Dokumenttielokuvat Etna, Light Memories ja Dajori kuvaavat perheessä tapahtuvia hylkäämisiä. Elokuvat piirtävät esiin perhe- ja läheissuhteita, jotka voivat yhtä aikaa satuttaa ja kannatella, katketa ja jatkua. Tarkastelen tässä tekstissä elokuvien esittämiä hylkäämisen kokemuksia, jotka kietoutuvat sitkeisiin perhesuhteisiin ja sukupolvien yli ulottuviin kokemuksiin.
Osallistun elokuvafestivaaleille usein avoimin mielin ja valitsen elokuvia melko summamutikassa. Silti toisinaan käy niin, että katsottujen elokuvien läpi alkaa hahmottua yhteinen juonne. Osallistuin helmikuussa DocPoint -dokumenttielokuvafestivaaleille ja sattumalta valitsemissani elokuvissa käsiteltiin tutkimusteemaani – perhe- ja läheissuhteita – vaikka en ollut tietoisesti valinnut katsottavia elokuvia tästä näkökulmasta.
Katsomiani elokuvia yhdisti kysymys siitä, mitä tapahtuu, kun perhesuhteet eivät kannattele niin kuin niiden oletetaan kannattelevan. Viidestä viikon aikana näkemästäni elokuvasta kolmessa käsiteltiin perhesuhteita. Elokuvissa vanhemman ja lapsen välinen suhde ei kanna suojaavalla tavalla, vaan jättää jälkeensä kokemuksen hylkäämisestä. Samalla muut perhe- ja läheissuhteet osoittautuvat sitkeiksi ja ainakin osittain kannatteleviksi.
Vanhemman hylkäämäksi joutuminen on erityisen merkityksellinen ilmiö, jota on tutkittu laajasti erityisesti psykologiassa. Hylkääminen on myös sosiaalinen ilmiö, sillä vanhemman hylkäämä lapsi ei kasva irrallaan muista perhesuhteista, vaan on osa perhe- ja läheissuhteiden verkostoa. Hylkäävän suhteen rinnalla on usein toinen vanhempi, sisaruksia, sukulaisia ja muita aikuisia, jotka kantavat vastuuta hoivasta ja arjesta. Viime kädessä – ainakin hyvinvointivaltion kontekstissa – myös yhteiskunnalliset instituutiot osallistuvat tähän kannatteluun. Hylkääminen saa sosiaalisen muotonsa myös siinä, miten se kulkee sukupolvien välillä ja muovaa perhe- ja läheissuhteita pitkällä aikavälillä.
Katsomissani dokumenttielokuvissa hylkäämisen kokemukset ja näkökulmat vaihtelivat vanhemman täydellisestä poissaolosta ja fyysisestä etäisyydestä hienovaraisemmin torjuntaan ja tunnesiteiden katkeamiseen. Hylätyksi tulleet dokumenttielokuvien henkilöt eivät kuitenkaan olleet jääneet yksin. Vanhemman ja lapsen välisen suhteen haavoittavuuden rinnalle asettuivat muut perhe- ja läheissuhteet, jotka tarjosivat jatkuvuutta, hoivaa ja mahdollisuuden tulla nähdyksi ja hyväksytyksi. Perhe- ja läheissuhteiden kestävyys ja lempeys vaikeissa olosuhteissa ja hylätyksi tulemisen kontekstissa tulivat kirkkaasti esiin hitaasti etenevissä, viipyilevissä ja perhesuhteisiin pureutuvissa dokumenteissa.
Selviytymistä mahdottomissa ja äärimmäisissä olosuhteissa
Sinna Virtasen ohjaamassa elokuvassa Etna hylkääminen paljastuu vähitellen kahden sukupolven välisen kirjeenvaihdon kautta. Elokuvan lähtökohtana toimii elokuvantekijän ja tämän Sisiliaan muuttaneen isotädin pitkään jatkunut kirjeenvaihto. Kirjeenvaihdon myötä piirtyy esiin isotädin lapsuus, jota leimasivat viha, väkivalta ja hylkääminen. Elokuvan tapahtumat ankkuroituvat isotädin talon puutarhaan Etnan kupeessa Sisiliassa, jossa Virtanen ja isotäti käyvät yhdessä läpi vuosia jatkunutta kirjeenvaihtoaan.
Kirjeissä isotäti muistelee paitsi väkivaltaista äitiään, myös perhettä, jossa hän välillä asui sijoitettuna. Erityisen pysäyttävä hetki on se, kun keskustelussa paljastuu, että sijaisperheessä koettu seksuaalinen hyväksikäyttö näyttäytyy isotädille vähemmän vahingoittavana kuin lapsuuden koti ja äidin häneen kohdistuva viha.
Elokuvantekijä käsittelee isotädin lapsuuden kokemuksia hellästi nukketeatterin kautta. Esityksessä käytetään isotädin tekemiä nukkeja, jotka heräävät eloon puiden katveeseen rakennetussa teatterissa pimenevässä sisilialaisessa illassa. Nukketeatteri toimii paitsi kertomisen välineenä myös sukupolvien välisenä siltana, jossa kahden eri-ikäisen, samannimisen naisen välinen yhteys ja kannattelu tulevat näkyviksi juuri siinä, missä perhesuhteet ovat aiemmin rikkoutuneet.
Häpeä ja vaikeneminen perheissä
Hylkäämistä voi tarkastella Erving Goffmanin ajattelun kautta. Goffmanin stigmateoria auttaa ymmärtämään, miten tietyt perhehistoriat, kuten hyväksikäyttö, väkivalta tai aviottomuus, voivat muuttua sosiaalisesti arkaluonteisiksi asioiksi, joista vaietaan. Stigman näkökulmasta vaikeneminen on sosiaalinen käytäntö: tapa suojella perhettä ulkopuoliselta arvostelulta ja leimautumiselta rajaamalla sitä, mitä menneisyydestä kerrotaan ja mitä jätetään kertomatta.
Misha Vallejo Prutin ohjaamassa Light Memories dokumenttielokuvassa hylkääminen rakentuu juuri tällaisen vaikenemisen varaan. Elokuvantekijän isoisästä ei ole perheessä koskaan puhuttu, ja hänestä on jäljellä vain yksi kellastunut valokuva. Menneisyys on yhtä sumea kuin valokuva: vaikka tekijä palaa elokuvassa isoisänsä tarinaan yhä uudelleen, kuva ei lopulta tarkennu.
Isoisä eli toisen perheensä kanssa samassa pienessä kylässä, jossa myös isoäiti ja lapset asuivat, mutta tästä rinnakkaisesta todellisuudesta vaiettiin. Isoisä ei koskaan tunnustanut lapsia omikseen, vaikka isoäiti synnytti hänelle useita lapsia.
Elokuvassa palataan yhä uudelleen kysymykseen siitä, miten isoisästä on voitu vaieta. Menneisyys jää lopulta hahmottumattomaksi. Vaikeneminen liittyy perheeseen kytkeytyneeseen häpeään: suhteeseen, jota ei ole voitu tunnustaa osaksi perheen julkista kertomusta.
Vallejo Prutin isä näyttäytyy elokuvassa hiljaisena hahmona. Vaikeneminen toimii sosiaalisena käytäntönä, joka on ehkä suojellut perhettä leimautumiselta, mutta samalla jättänyt yksilöt yksin kokemustensa kanssa. Lapsuudessa koettu hylkääminen on muokannut isän suhdetta omaan lapseensa: suhteessa on ollut etäisyyttä, mutta yhteys ei ole koskaan kokonaan katkennut. Elokuvassa yhdessä rakentaminen ja käsitöiden tekeminen muodostavat käytäntöjä, joiden kautta puhumattomuus ei estä läsnäoloa, vaan mahdollistaa toisenlaisen tavan olla yhdessä. Goffmanin näkökulmasta tämä hiljaisuus ei ole vetäytymistä, vaan osa stigman hallintaa: tapa elää eteenpäin tilanteessa, jossa menneisyyttä ei voida sanoittaa.
Hylkääminen ja vastuun kasautuminen
Kolmas elokuva tuo hylkäämisen tarkasteluun mukaan rakenteellisen ulottuvuuden. Marti Pávin ja Nicolas Kourekin ohjaamassa elokuvassa Dajorissa seurataan usean vuoden ajan köyhän romaniperheen arkea Saksan rajaseudulla. Perheessä asuu omien lasten lisäksi siskon lapsia, joista sisko ei omien ongelmiensa vuoksi kykene huolehtimaan. Arki on kuluttavaa: muutot, jatkuva taloudellinen epävarmuus sekä erityisesti siskon vanhimman lapsen oireilu ja karkaamiset huolettavat elokuvan päähenkilöä Marieta, dajoria, perheen äitihahmoa.
Hylkääminen ei elokuvassa näyttäydy vain yksittäisenä tekona, vaan rakenteellisena tilanteena, jossa vastuu kasaantuu niille, joilla on jo ennestään vähän resursseja. Hylkääminen kietoutuu köyhyyteen, etniseen marginalisaatioon ja epävakaaseen asumiseen eli rakenteisiin, joista irrottautuminen on mahdotonta.
Vaikka arki on kuormittavaa, siihen mahtuu myös paljon iloa. Elokuvassa nähdään yhteisiä juhlia, tanssia, naurua ja laulua, lasten onnistumisia harrastuksissa ja yhteisiä uintireissuja. Erityisen koskettavia ovat elokuvan hetket, joissa siskon nuorin lapsi alkaa kutsua Marieta äidiksi. Elokuvan alussa Marie torjuu äidiksi kutsumisen, mutta vuosien kuluessa tämä kielto alkaa murtua.
Perhesuhteiden sitkeys
Katsomieni dokumenttielokuvien yhteinen teema ei lopulta ole hylkääminen sinänsä, vaan se, mitä ihmiset tekevät hylkäämisen suhteen. Perhesuhteet eivät näissä elokuvissa näyttäydy harmittomina ja ihanteellisina, mutta eivät myöskään yksipuolisesti kurjuuden lähteinä.
Hylkääminen ei katsomissani elokuvissa katkaise kaikkia perhesuhteita, vaan usein päinvastoin osoittaa niiden sitkeyden ja monimutkaisuuden. Vanhemman hylkäämäksi tuleminen heijastuu lapsiin, lastenlapsiin ja siihen, millaisiksi perhesuhteet tulevaisuudessa rakentuvat. Kyse ei ole vain yksilöllisistä traumoista, vaan sukupolvisesta prosessista. Hylkääminen ei näyttäydy vain menetyksenä, vaan myös lähtökohtana uudenlaisten suhteiden, kertomusten ja hoivan muotojen rakentamiselle.
