Imetystä koskevat odotukset luovat paineita äideille

Lukuaika: 3 min.

Imetys on asia, jota monet äidit ja vanhemmat joutuvat miettimään. Onnistuuko imetys? Entä jos ei halua imettää? Mikä on mahdollisen puolison rooli, jos äiti keskittyy imettämiseen? Myös ulkopuoliset suhtautuvat imetykseen usein ristiriitaisesti: Korvikeruokinnasta voi saada arvostelevia kommentteja, mutta imetystä voidaan pitää ’liian julkisena’ tai se voi kestää ’liian pitkään’.

 

Useimmat vanhemmat haluavat lapselleen parasta. He toivovat, että voivat toiminnallaan turvata lapsen kasvun ja kehityksen. Imetys yhdistetään usein ’hyvään äitiyteen’.

Samalla imetys on kuitenkin hyvin normitettua: sen pitäisi tapahtua mieluiten kotona, pienen vauvan kanssa ja loppua, kun lapsi täyttää vuoden. Sitä ei pidä tuoda julkiseen tilaan, tai jos tuodaan, niin ’se tulisi tehdä hienovaraisesti ja huomaamattomasti (1).

Suomalaisäitejä kannustetaan imetykseen, mutta aina imettäminen tai imetyksestä pidättäytyminen ei ole äidin oma valinta. Imetyksen onnistumiseen liittyy monia tekijöitä, kuten esimerkiksi äidin terveydentila tai sosioekonominen asema. Äitejä ei pitäisi tästä syyllistää.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos asetti uusimassa imetyksen edistämisen toimintaohjelmassaan tavoitteeksi nostaa Suomi imetyksen mallimaaksi. Pohdin tässä tekstissä imetykseen ja sen kestoon kohdistuvia ristiriitaisia odotuksia tammikuussa 2021 julkaistun väitöskirjani pohjalta. Tutkin yli vauvaiän jatkuvaa imetystä äitien kokemusten ja mediatekstien avulla.

 

’Liian pitkä’ imetys

Tutkimukseni pitkään imettäneet äidit nostivat usein esiin sen, miten esimerkiksi sukulaiset tai tuttavat kommentoivat imetystä. Yli vuoden imettäneille äideille saatettiin sanoa suoraan tai vihjaillen, että imetys olisi syytä jo lopettaa tai sitten asia kerrottiin suoraan lapselle. Myös terveydenhuollossa oltiin melko usein sitä mieltä, että imetyksen voisi jo lopettaa.

Tällä hetkellä imetystilastot kerätään vuoden ikään asti, joten meillä ei ole tarkkaa tietoa siitä, miten paljon tai pitkään suomalaislapsia imetetään. Katseeni kiinnittyi tämän asian tiimoilta myös Ylen korvikeruokintaa käsittelevän jutun keskustelupalstaan, jossa yksi keskustelija kertoi salanneensa neuvolassa sen, että imetys oli jo loppunut, jotta pääsi tilanteessa helpommalla. Tutkimukseni äideistä osa toimi samoin: he kertoivat imetyksen jatkuessa pitkään, että imetys oli loppunut tai he eivät itse ottaneet sen jatkumista puheeksi ja pyrkivät näin välttymään kysymyksiltä neuvolassa.

Tutkijana olen kiinnostunut niistä samankaltaisuuksista, joita korvikeruokintaan ja pitkään jatkuvaan imetykseen liittyy. Oman aineistoni ja Ylen jutun perusteella äidit pelkäävät ulkopuolisten vahvoja mielipiteitä imetyksestä ja tämä voi vaikuttaa äitien käyttäytymiseen. Pulloruokinnasta tai toisaalta isomman lapsen imetyksestä voi tulla asia, joka pakottaa äidin jäämään kotiin. Pitkään jatkuva imetys voi siis tuottaa samanlaista häpeää kuin korvikeruokinta (2).

Kuvituskuva

Pitkäkestoinen imetys sitoo äidin lapseen. Toisin kuin monet luulevat, esimerkiksi kaksivuotiasta lasta ei useinkaan enää imetetä useita kertoja päivässä. Näin äidit voivat liikkua vapaammin kuin vauvan kanssa. Omaan tutkimukseeni osallistuneet äidit kuvasivat silti kokevansa välillä väsymystä jatkuvaan saatavilla olemiseen (3), kuten myös kansainvälisissä tutkimuksissa on havaittu (4).

Korvikeruokinta saattaa helpottaa (ruokinta)vastuun jakamista tasaisemmin vanhempien välillä. Ylipäänsä vanhempien työnjako ei kuitenkaan vaikuta ihanteelliselta, sillä 88 prosenttia Tasa-arvobarometrin vastaajista oli sitä mieltä, että miesten pitäisi osallistua enemmän lastensa hoitoon.

 

Omanlaisia äitejä imetyksen mallimaassa

Mikä sitten tekisi Suomesta imetyksen mallimaan? Meillä on jo nyt toimiva neuvolajärjestelmä, josta äidit saavat apua ja neuvoja. Meillä on myös aktiivisesti toimiva Imetyksen tuki ry, joka auttaa imetyksen pulmatilanteissa.

Väitöstutkimukseni yksi lähtökohta oli olla emansipatorinen eli äitejä voimauttava. Halusin tuoda keskusteluun pitkään imettäneiden äitien kokemuksia ja asiallista tietoa pitkäkestoisesta imetyksestä.

Kuka tekisi tutkimuksen korvikeäideistä ja voimauttaisi heitä? Voisiko olla niin, että kuluvan vuosikymmenen aikana äidit viimein vapautuisivat velvollisuudesta perustella lapsensa ruokintaa? Onko meillä todella tarvetta jakaa äitejä hyviin ja ei-niin-hyviin? Tutkijana toivon äideille sekä tukea että lisää tutkittua tietoa tuomaan turvaa omiin vanhemmuuden valintoihin – niihin, joihin he voivat vaikuttaa.

Tämän lisäksi toivon muutosta imetystä ja äitejä koskeviin asenteisiin. Toivotetaan imettävät ja pulloruokkivat äidit tervetulleeksi julkisiin tiloihin. Annetaan äitien ja perheiden tehdä heitä koskevia päätöksiä rauhassa, ilman turhaa kommentointia ja neuvoja. Monenlaiset perheet ja imetystarinat voisivat olla enemmän esillä myös mediassa. Vauvojen ja lasten ruokintaan suhtautuminen arkisena tekemisenä olisi askel oikeaan suuntaan.

 

Lähteet

(1) Säilävaara, Jenny. 2016. Imettämässä kaapissa? Pitkään imettäneet äidit ja normatiiviset tilat. Sukupuolentutkimus, 29:2, 7–20.

(2) Taylor, Erin N., ja Lora Ebert Wallace. 2012. For Shame: Feminism, Breastfeeding Advocacy, and Maternal Guilt. Hypatia 27:1, 76–98.

(3) Säilävaara, Jenny. 2020. Long-Term Breastfeeding: The Embodied Experiences of Finnish Mothers. NORA – Nordic Journal of Feminist and Gender Research, 28:1, 43–55.

(4) Dowling, Sally & David Pontin. 2017. Using liminality to understand mothers’ experiences of long-term breastfeeding: ‘Betwixt and between’, and ‘matter out of place’. Health 21:1, 57–75.

 

YTT Jenny Säilävaaran sukupuolentutkimuksen väitöskirja Pitkään imettäneet äidit. Tutkimus äitien fyysisestä, sosiaalisesta ja emotionaalisesta tilasta tarkastettiin Jyväskylän yliopistossa 29.1.2021. Hän työskentelee Jyväskylän yliopistossa projektitutkijana.

Kuva: Perheyhteiskunta.fi / Janita Vilkman

Psykososiaalinen tuki jää lapsettomuuden hoidossa lisääntymisteknologian jalkoihin

Lukuaika: 4 min.

Lapsen saaminen pitkän lapsitoiveen jälkeen ei aina tuokaan onnellista loppua. Suuri osa hedelmöityshoitojen avulla äidiksi tulleista joutuu selviämään lapsettomuuskokemuksen mukanaan tuomista psykososiaalisista haasteista ilman asianmukaista tukea. Koska naiset kamppailevat yksin eivätkä etsi tai saa riittävästi tukea, terveydenhuollon interventioille on selkeä tarve. 

Lisääntyminen on yhteiskunnassamme ajankohtainen ja enenevästi palstatilaa saanut aihe. Alhaisesta syntyvyydestä on puhuttu erityisesti sen jälkeen, kun Tilastokeskus julkaisi väestöennusteraporttinsa viime syksynä. 

Olen itse seurannut keskustelua tahatonta lapsettomuutta kokevien näkökulmasta ja todennut, että he ovat jääneet tämän keskustelun varjoon, vaikka yhteiskunnan pitäisi olla erityisen kiinnostunut heistä, jotka haluavat lapsia. Syntyvyyskeskustelun sävy on myös paikoin ollut syyllistävää, ja siten tahatonta lapsettomuutta kokeville epäoikeudenmukaista. 

Samanaikaisesti kun puhutaan synnytystalkoista ja itse valitusta lapsettomuudesta, unohtuu, että yhteiskunnassamme on paljon vanhemmaksi haluavia, joiden lapsiperheellistyminen on eri syistä epävarmaa ja vaikeaa.

Juuri valmistunut väitöstutkimukseni tuo uutta tietoa ja lisää ymmärrystä tahattoman lapsettomuuden moninaisista vaikutuksista äidiksi tuloon ja äitiyteen. Keräsin tutkimustani varten kirjoitelmia 33:lta aiemmin lapsettomalta naiselta ja haastattelin 26 naista heidän äidiksi tulostaan pitkän lapsettomuuden jälkeen.

Tutkimukseni antaa viitteitä siitä, että äitiyden saavuttaminen pitkän lapsettomuuden jälkeen ei aina tai kaikilta osin ole onnellinen loppu ja lapsettomuutta korjaava kokemus, jollaisena se usein nähdään. Tämän oletuksen vuoksi ”lapsellisten lapsettomien” ryhmä voi jäädä tuen tavoittamattomiin. Tutkimukseni osoittaa, että naisten saama psykososiaalinen tuki on heidän tarpeisiinsa nähden riittämätöntä. 

Suurin osa tutkimukseeni osallistuneista naisista koki joutuneensa selviytymään lapsettomuushaasteista yksin ja ilman asianmukaista tukea. 

Kuva: Pexels.

Terveydenhuolto tarjoaa apua ensisijaisesti lapsettomuuden fysiologisiin ongelmiin

Tahatonta lapsettomuutta ei aina pystytä parantamaan lääketieteellisesti, mutta hedelmöityshoidoilla voidaan auttaa naista tai paria saamaan lapsi. Hedelmöityshoitolaki mahdollistaa hoidot heteropareille, itsellisille naisille ja naispareille. Hoitoja annetaan sekä julkisessa että yksityisessä terveydenhuollossa. Lääkärin antama apu raskauden alkamiseen tarkoittaa yleensä hormoni-, inseminaatio- tai koeputkihedelmöityshoitoa. 

Tutkimukseeni osallistuneiden naisten mukaan lapsettomuusklinikat keskittyivät tutkimus- ja hoitokäynneillä lääketieteellisiin toimenpiteisiin, jotka kohdistuivat naisen kehoon. Sen sijaan naisten psyykkisen tuen tarpeet joko ohitettiin tai jätettiin kokonaan huomiotta. Kliiniset hoitotoimenpiteet hoidettiin tehokkaasti, mutta ammattilaisten kyky tai mahdollisuus pysähtyä, aidosti kohdata ja ottaa naisten hyvinvointi puheeksi puuttuivat.

Toisaalta naiset toivat kerronnassaan esiin, että vastaanottoaikojen puitteissa keskustelulle ei olisi ollut aikaakaan. Hoitohenkilökunta ei kuitenkaan ohjannut naisia eteenpäin esimerkiksi psykologin tai terapeutin vastaanotolle, jossa lapsettomuuden psykososiaalisia puolia olisi voinut käsitellä.

Tutkimukseni perusteella terveydenhuollossa tarvitaankin parempaa osaamista lapsettomuushoidoissa olevien  kohtaamiseen, ohjaamiseen ja tukeen. Naiset odottavat empaattisempaa, muuhunkin kuin toimenpiteisiin keskittyvää tukea ja tarvittaessa ohjaamista psykososiaalisen tuen piiriin.   

Yksin pärjäämisen eetos ja reippauden esittäminen rajoittavat tuen saantia

Suurin osa tutkimukseeni osallistuneista naisista ei ollut puolisonsa lisäksi puhunut lapsettomuuden kokemuksistaan ja vaikeista tunteistaan muille. Tämä lisäsi naisten psykologista haavoittuvuutta. 

Aineistoni valossa lapsettomuutta kohdanneilla naisilla näyttäisi olevan taipumusta yksin pärjäämiseen ja ”ylireippauteen”. Myös kulttuurissamme on voimakas naisiin ja varsinkin äiteihin liitetty vahvuuden diskurssi, jonka mukaan hyvät äidit ovat kestäviä ja selviytyviä (1, 2). 

Naiset vaikuttavat olleen lapsettomuuden kokemuksen keskellä  armottomia itselleen ja lapsen saatuaan vaativan itseltään vanhempina paljon: oli pärjättävä, koska tätä oli halunnut. Pärjäämiseetoksen haittapuoli on se, että naiset voivat kamppailla viimeiseen asti etsimättä apua. 

Haaste onkin siinä, miten terveydenhuollossa tunnistettaisiin nämä hiljaa pärjäävät, mutta tukea tarvitsevat. Ratkaisu tähän olisi, että tukea tarjottaisiin, vaikka naiset eivät sitä itse osaisi tai jaksaisi hakea. Koska  naiset kamppailevat yksin eivätkä etsi tai saa riittävästi tukea – kuten tutkimukseni osoitti – terveydenhuollon interventioille on selkeä tarve. 

Lisää tukea ja moninaisempia  kertomuksia vanhemmaksi tulemisen tavoista

Väitöstutkimus osoitti selkeästi, että psykososiaalisen tuen pitäisi olla automaattinen osa lapsettomuuden hoitoprosessia, lakisääteistä sekä jatkua raskausajan ja lapsen syntymän jälkeen. Tuen olisi hyvä olla pitkäkestoisempaa ja prosessinomaista yksittäisten konsultointikäyntien sijaan. 

Moni tutkimukseen osallistunut kertoi, että olisi tarvinnut tukea äitiytensä rakentamiseen ja äidin roolin omaksumiseen, jonka ei koettu olevan yksinkertaista vaikeuksien ja erilaisten menetysten jälkeen. Tarpeisiin vastaava tuki sujuvoittaisi naisten siirtymää äitiyteen ja parantaisi siten tulevaisuuden perheiden hyvinvointia. 

Kuva: Pexels.

Lisäksi tarvitsemme moniäänisempiä vanhemmaksi tulon tarinoita, jotta monien ahtaaksi kokema äidiksi tulon malli väljentyisi ja mahduttaisi sisäänsä erilaisia kokemuksia. Säröisetkin tarinat tuovat tärkeää kaikupohjaa ja hyväksyvää peilipintaa niille, jotka eivät koe mahtuvansa perinteisen äidiksi tulon mallitarinan juonikulkuun. Samalla tarinat normalisoivat monien piilossa kokemia ajatuksia ja tunteita ja toimivat tärkeänä vertaistukena.

Tilastojen valossa on selvää, että raskaaksi tulon vaikeudet ja hedelmöityshoitojen tarve ja käyttö tulevat jatkossa kasvamaan. Siten yhteiskunnassamme on tulevaisuudessa yhä useampia perheitä, joissa vanhemmuus on saavutettu  pitkän odotuksen ja  vaativien hoitojen kautta. 

Toivon sydämestäni, että tulevaisuudessa tahattoman lapsettomuuden ympärillä yhä oleva hiljaisuus vähenisi ja ymmärrys tahattomaan lapsettomuuteen liittyvistä vaikeuksista ja seurauksista lisääntyisi. Kasvavan sensitiivisyyden myötä hedelmöityshoitojen kautta vanhemmiksi tulleilla olisi tulevaisuudessa  tuetumpi ja sujuvampi polku.

Perheet ovat aina olleet monimuotoisia ja lapsia on saapunut perheisiin erilaisia reittejä. Vaikka uudenlaiset tavat saada lapsia jättävät merkkejään vanhemmuuteen, hoiva on säilynyt perhe-elämän keskiössä. Perhe 2.0 -kirjoitussarjassa pohditaan lapsiperheellistymisen uudempia muotoja ja vanhemmuuksien tulevaisuutta.

Sarja tuotetaan yhteistyössä Lisääntymisen tulevaisuus -hankkeen kanssa. Hankkeen kaikille avoin webinaari “Tulevaisuuden perhe – Miltä se näyttää?” järjestettiin 3.11.2020.

Lähteet

(1) Jokinen, E. (1996). Väsynyt äiti. Äitiyden omaelämäkerrallisia esityksiä. Helsinki: Gaudeamus.

(2) Vuori, J. (2001). Äidit, isät ja ammattilaiset. Sukupuoli, toisto ja muunnelmat asiantuntijoiden kirjoituksissa. Tampere: Tampereen yliopistopaino.

KT Siru Lehdolta on juuri valmistunut kasvatustieteen väitöskirja tahattoman lapsettomuuden ja hedelmöityshoitojen jälkeisestä äitiydestä. Väitöstilaisuus oli 25.9.2020 Jyväskylän yliopistossa. Siru toimii opettajankouluttajana ja lehtorina Jyväskylän ammatillisessa opettajakorkeakoulussa.

Sarjan muut kirjoitukset

Petteri Eerola: Muuttuvan isyyden jäljillä

Elina Helosvuori: Hedelmöityshoidot ovat erityinen tapa tulla vanhemmaksi

Elli Lehikoinen: Fiktion valta ja lisääntyminen

Tiia Sudenkaarne: Kuka saa lisääntyä?

Äiti kirjoittaa nyt yhteenvetoa

Lukuaika: 5 min.

Miten yhdistää artikkeliväitöskirjan yhteenvedon kirjoittaminen, päivätyö ja lapsiperhearki? Oma ratkaisuni hankalaan yhtälöön oli poistua hetkeksi kotoa.

”Hei, sä et ole jutellut mulle viikkoon. Ja voisit käydä kampaajalla!”

Näin sanoi lapseni tultuaan koulusta kotiin, kun heittäydyin rupattelemaan hänen kanssaan pitkästä aikaa. Olin töistä vuosilomalla ja jättänyt väitöskirjani esitarkastukseen muutamaa tuntia aikaisemmin. Ehkä kommentissa oli ripaus esiteinin viiltävää sarkasmia, mutta on varmasti täysin totta, etten ollut kohdannut kunnolla ketään läheisistäni useaan viikkoon tai kuukauteen.

Aloitin väitöskirjani yhteenveto-osuuden kirjoittamisen toden teolla vuoden 2019 helmikuussa. Suomalaista perhepolitiikkaa käsittelevä väitöskirjani koostuu neljästä artikkelista, joista kolme on julkaistu ja yksi edelleen arvioitavana tieteellisessä lehdessä.

Vertaisarvioitujen  tieteellisten artikkeleiden lisäksi artikkeliväitöskirjaan vaaditaan yhteenveto-osuus, jossa käydään läpi väitöskirjaan liittyvää ajankohtaista tutkimuskirjallisuutta, esitellään käytetyt teoriat ja sovelletut tutkimusmenetelmät sekä kootaan yhteen artikkeleiden keskeiset tulokset.

Artikkeliväitöskirjan yhteenveto on muutakin kuin jo julkaistujen artikkeleiden referointia. Yhteenvetoa kirjoittaessa väitöskirjan tekijä joutuu astumaan ikään kuin askelen taaksepäin, arvioidakseen yksittäisten artikkeleiden tuloksia laajemmasta näkökulmasta.

Tutkimusmatkoja äitiyteen -teoksessa (Duodecim) tutkija-äidit kuvaavat äitiyden ja tutkijatyön yhdistämisen karikoita, mutta myös onnistumisia. Kirjassa Hanna Heikkinen kirjoittaa äiti- ja tutkijaroolien sopuisasta rinnakkaiselosta, mutta myös yhteentörmäyksistä tavalla, joka pätee myös muuhun kuin tutkijatyöhön:

Hermostunut äiti naputtelee töissä pöytää kiireisen tutkijan yrittäessä saada edes jotain valmiiksi ennen kuin kello soi ja täytyy hakea lapset. Tutkija puolestaan kurkkii niskan takana väsyneen äidin tullessa töistä, rähistessä esikoisen kanssa ja riipiessä kurahousuja kahdelta lapselta. Artikkeli odottaa viimeistelyään.”

Vaativan ajatustyön, läheisten suhteiden vaalimisen ja lasten tarpeiden yhdistämisen vaikeus tuli myös minulle tutuksi väitöskirjaprosessin eri vaiheissa. Työ seurasi mielessä kotiin ja joskus artikkeleiden kirjoittamisen aikarajan lähestyessä ‘off-nappulaa’ oli työpäivän päätyttyä vaikea painaa. Väitöskirjan viimeistelyvaiheessa tilanne ei helpottunut, vaan olotila korostui yhteenvetoa kirjoittaessa. Tällaisen useita tuloksia yhteen kokoavan kudelman kirjoittaminen vaatii oman kokemukseni mukaan keskeytyksetöntä uppoutumista, jonka yhdistäminen lapsiperhearkeen voi olla vaikeaa.

Kuva: Ella Sihvonen

Ajatustyön tilaa etsimässä

Yhteenvedon kirjoittamisen aikaan  olin kokopäivätyössä, joten kirjoittaminen jäi vapaa-ajalle. Kolmilapsisessa perheessä tämä tarkoitti erilaisten lyhyiden ajanjaksojen hyödyntämistä: aikaisia aamuja, myöhäisiä iltoja ja satunnaisia viikonloppuja. Vähintään kerran viikossa pyrin tekemään niin sanotun tuplavuoron eli jäin työpäivän päätteeksi iltamyöhään työstämään yhteenvetoa.

Vaikka olinkin luova keksimään aikoja ja paikkoja  kirjoittamiselle – kirjoitin lasten harrastusten aikana, jalkapallokentän laidalla ja liikuntasalien pukuhuoneissa – kirjoittaminen eteni heikosti. Yhteenvedon laaja kaari alkoi hahmottua mielessäni, mutta aikaa ja tilaa uppoutumiselle oli liian vähän.

Töissä työtehtävät veivät mennessään, mutta kotona odotin iltaa poissaolevana ja ärtyneenä. Mieleni seikkaili yhteenvedon kirjoittamattomilla sivuilla samalla kun tarkastin lasten läksyjä, selvitin riitoja ja kuuntelin murheita. Tilaa pitkäjänteiselle ajatustyölle oli liian vähän, mutta en myöskään pystynyt vastaamaan lasten tarpeeseen tulla kuulluksi ja huomioiduksi, puolisosuhteen huomioimisesta nyt puhumattakaan.

Tiina Äikäs ja Aila Mustamo ovat analysoineet  lasten- ja nuortenkirjojen tarjoilemia kuvauksia tutkijavanhemmista. Tavalla tai toisella lapsilleen etäiset ja työhönsä uppoutuneet vanhemmat oli yksi, joskaan ei ainoa, lasten- ja nuorten kirjoista esiintynyt tapa kuvata tutkijoina työskenteleviä vanhempia.

Oman kokemukseni mukaan työhön uppoutuvan tutkijan rooli korostuu työvaiheessa, jossa tutkimuksen laajat kaaret sekä asioiden ja käsitteiden väliset suhteet etsivät kuumeisesti muotoaan. Erityisesti tämä työvaihe on vaikeasti sovitettava perhearkeen ja läsnäoloa vaativiin läheissuhteisiin. Off-nappula toimii rajatumpien tutkimusvaiheiden kanssa, mutta laajojen kaarien ajattelu edellyttää häiriötöntä keskittymistä.

Kuva: Ella Sihvonen, Lehtileike (HS, 26.1.2019)

Vapaaksi arjen velvoitteista

Ratkaisin omalta kohdaltani väitöskirjan viimeistelyvaiheen karikot hakemalla töistä kolme viikkoa opintovapaata ja pitämällä vuosilomia. Tiesin kuitenkin, että pelkkä poissaolo työstä ei riitä vaan minun on päästävä myös pois kodista.

Riikka Rinnan kertoo Tutkimusmatkoja äitiyteen -teoksessa kenttätyöjaksoistaan Pohjois-Ruotsissa:

Olin laskenut työajan tarkkaan: pohjoisen yöttömässä yössä oli monta hiljaista tuntia jolloin tehtäviä saattoi viedä eteenpäin ja siten ostaa enemmän yhteistä aikaa lapsen kanssa. Lähdin siis Lappiin yksin ja työskentelemällä pitkiä päivä olin lapseni luota pois lyhyemmän aikaa.”

Tämä oli myös oma ajatukseni kirjoitusvapaan taustalla: vapaana henkisistä ja konkreettisista arjen velvoitteista pystyisin uppoutumaan kirjoitustyöhön siten, että kokonaisuudessa voittaisivat kaikki  – sekä minä ja väitöskirja, että perheeni.

Löysin täydellisen paikan vetäytymiselle Hangon Tvärminnestä, Helsingin yliopiston eläintieteelliseltä asemalta, jossa olin viimeistellyt  myös väitöskirja-artikkeleita. Nyt yhteenvetovaiheessa vietin siellä  kaksi viikkoa kirjoituspöydän ääressä. Ensimmäisen kirjoitusvapaajakson jälkeen olin kaksi viikkoa palkkatyössä ja kotona, minä aikana väitöskirjaohjaajani lukivat ja kommentoivat työtä. Sen jälkeen lähdin vielä viikoksi pois kotoa kirjoittamaan.

Kuva: Ella Sihvonen

Läheissuhteiden kannatteleva voima

Ensimmäisen kirjoitusvapaajakson alussa vapaan tutkijaäidin huuma suli muutamassa päivässä ja tilalle tuli pakokauhu. Jäin jälkeen asettamistani tavoitteissa. Paniikin hetkellä turvauduin ystävä-kollegoiden vertaistukeen. Heidän viestinsä oli lohdullinen ja kannustava: “Kirjoittamisen suhteen teet jo varmasti kaikkesi, mutta et voi nopeuttaa ajatteluasi”. Keskityin kollegoiden neuvoja noudattaen ajattelun ja kirjoittamisen lisäksi hengittämiseen ja lepoon.

Vaikka eristäytyminen tarkoitti läheissuhteiden velvoitteista irtautumista, se paradoksaalisesti vaati vahvat ja kannattelevat suhteet läheisiin. Puoliso, joka jäi kotiin pyörittämään lapsiperhearkea, joutui tukemaan väitöskirjan loppuunsaattamista kumppanin roolissa ja myös vakuuttamaan lasten toisena vanhempana, että ratkaisu on kokonaisuuden kannalta paras. Hänen viestinsä oli selkeä: “Kyllä me pärjätään. Teet sen nyt vaan valmiiksi.”

En saanut yhteenvetoa läheskään valmiiksi kirjoituslomalla, mutta palattuni Tvärminnestä kotiin, kirjoitin yhteenvetoa kiivaammin kuin koskaan aikaisemmin. Vetäytyminen kantoi hedelmää: olin päässyt sellaiseen kirjoituksen flow’hun, josta olin haaveillut. Lapset tottuivat siihen, että kirjoitin joka ilta. Yllättäen sain myös lapsilta kannustusta, vaikka en sitä olettanut tai osannut odottaa. Minulle tuotiin iltakahveja tietokoneen ääreen ja kannustavia viestejä ilmestyi vaivihkaa paperipinojen päälle.

Kuva: Ella Sihvonen

Kevät oli raskas eikä siitä puuttunut epätoivon hetkiä, mutta onnistuin palauttamaan väitöskirjan esitarkastukseen kevään viimeiseen jättöpäivään mennessä. Näin jälkikäteen ajateltuna tärkeimmät aikataulussa pysymiseen vaikuttaneet asiat olivat suunnitelmallisuus, mahdollisuus vetäytyä kirjoitusretriitteihin, sekä läheisten ja kollegoiden tuki. Tällä hetkellä odotan esitarkastuslausuntoja ja valmistaudun tekemään viimeisiä korjauksia käsikirjoitukseen.

Väitöskirjan viimeistelyssä en kuitenkaan aio kiirehtiä,  vaan pyrin huomioimaan jaksamiseni ja kokonaisvaltaisen hyvinvointini paremmin. Vaikka onnistuinkin kirjoittamaan väitöskirjan yhteenvedon perheen ja kokopäivätyö aikapaineessa, tiukka aikataulutus ja kevään ponnistelu on vaatinut veronsa. Omasta hyvinvoinnista huolehtiminen on selvästi unohtunut. Olen kantapään kautta joutunut huomaamaan, että suoritusvapaan joutenolon merkitystä palautumiselle ei voi liikaa korostaa.

 

Hyödyllisiä näkökulmia artikkeliväitöskirjan yhteenvedon kirjoittamiseen:  

Pirjo Nikanderin ja Nellin Piattoevan blogi -kirjoitus yhteenveto-osuuden kirjoittamisesta

Elsa Saarikkomäen ja Natalia Olluksen teksti vertaistuesta

 

Helsingin yliopiston vetäytymispaikkoja:

Helsingin yliopistolla on Tvärminnen eläintieteellisen aseman lisäksi tutkimusasemia mm. Lammilla, Kilpisjärvellä ja Hyytiälässä. Tutkimusasemilla Helsingin yliopiston perustutkinto- ja jatkotutkinto-opiskelijat sekä muu tutkimushenkilökunta voivat omakustanteisesti majoittua esimerkiksi kirjoitustyötä tehdäkseen. Tutkimusasemat ovat ensisijassa luonnontieteiden opiskelijoiden ja tutkijoiden käytössä, mutta niitä voivat hyödyntää myös muiden tiedekuntien opiskelijat ja tutkijat.

Muiden yliopistojen tutkimusasemista ja niiden palveluista kannattaa kysyä tarkemmin omasta yliopistosta.

Lue aiheesta lisää

Äitiyrittäjä taipuu intensiivisen vanhemmuuden vaatimuksiin

Äitiys on samaan aikaan henkilökohtaista ja universaalia

Lapsi syntyy kohdusta, mutta tekeekö kohtu myös naisen?

Lukuaika: 3 min.

Kohdunsiirroilla voidaan nykyisin auttaa kohduttomia naisia lapsen saamisessa “perinteisin” keinoin, oman kehon kautta. Kriitikoiden mielestä kohdunsiirto on epäfeministinen teko.

Ensimmäisestä onnistuneesta kohdunsiirrosta kerrottiin mediassa laajasti, kun lapsi syntyi siirron tuloksena Ruotsissa vuonna 2014. Sen jälkeen Ruotsissa on kohdunsiirtojen avulla syntynyt aiemmin kohduttomille naisille seitsemän lasta ja Yhdysvalloissa kaksi. Useissa Euroopan maissa, kuten Iso-Britanniassa, Tsekeissä ja Saksassa on aloitettu kohdunsiirtojen tekeminen.

Kohdunsiirrolla tarkoitetaan elinsiirtoa, jossa naisen kohtu siirretään toisen, kohduttoman naisen kehoon. Lasta toivovan parin sukusoluilla on ennen kohdunsiirtoa tehty IVF-hoito, jonka tuloksena syntyneet alkiot pakastetaan. Noin vuoden kuluttua kohdunsiirrosta voidaan pakastettu alkio siirtää siirtokohtuun raskauden alkuun saattamiseksi.

Kohdunsiirroissa luovuttajana on ollut toistaiseksi elävä henkilö, tyypillisimmin kohdun vastaanottajan äiti. Tsekkiläiset lääkärit ovat suunnitelleet kohtusiirteen käyttöä myös  kuolleelta luovuttajalta. Onnistuneista toimenpiteistä huolimatta kohdunsiirrot eivät ole vielä missään virallinen osa lapsettomuuden hoitokäytäntöä.

 

Onko kohdunsiirto epäfeministinen teko?

Kohdunsiirto on yksi tuoreimmista innovaatioista lapsettomuushoitojen saralla. Siirroista hyötyvät kohduttomat naiset, jotka ovat joko syntyneet ilman kohtua tai joiden kohtu on jouduttu poistamaan esimerkiksi syövän takia.

Kuten muutkin lisääntymisteknologiat, kohdunsiirto on lääketieteen edistyksen tuottama keino saada toivottu lapsi. Uusia lisääntymisteknologioita on perinteisesti pidetty eettisesti epäilyttävinä toimenpiteinä. Kohdunsiirroista käydäänkin nyt samantapaista kriittistä keskustelua kuin esimerkiksi IVF-hoidoista ja sijaissynnytyksen sallimisesta on käyty.

Honey Fangs / Unsplash

Kohdunsiirtoja koskevaan eettiseen keskusteluun osallistui keväällä 2018 kasvojensiirtoja tutkinut apulaisprofessori Sharronna Pearl Pennsylvanian yliopistosta. Hän pitää kohdunsiirtoja epäfeministisinä tekoina.Kohdunsiirtoon hakeutuvat tukevat Pearlin mukaan valinnallaan kulttuurista normia, joka typistää naiseuden raskauteen ja synnyttämiseen. Äidiksi tulemiseen löytyy myös tapoja, jotka eivät vahvista raskauden kokemuksen merkitystä naisen identiteetille, Pearl korostaa.

Olen perehtynyt aiheeseen omassa väitöstutkimuksessani, jota varten olen haastattellut suomalaisia kohduttomia naisia. Sen valossa asia ei ole näin yksinkertainen.

 

Kohtu naiseutta vai lisääntymistä varten?

Kohdun merkitys ei tyhjene naiseuden kokemukseen. Se on myös paikka, jossa sikiö kasvaa ennen syntymäänsä. Kohdunsiirtojen asiantuntija, professori Mats Brännström korostaa, että onnistuneen kohdunsiirron määritelmä perustuu siirtokohdusta syntyneeseen elävään lapseen. Tavoitteena ei siis ole saada kohduttomaan kehoon kohtua, vaan kohdusta syntyvä lapsi.

Suurin osa haastattelemistani kohduttomista naisista ei korostanut toivetta kokea raskautta tai ollut halukkaita hakeutumaan leikkaukseen siihen sisältyvien terveydellisten riskien takia. He kiinnittivät kohdun merkityksen ensisijaisesti lisääntymiseen ja lapseen, joka voi syntyä myös toisen kohdusta joko sijaissynnytyksellä tai adoptioprosessin kautta.

Koska lapsen saaminen ei ainakaan vielä ole mahdollista ilman kehossa sijaitsevaa kohtua, niin ”jossain ja jollain sen kohdun on oltava”, kuten yksi haastateltavani asiaa konkretisoi.

Jos kohduton haluaa saada lapsen, miksi hän ei sitten hankkisi lasta muilla tavoin kuin kohdunsiirrolla?

 

Kohduton on lisääntymisensä osalta marginaalissa

Kohduttoman lapsiperheellistyminen ei ole yksinkertainen prosessi. Suomessa ainoa lain sallima keino on adoptio, mutta tällöin perheellistyminen ei ole kiinni vain lapsettoman halusta adoptoida. Adoption byrokraattinen ja emotionaalinen haastavuus, kallis hinta, adoptiolasten erityistarpeisuus ja pieni määrä ehkäisevät adoptioprosessiin hakeutumista ja vaikeuttavat adoptiolapsen saamista. Geneetttisesti oman lapsen saaminen on kohduttomalle mahdollista kohdunsiirron ohella ainoastaan sijaissynnytyksellä, joka on kielletty Suomessa.

Siten kohduttomat ja heidän puolisonsa ovat suomalaisessa yhteiskunnassa lisääntymisensä osalta marginaalissa: heidän ulottuvillaan on huomattavasti vähemmän keinoja lapsen saamiseksi kuin muilla. Tutkimukseni perusteella heidän toiveenaan ei kuitenkaan ole kohtusiirteen saaminen, vaan adoptioprosessin inhimillistäminen ja ei-kaupallisen sijaissynnytyksen salliminen.

Rob Potter / Unsplash

 

Naiseuden ja äitiyden kategorioiden uudelleenmäärittely ei ole kohduttomien tehtävä

Inhimillisesti on kuitenkin ymmärrettävää, että kohdunsiirto voi näyttäytyä vaihtoehtona tilanteessa, jossa yhteiskunta ei tarjoa muita reittejä vanhemmuuteen. Mutta Pearl haluaa vaikuttaa kohduttomien päätökseen hakeutua kohdunsiirtoihin vetoamalla toimenpiteen epäfeministisyyteen.

Pearl tuntuu toivovan, että kohduttomat henkilöt ohittaisivat toiveensa saada itse synnytetty lapsi, olisivat feministejä ja kieltäytyisivät kohdunsiirrosta. Hän vaatii kohduttomilta edelläkävijyyttä tiellä kohti parempaa yhteiskuntaa, jossa raskaus ja naiseus eivät olisi synonyymeja keskenään.

Pearl asettelee siis kohduttomille feministisen sankarin viittaa, mutta tekee sen kohdullisten eikä kohduttomien tarpeista käsin. Tämä on epäreilua, sillä kohduttomia naisia ei voida vastuuttaa kulttuurisista käsityksistä, joissa raskaus nähdään olennaisena osana naiseutta. Yksilöllä ei ole velvollisuutta muuttaa sukupuolitetuille kehoille annettuja kollektiivisia merkityksiä.

Yhdessä asiassa Pearlin kirjoitus kuitenkin osuu maaliin: äitiyden ja naiseuden sekä isyyden ja mieheyden ahtaita kategorioita pitää kyseenalaistaa. Sen ei kuitenkaan tulisi tapahtua kohdunsiirtoon hakeutuvia syyllistämällä vaan pyrkimällä muuttamaan käytäntöjä, jotka niputtavat tietynlaiset kehot ja vanhemmuuden muodot yhteen.

Kohdunsiirrot voivat potentiaalisesti olla tämän kulttuurisen muutoksen käännekohta. Tulevaisuudessa tullaan todennäköisesti yrittämään kohdunsiirtoa myös mieheksi määriteltyyn kehoon. Tällöin naisen ei enää itsestään selvästi tarvitse olla synnyttäjä.

Monimutkainen äitiys

Lukuaika: 4 min.

Uusperheet, adoptio, hedelmöityshoidot ja sijaissynnytys ovat muuttaneet käsitystä luonnollisesta ja yksiselitteisestä äitiydestä. Kun uudet teknologiat muovaavat ihmisten lisääntymistä, monimutkaistuu kysymys äitiydestä entisestään – myös lainsäädännön tasolla.

Tavanomaisesti mielletään, että jokaisella on äiti – nimenomaan yksi äiti. Äitiys vaikuttaa yksinkertaiselta ja itsestään selvältä asialta. Äiti on ihminen, joka on meidät synnyttänyt, jonka kanssa jaamme yhteisen perimän ja joka on hoivannut meitä lapsena.

Ajatukseen yhdestä äidistä sisältyy kokemus äidin kanssa jaetusta biologisesta taustasta sekä sosiaalisesta äiti–lapsisuhteesta. Tyypillisimmin tällainen äitiys muodostuu perinteisessä ydinperheessä, jossa kaksi eri sukupuolta olevaa ihmistä saavat lapsen ilman hedelmöityshoitoja.

Kuitenkaan useat perheet eivät muodostu näin. Hedelmöityshoidot, adoptio, uusperheet, sateenkaariperheet ja kaikki muut eri tavoin syntyneet läheissuhteet lasten ja vanhempien (tai lapsesta huolehtivien henkilöiden) välillä laajentavat käsitystä vanhemmuudesta. Yksi erityisesti äitiyden rajoja venyttävä perheenmuodostustapa on sijaissynnytys.

 

Sijaissynnytys laajentaa kuvaa äitiydestä

Äitiyden muotoutuminen sijaissynnytysjärjestelyissä havainnollistaa oivallisesti, kuinka äitiys ei ehkä olekaan niin yksioikoinen asia, kuin sen ajatellaan olevan.

Sijaissynnytyksellä tarkoitetaan järjestelyä, jossa lasta toivovan naisen tai pariskunnan (eli aiottujen vanhempien) puolesta raskauden kantaa toinen nainen. IVF-hoitoon perustuvassa sijaissynnytyksessä munasolu ja siittiö hedelmöitetään viljelymaljalla ruumiin ulkopuolella.

Munasolu ja siittiö voivat olla aiottujen vanhempien omia tai hoidossa voidaan käyttää luovutettuja sukusoluja. Hedelmöittynyt alkio siirretään sijaissynnyttäjän kohtuun. Sijaissynnyttäjä luovuttaa lapsen synnytyksen jälkeen aiotuille vanhemmille, jotka hoitavat ja kasvattavat hänet.

Sijaissynnytysjärjestelyn yhteydessä äitiys jakaantuu geneettiseen, ruumiilliseen, sosiaaliseen ja oikeudelliseen äitiyteen. Äitiyttä voi tarkastella näiden neljän ulottuvuuden kautta kaikkien syntyvien lasten kohdalla, mutta sijaissynnytyksessä ne tulevat merkitykselliseksi erityisellä tavalla.

beach-339495_1280

 

Äitiyden moneus: geenit, ruumis, hoiva ja juridinen asema

Geneettinen äitiys perustuu siihen, kenen perinnöllisestä aineksesta lapsi on saanut alkunsa. IVF-hoitoon perustuvassa sijaissynnytyksessä geneettinen side lapsen ja äidin välille muodostuu, mikäli hoidossa käytetään aiotun äidin munasolua. Jos hoito tehdään luovutetulla munasolulla, geneettinen äitiys viittaa luovuttajaan.

Ruumiillinen äitiys koskettaa henkilöä, joka kantaa sikiötä kohdussaan, jonka ruumis elättää ja kasvattaa sikiötä raskauden ajan ja lopulta synnyttää lapsen.

Tämä synnytykseen perustuva äitiyden ulottuvuus on se, joka sijaissynnytyksessä problematisoituu: synnyttävän naisen aikomuksena ei ole toimia lapsen äitinä, vaan hän toimii lapsen syntymisen mahdollistajana aiotulle äidille.

Sosiaalisessa äitiydessä keskeisiä ovat puolestaan äitinä ja lapsena olemisen kokemukset. Olivatpa geneettiset, ruumiilliset ja juridiset siteet lapsen ja vanhempien välillä minkälaiset tahansa, määrittyy sosiaalinen vanhemmuus sen perusteella, kenen kanssa lapsi kasvaa ja elää.

Oikeudellinen (tai juridinen) vanhemmuus eli se, kenellä on juridisesti tunnustettu suhde lapseen, määrittyy lainsäädännön mukaan.

Siksi onkin ehkä yllättävää, että Suomen laki ei yksiselitteisesti määrittele, kuka katsotaan syntyvän lapsen äidiksi. Kuitenkin vakiintuneen käytännön mukaisesti lapsen oikeudelliseksi äidiksi katsotaan lapsen synnyttänyt henkilö.

 

Piileekö äitiys kohdun sopukoissa?

Syksyn 2016 aikana eduskuntaan tulee käsiteltäväksi kansalaisaloite äitiyslaiksi, jossa ehdotetaan äitiyslakiin (2 §) yksiselitteisesti kirjattavaksi, että juridinen äitiys perustuu synnytykseen. Synnytykseen perustuvan äitiyden kirjaaminen lainsäädäntöön varmistaisi, ettei juridinen äitiys voi koskea sijaissynnytysjärjestelyn yhteydessä aiottua äitiä.

Synnytykseen perustuvan eli ruumiillisen äitiyden ensisijaisuus on läsnä myös muualla perhesuhteita säätelevissä laeissa. Adoptiolain mukaan synnyttänyt nainen voi luopua juridisesta suhteestaan lapseen ainoastaan antamalla lapsen adoptioon. Tällöin synnyttäneen naisen äitiys tulee oikeudellisesti purkaa ennen kuin juridinen äiti–lapsisuhde voidaan vahvistaa adoptioäidin ja lapsen välillä.

Näin toimittiin myös Suomessa toteutetuissa sijaissynnytysjärjestelyissä, joita tehtiin 17 parille ennen kuin lääkäriavusteiset sijaissynnytysjärjestelyt kieltävä hedelmöityshoitolaki (8.6 §) astui voimaan vuonna 2007 (Söderström-Anttila ym. 2002).

Myös luovutetuista sukusoluista alkunsa saaneiden lasten kohdalla synnyttänyt nainen määritellään lapsen juridiseksi äidiksi. Toisin sanoen, kun luovutettuja sukusoluja käytetään hedelmöityshoidossa, äitiyden ei nähdä piilevän munasolun geneettisessä koodissa, vaan kohdun sopukoissa.

Alex Wigan Unsplash

Äitiyden tarkastelu näillä neljällä ulottuvuudella ei kuitenkaan vielä kerro koko tarinaa. Tulevaisuudessa myös Suomessa tullaan todennäköisesti neuvottelemaan sekä mitokondrioluovutuksesta että epigeneettisestä äitiydestä.

 

Tulevaisuuden äitiyden ainekset

Mitokondrioluovutuksia voidaan käyttää estämään sairauksia, jotka periytyvät lapselle hedelmöityksessä äidin munasolun mitokondrioiden välityksellä. Mitokondrioluovutukset sallittiin ensimmäisenä maailmassa Britanniassa maaliskuussa 2015. Sairauden periytyminen estetään korvaamalla vaurioituneet mitokondriot luovuttajan munasolusta saaduilla terveillä mitokondrioilla. (Dimond 2015.)

Lapsen DNA koostuu tällöin yhteensä kolmen henkilön perimästä – äidin, isän ja munasolun luovuttajan. Biologian näkökulmasta tämä tarkoittaa, että lapsella on kolme vanhempaa.

Epigeneettisestä äitiydestä puhutaan puolestaan silloin, kun tarkastellaan raskaudenaikaisen ympäristön vaikutusta lapsen ominaisuuksiin. Epigenetiikka avaa uusia näköaloja äitiyden muotoutumiseen erityisesti sijaissynnytyksissä, joissa sikiön kasvupaikkana toimii sijaissynnyttäjän ruumis. (Gunnarson Payne 2016.)

Mitokondrioluovutukset ja epigenetiikka voivat tuntua vielä monelle kaukaisilta asioilta, mutta avustetun lisääntymisen käytännöt ja useamman vanhemman perheet ovat jo nyt suomalaista arkipäivää.

Lainsäädännöllä on erityinen asema sen määrittelemisessä, millainen vanhemmuus tunnustetaan yhteiskunnallisesti päteväksi ja mitä vanhemmuuden ajatellaan ensisijaisesti olevan. Nähtäväksi jää, mistä äitiyden ainekset tulevaisuudessa muodostuvat.

Oikeudellisen vanhemmuuden näkökulmasta on kiinnostavaa, pyritäänkö vanhemmuutta käsittelevissä lakihankkeissa uusintamaan ydinperheideologian mukaisia käytäntöjä vai sallitaanko perheiden itse joustavammalla tavalla määritellä, keillä kaikilla on oikeus toimia lapsen vanhempina (ks. Pylkkänen 2012).

 

Kirjoittaja: Kaisa Kivipuro
Kuva: Alex Wigan/Unsplash, Pixabay

Lähteet:

Dimond, Rebecca (2015) Social and ethical issues in mitochondrial donation. British Medical Bulletin 115, 173–182.

Gunnarson Payne, Jenny (2016) Grammars of Kinship: Biological Motherhood and Assisted Reproduction in the Age of Epigenetics. Signs: Journal of Women in Culture and Society 41:3, 483–506.

Pylkkänen, Anu (2012) Vaihtoehto avioliitolle. Seksuaalisuudesta yhteistalouden sääntelyyn. Tampere: Vastapaino.

Söderström-Anttila, Viveca, Blomqvist, Tom, Foudila, Tuija, Hippeläinen, Maritta, Kurunmäki, Henri, Siegberg, Rita, Tulppala, Maija, Tuomi-Nikula, Merja, Vilska, Sirpa ja Hovatta, Outi (2002) Experience of in vitro fertilization surrogacy in Finland. Acta Obstet Gynecol Scandinavica 81, 747–752.