Mitä kaikkea on lapsettomuus?

Julkisessa keskustelussa erotellaan tahaton ja vapaaehtoinen lapsettomuus, terveydenhuollossa taas sosiaaliset ja lääketieteelliset lapsettomuuden syyt. Tosiasiassa lapsettomuuden käsite kätkee alleen moninaistuvan joukon tilanteita, joissa ihmiset elävät lapsettomuuden kanssa. Lääketieteelliseen lapsettomuuteen liittyvä hedelmättömyyden käsite on myös vanhentunut aikana, jolloin teknologia mullistaa lapsen saamista.

Lapsettomuus- ja kohduttomuustutkijana olen pitkään seurannut lapsettomuuteen liittyvää kotimaista ja kansainvälistä keskustelua. Näissä keskusteluissa olen törmännyt lukuisiin tapoihin käyttää lapsettomuuden ja hedelmättömyyden käsitteitä. 

Tutkijan työ tekee näkyväksi käsitteiden taustalla olevien ilmiöiden moniulotteisuuden. Arkikielessä käytettyinä lapsettomuuden ja hedelmättömyyden käsitteet eivät useinkaan tavoita ihmisten erilaisia tilanteita. Kun puhutaan esimerkiksi hedelmättömyydestä, ei useinkaan eritellä, mitä hedelmättömyydellä tarkkaan ottaen tarkoitetaan. 

Lapsen saamisen kanssa kamppaileville hedelmättömyys-diagnoosin saaminen voi olla helpotus, koska tunnustettu ongelma usein avaa ovet lääketieteellisen avun piiriin. Toisaalta hedelmättömyys-diagnoosi voi olla sen saajalle stigma: Koska hedelmällisyys ja kyky lisääntymiseen on kulttuurisesti vahvasti kytkeytynyt sukupuoleen, diagnoosi voi vaikuttaa negatiivisesti omaan kokemukseen mieheydestä tai naiseudesta. Epätyypillisemmässä tapauksessa, kuten kohduttomuuden yhdeydessä, hedelmättömyys-diagnoosi voi tuntua loppuelämää ratkaisevasti muuttavalta asialta, koska tilanteeseen ei ole tarjolla valmiita ratkaisukeinoja. 

Tässä tekstissä valotan tahattomaan lapsettomuuteen ja hedelmättömyyteen liittyvien todellisuuksien avaruutta ja kuvailen, millaisia hankaluuksia olen kohdannut näiden käsitteiden käytössä. 

 

Lapsettomuuden taustalla voi olla lukuisia erilaisia syitä

Tahattomasti lapsettomien yhdistys Simpukka ry:n sivuilla esitellään lapsettomuuden taustoja ja tilanteita. Sivulla puhutaan muun muassa 

  • hedelmällisyyshäiriöisistä
  • lapsettomuudesta, joka johtuu raskauden estävästä sairaudesta
  • sekundaarisesta lapsettomuudesta eli toisen lapsen kohdalla lapsettomuutta kohdanneista
  • elämäntilannelapsettomuudesta, jolla tarkoitetaan kumppanin puutteesta, seksuaalisesta suuntautumisesta tai kumppanin eriävästä toiveesta johtuvaa lapsettomuutta
  • lapsettomuuden jälkeen yksin tai kaksin kumppaninsa kanssa elävistä
  • lapsellisista lapsettomista eli henkilöistä, jotka lapsettomuuskokemuksen jälkeen ovat saaneet biologisen lapsen
  • lapsen adoption tai sijaisvanhemmuuden kautta saaneista.

Mukana on hengästyttävän moninainen joukko erilaisia tilanteita, joissa lapsettomuuden kanssa eletään. Kaksi viimeisenä listassa olevaa esimerkkiä havainnollistavat, että kyse on toisinaan lapsettomuuden kokemuksesta, joka voi jäädä vaikuttamaan lapsettomuutta kohdanneen elämään, vaikka lapsen olisi lopulta saanut. Rajanveto lapsettomuuden ja ei-lapsettomuuden välillä ei ole selkeä, ja tilanteiden ja kokemusten moninaisuus tekee aihepiiristä keskustelun usein haastavaksi.

Itse lisäisin listaan myös lapsettomuuden, jossa lapsen saamisen yrittämistä estää yhteiskunnallinen sääntely. Lainsäädännöllä rajoitetaan tiettyjä tapoja saada lapsia, mistä kertoo esimerkiksi sijaissynnytyksen kielto tai hedelmöityshoidon evääminen esimerkiksi vammaisuuteen perustuen. Yksilön kohdalla myös rahan puute voi estää lapsettomuushoitoihin hakeutumisen, etenkin, jos hoitoja ei tarjota julkisessa terveydenhuollossa.

Kaksi stormtrooper lego-ukkoa heittelmässä toisilleen munanmuotoista "pallolla".

Raja vapaaehtoisen ja tahattoman lapsettomuuden välillä on myös jossain määrin liukuva. On vaikeaa vetää selkeää rajaa esimerkiksi siihen, millaista lapsettomuutta ilmastoahdistusta potevan tai vanhemmuuskyvykkyyttään epäilevän valinta olla hankkimatta lapsia on: onko kyseessä vapaaehtoinen valinta vai olosuhteista aiheutuva välttämättömyys?

Kun ihmisten henkilökohtaisista kokemuksista siirrytään tarkastelemaan lapsettomuuden sanoittamista terveydenhuollossa, törmätään usein käsitteisiin “sosiaalinen” ja “lääketieteellinen” lapsettomuus. Tällä tavoin pyritään karkeasti erottelemaan lapsettomuuden muotoja toisistaan, ja samalla tullaan asettaneeksi ne erilaiseen asemaan keskenään.

 

Tahattoman lapsettomuuden määritelmät ovat syntyneet lääketieteessä

Lääketieteellisellä lapsettomuudella tarkoitetaan lapsettomuutta, jonka taustalla on fysiologinen tai anatominen syy. Termiin sisältyy oletus heteroparisuhteesta, jolloin raskauden pitäisi alkaa nais–miesparin yhdyntöjen avulla. Hedelmättömyys-diagnoosi (eng. infertility) annetaan, mikäli raskaus ei ole alkanut 12 kuukauden suojaamattomien yhdyntöjen jälkeen tai nainen ei pysty kantamaan sikiötä täysiaikaiseksi.

Sosiaalisella lapsettomuudella taas viitataan muihin kuin fysiologisiin ja anatomisiin lisääntymisen haasteisiin, jotka johtuvat heteroseksuaalisen suhteen ”puuttumisesta”. Esimerkiksi naisparien ja itsellisten naisten lapsen saamiseen liittyviä haasteita on kutsuttu sosiaaliseksi lapsettomuudeksi.

Lääketieteellisen ja sosiaalisen lapsettomuuden erottelu perustuu heteronormatiivisuuteen, ja sitä voidaan hyvällä syyllä kutsua vanhentuneeksi ja syrjiväksi. Suomessa, kuten monessa muussakin maassa, julkinen terveydenhuolto on tarjonnut lapsettomuushoitoja ainoastaan lääketieteellisen lapsettomuus-diagnoosin saaneille. Lapsettomuushoitojen näkökulmasta eronteko sosiaalisten ja lääketieteellisten syiden välillä ei ole enää vuosikymmeniin ollut pätevä, koska lääketiede on jo pitkään pystynyt tarjoamaan apua lisääntymisen ‘sosiaalisiinkin’ haasteisiin. Vasta tänä vuonna sairaanhoitopiirit ovat avaamassa hoidot naispareille ja itsellisille naisille.

Sosiaalisten ja lääketieteellisten erojen korostaminen on kuitenkin jatkunut lääketieteen sisäisissä keskusteluissa ja julkisuudessa, koska lapsettomuus nähdään ensisijaisesti fysiologisena ongelmana, johon haetaan lääketieteestä apua. Adoptio tai muut ei-biologiset  lapsi–vanhempisuhteet nähdään useimmiten vasta toiseksi parhaana vaihtoehtona. (Helosvuori 2013.)

Omassa kohduttomuutta käsittelevässä tutkimuksessani korostuu lisäksi lapsettomuuden kapea määritelmä lääketieteen sisällä. Yhdyntöihin perustuva lapsettomuuden määritelmä  voi olla ulossulkeva heteroseksuaalisesta parisuhteesta riippumatta. Hedelmättömyysdiagnoosin rakentuminen kohtu-oletuksen varaan tekee kohduttomista naisista lääketieteessä ja terveydenhuollossa näkymättömiä. Haastattelemillani naisilla, joista osa on synnynnäisesti kohduttomia ja osa kohdunpoiston läpikäyneitä, oli vahva kokemus siitä, ettei heidän tilannettaan tunneta terveydenhuollossa eikä heidän lapsettomuuteensa ole tarjolla neuvoa tai apua.

 

Onko fysiologisista ja anatomisista syistä johtuva lapsettomuus aina hedelmättömyyttä?

Synnynnäisesti kohduttomat ja suuri osa kohdunpoiston läpikäyneistä ovat sukusolujen tuottamisen suhteen ja hormonitoiminnaltaan täysin naistyypillisiä, koska heidän munasarjansa toimivat. Heidän mahdollisuutensa saada lapsi ei ole alentunut tai estynyt sukusoluihin tai hormonitoimintaan liittyen vaan anatomisen epätyypillisyyden takia. Useimpia muita tilanteita, joissa raskaaksi tuleminen on vaikeutunut, voidaan Suomessa auttaa joukolla toimenpiteitä, joita kutsutaan hedelmällisyys– tai lapsettomuushoidoiksi, tai muilla kehon lisääntymiskykyä lisäävillä toimenpiteillä. 

Hedelmällisyys- ja lapsettomuushoidoilla tarkoitetaan yleensä samaa asiaa. Englanninkielisessä tutkimuksessa on kuitenkin tehty ero hedelmättömyys ja lapsettomuus-käsitteiden välille. Naisen tapauksessa hedelmättömyydellä (infertility) viitataan fysiologisiin ja anatomisiin tekijöihin, jotka alentavat mahdollisuutta tulla raskaaksi. Lapsettomuudella (childlessness) viitataan siihen tosiasialliseen tilanteeseen, ettei lasta toiveista huolimatta ole.

Tätä käsitteellistä eroa voi halutessaan soveltaa niin, että hedelmällisyyshoidoilla pyritään lisäämään kehon omaa lisääntymiskykyä ja tehostamaan sen eri lisääntymiskomponenttien toimintaa. Lapsettomuushoidossa keskiössä on lapsen saaminen, jolloin ensisijaista ei välttämättä ole oman kehon biologisten resurssien maksimaalinen käyttöönotto vaan mukaan otetaan tarvittaessa esimerkiksi luovutettuja sukusoluja. Toki kummassakin tapauksessa tavoitteena on saada aikaan raskaus ja sitä kautta syntyvä lapsi.

Mitä hedelmällisyys siis on, millainen keho on hedelmätön? Entä mitä tarkoittaa steriiliys?  

Hedelmättömyys ei aina tarkoita muuttumattomuutta tai yksiselitteisyyttä, vaan toisinaan on niin, että raskaaksi tulemisen kanssa vaikeuksia kohdannut voi myöhemmin tulla spontaanisti raskaaksi. Jatkuvasti kehittyvät lääketieteelliset hoidot pilkkovat lisääntymiseen tarvittavia ruumiillisia komponentteja yhä pienempiin toisistaan eroteltaviin osiin ja mahdollistavat teknologioiden ja ruumiinosien koreografian lapsen saattamiseksi maailmaan.

Kaksi stormtrooper-lego-ukkoa ova kasvokkain ja niiden välissä on kananmuna, jota vasten ne pitävät käsiään.

Soluja voidaan siirtää kehoista toisiin, ja luovutetuilla sukusoluilla alkunsa saaneet lapset ovatkin arkipäivää lapsettomuushoitojen maailmassa. Enää sytostaatteja ja sädehoitoa vaativa syövän hoitokaan ei välttämättä tuhoa sukusoluja, koska munasarjakudosta voidaan pakastaa ja myöhemmin siirtää takaisin kehoon. Keinoja lapsen saamisen mahdollistamiseen on etsitty myös elinsiirroista, ja kohdunsiirrot ovat uusin yritys tehdä ennen mahdottomana pidetystä mahdollista. Ja lisää on tulossa, koska parhaillaan tutkitaan, voisiko ihosoluista tuottaa sukusoluja.

Tästä seuraa, että sellaisten sanojen merkitys kuin hedelmällisyys ja steriiliys on väistämättä radikaalin uudelleenmäärittelytarpeen äärellä. Oman tutkimukseni kontekstissa uudelleenmäärittelylle on tarvetta jo nyt.

 

Käytetyt sanat vaikuttavat siihen, mitä voimme pitää mahdollisena

Onkin siis väärin puhua kohduttomista ja usein muistakin syistä lisääntymishaasteiden kanssa painivista henkilöistä tai heidän kehoistaan hedelmättöminä. Ainakin on tarpeen pysähtyä pohtimaan ja sanallisesti täsmentämään, mitä hedelmättömyydellä tarkoitetaan.

Lääketieteellinen puhe hedelmättömyydestä ja lainsäädännön rajoitukset hyödyntää olemassa olevaa lisääntymisteknologiaa, kuten sijaissynnytyshoitoa, vaikuttavat osaltaan siihen, nähdäänkö oma  keho lisääntymiskykyisenä tai ’hedelmällisenä’ vai ei. Lisäksi yhteiskunnallinen ilmapiiri, lasten hankkimisen ja saamisen yhteydessä käytettävät käsitteet sekä lainsäädännön rajoittamat ja mahdollistamat palvelut muovaavat ihmisten mahdollisuuksia, haaveita ja tulevaisuuskuvia.

Kohduttomien näkökulmasta tämä tarkoittaa sitä, että tällä hetkellä suuri osa heistä näkee tulevaisuutensa lapsettomana itsestä riippumattomista syistä. He elävät yhteiskunnassa, jossa kohduton keho on ’hedelmätön’ ja lisääntymiseen ei saa apua.

Miten sitten löytäisimme vaihtoehtoja hedelmällisyys- ja lääketiedekeskeiselle keskustelukulttuurille, jota olen edellä kuvaillut? Lapsettomuuden ratkaisuiksi tulisi vahvemmin nostaa myös kaikki muut tavat saada lapsia ja elää lapsiperhe-elämää, kuin oman tai puolison kehon kautta synnytettävät lapset.

Mutta pelkkä puhekulttuurin muutos ei vielä tuo lasta toivovia ja vanhempia tarvitsevia lapsia yhteen. Tarvitaan myös sosiaali- ja perhepoliittisia päätöksiä ja halua siirtyä genetiikkaa ensisijaisena pitämästä lapsiperhemallista inklusiivisempaan ja moninaisempaan ymmärrykseen perhesuhteista.

 

Lähde

Helosvuori, Elina (2013) Joustava luonto hedelmöityshoidoissa. Sosiologia 50:3, 239–254.

 

Lue lisää aiheesta:

Linda Hart: Kenelle lapsettomuushoitoja julkisin varoin? 

Kaisa Kivipuro: Monimutkainen äitiys

Kaisa Kivipuro: Kohduttoman tie vanhemmaksi vaatii strategiaa

Kohduttoman tie vanhemmaksi vaatii strategiaa

Kohduton ei saa lasta, vaan hankkii lapsen. Kun lapsi ei synny lasta toivovan henkilön omasta ruumiista, voivat lastenhankintakeinot näyttäytyä muille radikaaleina. Kohduttoman matka lapsiperheelliseksi vaatiikin erityistä päämäärätietoisuutta ja panostamista.

Tieto kohduttomuudesta tai kohdunpoiston välttämättömyydestä pakottaa suunnittelemaan elämää uusiksi. Keskeiseksi kysymykseksi nousee se, kuinka nainen tai pariskunta suhtautuu lapsettomuuteen tai kuinka lapsi käytännössä voidaan saada, jos lapsen hankkiminen on ajankohtaista. Kohduttomuus pakottaa väkivaltaisella tavalla määrittelemään perheenperustamisen kehykset uudelleen. Tämä käy ilmi kohduttomien haastatteluista, joita olen tehnyt väitöstutkimustani varten.

Suomeen syntyy vuosittain 10–15 tyttölasta, joiden kohduttomuus havaitaan teini-iässä (1). Lisäksi kohdunpoistojen takia Suomessa vuosittain kohtunsa menettää reilu 2 000 alle 50-vuotiasta naista muun muassa gynekologisen syövän, pahan endometrioosin tai synnytyskomplikaation takia (2).

Useimmiten lasta toivova kohduton tarttuu ensimmäisenä adoptioon ja alkaa selvittää, mitä lapsen adoptoiminen käytännössä tarkoittaa ja olisiko se itselle mahdollista. Muita vaihtoehtoja ovat sijaisvanhemmuus, sijaissynnytys ja uusimpana keinona kohdunsiirto.

Lapsen hankkiminen kaikissa muodoissaan vaatii kohduttomalta ja tämän mahdolliselta kumppanilta epävarmuuden sietämistä ja usein vuosikausia aikaa. Lapsen hankkiminen on kohduttomalle jo lähtökohtaisesti erityinen prosessi, koska lapsen synnyttäminen itse ei ole missään vaiheessa vaihtoehto – toisin kuin useimmiten muunlaisesta tahattomasta lapsettomuudesta kärsivillä.

Joskus lasta ei ponnisteluista huolimatta koskaan saada kotiin. Tällöin viimeisenä vaihtoehtona on lapsettomuuden hyväksyminen.

 

Projektina lapsi

Lapsen saamiseen liittyy kulttuurissamme vahvoja mielikuvia ja määritelmiä, kuten tunnesidos, elämän ihme ja luonnollisuus. Kohduttoman tie vanhemmaksi kulkee kuitenkin usein laskelmoivaa polkua, jossa ei ensisijaisesti ole kyse elämän ihmeen luonnollisesta tapahtumisesta. Perheen perustaminen on kohduttomalle eräänlainen projekti, vaikkei lasta toivova välttämättä haluaisi siihen projektina suhtautua. Yleisesti projekti mielletään kylmäksi ja keinottelevaksi toiminnaksi, jossa ihmisluontoa ohjaa järki eikä tunne.

Haastatteluideni perusteella näyttää joka tapauksessa siltä, että kohduttoman perheellistyminen edellyttää suoriutumista erityisestä lapsenhankintaprosessista. Jotta kohduton voi saavuttaa vanhemmuuden ja unelmoidun tunnesuhteen pienen ihmisen kanssa, täytyy tuo pieni ihminen jostain saada rakastettavaksi.

Tässä tapauksessa toivottu lapsi ei synny äidin kohdusta, vaan lapsi kasvaa ja syntyy jonkun toisen naisen ruumiista. Suurin osa suomalaisista lapsista on nykyään suunniteltuja ja vanhemmuus on joskus pitkienkin lapsettomuushoitojen tulos. Kohduttoman henkilön kohdalla käsikirjoituksessa on tähänkin nähden muutama ylimääräinen luku.

 

Lapsitoiveen toteuttaminen kysyy voimavaroja ja resursseja

Lapsen adoptoiminen ei ole kaikille kohduttomille mahdollinen vaihtoehto. Adoptioprosessi vaatii vuosien sitoutumista, henkisiä voimavaroja ja uskoa kotimaisiin ja ulkomaisiin viranomaisiin. Suomessa kielletty hedelmöityshoitoon perustuva sijaissynnytys sen sijaan vaatii uskallusta lähteä reproduktioturistina ulkomaille ja tietoa esimerkiksi siitä, kuinka sijaissynnytyksellä synnytetyn lapsen vanhemmuus määräytyy.

Adoptio ja sijaissynnytys vaativat molemmat lisäksi huomattavia taloudellisia resursseja. Kohdunsiirtoja suoritetaan Ruotsissa vasta kokeellisella tasolla, joskin hoidosta syntyneet lapset antavat toivoa myös suomalaisille kohduttomille.

Usean haastattelemani henkilön kohdalla kyse ei missään vaiheessa ole ollut siitä,  halutaanko lasta tarpeeksi, jotta lapsiprojektiin ryhdyttäisiin. Pohdinta on ensisijaisesti liittynyt siihen, millaisiin vaihtoehtoihin nainen tai pari on valmis ja mihin on mahdollisuuksia ja varaa.

Konkreettisesti tämä voi tarkoittaa esimerkiksi seuraavanlaisten asioiden läpikäymistä: minne päin maailmaa uskalletaan lähteä sijaissynnyttäjänä toimivan ystävättären kanssa hedelmöityshoitoihin, kuinka paljon pankista saadaan lainaa tai millaisia sairauksia adoptoitavalle lapselle voidaan hyväksyä.

 

Kun oma lapsitoive on liikaa muille

Tasapainoilu kylmänä näyttäytyvän perheellistymisprojektin ja pohjattoman lapsitoiveen välillä on psyykkisesti hyvin haastavaa. Haastattelemani naiset kertoivat, kuinka heitä toisinaan kalvaa ajatus siitä, että oma toive lapsesta on liikaa muille. Lasta ei saisi haluta liian voimakkaasti, koska se tulkitaan itsekkyydeksi ja kohtuuttomuudeksi. Tämän taustalla elää tulkintani mukaan ajatus lapsesta lahjana, joka annetaan ja jota ei tulisi vaatia tai ylenmäärin tavoitella.

Ulkopuolisille radikaalina näyttäytyvä projekti paljastaa lapselle annettuja merkityksiä: lasta toivovien kohduttomien päämäärätietoinen halu saada lapsi kertoo, kuinka paljon he lapsiperhearkea toivovat ja arvostavat. Toisin sanoen, tutkimukseni perusteella näyttää siltä, että kohduttoman muille itsekkäänä näyttäytyvässa toiveessa saada lapsi on kysymys halusta rakastaa ja kasvattaa lasta.

Myös adoptioprosessissa viranomaiset painottavat, että lasta adoptoivan motiivina tulisi olla juuri itsekäs halu saada lapsi. Adoption lähtökohta ei saa olla esimerkiksi hyväntekeväisyys. (3) Näin ollen lapsen edun – joka on aina adoption lähtökohta – nähdään täyttyvän vanhemman ja lapsen molemminpuolisesta tarpeesta elää toisen kanssa. Lapsen kannalta tulevan vanhemman itsekäs toive saada lapsi ei siis välttämättä ole huono lähtökohta vanhemmuuteen.

 

Mitä silloin kaivataan, kun lasta toivotaan?

Yllä oleva kysymys on relevantti jokaisen lasta toivovan kohdalla. Lapsitoive joutuu kuitenkin erityisellä tavalla suurennuslasin alle tilanteessa, jossa lapsi ei saavu perheeseen tyypillisenä pidetyllä tavalla ja toiveen toteutuminen vaatii strategisen projektin rakentamista.

Vaikka kohduttoman olisi mahdollista saada geneettisesti oma jälkeläinen sijaissynnytyksen tai kohdunsiirron avulla, ei perimä näyttele suurta osaa haastattelemieni naisten toiveissa. Lasta toivovien kohduttomien kaipuussa on kyse jostain konkreettisemmasta. He näkevät suhteen omaan (tulevaan) lapseensa inhimillisen elämän syvimpänä ja pysyvimpänä sidoksena, jonka puitteissa jaetaan arki ja tunteet sekä molemminpuolinen kasvu – riippumatta siitä, kuinka lapsi on saapunut perheeseen.

 

Kirjoittaja: Kaisa Kivipuro
Kuva: perheyhteiskunta.fi / Janita Vilkman

Lähteet:

(1) Aittomäki, Kristiina, Eroila, Hille & Kajanoja, Pauli (2001) A population-based study of the incidence of Müllerian aplasia in Finland. Fertility and Sterility 76:3, 624–625.

(2) Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (2017) Hoitoilmoitusrekisteri 1997–2015. Julkaisemattomia tilastoja.

(3) Sosiaali- ja terveysministeriö (2013) Adoptioneuvonta. Opas adoptioneuvonnan antajille. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2013:21. Helsinki: STM.

Monimutkainen äitiys

Uusperheet, adoptio, hedelmöityshoidot ja sijaissynnytys ovat muuttaneet käsitystä luonnollisesta ja yksiselitteisestä äitiydestä. Kun uudet teknologiat muovaavat ihmisten lisääntymistä, monimutkaistuu kysymys äitiydestä entisestään – myös lainsäädännön tasolla.

Tavanomaisesti mielletään, että jokaisella on äiti – nimenomaan yksi äiti. Äitiys vaikuttaa yksinkertaiselta ja itsestään selvältä asialta. Äiti on ihminen, joka on meidät synnyttänyt, jonka kanssa jaamme yhteisen perimän ja joka on hoivannut meitä lapsena.

Ajatukseen yhdestä äidistä sisältyy kokemus äidin kanssa jaetusta biologisesta taustasta sekä sosiaalisesta äiti–lapsisuhteesta. Tyypillisimmin tällainen äitiys muodostuu perinteisessä ydinperheessä, jossa kaksi eri sukupuolta olevaa ihmistä saavat lapsen ilman hedelmöityshoitoja.

Kuitenkaan useat perheet eivät muodostu näin. Hedelmöityshoidot, adoptio, uusperheet, sateenkaariperheet ja kaikki muut eri tavoin syntyneet läheissuhteet lasten ja vanhempien (tai lapsesta huolehtivien henkilöiden) välillä laajentavat käsitystä vanhemmuudesta. Yksi erityisesti äitiyden rajoja venyttävä perheenmuodostustapa on sijaissynnytys.

 

Sijaissynnytys laajentaa kuvaa äitiydestä

Äitiyden muotoutuminen sijaissynnytysjärjestelyissä havainnollistaa oivallisesti, kuinka äitiys ei ehkä olekaan niin yksioikoinen asia, kuin sen ajatellaan olevan.

Sijaissynnytyksellä tarkoitetaan järjestelyä, jossa lasta toivovan naisen tai pariskunnan (eli aiottujen vanhempien) puolesta raskauden kantaa toinen nainen. IVF-hoitoon perustuvassa sijaissynnytyksessä munasolu ja siittiö hedelmöitetään viljelymaljalla ruumiin ulkopuolella.

Munasolu ja siittiö voivat olla aiottujen vanhempien omia tai hoidossa voidaan käyttää luovutettuja sukusoluja. Hedelmöittynyt alkio siirretään sijaissynnyttäjän kohtuun. Sijaissynnyttäjä luovuttaa lapsen synnytyksen jälkeen aiotuille vanhemmille, jotka hoitavat ja kasvattavat hänet.

Sijaissynnytysjärjestelyn yhteydessä äitiys jakaantuu geneettiseen, ruumiilliseen, sosiaaliseen ja oikeudelliseen äitiyteen. Äitiyttä voi tarkastella näiden neljän ulottuvuuden kautta kaikkien syntyvien lasten kohdalla, mutta sijaissynnytyksessä ne tulevat merkitykselliseksi erityisellä tavalla.

beach-339495_1280

 

Äitiyden moneus: geenit, ruumis, hoiva ja juridinen asema

Geneettinen äitiys perustuu siihen, kenen perinnöllisestä aineksesta lapsi on saanut alkunsa. IVF-hoitoon perustuvassa sijaissynnytyksessä geneettinen side lapsen ja äidin välille muodostuu, mikäli hoidossa käytetään aiotun äidin munasolua. Jos hoito tehdään luovutetulla munasolulla, geneettinen äitiys viittaa luovuttajaan.

Ruumiillinen äitiys koskettaa henkilöä, joka kantaa sikiötä kohdussaan, jonka ruumis elättää ja kasvattaa sikiötä raskauden ajan ja lopulta synnyttää lapsen.

Tämä synnytykseen perustuva äitiyden ulottuvuus on se, joka sijaissynnytyksessä problematisoituu: synnyttävän naisen aikomuksena ei ole toimia lapsen äitinä, vaan hän toimii lapsen syntymisen mahdollistajana aiotulle äidille.

Sosiaalisessa äitiydessä keskeisiä ovat puolestaan äitinä ja lapsena olemisen kokemukset. Olivatpa geneettiset, ruumiilliset ja juridiset siteet lapsen ja vanhempien välillä minkälaiset tahansa, määrittyy sosiaalinen vanhemmuus sen perusteella, kenen kanssa lapsi kasvaa ja elää.

Oikeudellinen (tai juridinen) vanhemmuus eli se, kenellä on juridisesti tunnustettu suhde lapseen, määrittyy lainsäädännön mukaan.

Siksi onkin ehkä yllättävää, että Suomen laki ei yksiselitteisesti määrittele, kuka katsotaan syntyvän lapsen äidiksi. Kuitenkin vakiintuneen käytännön mukaisesti lapsen oikeudelliseksi äidiksi katsotaan lapsen synnyttänyt henkilö.

 

Piileekö äitiys kohdun sopukoissa?

Syksyn 2016 aikana eduskuntaan tulee käsiteltäväksi kansalaisaloite äitiyslaiksi, jossa ehdotetaan äitiyslakiin (2 §) yksiselitteisesti kirjattavaksi, että juridinen äitiys perustuu synnytykseen. Synnytykseen perustuvan äitiyden kirjaaminen lainsäädäntöön varmistaisi, ettei juridinen äitiys voi koskea sijaissynnytysjärjestelyn yhteydessä aiottua äitiä.

Synnytykseen perustuvan eli ruumiillisen äitiyden ensisijaisuus on läsnä myös muualla perhesuhteita säätelevissä laeissa. Adoptiolain mukaan synnyttänyt nainen voi luopua juridisesta suhteestaan lapseen ainoastaan antamalla lapsen adoptioon. Tällöin synnyttäneen naisen äitiys tulee oikeudellisesti purkaa ennen kuin juridinen äiti–lapsisuhde voidaan vahvistaa adoptioäidin ja lapsen välillä.

Näin toimittiin myös Suomessa toteutetuissa sijaissynnytysjärjestelyissä, joita tehtiin 17 parille ennen kuin lääkäriavusteiset sijaissynnytysjärjestelyt kieltävä hedelmöityshoitolaki (8.6 §) astui voimaan vuonna 2007 (Söderström-Anttila ym. 2002).

Myös luovutetuista sukusoluista alkunsa saaneiden lasten kohdalla synnyttänyt nainen määritellään lapsen juridiseksi äidiksi. Toisin sanoen, kun luovutettuja sukusoluja käytetään hedelmöityshoidossa, äitiyden ei nähdä piilevän munasolun geneettisessä koodissa, vaan kohdun sopukoissa.

Alex Wigan Unsplash

Äitiyden tarkastelu näillä neljällä ulottuvuudella ei kuitenkaan vielä kerro koko tarinaa. Tulevaisuudessa myös Suomessa tullaan todennäköisesti neuvottelemaan sekä mitokondrioluovutuksesta että epigeneettisestä äitiydestä.

 

Tulevaisuuden äitiyden ainekset

Mitokondrioluovutuksia voidaan käyttää estämään sairauksia, jotka periytyvät lapselle hedelmöityksessä äidin munasolun mitokondrioiden välityksellä. Mitokondrioluovutukset sallittiin ensimmäisenä maailmassa Britanniassa maaliskuussa 2015. Sairauden periytyminen estetään korvaamalla vaurioituneet mitokondriot luovuttajan munasolusta saaduilla terveillä mitokondrioilla. (Dimond 2015.)

Lapsen DNA koostuu tällöin yhteensä kolmen henkilön perimästä – äidin, isän ja munasolun luovuttajan. Biologian näkökulmasta tämä tarkoittaa, että lapsella on kolme vanhempaa.

Epigeneettisestä äitiydestä puhutaan puolestaan silloin, kun tarkastellaan raskaudenaikaisen ympäristön vaikutusta lapsen ominaisuuksiin. Epigenetiikka avaa uusia näköaloja äitiyden muotoutumiseen erityisesti sijaissynnytyksissä, joissa sikiön kasvupaikkana toimii sijaissynnyttäjän ruumis. (Gunnarson Payne 2016.)

Mitokondrioluovutukset ja epigenetiikka voivat tuntua vielä monelle kaukaisilta asioilta, mutta avustetun lisääntymisen käytännöt ja useamman vanhemman perheet ovat jo nyt suomalaista arkipäivää.

Lainsäädännöllä on erityinen asema sen määrittelemisessä, millainen vanhemmuus tunnustetaan yhteiskunnallisesti päteväksi ja mitä vanhemmuuden ajatellaan ensisijaisesti olevan. Nähtäväksi jää, mistä äitiyden ainekset tulevaisuudessa muodostuvat.

Oikeudellisen vanhemmuuden näkökulmasta on kiinnostavaa, pyritäänkö vanhemmuutta käsittelevissä lakihankkeissa uusintamaan ydinperheideologian mukaisia käytäntöjä vai sallitaanko perheiden itse joustavammalla tavalla määritellä, keillä kaikilla on oikeus toimia lapsen vanhempina (ks. Pylkkänen 2012).

 

Kirjoittaja: Kaisa Kivipuro
Kuva: Alex Wigan/Unsplash, Pixabay

Lähteet:

Dimond, Rebecca (2015) Social and ethical issues in mitochondrial donation. British Medical Bulletin 115, 173–182.

Gunnarson Payne, Jenny (2016) Grammars of Kinship: Biological Motherhood and Assisted Reproduction in the Age of Epigenetics. Signs: Journal of Women in Culture and Society 41:3, 483–506.

Pylkkänen, Anu (2012) Vaihtoehto avioliitolle. Seksuaalisuudesta yhteistalouden sääntelyyn. Tampere: Vastapaino.

Söderström-Anttila, Viveca, Blomqvist, Tom, Foudila, Tuija, Hippeläinen, Maritta, Kurunmäki, Henri, Siegberg, Rita, Tulppala, Maija, Tuomi-Nikula, Merja, Vilska, Sirpa ja Hovatta, Outi (2002) Experience of in vitro fertilization surrogacy in Finland. Acta Obstet Gynecol Scandinavica 81, 747–752.