Avainsana: adoptio

Poikkeustila vaikuttaa kansainvälisiin adoptioihin

Posted on by Heidi Ruohio
Lukuaika: 2 min.

Adoption kautta lasta odottavia yhdistää kokemus kontrollin menetyksestä lapsen saamiseen. Koronapandemian aikaan adoptiovanhempien odotusaikaa leimaa entistä suurempi epävarmuus.

”Yhdeksän kuukauden päästä vauvoja syntyy urakalla”, huudeltiin ympäri sosiaalista mediaa, kun koronapandemia sulki ihmiset koteihinsa. Osan haaveet lapsiperheellistymisestä ovat maailmanlaajuisen poikkeustilan vuoksi pysähtyneet tai ainakin hidastuneet määräämättömäksi ajaksi, koska viruksen leviämisen ehkäiseminen vaikuttaa suoraan ja epäsuoraan adoptioiden toteutumiseen. 

Kansainvälisen adoption kautta Suomeen on saapunut viimeisimpien vuosien aikana hieman alle sata lasta vuosittain. Kansainvälisessä adoptiossa on useita kriteerejä adoptiohakijoille Suomessa ja ulkomailla. Niistä keskeisimmät liittyvät adoptiovanhemman ikään, taloudelliseen tilanteeseen ja terveyteen.

Tyypillisesti adoptioprosessiin lähdetään vuosien tuloksettomien lapsettomuushoitojen jälkeen. Lisäksi adoptioprosessi itsessään vie yleensä useita vuosia, jolloin on vaarana, että adoptiovanhemmille asetetut ikärajat tulevat vastaan prosessin venyessä. 

Adoptiohakijoita huolettavat tällä hetkellä myös lomautukset ja irtisanomiset, jotka voivat vaarantaa adoptioprosessin etenemisen. Kansainväliseen adoptioon lapsia luovuttavissa maissa, joissa ei ole samanlaista työttömyys- ja sosiaaliturvajärjestelmää kuin Suomessa, vakaa toimeentulo nähdään olennaisena kriteerinä adoptiovanhemmuudelle. Yrittäjillä tilanne voi olla vielä vaikeampi, koska koko toimeentulo voi olla kiinni yrityksessä. 

Valviran mukaan adoptiohakijoiden tulee ilmoittaa olosuhteidensa muutoksista sekä adoptioneuvonnan antajalleen, joka arvioi hakijoiden soveltuvuutta adoptiovanhemmiksi, että palvelunantajalleen, joka huolehtii kansainvälisten adoptioiden yhteydenpidosta kohdemaahan. Työttömyyden, tulojen alenemisen tai terveyden heikkenemisen merkitystä adoptioprosessin etenemiseen arvioidaan tapauskohtaisesti. Alle kolmen kuukauden pituisista lomautuksista ei kuitenkaan tarvitse poikkeusoloissa ilmoittaa. 

Adoptiovanhemmat kuvaavat usein adoptioprosessin onnellisimmaksi hetkeksi sitä, kun he saavat tiedon ja ensimmäisen kuvan heille nimetystä lapsesta. Pian sen jälkeen tulevat adoptiovanhemmat voivat lähteä hakemaan lastaan, joka odottaa heitä kohdemaan lastenkodissa tai sijaisperheessä. 

Nyt koronan suljettua valtioiden rajoja adoptiohakijoiden hakumatkat on toistaiseksi peruttu. Tällöin päädytään tilanteeseen, jossa oma lapsi on jo nimetty, mutta häntä ei päästä pandemian vuoksi hakemaan kotiin. Suomessakin on vanhempia, jotka odottavat heille nimettyä lasta ilman tietoa siitä, koska pääsevät häntä hakemaan. Hakumatka vaatii rajojen avaamisen lisäksi sitä, että kohdemaan tuomioistuimet taas toimisivat ja vahvistaisivat adoptioita.

Sosiaalityöntekijöillä on kahtalainen rooli adoptioprosessissa. Heidän tehtävänsä adoptioneuvonnassa on sekä arvioida adoptiohakijoiden soveltuvuutta adoptiovanhemmuuteen että valmentaa heitä siihen (1). Tuen ja kontrollin ristiriitaiset roolit eivät helpota adoptiota toivovia tuomaan esiin sosiaalityöntekijälleen tuen tarvettaan. Adoption portinvartijalle voi olla vaikea näyttää epävarmuuksiaan, koska pelkona on adoptioprosessin viivästyminen.

On selvää, että tänä epävarmuuden aikana adoptiohakijat tarvitsevat ennen kaikkea ajantasaista tietoa tilanteiden etenemisestä. He tarvitsevat sekä adoptioneuvonnan antajalta että palvelunantajalta aktiivista yhteydenpitoa ja tukijaa matkallaan kohti vanhemmuuttaan. 

Lähteet

(1) Eriksson, Pia (2016) Prospective adoptive parents within pre-adoption services: An interplay of emotions and power in social interaction. Mathilda Wrede-Institutens Forskningserie 4/2016.

Koronakriisiä seuranneet rajoitukset vaikuttavat ihmisten läheissuhteisiin eri tavoin, riippuen esimerkiksi iästä, elämäntilanteesta, asumisjärjestelyistä sekä läheissuhteiden määrästä. Läheissuhteet poikkeustilassa -sarjan teksteissä tarkastellaan pandemian seurauksia ihmisten väliselle kanssakäymiselle erilaisissa elämänvaiheissa.

Sarjan muut kirjoitukset

Kitti Suoranta: Orgiat ruton jälkeen?

Kaisa Kuurne & Johanna Sarlio-Nieminen: Synnytysosastojen koronarajoitukset paljastavat synnyttäjien ja sairaalan näkökulmaerot

Mia Niemi: Ikääntyneiden ongelmat kasaantuvat eristyksessä

Anna Heinonen: Kommuunikodissa kämppis voi olla lähellä mutta vieras

Ella Sihvonen: Koronakeväänä etätyö ja perhe-elämä sulautuvat yhteen

Aino Luotonen: Ystävien virtuaalisista illanistujaisista jää puuttumaan jotain tärkeää

Anna-Maija Castrén: Pysykää kotona! Missä niistä?

Anu Kinnunen: Takaisin kotiin

Vaula Tuomaala: Vauvan kanssa välitilassa

Adoption monet hierarkiat

Posted on by Heidi Ruohio
Lukuaika: 3 min.

Kansainvälinen adoptio on toimi, jossa eri maiden viranomaiset omien lakien ja kansainvälisten sopimusten mukaisesti pyrkivät löytämään perhettä vailla olevalle lapselle vanhemmat toisesta maasta. Niin adoptiolasta toivovat kuin adoptoitavat lapset ovat eriarvoisessa asemassa sen suhteen, kuka aikuinen voi adoptoida tai kuinka helppoa lapselle on löytää perhe.

Kun lasta toivova heteropariskunta toivoo lasta, heillä on todennäköisesti mielessään toive itse synnytetystä ja geneettisesti omasta lapsesta. Mikäli lasta ei onnistuta saamaan ilman apua, moni hakee selvyyttä tilanteeseen ja apua lapsen saamisen haasteisiin lääkäriltä.

Anneli Miettinen on tutkinut hedelmöityshoidoissa olevien suomalaisten heteropariskuntien lapsensaamisen toiveita. Hänen tutkimuksensa mukaan hedelmöityshoidoissa olevien parien ensisijainen toive on saada lapsi, joka on geneettisesti sukua molemmille vanhemmilleen. Kyselyyn vastanneista 93 prosenttia suhtautui koeputkihedelmöitykseen positiivisesti, mikäli hoidossa käytettäisiin parin omia sukusoluja. Noin puolet kyselyyn vastanneista, naisista suurempi osa kuin miehistä, suhtautui vastaamishetkellä myönteisesti myös vieraiden sukusolujen käyttöön hedelmöityshoidoissa. (1)

Mikäli lasta ei saataisi lahjasukusolujenkaan avulla, osa pareista oli valmiita harkitsemaan adoptiota. Hedelmöityshoidoissa olleista naisista 36 prosenttia ja miehistä 29 prosenttia suhtautui positiivisesti adoptioon lastensaamisen keinona. (1) 

Adoptio näyttäytyy siis viimesijaisena keinona kyselyssä kartoitettujen lastensaamistapojen hierarkiassa. Adoptioprosessi on usein pitkä ja henkisesti haastava, mikä voi osaltaan vähentää kiinnostusta ryhtyä adoptioprosessiin. Lisäksi jotkut  maat vaativat lääkärintodistusta tahattomasta lapsettomuudesta adoptiolasta toivovilta hakijoilta. 

 

Adoptiolasten kysyntä ja tarjonta muodostavat hierarkian adoptiolasten välille

Kansainvälistä adoptiota voidaan lähestyä kysynnän ja tarjonnan välisen suhteen kautta (2). Haagin sopimus määrittelee kansainvälisten adoptioiden periaatteita. Sen mukaan kansainvälinen adoptio ei saa olla ensimmäinen vaihtoehto lastenkodissa asuvalle lapselle. Ensisijaisesti lapselle on pyrittävä löytämään uusi adoptio- tai sijaisperhe lapsen kotimaasta. Vasta tämän jälkeen voidaan harkita lapsen adoptoimista ulkomaille. 

Kansainvälisen adoption määrät ovat olleet maailmanlaajuisesti laskussa. Tähän on vaikuttanut yhtäältä Haagin sopimuksessa mainittu vaade etsiä lapselle ensisijaisesti perhe lapsen kotimaasta ja toisaalta lastensuojelutyön kehittyminen maissa, jotka luovuttavat lapsia kansainväliseen adoptioon. 

On kuitenkin lapsia, joille on vaikea löytää uutta perhettä kotimaasta. Kansainväliseen adoptioon annetut  lapset ovat keskimäärin aiempaa vanhempia ja useammin erityistarpeisia. Adoptiovanhemmuutta toivovat joutuvat puolestaan pohtimaan yhä tarkemmin sitä, millaisia erityistarpeita ja sairauksia ovat valmiita lapsella hyväksymään.

Kuva: Perheyhteiskunta.fi / Janita Vilkman

Adoptiohakijoiden lapsitoiveita on tutkittu useissa tutkimuksissa eri puolilla maailmaa. Näissä tutkimuksissa korostuu adoptiohakijoiden toive mahdollisimman vaaleaihoisesta, terveestä ja nuoresta lapsesta. Tytöt ovat toivotumpia kuin pojat (2). Toive vaaleaihoisesta lapsesta kertoo sekä yhdennäköisyyden toiveesta lapsi–vanhempi-suhteessa että etnisistä ja rodullistetuista hierarkioista, jossa vaalea ihonväri on toivotumpi kuin tumma. 

Etniset ja rodullistetut hierarkiat konkretisoituvat adoptiovanhempien lapsitoiveissa, mutta näkyvät myös adoptoitujen ja adoptioperheiden arjessa siinä, miten muut ihmiset suhtautuvat heihin (3). Toive vaaleaihoisesta lapsesta liittyy pelkoon rasismista, jota tummaihoinen lapsi saattaisi joutua kohtaamaan (2).

 

Adoptiohakijoille asetetut kriteerit estävät osalta adoption toteutumisen kokonaan

Kansainvälisessä adoptiossa kohtaavat erilaiset kulttuuriset käsitykset siitä, mitä pidetään ihanteellisena perheenä ja hyvänä vanhemmuutena. Adoptiovanhemmille asetetut kriteerit vaihtelevat eri maissa sen mukaan, mitä eri kulttuureissa pidetään sopivana perustana lapsiperheellistymiselle. Lapsettomat ja avioituneet heteropariskunnat ovat yleensä vahvoilla, mutta myös sopivaa ikää, uskonnollista vakaumusta tai tietynlaista koulutusta voidaan pitää hyvän adoptiovanhemman mittarina. (4) 

Suomalaiset adoptiopalveluantajat listaavat nettisivuillaan ulkomaisten palvelunantajiensa kriteerejä. Yleisimmin ne koskevat adoptiohakijoiden ikää, taloudellista varallisuutta, parisuhteen kestoa sekä sitä, hyväksytäänkö yksinhakijoita vai ainoastaan pariskuntia. Lisäksi kohdemaat vaativat adoptiohakijoilta hyvää fyysistä ja psyykkistä terveydentilaa sekä etukäteen käytyä adoptiovalmennusta. 

Esimerkiksi Kiinasta adoptoivien hakijoiden avioliiton on tullut kestää vähintään kaksi vuotta. Mikäli jompikumpi pariskunnan osapuolista on ollut aiemmin naimisissa, yhteisen liiton on täytynyt kestää vähintään viisi vuotta. Lisäksi vuosittaiset nettotulot on oltava perheenjäsentä kohti vähintään 10 000 USD (mukaan lukien tuleva lapsi). Thaimaassa taas yli 45 vuotta täyttäneet hakijat voivat toivoa vain yli neljävuotiasta lasta eikä adoptiohakijoilla saa olla merkittävää ylipainoa. 

Adoptiovanhemmaksi toivova voi kohdata kohtuuttomilta tuntuvia vaatimuksia, kun hänen soveltuvuuttaan adoptiovanhemmaksi arvioidaan. Asetetut kriteerit rajaavat adoptiohakijoiden mahdollisuuksia adoptoida tietystä kohdemaasta, ja osalle hakijoista ei välttämättä löydy kohdemaata, jonka kriteerit he täyttäisivät. 

Adoptioon liittyvien erilaisten hierarkioiden tarkastelu paljastaa yhtäältä ne aikuiset, jotka eivät halustaan huolimatta pysty adoptoimaan ja toisaalta lapset, jotka eivät koskaan saa pysyvää perhettä. Adoption ulkopuolelle jäävät lapset ovat lapsia, jotka niin Suomessa kuin ulkomailla asuvat koko ikänsä lastenkodeissa tai muissa sijaishuollon paikoissa. 

 

Lähteet

(1) Miettinen, Anneli (2011) Äidiksi ja isäksi hedelmöityshoidolla. Väestöliitto Väestöntutkimuslaitos. Katsauksia E 40/2011.

(2) Högbacka, Riitta (2008) The Quest for a Child of One’s Own: Parents, Market and Transnational Adoption. Journal of Comparative Family Studies, 39:3, 311–330. 

(3) Högbacka, Riitta & Ruohio, Heidi (2020 tulossa) Black and White Strangers: Adoption and Ethnic Hierarchies in Finland. Teoksessa Hübinette, Tobias, Indigo Willing & Jenny Wills (toim.) Adoption and Multiculturalism: Europe, the Americas, and the Pacific. University Michigan Press. 

(4) De Graeve, Katrien (2014) Queering the family? A multi-layered analysis of relations of inequality in transnational adoption. Culture, Health & Sexuality 16:6, 683–696.

 

Lue lisää aiheesta:

Heidi Ruohio: “Kenen nenä mulla on?”

Kaisa Kivipuro: Kuka voi turvata lapselle tasapainoisen kehityksen?

Kaisa Kivipuro: Kohduttoman tie vanhemmaksi vaatii strategiaa

“Kenen nenä mulla on?”

Posted on by Heidi Ruohio
Lukuaika: 2 min.

Kansainvälisesti adoptoidut ovat usein kiinnostuneita ensimmäisen perheensä ulkonäöllisistä piirteistä. Adoptiovanhemmat taas etsivät yhdennäköisyyttä adoptiolapsensa kanssa. Me kaikki teemme oletuksia lapsen ja vanhemman yhteenkuulumisesta juuri yhdennäköisyyden perusteella.

Onpa isänsä näköinen tyttö!
Hän on selvästi perinyt äitinsä silmät.

Vastasyntyneen vauvan vanhemmat saavat kuulla tällaisia lauseita, kun sukulaiset ja ystävät tulevat katsomaan uutta tulokasta. Yhdennäköisyyden tunnistaminen kiehtoo ihmisiä ja yhdennäköisyyttä pidetään sukulaisuuden merkkinä (1). Yhä enemmän on kuitenkin vanhempi-lapsi-suhteita, joissa yhteenkuuluminen ja sukulaisuussuhde eivät perustu biogeneettisyyteen. Näitä ovat esimerkiksi adoption tai luovutetun sukusolun avulla muodostuneet vanhemman ja lapsen sidokset.

 

Yhdennäköisyyden kaipuu kertoo kuulumisen tarpeesta

Väitöstutkimukseni osoittaa, että kansainvälisesti adoptoidut kaipaavat usein yhdennäköisyyden kokemusta. Vaikka kansainvälisesti adoptoidut eivät välttämättä ole kiinnostuneita luomaan suhdetta ensimmäisen perheensä jäseniin, heitä voi kiinnostaa, miltä syntymäperheen jäsenet näyttävät. Kuten eräs adoptoitu nainen asian esitti, hän haluaisi tietää ”kenen nenä mulla on?”. Fyysiseen samankaltaisuuteen liittyvää yhdennäköisyyden kokemusta on vaikea saavuttaa adoptioperheessä, joka ei perustu biogeneettiseen sukulaisuuteen. (2.)

Aiemmista adoptiotutkimuksista kuitenkin tiedetään, että myös adoptiovanhemmat etsivät ja löytävät yhdennäköisyyttä itsensä ja adoptiolapsensa välillä. Yhdennäköisyyden tunnistamista on pidetty adoptiovanhempien tapana tehdä adoptiolapsesta oma ja perheeseen kuuluva. Lisäksi yhdennäköisyyden tunnistaminen toimii adoptiovanhemmille merkkinä siitä, että “juuri tämä lapsi kuuluu juuri meidän perheeseemme.” (3.)

 

Perhe voidaan kyseenalaistaa yhdennäköisyyden puuttuessa

Kansainvälisesti adoptoidulla ei ole läheskään aina muistikuvia elämästä ennen adoptiota. He eivät myöskään välttämättä tiedä ensimmäisten vanhempiensa nimiä tai omista heistä valokuvaa. Adoptoidut kuitenkin altistuvat yhdennäköisyyteen liittyviin moniin keskusteluihin läpi elämänsä. Puhe lapsen ja vanhemman yhdennäköisyydestä ja muista ”perityistä” ominaisuuksista jatkuu läpi ihmiselämän, ja sitä harjoitetaan perheen sisällä sukupolvien ketjussa ylös- ja alaspäin sekä sivusuunnassa suhteessa sisaruksiin ja serkkuihin.

Yhdennäköisyyksien etsimistä ja tunnistamista ei tapahdu vain kodin seinien sisällä oman perheen kesken. Perheen ulkopuoliset ihmiset voivat kyseenalaistaa lapsen kuulumisen perheeseen juuri yhdennäköisyyden puutteen vuoksi. “Ketkä ovat oikeita vanhempiasi?” tai “Eikö teillä ole omia lapsia?” ovat kysymyksiä, jotka ovat tuttuja adoptoiduille ja adoptiovanhemmille (2). Adoptoidun kehosta voi siis tulla eri tilanteissa joko yhteenkuuluvuuden tai erilaisuuden symboli.

 

Oma lapsi voi olla ainoa mahdollisuus nähdä biogeneettinen sukulainen

Useille kansainvälisesti adoptoiduille oman lapsen saaminen on ainoa mahdollisuus nähdä biogeneettinen sukulainen. Eräs haastattelemani kansainvälisesti adoptoitu kuvaa isäksi tulemisen kokemusta näin: ”Se oli erittäin iso juttu sillä tavalla, koska se on ensimmäinen sukulainen, joka oikeasti näyttää samalta kuin mä”.

Yhdennäköisyyden kaipuu osoittaa ihmisen tarpeen tunnistaa paikkansa biogeneettiseen sukulaisuuteen perustuvassa sukupolvien ketjussa. Tämä ei kuitenkaan yksinään riitä tekemään perhettä.

Kuten Marilyn Strathern kirjoittaa, eletyt perhesuhteet on erotettava käsitteellisistä perhesuhteista. On eri asia kuulua tiettyyn sukupolvien ketjuun biogeneettisen yhdennäköisyyden perusteella kuin kuulua perheeseen, jossa on eletty arkea yhdessä. Viime kädessä jälkimmäinen tekee perheestä ”oikean”, sillä hoivaa ja yhdessä kasvamista on vaikea korvata.

 

Lähteet

(1)  Mason, Jennifer (2008) Tangible affinities and the real life fascination of kinship. Sociology 42:1, 29–45.

(2)  Ruohio, Heidi (2016) Suomalaiset kansainvälisesti adoptoidut. Perheeseen ja kansaan kuuluminen. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto.

(3)  Howell, Signe & Marré, Diana (2006) To kin transnationally adopted child in Norway and Spain. The Achievement of Resemblances and Belonging. Ethnos 71:3, 293–316.

Kohduttoman tie vanhemmaksi vaatii strategiaa

Posted on by Kaisa Kivipuro
Lukuaika: 3 min.

Kohduton ei saa lasta, vaan hankkii lapsen. Kun lapsi ei synny lasta toivovan henkilön omasta ruumiista, voivat lastenhankintakeinot näyttäytyä muille radikaaleina. Kohduttoman matka lapsiperheelliseksi vaatiikin erityistä päämäärätietoisuutta ja panostamista.

Tieto kohduttomuudesta tai kohdunpoiston välttämättömyydestä pakottaa suunnittelemaan elämää uusiksi. Keskeiseksi kysymykseksi nousee se, kuinka nainen tai pariskunta suhtautuu lapsettomuuteen tai kuinka lapsi käytännössä voidaan saada, jos lapsen hankkiminen on ajankohtaista. Kohduttomuus pakottaa väkivaltaisella tavalla määrittelemään perheenperustamisen kehykset uudelleen. Tämä käy ilmi kohduttomien haastatteluista, joita olen tehnyt väitöstutkimustani varten.

Suomeen syntyy vuosittain 10–15 tyttölasta, joiden kohduttomuus havaitaan teini-iässä (1). Lisäksi kohdunpoistojen takia Suomessa vuosittain kohtunsa menettää reilu 2 000 alle 50-vuotiasta naista muun muassa gynekologisen syövän, pahan endometrioosin tai synnytyskomplikaation takia (2).

Useimmiten lasta toivova kohduton tarttuu ensimmäisenä adoptioon ja alkaa selvittää, mitä lapsen adoptoiminen käytännössä tarkoittaa ja olisiko se itselle mahdollista. Muita vaihtoehtoja ovat sijaisvanhemmuus, sijaissynnytys ja uusimpana keinona kohdunsiirto.

Lapsen hankkiminen kaikissa muodoissaan vaatii kohduttomalta ja tämän mahdolliselta kumppanilta epävarmuuden sietämistä ja usein vuosikausia aikaa. Lapsen hankkiminen on kohduttomalle jo lähtökohtaisesti erityinen prosessi, koska lapsen synnyttäminen itse ei ole missään vaiheessa vaihtoehto – toisin kuin useimmiten muunlaisesta tahattomasta lapsettomuudesta kärsivillä.

Joskus lasta ei ponnisteluista huolimatta koskaan saada kotiin. Tällöin viimeisenä vaihtoehtona on lapsettomuuden hyväksyminen.

 

Projektina lapsi

Lapsen saamiseen liittyy kulttuurissamme vahvoja mielikuvia ja määritelmiä, kuten tunnesidos, elämän ihme ja luonnollisuus. Kohduttoman tie vanhemmaksi kulkee kuitenkin usein laskelmoivaa polkua, jossa ei ensisijaisesti ole kyse elämän ihmeen luonnollisesta tapahtumisesta. Perheen perustaminen on kohduttomalle eräänlainen projekti, vaikkei lasta toivova välttämättä haluaisi siihen projektina suhtautua. Yleisesti projekti mielletään kylmäksi ja keinottelevaksi toiminnaksi, jossa ihmisluontoa ohjaa järki eikä tunne.

Haastatteluideni perusteella näyttää joka tapauksessa siltä, että kohduttoman perheellistyminen edellyttää suoriutumista erityisestä lapsenhankintaprosessista. Jotta kohduton voi saavuttaa vanhemmuuden ja unelmoidun tunnesuhteen pienen ihmisen kanssa, täytyy tuo pieni ihminen jostain saada rakastettavaksi.

Tässä tapauksessa toivottu lapsi ei synny äidin kohdusta, vaan lapsi kasvaa ja syntyy jonkun toisen naisen ruumiista. Suurin osa suomalaisista lapsista on nykyään suunniteltuja ja vanhemmuus on joskus pitkienkin lapsettomuushoitojen tulos. Kohduttoman henkilön kohdalla käsikirjoituksessa on tähänkin nähden muutama ylimääräinen luku.

 

Lapsitoiveen toteuttaminen kysyy voimavaroja ja resursseja

Lapsen adoptoiminen ei ole kaikille kohduttomille mahdollinen vaihtoehto. Adoptioprosessi vaatii vuosien sitoutumista, henkisiä voimavaroja ja uskoa kotimaisiin ja ulkomaisiin viranomaisiin. Suomessa kielletty hedelmöityshoitoon perustuva sijaissynnytys sen sijaan vaatii uskallusta lähteä reproduktioturistina ulkomaille ja tietoa esimerkiksi siitä, kuinka sijaissynnytyksellä synnytetyn lapsen vanhemmuus määräytyy.

Adoptio ja sijaissynnytys vaativat molemmat lisäksi huomattavia taloudellisia resursseja. Kohdunsiirtoja suoritetaan Ruotsissa vasta kokeellisella tasolla, joskin hoidosta syntyneet lapset antavat toivoa myös suomalaisille kohduttomille.

Usean haastattelemani henkilön kohdalla kyse ei missään vaiheessa ole ollut siitä,  halutaanko lasta tarpeeksi, jotta lapsiprojektiin ryhdyttäisiin. Pohdinta on ensisijaisesti liittynyt siihen, millaisiin vaihtoehtoihin nainen tai pari on valmis ja mihin on mahdollisuuksia ja varaa.

Konkreettisesti tämä voi tarkoittaa esimerkiksi seuraavanlaisten asioiden läpikäymistä: minne päin maailmaa uskalletaan lähteä sijaissynnyttäjänä toimivan ystävättären kanssa hedelmöityshoitoihin, kuinka paljon pankista saadaan lainaa tai millaisia sairauksia adoptoitavalle lapselle voidaan hyväksyä.

 

Kun oma lapsitoive on liikaa muille

Tasapainoilu kylmänä näyttäytyvän perheellistymisprojektin ja pohjattoman lapsitoiveen välillä on psyykkisesti hyvin haastavaa. Haastattelemani naiset kertoivat, kuinka heitä toisinaan kalvaa ajatus siitä, että oma toive lapsesta on liikaa muille. Lasta ei saisi haluta liian voimakkaasti, koska se tulkitaan itsekkyydeksi ja kohtuuttomuudeksi. Tämän taustalla elää tulkintani mukaan ajatus lapsesta lahjana, joka annetaan ja jota ei tulisi vaatia tai ylenmäärin tavoitella.

Ulkopuolisille radikaalina näyttäytyvä projekti paljastaa lapselle annettuja merkityksiä: lasta toivovien kohduttomien päämäärätietoinen halu saada lapsi kertoo, kuinka paljon he lapsiperhearkea toivovat ja arvostavat. Toisin sanoen, tutkimukseni perusteella näyttää siltä, että kohduttoman muille itsekkäänä näyttäytyvässa toiveessa saada lapsi on kysymys halusta rakastaa ja kasvattaa lasta.

Myös adoptioprosessissa viranomaiset painottavat, että lasta adoptoivan motiivina tulisi olla juuri itsekäs halu saada lapsi. Adoption lähtökohta ei saa olla esimerkiksi hyväntekeväisyys. (3) Näin ollen lapsen edun – joka on aina adoption lähtökohta – nähdään täyttyvän vanhemman ja lapsen molemminpuolisesta tarpeesta elää toisen kanssa. Lapsen kannalta tulevan vanhemman itsekäs toive saada lapsi ei siis välttämättä ole huono lähtökohta vanhemmuuteen.

 

Mitä silloin kaivataan, kun lasta toivotaan?

Yllä oleva kysymys on relevantti jokaisen lasta toivovan kohdalla. Lapsitoive joutuu kuitenkin erityisellä tavalla suurennuslasin alle tilanteessa, jossa lapsi ei saavu perheeseen tyypillisenä pidetyllä tavalla ja toiveen toteutuminen vaatii strategisen projektin rakentamista.

Vaikka kohduttoman olisi mahdollista saada geneettisesti oma jälkeläinen sijaissynnytyksen tai kohdunsiirron avulla, ei perimä näyttele suurta osaa haastattelemieni naisten toiveissa. Lasta toivovien kohduttomien kaipuussa on kyse jostain konkreettisemmasta. He näkevät suhteen omaan (tulevaan) lapseensa inhimillisen elämän syvimpänä ja pysyvimpänä sidoksena, jonka puitteissa jaetaan arki ja tunteet sekä molemminpuolinen kasvu – riippumatta siitä, kuinka lapsi on saapunut perheeseen.

 

Kirjoittaja: Kaisa Kivipuro
Kuva: perheyhteiskunta.fi / Janita Vilkman

Lähteet:

(1) Aittomäki, Kristiina, Eroila, Hille & Kajanoja, Pauli (2001) A population-based study of the incidence of Müllerian aplasia in Finland. Fertility and Sterility 76:3, 624–625.

(2) Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (2017) Hoitoilmoitusrekisteri 1997–2015. Julkaisemattomia tilastoja.

(3) Sosiaali- ja terveysministeriö (2013) Adoptioneuvonta. Opas adoptioneuvonnan antajille. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2013:21. Helsinki: STM.