Avainsana: Kaisa Kivipuro | Perheyhteiskunta

Mitä kaikkea on lapsettomuus?

Posted on 25 marraskuun, 201925 marraskuun, 2019 by Kaisa Kivipuro

Lukuaika: 5 min.

Julkisessa keskustelussa erotellaan tahaton ja vapaaehtoinen lapsettomuus, terveydenhuollossa taas sosiaaliset ja lääketieteelliset lapsettomuuden syyt. Tosiasiassa lapsettomuuden käsite kätkee alleen moninaistuvan joukon tilanteita, joissa ihmiset elävät lapsettomuuden kanssa. Lääketieteelliseen lapsettomuuteen liittyvä hedelmättömyyden käsite on myös vanhentunut aikana, jolloin teknologia mullistaa lapsen saamista.

Lapsettomuus- ja kohduttomuustutkijana olen pitkään seurannut lapsettomuuteen liittyvää kotimaista ja kansainvälistä keskustelua. Näissä keskusteluissa olen törmännyt lukuisiin tapoihin käyttää lapsettomuuden ja hedelmättömyyden käsitteitä.

Tutkijan työ tekee näkyväksi käsitteiden taustalla olevien ilmiöiden moniulotteisuuden. Arkikielessä käytettyinä lapsettomuuden ja hedelmättömyyden käsitteet eivät useinkaan tavoita ihmisten erilaisia tilanteita. Kun puhutaan esimerkiksi hedelmättömyydestä, ei useinkaan eritellä, mitä hedelmättömyydellä tarkkaan ottaen tarkoitetaan.

Lapsen saamisen kanssa kamppaileville hedelmättömyys-diagnoosin saaminen voi olla helpotus, koska tunnustettu ongelma usein avaa ovet lääketieteellisen avun piiriin. Toisaalta hedelmättömyys-diagnoosi voi olla sen saajalle stigma: Koska hedelmällisyys ja kyky lisääntymiseen on kulttuurisesti vahvasti kytkeytynyt sukupuoleen, diagnoosi voi vaikuttaa negatiivisesti omaan kokemukseen mieheydestä tai naiseudesta. Epätyypillisemmässä tapauksessa, kuten kohduttomuuden yhdeydessä, hedelmättömyys-diagnoosi voi tuntua loppuelämää ratkaisevasti muuttavalta asialta, koska tilanteeseen ei ole tarjolla valmiita ratkaisukeinoja.

Tässä tekstissä valotan tahattomaan lapsettomuuteen ja hedelmättömyyteen liittyvien todellisuuksien avaruutta ja kuvailen, millaisia hankaluuksia olen kohdannut näiden käsitteiden käytössä.

Lapsettomuuden taustalla voi olla lukuisia erilaisia syitä

Tahattomasti lapsettomien yhdistys Simpukka ry:n sivuilla esitellään lapsettomuuden taustoja ja tilanteita. Sivulla puhutaan muun muassa

hedelmällisyyshäiriöisistä
lapsettomuudesta, joka johtuu raskauden estävästä sairaudesta
sekundaarisesta lapsettomuudesta eli toisen lapsen kohdalla lapsettomuutta kohdanneista
elämäntilannelapsettomuudesta, jolla tarkoitetaan kumppanin puutteesta, seksuaalisesta suuntautumisesta tai kumppanin eriävästä toiveesta johtuvaa lapsettomuutta
lapsettomuuden jälkeen yksin tai kaksin kumppaninsa kanssa elävistä
lapsellisista lapsettomista eli henkilöistä, jotka lapsettomuuskokemuksen jälkeen ovat saaneet biologisen lapsen
lapsen adoption tai sijaisvanhemmuuden kautta saaneista.

Mukana on hengästyttävän moninainen joukko erilaisia tilanteita, joissa lapsettomuuden kanssa eletään. Kaksi viimeisenä listassa olevaa esimerkkiä havainnollistavat, että kyse on toisinaan lapsettomuuden kokemuksesta, joka voi jäädä vaikuttamaan lapsettomuutta kohdanneen elämään, vaikka lapsen olisi lopulta saanut. Rajanveto lapsettomuuden ja ei-lapsettomuuden välillä ei ole selkeä, ja tilanteiden ja kokemusten moninaisuus tekee aihepiiristä keskustelun usein haastavaksi.

Itse lisäisin listaan myös lapsettomuuden, jossa lapsen saamisen yrittämistä estää yhteiskunnallinen sääntely. Lainsäädännöllä rajoitetaan tiettyjä tapoja saada lapsia, mistä kertoo esimerkiksi sijaissynnytyksen kielto tai hedelmöityshoidon evääminen esimerkiksi vammaisuuteen perustuen. Yksilön kohdalla myös rahan puute voi estää lapsettomuushoitoihin hakeutumisen, etenkin, jos hoitoja ei tarjota julkisessa terveydenhuollossa.

Raja vapaaehtoisen ja tahattoman lapsettomuuden välillä on myös jossain määrin liukuva. On vaikeaa vetää selkeää rajaa esimerkiksi siihen, millaista lapsettomuutta ilmastoahdistusta potevan tai vanhemmuuskyvykkyyttään epäilevän valinta olla hankkimatta lapsia on: onko kyseessä vapaaehtoinen valinta vai olosuhteista aiheutuva välttämättömyys?

Kun ihmisten henkilökohtaisista kokemuksista siirrytään tarkastelemaan lapsettomuuden sanoittamista terveydenhuollossa, törmätään usein käsitteisiin “sosiaalinen” ja “lääketieteellinen” lapsettomuus. Tällä tavoin pyritään karkeasti erottelemaan lapsettomuuden muotoja toisistaan, ja samalla tullaan asettaneeksi ne erilaiseen asemaan keskenään.

Tahattoman lapsettomuuden määritelmät ovat syntyneet lääketieteessä

Lääketieteellisellä lapsettomuudella tarkoitetaan lapsettomuutta, jonka taustalla on fysiologinen tai anatominen syy. Termiin sisältyy oletus heteroparisuhteesta, jolloin raskauden pitäisi alkaa nais–miesparin yhdyntöjen avulla. Hedelmättömyys-diagnoosi (eng. infertility) annetaan, mikäli raskaus ei ole alkanut 12 kuukauden suojaamattomien yhdyntöjen jälkeen tai nainen ei pysty kantamaan sikiötä täysiaikaiseksi.

Sosiaalisella lapsettomuudella taas viitataan muihin kuin fysiologisiin ja anatomisiin lisääntymisen haasteisiin, jotka johtuvat heteroseksuaalisen suhteen ”puuttumisesta”. Esimerkiksi naisparien ja itsellisten naisten lapsen saamiseen liittyviä haasteita on kutsuttu sosiaaliseksi lapsettomuudeksi.

Lääketieteellisen ja sosiaalisen lapsettomuuden erottelu perustuu heteronormatiivisuuteen, ja sitä voidaan hyvällä syyllä kutsua vanhentuneeksi ja syrjiväksi. Suomessa, kuten monessa muussakin maassa, julkinen terveydenhuolto on tarjonnut lapsettomuushoitoja ainoastaan lääketieteellisen lapsettomuus-diagnoosin saaneille. Lapsettomuushoitojen näkökulmasta eronteko sosiaalisten ja lääketieteellisten syiden välillä ei ole enää vuosikymmeniin ollut pätevä, koska lääketiede on jo pitkään pystynyt tarjoamaan apua lisääntymisen ‘sosiaalisiinkin’ haasteisiin. Vasta tänä vuonna sairaanhoitopiirit ovat avaamassa hoidot naispareille ja itsellisille naisille.

Sosiaalisten ja lääketieteellisten erojen korostaminen on kuitenkin jatkunut lääketieteen sisäisissä keskusteluissa ja julkisuudessa, koska lapsettomuus nähdään ensisijaisesti fysiologisena ongelmana, johon haetaan lääketieteestä apua. Adoptio tai muut ei-biologiset lapsi–vanhempisuhteet nähdään useimmiten vasta toiseksi parhaana vaihtoehtona. (Helosvuori 2013.)

Omassa kohduttomuutta käsittelevässä tutkimuksessani korostuu lisäksi lapsettomuuden kapea määritelmä lääketieteen sisällä. Yhdyntöihin perustuva lapsettomuuden määritelmä voi olla ulossulkeva heteroseksuaalisesta parisuhteesta riippumatta. Hedelmättömyysdiagnoosin rakentuminen kohtu-oletuksen varaan tekee kohduttomista naisista lääketieteessä ja terveydenhuollossa näkymättömiä. Haastattelemillani naisilla, joista osa on synnynnäisesti kohduttomia ja osa kohdunpoiston läpikäyneitä, oli vahva kokemus siitä, ettei heidän tilannettaan tunneta terveydenhuollossa eikä heidän lapsettomuuteensa ole tarjolla neuvoa tai apua.

Onko fysiologisista ja anatomisista syistä johtuva lapsettomuus aina hedelmättömyyttä?

Synnynnäisesti kohduttomat ja suuri osa kohdunpoiston läpikäyneistä ovat sukusolujen tuottamisen suhteen ja hormonitoiminnaltaan täysin naistyypillisiä, koska heidän munasarjansa toimivat. Heidän mahdollisuutensa saada lapsi ei ole alentunut tai estynyt sukusoluihin tai hormonitoimintaan liittyen vaan anatomisen epätyypillisyyden takia. Useimpia muita tilanteita, joissa raskaaksi tuleminen on vaikeutunut, voidaan Suomessa auttaa joukolla toimenpiteitä, joita kutsutaan hedelmällisyys– tai lapsettomuushoidoiksi, tai muilla kehon lisääntymiskykyä lisäävillä toimenpiteillä.

Hedelmällisyys- ja lapsettomuushoidoilla tarkoitetaan yleensä samaa asiaa. Englanninkielisessä tutkimuksessa on kuitenkin tehty ero hedelmättömyys ja lapsettomuus-käsitteiden välille. Naisen tapauksessa hedelmättömyydellä (infertility) viitataan fysiologisiin ja anatomisiin tekijöihin, jotka alentavat mahdollisuutta tulla raskaaksi. Lapsettomuudella (childlessness) viitataan siihen tosiasialliseen tilanteeseen, ettei lasta toiveista huolimatta ole.

Tätä käsitteellistä eroa voi halutessaan soveltaa niin, että hedelmällisyyshoidoilla pyritään lisäämään kehon omaa lisääntymiskykyä ja tehostamaan sen eri lisääntymiskomponenttien toimintaa. Lapsettomuushoidossa keskiössä on lapsen saaminen, jolloin ensisijaista ei välttämättä ole oman kehon biologisten resurssien maksimaalinen käyttöönotto vaan mukaan otetaan tarvittaessa esimerkiksi luovutettuja sukusoluja. Toki kummassakin tapauksessa tavoitteena on saada aikaan raskaus ja sitä kautta syntyvä lapsi.

Mitä hedelmällisyys siis on, millainen keho on hedelmätön? Entä mitä tarkoittaa steriiliys?

Hedelmättömyys ei aina tarkoita muuttumattomuutta tai yksiselitteisyyttä, vaan toisinaan on niin, että raskaaksi tulemisen kanssa vaikeuksia kohdannut voi myöhemmin tulla spontaanisti raskaaksi. Jatkuvasti kehittyvät lääketieteelliset hoidot pilkkovat lisääntymiseen tarvittavia ruumiillisia komponentteja yhä pienempiin toisistaan eroteltaviin osiin ja mahdollistavat teknologioiden ja ruumiinosien koreografian lapsen saattamiseksi maailmaan.

Soluja voidaan siirtää kehoista toisiin, ja luovutetuilla sukusoluilla alkunsa saaneet lapset ovatkin arkipäivää lapsettomuushoitojen maailmassa. Enää sytostaatteja ja sädehoitoa vaativa syövän hoitokaan ei välttämättä tuhoa sukusoluja, koska munasarjakudosta voidaan pakastaa ja myöhemmin siirtää takaisin kehoon. Keinoja lapsen saamisen mahdollistamiseen on etsitty myös elinsiirroista, ja kohdunsiirrot ovat uusin yritys tehdä ennen mahdottomana pidetystä mahdollista. Ja lisää on tulossa, koska parhaillaan tutkitaan, voisiko ihosoluista tuottaa sukusoluja.

Tästä seuraa, että sellaisten sanojen merkitys kuin hedelmällisyys ja steriiliys on väistämättä radikaalin uudelleenmäärittelytarpeen äärellä. Oman tutkimukseni kontekstissa uudelleenmäärittelylle on tarvetta jo nyt.

Käytetyt sanat vaikuttavat siihen, mitä voimme pitää mahdollisena

Onkin siis väärin puhua kohduttomista ja usein muistakin syistä lisääntymishaasteiden kanssa painivista henkilöistä tai heidän kehoistaan hedelmättöminä. Ainakin on tarpeen pysähtyä pohtimaan ja sanallisesti täsmentämään, mitä hedelmättömyydellä tarkoitetaan.

Lääketieteellinen puhe hedelmättömyydestä ja lainsäädännön rajoitukset hyödyntää olemassa olevaa lisääntymisteknologiaa, kuten sijaissynnytyshoitoa, vaikuttavat osaltaan siihen, nähdäänkö oma keho lisääntymiskykyisenä tai ’hedelmällisenä’ vai ei. Lisäksi yhteiskunnallinen ilmapiiri, lasten hankkimisen ja saamisen yhteydessä käytettävät käsitteet sekä lainsäädännön rajoittamat ja mahdollistamat palvelut muovaavat ihmisten mahdollisuuksia, haaveita ja tulevaisuuskuvia.

Kohduttomien näkökulmasta tämä tarkoittaa sitä, että tällä hetkellä suuri osa heistä näkee tulevaisuutensa lapsettomana itsestä riippumattomista syistä. He elävät yhteiskunnassa, jossa kohduton keho on ’hedelmätön’ ja lisääntymiseen ei saa apua.

Miten sitten löytäisimme vaihtoehtoja hedelmällisyys- ja lääketiedekeskeiselle keskustelukulttuurille, jota olen edellä kuvaillut? Lapsettomuuden ratkaisuiksi tulisi vahvemmin nostaa myös kaikki muut tavat saada lapsia ja elää lapsiperhe-elämää, kuin oman tai puolison kehon kautta synnytettävät lapset.

Mutta pelkkä puhekulttuurin muutos ei vielä tuo lasta toivovia ja vanhempia tarvitsevia lapsia yhteen. Tarvitaan myös sosiaali- ja perhepoliittisia päätöksiä ja halua siirtyä genetiikkaa ensisijaisena pitämästä lapsiperhemallista inklusiivisempaan ja moninaisempaan ymmärrykseen perhesuhteista.

Lähde

Helosvuori, Elina (2013) Joustava luonto hedelmöityshoidoissa. Sosiologia 50:3, 239–254.

Lue lisää aiheesta:

Linda Hart: Kenelle lapsettomuushoitoja julkisin varoin?

Kaisa Kivipuro: Monimutkainen äitiys

Kaisa Kivipuro: Kohduttoman tie vanhemmaksi vaatii strategiaa

Lapsi syntyy kohdusta, mutta tekeekö kohtu myös naisen?

Posted on 16 marraskuun, 201817 huhtikuun, 2019 by Kaisa Kivipuro

Lukuaika: 3 min.

Kohdunsiirroilla voidaan nykyisin auttaa kohduttomia naisia lapsen saamisessa “perinteisin” keinoin, oman kehon kautta. Kriitikoiden mielestä kohdunsiirto on epäfeministinen teko.

Ensimmäisestä onnistuneesta kohdunsiirrosta kerrottiin mediassa laajasti, kun lapsi syntyi siirron tuloksena Ruotsissa vuonna 2014. Sen jälkeen Ruotsissa on kohdunsiirtojen avulla syntynyt aiemmin kohduttomille naisille seitsemän lasta ja Yhdysvalloissa kaksi. Useissa Euroopan maissa, kuten Iso-Britanniassa, Tsekeissä ja Saksassa on aloitettu kohdunsiirtojen tekeminen.

Kohdunsiirrolla tarkoitetaan elinsiirtoa, jossa naisen kohtu siirretään toisen, kohduttoman naisen kehoon. Lasta toivovan parin sukusoluilla on ennen kohdunsiirtoa tehty IVF-hoito, jonka tuloksena syntyneet alkiot pakastetaan. Noin vuoden kuluttua kohdunsiirrosta voidaan pakastettu alkio siirtää siirtokohtuun raskauden alkuun saattamiseksi.

Kohdunsiirroissa luovuttajana on ollut toistaiseksi elävä henkilö, tyypillisimmin kohdun vastaanottajan äiti. Tsekkiläiset lääkärit ovat suunnitelleet kohtusiirteen käyttöä myös kuolleelta luovuttajalta. Onnistuneista toimenpiteistä huolimatta kohdunsiirrot eivät ole vielä missään virallinen osa lapsettomuuden hoitokäytäntöä.

Onko kohdunsiirto epäfeministinen teko?

Kohdunsiirto on yksi tuoreimmista innovaatioista lapsettomuushoitojen saralla. Siirroista hyötyvät kohduttomat naiset, jotka ovat joko syntyneet ilman kohtua tai joiden kohtu on jouduttu poistamaan esimerkiksi syövän takia.

Kuten muutkin lisääntymisteknologiat, kohdunsiirto on lääketieteen edistyksen tuottama keino saada toivottu lapsi. Uusia lisääntymisteknologioita on perinteisesti pidetty eettisesti epäilyttävinä toimenpiteinä. Kohdunsiirroista käydäänkin nyt samantapaista kriittistä keskustelua kuin esimerkiksi IVF-hoidoista ja sijaissynnytyksen sallimisesta on käyty.

Kohdunsiirtoja koskevaan eettiseen keskusteluun osallistui keväällä 2018 kasvojensiirtoja tutkinut apulaisprofessori Sharronna Pearl Pennsylvanian yliopistosta. Hän pitää kohdunsiirtoja epäfeministisinä tekoina.Kohdunsiirtoon hakeutuvat tukevat Pearlin mukaan valinnallaan kulttuurista normia, joka typistää naiseuden raskauteen ja synnyttämiseen. Äidiksi tulemiseen löytyy myös tapoja, jotka eivät vahvista raskauden kokemuksen merkitystä naisen identiteetille, Pearl korostaa.

Olen perehtynyt aiheeseen omassa väitöstutkimuksessani, jota varten olen haastattellut suomalaisia kohduttomia naisia. Sen valossa asia ei ole näin yksinkertainen.

Kohtu naiseutta vai lisääntymistä varten?

Kohdun merkitys ei tyhjene naiseuden kokemukseen. Se on myös paikka, jossa sikiö kasvaa ennen syntymäänsä. Kohdunsiirtojen asiantuntija, professori Mats Brännström korostaa, että onnistuneen kohdunsiirron määritelmä perustuu siirtokohdusta syntyneeseen elävään lapseen. Tavoitteena ei siis ole saada kohduttomaan kehoon kohtua, vaan kohdusta syntyvä lapsi.

Suurin osa haastattelemistani kohduttomista naisista ei korostanut toivetta kokea raskautta tai ollut halukkaita hakeutumaan leikkaukseen siihen sisältyvien terveydellisten riskien takia. He kiinnittivät kohdun merkityksen ensisijaisesti lisääntymiseen ja lapseen, joka voi syntyä myös toisen kohdusta joko sijaissynnytyksellä tai adoptioprosessin kautta.

Koska lapsen saaminen ei ainakaan vielä ole mahdollista ilman kehossa sijaitsevaa kohtua, niin ”jossain ja jollain sen kohdun on oltava”, kuten yksi haastateltavani asiaa konkretisoi.

Jos kohduton haluaa saada lapsen, miksi hän ei sitten hankkisi lasta muilla tavoin kuin kohdunsiirrolla?

Kohduton on lisääntymisensä osalta marginaalissa

Kohduttoman lapsiperheellistyminen ei ole yksinkertainen prosessi. Suomessa ainoa lain sallima keino on adoptio, mutta tällöin perheellistyminen ei ole kiinni vain lapsettoman halusta adoptoida. Adoption byrokraattinen ja emotionaalinen haastavuus, kallis hinta, adoptiolasten erityistarpeisuus ja pieni määrä ehkäisevät adoptioprosessiin hakeutumista ja vaikeuttavat adoptiolapsen saamista. Geneetttisesti oman lapsen saaminen on kohduttomalle mahdollista kohdunsiirron ohella ainoastaan sijaissynnytyksellä, joka on kielletty Suomessa.

Siten kohduttomat ja heidän puolisonsa ovat suomalaisessa yhteiskunnassa lisääntymisensä osalta marginaalissa: heidän ulottuvillaan on huomattavasti vähemmän keinoja lapsen saamiseksi kuin muilla. Tutkimukseni perusteella heidän toiveenaan ei kuitenkaan ole kohtusiirteen saaminen, vaan adoptioprosessin inhimillistäminen ja ei-kaupallisen sijaissynnytyksen salliminen.

Naiseuden ja äitiyden kategorioiden uudelleenmäärittely ei ole kohduttomien tehtävä

Inhimillisesti on kuitenkin ymmärrettävää, että kohdunsiirto voi näyttäytyä vaihtoehtona tilanteessa, jossa yhteiskunta ei tarjoa muita reittejä vanhemmuuteen. Mutta Pearl haluaa vaikuttaa kohduttomien päätökseen hakeutua kohdunsiirtoihin vetoamalla toimenpiteen epäfeministisyyteen.

Pearl tuntuu toivovan, että kohduttomat henkilöt ohittaisivat toiveensa saada itse synnytetty lapsi, olisivat feministejä ja kieltäytyisivät kohdunsiirrosta. Hän vaatii kohduttomilta edelläkävijyyttä tiellä kohti parempaa yhteiskuntaa, jossa raskaus ja naiseus eivät olisi synonyymeja keskenään.

Pearl asettelee siis kohduttomille feministisen sankarin viittaa, mutta tekee sen kohdullisten eikä kohduttomien tarpeista käsin. Tämä on epäreilua, sillä kohduttomia naisia ei voida vastuuttaa kulttuurisista käsityksistä, joissa raskaus nähdään olennaisena osana naiseutta. Yksilöllä ei ole velvollisuutta muuttaa sukupuolitetuille kehoille annettuja kollektiivisia merkityksiä.

Yhdessä asiassa Pearlin kirjoitus kuitenkin osuu maaliin: äitiyden ja naiseuden sekä isyyden ja mieheyden ahtaita kategorioita pitää kyseenalaistaa. Sen ei kuitenkaan tulisi tapahtua kohdunsiirtoon hakeutuvia syyllistämällä vaan pyrkimällä muuttamaan käytäntöjä, jotka niputtavat tietynlaiset kehot ja vanhemmuuden muodot yhteen.

Kohdunsiirrot voivat potentiaalisesti olla tämän kulttuurisen muutoksen käännekohta. Tulevaisuudessa tullaan todennäköisesti yrittämään kohdunsiirtoa myös mieheksi määriteltyyn kehoon. Tällöin naisen ei enää itsestään selvästi tarvitse olla synnyttäjä.

Lotta Hautamäki: Perhe vaikuttaa mielenterveyteemme monin tavoin

Posted on 9 maaliskuun, 201815 joulukuun, 2023 by Kaisa Kivipuro

Lukuaika: 4 min.

Mielen sairauksien syitä on etsitty viimeaikaisessa tutkimuksessa muun muassa ihmisen geeniperimästä. Kaikki ei kuitenkaan palaudu perimään: kaksisuuntaisen mielialahäiriön tunnistamisessa ja hoidossa läheissuhteilla on merkittävä rooli. Tutkija Lotta Hautamäki keskusteli aiheesta Kaisa Kivipuron kanssa.

Lotta Hautamäki, miten perhe ja muut läheissuhteet liittyvät yksilön mielenterveyshäiriöön?

Mielenterveyteen vaikuttavat sekä ihmisen biologia että ympäröivä kulttuuri, jotka molemmat välittyvät yksilöön esimerkiksi perheen kautta.

Vanhempamme tarjoavat geenit, joista ominaisuutemme muodostuvat. Kohtu tarjoaa sikiöaikaisen ympäristön, jolla on nykytiedon valossa suuri merkitys mielenterveyteemme. Lisäksi perhe ja muut läheiset ovat osa sosiaalista ja kulttuurista ympäristöä, joka muovaa mielenterveyttämme jokaisessa elämänvaiheessa. Läheisillä on suuri merkitys myös tiettyjen mielenterveyshäiriöiden diagnosoinnissa ja hoidossa.

Mitä mielenterveyssairauksien synnystä tiedetään?

Tutkimustieto kertoo, että mielenterveyshäiriön puhkeaminen on kaikkea muuta kuin yksinkertaista. Kyse on monien tekijöiden yhteisvaikutuksesta muodostuvasta psykofyysisestä tilasta, joka kaiken lisäksi muodostuu jokaisella sairastuneella eri tavalla.

Tutkimuksissa on aika ajoin saatu tietoa siitä, mitkä tietyt geenit ovat mukana esimerkiksi bipolaariseen eli kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön sairastumisessa. Yksilön perimästä ei kuitenkaan voida päätellä, tuleeko hän mahdollisesti sairastumaan mielenterveyshäiriöön. Vaikka yksilö kantaisi geeniperimässään mielensairauteen mahdollisesti altistavia geenejä, sairastumiseen vaaditaan jokin laukaiseva tekijä, joka voi olla vaikkapa vaikea stressitilanne tai suuri elämänmuutos.

Kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosi perustuu vertailuun yksilön oireiden ja diagnostisten kriteereiden välillä. Jotta diagnoosiksi voi saada kaksisuuntaisen mielialahäirön, täytyy tautiluokituskäsikirjoissa määriteltyjä oireita olla tietyllä aikavälillä tietty määrä riippumatta siitä, millainen perimä ihmisellä on.

Miksi kuitenkin mielenterveyshäiriöiden yhteydessä puhutaan paljon perimästä?

Mielenterveyshäiriöiden on huomattu kulkevan suvuittain. Erityisesti kaksisuuntaisen mielialahäiriön yhteydessä voidaan puhua ylisukupolvisuudesta, koska se on vahvasti yhteydessä vanhempien sairastavuuteen. Tämä on tiedetty jo 70-luvulta asti, kun asiaa on tutkittu muun muassa kaksostutkimusten avulla. Sen sijaan periytymisen mekanismia ei tunneta eikä tiettyjä geenivirheitä mielenterveyshäiriöiden takana ole löydetty.

Millaista tutkimusta tällä hetkellä tehdään mielenterveyshäiriöiden syntymekanismeihin liittyen?

Tällä hetkellä Suomessakin tehdään mielenkiintoista tutkimusta, jossa selvitetään kuinka sikiöaikainen ympäristö vaikuttaa siihen, millaisia ominaisuuksia lapsella on syntyessään. Äidiltä ja isältä saamiemme geenien lisäksi myös ympäristö, jossa kasvamme ja kehitymme etenkin sikiöaikana, vaikuttaa ominaisuuksiimme. Näin ollen jo ennen syntymää on tapahtunut paljon, joka vaikuttaa mielenterveyteemme tulevaisuudessa.

Tällä hetkellä tiedetään, että äidin raskauden aikainen vahva stressi tai masennus vaikuttaa syntyvän lapsen aivojen kehitykseen ja psyykkiseen oireiluun. Mekanismia tälle yhteydelle ei kuitenkaan vielä tunneta.

Lisäksi niinkin kummalliselta tuntuva asia kuin suolistomme bakteerit vaikuttavat mielenterveyteemme. Tietynlainen suolistomikrobikanta voi joko tukea tai häiritä mielenterveyttä. Nykytiedon valossa arvellaan, että tämä suolisto–aivoyhteys välittyy vagushermon ja monimutkaisten hormonaalisten välitysten kautta.

Koska kaksisuuntainen mielialahäiriö on tavalla tai toisella periytyvää, niin pitäisikö sairastuneiden ottaa se huomioon, kun harkitaan lasten hankkimista?

Itselleni oli yllättävää, että mielenterveyshäiriöiden periytymistä koskevaa pohdintaa ei juurikaan näkynyt esimerkiksi keskustelupalstoilla, joita analysoin omassa tutkimuksessani.

Toisaalta koska emme tiedä miten kaksisuuntainen mielialahäiriö periytyy, ei olisi eettistä vaatia sairastuneita harkitsemaan omaa lisääntymistään vain siksi että sairaus kulkee suvussa. Perinnöllinen alttius ei mitenkään väistämättä johda kaksisuuntaisen mielialahäiriön puhkeamiseen, sillä mikään mielenterveyshäiriö ei johdu ainoastaan ihmisen synnynnäisistä ominaisuuksista.

Voiko kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastava olla hyvä vanhempi?

Kyllä voi, samalla tavalla kuin mitä muuta tahansa sairautta poteva ihminen voi olla hyvä vanhempi. Toki voi olla yksilöitä ja tilanteita, joissa vanhemmuus ei ehkä ole hyvä ratkaisu. Lähtökohtaisesti kuitenkin kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa voi oppia elämään esimerkiksi oikeanlaisen lääkityksen ja elämäntapojen avulla. Olennaisempaa on varmistaa sairastuneelle riittävän hyvä hoito ja tuki, jotta sairaus pysyy kurissa.

Miten kaksisuuntainen mielialahäiriö vaikuttaa sairastuneen lähipiiriin?

Voitaneen sanoa, että jos oireet eivät ole hallinnassa, ihmissuhteet kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavan kanssa ovat keskimäärin raskaampia. Maniaan ja hypomaniaan voi liittyä riskikäyttäytymistä ja hyvin spontaania toimintaa, jolloin rakastutaan, petetään, matkustetaan yllättäen, irtisanoudutaan, tehdään yrityskauppoja tai muita elämään muuten suunnittelemattomia tai kuulumattomia tekoja. Elämä manian aikana voi olla läheiselle hyvin vaikeaa, kun itselle tuttu henkilö radikaalisti muuttuu.

Joillekin jo nuorena sairastuneille ei välttämättä koskaan ehdi muodostua läheisiä ihmissuhteita. Voi olla, että elämä ei ole missään vaiheessa riittävän tasapainossa niiden muodostumiseksi, tai mielenterveyshäiriöön liittyvä stigma eli negatiivinen sosiaalinen leima syrjäyttää ihmisen muiden joukosta.

Vanhemman hoitamaton kaksisuuntainen mielialahäiriö voi tehdä elämästä arvaamattoman. Stigma vaikuttaa tässäkin, eikä ongelmaa haluta näyttää ulkopuolisille. Kaksisuuntainen mielialahäiriö voi tuoda perhe-elämään samankaltaista huolta, pelkoa ja vaikenemista kuin alkoholismi, eikä ole poikkeuksellista, että sairastuneella on myös ongelmia päihteiden kanssa.

Mikä asema sairastuneen lähimmäisillä on sairauden hoidossa?

Maanisessa vaiheessa sairastuneella itsellään on harvoin sairaudentuntoa, jolloin hoitoon hakeutuminen siirtyy usein puolison, vanhemman tai ystävän tehtäväksi.

Läheisellä on myös erityinen merkitys diagnoosia tehtäessä. Koska sairauden diagnosointi usein viivästyy vuosia tai jopa vuosikymmenen, sairastuneen historiaa käydään läpi oireiden tunnistamiseksi. Sairastuneen omat muistikuvat sairausjaksoista voivat olla hataria, jolloin läheisen avulla pyritään paikantamaan menneisyydestä oireilua, jonka avulla diagnoosi voidaan tehdä.

Kaksisuuntaisen mielialahäiriön oireiden itsetarkkailuun on kehitetty mielialapäiväkirja, jonne kirjataan päivittäin tuntemuksia oireista ja mielialasta. Joskus läheiset otetaan myös mukaan oireiden tarkkailuun. Olen nähnyt lomakkeen, jolla aikuinen potilas ja hänen läheisensä voivat sopia, että läheinen on oikeutettu puuttumaan sairastuneen elämään tiettyjen oireiden ilmaannuttua.

Vaikka läheisten osallistamisella diagnosointiin ja sairauden hoitoon tarkoitetaan hyvää, on tärkeää miettiä, missä menevät potilaan itsemääräämisoikeuden rajat ja kuinka paljon läheisiä voidaan velvoittaa osallistumaan hoitoon.

Samoja kysymyksiä nousee esiin esimerkiksi muistisairaiden omaishoidon yhteydessä, eikä niihin ole patenttiratkaisuja. Tärkeää olisi, että sairastuneella olisi pysyvä ja hyvä hoitosuhde terveydenhuollossa eikä omaisen tarvitsisi kuormittua hoidosta.

Mikä merkitys mielenterveyshäiriöistä tehdyllä uudella tutkimuksella on sairastuneille?

Aikaisemmin se, että jokin sairaus kulkee suvuissa, on nähty pakottavana kohtalona yksilölle, mutta uusi perimän ja ympäristötekijöiden yhteisvaikutusta avaava tutkimus vähentää tätä taakkaa.

Mielenterveyshäiriö ei ole kenenkään kohtalo ja oireiden hallinnassa voidaan tehdä paljon, vaikkei sairauksien biologiaa vielä täysin tunneta.

Tieto vähentää häpeää myös sairastuneen läheisten osalta, ja auttaa kaikkia tulemaan toimeen esimerkiksi kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa.

Teksti: Kaisa Kivipuro
Kuva: Henna Koponen Photography ja Pixabay

Lotta Hautamäki on tutkinut lääketieteen ja hoidon yhteiskunnallisia vaikutuksia etenkin psykiatriassa. Häntä kiinnostaa vuorovaikutus tutkimustiedon, hoitotyön ja potilaiden kokemusten välillä. Tätä kysymystä hän tarkasteli väitöskirjassaan kaksisuuntaisen mielialahäiriön tarjoaman esimerkkitapauksen valossa. Hautamäen kirjoituksen psykiatrisen diagnostiikan epävarmuudesta voi lukea täältä. Tulevaisuudessa Hautamäki haluaa perehtyä ihmisen ja ympäristön välisen vuorovaikutuksen merkitykseen terveydelle.

Inhimillinen tekijä -ohjelman jaksossa nimeltä Tuhat ja yksi ajatusta voi kuulla ihmisten kokemuksista ja mielenterveyshäiriöiden merkityksestä läheissuhteissa.

Kohduttoman tie vanhemmaksi vaatii strategiaa

Posted on 6 kesäkuun, 201715 joulukuun, 2023 by Kaisa Kivipuro

Lukuaika: 3 min.

Kohduton ei saa lasta, vaan hankkii lapsen. Kun lapsi ei synny lasta toivovan henkilön omasta ruumiista, voivat lastenhankintakeinot näyttäytyä muille radikaaleina. Kohduttoman matka lapsiperheelliseksi vaatiikin erityistä päämäärätietoisuutta ja panostamista.

Tieto kohduttomuudesta tai kohdunpoiston välttämättömyydestä pakottaa suunnittelemaan elämää uusiksi. Keskeiseksi kysymykseksi nousee se, kuinka nainen tai pariskunta suhtautuu lapsettomuuteen tai kuinka lapsi käytännössä voidaan saada, jos lapsen hankkiminen on ajankohtaista. Kohduttomuus pakottaa väkivaltaisella tavalla määrittelemään perheenperustamisen kehykset uudelleen. Tämä käy ilmi kohduttomien haastatteluista, joita olen tehnyt väitöstutkimustani varten.

Suomeen syntyy vuosittain 10–15 tyttölasta, joiden kohduttomuus havaitaan teini-iässä (1). Lisäksi kohdunpoistojen takia Suomessa vuosittain kohtunsa menettää reilu 2 000 alle 50-vuotiasta naista muun muassa gynekologisen syövän, pahan endometrioosin tai synnytyskomplikaation takia (2).

Useimmiten lasta toivova kohduton tarttuu ensimmäisenä adoptioon ja alkaa selvittää, mitä lapsen adoptoiminen käytännössä tarkoittaa ja olisiko se itselle mahdollista. Muita vaihtoehtoja ovat sijaisvanhemmuus, sijaissynnytys ja uusimpana keinona kohdunsiirto.

Lapsen hankkiminen kaikissa muodoissaan vaatii kohduttomalta ja tämän mahdolliselta kumppanilta epävarmuuden sietämistä ja usein vuosikausia aikaa. Lapsen hankkiminen on kohduttomalle jo lähtökohtaisesti erityinen prosessi, koska lapsen synnyttäminen itse ei ole missään vaiheessa vaihtoehto – toisin kuin useimmiten muunlaisesta tahattomasta lapsettomuudesta kärsivillä.

Joskus lasta ei ponnisteluista huolimatta koskaan saada kotiin. Tällöin viimeisenä vaihtoehtona on lapsettomuuden hyväksyminen.

Projektina lapsi

Lapsen saamiseen liittyy kulttuurissamme vahvoja mielikuvia ja määritelmiä, kuten tunnesidos, elämän ihme ja luonnollisuus. Kohduttoman tie vanhemmaksi kulkee kuitenkin usein laskelmoivaa polkua, jossa ei ensisijaisesti ole kyse elämän ihmeen luonnollisesta tapahtumisesta. Perheen perustaminen on kohduttomalle eräänlainen projekti, vaikkei lasta toivova välttämättä haluaisi siihen projektina suhtautua. Yleisesti projekti mielletään kylmäksi ja keinottelevaksi toiminnaksi, jossa ihmisluontoa ohjaa järki eikä tunne.

Haastatteluideni perusteella näyttää joka tapauksessa siltä, että kohduttoman perheellistyminen edellyttää suoriutumista erityisestä lapsenhankintaprosessista. Jotta kohduton voi saavuttaa vanhemmuuden ja unelmoidun tunnesuhteen pienen ihmisen kanssa, täytyy tuo pieni ihminen jostain saada rakastettavaksi.

Tässä tapauksessa toivottu lapsi ei synny äidin kohdusta, vaan lapsi kasvaa ja syntyy jonkun toisen naisen ruumiista. Suurin osa suomalaisista lapsista on nykyään suunniteltuja ja vanhemmuus on joskus pitkienkin lapsettomuushoitojen tulos. Kohduttoman henkilön kohdalla käsikirjoituksessa on tähänkin nähden muutama ylimääräinen luku.

Lapsitoiveen toteuttaminen kysyy voimavaroja ja resursseja

Lapsen adoptoiminen ei ole kaikille kohduttomille mahdollinen vaihtoehto. Adoptioprosessi vaatii vuosien sitoutumista, henkisiä voimavaroja ja uskoa kotimaisiin ja ulkomaisiin viranomaisiin. Suomessa kielletty hedelmöityshoitoon perustuva sijaissynnytys sen sijaan vaatii uskallusta lähteä reproduktioturistina ulkomaille ja tietoa esimerkiksi siitä, kuinka sijaissynnytyksellä synnytetyn lapsen vanhemmuus määräytyy.

Adoptio ja sijaissynnytys vaativat molemmat lisäksi huomattavia taloudellisia resursseja. Kohdunsiirtoja suoritetaan Ruotsissa vasta kokeellisella tasolla, joskin hoidosta syntyneet lapset antavat toivoa myös suomalaisille kohduttomille.

Usean haastattelemani henkilön kohdalla kyse ei missään vaiheessa ole ollut siitä, halutaanko lasta tarpeeksi, jotta lapsiprojektiin ryhdyttäisiin. Pohdinta on ensisijaisesti liittynyt siihen, millaisiin vaihtoehtoihin nainen tai pari on valmis ja mihin on mahdollisuuksia ja varaa.

Konkreettisesti tämä voi tarkoittaa esimerkiksi seuraavanlaisten asioiden läpikäymistä: minne päin maailmaa uskalletaan lähteä sijaissynnyttäjänä toimivan ystävättären kanssa hedelmöityshoitoihin, kuinka paljon pankista saadaan lainaa tai millaisia sairauksia adoptoitavalle lapselle voidaan hyväksyä.

Kun oma lapsitoive on liikaa muille

Tasapainoilu kylmänä näyttäytyvän perheellistymisprojektin ja pohjattoman lapsitoiveen välillä on psyykkisesti hyvin haastavaa. Haastattelemani naiset kertoivat, kuinka heitä toisinaan kalvaa ajatus siitä, että oma toive lapsesta on liikaa muille. Lasta ei saisi haluta liian voimakkaasti, koska se tulkitaan itsekkyydeksi ja kohtuuttomuudeksi. Tämän taustalla elää tulkintani mukaan ajatus lapsesta lahjana, joka annetaan ja jota ei tulisi vaatia tai ylenmäärin tavoitella.

Ulkopuolisille radikaalina näyttäytyvä projekti paljastaa lapselle annettuja merkityksiä: lasta toivovien kohduttomien päämäärätietoinen halu saada lapsi kertoo, kuinka paljon he lapsiperhearkea toivovat ja arvostavat. Toisin sanoen, tutkimukseni perusteella näyttää siltä, että kohduttoman muille itsekkäänä näyttäytyvässa toiveessa saada lapsi on kysymys halusta rakastaa ja kasvattaa lasta.

Myös adoptioprosessissa viranomaiset painottavat, että lasta adoptoivan motiivina tulisi olla juuri itsekäs halu saada lapsi. Adoption lähtökohta ei saa olla esimerkiksi hyväntekeväisyys. (3) Näin ollen lapsen edun – joka on aina adoption lähtökohta – nähdään täyttyvän vanhemman ja lapsen molemminpuolisesta tarpeesta elää toisen kanssa. Lapsen kannalta tulevan vanhemman itsekäs toive saada lapsi ei siis välttämättä ole huono lähtökohta vanhemmuuteen.

Mitä silloin kaivataan, kun lasta toivotaan?

Yllä oleva kysymys on relevantti jokaisen lasta toivovan kohdalla. Lapsitoive joutuu kuitenkin erityisellä tavalla suurennuslasin alle tilanteessa, jossa lapsi ei saavu perheeseen tyypillisenä pidetyllä tavalla ja toiveen toteutuminen vaatii strategisen projektin rakentamista.

Vaikka kohduttoman olisi mahdollista saada geneettisesti oma jälkeläinen sijaissynnytyksen tai kohdunsiirron avulla, ei perimä näyttele suurta osaa haastattelemieni naisten toiveissa. Lasta toivovien kohduttomien kaipuussa on kyse jostain konkreettisemmasta. He näkevät suhteen omaan (tulevaan) lapseensa inhimillisen elämän syvimpänä ja pysyvimpänä sidoksena, jonka puitteissa jaetaan arki ja tunteet sekä molemminpuolinen kasvu – riippumatta siitä, kuinka lapsi on saapunut perheeseen.

Kirjoittaja: Kaisa Kivipuro
Kuva: perheyhteiskunta.fi / Janita Vilkman

Lähteet:

(1) Aittomäki, Kristiina, Eroila, Hille & Kajanoja, Pauli (2001) A population-based study of the incidence of Müllerian aplasia in Finland. Fertility and Sterility 76:3, 624–625.

(2) Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (2017) Hoitoilmoitusrekisteri 1997–2015. Julkaisemattomia tilastoja.

(3) Sosiaali- ja terveysministeriö (2013) Adoptioneuvonta. Opas adoptioneuvonnan antajille. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2013:21. Helsinki: STM.

Monimutkainen äitiys

Posted on 7 syyskuun, 201615 joulukuun, 2023 by Kaisa Kivipuro

Lukuaika: 4 min.

Uusperheet, adoptio, hedelmöityshoidot ja sijaissynnytys ovat muuttaneet käsitystä luonnollisesta ja yksiselitteisestä äitiydestä. Kun uudet teknologiat muovaavat ihmisten lisääntymistä, monimutkaistuu kysymys äitiydestä entisestään – myös lainsäädännön tasolla.

Tavanomaisesti mielletään, että jokaisella on äiti – nimenomaan yksi äiti. Äitiys vaikuttaa yksinkertaiselta ja itsestään selvältä asialta. Äiti on ihminen, joka on meidät synnyttänyt, jonka kanssa jaamme yhteisen perimän ja joka on hoivannut meitä lapsena.

Ajatukseen yhdestä äidistä sisältyy kokemus äidin kanssa jaetusta biologisesta taustasta sekä sosiaalisesta äiti–lapsisuhteesta. Tyypillisimmin tällainen äitiys muodostuu perinteisessä ydinperheessä, jossa kaksi eri sukupuolta olevaa ihmistä saavat lapsen ilman hedelmöityshoitoja.

Kuitenkaan useat perheet eivät muodostu näin. Hedelmöityshoidot, adoptio, uusperheet, sateenkaariperheet ja kaikki muut eri tavoin syntyneet läheissuhteet lasten ja vanhempien (tai lapsesta huolehtivien henkilöiden) välillä laajentavat käsitystä vanhemmuudesta. Yksi erityisesti äitiyden rajoja venyttävä perheenmuodostustapa on sijaissynnytys.

Sijaissynnytys laajentaa kuvaa äitiydestä

Äitiyden muotoutuminen sijaissynnytysjärjestelyissä havainnollistaa oivallisesti, kuinka äitiys ei ehkä olekaan niin yksioikoinen asia, kuin sen ajatellaan olevan.

Sijaissynnytyksellä tarkoitetaan järjestelyä, jossa lasta toivovan naisen tai pariskunnan (eli aiottujen vanhempien) puolesta raskauden kantaa toinen nainen. IVF-hoitoon perustuvassa sijaissynnytyksessä munasolu ja siittiö hedelmöitetään viljelymaljalla ruumiin ulkopuolella.

Munasolu ja siittiö voivat olla aiottujen vanhempien omia tai hoidossa voidaan käyttää luovutettuja sukusoluja. Hedelmöittynyt alkio siirretään sijaissynnyttäjän kohtuun. Sijaissynnyttäjä luovuttaa lapsen synnytyksen jälkeen aiotuille vanhemmille, jotka hoitavat ja kasvattavat hänet.

Sijaissynnytysjärjestelyn yhteydessä äitiys jakaantuu geneettiseen, ruumiilliseen, sosiaaliseen ja oikeudelliseen äitiyteen. Äitiyttä voi tarkastella näiden neljän ulottuvuuden kautta kaikkien syntyvien lasten kohdalla, mutta sijaissynnytyksessä ne tulevat merkitykselliseksi erityisellä tavalla.

Äitiyden moneus: geenit, ruumis, hoiva ja juridinen asema

Geneettinen äitiys perustuu siihen, kenen perinnöllisestä aineksesta lapsi on saanut alkunsa. IVF-hoitoon perustuvassa sijaissynnytyksessä geneettinen side lapsen ja äidin välille muodostuu, mikäli hoidossa käytetään aiotun äidin munasolua. Jos hoito tehdään luovutetulla munasolulla, geneettinen äitiys viittaa luovuttajaan.

Ruumiillinen äitiys koskettaa henkilöä, joka kantaa sikiötä kohdussaan, jonka ruumis elättää ja kasvattaa sikiötä raskauden ajan ja lopulta synnyttää lapsen.

Tämä synnytykseen perustuva äitiyden ulottuvuus on se, joka sijaissynnytyksessä problematisoituu: synnyttävän naisen aikomuksena ei ole toimia lapsen äitinä, vaan hän toimii lapsen syntymisen mahdollistajana aiotulle äidille.

Sosiaalisessa äitiydessä keskeisiä ovat puolestaan äitinä ja lapsena olemisen kokemukset. Olivatpa geneettiset, ruumiilliset ja juridiset siteet lapsen ja vanhempien välillä minkälaiset tahansa, määrittyy sosiaalinen vanhemmuus sen perusteella, kenen kanssa lapsi kasvaa ja elää.

Oikeudellinen (tai juridinen) vanhemmuus eli se, kenellä on juridisesti tunnustettu suhde lapseen, määrittyy lainsäädännön mukaan.

Siksi onkin ehkä yllättävää, että Suomen laki ei yksiselitteisesti määrittele, kuka katsotaan syntyvän lapsen äidiksi. Kuitenkin vakiintuneen käytännön mukaisesti lapsen oikeudelliseksi äidiksi katsotaan lapsen synnyttänyt henkilö.

Piileekö äitiys kohdun sopukoissa?

Syksyn 2016 aikana eduskuntaan tulee käsiteltäväksi kansalaisaloite äitiyslaiksi, jossa ehdotetaan äitiyslakiin (2 §) yksiselitteisesti kirjattavaksi, että juridinen äitiys perustuu synnytykseen. Synnytykseen perustuvan äitiyden kirjaaminen lainsäädäntöön varmistaisi, ettei juridinen äitiys voi koskea sijaissynnytysjärjestelyn yhteydessä aiottua äitiä.

Synnytykseen perustuvan eli ruumiillisen äitiyden ensisijaisuus on läsnä myös muualla perhesuhteita säätelevissä laeissa. Adoptiolain mukaan synnyttänyt nainen voi luopua juridisesta suhteestaan lapseen ainoastaan antamalla lapsen adoptioon. Tällöin synnyttäneen naisen äitiys tulee oikeudellisesti purkaa ennen kuin juridinen äiti–lapsisuhde voidaan vahvistaa adoptioäidin ja lapsen välillä.

Näin toimittiin myös Suomessa toteutetuissa sijaissynnytysjärjestelyissä, joita tehtiin 17 parille ennen kuin lääkäriavusteiset sijaissynnytysjärjestelyt kieltävä hedelmöityshoitolaki (8.6 §) astui voimaan vuonna 2007 (Söderström-Anttila ym. 2002).

Myös luovutetuista sukusoluista alkunsa saaneiden lasten kohdalla synnyttänyt nainen määritellään lapsen juridiseksi äidiksi. Toisin sanoen, kun luovutettuja sukusoluja käytetään hedelmöityshoidossa, äitiyden ei nähdä piilevän munasolun geneettisessä koodissa, vaan kohdun sopukoissa.

Äitiyden tarkastelu näillä neljällä ulottuvuudella ei kuitenkaan vielä kerro koko tarinaa. Tulevaisuudessa myös Suomessa tullaan todennäköisesti neuvottelemaan sekä mitokondrioluovutuksesta että epigeneettisestä äitiydestä.

Tulevaisuuden äitiyden ainekset

Mitokondrioluovutuksia voidaan käyttää estämään sairauksia, jotka periytyvät lapselle hedelmöityksessä äidin munasolun mitokondrioiden välityksellä. Mitokondrioluovutukset sallittiin ensimmäisenä maailmassa Britanniassa maaliskuussa 2015. Sairauden periytyminen estetään korvaamalla vaurioituneet mitokondriot luovuttajan munasolusta saaduilla terveillä mitokondrioilla. (Dimond 2015.)

Lapsen DNA koostuu tällöin yhteensä kolmen henkilön perimästä – äidin, isän ja munasolun luovuttajan. Biologian näkökulmasta tämä tarkoittaa, että lapsella on kolme vanhempaa.

Epigeneettisestä äitiydestä puhutaan puolestaan silloin, kun tarkastellaan raskaudenaikaisen ympäristön vaikutusta lapsen ominaisuuksiin. Epigenetiikka avaa uusia näköaloja äitiyden muotoutumiseen erityisesti sijaissynnytyksissä, joissa sikiön kasvupaikkana toimii sijaissynnyttäjän ruumis. (Gunnarson Payne 2016.)

Mitokondrioluovutukset ja epigenetiikka voivat tuntua vielä monelle kaukaisilta asioilta, mutta avustetun lisääntymisen käytännöt ja useamman vanhemman perheet ovat jo nyt suomalaista arkipäivää.

Lainsäädännöllä on erityinen asema sen määrittelemisessä, millainen vanhemmuus tunnustetaan yhteiskunnallisesti päteväksi ja mitä vanhemmuuden ajatellaan ensisijaisesti olevan. Nähtäväksi jää, mistä äitiyden ainekset tulevaisuudessa muodostuvat.

Oikeudellisen vanhemmuuden näkökulmasta on kiinnostavaa, pyritäänkö vanhemmuutta käsittelevissä lakihankkeissa uusintamaan ydinperheideologian mukaisia käytäntöjä vai sallitaanko perheiden itse joustavammalla tavalla määritellä, keillä kaikilla on oikeus toimia lapsen vanhempina (ks. Pylkkänen 2012).

Kirjoittaja: Kaisa Kivipuro
Kuva: Alex Wigan/Unsplash, Pixabay

Lähteet:

Dimond, Rebecca (2015) Social and ethical issues in mitochondrial donation. British Medical Bulletin 115, 173–182.

Gunnarson Payne, Jenny (2016) Grammars of Kinship: Biological Motherhood and Assisted Reproduction in the Age of Epigenetics. Signs: Journal of Women in Culture and Society 41:3, 483–506.

Pylkkänen, Anu (2012) Vaihtoehto avioliitolle. Seksuaalisuudesta yhteistalouden sääntelyyn. Tampere: Vastapaino.

Söderström-Anttila, Viveca, Blomqvist, Tom, Foudila, Tuija, Hippeläinen, Maritta, Kurunmäki, Henri, Siegberg, Rita, Tulppala, Maija, Tuomi-Nikula, Merja, Vilska, Sirpa ja Hovatta, Outi (2002) Experience of in vitro fertilization surrogacy in Finland. Acta Obstet Gynecol Scandinavica 81, 747–752.

Kuka voi turvata lapselle tasapainoisen kehityksen?

Posted on 8 helmikuun, 201624 huhtikuun, 2019 by Kaisa Kivipuro

Lukuaika: 2 min.

Suomen lain mukaan hedelmöityshoitolääkärin täytyy arvioida vastaanotolleen tulleen naisen tai parin valmiudet turvata lapselle tasapainoinen kehitys. Mitä arvioinnilla tarkoitetaan tai millaisia kriteerejä siinä tulisi käyttää, on kuitenkin epäselvää.

Hedelmöityshoitolain (8.5 §) mukaan hedelmöityshoitoa ei saa antaa, jos on ilmeistä, ettei lapselle voida turvata tasapainoista kehitystä. Säädös velvoittaa, että ennen hedelmöityshoitoihin ryhtymistä on arvioitava, onko nainen tai pariskunta kykenevä takaamaan syntyvän lapsen tasapainoisen kehityksen.

Hedelmöityshoitoihin ei liity adoptioneuvonnan kaltaista prosessia, jossa sosiaalityöntekijä arvioisi tulevien vanhempien edellytyksiä vanhemmuuteen, vaan arvion tekee hoitoa antava lääkäri. Mutta kuinka hedelmöityshoitolääkäri voi tehdä tällaisen arvion ja erityisesti, kuinka voidaan varmistaa, että tulevien vanhempien pätevyyttä toimia vanhempina arvioidaan yhdenvertaisesti?

Asia ei kummastuta vain minua, yhteiskuntatieteilijää, vaan myös hedelmöityshoitoa antavia lääkäreitä. Olin syksyllä Suomen lääkintäoikeuden ja -etiikan seuran sekä Dextra Lapsettomuusklinikan järjestämässä keskustelutilaisuudessa hedelmöityshoidoista, jossa lainkohta aiheutti erityisen paljon kysymyksiä. Kukaan paikalla olleista ei osannut eritellä, mitä säädöksellä on käytännössä tarkoitettu.

Kaivoin lainkohdan perustelut hallituksen esityksestä. Perusteluissa todetaan, että lääkäriltä ei edellytetä erityisen tutkimuksen tekemistä, mutta hedelmöityshoitoa ei saisi antaa silloin, kun lääkäri parin tai naisen kanssa käymissään hoitoa koskevissa keskusteluissa tulee vakuuttuneeksi siitä, ettei heillä selvästikään ole mahdollisuutta turvata lapsen terveyttä tai kehitystä.

Asiaa ei siis tarkemmin määritellä lain esivalmisteluissakaan. Koska lainsäätäjä ei ole antanut kriteerejä arvion tekemiseen, lääkärin arvio perustuu subjektiiviseen määritelmään lapsen tasapainoisesta kehityksestä. Lapsen tasapainoisen kehityksen takaamisen arvioiminen, varsinkaan ilman konkreettisia määritelmiä, ei voi olla osa hedelmöityshoitolääkärin toimenkuvaa. Kyse on ennen kaikkea oikeudellisesta päätöksestä ja rajauksesta.

Miksi olen tätä mieltä? Kun lapsen tasapainoisen kehityksen turvaavaa reseptiä alkaa hahmotella, huomaa hyvin nopeasti tehtävän haasteellisuuden. Tehdään ajatusleikki: vastaanotolle tulee lasta suuresti toivova nainen, jolla on diagnosoitu kaksisuuntainen mielialahäiriö. Millaisten tekijöiden perusteella voidaan arvioida hänen kykyjään taata lapselle tasapainoinen kehitys? Vaikuttaako asiaan se, kuinka hyvin häiriö on hallinnassa? Tai se, onko nainen hakeutunut lapsettomuushoitoon yksin vai puolison kanssa? Entä jos yksin elävällä naisella on erinomaiset läheissuhdeverkostot?

Ongelma tiivistyy yhteen kysymykseen. Mitä voidaan pitää ilmeisinä lapsen tasapainoista kehitystä estävinä tekijöinä?

Ratkaisu ei löydy siitä, että alettaisiin listata hedelmöityshoitojen saamista estäviä ominaisuuksia tai olosuhteita. Vanhemmuus tai lapsen kehitys ei palaudu yksittäisiin tekijöihin, joiden läsnäolo tai puute johtaisi väistämättä lapsen kehitystä suuntaan tai toiseen. Lisäksi mikään sairaus tai vamma ei automaattisesti sulje pois hyvää vanhemmuutta. Sairauksista kärsivät ihmiset ovat yksilöitä, joten pelkän diagnoosin perusteella ei voida johtaa yleistyksiä sairauden kulusta tai diagnoosin saaneen ihmisen elämän olosuhteista.

Keneltäkään tulevalta vanhemmalta ei vaadita näyttöä omasta vanhemmuudestaan silloin, kun raskaus on saanut alkunsa ilman lääkärin avustusta. Oleellista on myös muistaa, ettei kukaan voi ennakkoon taata lapsen tasapainoista kehitystä, olivatpa vanhempien olosuhteet ja lähtökohdat vanhemmuuteen kuinka ihanteelliset tahansa.

Miten asia voitaisiin ratkaista? Kumpi käytäntö hedelmöityshoitojen kohdalla olisi eettisesti perustellumpi: Tulisiko käytännön olla sama kuin spontaanien raskauksien kohdalla, jolloin hedelmöityshoito sallittaisiin ilman vanhemmuuden kyvyistä tehtyä arviota? Vai pitäisikö hedelmöityshoitoon hakeutuvien soveltuvuutta vanhemmaksi arvioida kuten adoptioprosessissa tehdään? Joka tapauksessa nykyisen lain leväperäisyys on eettisesti ja oikeudellisesti ongelmallinen kaikkien hedelmöityshoidon osapuolten näkökulmasta.