Kiitollisuus vanhempia kohtaan innostaa ja lannistaa maahanmuuttajaperheiden nuoria

Siirtolaisperheissä moni nuori inspiroituu vanhempien esimerkistä muuttaa elämänsä suuntaa. Nuoret kuitenkin myös tunnistavat vanhempiensa sopeutumisvaikeudet uudessa maassa. Vanhempia kohtaan koetun kiitollisuuden ja ihailun rinnalla moni kokee olevansa kiitollisuudenvelassa vanhemmilleen. 

Uuteen maahan muuttaneiden perheiden lasten ajatukset ja tunteet vanhempiaan kohtaan ovat nuoruusiässä myllerryksessä. Toisessa kulttuurissa kasvaneita vanhempia kohtaan tunnetaan sekalaisia tunteita: kunnioitusta, arvostusta, hämmennystä, häpeää, lojaaliutta ja kiitollisuutta (1). Vaikka kiitollisuus mainitaan tutkimuskirjallisuudessa usein, sen rooli nuorten ja vanhempien suhteiden muovaajana maahanmuuttajaperheissä on ollut hyvin harvoin tutkimuskohteena.

Kiitollisuus voidaan nähdä keskeisenä läheisiä ihmissuhteita ylläpitävänä voimana (2). Kiitollisuus on myönteinen tunne, joka syntyy ihmissuhteessa, kun yksilö huomaa hyötyvänsä toisen ihmisen pyyteettömästä toiminnasta. Kyse on siis sosiaalisesta tunteesta: kiitollisuus näin määriteltynä liittyy aina muihin ihmisiin eikä voi olla itse aiheutettua.

Haastattelin Suomeen muuttaneita nuoria muutama vuosi sitten väitöskirjaani varten. Havahduin siihen, kuinka moni haastattelemani nuori pohti perheensä muuttaneen Suomeen ennen kaikkea nuoren tulevaisuuden vuoksi. Myös silloin, kun perheen muuttopäätös oli syntynyt esimerkiksi vanhempien työmahdollisuuksien tai vanhemman uuden parisuhteen pohjalta, valtaosa nuorista koki koulutuksensa ja tulevaisuudennäkymänsä perheen keskeisenä muuttosyynä.

 

Nuoret tunnistavat muutokset, joita muutto tuo vanhempien elämään

Vanhempien ”selviytymistarinan” ja sinnikkyyden korostaminen voi olla erityisen tärkeää silloin, kun nuoret tunnistavat vanhempiensa menettäneen muutossa paljon. Moni nuori näkee vanhempiensa yhteiskunnallisen aseman laskun muuton jälkeen. Vanhempien on vaikea löytää töitä tai heidän tekemänsä työt eivät ole yhteiskunnassa yhtä korkealle arvostettuja kuin ennen muuttoa. Vanhempien sosiaaliset verkostot kaventuvat ja heidän kokemansa koti-ikävä ja yksinäisyys välittyvät myös perheen lapsille.

Huolimatta mahdollisista vaikeuksista muuton jälkeen, nuorten tulevaisuus on monelle aikuiselle tärkeintä. Vanhempien tekemä uurastus nuoren tulevaisuuden eteen herättää nuorissa kiitollisuutta. Vanhempia halutaan tukea ja omassa elämässä halutaan tehdä ratkaisuja, jotka hyödyttävät koko perhettä. Motivaatio pärjätä hyvin uudessa maassa nousee usein kotoa ja nuoret sitoutuvat vanhempiensa korkeisiin odotuksiin. Vanhempien usko nuorten kyvykkyyteen voi tsempata nuorta – mutta myös lannistaa.

 

Kiitollisuuden toinen puoli on kiitollisuudenvelka

Kiitollisuutta käsittelevissä tutkimuksissa kiitollisuus määritellään myönteiseksi tunteeksi. Kiitollisuudenvelkaan puolestaan liittyy epämiellyttäviä ja kielteisiä tunteita. Hyeyoung Kangin ja Marcela Raffaellin (3) tutkimuksen mukaan nuorten kokema kiitollisuudenvelka edistää maahanmuuttajaperheissä kuitenkin hyviä sukupolvisuhteita tasapainottaen nuorten suhteita vanhempiinsa.Toisin sanoen nuoret eivät halua haastaa jo muutenkin vaikeuksia kohdanneita vanhempiaan.


Omassa tutkimuksessani nuorten kiitollisuudenvelka vanhempiaan kohtaan näyttäytyi myös eri tavoin. Nuorten ja vanhempien välisissä suhteissa kiitollisuuden ja kiitollisuudenvelan tunteet saattoivat vaikuttaa nuorten reaktioihin eri tavoin. Jos maahanmuutto koettiin vanhempien antamana pyyteettömänä lahjana, johon ei sisälly ehtoja, kiitollisuuden tunne saattoi toimia myönteisellä tavalla ja myös tasoittaa ainakin osaa nuorten ja vanhempien välisistä konflikteista. Ajatus takaisinmaksusta ja vanhemmille elämisestä voi kuitenkin aiheuttaa erityisesti nuoruusiässä myös kapinaa ja ahdistusta.

Tutkimuksissa maahan muuttaneista ja maahanmuuttajataustaisista nuorista on viime vuosina korostettu paljon nuorten resilienssiä, eli kykyä selviytyä ja sopeutua muutostilanteissa. Perheen “selviytymistarina” voi toimia yhtenä inspiraation lähteenä nuorten ponnisteluille uudessa maassa ja kouluympäristössä. Sinnikkyys ja kekseliäisyys kuvaavatkin usein maahanmuuttajanuoria paremmin kuin lannistuminen, ja sama koskee heidän vanhempiaan. Etenkin, jos kysytään nuorilta itseltään.

 

Kirjoittaja: Elina Turjanmaa
Kuvat: Emma Simpson / Unsplash ja Vincent Guth / Unsplash

Lähteet:

(1) Suárez-Orozco, Carola & Suárez-Orozco, Maurice (2001) Children of Immigration. Cambridge: Harvard University Press.

(2) Algoe, Sara, Kurtz, Laura & Hilaire, Nicole (2016) Putting the “You” in “Thank you”: Examining other-praising behavior as the active relational ingredient in expressed gratitude. Social Psychological and Personality Science, 7:7, 658–666.

(3) Kang, Hueyoung & Raffaelli, Marcela (2016) Personalizing immigrant sacrifices: Internalization of sense of indebtedness toward parents among Korean American young adults. Journal of Family Issues, 37:10, 1331–1354.

Lapsettoman iäkkään elämään ei löydy valmista käsikirjoitusta

Lapsettomuus koskettaa yhä useampaa ikääntyvää ihmistä. Siihen ei päädytä pelkästään omien valintojen seurauksena. Toiset ihmiset ja yhteiskunnassa vallalla olevat ideaalit vaikuttavat myös siihen, millaiseksi lapsettomuuden kokemus muodostuu.

Monissa kulttuureissa vanhemmuus näyttäytyy yhä ”normaalina” osana elämänkulkua. Tutkimuksissa on puhuttu niin sanotusta elämän standardikäsikirjoituksesta, joka ohjaa yksilöiden odotuksia siitä, mitä elämän tulisi tuoda tullessaan.

Tässä käsikirjoituksessa on kiintopisteitä, joiden kautta omaa ja muiden elämää arvioidaan: tapahtuuko jokin asia elämässä liian aikaisin, liian myöhään tai ehkäpä juuri oikealla hetkellä?

Esimerkiksi lapsen syntymä voidaan nähdä ennalta määrätyn tapahtumajärjestyksen valossa. Vanhemmaksi tullaan parisuhteen solmimisen myötä ja isovanhemmaksi, kun jälkikasvu perustaa oman perheensä.

Tällaiset elämänkulkuun liittyvät normatiiviset odotukset elävät yhä vahvana.

Yhden näkökulman ilmiöön tarjoavat ikääntyvien kokemukset lapsettomuudesta. Aihepiiri oli esillä omassa väitöstutkimuksessani, jossa tarkastelin yksinäisyyttä elämänkulun näkökulmasta.

 

Toteutumattomia suhteita

Lapsettomat haastateltavani kertoivat eriarvoisuuden kokemuksesta suhteessa ihmisiin, joilla on jälkikasvua. Oma lapsettomuus nousi pintaan etenkin pyhinä, muiden viettäessä niitä perheidensä kanssa.

Myös arkipäivisin lapsettomat kaipasivat seuraa, jollaiseksi perheellisistä tuttavista ei omien vastuidensa ja kiireidensä vuoksi ollut. Suhteet muihin ihmisiin tuntuivat näiden tutkittavien kohdalla löyhemmiltä ja hauraammilta kuin perheellisillä eikä kontakteja nuorempiin sukupolviin juuri ollut.

stocksnap-io_freestocks-org
Freestocks.org

Vastaavanlaisia tuloksia on saatu myös toisaalla: ikääntyvällä lapsettomalla ei ole aikuisia lapsia, jotka voivat toimia vanhempiensa ”tulkkeina” tai ”asianajajina” erilaisten palveluiden parissa. Vähäiset sidokset nuorempiin ihmisiin voivat vaikeuttaa sopeutumista muuttuviin sosiaalisiin suhteisiin ja ajan tuomiin muutoksiin. (Dykstra & Hagestad 2007.)

Sukupolvien ketjun jatkumiseen liittyvästä ja usein hyvin merkittäväksi koetusta isovanhemmuudesta voi jäädä paitsi myös vanhemmuuden kokenut ihminen.

Oman tutkimukseni yhteydessä isovanhemmuuden kaipuusta kertoivatkin erityisesti ne, joilla oli lapsia, mutta ei lapsenlapsia. Osa haastateltavista oli elänyt omia lapsia pidempään, jolloin lapsettomuuteen ja lapsenlapsettomuuteen liittyi myös suru menetetystä vanhemmuudesta.

 

Lapsettomuus ei synny tyhjiössä

Lapsenlapsettomuuteen on tartuttu julkisessa keskustelussa. Helsingin Sanomissa on kirjoitettu myös yksinelävien vastentahtoisesta lapsettomuudesta. Väestöliiton tutkija Anneli Miettisen mukaan yksinelävien lapsettomuus jää helposti pariskuntien lapsettomuuden jalkoihin.

”Voidaan jopa ajatella, että sinkun lapsettomuus on itse aiheutettua eli omien, työhön, seurusteluun tai vapaa-aikaan liittyvien valintojen seurausta”, Miettinen toteaa.

Hyvin usein elämänkulkua tarkastellaan juuri tällä tavoin yksilöstä käsin, vaikka tiedetään, etteivät elämäntapahtumat synny historiallisessa tai sosiaalisessa tyhjiössä tai vain biologisten prosessien sääteleminä (Marin 2001). Ihmiset eivät elä toisistaan irrallaan, vaan yksilöiden elämät linkittyvät ja vaikuttavat toisiinsa.

Esimerkiksi ikääntyvien naisten keskuudessa on paljon heitä, jotka ovat omistautuneet vanhempiensa ja isovanhempiensa hoivalle ja huomanneet myöhemmällä iällä jääneensä ilman parisuhdetta ja lapsia. (Connidis & McMullin 1996.)  

Usein lapsettomuuden syynä ovat yksinkertaisesti väärät ajoitukset ja kohtaamattomat odotukset (Hagestad & Call 2007), kuten yllä mainitussa Helsingin Sanomien artikkelissakin nostettiin esiin.

 

Elämää puhtaalta pöydältä

Elämäntapahtumien merkitykset ja tulkinnat syntyvät myös suhteessa muihin ihmisiin ja lähiympäristöön. Tiedetään, ettei lapsettomuuden stigma näyttäydy yhtä vahvana kuin vuosikymmen takaperin: ennakkoluulot lapsettomista vastuuttomina ja itsekeskeisinä aikuisina ovat hälventyneet.

stocksnap-io_chiaweilin
StockSnap.io: Chiawei Lin

Kokemus eriarvoisuudesta voi kuitenkin olla vahvasti läsnä, jos ympäröivässä kulttuurissa lasten ja vanhempien muodostama perhe näyttäytyy normina tai muita perhemuotoja hyväksyttävämpänä.

Lapsettomat haastateltavani eivät juuri kertoneet vanhemmuuden kaipuusta, vaan läsnä oli ennen kaikkea pohdinta siitä, miten muut ihmiset ja ympäröivä yhteiskunta heihin suhtautuvat.

Sosiologit Pearl Dykstra ja Gunhild Hagestad (2007) arvelevat perheellisen ihmisen elämän rytmin, rakenteen ja roolien olevan aina jollain tapaa annettuja. Etenkään iäkkäälle lapsettomalle valmiita käsikirjoituksia ei sen sijaan ole tarjolla. Elämä on sävellettävä ikään kuin puhtaalta pöydältä.

Lapsettomalla vapaus ja vastuu omasta elämästä voi olla myös voimavara, kuten kohtaamani iäkkäät kuvasivat. Nuorempien sukupolvien kohdalla eriarvoisuuden kokemukset ovat toivottavasti entistä harvemmin läsnä, jos ja kun erilaiset sosiaaliset polut ovat yhä vapaammin valittavissa.

 

Kirjoittaja: Elisa Tiilikainen

Elisa Tiilikainen on tutkija (VTT) Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitoksella. Hänen tutkimushankkeensa ovat käsitelleet erityisesti ikääntyvien yksinäisyyttä, sosiaalisia suhteita ja niissä tapahtuvia muutoksia. Hänen kirjansa ”Jakamattomat hetket. Yksinäisyyden kokemus ja elämänkulku” julkaistaan maaliskuussa 2018.

 

 

Lähteet:

Connidis, Ingrid Arnet & McMullin, Julie Ann (1996) Reasons for and perceptions of childlessness among older persons: Exploring the impact of marital status and gender. Journal of Aging Studies 10:3, 205–222.

Dykstra, Pearl & Wagner, Michael (2007) Pathways to childlessness and later life outcomes. Journal of Family Issues 28:11, 1487–1517.

Hagestad, Gunhild & Uhlenberg, Peter (2005) The social separation of old and young: A root of ageism. Journal of Social Issues 61:2, 343–360.

Marin, Marjatta (2001) Tarkastelukulmia ikään ja ikääntymiseen. Teoksessa Anne Sankari & Jyrki Jyrkämä (toim.) Lapsuudesta vanhuuteen. Iän sosiologiaa. Tampere: Vastapaino, 17–48.

Kaiken selittäminen kulttuurilla johtaa harhaan

Lasten ja heidän vanhempiensa väliset suhteet rakentuvat erilaisille arvoille ja odotuksille eri maissa ja kulttuureissa – noin yleisesti ottaen. Jotta siirtolaisuuteen liittyvä perhetutkimus ei juuttuisi ennakkoluulojen toistamiseen, tarvitaan suurten linjojen rinnalle yksilö- ja perhetason analyysia.

Tutkija haastattelee viittä suomalaistyttöä ja viittä kurdityttöä. Kurditytöistä kaksi kertoo, että heidän liikkumisensa vapaa-aikana koulun jälkeen on hyvin rajoitettua ja että vanhemmat eivät halua heidän solmivan läheisiä suhteita suomalaisnuorten kanssa. Suomalaisnuorista kukaan ei ole kokenut voimakasta vapauden rajoittamista.

Vaikka laadullisessa tutkimuksessa ei pyritäkään tekemään yleistyksiä, vaikuttaa siltä, että tyttöjen tilan ja ajankäytön rajaaminen on yleisempää kurditaustaisilla kuin kantasuomalaisilla tytöillä. Enemmistö haastatelluista kurditytöistä ei kuitenkaan ole kokenut tällaista vapaa-ajan rajoittamista.

Edellä kuvailtu tilanne on esimerkki siitä, millaisia haasteita kulttuurisen monimuotoisuuden esiin tuominen tutkijalle asettaa. Kulttuuri ja yhteiskuntajärjestelmä vaikuttavat siihen, millaisiksi sukupolvisuhteet – eli suhteet lasten, heidän vanhempiensa ja isovanhempiensa välillä – eri maissa muodostuvat.

Kuitenkin harva meistä on tyylipuhdas kulttuurinsa edustaja ja kulttuuristen tekijöiden esiintuominen perhesuhteiden selittäjänä johtaa usein vain stereotyyppisten karikatyyrien toistamiseen ja vahvistamiseen.

Vaikka kulttuuri käsitteenä onkin liukas ja liikkuva, suuria linjoja esimerkiksi arvojen tasolla on mahdollista maalata. Eri kulttuureja vertailevissa tutkimuksissa maita ja kulttuureita jaotellaan usein karkeasti individualismi–kollektivismi-akselilla. Kollektiivisten arvojen kulttuureissa sukupolvisuhteiden nähdään olevan tärkeämpiä ja velvoittavampia kuin yksilöllisyyttä korostavissa kulttuureissa, joita muun muassa Suomi edustaa.

 

Kulttuuri_tekstikuva

 

Kulttuuristen arvostusten lisäksi yhteiskunnan turvaverkosto ja hyvinvointipalvelut vaikuttavat siihen, millaisia odotuksia perheenjäsenten ja sukulaisten välisiin suhteisiin kohdistetaan. Kun valtio tukee perheitä vain vähän tai ei lainkaan, perheenjäsenten toisilleen antama aineellinen ja aineeton tuki korostuvat.

Kulttuuristen erityispiirteiden kautta voidaan jäsentää sitä, miksi ja miten lasten ja heidän vanhempiensa suhteet ymmärretään joiltain osin eri tavoin eri maissa. Perhekulttuurin eli yksittäisen perheen omaksumien kulttuuristen tapojen ja käytäntöjen merkitys on perheenjäsenten välisille suhteille kuitenkin kulttuuria suurempi. Esimerkiksi vanhempien kanssa lapsuudessa vietetty aika vaikuttaa lasten haluun ja panostukseen omista vanhemmista huolehtimisessa (Silverstein ym. 2002).

Lisäksi on huomioitava, että sukupolvisuhteita jäsentävät kaikissa kulttuureissa kunnioitus (respect) ja hoiva (care) (Silverstein 2016). Vaihtelua eri kulttuurien välillä ilmenee kuitenkin siinä, millaisia irtiottoja omista lapsista, vanhemmista ja isovanhemmista pidetään missäkin ikävaiheessa hyväksyttävinä ja millaisia (sosiaalisia) sanktioita normista poikkeamisesta seuraa.

Sukupolvisuhteiden piirteiden selittäminen kulttuurisilla tekijöillä tulee erityisen kimurantiksi muuttoliikkeen yhteydessä. Maahanmuuttajat edustavat uudessa kotimaassaan usein korostetulla tavalla (ja tahtomattaankin) omaa etnistä ryhmäänsä ja heihin kohdistuu stereotyyppisiä oletuksia ja odotuksia. Sen lisäksi, että yksilö- ja perhetason erot etnisten ryhmien sisällä ovat perhesuhteita tarkasteltaessa suuria, maahanmuutto itsessään voi muuttaa perheenjäsenten välisiä suhteita.

Tutkimusten mukaan maahanmuutto lähentää usein perheenjäseniä toisiinsa sosiaalisten verkostojen kaventuessa. Usein osa perheenjäsenistä jää lähtömaahan, mikä voi muuttaa perheen dynamikkaa ja arkea. Perhe voi myös tiivistyä, koska perheenjäsenet jakavat yhteisen kokemuksen uuteen maahan muuttamisesta ja ovat uudessa maassa ainakin aluksi toisistaan riippuvaisempia kuin lähtömaassa (Alitolppa-Niitamo 2010).

Uudessa kulttuurisessa ja yhteiskunnallisessa ympäristössä eläminen voi muokata käsityksiä sopivista perhesuhteista. Lähtömaan ja uuden kotimaan käsitykset sukupolvisuhteista voivat joutua muuton myötä myös törmäyskurssille. Esimerkiksi Suomeen muuttaneet vanhemmat voivat olettaa lastensa noudattavan lähtömaan kulttuurista koodistoa vaikkapa hoivan ja taloudellisen vastuunkannon suhteen, kun taas nuoret tottuvat yksilöllisempien valintojen mahdollisuuksiin.

Uuteen maahan muuttaminen voi johtaa myös siihen, että vanhemmat alkavat painottaa niitä lähtökulttuurin piirteitä, esimerkiksi uskonnollisuutta tai perheen ja yhteisöllisyyden korostamista, joita uusi yhteiskunta ei heidän kokemuksensa mukaan tue (Stepien 2008; Chan & Tam 2016). On myös muistettava, että vaikka arvot ja sukupolvisuhteisiin liitetyt odotukset perheiden välillä eri maissa vaihtelevat, ovat perhe-elämän käytännöt usein lähellä toisiaan (Alitolppa-Niitamo 2010). Arvot usein myös muuttuvat ihmisen iän ja kokemusten karttuessa (Helkama 2015, 8).

Kulttuuri tarjoaa näkökulman sukupolvisuhteiden yleisten ja erityisten piirteiden analysoimiseen, mutta perheenjäsenten välisiä suhteita ei voida selittää kulttuurilla.

Esimerkiksi kurditytön vapaa-ajan rajoittaminen (tai rajojen puute) ei palaudu yksiselitteisesti tietyn kulttuurin normistoihin, vaan perhe-elämän käytäntöihin vaikuttavat monet muutkin seikat. Kulttuurin ja yhteiskuntajärjestelmän avulla voidaan kyllä yleisellä tasolla kuvata sukupolvisuhteiden tyypillisiä piirteitä, mutta yksittäisenä selittäjänä kulttuuri on harhaanjohtava.

 

Kirjoittaja: Elina Turjanmaa
Kuva: IM Free, Mamnaimie

Lähteet:

Alitolppa-Niitamo, Anne (2010) Perheen akkulturaatio ja sukupolvien väliset suhteet. Teoksessa Tuomas Martikainen & Lotta Haikkola (toim.) Maahanmuutto ja sukupolvet. Helsinki: Hakapaino, 45–64.

Helkama, Klaus (2015) Suomalaisten arvot. Mikä meille on oikeasti tärkeää? Tallinna: Meedia Zone OÜ.

Chan, Hoi-Wing & Tam, Kim-Pong (2016) Understanding the Lack of Parent–Child Value Similarity. The Role of Perceived Norms in Value Socialization in Immigrant Families. Journal of Cross-Cultural Psychology, 1–19. (Advance online publication, julkaistu ennakkoon verkossa 4.3.2016).

Silverstein, Merril; Conroy, Stephen; Wang, Haitao; Giarrusso, Roseann & Bengtson, Vern (2002) Reciprocity in parent-child relations over the adult life course. Journal of Gerontology: Social Sciences, 57(1), S3–S13.

Silverstein, Merril (2016) Adult children providing support to their aging parents: Mixed motives over the family life course. Luento Intergenerational Family Solidarity across Europe (INTERFASOL) -verkoston kurssilla Portossa 4.4.2016.

Stepien, Anne (2008) The dream of family. Muslim migrants in Austria. Teoksessa Ralph Grillo (toim.) The family in question. Immigrant and ethnic minorities in multicultural Europe. Amsterdam: Amsterdam University Press, 165–186.