Synnytysosastojen koronarajoitukset paljastavat synnyttäjien ja sairaalan näkökulmaerot

Odottajalle synnytys on ainutlaatuinen perhetapahtuma, sairaalalle lääketieteellinen potilastapahtuma. Synnytysaktivistit vaativat synnyttäjän näkökulman huomioimista myös pandemian aikana. Millaiset ratkaisut voisivat lisätä synnyttäjien perheiden yhteenkuulumisen tunnetta poikkeustilanteessa?

Yliopistosairaalat rajoittivat huhtikuun alussa synnyttäjien tukihenkilön läsnäolon synnytyssaliin. Tukihenkilö ei ole saanut olla läsnä synnytystä edeltävillä käynneillä, sektiossa, käynnistyksessä tai synnyttäneiden osastoilla. Rajoituksia perusteltiin työturvallisuus- ja potilasturvallisuusnäkökohdilla sekä synnytystoiminnan jatkuvuuden turvaamisella. Muissa kuin HUS:n sairaaloissa rajoituksia on purettu kesäkuun alusta alkaen, HUS:issa tämä tapahtuu 15.6. alkaen.

Suomen hallitus linjasi 4.5., että lasten oireettomilla läheisillä on oikeus tavata lastaan, eikä vanhempia rinnasteta vierailijoihin. Synnyttäjällä on oikeus puolisoon tai tukihenkilöön synnytysosastolla, ja tukihenkilön läsnäolo kattaa koko synnytyksen avautumisvaiheesta synnytykseen (sektio mukaan lukien) ja hoitoon lapsivuodeosastolla. Myös WHO on muistuttanut jäsenvaltioita, että synnyttäjällä on oikeus valitsemaansa tukihenkilöön koko synnytyksen ajan myös korona-aikana.

Synnyttäjät liikehtivät rajoituspolitiikkaa vastaan ja laativat kansalaisadressin rajoitusten lieventämisen puolesta. Rajoituspolitiikkaa vastustava aktivismi paljastaa, että sairaalaorganisaatiolle ja synnyttäjälle synnytyksessä on kysymys eri tapahtumista.

Odottajalle synnytys on ennen muuta ainutkertaisen lapsen syntymä, joka on perhetapahtuma. Yhteiskuntapoliittisen tutkimushankkeemme aineistossa kuului keväällä synnyttäjien ahdistus perheiden erottamisesta. Perhetapahtuman keskiössä ovat perheen sisäinen intiimi kokemus ja perheenjäsenten yhteenkuuluminen. Sosiologi Georg Simmelin mukaan intiimiys on sitä, että jakaa jotain merkityksellistä yksin tietyn ihmisen kanssa, eikä kenenkään muun. Lapsen saaminen on tässä mielessä erityisen intiimiä: lapsi syntyy intiimin kanssakäymisen seurauksena tietyille vanhemmille, jotka perhetapahtuma sitoo yhä tiiviimmin yhteen. Perhetapahtuman ydin murenee, jos asianosaiset eivät voi kokea sitä yhdessä.

Sairaalan näkökulmasta kysymys on hoidettavasta ”potilaasta” ja tämän ”tukihenkilöstä”, vaikka tukihenkilö olisi lapsen toinen vanhempi. Potilastapahtuman keskiössä ovat potilasturvallisuus, potilaan ammatillisesti toteutettu hoito sekä sairaalan asiantuntijatietoon perustuva vastuu. Vaikka perhekeskeisyys on sairaalasynnytyksissä viime vuosikymmeninä lisääntynyt, synnyttäjä on sairaalassa aina potilas. Sairaalan ymmärryksessä synnytys medikalisoituu silloinkin, kun lääketieteellistä interventiota synnytyksen kulkuun ei tarvita. Toisin kuin perhetapahtumassa, potilastapahtumaa ei määrittele se, onko lapsen toinen vanhempi paikalla.

Sairaalan ja perheen näkökulmaerossa on kyse rakenteellisesta ristiriidasta. Yliopistosairaaloissa hallitaan massoja ja luodaan niitä koskevia periaatteita, eikä yksittäinen perhe erotu massasta. Liikehdinnässä käydään pohjimmiltaan kamppailua siitä, kenelle synnytys kuuluu: synnyttäjälle ja tämän perheelle vai sairaalalle ja ammattilaisille? Synnytyksen politisoituminen kertoo kulttuurisesta murroksesta, jossa synnyttäjien näkökulma nousee aiempaa voimallisemmin esiin.

Monissa Euroopan maissa puoliso on voinut osallistua synnytyksen kaikkiin vaiheisiin myös pandemia-aikoina. Eroavaisuuksissa on kyse paitsi eri tavoista suhtautua pandemiaan, myös kulttuurista eroista siinä, kuinka tärkeäksi perheen yhteenkuuluminen ymmärretään. Suomalaisen kulttuurin yksilökeskeisyys aiheuttaa sosiaalista kärsimystä monilla eri tasoilla. Synnytyksen kohdalla synnyttäjän näkeminen hoidettavana yksilönä nakertaa ainutkertaisen perhetapahtuman ydintä, yhteenkuulumista, jota potilasnäkökulma ei tavoita. Koronarajoitukset näyttävät, että suomalaisessa hoitokulttuurissa lapsen toinen vanhempi on tiukassa paikassa mahdollista rajata ulkopuolelle.

Yhteiskuntapoliittisesta näkökulmasta vaikuttaa siltä, että synnyttäjien ja näiden perheiden oikeuksia ajava synnytysaktivismi on tullut jäädäkseen. Monissa maissa synnyttäjien näkökulmaa pitää yhteiskunnallisessa keskustelussa yllä siihen keskittynyt järjestö. Julkisten palvelujen tehostamisen ja asiakasnäkökulman nousun seurauksena tämä on odotettavissa myös Suomessa.

Koronaan liittyvä rajoituspolitiikka on nostanut pintaan sairaalan ja synnyttäjien näkökulmaeroja, jotka ovat jo pidempään muhineet pinnan alla. Jotta kuilu hoitojärjestelmän ja synnyttävien perheiden välillä ei pääse kärjistymään, olisi hyvä pohtia, miten ainutkertaisen perhetapahtuman ydin voidaan turvata sairaalassa. Millaisia järjestelyjä perheen yhteenkuulumisen mahdollistamiseksi synnytyksen eri vaiheissa on mahdollista luoda, mikäli epidemian toinen aalto rantautuu Suomeen? Kuinka kohdata synnyttäjien tuen ja kuulumisen tarve ilman hoitojärjestelmälle ominaista paremmin tietämisen eetosta? Kuinka avata ovi aidolle dialogille?

Koronakriisiä seuranneet rajoitukset vaikuttavat ihmisten läheissuhteisiin eri tavoin, riippuen esimerkiksi iästä, elämäntilanteesta, asumisjärjestelyistä sekä läheissuhteiden määrästä. Läheissuhteet poikkeustilassa -sarjan teksteissä tarkastellaan pandemian seurauksia ihmisten väliselle kanssakäymiselle erilaisissa elämänvaiheissa.

Kaisa Kuurne, VTT, on sosiaalisen hyvinvoinnin tutkimuksen dosentti, joka johtaa Koneen Säätiön rahoittamaa yhteiskuntapoliittista tutkimushanketta ”Kamppailu synnytyksestä – Suomalaisen synnytyskulttuurin murros” Helsingin yliopistossa. 

Johanna Sarlio-Nieminen, FM, tekee hankkeessa sosiologian väitöskirjaa sairaalakätilön arjesta ja on itsekin kätilö.

Sarjan muut kirjoitukset

Kitti Suoranta: Orgiat ruton jälkeen?

Mia Niemi: Iäkkäiden ongelmat kasaantuvat eristyksessä

Anna Heinonen: Kommuunikodissa kämppis voi olla lähellä mutta vieras

Ella Sihvonen: Koronakeväänä etätyö ja perhe-elämä sulautuvat yhteen

Aino Luotonen: Ystävien virtuaalisista illanistujaisista jää puuttumaan jotain tärkeää

Anna-Maija Castrén: Pysykää kotona! Missä niistä?

Heidi Ruohio: Poikkeustila vaikuttaa kansainvälisiin adoptioihin

Anu Kinnunen: Takaisin kotiin

Vaula Tuomaala: Vauvan kanssa välitilassa

“Kenen nenä mulla on?”

Kansainvälisesti adoptoidut ovat usein kiinnostuneita ensimmäisen perheensä ulkonäöllisistä piirteistä. Adoptiovanhemmat taas etsivät yhdennäköisyyttä adoptiolapsensa kanssa. Me kaikki teemme oletuksia lapsen ja vanhemman yhteenkuulumisesta juuri yhdennäköisyyden perusteella.

Onpa isänsä näköinen tyttö!
Hän on selvästi perinyt äitinsä silmät.

Vastasyntyneen vauvan vanhemmat saavat kuulla tällaisia lauseita, kun sukulaiset ja ystävät tulevat katsomaan uutta tulokasta. Yhdennäköisyyden tunnistaminen kiehtoo ihmisiä ja yhdennäköisyyttä pidetään sukulaisuuden merkkinä (1). Yhä enemmän on kuitenkin vanhempi-lapsi-suhteita, joissa yhteenkuuluminen ja sukulaisuussuhde eivät perustu biogeneettisyyteen. Näitä ovat esimerkiksi adoption tai luovutetun sukusolun avulla muodostuneet vanhemman ja lapsen sidokset.

 

Yhdennäköisyyden kaipuu kertoo kuulumisen tarpeesta

Väitöstutkimukseni osoittaa, että kansainvälisesti adoptoidut kaipaavat usein yhdennäköisyyden kokemusta. Vaikka kansainvälisesti adoptoidut eivät välttämättä ole kiinnostuneita luomaan suhdetta ensimmäisen perheensä jäseniin, heitä voi kiinnostaa, miltä syntymäperheen jäsenet näyttävät. Kuten eräs adoptoitu nainen asian esitti, hän haluaisi tietää ”kenen nenä mulla on?”. Fyysiseen samankaltaisuuteen liittyvää yhdennäköisyyden kokemusta on vaikea saavuttaa adoptioperheessä, joka ei perustu biogeneettiseen sukulaisuuteen. (2.)

Aiemmista adoptiotutkimuksista kuitenkin tiedetään, että myös adoptiovanhemmat etsivät ja löytävät yhdennäköisyyttä itsensä ja adoptiolapsensa välillä. Yhdennäköisyyden tunnistamista on pidetty adoptiovanhempien tapana tehdä adoptiolapsesta oma ja perheeseen kuuluva. Lisäksi yhdennäköisyyden tunnistaminen toimii adoptiovanhemmille merkkinä siitä, että “juuri tämä lapsi kuuluu juuri meidän perheeseemme.” (3.)

 

Perhe voidaan kyseenalaistaa yhdennäköisyyden puuttuessa

Kansainvälisesti adoptoidulla ei ole läheskään aina muistikuvia elämästä ennen adoptiota. He eivät myöskään välttämättä tiedä ensimmäisten vanhempiensa nimiä tai omista heistä valokuvaa. Adoptoidut kuitenkin altistuvat yhdennäköisyyteen liittyviin moniin keskusteluihin läpi elämänsä. Puhe lapsen ja vanhemman yhdennäköisyydestä ja muista ”perityistä” ominaisuuksista jatkuu läpi ihmiselämän, ja sitä harjoitetaan perheen sisällä sukupolvien ketjussa ylös- ja alaspäin sekä sivusuunnassa suhteessa sisaruksiin ja serkkuihin.

Yhdennäköisyyksien etsimistä ja tunnistamista ei tapahdu vain kodin seinien sisällä oman perheen kesken. Perheen ulkopuoliset ihmiset voivat kyseenalaistaa lapsen kuulumisen perheeseen juuri yhdennäköisyyden puutteen vuoksi. “Ketkä ovat oikeita vanhempiasi?” tai “Eikö teillä ole omia lapsia?” ovat kysymyksiä, jotka ovat tuttuja adoptoiduille ja adoptiovanhemmille (2). Adoptoidun kehosta voi siis tulla eri tilanteissa joko yhteenkuuluvuuden tai erilaisuuden symboli.

 

Oma lapsi voi olla ainoa mahdollisuus nähdä biogeneettinen sukulainen

Useille kansainvälisesti adoptoiduille oman lapsen saaminen on ainoa mahdollisuus nähdä biogeneettinen sukulainen. Eräs haastattelemani kansainvälisesti adoptoitu kuvaa isäksi tulemisen kokemusta näin: ”Se oli erittäin iso juttu sillä tavalla, koska se on ensimmäinen sukulainen, joka oikeasti näyttää samalta kuin mä”.

Yhdennäköisyyden kaipuu osoittaa ihmisen tarpeen tunnistaa paikkansa biogeneettiseen sukulaisuuteen perustuvassa sukupolvien ketjussa. Tämä ei kuitenkaan yksinään riitä tekemään perhettä.

Kuten Marilyn Strathern kirjoittaa, eletyt perhesuhteet on erotettava käsitteellisistä perhesuhteista. On eri asia kuulua tiettyyn sukupolvien ketjuun biogeneettisen yhdennäköisyyden perusteella kuin kuulua perheeseen, jossa on eletty arkea yhdessä. Viime kädessä jälkimmäinen tekee perheestä ”oikean”, sillä hoivaa ja yhdessä kasvamista on vaikea korvata.

 

Lähteet

(1)  Mason, Jennifer (2008) Tangible affinities and the real life fascination of kinship. Sociology 42:1, 29–45.

(2)  Ruohio, Heidi (2016) Suomalaiset kansainvälisesti adoptoidut. Perheeseen ja kansaan kuuluminen. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto.

(3)  Howell, Signe & Marré, Diana (2006) To kin transnationally adopted child in Norway and Spain. The Achievement of Resemblances and Belonging. Ethnos 71:3, 293–316.