Lapsettomuus jättää pysyvän jäljen
Hedelmöityshoidot johtavat usein pitkän odotuksen jälkeen toivottuun tulokseen. Tahaton lapsettomuus varjostaa kuitenkin koko raskausaikaa ja usein myös äitiyttä. Koska lapsettomuuden kokemus tekee äitiydestä erityistä, hyötyisivät äidit psyykkisestä tuesta hoitojen aikana ja niiden jälkeen.
Mediassa on viime aikoina keskusteltu syntyvyyden vähentymisestä ja tuotu erityisesti esiin itse valittua lapsettomuutta. Lapsia on syntynyt vähemmän kuin koskaan aikaisemmin ja suomalaisia on kannustettu jopa ”synnytystalkoisiin”. Mediapuhe on näyttäytynyt osin siltä, että jokainen voisi valita, tuleeko vanhemmaksi.
Tässä keskustelussa on viimein nostettu esille myös omasta tahdosta riippumaton lapsettomuus ja sen yleisyys. Tälläkin hetkellä joka viides suomalainen pari kipuilee sen tosiasian kanssa, ettei hartaasta toiveestaan huolimatta saa lasta. Ja vaikka lapsen lopulta saisikin, ei siirtymä lapsettomasta vanhemmaksi ole välttämättä yksinkertaista.
Olen perehtynyt aiheeseen tahattoman lapsettomuuden kokeneiden ja hedelmöityshoitoja läpikäyneiden äitien näkökulmasta; heidän, jotka ovat pitkän odotuksen jälkeen onnistuneet saamaan lapsen.
Yhä useampi suomalainen pari joutuu lapsen saadakseen turvautumaan hedelmöityshoitoihin. Vuonna 2016 aloitetusta vajaasta 14 000:sta hedelmöityshoidosta syntyi 2300 lasta, joka on noin 6,5 prosenttia kaikista sinä vuonna syntyneistä lapsista.
Useat kokevat tahattoman lapsettomuuden lähiomaisen menettämiseen verrattavissa olevaksi kriisiksi, josta on vaikea päästä yli (1). Tahaton lapsettomuus osoittaa brutaalilla tavalla sen, ettei elämää voi kaikilta osin suunnitella. Lapsettomuus ei olekaan vain lääketieteellinen ongelma: se tuottaa syvää ja yksinäistä surua, vihaa ja katkeruutta, raskasta toivon ja toivottomuuden vuoristoratamaista vaihtelua sekä monenlaista painolastia ihmissuhteisiin (2).
Väitöstutkimukseni käsittelee 33 aiemmin tahattomasti lapsettoman naisen äitiyden rakentumista. Olen tutkinut äitien kirjoituksia ja haastatellut heitä siitä, millaista on tulla äidiksi pitkän odotuksen ja hedelmöityshoitojen jälkeen. Tutkimukseni tulosten perusteella pitkän lapsettomuuden kokeneiden ja hedelmöityshoitoja läpikäyneiden perheiden hyvinvointiin pitäisi kiinnittää huomattavasti enemmän huomiota.
Lapsettomuus ja sen hoitaminen tuottavat häpeää ja pelkoa
En ole koskaan aikaisemmin elämässäni kokenut niin suurta arvottomuuden ja tyhjyyden tunnetta. Suru ja pettymykset sattuivat koko kehoon, pahimpina hetkinä koin pakottavaa tarvetta vahingoittaa itseäni, kehoani, joka oli pettänyt minut.
Kuten tutkimukseeni osallistuneen naisen kirjoitus yllä osoittaa, tuotti tahaton lapsettomuus monille kohtaamilleni naisille vahvoja merkityksettömyyden tunteita, jotka vaikuttivat heidän käsityksiinsä itsestään. Monien naisten päätöstä lähteä hedelmöityshoitoihin oli edeltänyt syvä pohdinta siitä, onko vanhemmuus sitä, mitä he elämältään todella haluavat ja mitä he ovat valmiita tekemään saadakseen lapsen.
Hedelmöityshoitojen sitovuus, toivon ja epätoivon vuorottelu sekä toimenpiteisiin liittyvä henkinen ja fyysinen kipu tekivät hoitopolusta usealle hyvin kuormittavan. Hoitoihin liittyi usein pelkoa, häpeää ja luonnottomuuden tunnetta. Erityisen kuormittavana tutkimukseeni osallistuneet kokivat sen, ettei oma keho toiminutkaan odotusten mukaisesti, vaan ”petti” heidät, ja tarvittiin jokin ulkopuolinen taho raskauden alkuun saamiseksi. Intiimi asia muuttui julkiseksi.
Lapsettomuuden kokemus jää, vaikka lapsi lopulta syntyy
Tutkimusaineistoni perusteella hedelmöityshoidot ja pitkä matka vanhemmuuteen muovasivat naisten identiteettiä monin tavoin. Lapsettomuuden kokemus ei päättynytkään lapsen syntymään, vaan vaikutti siihen, millaisia äitejä heistä tuli. Osalle tutkittavistani oman äitiyden löytyminen oli vaativaa ja kehittyi vähitellen, lapsen kanssa arkea eläen.
Moni kantoi lapsettomuuden muistoa mukanaan äitiyteen. Se saattoi nousta esiin esimerkiksi tilanteessa, jossa joku toinen raskaaksi tuloa suunnitellessaan pohti sopivinta horoskooppimerkkiä lapselle tai optimaalisinta sisarusten välistä ikäeroa. Tämänkaltaiset hetket muistuttivat tutkimukseni äitejä siitä, etteivät he voineet samalla tavalla vaikuttaa elämänkulkuunsa, mistä saattoi seurata surun ja katkeruuden tunteita.
Kulttuuri luo peilin, johon omia odotuksia heijastetaan
Tutkimukseeni osallistuneiden kertomuksista heijastui niin sanottu äitiyden kulttuurinen mallitarina, eli ”normaalina” pidetty kertomus äidiksi tulemisesta. Tämä näkyi siinä, kuinka henkilökohtaisista kokemuksistaan huolimatta naiset kertoivat hyvin samankaltaisesti siitä, kuinka lapsettomuus oli rikkonut äitiyden itsestään selvyyden ja äidiksi tuloon liittyvät odotukset.
Äitien kertomukset osoittivat ennen kaikkea, kuinka kuormittavana sekä omiin että kulttuurisiin odotuksiin yltämättömyys koetaan, kuten alla oleva sitaatti kuvaa:
Tuntui, että myös ympäristön paineet helpottivat, kun olin onnistunut tulemaan raskaaksi. Kolmekymppisen naisenhan kuuluu lisääntyä, niin yhteiskunta olettaa.
Lapsettomuus oli särkenyt oman elämän käsikirjoituksen, joka oli parsittava kokoon uudelleen. Tutkimukseen osallistuneet kertoivat äidiksi tulonsa tarinaa – kukin omista lähtökohdistaan käsin, mutta kuitenkin äitiyden kulttuuriseen mallitarinaan tukeutuen.
Lapsettomuuden kokeneet vanhemmat tarvitsevat tukea
Tutkimukseni perusteella näyttää siltä, että hedelmöityshoidoissa olleet naiset ja parit tarvitsisivat tukea paitsi hoitojen yhteydessä, myös raskausaikana ja kauan odotetun lapsen syntymän jälkeen. Tukea tarvitaan moninaisten ja raskaiden tunteiden käsittelyyn, hoitojen vaativuuteen, parisuhdehaasteisiin sekä äidin identiteetin rakentamiseen.
Lähes kaikki tutkimukseeni osallistuneet naiset kertoivat raskausaikana pelänneensä lapsen menettämistä. Itseään suojellakseen he eivät esimerkiksi uskaltaneet luoda mielikuvia tulevasta lapsestaan ja muodostaa häneen suhdetta.
On merkittävää, etteivät lapsettomuutta kokeneet pystyneet hyödyntämään raskausaikaa sille tarkoitetun tehtävän mukaisesti, vanhemmuuteen valmistautuen. Lapsen sitten synnyttyä moni kuvaili vaativansa itseltään paljon ja pyrkivänsä olemaan mahdollisimman hyvä äiti. Tämä saattoi johtaa uupumiseen sekä vanhemmuudesta koettavan ilon vähentymiseen.
Lapsettomuudesta kärsineiden vanhempien tarpeet olisi ensiarvoisen tärkeää tunnistaa terveydenhuollossa ja ohjata heitä tarvittaessa psyykkisen tuen piiriin. Riittävä matalan kynnyksen tuki helpottaisi varmasti monen hedelmöityshoidot kokeneen naisen siirtymää äitiyteen ja lisäisi sitä kautta koko perheen hyvinvointia.
Siru Lehto toimii lehtorina Jyväskylän ammatillisessa opettajakorkeakoulussa ja viimeistelee Jyväskylän yliopistossa kasvatustieteen väitöskirjaansa äitiyden rakentumisesta tahattoman lapsettomuuden ja hedelmöityshoitojen jälkeen. Lisätietoja ja yhteystiedot: siru.lehto[at]jamk.fi
Lähteet
(1) Greil, A.L., Slauson-Blevins, K. & McQuillan, J. (2010). The experience of infertility: a review of recent literature. Sociology of Health & Illness 32(1), 140–162.
(2) Lehto, S. (2017). Äidiksi tulon kulttuurisen mallitarinan rikkoutuminen tahattoman lapsettomuuden läpikäyneiden naisten kertomuksissa. Psykologia 5(52), 391–406.
