Avainsana: Perhe

Mitä kaikkea on kumppanuusvanhemmuus?

Posted on by Esa Setälä
Lukuaika: 4 min.

Kumppanuusvanhemmuudesta puhutaan nykyään aiempaa enemmän: se on esillä lehdissä, sosiaalisessa mediassa ja televisiossa. Tutkimustietoa on kuitenkin toistaiseksi hyvin vähän. Mitä kumppanuusvanhemmuudella oikeastaan tarkoitetaan ja millaista kumppanuusvanhemmuus on?

Kumppanuusvanhemmuudesta puhutaan usein yhtenä perhemuotona, vaikka todellisuudessa sen alle mahtuu monia erilaisia tapoja toteuttaa vanhemmuutta ja elää perhe-elämää. Se on monimuotoista, eikä termi itsessään kerro vanhemmista tai perheestä paljoakaan. Kumppanuusvanhemmuus tulisikin nähdä kattokäsitteenä eikä tarkkarajaisena perhemuodon määritelmänä.

 

Mitä on kumppanuusvanhemmuus?

Kumppanuusvanhemmuus on vanhemmuuden ja perheen elämisen tapa, jossa (kaikki) vanhemmat eivät ole keskenään romanttisessa suhteessa. Vanhemmat jakavat lapsen hoiva- ja kasvatusvastuun ja ovat toisilleen vanhemmuuskumppaneita. Kumppanuusvanhemmuus perustuu yhteiseen lapsitoiveeseen ja suunnitelmallisuuteen. Se on ollut tavanomainen lapsiperheellistymisen tapa sateenkaari-ihmisten keskuudessa jo pitkään, mutta nykyään kumppanuusvanhemmuutta suunnittelevat ja toteuttavat yhä useammin myös cis-heterot [1]. Cis-heterolla tarkoitetaan henkilöä, jonka sukupuoli vastaa hänelle syntymässä määriteltyä sukupuolta ja jonka romanttinen ja/tai seksuaalinen mielenkiinto kohdistuu pääsääntöisesti henkilöihin, jotka ovat eri sukupuolta kuin hän itse.

Kumppanuusperheiden kokoonpanot, perherakenteet ja arjen järjestämisen tavat ovat moninaisia. Myös syyt kumppanuusvanhemmuuden valitsemiselle ovat erilaisia.

Kuva: Pixabay

Kumppanuusvanhemmuutta on kuvattu toissijaisena vanhemmuuden vaihtoehtona. Usein siihen päädytään, kun ensisijainen toive romanttisesta suhteesta ja ydinperheestä jää täyttymättä. Toisaalta se voi olla myös keino haastaa tavanomaisina pidettyjä perhe-elämän tapoja. [2.] Kumppanuusvanhemmuus kyseenalaistaakin normatiivisia oletuksia perheistä ja vanhemmuudesta. Se purkaa käsityksiä siitä, että vanhemmuutta edeltää aina romanttinen suhde tai että perheen perustaminen olisi mahdollista vain romanttisen kumppanin kanssa.

Kumppanuusvanhemmuutta voidaankin hahmottaa kahden eri tason kautta. Sitä voidaan tarkastella suhteessa yhteiskunnallisiin perhenormeihin sekä perhemuodon sisäiseen monimuotoisuuteen.

 

Monimuotoiset perheet ja moninaiset toiveet

Haastattelin pro gradu -tutkielmaani varten seitsemää kumppanuusvanhempaa kuudesta eri kumppanuusperheestä. Kahdessa kumppanuusperheessä vanhemmat asuivat samassa kodissa, kahdessa samalla paikkakunnalla mutta eri kodeissa. Kahdessa perheessä vanhemmat asuivat eri paikkakunnilla.

Jotkut kumppanuusvanhemmista olivat tahoillaan parisuhteessa ja toiset taas elivät vapaaehtoisesti ilman romanttista suhdetta. Jotkut puolestaan toivoivat löytävänsä romanttisen kumppanin myöhemmin. Myös aikuisten lukumäärä kumppanuusperheissä vaihteli. Kumppanuusperheissä voikin olla useita tosiasiallisia vanhempia. Lisäksi perheisiin voi kuulua vanhempien puolisoita, joilla ei kuitenkaan ole varsinaista vanhemman roolia.

Joissakin kumppanuusperheissä oli läsnä myös aiempia lapsia – joko haastateltavan omia, hänen puolisonsa, vanhemmuuskumppaninsa tai vanhemmuuskumppanin puolison lapsia. Näin myös sisarussuhteet saattavat olla hyvin monimuotoisia.

Kuva: Pixabay

Haastateltavat olivat pohtineet erilaisia perheen perustamisen tapoja ennen kumppanuusvanhemmuuden valitsemista. Haastatteluissa korostuivat erityisesti pohdinnat itsellisen äitiyden ja kumppanuusvanhemmuuden välillä. Kumppanuusvanhemmuus valittiin usein vastuunjaon, jaksamisen ja taloudellisen turvan vuoksi. Myös toisen vanhemman läsnäolo lapsen elämässä koettiin merkityksellisenä.

Jotkut haastateltavista olivat yrittäneet myös sovittaa lapsitoivetta aiempiin parisuhteisiin. Suhteiden päätyttyä he olivat tutustuneet kumppanuusvanhemmuuteen. Kumppanuusvanhemmuudessa heitä kiehtoi erityisesti vanhemmuuden ja romanttisen suhteen erillisyys. Joillekin se mahdollisti vapaaehtoisesti suhteettoman elämän ja toisille taas antoi mahdollisuuden etsiä romanttista kumppania myöhemmin. Parisuhteessa elävät kumppanuusvanhemmat puolestaan totesivat kumppanuusvanhemmuuden keventävän pikkulapsiarkea sekä mahdollistavan myös laadukkaan parisuhdeajan puolison kanssa.

 

Erilaisia tapoja, erilaisia kokemuksia

Kumppanuusvanhemmuus on perhemuoto, jota yhteiskunnassamme ei aina osata odottaa. Tämän vuoksi kumppanuusvanhemmat kohtaavat erityisesti palvelujärjestelmässä väärintunnistamisen tilanteita. Kumppanuusvanhemmuus saatetaan väärintunnistaa esimerkiksi ydinperheeksi, sateenkaariperheeksi, eroperheeksi tai itselliseksi vanhemmuudeksi. Myös vanhempien tuttavapiiri saattaa hämmästellä tai jopa kyseenalaistaa vanhemmuussuhteen tosiasiallista laatua. Jotkut vanhemmista olivat kohdanneet oletuksia siitä, että vanhemmuuskumppanuus tulisi johtamaan vanhempien väliseen romanttiseen suhteeseen.

Kumppanuusperheen kokoonpano vaikuttaa siihen, millaisia väärintunnistamisia kumppanuusperheeseen ja vanhemmuussuhteeseen kohdistuu. Cis-heteronaisen ja -miehen perustama kahden vanhemman kumppanuusperhe kohtaa erilaisia oletuksia ja väärintunnistamisen tilanteita kuin useamman vanhemman tai kahden naisen kumppanuusvanhemmuusjärjestely.

Myös kokemukset kumppanuusvanhemmuuden yhteiskunnallisesta tunnistamisesta ovat yhteydessä siihen, millaisista kokoonpanoista kumppanuusperheet koostuvat ja miten he arkeaan elävät. Erityiset ristiriitaisuudet liittyivät kokemuksiin hedelmöityshoidosta ja perhevapaauudistuksesta.

Siinä missä hedelmöityshoidot ovat oillekin kumppanuusvanhemmuuden toteutumisen mahdollistaja, toisille niiden saatavuuteen ja hintoihin liittyvät seikat muodostuvat lapsiperheellistymistä rajoittavaksi tai hidastavaksi tekijäksi. Tällä hetkellä julkinen sektori ei pääsääntöisesti tarjoa hedelmöityshoitoja kumppanuusvanhemmille. Lisäksi hedelmöityshoitoja lahjoitetuilla sukusoluilla (eli lahjasoluhoitoja) annetaan vain itsellisille naisille tai pareille, jotka elävät avioliitossa, rekisteröidyssä parisuhteessa tai avioliitonomaisissa olosuhteissa [3]. Toisaalta voi pohtia, voisiko kumppanuusvanhemmuuden käsittää avioliitonomaisena olosuhteena tilanteissa, jossa vanhemmuuskumppanit asuvat (tai aikovat asua) samassa kodissa.

Kuva: Pixabay

Myös perhevapaauudistuksen myötä voimaan astuneet aiempaa tasapuolisemmat vanhempainvapaakiintiöt koettiin eri tavoin. Myös kokemukset vanhempainvapaiden jakamisesta sekä aiheesta käydyistä neuvotteluista olivat erilaisia. Samassa kodissa asuvat kumppanuusvanhemmat jakoivat niin hoivan, vanhemmuuden vastuut kuin vanhempainvapaat eri kodeissa asuvia vanhempia tasaisemmin. Samassa kodissa asuvat vanhemmat myös aikoivat pitää vanhempainvapaat lähtökohtaisesti puoliksi.

Sen sijaan eri kodeissa asuvissa kumppanuusperheissä lähivanhempana toimiva äiti oli käyttänyt kaikki käytettävissä olevat vanhempainvapaat. Vastaavasti etävanhemman asemassa olevat isät olivat luovuttaneet äideille kaikki luovutettavissa olevat päivät. Joillekin äideistä toisen vanhemman luovuttamat vanhempainrahapäivät olivat myös kumppanuusvanhemmuuden toteutumisen edellytys. Vanhempainvapaiden jakaminen ja siihen liittyvät odotukset oli nostettu esille jo heti tutustumisvaiheessa.

Jotkut kumppanuusvanhemmat kokivat kiintiöidyt perhevapaat haastavina ja vanhemmuuden toteuttamista rajoittavina. Imetyssuositukset ja kiintiöidyt vanhempainvapaat nähtiin ristiriitaisena yhdistelmänä. Niiden yhtäaikainen toteuttaminen koettiin haastavana perheissä, joissa vanhemmat asuvat eri kodeissa.

Yksin asuvia lähivanhempia kuormittivat myös kuulumisten raportointi, arjen koordinointi ja hoivavastuun kokonaisvaltaisuus. Näiden nähtiin ajoittain myös tuottavan ”ekstravaivaa” vanhemmuuteen. Tällaisia kertomuksia ei puolestaan saman kodin vanhemmilta välittynyt. He puolestaan kokivat kumppanuusvanhemmuuden mahdollistavan aidosti tasa-arvoisen vanhemmuuden toteuttamisen.

 

Miten kohdata kumppanuusvanhemmuus?

Kumppanuusvanhemmuuden alle lukeutuu useita erilaisia perherakenteita, ihmissuhteita ja perheen elämisen tapoja. Termi ei kerro miksi perheen perustamisen tavaksi on valittu kumppanuusvanhemmuus, millaista kumppanuusvanhemmuus on tai keitä perheeseen kuuluu.

Se ei myöskään kerro millaisia kumppanuusvanhemmuuden kokemukset ovat. Jotkut kumppanuusvanhemmat kokevat sellaisia haasteita, jotka eivät toisia kumppanuusperheitä kosketa lainkaan.  Silti – tai ehkä enemminkin juuri sen vuoksi – kaikki kertomukset ja kokemukset ovat yhtä tosia ja tärkeitä.

Tämän vuoksi kumppanuusvanhempia ei tule pyrkiä sijoittamaan vain tietynmuotoiseen kumppanuusvanhemmuuden kategoriaan. Sen sijaan olennaista on kysyä, millaisista suhteista ja arjen elämisen tavoista kukin kumppanuusvanhemmuusjärjestely koostuu.

 

Lähteet

[1] Jadva, V., Freeman, T., Tranfield, E., & Golombok, S. (2015). “Friendly allies in raising a child”: A survey of men and women seeking elective co-parenting arrangements via an online connection website. Human Reproduction, 30(8), 1896–1904.

[2] Bower-Brown, S., Foley, S., Jadva, V., & Golombok, S. (2024). Grappling with tradition: The experiences of cisgender, heterosexual mothers and fathers in elective coparenting arrangements. Journal of Family Studies, 30(1), 82–103.

[3] Laki hedelmöityshoidoista 22.12.2006/1237. Finlex.

 

Roosa Suonpää (YTM, sairaanhoitaja AMK) on Tampereen yliopiston väitöskirjatutkija. Hän tarkastelee väitöstutkimuksessaan kumppanuusvanhemmuutta sekä siihen liittyviä vanhemmuuden ulottuvuuksia ja yhteiskunnallisen tunnistamisen kokemuksia.

Hävitetäänkö konmarituksen mukana muutakin kuin tavaraa?

Posted on by Aino Peltokangas
Lukuaika: 3 min.

Esineet ovat keskeinen osa kodin arkea. Mutta miksi turhaksikin käyneestä tavarasta voi olla vaikeaa luopua? 

Katselin kesälomalla suoratoistopalvelu Netflixissä pyörivää reality-sarjaa Marie Kondo: Kodit järjestykseen. Sarjassa tavararunsauden keskellä asuvat amerikkalaisperheet yrittävät saada kodin kaaosta haltuunsa. Apunaan heillä on Konmari-siivousmenetelmän kehittänyt ja suositun oppaan kirjoittanut ammattijärjestäjä Marie Kondo. 

Konmari-menetelmän tarkoituksena on opettaa ihmisille kodin siivoamista tavaramääriä karsimalla ja oikeaoppisella järjestämisellä. Taustalla on ajatus siitä, että ihmiset pohtisivat suhdettaan tavaroihin ja niiden tarpeellisuutta: onko jokin esine oikeasti ilon aihe sen hetkisessä elämässä vai ei? Keskeistä on, että tavaroita ei saisi olla liikaa, jotta niiden äärelle pääsisi arkielämässä helposti. Näin ollen turhista tavaroista olisi hyvä päästä eroon.

Sosiologi Veera Kinnunen huomasi väitöskirjatutkimuksessaan, että ihmisten on usein helppo nimetä itselleen muutamia tärkeimpiä kodin esineitä, joihin heillä on vahva tunneside ja joita he mielellään ottavat esimerkiksi muuton yhteydessä mukaansa uuteen kotiinsa. Muutto on Kinnusen mukaan sellainen tapahtuma, jossa omaa suhdetta kodin tavaroihin tulee käytyä läpi, sillä tavarat ovat silloin eri tavalla esillä kuin normaalisti. 

Usein esineiden merkitykset jäävät kuitenkin arkielämässä piiloon, kuten sosiologi Turo-Kimmo Lehtonen on tuonut esille. Vaikka tavaroita on ympärillämme enemmän kuin koskaan, olemme Lehtosen mukaan etääntyneet monista niiden arkielämään liittyvistä merkityksistä. Elämänmuotomme kestämättömyyteen liittyvän huolen keskellä  tavarat voivat tuntua helposti pelkästään ylimääräisiltä ja toisarvoisilta. Esineillä on kuitenkin, Lehtosen hyödyntämän uusmaterialistisen näkökulman mukaan, myös tärkeä vuorovaikutuksellinen rooli arkielämässä. Esineet muun muassa välittävät toisillemme tietoa arvostuksistamme. Lehtosen mukaan ihmisten välisiä vuorovaikutussuhteita olisikin mahdollisuus ymmärtää entistä paremmin kysymällä, miten yhdessä oleminen rakentuu esineiden kanssa. 

 

Esineet tuovat perheenjäseniä yhteen ja kertovat perheen tarinaa

Amber Eppin ja Linda Pricen mukaan kodin tavarat ja perhesuhteet ovat monella tapaa yhteydessä toisiinsa. Esineet voivat esimerkiksi sitoa perhettä osaksi perhehistoriaa. Niihin voi yhdistyä muistoja ihmisistä ja tapahtumista tai tärkeitä arvoja. Lisäksi esineet voivat tuoda konkreettisesti perheenjäseniä ja läheisiä kotona yhteen, ohjata yhdessä olemisen tapoja ja tukea yhteistä tekemistä.

Eppin ja Pricen tutkimukseen osallistuneelle kuusihenkiselle lapsiperheelle yksi tärkeimmistä kodin esineistä oli suuri ruokapöytä. Pöytään liittyi rakkaita muistoja lapsuudenkodista, perheen ja suvun yhdessäolosta ja juhlahetkistä, sillä se oli peritty lasten isovanhemmilta. 

Pöytä oli joka päivä ahkerassa käytössä ja perhe kokoontui usein ruokailemaan ja viettämään yhdessä aikaa sen ympärille. Sen äärellä esitettiin näytelmiä, luettiin ja toteutettiin paljon erilaisia kädentaitoihin liittyviä harrastus- ja työprojekteja. Tämän lisäksi pöytä oli keskeisessä asemassa erilaisissa juhlatilanteissa. Perheenjäsenet kertoivat, että pöydän korvautuminen muuton yhteydessä uudella pöydällä oli jopa vähentänyt yhteistä tekemistä ja yhdessäolon tunnelmaa.

 

Merkitysten taustalla on yhteisiä ihanteita

Vaikka kodin sisustamisesta on tullut 1950-luvulta lähtien yhä yksilöllisempää, on monien tavaroiden merkitysten taustalla yhä edelleen myös jaettuja ihanteita. Ajatus esimerkiksi pöydän ja muun kodin esineistön merkityksestä perheyhteyttä tukevana elementtinä ei ole uusi, kuten suomalaista esinehistoriaa ja kulutuskulttuuria tutkinut Minna Sarantola-Weiss on tuonut tutkimuksessaan esille.

Eurooppalaiset perheihanteet muuttuivat 1800-luvun aikana ydinperhettä korostavaksi. Tämän myötä myös kodin fyysiseen ympäristöön liittyvät odotukset kiinnittyivät yhä enemmän perheeseen, perheen hyvinvointiin ja perheenjäsenten yhdessäoloon. Kodin toiminnallisuutta, kuten tilojen ja esineiden soveltuvuutta arkikäyttöön pidettiin entistä tärkeämpänä. 

Annie Spratt

Suomessa kotitalouksien vaurastuminen ja huonekalujen massatuotantoon siirtyminen 1960-luvulla vaikuttivat siihen, että esimerkiksi aikaisemmin ylellisenä pidetystä sohvasta tuli tärkeä osa kodin esineistöä ja siitä muodostui myös perheen yhdessäolon symboli.

 

Suhde esineisiin voi rakentua aina uudelleen

Esineillä on paljon erilaisia tärkeitä, pitkällekin ulottuvia, yksilöllisiä ja jaettuja merkityksiä. Ei ole mikään ihme, että Marie Kondon Kodit järjestykseen -ohjelman perheet ovat ajoittain aika ihmeissään käydessään läpi tavaroitaan ja miettiessään, ovatko ne tarpeeksi arvokkaita säilytettäväksi vai eivät. 

Eppin ja Pricen mukaan esineiden ja tavaroiden merkitykset ovat kodin arjessa kuitenkin aina aikaan ja paikkaan sidottuja ja näin ollen muuttuvia. Tärkeänäkin pidetyn ja ahkerassa käytössä olevan esineen merkitys saattaa muuttua perhesuhteissa tai kodin fyysisessä ympäristössä tapahtuvien muutosten takia.

Tutkimustiedon valossa on  helppo ymmärtää, miksi turhaksi käyneestä esineestä voi olla joskus vaikea luopua. Veera Kinnusen tutkimuksesta käy ilmi, että tunnearvoa sisältävä esine halutaan usein pitää luopumisen jälkeen lähellä, perheessä tai suvussa. 

Eppin ja Pricen tutkimuksen perhe yritti muuton jälkeen mahduttaa suurta ruokapöytäänsä ensin ruokahuoneeseen ja sitten muihin kodin tiloihin siinä onnistumatta. Vaikka pöytä ei sopinut enää suuren kokonsa takia arkikäyttöön, se päätettiin säilyttää, jotta se voitiin ottaa esille erilaisia erityisiä tilanteita, kuten tärkeitä kouluprojekteja ja juhlatilaisuuksia varten. Perhe ryhtyi jopa suunnittelemaan keittiön laajennusta, jotta pöytä saataisiin takaisin omalle ja arvoiselleen paikalle perheen elämässä. 

Tällaisista vaihtoehdoista ei Marie Kondon tehokkaissa opeissa hiiskuta ollenkaan.

 

Näiden todistajien läsnä ollessa kysyn teiltä: Tahdotteko säilyttää avioliittoinstituution?

Posted on by Kaisa Kivipuro
Lukuaika: 3 min.

”Avioliiton tarkoituksena on perheen perustaminen siihen kuuluvien yhteiseksi parhaaksi ja yhteiskunnan säilymiseksi.” Näin lausutaan suomalaisessa vihkikaavassa riippumatta siitä, tapahtuuko avioliittoon vihkiminen maistraatissa vai kirkollisin menoin. Vihkikaavan määritelmässä perhe tiivistyy siis pariskuntaan, mutta onko seurustelematon ihminen automaattisesti perheetön?

Halu jakaa oma elämä jonkun toisen – tai useamman – ihmisen kanssa ja kokea kuuluvuutta lienee yleisinhimillinen. Läheissuhteiden verkostot, joihin kuuluu huolenpitoa ja välittämistä, voivat olla muodoltaan hyvin monenlaisia. Siksi onkin hullunkurista, että avioliitolla on niin vahva asema läheissuhteiden sääntelyssä.

Avioliitto instituutiona jäsentää monella tavalla yksityisiä ja yhteiskunnallisia suhteita sekä juridisesti että ajattelumme tasolla. Avioliitto linkittyy esimerkiksi sosiaaliturvaan, verotukseen, perimykseen ja kansainvälisiin perhesuhteisiin.

Michael Warnerin (2000) mukaan avioliitto on itsessään eriarvoistava järjestely, joka aina toiseuttaa muulla tavoin eläviä: olivatpa he sitten sinkkuja, leskiä tai muissa suhdemuodoissa kuin yhdessä asuvia ja parisuhteessa keskenään olevia ihmisiä (1). Tämä tarkoittaa sitä, että avio(hetero)pari normalisoituu intiimisuhteiden ideaaliksi, johon kaikkia muita valittuja läheissuhdemuotoja verrataan. Normista poikkeavat suhdemuodot, kuten moniskunnat ja toisaalta suhdelaadut, eli muut kuin romanttisseksuaaliset suhteet, näyttäytyvät tällöin toissijaisina, poikkeuksina ja perusteluja vaativina valintoina.

 

Parisuhdekeskeisyys peittää läheissuhteiden moninaisuuden

Vaikka avioliitolla on etuoikeutettu asema läheissuhdehierarkiassa, ovat avoliitot ja seurustelusuhteet nousseet vähitellen sen rinnalle yleisesti hyväksytyiksi tavoiksi elää läheissuhteissa. Kahdenvälisestä romanttisseksuaalisesta ihmissuhteesta, eli parisuhteesta, on tullut keskeinen tapa järjestää läheissuhde, ja se nähdään usein siirtymävaiheena lapsiperheellistymiseen.

Parisuhteen ensisijaistamisen ongelmallisuus nousi vahvasti esille gradussani. Tutkin siinä nuoria aikuisia ihmisiä, jotka oman määrittelynsä mukaan eivät ole koskaan seurustelleet. Kaikki ihmiset eivät halua seurustella ylipäätään ja toisaalta, kaikki ihmiset eivät päädy seurustelukumppani(e)n kanssa yhteen välttämättä ikinä, vaikka haluaisivatkin. Syyt tähän ovat moninaisia. Kiinnostavampaa kuin perätä perusteluja normin vastaiselle tilanteelle, on kysyä, että miksi me rajaamme lain tasolla osan ihmisistä ulos hoivan järjestämisen edellytyksistä.

Eikö lain tulisi turvata ihmisiä syrjimättömästi riippumatta siitä, minkä tyyppisiä ihmisten läheissuhteet ovat? Esimerkiksi sen, ketkä nähdään hätätilanteessa henkilön omaisiksi ei tulisi olla sidottu asianomaisen parisuhdestatukseen, eikä yhteisen lapsen vanhempien voida olettaa olevan tai olleen keskenään parisuhteessa. Oikeustieteen professori Anu Pylkkäsen (2012) tavoin voidaan kysyä: miksi läheissuhteita koskevan sääntelyn pitäisi rajoittua kahden hengen suhteeseen tai ylipäätään kiinnittyä seurusteluun?

Kuva: Broadly Gender Photostock

 

Romanttisen rakkauden ylivoima

Länsimainen ymmärrys parisuhteesta linkittyy erottamattomasti romanttiseen rakkauteen, eikä sitä voida täysin irrottaa avioliittoinstituutiosta. Anttila (2001) tiivistää, että romanttinen rakkaus on länsimaisessa modernisaatiossa syntynyt kulttuurinen rakkauskäsitys ja arvo, jota nykyisin tavoitellaan. Rakkauteen perustuva, toimiva parisuhde koetaan työn ja terveyden ohella yhdeksi keskeisimmäksi onnellisen elämän osatekijäksi. Kulttuuriimme kasvavat ihmiset oppivat jo varhain ja monista toisiaan tukevista lähteistä parisuhteen merkityksen. (2)

Parisuhdenormatiivisuus viittaa vallalla oleviin käsityksiin ja käytäntöihin, joiden mukaan kahdenvälisen romanttisen rakkaussuhteen tulisi olla yksilölle ensisijainen ihmissuhdetyyppi (3). Tällainen rakkaussuhde näyttäytyy meille – euroamerikkalaisessa kulttuurissa kasvaneille ja eläville ihmisille – normaalina ja universaalina tavoitteena elämässä. Parisuhdenormatiivisuus (englanniksi amatonormativity) on rakenteena hyvin eurosentrinen, sillä selvää on, että tällainen ihmissuhdemuoto ei ole ainoa oikea tai ihmiselle synnynnäinen tapa järjestää läheissuhteita, vaan historiassa muovautunut ja muuttuva.

Parisuhdenormatiivisuuden käsite kuvaa siis Suomessakin vallalla olevaa kulttuurista rakennetta, jossa yhdistyy romanttisen rakkauden ja eksklusiivisen suhdemuodon ensisijaisuus. Rakenne on tunnistettava, sillä parisuhde-eetos näkyy toistuvana kuvastona valtakulttuurissamme: se ulottuu pariterapiasta tv-sarjoihin ja parisuhdeoppaista terveystiedon opetukseen. Vähittäistä kuvaston moninaistumista on kuitenkin ollut havaittavissa – erityisesti populaarikulttuurissa.

Se, että hahmotamme seurustelun parisuhde- ja avioliittokeskeisesti, kaventaa käsitystämme seurustelusta. Kaikki seurustelusuhteet eivät nimittäin noudata ennalta määriteltyä etenemiskaavaa, jossa suhteen oletetaan kehittyvän tapailusta seurusteluksi ja siitä yhteen muuton kautta kohti avioliittoa.

Kaikki seurustelusuhteet eivät myöskään ole kahden ihmisen välisiä, suljettuja tai heteroseksuaalisia, jos ne ovat seksuaalisia lainkaan. Se puolestaan, että hahmotamme perhesuhteet vain seurustelun ympärille rakentuviksi, kaventaa ymmärrystämme läheissuhteista huomattavasti.

 

Ketkä tulevat tunnistetuiksi perheellisinä?

Graduni yksi johtopäätöksistä on, että seurustelematon ihminen mielletään helposti perheettömäksi – etenkin, jos hänellä ei ole lapsia. Graduani varten haastattelemistani ihmisistä kaikki sattuivat olemaan lapsettomia. Heidän kokemuksensa osoittavat, että ystävien kutsuminen ”valituksi perheeksi” jää helposti kovin nimelliseksi, jos oma lähipiiri ympärillä järjestäytyy parisuhdekeskeisesti. Tyypillistä on, että merkittävimmät elämänvalinnat, kuten asuminen, rahan jakaminen ja lastenkasvatus, tehdään seurustelukumppani(e)n, eikä esimerkiksi ystävien kanssa.

Kuten yhteiskunnallisten rakenteiden kanssa aina, parisuhdenormatiivisuudenkin tapauksessa kyse on vallasta. Parisuhdekeskeisesti rakennettu elämäntapa ja parisuhteessa olevat henkilöt nauttivat Suomessa etuoikeuksia niin sosiaalisella, taloudellisella kuin symbolisellakin tasolla.

Parisuhdenormin ulkopuolella elävä joutuu puolestaan tekemään hartiavoimin töitä, jotta hänen lähipiirinsä tulisi tunnustetuksi hänen sosiaalisena turvaverkkonaan. Yhdenvertainen kohtelu ei tällöin yksinkertaisesti toteudu yhteiskunnassamme.

Parisuhde- ja ydinperheajattelulla – ja sen ytimessä olevalla avioliittoinstituutiolla – on historialliset ja kulttuuriset juurensa, joita me ylläpidämme käytöksellämme ja lainsäädännöllämme. Näin ollen meillä on myös mahdollisuus toimia toisin. Haastan sinua pysähtymään hetkeksi tämän kysymyksen ääreen: olisitko sinä valmis marssimaan kaduille vaatimaan avioliittoinstituution purkamista? Ja jos et, niin mikset?

 

Mariia Koistinen, VTK, FM, tutki normikriittisessä gradussaan nuorten aikuisten seurustelemattomuuden kokemuksia ja parisuhdenormatiivisuutta. Hän on sukupuolentutkimuksen opinnoissaan keskittynyt vaihtoehtoisiin läheissuhteisiin ja perhemalleihin.

 

Lähteet

(1) Warner, Michael (2000) The trouble with normal: Sex, politics, and the ethics of queer life. Cambridge (Mass.): Harvard University Press.

(2) Anttila, A. (2001). Elämän kovuus ja rakkauden rajallisuus. Varhaisnuorten kirjoituksia Koululainen-lehden ja Internetin keskustelupalstoilla. Nuorisotutkimus, 19(2), 21-35.

(3) Brake, Elizabeth (2012) Minimizing Marriage: Marriage, Morality, and the Law. New York: Oxford University Press.

 

Lue aiheesta lisää:

Vapauden varjopuoli – sinkku kohtaa asenteellisuutta ja leimaamista

Perheen arvoitus

Avioliittolaki ei turvaa lapselle äitiä ja isää

Kun meistä tulee me: Yhteinen sukunimi perheen merkkinä

Posted on by Anna-Maija Castrén
Lukuaika: 4 min.

Yhteisen sukunimen asema perheen symbolina on vahva. Vaikka lain mukaan yhteiseksi nimeksi voidaan valita yhtä lailla naisen kuin miehen sukunimi, useimmat parit päätyvät miehen nimeen. Tämä on kiinnostava ilmiö maassa, jossa sukupuolten tasa-arvoa perheessä ja parisuhteessa pidetään monilta osin saavutettuna.

Suurin osa avioituvista pareista Suomessa päätyy ottamaan miehen sukunimen puolisoiden yhteiseksi ja ainoaksi sukunimeksi. Vuonna 2015 tällaisen valinnan teki 64 prosenttia uusista aviopareista.

Miehen sukunimi pariskunnan ja perheen yhteisenä nimenä mielletään perinteiseksi valinnaksi. Käytäntö ei kuitenkaan ole ikiaikainen, sillä laissa edellytettiin vain noin 60 vuoden ajan, että nainen ottaa miehen sukunimen ainoaksi nimekseen tai yhdistää sen yhdysviivalla omaan sukunimeensä (1).

Vuodesta 1986 lähtien puolisot ovat voineet pitää omat nimensä tai toinen puolisoista on voinut ottaa käyttöön yhdysnimen, jossa omaan nimeen on yhdysviivalla liitetty aviopuolison sukunimi. Puolisot ovat myös voineet valita kokonaan uuden yhteisen sukunimen tai miehen nimen sijaan yhteiseksi nimeksi on voitu valita naisen sukunimi. Vuonna 2015  naisen sukunimen yhteiseksi nimeksi valitsi vain 1,6 prosenttia aviopareista.

Miksi miehen sukunimen aseman perheen yhteisenä nimenä on niin vahva? Ja miksi perheellä ylipäätään pitäisi olla vain yksi sukunimi?

 

Sukunimen muutos korostaa siirtymää uuteen elämänvaiheeseen

Avioliitto voidaan solmia monista syistä, mutta edelleen se mielletään myös siirtymäksi, jossa parista tulee perhe. Monet parit asuvat yhdessä ennen avioitumista, hankkivat kenties yhteisen asunnon ja saavat lapsia.

Vaikka aina silloin tällöin ehdotetaan, että avioliitto on menettänyt merkitystään, täsmällisempää olisi sanoa, että avioliiton merkitys instituutiona on muuttunut. Se ei ole enää pakko, vaan valinta, jonka moni haluaa tehdä.

Sukunimen muutos avioitumisen merkkinä on ollut erityisen tärkeä yhteiskunnissa, joissa yleisesti käytetään vain yhtä sukunimeä. Suomalaisessa yhteiskunnassa ajatus siitä, että perheenjäsenillä on sama sukunimi, on ollut vahva.

Kun yhteistä elämää parisuhdekumppanin kanssa on jaettu kenties jo vuosia, sukunimen muutos korostaa siirtymää uuteen vaiheeseen. Yhdessä asumista sisältäviä suhteita eli avoliittoja on voinut olla useita ja tällöin avioliiton solmiminen on keino erottaa yksi suhde muista ja korostaa sen merkitystä, kuten sosiologi Riitta Jallinoja on ehdottanut (2). Yhteisen sukunimen ottaminen on tällaiseen myönteiseen erontekoon oivallinen keino.

 

Neuvottelu nimestä ei ole pareille tasa-arvokysymys

Omassa tutkimuksessani, johon haastattelin ensi kertaa avioliiton solmivia, eri sukupuolta olevia pareja, keskustelu sukunimestä ei näyttäytynyt tasa-arvokysymyksenä. Päätyivät parit nimen suhteen mihin ratkaisuun tahansa, valinta ei uhannut puolisoiden käsitystä parisuhteestaan lähtökohtaisesti tasa-arvoisena.

Pariskunnat saattoivat nähdä miehen sukunimen ottamisen esimerkiksi niin itsestään selvänä, että muita vaihtoehtoja ei edes pohdittu. Jos taas vaihtoehtoja pohdittiin, miellettiin tämä erityisesti naisen valinnaksi. Nainen siis ratkaisi, ottaako tulevan puolisonsa nimen ainoaksi nimekseen, säilyttääkö oman nimensä vai ryhtyykö käyttämään yhdistelmänimeä. Miehet saattoivat vetäytyä asian pohtimisesta ikään kuin asia ei heille kuuluisi juuri millään lailla.

Viljo Pietinen 1942 / Museovirasto

Vaikka sukunimeä koskeva ratkaisu miellettiin naisen valinnaksi, yhteinen nimi perheen symbolina vetosi niin miehiin kuin naisiinkin. Eräs tuore aviomies pohdiskeli haastattelussa esimerkiksi näin:

”Sukunimihän on se, mikä konkretisoi avioliiton, myös ulkopuolisten silmissä. Ei se, että meillä on sormukset. Vaan se, että meillä on yhteinen sukunimi. Että se tavallaan muodostaa sen ydinperheen. Se pieni porukka, millä on se yhteinen sukunimi, jotka asuu siinä yhessä osoitteessa”.

Miehet eivät kuitenkaan aina tulleet ajatelleeksi, että he voisivat itse edistää yhteisen nimen saamista perheelle omalla ratkaisullaan, vaan siirsivät vastuuta tulevalle puolisolleen.

 

Sukunimeä koskevat ratkaisut mielletään naisen tehtäväksi

Amerikkalaisen sosiologin Colleen Nugentin mukaan mieslinjaa noudattava sukunimikäytäntö asettaa miehet etuoikeutettuun asemaan, joka vapauttaa heidät avioitumisen yhteydessä tehtävästä identiteettityöstä (3). Sukunimeä koskevat ratkaisut mielletään siis yleisesti naisen tehtäväksi. Naisen kuuuluu pohtia nimivalintaa paitsi identiteettinsä myös tulevaisuudessa mahdollisesti syntyvien lasten kannalta. Nainen ei siis päätä vain omasta puolestaan, vaan hänen odotetaan tekevän ratkaisuja myös perheen näkökulmasta.

Tutkimukseni perusteella asian pohtiminen muodostuvan perheen näkökulmasta ei tuntunut koskettavan miehiä kuin poikkeustapauksissa. Näin kävi silloin, kun puolisot ajattelivat olevansa lain antamiin vaihtoehtoihin nähden täysin tasavertaisia eikä mies vedonnut perinteiseksi mielletyn käytännön suomaan etuoikeuteen.

Tällöin tuli esiin ”perheellä on vain yksi nimi”-malliin liittyvä ongelma. Jos puolisot olivat sitoutuneet siihen, että he ovat nimen suhteen täysin samanarvoisessa asemassa eikä kumpikaan halunnut pyytää toista vaihtamaan sukunimeään, ratkaisua oli vaikea löytää. Toisen sukunimen erikoisuus tai harvinaisuus saattoi tarjota välineitä päätökseen, mutta jos tällaista eroa nimien välillä ei ollut, tilanne oli hankala. Ratkaisuksi muodostui se, että ratkaisua ei tehdä, ja kumpikin jatkoi omalla sukunimellään.

 

Naisen tekemä työ on keskeistä perheeksi tulemisessa

Analyysini toi esiin, miten lainsäädäntö voi mahdollistaa tasa-arvoisempia käytäntöjä, mutta se ei itsestään selvästi muuta käytäntöjä tasa-arvoisemmiksi. Kun jokin toimintatapa mielletään ”perinteiseksi”, sitä ei herkästi kyseenalaisteta.

Miehen sukunimen erityisasema tuottaa naistyötä perheen muodostumisvaiheeseen. Sukunimen merkitystä identiteetille tai vaikutusta vaikkapa työuraan joutuvat edelleen pohtimaan lähinnä vain naiset. Aineistosta kävi ilmi, että erityisesti naiset joutuivat työstämään nimeen liittyvää ratkaisua ja sen seurauksia.

Perinteiseksi mielletyn sukunimikäytännön vuoksi miehet sen sijaan välttyvät avioituessaan tekemästä tätä työtä, mikä voi kääntyä pidemmällä aikavälillä heidän etunsa vastaiseksi. Miehiltä jää nimittäin käsittelemättä keskeinen perheeksi tulemiseen liittyvä tehtävä.

Perheenä eläminen edellyttää minä-keskeisyyden korvautumista me-keskeisyydellä ja sukunimeen liittyvä pohdinta – on sen tulos sitten mikä tahansa – voi olla merkittävä osa tätä prosessia. Naiset siis yhtäältä saavat ja toisaalta joutuvat ottamaan eräänlaisen varaslähdön perheeksi tulemisessa sukunimiratkaisun sukupuolittuneisuuden takia.

Simo Rista 1970 / Helsingin kaupunginmuseo

Nimilaki uudistuu vuoden 2019 alusta. Uuden lain mukaan avioituvilla puolisoilla on aiempaa enemmän vaihtoehtoja. Molemmat puolisot voivat jatkossa muun muassa ottaa käyttöön yhdistelmänimen, kun nykyisen lain mukaan se on mahdollista vain toiselle puolisolle. Yhdistelmänimi ei tosin ole ollut kovin suosittu ja vuonna 2015 vain 5,7 prosenttia naisista ja 0,1 prosenttia miehistä päätyi tähän ratkaisuun.

Merkittävämpi uudistus koskee lapsen sukunimeä, sillä jatkossa lapselle voidaan antaa molempien puolisoiden sukunimistä muodostettu yhdistelmänimi. On todennäköistä, että tämä lisää keskustelua sukunimestä jo avioitumisen yhteydessä. Toivottavasti se lisää myös miesten halua ottaa tämä tehtävä vastaan täysipainoisesti, sillä se olisi yhtä lailla heidän kuin muodostumassa olevan perheenkin etu.

 

Lähteet

(1) Kotilainen Sofia (2016) Suomalaisen perheen yhteisen sukunimen lyhyt historia. Kasvatus & Aika 10(5) 2016, 42–57.

(2) Jallinoja Riitta (1997) Moderni säädyllisyys. Helsinki: Gaudeamus.

(3) Nugent Colleen (2010). Children’s surnames, moral dilemmas: Accounting for the predominance of fathers’ surnames for children. Gender & Society, 24, 499–525.

Kenelle ovi avataan? Yksityisen kodin sosiaaliset rajat

Posted on by Aino Peltokangas
Lukuaika: 3 min.

Kodin yksityisyyttä pidetään tärkeänä asiana. Kodin sosiaaliset rajat ovat kuitenkin muuttuneet joustavammiksi ja koteja esitellään esimerkiksi lifestyle-blogeissa avoimesti.

Olen usein miettinyt kadulla kävellessäni, millaisia koteja suljettujen ovien ja ikkunoiden taakse kätkeytyy. Koti, sellaisena kuin sen tunnemme, on aina kuitenkin pyrkinyt vierailta katseilta suojaan.

Kotiin kohdistunutta tarkastelua ja kodin henkilökohtaisia ja intiimejä piirteitä on jäsennetty monissa tutkimuksissa määrittelemällä yksityisen ja julkisen tilan välisiä eroja. Yksityisyyttä pidetään yhtenä tärkeimpänä kodin ominaisuutena. Kodin ovet ovat kuitenkin avautuneet aiempaa enemmän myös ulkopuolisille ihmisille etenkin mediassa.

Sosiologi Graham Allanin mukaan kodin sosiaalisia rajoja määritellään arjessa jatkuvasti esimerkiksi tulijan, vierailun tarkoituksen tai sen mukaan, miten ajattelemme kodin vastaavan käsitystä “tavallisesta elämästä”.  Allan on tarkastellut työssään esimerkiksi sitä, millaiset sosiaaliset suhteet jäävät yleensä kodin ulkopuolelle ja millä tavalla kodin tilaa suojataan.

 

Kodin yksityisyyttä on vaalittu pitkään

Kodin yksityisten rajojen muodostuminen on seurannut erilaisia yhteiskunnallisia muutoksia, kuten kaupungistumista, työelämän muuttumista ja kotitalouksien vaurastumista. Historioitsija John Gillisin mukaan yksityisen kodin piirteet alkoivat muodostua 1800-luvun lopussa, kun perhettä koskevat ihanteet alkoivat muuttua.

Ajatus ydinperheestä ihanteellisena perhemuotona vahvistui 1950-luvulla. Kodin ei enää ajateltu vastaavan laajan joukon, kuten sukulaisten, palvelusväen tai kylässä käyneiden tarpeisiin. Sen sijaan sen odotettiin vastaavan perheen omiin tarpeisiin ja tarjoavan asukkailleen yhä enemmän paitsi oman tilan myös paikan, johon samaistua. Samalla kotia ryhdyttiin suojaamaan entistä enemmän ulkopuolisilta ja kotiin pääsyä ruvettiin kontrolloimaan.

Christian Koch / Unsplash

Moderni koti onkin perinteisesti kuulunut perheelle ja tämän lisäksi myös tietyille läheisille ihmisille, kuten sukulaisille ja ystäville. Mitä vieraampi ulkopuolinen tulija on ollut, sitä enemmän on yleensä käytetty erilaisia kontrolloimisen keinoja, kuten arkielämän jälkien siivoamista pois näkyviltä. Vierasta henkilöä ei ole myöskään välttämättä päästetty kaikkiin kodin huoneisiin. Kotia on harvoin näytetty kenellekään ulkopuoliselle ihan sellaisenaan. Vielä 1950-luvulla ulkopuolisten vastaanottaminen kotona on ollut usein aika harvinaista tai ainakin hyvin muodollista. 2000-luvulla kodin rajoja on piirretty uusiksi ja kodista on tullut entistä näkyvämpi paikka.

 

Mediassa koti avataan ventovieraillekin

Koti on nykyään paljon esillä populaarikulttuurissa ja mediassa. Televisio-ohjelmissa esitellään kodin sisustamista ja remontointiprojekteja tai tutustutaan eri henkilöiden elämään käymällä heillä kylässä. Viime vuosina myös kotia käsittelevät blogit ovat tulleet yhä suositummiksi. Näistä yksi on omasta kodistaan ja perhe-elämästään kirjoittava Lähiömutsi.

Lähiömutsi käsittelee laajasti perhettä, kasvatusta, kodin sisustamista sekä elämäntyyliä ja tarttuu aiheisiin kertomalla aina myös omakohtaisista kokemuksistaan. Myös kodin arki tuodaan esille. Blogissa on viikottain arkisia kuvia Lähiömutsista ja perheen lapsista, esimerkiksi syömässä aamupalaa keittiön pöydän äärellä, siivoamassa lasten huonetta tai pesemässä vessassa hampaita.

Kuvien tarkoitus on esittää arkielämän tilanteet sellaisenaan tai siloittelematta, kuten Lähiömutsi itse kertoo. Blogin henkilökohtainen tyyli poikkeaa perinteisestä tavasta suojella kodin sosiaalisia rajoja: sen lisäksi, että kodin ovi avataan vieraille ihmisille, sallitaan myös pääsy eri tiloihin ja esitellään kodin arkea hyvin avoimella tavalla.

 

Sosiaalisten rajojen määrittely on yhä yksilöllisempää

Kodin sosiaalisten rajojen kontrolloimista on pidetty aiemmin tärkeänä keinona suojata yksityisyyttä ja lisätä yksilön hyvinvointia. Graham Allanin mukaan kodin sosiaaliset rajat ovat kuitenkin muuttuneet viime vuosikymmenien aikana joustavammiksi myös arkielämässä. Kotiin kutsutaan sukulaisten lisäksi yhä laajemmin myös muita ulkopuolisia, sillä kodista on tullut tärkeä paikka esimerkiksi ystävyyssuhteiden vaalimiseen. Kyläily on usein myös epämuodollisempaa kuin aiemmin.

Jisu Han / Unsplash

Samalla ulkopuolisten kutsuminen on kuitenkin muuttunut entistä suunnitelmallisemmaksi. Perheiden kulttuurihistoriaa tutkineen Ilana Aallon mukaan yhä useammat karttavat esimerkiksi arkielämän jälkien ja kodin sotkuisuuden näyttämistä ulkopuolisille. Tämä on vaikuttanut  etenkin spontaanin kyläilyn vähenemiseen.

Voidaan ajatella, että kodin sosiaalisten rajojen määrittely onkin sidoksissa eri elämäntilanteisiin. Allanin mukaan joustoa löytyy etenkin silloin, kun elämä on keskittynyt kotiin, kuten lasten ollessa pieniä. Tällöin kotiin ja kodin arkiseen ympäristöön saatetaan ottaa vastaan normaalia lyhyemmällä varoitusajalla vieraampiakin tuttavuuksia, jotka jakavat saman elämäntilanteen.

Viime vuosina tapahtuneet kodin yksityisyyttä koskevat muutokset ihmisten arjessa ja mediassa kertovat siitä, että kodin sosiaalisten rajojen määrittely on yhä useammin yksilöllinen prosessi. Tutkimuksessa olisikin syytä katsoa yhä tarkemmin yksityisyyteen liittyviä odotuksia sekä niitä keinoja, joilla sosiaalisia rajoja arkielämässä kontrolloidaan.

Lapsettoman iäkkään elämään ei löydy valmista käsikirjoitusta

Posted on by Vaula Tuomaala
Lukuaika: 3 min.

Lapsettomuus koskettaa yhä useampaa ikääntyvää ihmistä. Siihen ei päädytä pelkästään omien valintojen seurauksena. Toiset ihmiset ja yhteiskunnassa vallalla olevat ideaalit vaikuttavat myös siihen, millaiseksi lapsettomuuden kokemus muodostuu.

Monissa kulttuureissa vanhemmuus näyttäytyy yhä ”normaalina” osana elämänkulkua. Tutkimuksissa on puhuttu niin sanotusta elämän standardikäsikirjoituksesta, joka ohjaa yksilöiden odotuksia siitä, mitä elämän tulisi tuoda tullessaan.

Tässä käsikirjoituksessa on kiintopisteitä, joiden kautta omaa ja muiden elämää arvioidaan: tapahtuuko jokin asia elämässä liian aikaisin, liian myöhään tai ehkäpä juuri oikealla hetkellä?

Esimerkiksi lapsen syntymä voidaan nähdä ennalta määrätyn tapahtumajärjestyksen valossa. Vanhemmaksi tullaan parisuhteen solmimisen myötä ja isovanhemmaksi, kun jälkikasvu perustaa oman perheensä.

Tällaiset elämänkulkuun liittyvät normatiiviset odotukset elävät yhä vahvana.

Yhden näkökulman ilmiöön tarjoavat ikääntyvien kokemukset lapsettomuudesta. Aihepiiri oli esillä omassa väitöstutkimuksessani, jossa tarkastelin yksinäisyyttä elämänkulun näkökulmasta.

 

Toteutumattomia suhteita

Lapsettomat haastateltavani kertoivat eriarvoisuuden kokemuksesta suhteessa ihmisiin, joilla on jälkikasvua. Oma lapsettomuus nousi pintaan etenkin pyhinä, muiden viettäessä niitä perheidensä kanssa.

Myös arkipäivisin lapsettomat kaipasivat seuraa, jollaiseksi perheellisistä tuttavista ei omien vastuidensa ja kiireidensä vuoksi ollut. Suhteet muihin ihmisiin tuntuivat näiden tutkittavien kohdalla löyhemmiltä ja hauraammilta kuin perheellisillä eikä kontakteja nuorempiin sukupolviin juuri ollut.

stocksnap-io_freestocks-org
Freestocks.org

Vastaavanlaisia tuloksia on saatu myös toisaalla: ikääntyvällä lapsettomalla ei ole aikuisia lapsia, jotka voivat toimia vanhempiensa ”tulkkeina” tai ”asianajajina” erilaisten palveluiden parissa. Vähäiset sidokset nuorempiin ihmisiin voivat vaikeuttaa sopeutumista muuttuviin sosiaalisiin suhteisiin ja ajan tuomiin muutoksiin. (Dykstra & Hagestad 2007.)

Sukupolvien ketjun jatkumiseen liittyvästä ja usein hyvin merkittäväksi koetusta isovanhemmuudesta voi jäädä paitsi myös vanhemmuuden kokenut ihminen.

Oman tutkimukseni yhteydessä isovanhemmuuden kaipuusta kertoivatkin erityisesti ne, joilla oli lapsia, mutta ei lapsenlapsia. Osa haastateltavista oli elänyt omia lapsia pidempään, jolloin lapsettomuuteen ja lapsenlapsettomuuteen liittyi myös suru menetetystä vanhemmuudesta.

 

Lapsettomuus ei synny tyhjiössä

Lapsenlapsettomuuteen on tartuttu julkisessa keskustelussa. Helsingin Sanomissa on kirjoitettu myös yksinelävien vastentahtoisesta lapsettomuudesta. Väestöliiton tutkija Anneli Miettisen mukaan yksinelävien lapsettomuus jää helposti pariskuntien lapsettomuuden jalkoihin.

”Voidaan jopa ajatella, että sinkun lapsettomuus on itse aiheutettua eli omien, työhön, seurusteluun tai vapaa-aikaan liittyvien valintojen seurausta”, Miettinen toteaa.

Hyvin usein elämänkulkua tarkastellaan juuri tällä tavoin yksilöstä käsin, vaikka tiedetään, etteivät elämäntapahtumat synny historiallisessa tai sosiaalisessa tyhjiössä tai vain biologisten prosessien sääteleminä (Marin 2001). Ihmiset eivät elä toisistaan irrallaan, vaan yksilöiden elämät linkittyvät ja vaikuttavat toisiinsa.

Esimerkiksi ikääntyvien naisten keskuudessa on paljon heitä, jotka ovat omistautuneet vanhempiensa ja isovanhempiensa hoivalle ja huomanneet myöhemmällä iällä jääneensä ilman parisuhdetta ja lapsia. (Connidis & McMullin 1996.)  

Usein lapsettomuuden syynä ovat yksinkertaisesti väärät ajoitukset ja kohtaamattomat odotukset (Hagestad & Call 2007), kuten yllä mainitussa Helsingin Sanomien artikkelissakin nostettiin esiin.

 

Elämää puhtaalta pöydältä

Elämäntapahtumien merkitykset ja tulkinnat syntyvät myös suhteessa muihin ihmisiin ja lähiympäristöön. Tiedetään, ettei lapsettomuuden stigma näyttäydy yhtä vahvana kuin vuosikymmen takaperin: ennakkoluulot lapsettomista vastuuttomina ja itsekeskeisinä aikuisina ovat hälventyneet.

stocksnap-io_chiaweilin
StockSnap.io: Chiawei Lin

Kokemus eriarvoisuudesta voi kuitenkin olla vahvasti läsnä, jos ympäröivässä kulttuurissa lasten ja vanhempien muodostama perhe näyttäytyy normina tai muita perhemuotoja hyväksyttävämpänä.

Lapsettomat haastateltavani eivät juuri kertoneet vanhemmuuden kaipuusta, vaan läsnä oli ennen kaikkea pohdinta siitä, miten muut ihmiset ja ympäröivä yhteiskunta heihin suhtautuvat.

Sosiologit Pearl Dykstra ja Gunhild Hagestad (2007) arvelevat perheellisen ihmisen elämän rytmin, rakenteen ja roolien olevan aina jollain tapaa annettuja. Etenkään iäkkäälle lapsettomalle valmiita käsikirjoituksia ei sen sijaan ole tarjolla. Elämä on sävellettävä ikään kuin puhtaalta pöydältä.

Lapsettomalla vapaus ja vastuu omasta elämästä voi olla myös voimavara, kuten kohtaamani iäkkäät kuvasivat. Nuorempien sukupolvien kohdalla eriarvoisuuden kokemukset ovat toivottavasti entistä harvemmin läsnä, jos ja kun erilaiset sosiaaliset polut ovat yhä vapaammin valittavissa.

 

Kirjoittaja: Elisa Tiilikainen

Elisa Tiilikainen on tutkija (VTT) Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitoksella. Hänen tutkimushankkeensa ovat käsitelleet erityisesti ikääntyvien yksinäisyyttä, sosiaalisia suhteita ja niissä tapahtuvia muutoksia. Hänen kirjansa ”Jakamattomat hetket. Yksinäisyyden kokemus ja elämänkulku” julkaistaan maaliskuussa 2018.

 

 

Lähteet:

Connidis, Ingrid Arnet & McMullin, Julie Ann (1996) Reasons for and perceptions of childlessness among older persons: Exploring the impact of marital status and gender. Journal of Aging Studies 10:3, 205–222.

Dykstra, Pearl & Wagner, Michael (2007) Pathways to childlessness and later life outcomes. Journal of Family Issues 28:11, 1487–1517.

Hagestad, Gunhild & Uhlenberg, Peter (2005) The social separation of old and young: A root of ageism. Journal of Social Issues 61:2, 343–360.

Marin, Marjatta (2001) Tarkastelukulmia ikään ja ikääntymiseen. Teoksessa Anne Sankari & Jyrki Jyrkämä (toim.) Lapsuudesta vanhuuteen. Iän sosiologiaa. Tampere: Vastapaino, 17–48.

Perhe vai ystävät – vai molemmat?

Posted on by Aino Luotonen
Lukuaika: 3 min.

Tutkimuksissa on huomattu, että ihmisten määritelmä perheestä on laajentunut. Yhä useammin perheenjäseniksi luetaan ihmisiä, jotka koetaan läheisiksi, mutta jotka eivät välttämättä ole sukua. Onko raja ystävyyden ja sukulaisuuden välillä heikentynyt ja jos on, mistä se kertoo?

Median kuvastossa ja julkisissa keskusteluissa esiintyvä perhe koostuu useimmiten yhdestä tai kahdesta vanhemmasta sekä lapsesta tai lapsista. Harvoin, jos koskaan, keskusteluissa tai kuvissa nousevat esille ystävyyssuhteet tasavertaisina perinteisten sukulaisuussuhteiden rinnalla.

Viimeaikaisessa perhetutkimuksessa on kuitenkin tuotu esiin, että ihmiset määrittelevät merkitykselliset sosiaaliset suhteensa usein emotionaalisen läheisyyden ja yksilöllisten valintojen perusteella (esim. Smart 2007). Tämä tarkoittaa sitä, että myös erityisen läheiset ystävät saatetaan kokea perheenjäseniksi.

 

Ystävät perhesuhteita korvaamassa

Joissakin televisiosarjoissa olemme nähneet sellaisia läheissuhteiden piirejä, jotka koostuvat pelkästään ystävistä.

Frendeissä kuusi ystävää jakaa arjen istuen joko kimppakämppiensä olohuoneissa tai kulmakuppilassa puiden työ- ja treffiasioitaan, käyden välillä kursailematta Monican jääkaapilla. Sinkkuelämää-sarjan neljällä ystävättärellä puolestaan on kaikilla omat kotinsa ja välillä parisuhteensakin, mutta läheisyyttä ja luottamuksellisuutta he rakentavat ennen kaikkea ystävien kesken.

Yhteistä näille esimerkeille on, että ystävyyssuhteet näyttävät korvaavan perhe- ja sukulaisuussuhteet. Sinkkuelämän naisten lapsuudenperheet on häivytetty lähes olemattomiin. Frendeissä suhteet lapsuudenperheisiin esitetään jännitteisinä tai hauraina, toki sarjalle ominaisesti komedian keinoin.

Molemmissa sarjoissa avioliiton solmiminen tai jopa vakiintunut seurustelusuhde nähdään aluksi uhkana ystävyydelle. Ystävyyssuhteiden keskeisyys liittyy siis vahvasti myös tiettyyn elämänvaiheeseen: sinkkuelämään ennen “omaa” perhettä tai vakiintunutta parisuhdetta.

 

Annetut ja valitut läheissuhteet

Kirjassaan Rethinking Friendship (2006) Liz Spencer ja Ray Pahl tarkastelevat ystävyyssuhteita osana laajempaa sosiaalisten suhteiden verkostoa, johon kuuluu myös perhe- ja sukulaisuussuhteita. Heidän mukaansa sosiaaliset suhteet voidaan lähtökohtaisesti jaotella annettuihin suhteisiin ja valittuihin suhteisiin.

Annetuilla suhteilla he tarkoittavat niitä suhteita, jotka lankeavat ihmiselle itsestään selvästi ja vailla valinnan mahdollisuutta: isä, tytär, veli, lanko, täti ja vaikkapa naapuri. Nämä suhteet ovat olemassa, vaikka emme erityisesti vaalisi niitä.

Valitut suhteet sen sijaan ovat sellaisia, joita ei lainkaan olisi, ellemme niitä itse valitsisi. Tällaisia ovat nimenomaan ystävyyssuhteet. Nämä suhteet vaativat myös ainakin jonkin verran ylläpitoa – ilman tekemäämme valintaa niitä ei olisi edes olemassa.

sydän

Useimmilla meistä lienee lähipiirissämme sekä annettuja että valittuja suhteita. Jotkut suhteista ovat meille tärkeämpiä kuin toiset, kuuluivat ne sitten annettuihin tai valittuihin suhteisiin. Meille tärkeissä suhteissa on enemmän emotionaalista läheisyyttä, luottamusta tai kanssakäymistä.

Spencer ja Pahl esittävät, että kun perhettä koskevat normit ovat höllentyneet, ovat myös rajat annettujen suhteiden ja valittujen suhteiden välillä hämärtyneet. Tällä he tarkoittavat sitä, että annetut suhteet voivat saada valittujen suhteiden piirteitä. Kun esimerkiksi sukulaisten yhteydenpitoa ei koeta velvoittavana, on läheisen suhteen vaaliminen vaikkapa serkun kanssa lähempänä ystävyyttä eli valittua suhdetta.

Sama pätee toisin päin: valitut suhteet muuttuvat annettujen suhteiden kaltaisiksi esimerkiksi silloin, kun ystävästä tulee läheinen perheystävä, joka osallistuu perheen juhlapyhien viettoon, toimii lapsen kummina ja käy lapsen syntymäpäivillä samaan aikaan muun perheyhteisön kanssa.

 

Tarkoittaako perheen muutos sen heikkenemistä?

Perhetutkimuksen piirissä on myös esitetty näkemyksiä, joiden mukaan individualistiset valinnat ja emotionaalinen läheisyys perhesuhteiden määrittäjinä heikentävät perheen merkitystä. Spencer ja Pahl tuovat esiin, että tilanne on itse asiassa päinvastainen: sukulaisuus- ja ystävyyssuhteille perinteisesti annettujen merkitysten sekoittuminen vahvistaa perhesuhteiden merkitystä.

Jos ystävän todetaan olevan ”kuin veli”, on sidos tavanomaista ystävyyttä läheisempi. Kun taas vaikkapa sisar määritellään ”parhaaksi ystäväksi”, on suhde erityisen läheinen tai luottamuksellinen.

Perhesuhteet eivät siis ole menettämässä merkitystään, mutta ihmisillä saattaa olla aiempaa suurempi tarve määritellä perheensä haluamallaan tavalla. Silloin sekä sukulaisuussuhteisiin että ystävyyssuhteisiin kohdistetaan henkilökohtaisia valintoja ja molemman tyyppiset suhteet voivat olla emotionaalisesti läheisiä ja luottamuksellisia.

Oma käynnissä oleva tutkimukseni antaa viitteitä siitä, että ystävien lukeminen perheenjäseniksi ei ole vain sinkkujen juttu. Kun ihmisiltä kysytään, keitä heidän perheeseensä kuuluu, voi puolison ja lasten kanssa ydinperheessä elävä aikuinen nimetä lähimpien sukulaisten lisäksi perheenjäsenikseen myös yhden tai useampia ystäviä.

Toisin kuin Frendien tai Sinkkuelämän henkilöhahmoilla, ystävyyssuhteet eivät näissä tapauksissa korvaa puuttuvia tai jännitteisiä verisukulaisuuteen perustuvia suhteita. Sen sijaan ihmisen käsitykseen omasta perheestään kuuluu tasavertaisesti sekä sukulaisia että ystäviä.

 

Kirjoittaja: Aino Luotonen
Kuvat: Pixabay, Jamie Street / Unsplash

Lähteet:

Smart, Carol (2007) Personal Life. Cambridge: Polity Press.

Spencer, Liz & Pahl, Ray (2006) Rethinking Friendship. Hidden Solidarities Today. Princeton: University Press.

Kaikkialla oleva perhe

Posted on by Vaula Tuomaala
Lukuaika: 3 min.

– Mitä tulee mieleesi, kun ajattelet sanaa perhe?
Esitin kysymyksen kolmekymppiselle ystävälleni.
– Vanhemmat, hän vastasi epäröimättä.
– Ajattele vielä, tivasin. – Mitä muuta?
– Ongelmat, ongelmalliset suhteet vanhempien kanssa. Ystävät. Ja koti. Että on paikka, jonne voi mennä, ystäväni jatkoi.

Perhe tarkoittaa useimmille merkityksellisiä ihmisiä, jotka ovat jossain muodossa mukana elämässä joka päivä, joko ajatuksissa tai samaa keittiötä jakamassa. Ystäväni vastauksessa perhe tarkentuu eletyksi elämäksi erityisissä suhteissa ja paikoissa.

Koettuja perheitä on yhtä paljon kuin ihmisiä. Eikä yhdenkään ihmisen kokemus perheestä pysy muuttumattomana elämänkulun aikana. Ihmiselämään voi mahtua monia, keskenään erilaisia perheitä.

Perhe voi myös tarkoittaa elämässä joskus mukana olleiden ihmisten jättämää aukkoa. On monia, joiden ympäriltä perhe – sellaisena kuin se joskus on ollut – on jostain syystä kadonnut. Perheen ihmiset ovat saattaneet olosuhteiden pakosta ajautua toisistaan tuhansien kilometrien päähän. Perheenjäsen, useampikin, on voinut kuolla tai ihmissuhde päättyä.

Perheeseen kytkeytyvät elämän suurimmat siirtymät. Kun uusi ihminen syntyy, hän on aina jonkun lapsi. Ja kun ihminen kuolee, hänkin on jonkun lapsi, usein myös jonkun sisar, veli, rakastettu tai läheinen. Uusia perheitä alkaa rakentua kohtaamisissa, joissa tunnetaan jotain erityistä ja mieleenpainuvaa. Perhesuhteisiin liittyvät kipeimmät, salatuimmat, ylentävimmät ja onnellisimmat muistot, niin hyvässä kuin pahassa syvimmän jäljen itseen jättäneet asiat.

Se, mitä perhe voi ylipäätään olla tai millaisia perheitä voimme kuvitella, muuttuu ajan kuluessa. Oheisen kuvan taapero on äitini kahden tätinsä huomassa 1940-luvun agraari-Suomessa. Kuvan ottamisen aikoihin ajatus vaikkapa hedelmöityshoitojen avulla hankituista lapsista oli vielä kaukainen. Toisaalta kotitalouksien näkökulmasta perheen käsite oli huomattavasti laajempi kuin nykyisin. Äitini perheeseen kuuluivat samassa talossa asuneet isovanhemmat ja heidän lapsensa.

Kaikkialla oleva perhe

Perhe on yhteiskunnallisten kamppailujen, muutosten ja vallankäytön areena. Perheitä määritellään yhteiskunnallisen vallan ylimmillä lehtereillä, ja julkisessa keskustelussa perhesuhteet ovat ehtymätön intohimojen lähde ja normittamisen kohde. Myös perheenjäsenten välisissä suhteissa on aina jossain mielessä kysymys vallasta. Valtaa voi tarkastella ihmissuhteisiin paikantuvana: ihmisten välinen keskinäisriippuvuus paitsi tarjoaa mahdollisuuksia ja turvaa, myös väistämättä rajoittaa yksilöitä. Perheissä opitaan, miltä asiat näyttävät ja tuntuvat, mikä on oikein ja väärin, mitä on hyvä tavoitella elämässä ja mitkä asiat ovat tärkeitä.

On siis selvää, että perhe- ja läheissuhteiden tutkijat ovat työssään kaikkea muuta kuin arkisten itsestäänselvyyksien äärellä. Tämän blogin kirjoittajaverkoston tutkijat kuvaavat perhesuhteiden tutkimisen merkittävyyttä omin sanoin näin:

– Perhesuhteiden tutkimus ei ole vain ihmissuhteiden vaan myös yhteiskunnan tutkimista. Esimerkiksi se, millaista ylisukupolvista hoivaa ja taloudellista tukea perheissä annetaan ja pidetään sopivana, tuo näkyväksi arvoja, normeja ja käsityksiä, jotka muovaavat yhteiskuntaamme.

 

– Perhe on kiinnostava yksikkö tarkastella ikuisuuskysymystä siitä, mikä ihmisessä on sisäsyntyistä, mikä taas kasvatuksen tai kulttuurin tuottamaa. Kulttuurienvälinen perhesuhteiden vertailu tuo näkyväksi meille itsestään selvien käytäntöjen erityislaatuisuutta.

 

– Läheissuhteissa ilmenevät ihmisen universaali tarve läheisyyteen ja riippuvuuteen, mutta toisaalta myös itsenäisyyteen ja erillisyyteen. Tämä jännite, kuten monet muutkin läheissuhteisiin liittyvät seikat, ovat jokaiselle tuttuja ja tekevät perhetutkimuksesta myös hyvin henkilökohtaista.

 

– Perhe vaikuttaa merkittävästi lapsen tulevaan yhteiskunnalliseen asemaan. Mehän koemme luokka-asemat nimenomaan perheessä kasvaessa ja otamme niihin jotenkin (ehkä tiedostamattomasti) kantaa puolison valinnassa.

 

– Ihmiset, joiden kanssa vietämme paljon aikaa, muovaavat tapaamme ajatella ja elää sekä sitä, miten tapaamme muita ihmisiä.

 

– Perhe- ja läheissuhteet ovat ihmisten hyvinvoinnin kannalta keskeisimpiä suhteita, joille myös useimmiten annetaan merkittävä subjektiivinen painoarvo. Ilman näiden suhteiden systemaattista, tutkimuspohjaista tarkastelua ihmisten arkikokemukset ovat vaarassa jäädä normatiivisten perhekäsitysten varjoon. Perhesuhteiden tutkimuksen yhtenä tärkeänä tehtävänä onkin perheeseen liittyvien itsestäänselvyyksien – kuten ydinperhenormin, heteronormin, euro- ja länsikeskeisyyden – purkaminen.

 

– Perhesuhteet eivät todellakaan ole mitä tahansa sosiaalisia suhteita. Niiden syvä, kuulumisentunteen tarpeeseen liittyvä merkityksellisyys on äärimmäisen kiehtovaa. Perhetutkijana tunnen itseni hyvin etuoikeutetuksi joka kerta, kun joku näkee sen vaivan, että kuvaa minulle omat läheissuhteidensa kiemurat kaikessa arkisuudessaan.

Norbert Eliasin (1970) mukaan tieteentekijöiden tehtävä on myyttien murtaminen. Vaikka mikään tutkimus ei voi lopullisesti räjäyttää perheeseen liittyviä myyttejä, tuottaa tutkijoiden huolellinen perehtymistyö arvokasta tietoa siitä, miten ja millaisia perhesuhteita rakentuu nykyisen yhteiskuntamme puitteissa.

Tämän blogin tarkoituksena on osallistua keskusteluun kaikkialla olevasta perheestä, tuosta näytelmien, kirjojen, elokuvien, tv-sarjojen, kahvipöytäkeskusteluiden, pilkun jälkeen tulevien keskusteluiden, kaikkien henkilökohtaisten keskusteluiden kestoaiheesta.

Blogin tekstit tuovat näkyväksi perhesuhteista tehtävää tutkimusta ja kertovat samalla perheiden moninaisuudesta ja perhesuhteiden yhteiskunnallisesta merkityksestä 2000-luvun Suomessa.

Tervetuloa seuraamaan!

 

Teksti: Vaula Tuomaala
Kuva: Kirjoittajan valokuva-albumi

Lähteet

Elias, Norbert (1970) What is sociology? New York: Columbia University Press.

Kuka voi turvata lapselle tasapainoisen kehityksen?

Posted on by Kaisa Kivipuro
Lukuaika: 2 min.

Suomen lain mukaan hedelmöityshoitolääkärin täytyy arvioida vastaanotolleen tulleen naisen tai parin valmiudet turvata lapselle tasapainoinen kehitys. Mitä arvioinnilla tarkoitetaan tai millaisia kriteerejä siinä tulisi käyttää, on kuitenkin epäselvää.

Hedelmöityshoitolain (8.5 §) mukaan hedelmöityshoitoa ei saa antaa, jos on ilmeistä, ettei lapselle voida turvata tasapainoista kehitystä. Säädös velvoittaa, että ennen hedelmöityshoitoihin ryhtymistä on arvioitava, onko nainen tai pariskunta kykenevä takaamaan syntyvän lapsen tasapainoisen kehityksen.

Hedelmöityshoitoihin ei liity adoptioneuvonnan kaltaista prosessia, jossa sosiaalityöntekijä arvioisi tulevien vanhempien edellytyksiä vanhemmuuteen, vaan arvion tekee hoitoa antava lääkäri. Mutta kuinka hedelmöityshoitolääkäri voi tehdä tällaisen arvion ja erityisesti, kuinka voidaan varmistaa, että tulevien vanhempien pätevyyttä toimia vanhempina arvioidaan yhdenvertaisesti?

Asia ei kummastuta vain minua, yhteiskuntatieteilijää, vaan myös hedelmöityshoitoa antavia lääkäreitä. Olin syksyllä Suomen lääkintäoikeuden ja -etiikan seuran sekä Dextra Lapsettomuusklinikan järjestämässä keskustelutilaisuudessa hedelmöityshoidoista, jossa lainkohta aiheutti erityisen paljon kysymyksiä. Kukaan paikalla olleista ei osannut eritellä, mitä säädöksellä on käytännössä tarkoitettu.

Kaivoin lainkohdan perustelut hallituksen esityksestä. Perusteluissa todetaan, että lääkäriltä ei edellytetä erityisen tutkimuksen tekemistä, mutta hedelmöityshoitoa ei saisi antaa silloin, kun lääkäri parin tai naisen kanssa käymissään hoitoa koskevissa keskusteluissa tulee vakuuttuneeksi siitä, ettei heillä selvästikään ole mahdollisuutta turvata lapsen terveyttä tai kehitystä.

Asiaa ei siis tarkemmin määritellä lain esivalmisteluissakaan. Koska lainsäätäjä ei ole antanut kriteerejä arvion tekemiseen, lääkärin arvio perustuu subjektiiviseen määritelmään lapsen tasapainoisesta kehityksestä. Lapsen tasapainoisen kehityksen takaamisen arvioiminen, varsinkaan ilman konkreettisia määritelmiä, ei voi olla osa hedelmöityshoitolääkärin toimenkuvaa. Kyse on ennen kaikkea oikeudellisesta päätöksestä ja rajauksesta.

Kuva: Aku Rissanen

Miksi olen tätä mieltä? Kun lapsen tasapainoisen kehityksen turvaavaa reseptiä alkaa hahmotella, huomaa hyvin nopeasti tehtävän haasteellisuuden. Tehdään ajatusleikki: vastaanotolle tulee lasta suuresti toivova nainen, jolla on diagnosoitu kaksisuuntainen mielialahäiriö. Millaisten tekijöiden perusteella voidaan arvioida hänen kykyjään taata lapselle tasapainoinen kehitys? Vaikuttaako asiaan se, kuinka hyvin häiriö on hallinnassa? Tai se, onko nainen hakeutunut lapsettomuushoitoon yksin vai puolison kanssa? Entä jos yksin elävällä naisella on erinomaiset läheissuhdeverkostot?

Ongelma tiivistyy yhteen kysymykseen. Mitä voidaan pitää ilmeisinä lapsen tasapainoista kehitystä estävinä tekijöinä?

Ratkaisu ei löydy siitä, että alettaisiin listata hedelmöityshoitojen saamista estäviä ominaisuuksia tai olosuhteita. Vanhemmuus tai lapsen kehitys ei palaudu yksittäisiin tekijöihin, joiden läsnäolo tai puute johtaisi väistämättä lapsen kehitystä suuntaan tai toiseen. Lisäksi mikään sairaus tai vamma ei automaattisesti sulje pois hyvää vanhemmuutta. Sairauksista kärsivät ihmiset ovat yksilöitä, joten pelkän diagnoosin perusteella ei voida johtaa yleistyksiä sairauden kulusta tai diagnoosin saaneen ihmisen elämän olosuhteista.

Keneltäkään tulevalta vanhemmalta ei vaadita näyttöä omasta vanhemmuudestaan silloin, kun raskaus on saanut alkunsa ilman lääkärin avustusta. Oleellista on myös muistaa, ettei kukaan voi ennakkoon taata lapsen tasapainoista kehitystä, olivatpa vanhempien olosuhteet ja lähtökohdat vanhemmuuteen kuinka ihanteelliset tahansa.

Miten asia voitaisiin ratkaista? Kumpi käytäntö hedelmöityshoitojen kohdalla olisi eettisesti perustellumpi: Tulisiko käytännön olla sama kuin spontaanien raskauksien kohdalla, jolloin hedelmöityshoito sallittaisiin ilman vanhemmuuden kyvyistä tehtyä arviota? Vai pitäisikö hedelmöityshoitoon hakeutuvien soveltuvuutta vanhemmaksi arvioida kuten adoptioprosessissa tehdään? Joka tapauksessa nykyisen lain leväperäisyys on eettisesti ja oikeudellisesti ongelmallinen kaikkien hedelmöityshoidon osapuolten näkökulmasta.