Mistä on aviottomat äidit tehty?

Aviottomat äidit nähtiin vielä sata vuotta sitten langenneina hylkiöinä, mutta 2000-luvulla siviilisääty ei enää määritä äidin arvoa. Äitiyteen ilman kumppania päätyvät nykynaiset tekevät usein hyvin harkitun valinnan, jollaista aviottomien äitien ja lasten oikeuksien esitaistelijat tuskin pystyivät kuvittelemaan.

 

“Aviottomat äidit. Mikä on tutkimuksesi pointti? Eihän tässä porukassa ole mitään eroa avioliitossa eläviin!”

Tällaisia kommentteja olen kuullut tutkimusaiheestani, lapsiperheellistymisestä ilman (hetero)avioliittoa. Kyseenalaistuksissa on se hyvä puoli, että ne pakottavat kaivamaan esiin perusteluita ja tarkentamaan näkökulmaa.

Tutkimusaineistoni äitejä yhdistää siis se, että he eivät ole solmineet avioliittoa lapsen isän kanssa. Perhesuhteiden tutkijana minua kiinnostaa tämä kasvava äitien joukko, jotka syystä tai toisesta päätyvät saamaan lapsen heteroseksuaalisen avioliittoinstituution ulkopuolella.

Ilman toista läsnäolevaa vanhempaa lapsen saaneita äitejä on ollut aina, mutta avioliittoinstituution ja lapsiperheellistymisen laajempi erkaantuminen on tapahtunut viimeisten vuosikymmenten aikana. Omassa lapsuudessani 1980-luvulla puhuttiin vielä au-lapsista, jolla siis viitattiin yksinäiselle äidille tai naimattomalle pariskunnalle syntyneeseen lapseen. Tuolloin en täysin ymmärtänyt käsitteen merkitystä, mutta au-lapsiin ja susipareihin liittyi jotain epäilyttävää ja paheksuttavaa.

Oltiin kuitenkin jo nykytilanteeseen johtaneen muutoksen kynnyksellä: avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten määrä alkoi kasvaa räjähdysmäisesti juuri noihin aikoihin. Kun 1980-luvun alussa vain yksi kymmenestä lapsesta syntyi avioliiton ulkopuolella, vuonna 1990 jo neljäsosa suomalaisista lapsista syntyi aviottomille äideille.

 

Helsingin kaupunginmuseo / Juha Jernvall

 

Avioton äiti ei suinkaan ole synonyymi yksinhuoltajaädille: 1990-luvun aikana avioliiton ulkopuolisen lisääntymisen yleistyminen johtui siitä, että avoliitoissa hankittiin yhä enemmän lapsia. Ennen 70-lukua ja avoliittojen yleistymistä lähes kaikki aviottomat lapset syntyivät kuitenkin yksinäisille äideille.

Nykyisin ilman kumppania elävien äitien osuus kaikista synnyttäneistä äideistä on vajaa kymmenen prosenttia. Tässä tekstissä käsittelen erityisesti heitä ja pohdin, miltä äidiksi tuleminen ilman parisuhdetta ja avioliittoinsituutiota on näyttänyt ennen ja nyt.

 

Itsestäänselvyys muuttuu yksilön valinnaksi

Eeva Jokinen kuvasi väitöskirjassaan Väsynyt äiti (1996), kuinka sukupolvien erot vaikuttavat äitiyden kokemuksiin. Jokisen tutkimien äitien oli ollut periaatteessa mahdollista valita äitiys – toisella tavalla kuin heidän omien äitiensä, joiden saatavilla ei vielä ollut ehkäisyvälineitä. Mutta vaikka naiset kuvailivat äitiyden omaksi valinnakseen, oli äitiys kuitenkin ollut heille “kulttuurisesti luonnollista” (1). Jokisen havaintojen mukaan nuoremman sukupolven äidit eivät kieltäytyneet äitiydestä sinänsä, mutta halusivat uudistaa äitiyttä olemalla parempia äitejä kuin edeltävä sukupolvi.

Naisten mahdollisuudet luoda omia tärkeysjärjestyksiään uran ja perheellistymisen suhteen muotoutuvat historiallisesti, kuten Yhdysvalloissa itsellisiä äitejä tutkinut Rosanna Herz muistuttaa. Jokisen tutkimien äitien kokemukset asettuvat jatkumoon, jossa lääketieteen ja kulttuurin murrokset ovat vähitellen raivanneet tilaa sille, että äitiys voi ylipäätään tulla ymmärretyksi valintana.

Naisten ja seksuaalivähemmistöjen yhdenvertaisia oikeuksia ajaneilla poliittisilla liikkeillä on ollut merkittävä rooli näiden 1900-luvulla tapahtuneiden muutosten puskurina. Suomessa aviottomien äitien ja heidän lastensa asemaa ajoi voimallisesti Suomen ensimmäinen naispuolinen ministeri ja ensikotien perustaja Miina Sillanpää.

 

Avioton äitiys kaksinaismoralismin puristuksessa

Miina Sillanpää työskenteli ennen poliittista uraansa pitkään palvelijattarena, ja aviottomien lasten ja äitien karu asema oli hänelle silloisessa toimintaympäristössä tuttu. Kun palvelijatar tuli raskaaksi, hänen lankeamisensa nähtiin rikoksena koko yhteiskuntaa vastaan, merkkinä ”tervettä moraalia jäytävistä tuhovoimista”, kuten historioitsija Irma Sulkunen on tuolloista ilmapiiriä kuvannut. (2)

Sillanpään elinaikana, vuosisadan takaisessa Suomessa, naisella oli pääsääntöisesti kaksi perheuravaihtoehtoa: avioliitto ja lapset tai elinikäinen naimattomuus ja selibaatti. Kaavan rikkomisesta sanktioitiin etenkin porvarillisessa kaupunkiympäristössä, jossa seksuaalinormit ja perheen rajat olivat agraari-Suomea tiukemmat. Avioliiton ulkopuolella syntynyttä lasta pidettiin merkkinä äidin siveettömyydestä ja jopa kyvyttömyydestä vanhemmuuteen. (3)

Kirkko tuomitsi 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä vahvasti avioliiton ulkopuoliset suhteet ja vastaavat kristilliset arvot näkyivät lainsäädännössä. Lähimmäisenrakkaus ei ylettynyt aviottomaan lapseen, joka oli käytännössä lainsuojaton. Jopa aviottomien äitien auttaminen katsottiin epäsiveellisyydestä palkitsemiseksi ja äideille tarkoitettuja ensikoteja koskevat ensimmäiset aloitteet raukesivat tästä syystä valtiopäivillä.

Miina Sillanpää puhuu eduskunnassa. Kuva: Työväenarkisto

Valinnan näkökulmasta kiinnostavaa on se, että julkisessa diskurssissa avioton lapsi katsottiin äidin valinnaksi, huolimatta puhetavan kaksinaismoralismista ja luokkasidonnaisuudesta. Miina Sillanpään mukaan tässä näkyi erityisen osuvalla tavalla porvarillinen mädännäisyys. (2) Valtiopäivillä 1907 Sillanpää kommentoi asiaa puheessaan näin:

[…] Pitää tuntea ne vaikuttimet ja ne syyt, jotka pakoittavat köyhälistön naisen sellaiseen asemaan missä ne ovat. Rikkaalla on rahaa mennä ulkomaille peittämään tilaansa, köyhän täytyy antaa asian tulla julkisuuteen. Siinä on ero.

Nämä 1900-luvun alun keskustelut kuulostavat nykyihmisen korvaan absurdeilta. Samaa järjettömyyttä havainnollistaa mainiosti elokuva Nuori Astrid (2018), joka kertoo maailmankuulun lastenkirjailija Astrid Lindgrenin vahinkoraskaudesta. Elokuva näyttää, kuinka aviottomana raskaaksi tulleen nuoren naisen valintoja rajasi 1920-luvun Ruotsissa tiukasti patriarkaalisen yhteisön määrittelemä hyvä.

Astrid Lindgrenille lapsineen kävi lopulta hyvin, ja niin on käynyt myös Miina Sillanpään tekemille aloitteille. Mutta millaiselta valinnalta avioton ja kumppaniton äitiys näyttää nyt, kun lisääntymisteknologiat ja uudet tavat järjestää perhe-elämää kuuluvat lapsiperheellistymisen kuvaan?

 

Ydinperhe itsellisen äidin päätöksen peilauspintana

Haastattelin väitöstutkimustani varten 30 äitiä, jotka eivät olleet avioliitossa lapsen isän kanssa. Suurin yksittäinen ryhmä aineistossani ovat naiset, jotka ovat päättäneet hankkia lapsen yksin joko vahinkoraskauden seurauksena tai hedelmöityshoitojen avulla.

Hedelmöityshoitojen avulla lapsen hankkineet äidit kuvasivat lapsiperheellistymistä usein hyvin tietoisena valintana. Vaikka päätös lapsesta lopulta tuntuikin helpolta, liittyi päätöksen tekemiseen yleensä runsaasti keskusteluita tärkeiden läheisten ihmisten kanssa ja eettistä pohdintaa.

Monen haastattelemani itsellisen äidin päätöstä hankkia lapsi yksin edelsi parisuhde tai -suhteita, joissa lapsiperhe ei ollut osoittautunut yhteiseksi haaveeksi. Osa äideistä oli käynyt pitkään neuvotteluja lapsen saamisesta ja toisinaan myös vanhemmuuden jakamisesta tutun sukusolujen luovuttajan kanssa, mutta suunnitelmat olivat kariutuneet syystä tai toisesta. Päätökseen edetä lapsiasian kanssa yksin vaikutti usein myös naisen ikä.

Siinä vaiheessa kun päätös lähteä lapsettomuushoitoihin oli syntynyt, haastattelemani naiset toimivat yleensä hyvin päämäärätietoisesti. “Mua ei nyt kyllä enää mikään tässä pysäytä”, kuvaili yksi haastateltavista tuntojaan hoitoprosessin alkuvaiheessa.

Itsenäisistä pyrkimyksistään huolimatta lähes jokainen pohti valintaansa suhteessa ydinperheeseen tai vähintään miespuolisten kasvattajien läsnäoloon. Kuulosti siltä, että naiset joutuivat tietoisesti poisvalitsemaan perhekokoonpanon, johon kuuluu lapsen isä, ja rakentamaan itselleen sellaisen näkemyksen isä-asiasta, jonka kanssa pystyivät elämään.

 

Gratistography.com / Ryan McGuire

 

Eräs äiti kuvaili tehneensä vuosikausia töitä sen eteen, että tulevalla lapsella olisi elämässään muitakin aikuisia ihmisiä kuin hän. Sellaisen biologisen isän tarve, joka olisi muutakin kuin “pelkkä” luovuttaja, ajoi naisen jopa pitämään kiinni epämukavasta ihmissuhteesta. Lopulta nainen päätyi anonyymiin luovuttajaan. Toinen äiti kertoi pohtineensa alkuun paljon sitä, kiusataanko isätöntä lasta. Lopulta asia tuntui kuitenkin toissijaiselta: hän pystyisi tarjoamaan lapselle olosuhteet, joissa tämä olisi erittäinen toivottu ja rakastettu.

Joissain haastatteluissa arki lapsen kanssa kaksin näyttäytyi myös yksinkertaisempana ja huolettomampana. Kolmen ihmisen tarpeiden koordinoinnin sijaan äidillä oli vain kaksi, joiden asioista huolehtia.

 

Itselliset äidit uudistavat lapsiperheen muotoa ja tarpeita

Aiempien tutkimusten perusteella itsellisen äitiyden valinnalla näyttäisi olevan yhteys sosioekonomiseen taustaan. Myös oman tutkimusaineistoni naiset, jotka päätyivät hankkimaan lapsen hedelmöityshoitojen avulla ilman kumppania, olivat useimmiten suhteellisen hyvässä taloudellisessa tilanteessa ja lisäksi vahvasti verkostoituneita.

Lähitulevaisuudessa tulot tai varallisuus eivät välttämättä enää yhtä paljon rajaa itsellisen äitiyden valintaa, koska lapsettomuushoitoja aletaan tarjota julkisten terveyspalveluiden piirissä myös yksinäisille naisille. Joka tapauksessa lapsiperheellistyminen ilman kumppania edellyttää jonkinlaista luottamusta omaan pärjäämiseen ja sosiaalisten verkostojen pysyvyyteen.

Aviottomien äitien olemassaolo on ehkä nykyisin itsestäänselvyys, mutta näiden äitien keskuudesta löytyy haastattelemieni äitien kaltaisia naisia, jotka valinnoillaan muovaavat lapsiperheen muotoa, mahdollisuuksia ja tarpeita uusiksi. Tätä työtä tehdessään he joutuvat pohtimaan valintaansa suhteessa kulttuurissa ensisijaisina näyttäytyviin parisuhde- ja lapsiperheideaaleihin.

Lisäksi itsestäänselvyyksilläkin on historialliset juurensa, joiden tarkastelu paljastaa lähessuhteissa tapahtuneita suuria muutoksia. Vaikka Miina Sillanpää oli tarkkanäköinen visionääri, hän tuskin osasi kuvitella nykyisenkaltaisia itsellisiä äitejä, jotka saavat lapsen ilman kumppania hedelmöityshoitojen avulla. Mitä lieneekään se, mitä me emme osaa kuvitella?

 

Tutkimuksen aineisto on kerätty Avioliittoperheen tuolla puolen -hankkeessa.

 

Lähteet:

(1) Jokinen Eeva (1996). Väsynyt äiti. Äitiyden omaelämänkerrallisia esityksiä. Gaudeamus.

(2) Sulkunen Irma (1989).  Naisen kutsumus. Miina Sillanpää ja sukupuolten maailmojen erkaantuminen. Hanki ja jää.

(3) Nieminen Liisa (2013). Perus- ja ihmisoikeudet ja perhe. Talentum.

 

Lisää aiheesta:

Monimutkainen äitiys

Äitiyrittäjä taipuu intensiivisen vanhemmuuden vaatimuksiin

Äitiyrittäjyyttä on mahdollista toteuttaa joustavasti, mutta kuka lopulta hyötyy äitiyrittäjän vapaudesta? Yrittäjämäistä luovaa työtä tekevien äitien haastattelut paljastivat kiinnostavan paradoksin.

Naisten luovan alan yrittäjyystoiminta on pinnalla oleva ilmiö. Etenkin sosiaalinen media on laajentanut luovan työn skaalaa. Esimerkiksi somemarkkinoinnista on kasvanut merkittävä yrittäjyyden muoto, jossa näkyvässä roolissa ovat naispuoliset bloggaajat.

Ilmiössä näkyy uusliberaali eetos, johon kuuluu ajatus yksilön omasta vastuusta työmarkkinoilla selvitymisestään. Tässä ilmapiirissä luovat ja yksilölliset valinnat ovat mahdollisia – ja jopa pakollisia.

Äitiyden ja yrittäjyyden yhdistäminen tunnetaan englanniksi nimellä mumpreneurship, jonka suomennamme äitiyrittäjyydeksi. Tutkimuskirjallisuudessa äitiyrittäjyys voidaan nähdä yhtäältä epävarmana ja rajoittavana ja toisaalta vapauttavana. (1)

Kun käytetään äitiyrittäjyyden käsitettä, vaarana on, että päädytään entisestään vahvistamaan sukupuoleen liitettyjä oletuksia ja sukupuolistuneita käytäntöjä. Riskinä on, että äitien yrityksiä ei nähdä samanarvoisena kuin miestapaista yrittäjyyttä, jota pidetään liike-elämässä normina. Käytämme kuitenkin äitiyrittäjyyden käsitettä, koska mielestämme se tuo esiin äitiyden ja yrittämisen yhdistämiseen liittyviä erityisiä piirteitä ja toimijuutta.

Mumpreneurship linkittyy intensiivisen äitiyden kulttuuriin, joka tarkoittaa aikaa vievää, asiantuntijakeskeistä ja lapsilähtöistä kasvatusta (2). Taustalla on ajatus äidistä ensisijaisena hoivaajana.

 

Äitiyrittäjyyden edut ja riskit

Äitiyrittäjän ei tarvitse piilotella identiteettiään, vaan äitiyttä voi jopa hyödyntää yrittäjätyössä. Perhe-elämän ja yritystoiminnan yhdistäminen voi tuottaa uusia ja innovatiivisia yritysideoita, kuten bloggaamista, sisällöntuotantoa tai vaikkapa lastenteatteria.

Haastattelimme Tampereen yliopiston Työ ja äitiys tänään -kurssia varten yhdeksää luovan alan äitiyrittäjää osana kurssisuoritusta. Haastattelemamme äitiyrittäjät kokivat, että yrittäjyys mahdollistaa halutunlaisen äitiyden palkkatyötä paremmin. Käytännössä kuitenkin itsensä vapaa toteuttaminen voi uuvuttaa, sillä työn ja levon raamien hahmottaminen muuttuu usein epäselväksi.

Luovan työn ja yksityisyrittäjyyden yhdistyessä riskeinä ovat muun muassa taloudellinen epävakaus, kuormittuminen ja sosiaalisten verkostojen vähyys. Tällaiset ongelmat ja riskit jäävät usein varjoon luovaa työtä ihannoivassa diskurssissa, joissa korostetaan lähinnä vapautta, itsenäisyyttä, “intohimotyötä” ja joustavuutta. (3) Eräs haastattelemamme yrittäjä kuvaili tilannettaan näin:

Se lipsahtaa hyvin paljo sinne että mul ei oo toimistoaikoja päivässä, mä en tiedä mitä ne on ja eikä se mua haittaa missään nimessä mutta tavallaan mun puhelin on aina auki, ja sitte koska tää on intohimoon perustuvaa työtä, niin on tosi helppo valvoo vaikka yönsä ja tehä jotain juttua tai suunnitella tai kirjottaa apurahahakemusta puoliltaöin, et se ajantajulipsuu hirveen herkästi.


Äitiyrittäjyys mahdollistaa intensiivisen vanhemmuuden

Haastateltujen äitien mukaan yrittäjänä voi suunnitella aikataulunsa vapaasti. Kun työtä ja äitiyttä pystyy yhdistämään joustavasti, mahdollistuu lapsen tarpeisiin vastaamisen eri ikävaiheissa – siis intensiivinen äitiys. Pikkulapsivaiheen biologisperäinen ajatus äidin ensisijaisuudesta näyttää jatkuvan lapsen kasvaessa isommaksi:

Tän tapasen yrittäjyyden ja äitiyden yhdistämisessä oikeesti se on paljon helpompaa ku työssä käymises, just jos lapsi on kipeenä tai on vanhempainvartti tai pitääki mennä kouluun. Tyyliin ekaluokalla piti joittenkin vanhempien tulla sitomaan vaikka luistimien nauhoja, niin hei, sä pystyt aina osallistuun kaikkiin tollasiin juttuihin kun sä voit.

 

Nyt kun ekaluokkalainen ei ookaan enää automaattisesti hoidossa ni sit joutuu vähä sumplimaan, kyllä se oon yleensä minä joka sit edelleenki niinku jostain hitsin syystäon se joka ensimmäisenä organisoi sen.

Onkin paradoksaalista, että äitiyrittäjyyden mahdollistama joustavuus ja vapaus ylläpitävät aineistomme perusteella perinteistä sukupuolistunutta käytäntöä, jossa äiti on ensisijainen hoivaaja ja asettaa lapset työn edelle.

Sukupuolitapaisuuden lisäksi äitiyrittäjyyttä koskevassa puheessa voidaan tunnistaa intensiivisen äitiyden diskurssi. Äitien puheissa intensiivisyys ei näyttäytynyt vain negatiivisena asiana, mikä paljastaakin jotakin olennaista aikamme käsityksestä siitä, millainen on riittävän hyvä äiti. Riittävän hyvä äiti on läsnä, vastaa lapsen tarpeisiin ja luo arvostavan suhteen lapseen. Lisäksi hän tekee myös jotain itseään kiinnostavaa omaa asiaa.

Aineistomme analyysin ja tutkimuskirjallisuuden perusteella näyttää siltä, että vanhemmuuden sukupuolistuneisuus ei ole kadonnut. Väitämme, että luovan, yrittäjämäisen työn ja äitiyden yhdistäminen saattaa jopa vahvistaa sukupuolirooleja entisestään.

 

Kirjoittajat ovat Tampereen yliopiston opiskelijoita ja opettaja kurssilta Työ ja äitiys tänään. Kurssin opettajana toimi Hanna-Mari Ikonen, yhteystiedot: hanna-mari.ikonen(at)tuni.fi.

 

Lähteet:

(1) Ekinsmyth, C. (2014) Mothers’ business, work/life and the politics of ‘mumpreneurship’. Gender, Place & Culture 21:10, 1230–1248.

(2) Lee, E. Bristow, J., Faircloth, C. & Macvarish, J. (2014) Parenting culture studies. Houndsmills, Basingstoke: Palgrave Macmillan.

(3) Taylor, S. (2015) A new mystique? Working for yourself in the neoliberal economy. The Sociological Review 63, 174–187.

Lue aiheesta lisää:

Intensiivisyyden vaatimus tekee vanhemmuudesta hektisen projektin

Sivustollamme on uusi ilme – kiitos tekijöille ja rahoittajalle!

Sivustomme sai taitavien tekijöiden käsissä uudet kasvot. Verkkosivuston kokonaisuudistuksen toteutti Vallgårdin Panu Pahkamaa ja visuaalisen ilmeen suunnitteli  Lille Santanen. Kiitos taitaville tekijöille upeasta työstä ja Koneen Säätiölle sen rahoituksesta!

Sivustomme symbolina jatkaa tuoli. Lille Santasen piirtämässä kuvassa on monenlaisia tuoleja. Mistä tuoli meille tekijöille kertoo?

Tuoli on esine, jolla on jonkinlainen rakenne – kuten perheellä ja yhteiskunnallakin. Tuoliin voi tukeutua ja siinä voi levähtää. Tuolin rakenne voi vaihdella, siinä voi olla yksi tai useampi jalka, tai se voi olla penkki, joka kannattelee isommankin porukan. Tuoli ei kuitenkaan ole kovin dynaaminen ja istuessa takamuskin voi joskus puutua. Epätasaisella alustalla tuoli keikkuu ja tuolin voi myös kaataa.

Jokaisen on pakko välillä istahtaa, ja siten tuoli symboloi perhettä ja yhteiskuntaa, jonka varaan ihminen asettuu.

Perhe, suhteet ja yhteiskunta on jatkossa yksinkertaisesti Perheyhteiskunta. Jatkamme perhe- ja läheissuhteisiin liittyvien, tutkimuksesta intonsa saaneiden tekstien julkaisemista.

Naapuri on samaan aikaan lähellä ja kaukana

Kaupungissa naapurin elämä kantautuu seinien läpi, mutta tiivis asuminen ei välttämättä tuota läheisiä suhteita. Sosiologian dosentti Antti Kouvo kertoi meille naapuriyhteisöllisyyden ehdoista ja siitä, miten suomalaiset reagoivat häiriötilanteisiin naapurustossa.

Antti Kouvo, mihin ihminen tarvitsee naapuria?

Naapuruussuhteet ovat laadullisesti erilaisia suhteita kuin vaikkapa perhe- tai työelämäsuhteet, jotka liittyvät tiettyyn elämänpiiriin. Nämä keskenään erilaiset suhteet kilpailevat ihmisten ajankäytöstä ja voivat olla toisiaan poissulkevia.

Mutta jos naapurisuhteet toimivat ja ihmiset haluavat niihin panostaa, niiden merkitys voi olla hyvin samanlainen kuin muilla tärkeillä suhteilla. Myös naapurit voivat vastata ihmisen sosiaalisuuteen liittyviin perustarpeisiin.

Ideaalisessa tapauksessa naapuruussuhteet lisäävät yksilön ja yhteisön hyvinvointia. Sen lisäksi naapurisuhteet voivat täyttää hyvin konkreettisia tarpeita, liittyen vaikkapa tavaroiden lainaamiseen tai yhteisen ympäristön hoitamiseen.

Miksi suhteet naapurien kanssa tuntuvat herättävän jonkunlaista hämmennystä tai vaivaantuneisuutta?

Hämmennys liittyy todennäköisesti naapurisuhteiden erityisyyteen. Naapurit ovat eräänlaisia hyvänpäiväntuttuja, eivät ihan vieraita mutta eivät myöskään täysin tuttuja. Naapurustossa hyvänpäiväntutut asuvat lähellä toisiaan ja kuulevat ja havainnoivat tahtomattaan paljon asioita, joiden pitäisi kuulua pelkästään yksityiseen sfääriin.

Erään brittiläisen tutkimuksen mukaan naapureiden valitukset toisistaan tiivistyvät kolmeen asiaan ylitse muiden: sex, drugs and rock ’n roll. Nämä ovat kaikki aika henkilökohtaiseen elämään liittyviä asioita.

Keskiluokkaisilla asuinalueilla naapurisuhteiden erityisyyttä on kuvattu termillä moraalinen minimalismi. Tämä tarkoittaa sitä, että suhde saattaa sisältää vaatimuksen ystävällisyydestä, mutta samaan aikaan kynnys puuttua naapurin yksityisen alueelle kuuluviin asioihin on hyvin korkealla.

Naapurisuhteissa liikutaan siis privaatin ja julkisen välimaastossa, ja naapurisuhteisiin liittyvä hankaus syntyy tästä.

Miksi joissain naapurustoissa syntyy yhteisöllisyyttä ja luottamuksellisia suhteita ja toisissa taas ei?

Naapurustossa syntyvä yhteisöllisyys on spontaania ja siihen liittyy paljon vaihtelua. Naapuriyhteisöllisyyteen ei voida pakottaa, mutta sen syntymistä voidaan pyrkiä mahdollistamaan pienillä asioilla.

Monien aiempien tutkimusten pohjalta yhteisöllisyyden naapurustossa voi nähdä portaittaisena ilmiönä. Vähimmäisvaatimuksena on se, että naapurit voivat ylipäätään kohdata jossain tilassa, yhteisellä pihalla tai rappukäytävässä. Seuraava taso on se, että kohtaamisiin liittyy jonkinlaista vuorovaikutusta ja yhteistä tekemistä, jonka kautta syntyy selkeää vastavuoroisuutta. Suhteista pitää olla iloa tai hyötyä – turha säätö ei saa viedä energiaa suhteessa hyötyihin.

Yhteisöllisyys vaatii myös ajallisia edellytyksiä. Sillä on merkitystä, miten ajankäyttö synkronisoituu toisten naapureiden kanssa ja kuinka paljon aikaa halutaan investoida naapurustossa olemiseen tai naapurisuhteisiin.

Sosiologi voisi sanoa, että tässä on taustalla homofiliana tunnettu ilmiö: asiaan voi vaikuttaa se, että naapurilla on samankaltaisia mielenkiinnon kohteita tai resursseja, joita arvostetaan. Samankaltaisten ihmisten kanssa on kenties enemmän juteltavaa ja tällöin todennäköisyys, että näihin suhteisiin käytetään aikaa, on suurempi.

Yhteisiä intressejä voi synnyttää sama tulotaso tai koulutus, mutta yhtä lailla jaettu elämänvaihe tai vaikkapa yhteisen aitaleikkurin tarve.

Olet tutkinut kollegoidesi kanssa naapuruston suhteiden dynamiikkaa häiriötilanteiden näkökulmasta. Miksi tämä on kiinnostavaa?

Kun naapuruston suhteet joutuvat jonkin häiriön vuoksi testiin, tämä tuo esiin näissä suhteissa vallitsevia kirjoittamattomia sääntöjä ja sosiaalista dynamiikkaa. Tarkastelemalla naapurustossa olevia häiriötilanteita, pääsemme myös käsiksi siihen, miten häiriöihin naapurustossa suhtaudutaan (1).

Löysitte tutkimuksessanne eroja siinä, miten suomalaiset sopeutuvat tai puuttuvat naapuruston häiriöihin. Kerro tästä tarkemmin.

Sopeutuminen ja puuttuminen ovat asenneulottuvuuksia, jotka on tunnistettu aiemmassa naapurisuhteiden dynamiikkaa koskevassa laadullisessa tutkimuksessa.

Analysoimme tältä pohjalta tutkittavien arvioita itsestään suhteessa naapuruston häiriötilanteisiin, kuten meluhaittoihin, parveketupakointiin tai yhteisten tilojen epäjärjestykseen. Tarkastelimme toisaalta ihmisten halukkuutta puuttua mahdollisiin häiriöihin ja toisaalta ymmärrystä erilaisista elämäntilanteista johtuvia häiriöitä kohtaan, eli sopeutumista.

Tunnistimme analyysissa neljä erilaista naapurityyppiä. Pihapoliisi puuttuu herkästi naapuruston asioihin ja sopeutuu heikommin. Myös miljöönhoitajat puuttuvat häiriöihin matalalla kynnyksellä, mutta sopeutuminen naapurustoon on heidän kohdallaan vahvaa. Puistovahdit sopeutuvat hyvin, mutta eivät puutu herkästi. Aidanrakentaja on naapurityyppinä puolestaan sellainen, joka välttää puuttumista ja sopeutuu myös heikosti.

Mitä näiden tyyppien avulla voidaan sanoa suomalaisista naapureina?

Tutkimus antoi viitteitä siitä, että kerrostaloissa asuu usein pihapoliiseja. Puistovahteja taas löytyy tyypillisesti omakotitaloalueilta. Omakotitaloalueilla kiistanaiheita ei välttämättä ole niin paljoa ja ihmiset todennäköisesti mieltävät itsensä helposti sopeutuviksi. Kerrostaloyhtiöissä taas nousee paljon enemmän tilanteita, joissa naapurin asioihin joudutaan puuttumaan.

Meidät yllätti se, että emme löytäneet Suomesta esimerkiksi selkeää urbaanin naapuruuden kulttuuria, siis sellaista ilmiötä, että naapuruussuhteiden dynamiikka olisi kaupunkiympäristössä jotenkin erityistä. Suomalaisen naapuruuden sosiaalisessa dynamiikassa on siis enemmänkin kyse rakennuskannasta eli siitä, asutaanko kerros- vai omakotitalossa.

Miten vastaajien taustatekijät liittyivät naapurityyppeihin?

Meillä on olemassa aika stereotyyppinen kuva pihapoliisimummosta, joka ei juuri tee muuta kuin kyttäilee muita. Mutta tutkimuksemme perusteella näyttää siltä, että pikemminkin keski-ikäinen ja suurempituloinen omistusasuja on selkeämmin pihapoliisi, jolla puuttumiskynnys on matalalla ja sopeutuminen samaan aikaan vähäistä. Elämän ruuhka-aika ja suuri investointi asumiseen voi tuottaa stressiäkin, jolloin sietokynnys väärin parkkeerattua autoa tai parveketupakointia kohtaan madaltuu.

Ilmiö voisi olla siinä mielessä suomalainen, että meillä on poikkeuksellisen paljon omistusasumista. Jopa alemmasta tuloviidenneksestä erittäin merkittävä osa on omistusasujia ja monelle asunto on elämän suurin hankinta.

Toisaalta korkeampi ikä ja pidempi asumisen kesto olivat yhteydessä siihen, mielsikö vastaaja itsensä selkeämmin sopeutuvaksi tyypiksi. Vanhempien naisten kohdalta löytyi paljon miljöönhoitajia, joilla sopeutuminen oli vahvaa ja puuttumiskynnys matalalla, mutta puuttumisen tapa oli kenties vähän rakentavampi kuin pihapoliiseilla.

Yhteisöllisyyden rapautumisesta ja katoamisesta ollaan aika ajoin huolissaan. Miltä naapurisuhteet näyttävät tästä näkökulmasta?

Nykyisin ihmisillä on varmasti aiempaa enemmän kilpailevia verkostoja. Toisaalta sosiaalisessa mediassa moni kuuluu johonkin naapurustoryhmään, mikä saattaa lisätä naapuruston merkitystä ja yhteisöllisyyttä. Mutta onko virtuaalisessa yhteisössä kyse jostain erityisestä? Kun somea ei ollut, naapurit soittelivat toisilleen puhelimella.

Suomessa eläkeläisten määrä lisääntyy tällä hetkellä radikaalisti. Joillekin ihmisille voi siten lähitulevaisuudessa olla erityisen merkityksellistä se, millaista yhteisöllisyyttä ja verkostoja naapurustossa on. Hollantilaisissa tutkimuksissa naapuruston merkityksen lisääntyminen eläkeläisten keskuudessa on jo havaittu.

Myös etätyön suosion lisääntyminen voi vaikuttaa siihen, että ihmiset viettävät enemmän aikaa naapurustossa.

Jos saisit resursseja tutkia mitä tahansa naapurisuhteisiin liittyvää asiaa, mihin keskittyisit?

Haaveenani on naapuriverkostoja ja naapurityyppien tutkiminen asuinaluekohtaisesti. Olisi kiinnostavaa tarkastella esimerkiksi sitä, onko jokin sopeutumisen ja puuttumisen orientaatio tyypillisempää jossain naapurustossa.

Naapurustokohtaisesti olisi myös mahdollista tutkia yhteisöllisyyttä tai naapurisuhteiden ajallista kehitystä. Tähän asti meillä on ollut käytössämme vain yksilötason dataa.

 

Teksti: Vaula Tuomaala
Kuvat: Pixabay ja Antti Kouvo

Antti Kouvo on yliopistotutkija (VTT) ja Kuopion hyvinvointitutkimuskeskuksen johtaja. Kouvo on tutkinut ihmisten välistä luottamusta ja kehittänyt uusia tapoja mitata sitä. Viimettäin hän on tarkastellut esimerkiksi luonnollisen kokeen tapaan luottamuksen romahtamista Kreikassa. Tutkijana Kouvoa kiinnostavat yhteisölliset ja pehmeät ilmiöt, jotka ovat samaan aikaan kovia ja merkittäviä. Naapurisuhteet tai ihmisten välinen luottamus ovat esimerkkejä näistä.

Lähteet

(1) Kouvo, Antti & Haverinen, Risto (2017) Dealing with Disturbances – Intervention and Adaptation in Finnish Neighbourhoods. Urban Studies.

 

 

Perheen arvoitus

Perhettä on väitetty käsitteenä puolikuolleeksi, mutta se pitää pintansa tutkimuksessa ja ihmisten arjessa. Millä tavoin häilyvän perheen jäljille voidaan päästä tutkimuksessa?

Perhe herättää jokaisessa meistä välittömiä mielleyhtymiä. Tutkijalle perhe on käsitteenä ja tutkimuskohteena haaste, osaksi juuri arkisuutensa vuoksi. Käsitteen näennäinen yksinkertaisuus kätkee alleen paitsi historiallista painolastia myös merkitysten ja näkökulmien moninaisuuden. Joidenkin tutkijoiden mielestä perheen käsite hajoaa tämän vuoksi omaan mahdottomuuteensa.

Saksalaiset sosiologit Ulrich Beck ja Elisabeth Beck-Gernsheim ovat esimerkiksi kysyneet, voidaanko individualisoituvan yhteiskunnan ilmiöitä tavoittaa tilastollisten luokitteluiden avulla. Onko vielä jäljellä universaaleja, sosiaalista elämää kuvaavia perusyksikköjä, jollaisia kotitalous tai perhe ovat kenties joskus olleet? Beckit ovat nimenneet perheen zombie-kategoriaksi eli käsitteeksi, joka on käytössä ja elossa siitä huolimatta, että se on oikeastaan kuollut. (1)

Perhe on tämän ajattelun mukaan zombie-kategoria, koska siihen liitetyt henkilökohtaiset merkitykset vaihtelevat. Yksilöllisten mieltymysten ja valintojen varaan rakentuvaa perhettä on vaikeaa määritellä yleispätevästi ja tunnistaa empiirisesti eli havainnointiin tai mittaamiseen perustuvan tutkimuksen keinoin.

 

Perhemääritelmät tutkimuskohteena

Beckien epäilyksistä huolimatta alati elämänkulussa muuttuviin subjektiivisiin käsityksiin perheestä on kuitenkin kyetty tarttumaan lukuisissa tutkimuksissa. Perheen monitulkintaisuus ja yksilölliset merkitykset voidaan asettaa tutkimuksen lähtökohdaksi, kuten olemme tehneet Avioliittoperheen tuolla puolen -hankkeessa, jossa sovelsimme niin kutsuttua konfigurationaalista näkökulmaa. Tällä tarkoitetaan yleisempää kiinnostusta ihmistä ympäröiviin sosiaalisiin siteisiin, joista perheen ajatellaan olevan vain yksi esimerkki. Tutkimuksen keinoin voidaan selvittää, millä tavoin perheeksi määritellyt suhteet eroavat muista sosiaalisista suhteista. Perhettä pyritään lähestymään avoimena, tutkimuksessa selvitettävänä asiana ja tutkittavien omien määrittelyiden kautta. (2)

Väitöstutkimuksessani tarkastelen naimattomien helsinkiläisnaisten perhekäsityksiä, tukiverkostoja ja perheellistymistä muun muassa konfigurationaalisesta näkökulmasta. Tutkittavien valintaan liittyviä kriteereitä ovat olleet lapsen saaminen ja se, että tutkittavat eivät ole lapsen saamisen aikaan olleet naimisissa. Ajatuksena on, että tällaisia äitejä tutkimalla tavoitamme parhaiten sellaisia perheellistymisen muotoja, joita syntyy (hetero)avioliittoperheen raamien ulkopuolella. Henkilökohtaisten perhekäsitysten ja tukiverkostojen kartoittaminen puolestaan mahdollistaa kotitaloutta ja verisukulaisuuksia laajemman kuvan piirtämisen äitien läheisistä suhteista.

Äitien omien perhekäsitysten ohella olemme olleet kiinnostuneita siitä, keitä äidit katsovat kuuluvan vastasyntyneen lapsensa perheeseen. Tällöin olemme ottaneet annettuna, että lapsen perheeseen kuuluu vauvan synnyttänyt äiti – kysymystä vastasyntyneen perheestä kun on ylipäätään hankalaa lähestyä muuten kuin lapsen vanhemman tai vanhempien kautta. Pyysimme äitejä listaamaan vauvan perheeseen kuuluvia henkilöitä, korostaen kiinnostusta äitien henkilökohtaiseen käsitykseen lapsen perheestä.

Löysimme taustaltaan melko samankaltaisten äitien vastauksista (N = 195) neljä toisistaan selvästi erottuvaa lapsen perhettä (3). Aineiston yleisimmän perhetyypin nimesimme sukulaisperheeksi: siinä lapsen perheeseen oli tyypillisesti nimetty laajasti molempien vanhempien sukua. Parisuhdekeskeiseen perheeseen vastaajat olivat nimenneet tyypillisesti vain lapsen isän ja mahdollisia sisaruksia. Laajentunut ensiperhe ystävillä sisälsi puolestaan molempien vanhempien sukulaisten lisäksi ystäviä ja äitiperheessä painottuivat äidin puolen suku ja ystävät.

 

Sijaitseeko perhe kotitalousyksikössä?

Eniten perinteistä ydinperhemallia muistuttanut parisuhdekeskeinen perhe ei ollut tutkimusaineistossa hallitseva perhetyyppi (24 %), vaikka 87 prosenttia vastaajista oli vakiintuneessa avoliitossa eläviä äitejä. Vain 11 prosenttia vastaajista ajatteli, että vauvan perhe muodostuu vain samassa kotitaloudessa elävistä ihmisistä. Lapsen perhe siis laajeni tutkimuksemme perusteella usein kotitalouden ulkopuolelle: enimmäkseen muualla asuviin sukulaisiin, mutta usein myös ystäviin.

Yhtenä ongelmana perheitä koskevassa tutkimuksessa on usein nähty tutkimuksen kohdistuminen juuri kotitalousyksikköön. Yhdysvaltalaissosiologit Jaber Gubrium ja James Holstein ovat kutsuneet perhetutkimuksen kotitalouskeskeisyyttä ”metodologiseksi imperatiiviksi” (4). Tällä he tarkoittavat tutkimuksessa toistuvaa oletusta siitä, että kotitalous on kaikista aidoimman perhettä koskevan tiedon ja kokemuksen lähde.

Gubrium ja Holstein kiinnittävät huomiota siihen, miten perheelle annetaan tutkimuksessa yksilöt ylittävä rooli: kotitalouteen sijoittuvan perheen nähdään tekevän asioita ja vaikuttavan asiaintiloihin. Tällaisen asetelman voi nähdä esimerkiksi tutkimuksissa, joissa tarkastellaan perherakenteen sekä lapsen hyvinvoinnin ja kehityksen välisiä yhteyksiä. Näissä tutkimuksissa kotitaloudessa oleva perherakenne, vaikkapa yhden vanhemman perhe, kahden vanhemman perhe tai samaa sukupuolta olevien vanhempien perhe, katsotaan muuttujaksi, jolla on yhteys siihen miten lapsi kehittyy.

 

Perheen jäljittäminen vaatii luovuutta

Omassa tutkimuksessani tehdyt havainnot kertovat paitsi yksilöllisistä perhekäsityksistä, myös perheenä elämisen tapoihin liittyvistä muutoksista, joita liittomuotojen ja kotitalouksien luokitteluun perustuvat perhetilastot eivät tavoita.

Kun tarkastellaan vaikkapa äitien käsityksiä lapsen perheestä, voidaan havaita, ettei perhe välttämättä muodostu pelkästään parisuhteen puitteissa. Ja vaikka verisukulaisuus pitää edelleen pintansa, nousevat lapsen perheessä usein tärkeään asemaan vanhempien ystävät, joiden roolin merkityksellisyys tutkittavien arjessa rakentuu tiiviin yhteydenpidon ja koetun läheisyyden varaan.

Perhettä käsitteenä lienee mahdotonta – ja tarpeetonta – haudata. Sosiaalisena yksikkönäkin se on moninaistuvista määritelmistään huolimatta yhä vahvasti olemassa.

Mutta perheen muutos ja siihen liitettyjen merkitysten ja arjen käytäntöjen yksilöllistyminen vaativat tutkijalta luovuutta. Lisäksi tarvitaan valmiutta tarkastella kriittisesti käytössä olevia työvälineitä eli läheisiä suhteita koskevia käsitteitä ja kategorioita.

 

Kirjoittaja: Vaula Tuomaala
Kuva: Pixabay & stocksnap.io

 

Lähteet

(1) Beck, Ulrich & Beck-Gernsheim, Elisabeth (2001/2008) Individualization. Institutionalized Individualism and its Social and Political Consequences. Sage Publications.

(2) Castrén, Anna-Maija (2014) Konfigurationaalinen näkökulma perheeseen. Teoksessa: Jallinoja, Riitta; Hurme, Helena & Jokinen, Kimmo (toim.) Perhetutkimuksen suuntauksia. Helsinki: Gaudeamus.

(3) Tuomaala, Vaula, Anna-Maija Castrén & Pertti Töttö (2017) The first family: Newborn babies’ family members according to unmarried mothers in Finland (työnimi). Artikkelikäsikirjoitus.

(4) Gubrium, Jaber F. & Holstein, James A. (1990) What is Family? Mayfield Publishing Company.

Riitta Jallinoja: Perhe välittää yhteiskunnallista asemaa

Lasten päivähoidon järjestäminen, naisasialiikkeen historia, perheideologian nousu – siinä muutamia aiheita, joihin Riitta Jallinoja on vuosikymmenien saatossa perehtynyt. Helsingin yliopiston professori emerita on tutkinut perhettä, naisen asemaa ja poliittisia liikkeitä pitkään. Tuoreimmassa tutkimuksessaan hän syventyi statuksen periytymiseen perheissä.

 

Riitta_kuva
”Kuvassa olen purjehtimassa Välimerellä noin 15 vuotta sitten. Matka oli yksi elämäni kohokohdista. Merellä tunnen olevani vapaa, mutta samalla haasteiden edessä.”

Riitta Jallinoja, mitä statuksella tarkoitetaan?

”Status tarkoittaa ihmisen sosiaalista asemaa yhteiskunnassa. Status määräytyy kahden ”voiman”, ammatin ja sen arvostuksen yhteisvaikutuksessa. Arvostus määrää viime kädessä ammattien arvojärjestyksen. Näin ajatteli myös Max Weber, joka on yksi sosiologian klassikoista.

Ammatteihin liittyvää arvostusta osoitetaan monin tavoin, esimerkiksi istumajärjestyksellä, kodeilla, vaatetuksella, mitaleilla, palkinnoilla, harrastuksilla ja niin edelleen. Olemme oppineet tunnistamaan näiden hierarkisoivan merkityksen, vaikka tasa-arvoistuminen on vaikuttanut tällaisten performanssien erottelukykyyn. Tutkimuksessani tarkastelen puolison valintaa ja lasten ammatinvalintaa asioina, jotka ilmentävät statusta.”

Mikä ajoi sinut tämän aiheen pariin?

”Halusin ymmärtää paremmin statuksen välittymistä perheissä. Tässä kirjassa tutkin sitä, miten status on historian saatossa vaikuttanut puolison valintaan ja toisaalta sitä, miten voimakkaasti perhe välittää statusta, kuinka yhteiskunnallinen asema periytyy lapsille ja edelleen heidän jälkeläisilleen.”

Millaisten aineistojen avulla tutkit aihetta?

”Tutkimusta varten tarkastelin pääosin suomalaisia ja ruotsalaisia sosiaalisia genealogioita 1600-luvulta nykypäivään. Sosiaaliset genealogiat ovat sukupuita, joissa kerrotaan myös ihmisten ammatit, eli onko kyseessä ollut renki, valtaneuvos vai professori. Suomen ja Ruotsin lisäksi käsittelen kirjassa laajasti erilaisten historiallisten aineistojen kuten sukuhistorioiden avulla koko läntistä Eurooppaa sekä kansainvälisiä yritysdynastioita.”

Millaisia havaintoja tutkimustyö tuotti?

”Ensinnäkin, näen aviopuolison valinnan ja lasten ammatinvalinnan statusperformansseina, yhteiskunnallisen aseman näkyväksi tekemisenä. Aineistojeni avulla pystyn osoittamaan, miten tärkeä statusekvivalenssin periaate on. Statusekvivalenssi on identtinen silloin, kun esimerkiksi pappi nai papin tyttären ja papin pojasta tulee pappi. Tällöin statuksen ala on kapea, yhden ja saman ammatin määrittämä. Identtisen ekvivalenssin vallitessa piiri pieni pyörii ja serkusavioliittoja on paljon. Mutta useimmiten näin ei ole, vaan statusryhmä on laajempi, rakentuen useasta eri ammatista. Puolison valinta ja lasten valitsemat ammatit osoittavat, mitkä ammatit ovat yhdenvertaisia keskenään. Toistuvat valinnat osoittavat, miten laajaksi statusekvivalenssi voi tulla.

Tarkastelen kirjassa myös erikseen 1800-lukua, jolloin tapahtui valtavia yhteiskunnallisia mullistuksia. Kapitalismin lopullisen läpimurron myötä syntyi mahtisukuja, yritysdynastioita, joissa valta ja omaisuus periytyivät jälkeläisille. Samaan aikaan aatelisto menetti etuoikeuksiaan ja koulutus alkoi luoda uutta pohjaa korkealle statukselle. Virkoihin alettiin vaatia akateemista tutkintoa ja tämä pakotti aatelistonkin kouluttautumaan, kun aiemmin ylioppilastutkinto oli tärkeä lähinnä papeille.

Näin koulutuksesta tuli 1800-luvun aikana tärkeä nousun väline, vaikka varsinaisesti tämä näkyi vasta 1900-luvulla. Esimerkiksi Suomessa 2. maailmansodan jälkeen 1950-luvulla professoreiksi alkoi tulla entistä enemmän maanviljelijöiden ja työläisten lapsia.”

Miltä koulutuksen suhde korkeaan statukseen näyttää tällä hetkellä?

”1990-luvulla työläisperheiden jälkeläisten osuuden kasvu professoreissa pysähtyi. Oma aineistoni on vuoteen 2007 saakka eikä paljasta viimeisimpiä kehityskulkuja, mutta voi olla, että tällä hetkellä tapahtuu jo vähenemistä.

Koulutuksen nousu ihmisten yhteiskunnallista asemaa määrittäväksi tekijäksi tuotti siis suuren muutoksen, mutta nyt koulutettujen statusryhmä on paisunut valtavan suureksi. Tällaisena se ei enää samalla tavalla takaa korkeaa statusta kuin aiemmin, ja tämän ryhmän sisällä tapahtuu ilmeisesti uutta hierarkisoitumista. Mitä kaikkea se on, sitä ei ihan vielä osata sanoa.”

Olet tutkinut aiemminkin historiallisia kehityskulkuja. Miksi historiallinen näkökulma on mielestäsi tärkeä?

”Historiaan katsominen auttaa ymmärtämään tätä päivää. Yhteiskunnallisia ilmiöitä pitää tutkia pitkältä ajalta, koska muutokset ovat lopulta hyvin hitaita. Usein näkee, että ilmiöistä puhutaan ikään kuin ne olisivat uusia, että nyt vasta tapahtuu jotain. Mutta näinhän ei asia ole.

Tämän kirjan johtopäätöksissä käsittelen yhden prosentin eliittiä ja osoitan, että pieniä eliittejä on ollut kaikkina aikoina. Muuttunut on se, että eliittejä syntyy uusilla ammattialoilla, esimerkiksi eri taiteen ja tieteen aloilla ja urheilussakin.

Tämän tutkimuksen jälkeen olisin valmis ohjaamaan väitöskirjan ja gradun tekijöitä katsomaan nykyistä enemmän historiaa. Eikä aina tarvitse mennä itse vanhoihin aineistoihin, vaan lukea historioitsijoiden tutkimuksia, jotka kertovat vaikkapa perheestä joskus ennen.”

Jallinojan uusimman kirjan löydät täältä: Families, Status and Dynasties 1600–2000 (Palgrave Macmillan).  


Teksti
: Vaula Tuomaala

Joustavalla hoitorahalla hoivavastuun tasaisempaan jakoon?

Vuonna 2014 voimaan tullut joustava hoitoraha paransi alle kolmevuotiaiden lasten vanhempien taloudellista mahdollisuutta tehdä osa-aikaista työtä. Läntisissä Euroopan maissa osa-aikatyö on usein naisten tapa yhdistää työ ja perhe. Osa-aikainen työ voisi kuitenkin olla vaihtoehto, josta molemmat vanhemmat hyötyvät.

Vuoden 2014 alusta alle kolmevuotiaiden lasten vanhemmilla on ollut mahdollisuus saada joustavaa hoitorahaa, joka on jo pitkään käytössä ollutta osittaista hoitorahaa  parempi korvaus työajan lyhentämisestä. Osittaista hoitorahaa maksetaan 96,98 € kuukaudessa, kun joustava hoitoraha on puolestaan 60–80 %:n  työajalla 160,80 € kuukaudessa ja korkeintaan 60 %:n työajalla 241,19 € kuukaudessa.

Joustava hoitoraha korvaa osittaisen hoitorahan alle kolmevuotiaiden lasten vanhempien työajan lyhentämisen tukena. Osittaista hoitorahaa puolestaan maksetaan ensimmäistä ja toista luokkaa käyvien lasten vanhemmille, jotka lyhentävät työaikaansa.

Osittaisella hoitorahalla on 2000-luvun alussa hoidettu vuosittain vain noin neljää prosenttia alle kolmevuotiaista lapsista. Joustavalla hoitorahalla hoidettiin kuitenkin jo sen ensimmäisenä voimassaolovuotena 2014 kuusi prosenttia alle kolmevuotiaista lapsista. Osittaisen hoitorahan saajista 90 prosenttia oli äitejä. Sen sijaan isät tekevät harvoin osa-aikatyötä. (Salmi, Lammi-Taskula & Mäntylä 2016.)

Kyselytutkimuksissa kerätyn tiedon perusteella vanhemmat ovat selittäneet vähäistä kiinnostustaan osa-aikatyöhön pääasiassa taloudellisilla syillä. Onkin mahdollista, että osa-aikatyön yleistyminen pikkulapsiperheissä johtuu joustavan hoitorahan tarjoamasta aiempaa paremmasta korvaustasosta.


Osa-aikatyöhön liittyy ongelmia

Taloudellisten syiden lisäksi vanhemmat pohtivat osa-aikatyötä harkitessaan omaa urakehitystään, työnantajan suhtautumista osa-aikatyöhön ja sitä, onko oma työ mitoitettavissa lyhennettyyn työaikaan sopivaksi (Salmi ym. 2016). Suomessa kokoaikatyön kulttuuri on vahva, ja se näyttää määrittelevän jonkin verran sekä naisten että miesten omia työaikoja koskevia toiveita (Salin 2014). On myös mahdollista, että osa-aikatyöhön suhtaudutaan varauksellisesti siksi, että perheen kotitöiden pelätään kasautuvan osa-aikaista työtä tekevälle puolisolle.

Suomessa ei ole sellaista osa-aikatyön kulttuuria, joka tukisi perheen ja työn yhteensovittamista. Perinteisesti suomalaiset naiset ovat tehneet kokoaikatyötä, ja viime aikoina lisääntynyt, usein iltoihin ja viikonloppuihin sijoittuva osa-aikatyö johtuu paljolti palvelualojen tarpeista. (Salmi ym., 2016.)

Perheen ja työn yhteensovittamista tukeva osa-aikatyön kulttuuri, joka koskee vain naisia, voi myös olla ongelmallinen. Hollannissa naisten osa-aikatyö on hyvin yleistä. Brittiläisten työelämäntutkijoiden Christine R. Cousinsin ja Ning Tangin (2004) mukaan naiset ovat Hollannissa työaikoihinsa tyytyväisiä, mutta he ovat usein taloudellisesti riippuvaisia puolisoistaan. Sen sijaan Ruotsissa naiset kokevat stressiä työn ja perheen yhteensovittamisesta, mutta ovat taloudellisesti riippumattomia puolisoistaan. Ruotsissa osa-aikaisesti työskentelevät tekevät tyypillisesti hollantilaisia pidempiä päiviä.

Kiinnostava kysymys onkin, miten osa-aikatyö voitaisiin yhdistää puolisoiden väliseen symmetriseen työnjakoon. Hollannissa vuonna 2010 (de Bel) ilmestyneessä vanhempien työnjakoon liittyvässä oppaassa Yhdessä töissä, yhdessä kotona puolisoita kannustetaan jakamaan lastenhoito- ja ansiotyövastuu tasaisesti. Hollannissa naisten työaika voi olla hyvinkin lyhyt ja opas kehottaakin miehiä lyhentämään työaikaansa, jotta naiset voisivat tehdä enemmän töitä.

viktor-hanacek


Joustava hoitoraha molempien vanhempien käyttöön

Suomessa joustava hoitoraha voisi olla yksi keino kaventaa sukupuolten työaikojen välistä eroa. Sen avulla vanhemmat voisivat tehdä perättäisinä periodeina osa-aikatyötä tai lyhentää työaikaansa niin, että kumpikin tekee esimerkiksi nelipäiväistä työviikkoa.  

Mitä nelipäiväiseen työviikkoon siirtyminen joustavan hoitorahan avulla käytännössä merkitsisi perheen taloudelle? Kun joustavan hoitorahan vaikutus huomioidaan, olisivat ansionmenetykset 80 prosenttiseen työaikaan siirtyvälle keskituloiselle naiselle (ansiot 3077 € kuukaudessa) 290 € kuukaudessa.¹ Vastaava ansionmenetys keskituloiselle miehelle (ansiot 3695 € kuukaudessa) olisi noin 361 € kuukaudessa.

On kuitenkin syytä huomioida, että useimmiten lyhyempien  työaikojen yhteydessä tarvitaan vähemmän hoitopalveluita. Tämä pienentää päivähoitomaksuja, mitä tässä laskelmassa ei ole huomioitu. Kummankin yhtäaikaisesti toteuttama nelipäiväinen työviikko toisi lapsen viikkoon kolme päivähoitopäivää sekä yhden hoivapäivän molemmille vanhemmille.

Ajatus koti- ja ansiotyövastuiden jakamisesta vanhempien kesken on tullut aiempaa vahvemmaksi ihanteeksi. Joustava hoitoraha on parantanut vanhempien mahdollisuuksia tehdä joko peräkkäisesti tai yhtäaikaisesti osa-aikatyötä. Suomeen ei ole tarvetta luoda naisten osa-aikatyön markkinoita (vrt. Salmi ym. 2016). Sen sijaan olisi pyrittävä tekemään työelämästä nykyistä joustavampi niin, että osa-aikainen työ olisi mahdollista kiireisissä elämänvaiheissa oleville vanhemmille sukupuolesta riippumatta.

 

Kirjoittaja: Anne Mattila
Kuva: Picjumbo / Viktor Hanacek

¹ Käteen jäävä tulo on laskettu verotoimiston verolaskurilla. Esimerkkihenkilö asuu Helsingissä ja kuuluu evankelisluterialiseen seurakuntaan. Hänellä on puoliso ja yksi alle kolmevuotias lapsi. Laskuriin on syötetty vuodessa kertyvät palkkatulo ilman lomarahoja ja etuisuudet. Laskelma on vain viitteellinen, koska se ei huomioi erityistilanteita.

Lähteet:

de Bel, Saskia (2010) Samen uit, samen thuis. Een recept om werk en zorg eerlijk te verdelen. Utrecht: Kosmos Uitgevers.

Cousins, Christine R. & Ning Tang (2004) Working time and work and family conflict in the Netherlands, Sweden and the UK. Work, employment and society 18:3, 531–549.

Salin, Milla (2014) Opportunities, constraints and constrained opportunities. A study on mothers´ working time patterns in 22 European countries. Finnish Yearbook of Population Research XLIX, Supplement. Helsinki: The Population Research Institute.

Salmi, Minna, Johanna Lammi-Taskula & Erika Mäntylä (2016) Pienten lasten äidit osa-aikatyöhön? Politiikan ja käytännön ristiriitoja. Yhteiskuntapolitiikka 81:2, 206–215.

 

Lapsettoman iäkkään elämään ei löydy valmista käsikirjoitusta

Lapsettomuus koskettaa yhä useampaa ikääntyvää ihmistä. Siihen ei päädytä pelkästään omien valintojen seurauksena. Toiset ihmiset ja yhteiskunnassa vallalla olevat ideaalit vaikuttavat myös siihen, millaiseksi lapsettomuuden kokemus muodostuu.

Monissa kulttuureissa vanhemmuus näyttäytyy yhä ”normaalina” osana elämänkulkua. Tutkimuksissa on puhuttu niin sanotusta elämän standardikäsikirjoituksesta, joka ohjaa yksilöiden odotuksia siitä, mitä elämän tulisi tuoda tullessaan.

Tässä käsikirjoituksessa on kiintopisteitä, joiden kautta omaa ja muiden elämää arvioidaan: tapahtuuko jokin asia elämässä liian aikaisin, liian myöhään tai ehkäpä juuri oikealla hetkellä?

Esimerkiksi lapsen syntymä voidaan nähdä ennalta määrätyn tapahtumajärjestyksen valossa. Vanhemmaksi tullaan parisuhteen solmimisen myötä ja isovanhemmaksi, kun jälkikasvu perustaa oman perheensä.

Tällaiset elämänkulkuun liittyvät normatiiviset odotukset elävät yhä vahvana.

Yhden näkökulman ilmiöön tarjoavat ikääntyvien kokemukset lapsettomuudesta. Aihepiiri oli esillä omassa väitöstutkimuksessani, jossa tarkastelin yksinäisyyttä elämänkulun näkökulmasta.

 

Toteutumattomia suhteita

Lapsettomat haastateltavani kertoivat eriarvoisuuden kokemuksesta suhteessa ihmisiin, joilla on jälkikasvua. Oma lapsettomuus nousi pintaan etenkin pyhinä, muiden viettäessä niitä perheidensä kanssa.

Myös arkipäivisin lapsettomat kaipasivat seuraa, jollaiseksi perheellisistä tuttavista ei omien vastuidensa ja kiireidensä vuoksi ollut. Suhteet muihin ihmisiin tuntuivat näiden tutkittavien kohdalla löyhemmiltä ja hauraammilta kuin perheellisillä eikä kontakteja nuorempiin sukupolviin juuri ollut.

stocksnap-io_freestocks-org
Freestocks.org

Vastaavanlaisia tuloksia on saatu myös toisaalla: ikääntyvällä lapsettomalla ei ole aikuisia lapsia, jotka voivat toimia vanhempiensa ”tulkkeina” tai ”asianajajina” erilaisten palveluiden parissa. Vähäiset sidokset nuorempiin ihmisiin voivat vaikeuttaa sopeutumista muuttuviin sosiaalisiin suhteisiin ja ajan tuomiin muutoksiin. (Dykstra & Hagestad 2007.)

Sukupolvien ketjun jatkumiseen liittyvästä ja usein hyvin merkittäväksi koetusta isovanhemmuudesta voi jäädä paitsi myös vanhemmuuden kokenut ihminen.

Oman tutkimukseni yhteydessä isovanhemmuuden kaipuusta kertoivatkin erityisesti ne, joilla oli lapsia, mutta ei lapsenlapsia. Osa haastateltavista oli elänyt omia lapsia pidempään, jolloin lapsettomuuteen ja lapsenlapsettomuuteen liittyi myös suru menetetystä vanhemmuudesta.

 

Lapsettomuus ei synny tyhjiössä

Lapsenlapsettomuuteen on tartuttu julkisessa keskustelussa. Helsingin Sanomissa on kirjoitettu myös yksinelävien vastentahtoisesta lapsettomuudesta. Väestöliiton tutkija Anneli Miettisen mukaan yksinelävien lapsettomuus jää helposti pariskuntien lapsettomuuden jalkoihin.

”Voidaan jopa ajatella, että sinkun lapsettomuus on itse aiheutettua eli omien, työhön, seurusteluun tai vapaa-aikaan liittyvien valintojen seurausta”, Miettinen toteaa.

Hyvin usein elämänkulkua tarkastellaan juuri tällä tavoin yksilöstä käsin, vaikka tiedetään, etteivät elämäntapahtumat synny historiallisessa tai sosiaalisessa tyhjiössä tai vain biologisten prosessien sääteleminä (Marin 2001). Ihmiset eivät elä toisistaan irrallaan, vaan yksilöiden elämät linkittyvät ja vaikuttavat toisiinsa.

Esimerkiksi ikääntyvien naisten keskuudessa on paljon heitä, jotka ovat omistautuneet vanhempiensa ja isovanhempiensa hoivalle ja huomanneet myöhemmällä iällä jääneensä ilman parisuhdetta ja lapsia. (Connidis & McMullin 1996.)  

Usein lapsettomuuden syynä ovat yksinkertaisesti väärät ajoitukset ja kohtaamattomat odotukset (Hagestad & Call 2007), kuten yllä mainitussa Helsingin Sanomien artikkelissakin nostettiin esiin.

 

Elämää puhtaalta pöydältä

Elämäntapahtumien merkitykset ja tulkinnat syntyvät myös suhteessa muihin ihmisiin ja lähiympäristöön. Tiedetään, ettei lapsettomuuden stigma näyttäydy yhtä vahvana kuin vuosikymmen takaperin: ennakkoluulot lapsettomista vastuuttomina ja itsekeskeisinä aikuisina ovat hälventyneet.

stocksnap-io_chiaweilin
StockSnap.io: Chiawei Lin

Kokemus eriarvoisuudesta voi kuitenkin olla vahvasti läsnä, jos ympäröivässä kulttuurissa lasten ja vanhempien muodostama perhe näyttäytyy normina tai muita perhemuotoja hyväksyttävämpänä.

Lapsettomat haastateltavani eivät juuri kertoneet vanhemmuuden kaipuusta, vaan läsnä oli ennen kaikkea pohdinta siitä, miten muut ihmiset ja ympäröivä yhteiskunta heihin suhtautuvat.

Sosiologit Pearl Dykstra ja Gunhild Hagestad (2007) arvelevat perheellisen ihmisen elämän rytmin, rakenteen ja roolien olevan aina jollain tapaa annettuja. Etenkään iäkkäälle lapsettomalle valmiita käsikirjoituksia ei sen sijaan ole tarjolla. Elämä on sävellettävä ikään kuin puhtaalta pöydältä.

Lapsettomalla vapaus ja vastuu omasta elämästä voi olla myös voimavara, kuten kohtaamani iäkkäät kuvasivat. Nuorempien sukupolvien kohdalla eriarvoisuuden kokemukset ovat toivottavasti entistä harvemmin läsnä, jos ja kun erilaiset sosiaaliset polut ovat yhä vapaammin valittavissa.

 

Kirjoittaja: Elisa Tiilikainen

Elisa Tiilikainen on tutkija (VTT) Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitoksella. Hänen tutkimushankkeensa ovat käsitelleet erityisesti ikääntyvien yksinäisyyttä, sosiaalisia suhteita ja niissä tapahtuvia muutoksia. Hänen kirjansa ”Jakamattomat hetket. Yksinäisyyden kokemus ja elämänkulku” julkaistaan maaliskuussa 2018.

 

 

Lähteet:

Connidis, Ingrid Arnet & McMullin, Julie Ann (1996) Reasons for and perceptions of childlessness among older persons: Exploring the impact of marital status and gender. Journal of Aging Studies 10:3, 205–222.

Dykstra, Pearl & Wagner, Michael (2007) Pathways to childlessness and later life outcomes. Journal of Family Issues 28:11, 1487–1517.

Hagestad, Gunhild & Uhlenberg, Peter (2005) The social separation of old and young: A root of ageism. Journal of Social Issues 61:2, 343–360.

Marin, Marjatta (2001) Tarkastelukulmia ikään ja ikääntymiseen. Teoksessa Anne Sankari & Jyrki Jyrkämä (toim.) Lapsuudesta vanhuuteen. Iän sosiologiaa. Tampere: Vastapaino, 17–48.

Outi Fingerroos: Stereotypiat varjostavat perheenyhdistämisistä käytävää keskustelua

Jyväskylän yliopiston etnologian professori, akatemiatutkija Outi Fingerroos vastasi kolmeen kysymykseen perhesuhteiden tutkimisesta. Fingerroosin, Anna-Maria Tapanisen ja Marja Tiilikaisen toimittama kirja Perheenyhdistäminen: Kuka saa perheen Suomeen, kuka ei ja miksi? (Vastapaino) ilmestyi 19.4.2016.

OutiFingerroos2014

Mitä perhesuhteisiin liittyvää asiaa tutkit? Miten tutkimusaihe liittyy omaan tieteenalaasi? 

Teen akatemiatutkijan rahoituksella tutkimusta somalien perheenyhdistämisestä etenkin viranomais- ja kansalaisjärjestönäkökulmasta. Olen haastatellut prosessiin työnsä puolesta kytkeytyviä tahoja ja pyrkinyt kokemusperäisen tiedon esille nostamiseen.

Itseäni on tässä aiheessa motivoinut ajankohtaisuuden lisäksi se, että viranomaisten ja kansalaisjärjestöjen työkenttä on polarisoitunut ja stereotypisoitunut samoin kuin puhe maahanmuuttajista itsestäänkin. Esimerkiksi Suomen Punainen Risti on jatkuvien parjauskampanjoiden kohteena ja Maahanmuuttoviraston työntekijöitä on uhattu sen työn vuoksi, mitä he tekevät.

Näkökulmaani voi kutsua yhteiskuntaetnologiaksi ja samalla kuin myös oral history -tyypin muistitietotutkimukseksi. Tämän tyyppiseen yhteiskunnallisesti merkitykselliseen tutkimukseen olemme Jyväskylän yliopiston etnologiassa tulevaisuudessa profiloitumassa. Ehkä tutkimustani voi pitää professorin tekemänä pelinavauksena tähän suuntaan.

Tavoitteena on tuottaa tutkimustietoa myös akateemista yhteisöä laajemmalle lukijakunnalle.

 

Minkä perhesuhteisiin liittyvän seikan haluaisit omasta tutkimuksestasi jakaa blogin lukijoille?

Kirjassa on tehty muutama keskeinen havainto. Ensinnäkin perhekäsitysten erilaisuus aiheuttaa jännitteitä eri kulttuureista tulevien ihmisten välille. Lainsäädännössä ja päätöksenteossa pyritään kuitenkin perheisiin liittyvien käsitysten yksinkertaistamiseen ja sitä kautta etenkin perhemuuton hallintaan. Mitä tulee perheiden yhdistämiseen käytännössä, EU-kansalaisilla on suurempi liikkumavara ihmissuhteiden luomisessa kuin EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta tulevilla, niin kutsutuilla kolmansien maiden kansalaisilla.

Toiseksi haluan korostaa, että julkisuudessa paljon esillä ollut oletus kansainvälistä suojelua saavien, esimerkiksi pakolaistaustaisten ihmisten hallitsemattomasta perheenyhdistämisestä on harhaanjohtava. Esimerkiksi vuonna 2015 vain 16 prosenttia myönteisistä päätöksistä oli sellaisia, joissa perheenkokoajan oleskelulupa perustui kansainväliseen suojeluun. Edeltävinä vuosina osuus on ollut vielä pienempi.

Pääosan perhesiteen perusteella myönnetyistä oleskeluluvista saavat siis esimerkiksi työn perässä Suomeen tulleiden ulkomaalaisten perheenjäsenet tai Suomen kansalaisten EU:n ulkopuolelta tulevia perheenjäsenet.

Oma huolenaiheensa on hallituksen esitys eduskunnalle ulkomaalaislain muuttamisesta, joka annettiin eduskunnalle 7.4.2016. Eduskuntakäsittelyssä olevassa esityksessä erikoista on se, että perheenyhdistämisen kriteerejä ehdotetaan tiukennettavaksi EU:n perheenyhdistämisdirektiiviin vedoten. Tarkoituksena on vähentää Suomen vetovoimaisuutta maahanmuuton kohdemaana.

Esityksen jättäneet hallituspuolueet ja sisäministeriö eivät tunnu ymmärtävän, että kansainvälistä suojelua saaneille perheenyhdistäminen on jo nyt erittäin vaikeaa. Hakijamäärät romahtivat vuonna 2010 voimaan tulleiden ulkomaalaislain muutosten myötä, jolloin hakemisesta tehtiin monille yksinkertaisesti mahdotonta.

Huolestuttavinta on, että ulkomaalaislakia pyritään nyt muuttamaan siten, että kansainvälistä tai tilapäistä suojelua saavien perheenjäseniltä edellytettäisiin tietyin poikkeuksin turvattua toimeentuloa, jotta perheenjäseniä saisi tuoda maahan. Tämä ei vastaa EU:n perheenyhdistämisdirektiivin henkeä, jonka mukaan Euroopan unionin olisi varmistettava jäsenvaltioiden alueella laillisesti oleskelevien kolmansien maiden kansalaisten oikeudenmukainen kohtelu.

 

Mikä on ollut tämän tutkimuksen tekemisessä palkitsevinta? Entä haastavinta?

Palkitsevinta on se, että olen päässyt viranomaisten ja kansalaisjärjestöjen työntekijöiden kokemusten äärelle ja he ovat arvostaneet tekemääni tutkimusta.

Olen iloinen siitä, että tutkimustuloksilla on ilmiselvästi yhteiskunnallista merkitystä.

Vaikeinta on ollut näistä kokemuksista – ja koko perheenyhdistämisen ilmiöstä – kirjoittaminen.

Tutkimuseettiset näkökohdat ovat olleet haastavia, sillä viranomaisetnografia on vaatinut tarkkaan anonymiteetin suojelua, osin hankalia sopimuskäytänteitä ja myös pohdintaa siitä, mitä näkökohtia tutkijana voin kohtuuden nimissä tuoda julki. Ikävältä nettiroskaltakaan en ole välttynyt.

 

Kysymykset & tekstin toimitus: Vaula Tuomaala
Kuva: Matleena Jänis

Kolme syytä perustaa tutkijoiden yhteisblogi

Tämä blogi sai alkunsa perhe- ja läheissuhteiden tutkijoiden halusta raivata jalansijaa yhteiskuntatieteelliselle perhetutkimukselle. Ensimmäinen kirjoitus julkaistiin helmikuussa 2016. Vaikka kirjoituksia ei ole vielä kertynyt montaa, olen löytänyt jo nämä kolme syytä sille, miksi blogi kannatti perustaa.

1. Pyrkimys kirjoittaa yleistajuisesti hyödyttää tutkimusta

Toistemme sparraaminen selkeämpään kirjoittamiseen on pakottanut avaamaan huolellisesti sellaistenkin käsitteiden merkityksiä, joita arkikielessä pidetään itsestäänselvyyksinä – kuten esimerkiksi perhe.

Olemme joutuneet jälleen kerran pohtimaan, miten tutkijat asioita nimeämällä myös luovat ymmärrystä erilaisista ilmiöistä. Voimmeko esimerkiksi väittää, että kaikilla ihmisillä on perhe?

Yleistajuinen kirjoittaminen tarkoittaa asioiden ilmaisemista selkeästi ja ytimekkäästi. Monimutkaisten ja -tasoisten sosiaalisten ilmiöiden selittäminen yksinkertaisesti ilman merkitysten kadottamista ei ole välttämättä helppoa kokeneellekaan kirjoittajalle.

Tällaisen ilmaisun harjoitteleminen sataa väistämättä myös akateemisen kirjoittamisen laariin.  

kolmesyyta

 

2. Useat olkapäät raivaavat tehokkaammin tilaa oman tieteenalan keskusteluille

Samalla, kun harjoittelemme yleistajuista kirjoittamista, olemme rakentaneet verkkofoorumia, jonka kautta yhteiskuntatieteellinen perhe- ja läheissuhteita koskeva tutkimus ja aihepiiriä kartoittavat tutkijat nousevat esille.  

Perhesuhteita koskevassa julkisessa keskustelussa esimerkiksi yksilöpsykologiset näkökulmat saavat paljon jalansijaa. Yhteiskuntatieteellisten näkökulmien painoarvon kasvattamista on helpompi tavoitella yhteistyössä toisten tutkijoiden kanssa.

 

3. Verkkojulkaiseminen altistaa vuorovaikutukselle

Blogissa voimme tarjota syötteitä toimittajille tutkimuksen edistymisen eri vaiheissa, esimerkiksi jo ennen kuin monografiaväitöskirja on valmistunut.

Tämän blogin ensimmäisellä kirjoituksella oli yli 1000 yksittäistä lukijaa ja sen kirjoittajaan otti yhteyttä kaksi toimittajaa. (Yle ja Lakimiesuutiset jatkoivat aiheen käsittelyä.)

Kaikista kirjoituksista ei seuraa mediauutisia – eikä tämä ole tavoitekaan –  mutta tutkimuksen kulussa syntyneiden ajatusten julkaiseminen verkossa altistaa vuorovaikutukselle.

Ajatusten tuominen akateemista yleisöä laajemmin saataville on aina keskustelunavaus.

Se, että tutkija joutuu pohtimaan erilaisia yleisöjä tutkimusprosessin lomassa, kohentaa parhaimmillaan tutkimuksen laatua, myös sen akateemiselle yleisölle tapahtuvan raportoinnin osalta.

 

Teksti: Vaula Tuomaala
Kuva: unsplash.com / Patrick Tomasso

 

Kirjoitus perustuu osittain Sosiologipäivien 2016 Julkisuus ja tutkimustieto -työryhmässä pidettyyn esitykseen Kaisa Kivipuron kanssa.