurituloiset isät, jolloin elatusavun maksamisella on suurempi merkitys kotitalouden toimeentulolle. Köyhyysanalyysi osoittaa, että isän maksama elatusapu voi aiheuttaa tälle toimeentulovaikeuksia.

 

Pitävätkö päättäjät eroa edelleen poikkeamana?

Erikoisnumeron tekstit herättävät pohtimaan erojen institutionalisoitumista suomalaisessa yhteiskunnassa. Institutionalisoitumisella tarkoitan tässä muun muassa sitä, millaisia laajasti jaettuja käsityksiä eron jälkeisten perhesuhteiden järjestämisestä yhteiskunnassa vallitsee, millaista eron jälkeistä elämää pidetään tavoiteltavana ja millaisin keinoin kansalaisia näissä pyrkimyksissä tuetaan. Artikkeleiden lisäksi mukana on lapsen elatusta koskevan lain muutosta ja lapsi- ja perhepalveluiden uudistamista käsittelevät puheenvuorot sekä kolme kirja-arviota.

Vaikka eroamiseen liittyy hyvinvointiriskejä, suomalaisen yhteiskunnan huoli aikuisten liittojen laadusta ja kestävyydestä kytkeytyy erityisesti lapsiin ja lapsille aiheutuviin seurauksiin. Lapsettoman pariskunnan avioeron ei nähdä nakertavan yleistä moraalia tai uhkaavan yhteiskunnan kiinteyttä kuten vielä sata vuotta sitten. Nykykeskustelussa ei pohdita eron sosiaalista hyväksyttävyyttä, vaan kan­nustetaan sen terapeuttiseen hallintaan (1) ja vaaditaan lapsille aiheutuvien haittojen mini­moimista.

Vaikka moraalinen paheksunta ja sosiaalinen tuomittavuus ovat liuden­tuneet eron ympäriltä, siihen suhtaudutaan kuitenkin edelleen normatiivisesti eli se on hoidettava tietyllä, hyvänä pidetyllä tavalla. Tänä päivänä vanhempien on osattava erota ”oikein” ja tavoiteltavana  nähdään vanhempien yhteistyö ja kasvatusvastuun jakaminen eron jälkeen.

On kuitenkin epäselvää, missä määrin suomalaisen yhteiskunnan palvelujärjestelmä ja lainsäädäntö antavat riittävän konkreettista apua näiden tavoitteiden saavuttamisessa. Monia ratkaisemattomia kysymyksiä liittyy esimerkiksi lasten vuoroasumiseen. Voikin olla niin, että poliittisen ohjauksen tasolla erot ilmiönä ja perhe-elämän moninaisuus nähdään Suomessa edelleen poikkeamina tai katkoksina, joihin reagoidaan vasta pakon edessä.

 

Lähde

1) Maksimainen, Jaana (2010) Parisuhde ja ero: Sosiologinen analyysi terapeuttisesta ymmärryksestä. Sosiaalitieteiden laitoksen julkaisuja 2010:3. Helsinki: Helsingin yliopisto.

 

Lue lisää aiheesta:

Anna-Maija Castrén: Radikaali, radikaalimpi, lapsen perhe

Anne Mattila: Joustavalla hoitorahalla hoivavastuun tasaisempaan jakoon?

Ella Sihvonen: Ensin vanhemmuus katosi, sitten sitä ryhdyttiin tukemaan

Johdatus ystävyyden ajattelemiseen

Ystävyydet ovat on usein ihmisille tärkeitä, läheisiä ja pitkäaikaisia ihmissuhteita. Tarkemmin katsottuna ystävyys kuitenkin pakenee selkeitä määrittelyitä. Mistä kaikesta ystävyydessä on oikein kysymys?

Mikä on ystävä? Miten se eroaa kaverista, tuttavasta, kollegasta, seurustelukumppanista, elämänkumppanista, naapurista, perheenjäsenestä ja sukulaisesta, joista kaikkia saatamme toisinaan nimittää ystäviksemme? 

Havahduin keväällä siihen, etten oikeastaan osaa kuvitella ystävyyksiä. Osaan kyllä ajatella omia ystävyyksiäni, mutta en osaa kuvitella laajemmin, miten ystävyydet syntyvät, mitä ystävyyksissä tapahtuu ja miten ystävyydet kehittyvät. En myöskään ole tarkemmin pohtinut, miten ystävyyssuhteisiin vaikuttavat vaikkapa sukupuoli, ikä, elämänvaihe – tai sitä, millaista on sitoutuminen ystävyyssuhteissa.

Vaikka ystävyys on ihmisille merkittävä tuen, hyväksynnän ja hyvän olon lähde, se on jäänyt läheissuhteiden tutkimuksessa ja poliittisessa keskustelussa marginaaliin. Ystävyyden merkitys nousee otsikoihin lähinnä silloin, kun siitä on pulaa

Oman kokemukseni perusteella toisten ihmisten ystävyydet jäävät helposti sivuun myös arkisissa keskusteluissa. Vai milloin viimeksi kysyit tuttavaltasi hänen mainitessaan ystävän, josta et ollut ennen kuullut: ”Ai kukas se on? Missä te tapasitte? Mistä sä kiinnostuit siinä?”

Kuva: Karoliina Paappa, Series: Die-Cut, At Her Table, 2011.

Ystävyys on hankala luokiteltava, sillä se pakenee määrittelyjä, huomauttavat brittisosiologit Liz Spencer ja Ray Pahl. He jaottelevat ystävyydet suuntaa antavasti kahdeksanportaiselle asteikolle. Asteikko sisältää muun muassa yksinkertaisen (työ)toveruuden, hauskanpitoystävän ja lohduttajan sekä monipuolisen ja syvän sielunkumppanuuden. 

Ystävyydet voivat Spencerin ja Pahlin mukaan asettua yhteen tai useampaan näistä kategorioista, tai ystävyydet voivat liikkua kategoriasta toiseen. Ihmiset myös kaipaavat elämäänsä erilaisia ystäviä, eikä kaikista suhteista odoteta syntyvän syviä sielunkumppanuuksia. Myös hauskanpidolla on arvonsa. (1.)

 

Ystävyyden ja parisuhteen erot

Koska ystävyyden ei tarvitse edetä valmiiksi kirjoitetun kaavan mukaan, tai edetä ollenkaan, suhde on melko vapaasti neuvoteltavissa ja järjestettävissä juuri siten kuin ystävyyden osapuolille sopii. Sosiologi Harry Blatterer on kutsunut tätä ystävyyssuhteen institutionaaliseksi vajaukseksi. Käsitteellä Blatterer viittaa sosiologiseen ajatukseen instituutioista sosiaalisten suhteiden järjestelminä tai suhteita koskevina käyttäytymissääntöinä. Verrattuna esimerkiksi parisuhteeseen, joka kiinnittyy avioliiton ja romanttisen rakkauden instituutioihin, institutionaalisesti vajaana suhteena ystävyys on vapaa valmiiksi kirjoitetuista suhteen kaavoista ja sillä on kenties potentiaalia haastaa suhteisiin sisältyviä normatiivisia oletuksia. Toisaalta sama vajaus luo ystävyyssuhteille rajoituksia (2). 

Valtioinstituutioissa, kuten avio- ja avoliittoa koskevassa lainsäädännössä tai Kelan asumistukipolitiikassa, ihmisten välisiä suhteita määritellään parisuhde- ja perhekeskeisesti. Toisin kuin ystävyyssuhteella, avio- tai avoliitolla on vaikutusta muun muassa toimeentuloon, verotukseen, perimykseen ja mahdollisuuteen virallistaa suhteita. Ystävyys on parisuhteeseen nähden toissijaista myös suhteiden kulttuurisessa hierarkiassa eli siinä, mitä suhteita kulttuurissamme pidetään arvossa. 

Ystävyyden arvottaminen parisuhteisiin nähden toissijaisiksi vaikuttaa siihen, miten ystävyyteen esimerkiksi sitoudutaan. Ystävyydessä ei pidetä normaalina sitä, että suhteen odotettaisiin etenevän kohti yhteen muuttamista, tai että suhde haluttaisiin lainvoimaisesti virallistaa. Harva myöskään asettaa ystävyyttä parisuhteen edelle tehdessään elämänvalintoja.

Intiimien suhteiden alueella ystävyyden rajat määrittyvät usein parisuhteesta käsin. Keskeisesti ystävyyden ja parisuhteen välistä rajaa määrittää seksi. Koska seksi kuuluu kulttuurissamme oletuksena romanttisiin suhteisiin, ystävyyksien odotetaan vastakohtaisesti olevan ei-seksuaalisia. Jos ystävyyteen kaikesta huolimatta kuuluu seksiä, suhdetta joudutaan tarkkailemaan ja hallinnoimaan, jottei siitä vahingossa tule ”enemmän kuin ystävyyttä”, eli rakkaussuhdetta. 

 

Ystävyyden yksityiset ja julkiset tilat

Ystävyys yhdistyy ambivalentisti sekä yksityiseen että julkiseen: samalla kun se on selvästi henkilökohtainen ja intiimi suhde, sen ei oleteta tapahtuvan yksityisen kodin tilassa, tai ainakaan rakentavan sitä. 

Kodin rakentaminen ystävyydelle haastaa osaltaan tätä (keinotekoista) julkisen ja yksityisen jaottelua. Käynnissä olevassa väitöstutkimuksessani haastattelen kommuuneissa asuvia ihmisiä heidän suhteistaan. Jaetulla kodin tilalla on vaikutuksensa ystävyyteen. Monet haastateltavistani kertovat, että yhteinen koti syventää ystävyyttä, tehden siitä ”perheen kaltaista”. Samaan aikaan uusi läheisyys ystäväkämppisten kanssa saattaa myös tuntua kiusalliselta, sillä tilallinen läheisyys ja yhdessä vietetyn ajan runsaus paljastaa ihmisistä enemmän kuin ystävyyksissä on ollut tapana.

Sitä vastoin ystävät on totuttu liittämään julkiseen tilaan. Ystävien tapaaminen kaljalla, kahvilla tai ulkona syömässä on tuttu näky kulttuurisessa kuvastossamme. Ajatelkaa vaikka Sinkkuelämää-tv-sarjan brunssilla istuvia ystäviä, tai brittisarjojen pubeissa tapaavia miehiä. Kaljan, kahvin, ruuan ja jaetun pöydän yli on hyvä harjoittaa ”vastavuoroista avautumista”, jota pidetään nyky-yhteiskunnassamme yhtenä merkittävänä suhteiden tekemisen tapana. Ajatuksista ja tunteista kertominen vastavuoroisesti synnyttää avoimuuteen ja luottamukseen perustuvaa suhdetta keskustelukumppanin kanssa.

Kysyin Facebook-seinälläni, mitä ihmiset tekevät ystäviensä kanssa.  Vastausten perusteella ystävien kanssa ollaan usein aktiivisia: esimerkiksi urheillaan, käydään erilaisissa tapahtumissa ja paikoissa, juhlitaan ja pelataan pelejä. Monesti tekeminen on sellaista, että mahdollisuus keskustelulle omista asioista, muista ihmisistä tai yhteiskunnallisista teemoista säilyy.

Toisinaan ystävät köllöttelevät yhdessä. Kuva: Nicola Anderson / Unsplash.

Mutta ystävyyssuhteissa tapahtuu kuitenkin myös asioita, jotka eivät sovi omasta elämästä kahvin ääressä kertomisen mielikuvaan. Kommentoijien mukaan ystävien kanssa ollaan hiljaa, istutaan ja makoillaan sohvilla ja lattioilla, rukoillaan. Erään kommentoijan mukaan ”parasta on, jos on samojen kavereiden kanssa hieman pidemmän aikaa samassa tilassa (esim. viikonlopun yli), niin voi vaan päämäärättömästi hengata”. Toinen kertoo, että ”tietyt kaverit tulee mun luo pitämään seuraa kun siivoon tai toisinpäin”. 

Ystävyys ei siis aina jäsennykään lyhyinä, ajallisesti rajattuina kahvihetkinä julkisilla paikoilla, vaan usein ihmisten kodeissa ja muissa yksityisissä tiloissa ajallisesti pitkäkestoisena olemisena. Näissä hetkissä ei niinkään kertoilla muualla tapahtuvasta elämästä, vaan elellään yhdessä ilman sen kummempaa päämäärää. Ystävyyksiin liittyy myös paljon arkista huolenpitoa ja hoivaa, joka voi olla hauskaa yhdessä olemista – vaikka ruoanlaittoa  yhdessä, tai toisen auttamista, kuten tämä kommentti paljastaa: 

[…] saman kaverin kanssa kierrettiin ekotorit ja Ikea, että löydettiin pöytiä ja hyllyjä molempien tarpeisiin. Sitten roudattiin ne sisälle ja tehtiin välissä ruokaa. Ensi viikolla ajetaan autolla Baltian läpi Puolaan ja haetaan sen koira kotiin, jos kaikki menee suunnitelmien mukaan.

 

Miten paljon ystävyys joustaa?

Yksi ystävyyden keskeinen piirre lienee ajatus siitä, että ystävyys joustaa sekä ajallisesti että tilallisesti: ystävyys säilyy myös etäisyyden päästä. Tätä voidaan ajatella jälleen ystävyyden institutionaalisen vajauksen kautta sekä vapautta tuovana, että normatiivisesti ystävyyttä rajoittavana tekijänä.

Tutkimushaastatteluissani on käynyt ilmi, että ystävyys antaa myöten sellaisille elämänmuutoksille, kuin yhteisestä kodista pois muuttaminen, tai toiseen kaupunkiin lähteminen. Ystäviä ei myöskään menetä, vaikka heitä ei aina ehtisi näkemään. Toisaalta etäisyys saattaa harmittaa, mutta normatiivinen ajatus siitä, että ystävyyttä ei suhteena priorisoida, voi tehdä yhteistä aikaa koskevien vaatimusten esittämisen hankalaksi.

Ja vaikka ystävyys voi säilyä ajallisesta tai maantieteellisestä etäisyydestä huolimatta,  on kiinnostavaa ajatella myös sitä, miten ystävyys joustaa läheisyyden suhteen. Käsitykset riittävästä, sopivasta tai oikeanlaisesta läheisyydestä ystävyydessä saattavat myös kiusaannuttaa esimerkiksi yhteisessä kodissa asuvia ystävyksiä, kuten tutkimushaastatteluni ovat osoittaneet.

Ystävyyssuhteiden erityisyys, vapaudet ja rajoitukset tarjoavat uusia näkökulmia ihmissuhteiden ajattelemiseen niin tutkimuksessa kuin arjessa. Ystävyyden käytännöissä ja sen muotoutumisessa erilaisissa suhteissa, elämänvaiheissa, paikoissa, kulttuureissa ja rakenteissa riittää vielä rutkasti tutkittavaa.

Tuodaksemme näkyviin läheissuhteiden moninaisuutta ja rikkautta voisimme ottaa ystävyyden useammin huomioon myös arkisissa keskusteluissamme ja kysyä: ”Ai kukas se on? Missä te tapasitte? Mistä sä kiinnostuit siinä?” 

 

Anna Heinonen (YTM) on sukupuolentutkimuksen väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Väitöstutkimuksessaan Heinonen tutkii läheissuhteita suomalaisissa kommuuneissa.

 

Lähteet

(1) Spencer, Liz & Pahl, Ray  (2006) Rethinking Friendship, Hidden Solidarities Today. New Jersey: Princeton University Press.

(2) Blatterer, Harry (2015) Everyday Friendships, Intimacy as Freedom in a Complex World. Basingstoke: Palgrave Macmillan.

 

Lue aiheesta lisää

Perhe vai ystävät – vai molemmat?

Kenelle ovi avataan? Yksityisen kodin sosiaaliset rajat

Transparent-sarja avaa ikkunan perheiden tulevaisuuteen

Lapsettomuus jättää pysyvän jäljen

Hedelmöityshoidot johtavat usein pitkän odotuksen jälkeen toivottuun tulokseen. Tahaton lapsettomuus varjostaa kuitenkin koko raskausaikaa ja usein myös äitiyttä. Koska lapsettomuuden kokemus tekee äitiydestä erityistä, hyötyisivät äidit psyykkisestä tuesta hoitojen aikana ja niiden jälkeen.

Mediassa on viime aikoina keskusteltu syntyvyyden vähentymisestä ja tuotu erityisesti esiin itse valittua lapsettomuutta. Lapsia on syntynyt vähemmän kuin koskaan aikaisemmin ja suomalaisia on kannustettu jopa ”synnytystalkoisiin”. Mediapuhe on näyttäytynyt osin siltä, että jokainen voisi valita, tuleeko vanhemmaksi.

Tässä keskustelussa on viimein nostettu esille myös omasta tahdosta riippumaton lapsettomuus ja sen yleisyys. Tälläkin hetkellä joka viides suomalainen pari kipuilee sen tosiasian kanssa, ettei hartaasta toiveestaan huolimatta saa lasta. Ja vaikka lapsen lopulta saisikin, ei siirtymä lapsettomasta vanhemmaksi ole välttämättä yksinkertaista.

Olen perehtynyt aiheeseen tahattoman lapsettomuuden kokeneiden ja hedelmöityshoitoja läpikäyneiden äitien näkökulmasta; heidän, jotka ovat pitkän odotuksen jälkeen onnistuneet saamaan lapsen.

Yhä useampi suomalainen pari joutuu lapsen saadakseen turvautumaan hedelmöityshoitoihin. Vuonna 2016 aloitetusta vajaasta 14 000:sta hedelmöityshoidosta syntyi 2300 lasta, joka on noin 6,5 prosenttia kaikista sinä vuonna syntyneistä lapsista.

Useat kokevat tahattoman lapsettomuuden lähiomaisen menettämiseen verrattavissa olevaksi kriisiksi, josta on vaikea päästä yli (1). Tahaton lapsettomuus osoittaa brutaalilla tavalla sen, ettei elämää voi kaikilta osin suunnitella. Lapsettomuus ei olekaan vain lääketieteellinen ongelma: se tuottaa syvää ja yksinäistä surua, vihaa ja katkeruutta, raskasta toivon ja toivottomuuden vuoristoratamaista vaihtelua sekä monenlaista painolastia ihmissuhteisiin (2).

Väitöstutkimukseni käsittelee 33 aiemmin tahattomasti lapsettoman naisen äitiyden rakentumista. Olen tutkinut äitien kirjoituksia ja haastatellut heitä siitä, millaista on tulla äidiksi pitkän odotuksen ja hedelmöityshoitojen jälkeen. Tutkimukseni tulosten perusteella pitkän lapsettomuuden kokeneiden ja hedelmöityshoitoja läpikäyneiden perheiden hyvinvointiin pitäisi kiinnittää huomattavasti enemmän huomiota.

 

Lapsettomuus ja sen hoitaminen tuottavat häpeää ja pelkoa

En ole koskaan aikaisemmin elämässäni kokenut niin suurta arvottomuuden ja tyhjyyden tunnetta. Suru ja pettymykset sattuivat koko kehoon, pahimpina hetkinä koin pakottavaa tarvetta vahingoittaa itseäni, kehoani, joka oli pettänyt minut.

Kuten tutkimukseeni osallistuneen naisen kirjoitus yllä osoittaa, tuotti tahaton lapsettomuus monille kohtaamilleni naisille vahvoja merkityksettömyyden tunteita, jotka vaikuttivat heidän käsityksiinsä itsestään. Monien naisten päätöstä lähteä hedelmöityshoitoihin oli edeltänyt syvä pohdinta siitä, onko vanhemmuus sitä, mitä he elämältään todella haluavat ja mitä he ovat valmiita tekemään saadakseen lapsen.

Hedelmöityshoitojen sitovuus, toivon ja epätoivon vuorottelu sekä toimenpiteisiin liittyvä henkinen ja fyysinen kipu tekivät hoitopolusta usealle hyvin kuormittavan. Hoitoihin liittyi usein pelkoa, häpeää ja luonnottomuuden tunnetta. Erityisen kuormittavana tutkimukseeni osallistuneet kokivat sen, ettei oma keho toiminutkaan odotusten mukaisesti, vaan ”petti” heidät, ja tarvittiin jokin ulkopuolinen taho raskauden alkuun saamiseksi. Intiimi asia muuttui julkiseksi.

 

Lapsettomuuden kokemus jää, vaikka lapsi lopulta syntyy

Tutkimusaineistoni perusteella hedelmöityshoidot ja pitkä matka vanhemmuuteen muovasivat naisten identiteettiä monin tavoin. Lapsettomuuden kokemus ei päättynytkään lapsen syntymään, vaan vaikutti siihen, millaisia äitejä heistä tuli. Osalle tutkittavistani oman äitiyden löytyminen oli vaativaa ja kehittyi vähitellen, lapsen kanssa arkea eläen.

Moni kantoi lapsettomuuden muistoa mukanaan äitiyteen. Se saattoi nousta esiin esimerkiksi tilanteessa, jossa joku toinen raskaaksi tuloa suunnitellessaan pohti sopivinta horoskooppimerkkiä lapselle tai optimaalisinta sisarusten välistä ikäeroa. Tämänkaltaiset hetket muistuttivat tutkimukseni äitejä siitä, etteivät he voineet samalla tavalla vaikuttaa elämänkulkuunsa, mistä saattoi seurata surun ja katkeruuden tunteita.

 

Kulttuuri luo peilin, johon omia odotuksia heijastetaan

Tutkimukseeni osallistuneiden kertomuksista heijastui niin sanottu äitiyden kulttuurinen mallitarina, eli ”normaalina” pidetty kertomus äidiksi tulemisesta. Tämä näkyi siinä, kuinka henkilökohtaisista kokemuksistaan huolimatta naiset kertoivat hyvin samankaltaisesti siitä, kuinka lapsettomuus oli rikkonut äitiyden itsestään selvyyden ja äidiksi tuloon liittyvät odotukset.

Kuva: Sonya Mantere / perheyhteiskunta.fi

Äitien kertomukset osoittivat ennen kaikkea, kuinka kuormittavana sekä omiin että kulttuurisiin odotuksiin yltämättömyys koetaan, kuten alla oleva sitaatti kuvaa:

Tuntui, että myös ympäristön paineet helpottivat, kun olin onnistunut tulemaan raskaaksi. Kolmekymppisen naisenhan kuuluu lisääntyä, niin yhteiskunta olettaa.

Lapsettomuus oli särkenyt oman elämän käsikirjoituksen, joka oli parsittava kokoon uudelleen. Tutkimukseen osallistuneet kertoivat äidiksi tulonsa tarinaa – kukin omista lähtökohdistaan käsin, mutta kuitenkin äitiyden kulttuuriseen mallitarinaan tukeutuen.

 

Lapsettomuuden kokeneet vanhemmat tarvitsevat tukea

Tutkimukseni perusteella näyttää siltä, että hedelmöityshoidoissa olleet naiset ja parit tarvitsisivat tukea paitsi hoitojen yhteydessä, myös raskausaikana ja kauan odotetun lapsen syntymän jälkeen. Tukea tarvitaan moninaisten ja raskaiden tunteiden käsittelyyn, hoitojen vaativuuteen, parisuhdehaasteisiin sekä äidin identiteetin rakentamiseen.

Lähes kaikki tutkimukseeni osallistuneet naiset kertoivat raskausaikana pelänneensä lapsen menettämistä. Itseään suojellakseen he eivät esimerkiksi uskaltaneet luoda mielikuvia tulevasta lapsestaan ja muodostaa häneen suhdetta.

On merkittävää, etteivät lapsettomuutta kokeneet pystyneet hyödyntämään raskausaikaa sille tarkoitetun tehtävän mukaisesti, vanhemmuuteen valmistautuen. Lapsen sitten synnyttyä moni kuvaili vaativansa itseltään paljon ja pyrkivänsä olemaan mahdollisimman hyvä äiti. Tämä saattoi johtaa uupumiseen sekä vanhemmuudesta koettavan ilon vähentymiseen.

Lapsettomuudesta kärsineiden vanhempien tarpeet olisi ensiarvoisen tärkeää tunnistaa terveydenhuollossa ja ohjata heitä tarvittaessa psyykkisen tuen piiriin. Riittävä matalan kynnyksen tuki helpottaisi varmasti monen hedelmöityshoidot kokeneen naisen siirtymää äitiyteen ja lisäisi sitä kautta koko perheen hyvinvointia.

 


Siru Lehto toimii lehtorina Jyväskylän ammatillisessa opettajakorkeakoulussa ja viimeistelee Jyväskylän yliopistossa kasvatustieteen väitöskirjaansa äitiyden rakentumisesta tahattoman lapsettomuuden ja hedelmöityshoitojen jälkeen. Lisätietoja ja yhteystiedot: siru.lehto[at]jamk.fi

 

 

Lähteet

(1) Greil, A.L., Slauson-Blevins, K. & McQuillan, J. (2010). The experience of infertility: a review of recent literature. Sociology of Health & Illness 32(1), 140–162.

(2) Lehto, S. (2017). Äidiksi tulon kulttuurisen mallitarinan rikkoutuminen tahattoman lapsettomuuden läpikäyneiden naisten kertomuksissa. Psykologia 5(52), 391–406.