Psykososiaalinen tuki jää lapsettomuuden hoidossa lisääntymisteknologian jalkoihin

Lapsen saaminen pitkän lapsitoiveen jälkeen ei aina tuokaan onnellista loppua. Suuri osa hedelmöityshoitojen avulla äidiksi tulleista joutuu selviämään lapsettomuuskokemuksen mukanaan tuomista psykososiaalisista haasteista ilman asianmukaista tukea. Koska naiset kamppailevat yksin eivätkä etsi tai saa riittävästi tukea, terveydenhuollon interventioille on selkeä tarve. 

Lisääntyminen on yhteiskunnassamme ajankohtainen ja enenevästi palstatilaa saanut aihe. Alhaisesta syntyvyydestä on puhuttu erityisesti sen jälkeen, kun Tilastokeskus julkaisi väestöennusteraporttinsa viime syksynä. 

Olen itse seurannut keskustelua tahatonta lapsettomuutta kokevien näkökulmasta ja todennut, että he ovat jääneet tämän keskustelun varjoon, vaikka yhteiskunnan pitäisi olla erityisen kiinnostunut heistä, jotka haluavat lapsia. Syntyvyyskeskustelun sävy on myös paikoin ollut syyllistävää, ja siten tahatonta lapsettomuutta kokeville epäoikeudenmukaista. 

Samanaikaisesti kun puhutaan synnytystalkoista ja itse valitusta lapsettomuudesta, unohtuu, että yhteiskunnassamme on paljon vanhemmaksi haluavia, joiden lapsiperheellistyminen on eri syistä epävarmaa ja vaikeaa.

Juuri valmistunut väitöstutkimukseni tuo uutta tietoa ja lisää ymmärrystä tahattoman lapsettomuuden moninaisista vaikutuksista äidiksi tuloon ja äitiyteen. Keräsin tutkimustani varten kirjoitelmia 33:lta aiemmin lapsettomalta naiselta ja haastattelin 26 naista heidän äidiksi tulostaan pitkän lapsettomuuden jälkeen.

Tutkimukseni antaa viitteitä siitä, että äitiyden saavuttaminen pitkän lapsettomuuden jälkeen ei aina tai kaikilta osin ole onnellinen loppu ja lapsettomuutta korjaava kokemus, jollaisena se usein nähdään. Tämän oletuksen vuoksi ”lapsellisten lapsettomien” ryhmä voi jäädä tuen tavoittamattomiin. Tutkimukseni osoittaa, että naisten saama psykososiaalinen tuki on heidän tarpeisiinsa nähden riittämätöntä. 

Suurin osa tutkimukseeni osallistuneista naisista koki joutuneensa selviytymään lapsettomuushaasteista yksin ja ilman asianmukaista tukea. 

Kuva: Pexels.

Terveydenhuolto tarjoaa apua ensisijaisesti lapsettomuuden fysiologisiin ongelmiin

Tahatonta lapsettomuutta ei aina pystytä parantamaan lääketieteellisesti, mutta hedelmöityshoidoilla voidaan auttaa naista tai paria saamaan lapsi. Hedelmöityshoitolaki mahdollistaa hoidot heteropareille, itsellisille naisille ja naispareille. Hoitoja annetaan sekä julkisessa että yksityisessä terveydenhuollossa. Lääkärin antama apu raskauden alkamiseen tarkoittaa yleensä hormoni-, inseminaatio- tai koeputkihedelmöityshoitoa. 

Tutkimukseeni osallistuneiden naisten mukaan lapsettomuusklinikat keskittyivät tutkimus- ja hoitokäynneillä lääketieteellisiin toimenpiteisiin, jotka kohdistuivat naisen kehoon. Sen sijaan naisten psyykkisen tuen tarpeet joko ohitettiin tai jätettiin kokonaan huomiotta. Kliiniset hoitotoimenpiteet hoidettiin tehokkaasti, mutta ammattilaisten kyky tai mahdollisuus pysähtyä, aidosti kohdata ja ottaa naisten hyvinvointi puheeksi puuttuivat.

Toisaalta naiset toivat kerronnassaan esiin, että vastaanottoaikojen puitteissa keskustelulle ei olisi ollut aikaakaan. Hoitohenkilökunta ei kuitenkaan ohjannut naisia eteenpäin esimerkiksi psykologin tai terapeutin vastaanotolle, jossa lapsettomuuden psykososiaalisia puolia olisi voinut käsitellä.

Tutkimukseni perusteella terveydenhuollossa tarvitaankin parempaa osaamista lapsettomuushoidoissa olevien  kohtaamiseen, ohjaamiseen ja tukeen. Naiset odottavat empaattisempaa, muuhunkin kuin toimenpiteisiin keskittyvää tukea ja tarvittaessa ohjaamista psykososiaalisen tuen piiriin.   

Yksin pärjäämisen eetos ja reippauden esittäminen rajoittavat tuen saantia

Suurin osa tutkimukseeni osallistuneista naisista ei ollut puolisonsa lisäksi puhunut lapsettomuuden kokemuksistaan ja vaikeista tunteistaan muille. Tämä lisäsi naisten psykologista haavoittuvuutta. 

Aineistoni valossa lapsettomuutta kohdanneilla naisilla näyttäisi olevan taipumusta yksin pärjäämiseen ja ”ylireippauteen”. Myös kulttuurissamme on voimakas naisiin ja varsinkin äiteihin liitetty vahvuuden diskurssi, jonka mukaan hyvät äidit ovat kestäviä ja selviytyviä (1, 2). 

Naiset vaikuttavat olleen lapsettomuuden kokemuksen keskellä  armottomia itselleen ja lapsen saatuaan vaativan itseltään vanhempina paljon: oli pärjättävä, koska tätä oli halunnut. Pärjäämiseetoksen haittapuoli on se, että naiset voivat kamppailla viimeiseen asti etsimättä apua. 

Haaste onkin siinä, miten terveydenhuollossa tunnistettaisiin nämä hiljaa pärjäävät, mutta tukea tarvitsevat. Ratkaisu tähän olisi, että tukea tarjottaisiin, vaikka naiset eivät sitä itse osaisi tai jaksaisi hakea. Koska  naiset kamppailevat yksin eivätkä etsi tai saa riittävästi tukea – kuten tutkimukseni osoitti – terveydenhuollon interventioille on selkeä tarve. 

Lisää tukea ja moninaisempia  kertomuksia vanhemmaksi tulemisen tavoista

Väitöstutkimus osoitti selkeästi, että psykososiaalisen tuen pitäisi olla automaattinen osa lapsettomuuden hoitoprosessia, lakisääteistä sekä jatkua raskausajan ja lapsen syntymän jälkeen. Tuen olisi hyvä olla pitkäkestoisempaa ja prosessinomaista yksittäisten konsultointikäyntien sijaan. 

Moni tutkimukseen osallistunut kertoi, että olisi tarvinnut tukea äitiytensä rakentamiseen ja äidin roolin omaksumiseen, jonka ei koettu olevan yksinkertaista vaikeuksien ja erilaisten menetysten jälkeen. Tarpeisiin vastaava tuki sujuvoittaisi naisten siirtymää äitiyteen ja parantaisi siten tulevaisuuden perheiden hyvinvointia. 

Kuva: Pexels.

Lisäksi tarvitsemme moniäänisempiä vanhemmaksi tulon tarinoita, jotta monien ahtaaksi kokema äidiksi tulon malli väljentyisi ja mahduttaisi sisäänsä erilaisia kokemuksia. Säröisetkin tarinat tuovat tärkeää kaikupohjaa ja hyväksyvää peilipintaa niille, jotka eivät koe mahtuvansa perinteisen äidiksi tulon mallitarinan juonikulkuun. Samalla tarinat normalisoivat monien piilossa kokemia ajatuksia ja tunteita ja toimivat tärkeänä vertaistukena.

Tilastojen valossa on selvää, että raskaaksi tulon vaikeudet ja hedelmöityshoitojen tarve ja käyttö tulevat jatkossa kasvamaan. Siten yhteiskunnassamme on tulevaisuudessa yhä useampia perheitä, joissa vanhemmuus on saavutettu  pitkän odotuksen ja  vaativien hoitojen kautta. 

Toivon sydämestäni, että tulevaisuudessa tahattoman lapsettomuuden ympärillä yhä oleva hiljaisuus vähenisi ja ymmärrys tahattomaan lapsettomuuteen liittyvistä vaikeuksista ja seurauksista lisääntyisi. Kasvavan sensitiivisyyden myötä hedelmöityshoitojen kautta vanhemmiksi tulleilla olisi tulevaisuudessa  tuetumpi ja sujuvampi polku.

Perheet ovat aina olleet monimuotoisia ja lapsia on saapunut perheisiin erilaisia reittejä. Vaikka uudenlaiset tavat saada lapsia jättävät merkkejään vanhemmuuteen, hoiva on säilynyt perhe-elämän keskiössä. Perhe 2.0 -kirjoitussarjassa pohditaan lapsiperheellistymisen uudempia muotoja ja vanhemmuuksien tulevaisuutta.

Sarja tuotetaan yhteistyössä Lisääntymisen tulevaisuus -hankkeen kanssa. Hankkeen kaikille avoin webinaari “Tulevaisuuden perhe – Miltä se näyttää?” järjestettiin 3.11.2020.

Lähteet

(1) Jokinen, E. (1996). Väsynyt äiti. Äitiyden omaelämäkerrallisia esityksiä. Helsinki: Gaudeamus.

(2) Vuori, J. (2001). Äidit, isät ja ammattilaiset. Sukupuoli, toisto ja muunnelmat asiantuntijoiden kirjoituksissa. Tampere: Tampereen yliopistopaino.

KT Siru Lehdolta on juuri valmistunut kasvatustieteen väitöskirja tahattoman lapsettomuuden ja hedelmöityshoitojen jälkeisestä äitiydestä. Väitöstilaisuus oli 25.9.2020 Jyväskylän yliopistossa. Siru toimii opettajankouluttajana ja lehtorina Jyväskylän ammatillisessa opettajakorkeakoulussa.

Sarjan muut kirjoitukset

Petteri Eerola: Muuttuvan isyyden jäljillä

Elina Helosvuori: Hedelmöityshoidot ovat erityinen tapa tulla vanhemmaksi

Elli Lehikoinen: Fiktion valta ja lisääntyminen

Tiia Sudenkaarne: Kuka saa lisääntyä?

Hedelmöityshoidot ovat erityinen tapa tulla vanhemmaksi

“Lapsia saadaan, eikä tehdä”, muistuttavat lapsettomuuden kanssa kamppailleet ihmiset. Silti lapsen saamiseen hedelmöityshoitojen avulla liittyy myös “tekeminen”, joka tarkoittaa naisruumiiseen kohdistuvia kliinisiä hoitotoimenpiteitä sekä esimerkiksi alkionviljelyä ja -valintaa, jonka seurauksena lapsi saa alkunsa. Mutta onko äitiys jollakin tavalla erilaista hedelmöityshoitojen jälkeen kuin ilman niitä? 

”Oletteko ajatelleet tehdä lapsia” on kysymys, joka loukkaa suurta osaa tahattomasti lapsettomista ihmisistä. Kohdatessani ja haastatellessani väitöstutkimustani varten hedelmöityshoidoissa käyneitä ihmisiä kuulin toistuvasti, kuinka epäoikeudenmukaiselta utelut lapsista tuntuvat, kun itse toivoo lasta vimmatusti, mutta tuloksetta. Lapsia saadaan, eikä tehdä. 

Omassa tutkimuksessani olen kuitenkin keskittynyt nimenomaan lasten  “tekemiseen” – vaikkakin hieman erilaisesta näkökulmasta ja nimenomaan hedelmöityshoidoissa. Taloudellisten resurssien lisäksi hedelmöityshoidoissa käyminen vaatii emotionaalista ja ruumiillista työtä. 

Kuva: Pexels.

Äitiys hoitokokemuksen jälkeen

Hedelmöityshoidot ovat tärkeitä, koska ne ovat yksi tapa mahdollistaa vanhemmuus muillekin kuin heteropareille, ja myös niille ihmisille, joiden lapsettomuuteen liittyy lääketieteellisiä syitä. 

Yleisin hedelmöityshoidoista on koeputkihedelmöitys (IVF), jossa hedelmöitys tapahtuu petrimaljalla naisruumiin ulkopuolella. Hedelmöityshoidot voivat olla myös ”kevyempiä”, esimerkiksi sisältää ainoastaan tarkasti kohdennettua hormonilääkitystä tietyssä vaiheessa kuukautiskiertoa. Osa hedelmöityshoidoista mahdollistuu luovutettujen sukusolujen avulla. 

Tutkimukseni alkuaikoina vuonna 2014 istuin osallistuvaa havainnointia tekevänä etnografina lääketieteen ja lisääntymisbiologian ammattilaisille suunnatussa kokouksessa. Kuuntelin keskustelua siitä, minkälaisia erityispiirteitä juontuu äitiyteen siitä, että hartaasti odotettu lapsi on saanut alkunsa luovutetusta munasolusta. 

Kuten luovutetuista sukusoluista puhuttaessa herkästi käy, keskustelua käytiin siitä, mitä munasolun merkitsemän ”geneettisen siteen” puuttuminen lapseen tarkoittaa äitiydelle.

Oma huomioni kiinnittyy kuitenkin toisaalle. Tutkimuksessani olen osoittanut, että hedelmöityshoitojen tekniset yksityiskohdat kirjautuvat hedelmöityshoidoissa käyneiden ihmisten kokemuksiin lisääntymisestä, lapsettomuudesta ja itsestään sukupuolisena olentona (1).

Vaikka hedelmöityshoidot johtaisivat toivottuun lapsilukuun, hoidoissa käyneet ihmiset saattavat vielä pitkään hoitojen loputtuakin kantaa harteillaan tietoa siitä, että heidän sukusolunsa eivät täytä elinvoimaisuuden lääketieteellisiä kriteereitä.

“Säälisiirtojen” onnistuminen osoittaa alkionvalintaan liittyvän yllätyksellisyyden ja epävarmuuden

Vaikutusyhteys ei ole kuitenkaan yksisuuntainen siten, että kliiniset hoitokäytännöt vaikuttaisivat ainoastaan lasta yrittävään ihmiseen.

Alkionviljely ja -valinta on tärkeä osa IVF-laboratorion toimintaa. Alkionviljely tarkoittaa ajanjaksoa hedelmöityksestä siihen, kun alkio siirretään kohtuun, jotta raskaus voisi alkaa. Tuon ajan alkio viettää viljelykaapissa, ja laboratorion henkilökunta tarkkailee sen toimintaa. 

Mikäli suotuisalla tavalla kehittyneitä alkioita on yhden potilaan (tai parin) kohdalla useampia, henkilökunta tekee valinnan siitä, mikä niistä kannattaisi siirtää – toisin sanoen, mikä alkioista on elinvoimaisin.

Elinvoimaisimman alkion valintaan liittyy paljon epävarmuutta, joka kuitenkin on itsestään selvä ja tavallinen osa laboratorioiden toimintaa. Päätöksiä alkioiden siirroista ei myöskään tehdä puhtaasti lääketieteellisin tai biologisin perustein, jotka nekin toki ovat tietyssä määrin kiisteltyjä. (1, 2)

Kuva: Pexels.

Kerätessäni aineistoa tutkimukseeni ammattilaisia haastattelemalla ja havainnoimalla lääketieteellistä työtä, tutustuin niin sanotun ”säälisiirron” käsitteeseen. Käsite viittaa siihen, että joskus pidetään parempana vaihtoehtona siirtää myös elinkelpoisuudeltaan heikoksi arvioitu alkio, kuin jättää alkionsiirto ja siten edes pienen pieni mahdollisuus raskauteen käyttämättä. 

Havaintojeni mukaan säälisiirrot herättävät sekä ammattilaisissa että potilaissa erimielisyyttä ja pohdintaa: onko parempi herättää ”turhaa toivoa” siirtämällä heikolta vaikuttava alkio, kuin luopua toivosta kokonaan hävittämällä se kaikesta alkion syntymiseksi nähdystä vaivasta huolimatta?

Tutkimukseni tietolähteet kertoivat minulle kuitenkin myös siitä, että joskus potilaan toiveesta tehdyt säälisiirrot johtavat ammattilaisten yllätykseksi raskauteen ja kaivatun vauvan syntymään. Tällaiset tilanteet saavat ammattilaiset harkitsemaan uudelleen sitä, miten alkioita itse asiassa pitäisi arvioida ja luokitella. Samalla lääketieteellinen käytäntö jatkaa uudelleenmuotoutumistaan.

Erilainen äiti – vai erityisellä tavalla äidiksi tullut?

Palataan vielä munasolun luovutukseen ja erityisiin äiteihin. Luovutetun sukusolun avulla äidiksi tullut ihminen ei nähdäkseni ole ”erilainen äiti” – vaikka osa haastattelemistani naisista itsensä sellaisiksi kokivat. Hän on ainoastaan tehnyt erityisiä asioita äidiksi tullakseen, esimerkiksi omaksunut valtavan tietomäärän omaan lisääntymisbiologiaansa liittyviä asioita hedelmöityshoidoissa käydessään ja elimistönsä toimintaa tarkkaillessaan. 

Nämä asiat eivät välttämättä katoa mihinkään, vaikka se kaikkein hartain toive täyttyisikin.

 

Perheet ovat aina olleet monimuotoisia ja lapsia on saapunut perheisiin erilaisia reittejä. Vaikka uudenlaiset tavat saada lapsia jättävät merkkejään vanhemmuuteen, hoiva on säilynyt perhe-elämän keskiössä. Perhe 2.0 -kirjoitussarjassa pohditaan lapsiperheellistymisen uudempia muotoja ja vanhemmuuksien tulevaisuutta. 

Sarja tuotetaan yhteistyössä Lisääntymisen tulevaisuus -hankkeen kanssa. Hankkeen kaikille avoin webinaari “Tulevaisuuden perhe – Miltä se näyttää?” järjestetään 3.11.2020.

Lähteet

(1) Helosvuori, Elina (2020) Lingering technological entanglements: Experiences of childlessness after IVF. European Journal of Women’s Studies 27(3): 267–281. 

(2) Helosvuori, Elina (2019) Assembling Viability: The Art of Mundane Embryo Selection in IVF. BioSocieties 14(1): 1–22.

(3) Helosvuori, Elina & Homanen, Riikka (tulossa) When Craft Kicks Back: Embryo Culture as Knowledge Production in the Context of Transnational Fertility Industry.

VTM Elina Helosvuori työskentelee väitöskirjatutkijana Tampereen yliopistossa. Hän viimeistelee parhaillaan sosiologian alan väitöskirjaansa.

Sarjan muut kirjoitukset

Siru Lehto: Psykososiaalinen tuki jää lapsettomuuden hoidossa lisääntymisteknologian jalkoihin

Petteri Eerola: Muuttuvan isyyden jäljillä

Elli Lehikoinen: Fiktion valta ja lisääntyminen

Tiia Sudenkaarne: Kuka saa lisääntyä?

Voiko ilmastohuoli vaikuttaa syntyvyyteen?

Suomalaisten lastensaanti on vähentynyt vuosi vuodelta. Samalla nuorten huoli maapallon tulevaisuudesta on kasvanut. Valitsevatko ilmastohuolen painamat nuoret pian sankoin joukoin lapsettomuuden?

Suomessa on talven ja kevään aikana huolestuttu historiallisen pienistä syntyvyysluvuista. Vuonna 2018 syntyvyys laski kahdeksatta vuotta peräkkäin, ja kokonaishedelmällisyysluku oli 1,40 – matalampi kuin koskaan aiemmin.

Lisäksi nuoret aikuiset haluavat aiempaa vähemmän lapsia, jos ollenkaan. Kolmasosa 30–39-vuotiaista lapsettomista pitää nollaa lasta ihanteellisena lapsilukuna, 20–29-vuotiaista lähes neljäsosa.

 

Lapsettomuus tietoisena valintana

Tutkimusten mukaan lapsettomaksi päätymisen taustalla on usein parisuhteettomuutta ja elämäntilanteeseen sekä yhteiskunnalliseen asemaan kytkeytyvää epävarmuutta. Nuorten naisten kohdalla aikomus siirtää lastenhankintaa tai pysyä lapsettomana liittyy Väestöliiton tutkimuksen perusteella mataliin resursseihin: ne, jotka päättävät siirtää lastenhankintaa tai pysyä lapsettomina, ovat useammin työttömiä, matalasti koulutettuja ja pienituloisia.

Lisäksi nuorten aikuisten mielikuvissa korostuvat vaativa ja vastuullinen suhtautuminen vanhemmuuteen ja negatiiviset käsitykset lapsiperhe-elämästä: lasten saamiseen liitetään luopuminen perustavanlaatuisista asioista kuten nukkumisesta, terveydestä, parisuhteesta, työstä ja rahasta.

Erityisesti naiset pelkäävät oman elämän ja itsensä toteuttamisen menettämistä. Niiden naisten osuus, joille muiden kiinnostavien asioiden tekeminen ja nykyinen elämäntyyli ovat hyvin tärkeitä syitä siirtää lastenhankintaa tai pysyä lapsettomana, onkin kolminkertaistunut vajaassa vuosikymmenessä.

Vaikuttaa siis siltä, että elämä ilman lapsia näyttää houkuttelevammalta kuin aiemmin. Lapsettomuus itse valittuna elämäntapana on kiteytymässä yhdeksi vaihtoehdoksi muiden rinnalle. Aihetta käsittelevät myös useat äskettäin ilmestyneet kirjat, uusimpina Niku Hoolin ja Anna-Sofia Niemisen Aikuisten perhe ja Heini Maksimaisen Vauvattomuusbuumi.

 

Kuvakaappaus Ilmastoahdistuksen Instagram-tililtä.

Ilmastonmuutos ja vapaaehtoinen lapsettomuus

Väestöliiton julkaisemissa perhebarometreissa on viime vuosina pureuduttu syntyvyyden vähenemiseen. Niissä ei kuitenkaan ole tutkittu lainkaan ympäristösyiden yhteyttä lastenhankintaan. Tutkija Venla Bergin mukaan aiemmissa laajoissa kyselytutkimuksissa juuri kukaan ei ole perustellut päätöstään lapsettomuudesta ilmastosyillä.

Mutta asenteet ovat ehkä muuttumassa, erityisesti maailman ilmastopaneelin lokakuisen raportin jälkeen. Sen mukaan kasvihuonepäästöjen radikaaliin vähentämiseen on vain kymmenisen vuotta aikaa, jos lämpeneminen halutaan pitää siedettävänä. Suurten australialaisten ympäristöjärjestöjen tuoreessa jäsenkyselyssä ilmastomuutoksesta johtuva turvaton tulevaisuus oli valtaosalle alle 30-vuotiaista naisjäsenistä syy olla hankkimatta (lisää) lapsia. Myös mediasta, tuoreesta kirjallisuudesta ja tutkimuksesta löytyy nuoria aikuisia, jotka perustelevat ilmastosyillä päätöstään olla hankkimatta lapsia.

Erään tutkimuksen mukaan puolet maailman alle 30-vuotiaista pitää ilmastonmuutosta ja ympäristön tuhoutumista vakavimpana kansainvälisenä uhkana. Suomessa kaksi kolmasosaa nuorista kokee erittäin tai melko paljon turvattomuutta ja epävarmuutta ilmastonmuutoksen takia, ja osuus on kasvanut kymmenessä vuodessa huomattavasti.

Voiko kasvussa olevan huolen planeetan tulevaisuudesta pian laskea yhdeksi tekijäksi alhaisen syntyvyyden taustalla? Ainakin asia on hyvä nostaa tutkimusten ja politiikan agendalle, sillä ilmastoliikehdintä nuorten keskuudessa on saanut ennennäkemättömiä mittasuhteita.

Pixabay

Ilmastoliikehdintä sukupolvikokemuksena

Tuoreen kyselyn mukaan suomalaiset yläkouluikäiset haluavat vaikuttaa päätöksentekoon nykyistä enemmän ja pitävät ilmastonmuutosta seuraavan vaalikauden tärkeimpänä teemana. Kolme viikkoa sitten yli puolitoista miljoonaa lasta ja nuorta ympäri maailman oli koululakossa ilmaston puolesta. Nuorten liikehdintää on jo verrattu Yhdysvaltain 1960-luvun ihmisoikeusliikkeeseen. Uusi liike on aktivoimassa teini-ikäiset ruohonjuuritasolta nousevaan kollektiiviseen toimintaan tavalla, jollaista ei ole aiemmin nähty.

Ilmastoahdistuksesta ja siihen reagoinnista saattaa muodostua nuorille sukupolveen kytkeytyvä avainkokemus – ikäpolven yhteen sitova maailmankuvaa ja tulevaisuudensuunnitelmia määrittävä asia, joka vaikuttaa tulevaisuudessa myös päätöksiin hankkia tai olla hankkimatta lapsia.

Ilmastonmuutos, luonnon monimuotoisuuden romahtaminen ja maapallon tulevaisuuden asettuminen vaakalaudalle tuovat uudenlaisen epävarmuuden myös korkeasti koulutettujen ja taloudellisesti hyvässä asemassa olevien nuorten tulevaisuuden näkymiin. Uskaltavatko nämä epävarmuuden eetoksessa varttuneet vastuulliset ilmastolakkoilijat 15 vuoden päästä ryhtyä lapsentekoon, kun ilmaston lämpenemisen pysäyttämiseen tarvittava aika on loppunut? Kenties syntyvyydestä huolissaan olevien poliitikkojen kannattaisi todellakin ottaa puheet ilmastovaaleista tosissaan.

Kenelle lapsettomuushoitoja julkisin varoin?

Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta teki joulukuussa 2016 päätöksen, jonka mukaan julkisen terveydenhuollon linjaus olla antamatta hoitoja lahjoitetuilla sukusoluilla syrjii naispareja ja itsellisiä naisia. Yliopistosairaaloiden johtajaylilääkärit kiistävät syrjinnän ja perustelevat linjausta resursseilla ja lääketieteellisillä syillä. Mitä lapsettomuuden muotoja julkisilla varoilla tulisi hoitaa?

Joulukuussa 2016 uutisoitiin yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan tekemästä päätöksestä, jonka mukaan naisen kanssa parisuhteessa olevaa naista oli syrjitty, koska hän ei saanut koeputkihedelmöityshoitoa julkisessa terveydenhuollossa. Päätöksessä katsottiin, että yliopistosairaaloiden johtajaylilääkärit olivat toimineet syrjivästi rajatessaan hedelmöityshoidot lahjoitetuilla sukusoluilla julkisen terveydenhuollon tarjoamien lapsettomuushoitojen ulkopuolelle. Lautakunta teki päätöksensä lähes yksimielisesti. Päätös ei ole lainvoimainen, joten prosessin lopputulosta ei vielä tiedetä.

Tässä tekstissä käyn läpi tapausta, joka johti lautakunnan päätökseen. Tapaus on kiinnostava, koska siinä käsitellään vuonna 2007 voimaan tullutta hedelmöityshoitolakia. Mitä tämä laki takaa ja mitä se tarkoittaa käytännössä, entä yhdenvertaisuuden näkökulmasta?

 

Lääketieteellistä ja sosiaalista lapsettomuutta

Tapauksen keskiössä on naisen kanssa parisuhteessa oleva nainen, joka oli yrittänyt tulla raskaaksi yksityisellä lapsettomuusklinikalla omalla kustannuksellaan puolen vuoden ajan. Lahjasiittiöt oli saatu tältä klinikalta. Inseminaatiohoidot, joissa siittiöt viedään kohtuun klinikalla, eivät kuitenkaan tuottaneet tulosta. Yksityisen klinikan lääkäri kirjoitti naiselle lähetteen koeputkihedelmöityshoitoja varten.

Julkisen sektorin lapsettomuusklinikka ei aloittanut hoitoa, koska yliopistosairaaloiden johtajaylilääkärit olivat vuonna 2015 rajanneet kaikki lahjoitetuilla sukusoluilla tehtävät hedelmöityshoidot julkisen terveydenhuollon ulkopuolelle. Täten naisparit, mutta myös itselliset naiset ja lahjasoluja tarvitsevat heteroparit, oli määritelmällisesti suljettu hoitomahdollisuuksien piiristä.

Johtajaylilääkärit perustelivat yhteistä linjaustaan käytössä olevilla resursseilla. Julkiset lapsettomuusklinikat eivät kerää ja varastoi lahjoitettuja munasoluja ja siittiöitä. Sairaanhoitopiirit totesivat tapausta käsiteltäessä, että linjaus ei ole syrjivä, koska se koskee kaikkia lahjasoluilla tehtäviä hoitoja. Lisäksi ne totesivat, että mikäli julkiset hedelmöityshoitoklinikat halutaan velvoittaa tarjoamaan lahjasukusoluhoitoja kaikille asiakasryhmille, lainsäädäntöä tulee tarkentaa. Tällöin kunnille tulee myös antaa resursseja laajemman asiakasjoukon palvelemiseen.

Yli 20-sivuisessa päätöksessä osapuolet, eli kyseessä oleva sairaanhoitopiiri ja yhdenvertaisuusvaltuutettu, eivät juurikaan erittele lapsettomuuden lääketieteellisiä ja sosiaalisia syitä ja hoidon tarvetta niiden perusteella. Lääketieteellisten ja sosiaalisten syiden asettuminen vastakkain on kuitenkin tapauksen ytimessä olevan ristiriita. Asianosaisella naisella oli todettu vaikeuksia tulla raskaaksi, hänellä oli lääkärin kirjoittama lähete koeputkihedelmöityshoitoihin ja myös yksityiseltä klinikalta saatavia siittiöitä käytössään. Hänellä oli todettu lääketieteellinen syy lapsettomuuteen, mutta hänet rajattiin luovutettujen solujen tarpeen ja sekä kumppaninsa sukupuolen vuoksi pois hoidon piiristä.

 

Hedelmöityshoidot lainsäädännössä

Ennen vuonna 2007 voimaan tullutta hedelmöityshoitolakia lapsettomuushoitoja ja luovutettujen sukusolujen käyttöä ei säädelty Suomessa, vaan klinikoilla oli omat käytäntönsä. Lain säätämisen aikoihin käytiin vilkasta yhteiskunnallista keskustelua muun muassa siitä, tuleeko naispareille ja itsellisille naisille sallia pääsy hedelmöityshoitoihin. Tuolloin ei juurikaan keskusteltu siitä, tulisiko sosiaalista lapsettomuutta hoitaa julkisin varoin.

jamie-street
Jamie Street/Unsplash

Laissa ei eritellä julkisen ja yksityisen sektorin lapsettomuusklinikoiden työnjakoa. Käytännössä julkinen sektori on pitäytynyt viime vuosina lähinnä heteroparien hoitamisessa heidän omilla sukusoluillaan ja myös osa yksityisistä klinikoista hoitaa vain heteropareja.

Valvira ja sosiaali- ja terveysministeriö ovat viime vuosina ohjeistaneet sekä julkisia että yksityisiä klinikoita siitä, että hoitoja tulee tarjota yhdenvertaisesti. Ohjeistuksissa tämä on tarkoittanut, että useiden eri ryhmien, kuten itsellisten naisten, naisparien, transsukupuolisten henkilöiden, vammaisten ja HIV-positiivisten mahdollisuudet hedelmöityshoitoihin tulee ottaa huomioon. Monien ryhmien kohdalla hoidon antaminen onkin edistynyt. Esimerkiksi HIV-positiivisten potilaiden hoitoihin on nykyään omia laboratorioita.

 

Eriävät käsitykset yhdenvertaisuuden toteutumisesta

Eri tahoilla on huomattavan erilaiset käsitykset siitä, miten yhdenvertaisuus toteutuu ja mitkä lait ohjaavat hoitojen antamista missäkin määrin. Suuri erimielisyyttä aiheuttava jako on lääketieteellisen ja sosiaalisen lapsettomuuden välillä. Lääketieteellisellä syyllä tarkoitetaan, että raskaus ei yrittämisestä huolimatta ala tietyn ajan sisällä. Sosiaalinen lapsettomuus taas tarkoittaa sitä, että raskautta ei ole mahdollista yrittää, ja koskee naispareja ja itsellisiä naisia.

Valvira, sosiaali- ja terveysministeriö, yhdenvertaisuusvaltuutettu ja yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta katsovat, että hedelmöityshoitolain mukaan hoitoja tulee tarjota sosiaalisin lapsettomuuteen myös julkisella sektorilla. Johtajaylilääkärit ovat jyrkästi eri mieltä yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan päätöksen kanssa ja kiistävät syrjinnän. He korostavat joulukuussa 2016 antamassa lausunnossaan, että terveydenhuoltolain mukaan lapsettomuushoitojen saamiseksi on täytettävä lääketieteelliset kriteerit, ja että julkisen terveydenhuollon johtotehtävissä olevien velvollisuus on päättää hoitoon ottamisen perusteista.

Kansaneläkelaitos (Kela) korvaa lapsettomuushoitojen kuluja sairausvakuutuslain mukaisesti. Kelan kriteereissä tahatonta lapsettomuutta on, jos raskaus ei ala, vaikka nainen ja mies ovat yrittäneet vuoden verran. Kela hyväksyy perusteeksi myös sen, että nainen on vuoden ajan yrittänyt tulla raskaaksi inseminaatiohoidoilla. Tällä hetkellä KELA-korvauksen piirissä on kolme alle 43-vuotiaalle naiselle tehtävää hoitokertaa.

 

Oikeudenmukaisuus ja julkiset resurssit

Kuten käsitelty tapaus osoittaa, on olemassa näennäisesti neutraaleja käytäntöjä, jotka voivat olla syrjintää, koska ne tuottavat epäsuotuisia vaikutuksia tietyille ryhmille. Tässä keskeistä on se, millä perusteilla rajallisin resurssein tarjottavia hedelmöityshoitoja annetaan julkisessa terveydenhuollossa.

Jos julkisin varoin tarjottavat hoidot kohdennetaan niille, joilla on lääketieteelliset perusteet saada hoitoa, resurssit tuskin muodostuvat kynnyskysymykseksi. Nämä ihmiset eivät välttämättä kaikki ole naisen ja miehen muodostamassa parisuhteessa. Käytäntöjä olisi mahdollista kehittää niin, että lääketieteellisistä syistä lapsettomuushoitoja tarvitsevat voisivat saada julkisista varoista muutenkin harvalukuisen määrän hoitoja.

Yllä käsitellyn tapauksen naista oli siis syrjitty vähintään siksi, että hänellä oli lääketieteellinen peruste hoidon saamiselle. Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta kuitenkin katsoi päätöksessään, että häntä oli syrjitty välittömästi seksuaalisen suuntautumisensa perusteella, ja että hoitoa tulisi saada myös sosiaaliseen lapsettomuuteen.

Luovutettujen sukusolujen käyttö tuo lisäkuluja. Ilmeisesti ennen johtajaylilääkärien yhteistä linjausta 2015 myös julkisen terveydenhuollon lapsettomuusklinikoilla on toisinaan annettu maksusitoumuksia yksityisille klinikoille luovutetuilla soluilla tehtäviä hoitoja varten (Tapper 2014; THL 2016).

Jos lainsäätäjän tahto on, että julkisista varoista tarjotaan hedelmöityshoitoja myös sosiaalisin perustein naispareille ja itsellisille naisille, lainsäädäntöä pitänee tarkentaa. Tämänhetkinen laki on väljä eikä sanktioi asiakkaiden valikointia. Toisaalta, nyt keskustellaan sosiaalisin perustein annettavista lapsettomuushoidoista julkisilla varoilla naisille tai pareille, jotka kykenevät itse synnyttämään lapsia. Entä kohduttomat naiset, itselliset miehet ja miesparit? Lainsäätäjä on hedelmöityshoitolaissa nimenomaisesti todennut, että sijaissynnytyshoidot eivät ole Suomessa sallittuja.

Perus- ja ihmisoikeudet kuten syrjinnän kielto eivät takaa yksilön subjektiivista oikeutta saada haluamaansa hoitoa tai hoidon lopputulosta, kuten lasta. Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan päätös tuo esiin myös yleisemmän kysymyksen oikeuksien ja yhteisten resurssien suhteesta. Hedelmöityshoidot eivät ole fyysiselle terveydelle välttämättömiä, mutta niitä on rajoitetusti haluttu tarjota myös julkisin varoin. Resurssien puute ei voi olla peruste syrjivälle kohtelulle. Toisaalta resurssit sekä poliittinen ja hallinnollinen priorisointi vaikuttavat viime kädessä tarjottujen julkisten palvelujen laajuuteen.

Lautakunnan päätöksessä asetettiin kullekin sairaanhoitopiirin johtajaylilääkärille 30 000 euron uhkasakko. Johtajaylilääkärit ovat todenneet, että julkisen sektorin hedelmöityshoitojen laajuus on ratkaistava terveydenhuollon palveluvalikoimaneuvostossa, jonka käsiteltäväksi asia on viety jo aiemmin. He saattavat valittaa päätöksestä ja uhkasakoistaan hallinto-oikeuteen, jolloin tapaus voi edetä vielä korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Kysymystä siitä, kenelle lapsettomuushoitoja tarjotaan julkisin varoin, ei ole vielä ratkaistu.

 

VTT Linda Hart työskentelee tutkijana Maanpuolustuskorkeakoulussa.
linda.hart[at]alumni.helsinki.fi

Lähteet:

Tapper, A. (2014) Hedelmöityshoidon yhtenäiset perusteet. Selvityshenkilön raportti. Raportteja ja muistioita (STM): 2014:30. Saatavissa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-00-3519-8

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (2016) Hedelmöityshoidot 2014–2015. Tilastoraportti 9/2016. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2016051712414

Lapsettoman iäkkään elämään ei löydy valmista käsikirjoitusta

Lapsettomuus koskettaa yhä useampaa ikääntyvää ihmistä. Siihen ei päädytä pelkästään omien valintojen seurauksena. Toiset ihmiset ja yhteiskunnassa vallalla olevat ideaalit vaikuttavat myös siihen, millaiseksi lapsettomuuden kokemus muodostuu.

Monissa kulttuureissa vanhemmuus näyttäytyy yhä ”normaalina” osana elämänkulkua. Tutkimuksissa on puhuttu niin sanotusta elämän standardikäsikirjoituksesta, joka ohjaa yksilöiden odotuksia siitä, mitä elämän tulisi tuoda tullessaan.

Tässä käsikirjoituksessa on kiintopisteitä, joiden kautta omaa ja muiden elämää arvioidaan: tapahtuuko jokin asia elämässä liian aikaisin, liian myöhään tai ehkäpä juuri oikealla hetkellä?

Esimerkiksi lapsen syntymä voidaan nähdä ennalta määrätyn tapahtumajärjestyksen valossa. Vanhemmaksi tullaan parisuhteen solmimisen myötä ja isovanhemmaksi, kun jälkikasvu perustaa oman perheensä.

Tällaiset elämänkulkuun liittyvät normatiiviset odotukset elävät yhä vahvana.

Yhden näkökulman ilmiöön tarjoavat ikääntyvien kokemukset lapsettomuudesta. Aihepiiri oli esillä omassa väitöstutkimuksessani, jossa tarkastelin yksinäisyyttä elämänkulun näkökulmasta.

 

Toteutumattomia suhteita

Lapsettomat haastateltavani kertoivat eriarvoisuuden kokemuksesta suhteessa ihmisiin, joilla on jälkikasvua. Oma lapsettomuus nousi pintaan etenkin pyhinä, muiden viettäessä niitä perheidensä kanssa.

Myös arkipäivisin lapsettomat kaipasivat seuraa, jollaiseksi perheellisistä tuttavista ei omien vastuidensa ja kiireidensä vuoksi ollut. Suhteet muihin ihmisiin tuntuivat näiden tutkittavien kohdalla löyhemmiltä ja hauraammilta kuin perheellisillä eikä kontakteja nuorempiin sukupolviin juuri ollut.

stocksnap-io_freestocks-org
Freestocks.org

Vastaavanlaisia tuloksia on saatu myös toisaalla: ikääntyvällä lapsettomalla ei ole aikuisia lapsia, jotka voivat toimia vanhempiensa ”tulkkeina” tai ”asianajajina” erilaisten palveluiden parissa. Vähäiset sidokset nuorempiin ihmisiin voivat vaikeuttaa sopeutumista muuttuviin sosiaalisiin suhteisiin ja ajan tuomiin muutoksiin. (Dykstra & Hagestad 2007.)

Sukupolvien ketjun jatkumiseen liittyvästä ja usein hyvin merkittäväksi koetusta isovanhemmuudesta voi jäädä paitsi myös vanhemmuuden kokenut ihminen.

Oman tutkimukseni yhteydessä isovanhemmuuden kaipuusta kertoivatkin erityisesti ne, joilla oli lapsia, mutta ei lapsenlapsia. Osa haastateltavista oli elänyt omia lapsia pidempään, jolloin lapsettomuuteen ja lapsenlapsettomuuteen liittyi myös suru menetetystä vanhemmuudesta.

 

Lapsettomuus ei synny tyhjiössä

Lapsenlapsettomuuteen on tartuttu julkisessa keskustelussa. Helsingin Sanomissa on kirjoitettu myös yksinelävien vastentahtoisesta lapsettomuudesta. Väestöliiton tutkija Anneli Miettisen mukaan yksinelävien lapsettomuus jää helposti pariskuntien lapsettomuuden jalkoihin.

”Voidaan jopa ajatella, että sinkun lapsettomuus on itse aiheutettua eli omien, työhön, seurusteluun tai vapaa-aikaan liittyvien valintojen seurausta”, Miettinen toteaa.

Hyvin usein elämänkulkua tarkastellaan juuri tällä tavoin yksilöstä käsin, vaikka tiedetään, etteivät elämäntapahtumat synny historiallisessa tai sosiaalisessa tyhjiössä tai vain biologisten prosessien sääteleminä (Marin 2001). Ihmiset eivät elä toisistaan irrallaan, vaan yksilöiden elämät linkittyvät ja vaikuttavat toisiinsa.

Esimerkiksi ikääntyvien naisten keskuudessa on paljon heitä, jotka ovat omistautuneet vanhempiensa ja isovanhempiensa hoivalle ja huomanneet myöhemmällä iällä jääneensä ilman parisuhdetta ja lapsia. (Connidis & McMullin 1996.)  

Usein lapsettomuuden syynä ovat yksinkertaisesti väärät ajoitukset ja kohtaamattomat odotukset (Hagestad & Call 2007), kuten yllä mainitussa Helsingin Sanomien artikkelissakin nostettiin esiin.

 

Elämää puhtaalta pöydältä

Elämäntapahtumien merkitykset ja tulkinnat syntyvät myös suhteessa muihin ihmisiin ja lähiympäristöön. Tiedetään, ettei lapsettomuuden stigma näyttäydy yhtä vahvana kuin vuosikymmen takaperin: ennakkoluulot lapsettomista vastuuttomina ja itsekeskeisinä aikuisina ovat hälventyneet.

stocksnap-io_chiaweilin
StockSnap.io: Chiawei Lin

Kokemus eriarvoisuudesta voi kuitenkin olla vahvasti läsnä, jos ympäröivässä kulttuurissa lasten ja vanhempien muodostama perhe näyttäytyy normina tai muita perhemuotoja hyväksyttävämpänä.

Lapsettomat haastateltavani eivät juuri kertoneet vanhemmuuden kaipuusta, vaan läsnä oli ennen kaikkea pohdinta siitä, miten muut ihmiset ja ympäröivä yhteiskunta heihin suhtautuvat.

Sosiologit Pearl Dykstra ja Gunhild Hagestad (2007) arvelevat perheellisen ihmisen elämän rytmin, rakenteen ja roolien olevan aina jollain tapaa annettuja. Etenkään iäkkäälle lapsettomalle valmiita käsikirjoituksia ei sen sijaan ole tarjolla. Elämä on sävellettävä ikään kuin puhtaalta pöydältä.

Lapsettomalla vapaus ja vastuu omasta elämästä voi olla myös voimavara, kuten kohtaamani iäkkäät kuvasivat. Nuorempien sukupolvien kohdalla eriarvoisuuden kokemukset ovat toivottavasti entistä harvemmin läsnä, jos ja kun erilaiset sosiaaliset polut ovat yhä vapaammin valittavissa.

 

Kirjoittaja: Elisa Tiilikainen

Elisa Tiilikainen on tutkija (VTT) Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitoksella. Hänen tutkimushankkeensa ovat käsitelleet erityisesti ikääntyvien yksinäisyyttä, sosiaalisia suhteita ja niissä tapahtuvia muutoksia. Hänen kirjansa ”Jakamattomat hetket. Yksinäisyyden kokemus ja elämänkulku” julkaistaan maaliskuussa 2018.

 

 

Lähteet:

Connidis, Ingrid Arnet & McMullin, Julie Ann (1996) Reasons for and perceptions of childlessness among older persons: Exploring the impact of marital status and gender. Journal of Aging Studies 10:3, 205–222.

Dykstra, Pearl & Wagner, Michael (2007) Pathways to childlessness and later life outcomes. Journal of Family Issues 28:11, 1487–1517.

Hagestad, Gunhild & Uhlenberg, Peter (2005) The social separation of old and young: A root of ageism. Journal of Social Issues 61:2, 343–360.

Marin, Marjatta (2001) Tarkastelukulmia ikään ja ikääntymiseen. Teoksessa Anne Sankari & Jyrki Jyrkämä (toim.) Lapsuudesta vanhuuteen. Iän sosiologiaa. Tampere: Vastapaino, 17–48.

Kuka voi turvata lapselle tasapainoisen kehityksen?

Suomen lain mukaan hedelmöityshoitolääkärin täytyy arvioida vastaanotolleen tulleen naisen tai parin valmiudet turvata lapselle tasapainoinen kehitys. Mitä arvioinnilla tarkoitetaan tai millaisia kriteerejä siinä tulisi käyttää, on kuitenkin epäselvää.

Hedelmöityshoitolain (8.5 §) mukaan hedelmöityshoitoa ei saa antaa, jos on ilmeistä, ettei lapselle voida turvata tasapainoista kehitystä. Säädös velvoittaa, että ennen hedelmöityshoitoihin ryhtymistä on arvioitava, onko nainen tai pariskunta kykenevä takaamaan syntyvän lapsen tasapainoisen kehityksen.

Hedelmöityshoitoihin ei liity adoptioneuvonnan kaltaista prosessia, jossa sosiaalityöntekijä arvioisi tulevien vanhempien edellytyksiä vanhemmuuteen, vaan arvion tekee hoitoa antava lääkäri. Mutta kuinka hedelmöityshoitolääkäri voi tehdä tällaisen arvion ja erityisesti, kuinka voidaan varmistaa, että tulevien vanhempien pätevyyttä toimia vanhempina arvioidaan yhdenvertaisesti?

Asia ei kummastuta vain minua, yhteiskuntatieteilijää, vaan myös hedelmöityshoitoa antavia lääkäreitä. Olin syksyllä Suomen lääkintäoikeuden ja -etiikan seuran sekä Dextra Lapsettomuusklinikan järjestämässä keskustelutilaisuudessa hedelmöityshoidoista, jossa lainkohta aiheutti erityisen paljon kysymyksiä. Kukaan paikalla olleista ei osannut eritellä, mitä säädöksellä on käytännössä tarkoitettu.

Kaivoin lainkohdan perustelut hallituksen esityksestä. Perusteluissa todetaan, että lääkäriltä ei edellytetä erityisen tutkimuksen tekemistä, mutta hedelmöityshoitoa ei saisi antaa silloin, kun lääkäri parin tai naisen kanssa käymissään hoitoa koskevissa keskusteluissa tulee vakuuttuneeksi siitä, ettei heillä selvästikään ole mahdollisuutta turvata lapsen terveyttä tai kehitystä.

Asiaa ei siis tarkemmin määritellä lain esivalmisteluissakaan. Koska lainsäätäjä ei ole antanut kriteerejä arvion tekemiseen, lääkärin arvio perustuu subjektiiviseen määritelmään lapsen tasapainoisesta kehityksestä. Lapsen tasapainoisen kehityksen takaamisen arvioiminen, varsinkaan ilman konkreettisia määritelmiä, ei voi olla osa hedelmöityshoitolääkärin toimenkuvaa. Kyse on ennen kaikkea oikeudellisesta päätöksestä ja rajauksesta.

Kuva: Aku Rissanen

Miksi olen tätä mieltä? Kun lapsen tasapainoisen kehityksen turvaavaa reseptiä alkaa hahmotella, huomaa hyvin nopeasti tehtävän haasteellisuuden. Tehdään ajatusleikki: vastaanotolle tulee lasta suuresti toivova nainen, jolla on diagnosoitu kaksisuuntainen mielialahäiriö. Millaisten tekijöiden perusteella voidaan arvioida hänen kykyjään taata lapselle tasapainoinen kehitys? Vaikuttaako asiaan se, kuinka hyvin häiriö on hallinnassa? Tai se, onko nainen hakeutunut lapsettomuushoitoon yksin vai puolison kanssa? Entä jos yksin elävällä naisella on erinomaiset läheissuhdeverkostot?

Ongelma tiivistyy yhteen kysymykseen. Mitä voidaan pitää ilmeisinä lapsen tasapainoista kehitystä estävinä tekijöinä?

Ratkaisu ei löydy siitä, että alettaisiin listata hedelmöityshoitojen saamista estäviä ominaisuuksia tai olosuhteita. Vanhemmuus tai lapsen kehitys ei palaudu yksittäisiin tekijöihin, joiden läsnäolo tai puute johtaisi väistämättä lapsen kehitystä suuntaan tai toiseen. Lisäksi mikään sairaus tai vamma ei automaattisesti sulje pois hyvää vanhemmuutta. Sairauksista kärsivät ihmiset ovat yksilöitä, joten pelkän diagnoosin perusteella ei voida johtaa yleistyksiä sairauden kulusta tai diagnoosin saaneen ihmisen elämän olosuhteista.

Keneltäkään tulevalta vanhemmalta ei vaadita näyttöä omasta vanhemmuudestaan silloin, kun raskaus on saanut alkunsa ilman lääkärin avustusta. Oleellista on myös muistaa, ettei kukaan voi ennakkoon taata lapsen tasapainoista kehitystä, olivatpa vanhempien olosuhteet ja lähtökohdat vanhemmuuteen kuinka ihanteelliset tahansa.

Miten asia voitaisiin ratkaista? Kumpi käytäntö hedelmöityshoitojen kohdalla olisi eettisesti perustellumpi: Tulisiko käytännön olla sama kuin spontaanien raskauksien kohdalla, jolloin hedelmöityshoito sallittaisiin ilman vanhemmuuden kyvyistä tehtyä arviota? Vai pitäisikö hedelmöityshoitoon hakeutuvien soveltuvuutta vanhemmaksi arvioida kuten adoptioprosessissa tehdäänJoka tapauksessa nykyisen lain leväperäisyys on eettisesti ja oikeudellisesti ongelmallinen kaikkien hedelmöityshoidon osapuolten näkökulmasta.