Kategoria: Yhdenvertaisuus

Lapsi syntyy kohdusta, mutta tekeekö kohtu myös naisen?

Posted on by Kaisa Kivipuro
Lukuaika: 3 min.

Kohdunsiirroilla voidaan nykyisin auttaa kohduttomia naisia lapsen saamisessa “perinteisin” keinoin, oman kehon kautta. Kriitikoiden mielestä kohdunsiirto on epäfeministinen teko.

Ensimmäisestä onnistuneesta kohdunsiirrosta kerrottiin mediassa laajasti, kun lapsi syntyi siirron tuloksena Ruotsissa vuonna 2014. Sen jälkeen Ruotsissa on kohdunsiirtojen avulla syntynyt aiemmin kohduttomille naisille seitsemän lasta ja Yhdysvalloissa kaksi. Useissa Euroopan maissa, kuten Iso-Britanniassa, Tsekeissä ja Saksassa on aloitettu kohdunsiirtojen tekeminen.

Kohdunsiirrolla tarkoitetaan elinsiirtoa, jossa naisen kohtu siirretään toisen, kohduttoman naisen kehoon. Lasta toivovan parin sukusoluilla on ennen kohdunsiirtoa tehty IVF-hoito, jonka tuloksena syntyneet alkiot pakastetaan. Noin vuoden kuluttua kohdunsiirrosta voidaan pakastettu alkio siirtää siirtokohtuun raskauden alkuun saattamiseksi.

Kohdunsiirroissa luovuttajana on ollut toistaiseksi elävä henkilö, tyypillisimmin kohdun vastaanottajan äiti. Tsekkiläiset lääkärit ovat suunnitelleet kohtusiirteen käyttöä myös  kuolleelta luovuttajalta. Onnistuneista toimenpiteistä huolimatta kohdunsiirrot eivät ole vielä missään virallinen osa lapsettomuuden hoitokäytäntöä.

 

Onko kohdunsiirto epäfeministinen teko?

Kohdunsiirto on yksi tuoreimmista innovaatioista lapsettomuushoitojen saralla. Siirroista hyötyvät kohduttomat naiset, jotka ovat joko syntyneet ilman kohtua tai joiden kohtu on jouduttu poistamaan esimerkiksi syövän takia.

Kuten muutkin lisääntymisteknologiat, kohdunsiirto on lääketieteen edistyksen tuottama keino saada toivottu lapsi. Uusia lisääntymisteknologioita on perinteisesti pidetty eettisesti epäilyttävinä toimenpiteinä. Kohdunsiirroista käydäänkin nyt samantapaista kriittistä keskustelua kuin esimerkiksi IVF-hoidoista ja sijaissynnytyksen sallimisesta on käyty.

Honey Fangs / Unsplash

Kohdunsiirtoja koskevaan eettiseen keskusteluun osallistui keväällä 2018 kasvojensiirtoja tutkinut apulaisprofessori Sharronna Pearl Pennsylvanian yliopistosta. Hän pitää kohdunsiirtoja epäfeministisinä tekoina.Kohdunsiirtoon hakeutuvat tukevat Pearlin mukaan valinnallaan kulttuurista normia, joka typistää naiseuden raskauteen ja synnyttämiseen. Äidiksi tulemiseen löytyy myös tapoja, jotka eivät vahvista raskauden kokemuksen merkitystä naisen identiteetille, Pearl korostaa.

Olen perehtynyt aiheeseen omassa väitöstutkimuksessani, jota varten olen haastattellut suomalaisia kohduttomia naisia. Sen valossa asia ei ole näin yksinkertainen.

 

Kohtu naiseutta vai lisääntymistä varten?

Kohdun merkitys ei tyhjene naiseuden kokemukseen. Se on myös paikka, jossa sikiö kasvaa ennen syntymäänsä. Kohdunsiirtojen asiantuntija, professori Mats Brännström korostaa, että onnistuneen kohdunsiirron määritelmä perustuu siirtokohdusta syntyneeseen elävään lapseen. Tavoitteena ei siis ole saada kohduttomaan kehoon kohtua, vaan kohdusta syntyvä lapsi.

Suurin osa haastattelemistani kohduttomista naisista ei korostanut toivetta kokea raskautta tai ollut halukkaita hakeutumaan leikkaukseen siihen sisältyvien terveydellisten riskien takia. He kiinnittivät kohdun merkityksen ensisijaisesti lisääntymiseen ja lapseen, joka voi syntyä myös toisen kohdusta joko sijaissynnytyksellä tai adoptioprosessin kautta.

Koska lapsen saaminen ei ainakaan vielä ole mahdollista ilman kehossa sijaitsevaa kohtua, niin ”jossain ja jollain sen kohdun on oltava”, kuten yksi haastateltavani asiaa konkretisoi.

Jos kohduton haluaa saada lapsen, miksi hän ei sitten hankkisi lasta muilla tavoin kuin kohdunsiirrolla?

 

Kohduton on lisääntymisensä osalta marginaalissa

Kohduttoman lapsiperheellistyminen ei ole yksinkertainen prosessi. Suomessa ainoa lain sallima keino on adoptio, mutta tällöin perheellistyminen ei ole kiinni vain lapsettoman halusta adoptoida. Adoption byrokraattinen ja emotionaalinen haastavuus, kallis hinta, adoptiolasten erityistarpeisuus ja pieni määrä ehkäisevät adoptioprosessiin hakeutumista ja vaikeuttavat adoptiolapsen saamista. Geneetttisesti oman lapsen saaminen on kohduttomalle mahdollista kohdunsiirron ohella ainoastaan sijaissynnytyksellä, joka on kielletty Suomessa.

Siten kohduttomat ja heidän puolisonsa ovat suomalaisessa yhteiskunnassa lisääntymisensä osalta marginaalissa: heidän ulottuvillaan on huomattavasti vähemmän keinoja lapsen saamiseksi kuin muilla. Tutkimukseni perusteella heidän toiveenaan ei kuitenkaan ole kohtusiirteen saaminen, vaan adoptioprosessin inhimillistäminen ja ei-kaupallisen sijaissynnytyksen salliminen.

Rob Potter / Unsplash

 

Naiseuden ja äitiyden kategorioiden uudelleenmäärittely ei ole kohduttomien tehtävä

Inhimillisesti on kuitenkin ymmärrettävää, että kohdunsiirto voi näyttäytyä vaihtoehtona tilanteessa, jossa yhteiskunta ei tarjoa muita reittejä vanhemmuuteen. Mutta Pearl haluaa vaikuttaa kohduttomien päätökseen hakeutua kohdunsiirtoihin vetoamalla toimenpiteen epäfeministisyyteen.

Pearl tuntuu toivovan, että kohduttomat henkilöt ohittaisivat toiveensa saada itse synnytetty lapsi, olisivat feministejä ja kieltäytyisivät kohdunsiirrosta. Hän vaatii kohduttomilta edelläkävijyyttä tiellä kohti parempaa yhteiskuntaa, jossa raskaus ja naiseus eivät olisi synonyymeja keskenään.

Pearl asettelee siis kohduttomille feministisen sankarin viittaa, mutta tekee sen kohdullisten eikä kohduttomien tarpeista käsin. Tämä on epäreilua, sillä kohduttomia naisia ei voida vastuuttaa kulttuurisista käsityksistä, joissa raskaus nähdään olennaisena osana naiseutta. Yksilöllä ei ole velvollisuutta muuttaa sukupuolitetuille kehoille annettuja kollektiivisia merkityksiä.

Yhdessä asiassa Pearlin kirjoitus kuitenkin osuu maaliin: äitiyden ja naiseuden sekä isyyden ja mieheyden ahtaita kategorioita pitää kyseenalaistaa. Sen ei kuitenkaan tulisi tapahtua kohdunsiirtoon hakeutuvia syyllistämällä vaan pyrkimällä muuttamaan käytäntöjä, jotka niputtavat tietynlaiset kehot ja vanhemmuuden muodot yhteen.

Kohdunsiirrot voivat potentiaalisesti olla tämän kulttuurisen muutoksen käännekohta. Tulevaisuudessa tullaan todennäköisesti yrittämään kohdunsiirtoa myös mieheksi määriteltyyn kehoon. Tällöin naisen ei enää itsestään selvästi tarvitse olla synnyttäjä.

Transparent-sarja avaa ikkunan perheiden tulevaisuuteen

Posted on by Kitti Suoranta
Lukuaika: 4 min.

Palkittu amerikkalainen Transparent on hienointa ja koskettavinta televisiota pitkään aikaan. Sarja kuvaa mestarillisesti perheiden ja identiteettien monimuotoistumista yhä vapaamman seksuaalimoraalin maailmassa.

Sarah: ”Siis aiotko nyt ruveta pukeutumaan kuin nainen, ihan koko ajan?”
Mort/Maura: ”Ei kulta. Olen koko elämäni pukeutunut mieheksi. Tämä on se, mitä olen oikeasti.”

Transparent-sarjan alussa seitsemääkymppiä lähestyvä emeritusprofessori Mort Pfefferman joutuu vahingossa tyttärensä Sarahin kiihkeän suudelman todistajaksi. Sarah on naimisissa oleva keski-ikäinen perheenäiti ja suudelman toinen osapuoli hänen entinen tyttöystävänsä. Mutta Mort itse on tyttärelleen selityksen velkaa, sillä hänellä on naisen vaatteet päällään. Mort kertoo olevansa transnainen, uudelta nimeltään Maura (1).

Transparent seuraa Mauran transprosessia ja sen käynnistämiä mullistuksia Mauran ex-vaimon sekä aikuisten lasten identiteeteissä ja keskinäisissä suhteissa. Sarja kuvaa tarkkanäköisesti seksuaali- ja yksityiselämän murroksia, joista akateeminen tutkimus on yrittänyt saada selkoa koko 2000-luvun.

Transparentin on toteuttanut palkittu käsikirjoittaja ja tuottaja Jill Soloway tiimeineen. Soloway kuuli oman isänsä transsukupuolisuudesta muutama vuosi sitten puhelinkeskustelussa ja tajusi saman tien, että aiheesta tulisi loistava tv-sarja

Soloway halusi tarinaansa toimijoiksi ihmisiä, jotka on televisiossa usein esitetty lähinnä toiseuden ja poikkeavuuden edustajina. Transparent astuu keskelle sukupuolen, seksuaalisuuden ja perhesuhteiden monimuotoisuutta, jota on suomalaisessa yhteiskunnassa ja mediassa vasta alettu käsitellä.

 

Irti kaksinapaisesta sukupuolesta ja seksuaalisuudesta

Transparent on osuva esitys maailmastamme, jossa perheen ja sukulaisuuden määritelmät sekä tosiasialliset perhesiteet ovat joustavampia kuin vielä vähän aikaa sitten voitiin kuvitella. Mitä perhe- ja läheissuhteille tapahtuu, kun perheenjäsenten identiteetit irtoavat totutuista kahtiajaoista, kuten nainen-mies tai hetero-homo? Millaisiksi perhe ja lähisuku muodostuvat, jos perheenjäsenet eivät mahdukaan näiden pysyviksi oletettujen sukupuoli- ja seksuaalikategorioiden sisään?

Sukupuolen ja seksuaalisuuden kerroksellisuus ja ajallinen muutos tulevat esiin henkilöhahmojen tarinoiden kautta. Esimerkiksi Mauran monimutkaisessa ja ristiriitaisessa henkilöhahmossa transsukupuolisuus on vain yksi piirre. Sarah taas kulkee mieheensä Leniin kyllästyneen kotiäidin roolista lesbosuhteeseen, siitä maksullisen dominan alistettavaksi ja lopulta takaisin parisuhteeseen ex-miehensä kanssa. Sarah ei ole hetero tai lesbo eikä ehkä edes bi, vaan ylipäänsä seksuaalinen ja jatkuvassa etsinnän tilassa.

Mauran toinen tytär Ali on puolestaan sarjan alussa pilveä polttava haahuilija, joka harrastaa irtosuhteita miesten kanssa. Alin identiteettimatka kulkee käsi kädessä poliittisen ja yhteiskunnallisen heräämisen kanssa. Hän opiskelee sukupuolentutkimusta ja tajuaa olevansa lesbo. Myöhemmin matkalla Israelissa Ali tutustuu palestiinalaisiin aktivisteihin ja ymmärtää olevansa sittenkin muunsukupuolinen.

 

Perheen rajat liikkuvat mutta rakkaus säilyy

Sarjassa vietetyt Sarahin isot, romanttiset lesbohäät juutalaisrituaaleineen voi nähdä kuvauksena ydinperheen rajojen laventumisesta. Länsimaisessa kulttuurissa samaa sukupuolta olevien vanhempien perheitä ei enää pidetä epätavallisina, vaan ydinperhe käsitteenä on avautunut ottamaan ne sisäänsä. Suomessakin uuden äitiyslain myötä naisparit lapsineen ovat lain edessä samalla viivalla heteroparien kanssa. Aiemmin naisparin toisen puolison piti adoptoida lapsi, jonka hänen puolisonsa oli synnyttänyt, mutta pian juridiseksi vanhemmaksi rekisteröinti hoituu neuvolassa.

Maura puhuu läheisimmistä ystävistään valittuna perheenään. Termi tuli yleiseen tietoisuuteen 1990-luvun alussa antropologi Kath Westonin homojen ja lesbojen sukulaisuutta käsittelevän tutkimuksen myötä (2). Tuolloin kaapista ulos tuleminen tarkoitti usein siteiden katkeamista lapsuuden perheeseen ja sukulaisiin. Koska perhesuhteiden jatkuvuuteen ei voinut luottaa, pysyvistä ystävyyssuhteista tuli sitäkin tärkeämpiä. Westonin haastattelemille ihmisille perheenjäsenyyden kriteerit olivat ystävyyssuhteiden pitkä kesto ja keskinäinen rakkaus.

Transparent sijoittuu hetkeen, jossa tärkeimpien suhteiden nimeäminen valituksi perheeksi on ainakin Amerikassa leviämässä valtavirtaan. Chicagossa ja Los Angelesissa voi nykyään käyttää palkallisia sairaslomapäiviä siihen, että hoitaa itselleen läheistä ihmistä, ei vain perhelainsäädännön tunnistamaa perheenjäsentä. Valitut perheet eivät enää kuvaa vain lesbojen ja homojen läheisimpien piirejä, vaan ylipäänsä ihmisten yksilöllisiä läheissuhteiden muodostelmia.

Vaikka moni voi kokea sarjan henkilöhahmojen väliset suhteet itselleen vieraina, kuvaus perheestä ja lähisuvusta huolenpidon ja rakkauden tyyssijana on varmasti kaikille tunnistettavaa kulttuurista kuvastoa. Mauran läheisimpien piiri on hyväksyvä ja sisäänsä sulkeva perheyhteisö. Juhlapyhinä ja perhejuhliin kokoonnutaan yhteen, ja paikalla ovat Mauran omat ja lasten eksät ja nyksät, uudelleen löytyneet sukulaiset ja tärkeimmät ystävät.

 

Marginaalista nousee uusi perhe?

Uusimmissa jaksoissa Transparent astuu perheiden ja seksisuhteiden kuvauksessaan vielä vähemmän kartoitetulle maaperälle. Eronneet ja takaisin yhteen päätyneet Sarah ja Len ryhtyvät yhdessä suhteeseen nuoremman naisen kanssa. Katsojalle vihjataan, että Sarahin ja Lenin tyttöystävä saattaa tulla raskaaksi. Ovi jätetään auki yksiavioisesta parisuhteesta irronneen vanhemmuuden käsittelylle.

Sarahin tarinan myötä Transparent hyppää kulttuuriselle aallolle, jossa kahden henkilön väliselle romanttiselle rakkaudelle perustuva parisuhde alkaa purkautua itsestään selvänä intiimielämän järjestämisen mallina. Vastuullinen monisuhteisuus eli samanaikaiset seurustelusuhteet useamman henkilön kanssa ovat Suomessakin tulleet tutummiksi. Suomalaista tutkimusta aiheesta ei ole, mutta viidesosa amerikkalaisista sinkuista on harjoittanut vastuullista monisuhteisuutta.

Kenties perhe-elämän uudet suunnat nousevat esiin ydinperheideaalin katvealueilta, monisuhteisuudesta, polyamorisista perheistä tai kumppanuusvanhemmuudesta, joka ei pohjaa vanhempien parisuhteelle. Jo tällä hetkellä Kaliforniassa on mahdollista rekisteröidä lapselle useampi kuin kaksi vanhempaa. Suomessakin tv-kanava etsii osallistujia ohjelmaan, jossa saatetaan yhteen kumppanuusvanhemmuudesta kiinnostuneita ihmisiä.

Transparent levittää eteemme maailman, jossa sukupuolten kirjo, seksuaalisuuden eri muodot sekä perhesuhteiden moninaisuus on tavanomaista elettyä elämää, niin arjessa kuin juhlassa. Soloway on kertonut halunneensa tehdä sarjan rakkaudenosoitukseksi omalle vanhemmalleen. Tässä hän on todellakin onnistunut. Kaikesta inhimillisestä itsekeskeisyydestään huolimatta Transparentin henkilöhahmot rakastavat ja kannattelevat perhettään ja toisiaan ehdoitta.

 

Kirjoittaja: Kitti Suoranta
Kuvat: Sony Pictures Television

Transparent on katsottavissa Amazon Primessä ja Viaplayssa. Katso Transparentin traileri tästä.

Lähteet

(1) Transparentissa Mauran roolia näytellyt Jeffrey Tambor on sittemmin hyllytetty sarjasta seksuaaliseen häirintään liittyvien syytösten vuoksi.

(2) Weston, Kath (1991) Families We Choose. Lesbians, Gays, Kinship. New York: Columbia University Press.

Kaksijakoisuuden tuolle puolen

Posted on by Ella Sihvonen
Lukuaika: 4 min.

Transsukupuolisuus on ollut viime aikoina esillä kirjallisuudessa ja valokuvissa. Selja Ahavan romaanissa puolison yllättävä transsukupuolisuus ajaa pariskunnan erilleen, Niina Doddin valokuvat kertovat puolestaan transnuorten tarinoita. Kaksijakoisen sukupuolikäsityksen ulkopuolelle jäävien on helpompi kertoa kokemuksestaan läheisille, jos sukupuolen moninaisuus hyväksytään laajemmin.

Hän oli mies, hänessä eli nainen.
Hän kuoli pois, hän alkoi syntyä.
Hän tiesi mutta salasi, hän ei tiennyt salaavansa.
Hän oli niin avoin kuin osasi, hän ei kertonut itsestään mitään.
Meillä oli rakkautta, me elimme valheessa.
Me elimme yhdessä, me emme koskaan tunteneet toisiamme.
Hän petti ja valehteli, hän rakasti.
Hän oli ja meni, häntä ei koskaan ollutkaan.

Selja Ahavan romaani Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus) käsittelee parisuhdekriisiä ja eroa. Parisuhteet päättyvät monenlaisista syistä ja vaikka jokainen erotarina on omanlaisensa, niistä voidaan tunnistaa myös yhteisiä piirteitä. Omaelämänkerrallisista aineksista ponnistavassa Ahavan romaanissa naispäähenkilön puoliso, joka on aikuisuuteen saakka yrittänyt olla mies, ottaa ensi askeliaan naissukupuolisena. Tarinasta muodostuu kipeä kertomus siitä, miten toinen ei ollutkaan sitä, mitä toinen oli alun perin luullut.

Koska romaani kertoo ainoastaan vaimon näkökulman, se antaa äänen heteronormatiiviselle cis-sukupuolisuudelle, mistä kirjaa on myös kritisoitu. Transpuolison näkökulmasta tarina olisi ollut toisenlainen. Vaimon tarinassa korostuu luopuminen ja menetys, mutta myös kokemus väärin tulkitsemisesta, mitä kuvataan Kristoffer Kolumbuksen Intiaan tähtäävien mutta Amerikkaan päätyvien löytöretkien avulla.

Luopumisen myötä Ahavan teoksen kertoja takertuu kiinni kaikkeen entiseen ja erityisesti entisen miehensä maskuliinisiin piirteisiin. Miehiset keholliset ominaisuudet saavat puolison naisistumisen myötä uuden, huomattavan korostuneen merkityksen. Miehen muuttuminen naiselliseksi naiseksi on romaanin päähenkilölle liikaa – siihen hänen rakkautensa ei taivu. Tässä mielessä romaanin rakkaustarinassa on parisuhteen päättymiselle tyypillisiä piirteitä. Parisuhteessa toinen tai molemmat puolisot muuttuvat ja se, mihin kerran rakastuimme, ei ole enää olemassa.

Romaani perustuu kirjoittajan henkilökohtaiseen kokemukseen, jolloin sitä voi käsitellä kaunokirjallisen teoksen ohella myös todellisuuteen pohjautuvana erotarinana. Eron osapuolten kokemukset erosta voivat olla hyvin erilaisia. Parisuhteen kariutuessa yhteisrintama murtuu. Suhdetta ylläpitävä sidos katkeaa ja jättää jälkeensä kaksi omaa identiteettiään etsivää yksilöä.

 

Kahden sukupuolen yhteiskunnassa moninaisuus jää piiloon

Ahavan romaanissa sukupuolen moninaisuudelle tai transsukupuolisuuden ymmärrykselle on vähän tilaa, koska romaani kertoo luopumisesta sekä rakkauden ja parisuhteen rikkoutumisesta. Erotarinan kietoutuminen transsukupuolisuuden ympärille tekee aiheesta kuitenkin yhteiskunnallisesti kiinnostavan.

Ahavan teos herättää pohtimaan, millainen on yhteiskunta, joka saa ihmiset kieltämään muilta ja itseltään todellisen sukupuolensa vuosikymmeniksi, ehkä koko elämänsä ajaksi. Entä millä tavoin ihmisten oikeutta sukupuoli-identiteettiä koskevaan itsemäärittelyyn voitaisiin vahvistaa?

Viime aikoina tätä keskustelua on käyty Suomessa myös translasten ja -nuorten näkökulmasta. Ahavan teoksessakin käsitellään transpuolison lapsuutta ja perhesuhteita, minkä tulkitsen yritykseksi ymmärtää puolison transsukupuolisuutta. Puolison lapsuuden kuvaukset jäävät kuitenkin huokoisiksi ja ymmärrys ohueksi.

Samoin ohuelta tuntuu ymmärrys silloin, kun asiantuntija ohjeistaa mekkoon pukeutuvaa poikalasta jättämään roolileikit kotiin, koska muuten voi joutua kiusatuksi. Näin binääriseen eli kaksijakoiseen sukupuolikäsitykseen takertuen halutaan piilottaa sukupuolikokemukseltaan toisenlaiset lapset kodin seinien sisäpuolelle.

 

Oikeaksi koetussa sukupuolessa eläminen lisää transnuorten hyvinvointia

Suomessa kuitenkin on translapsia ja -nuoria, jotka elävät oikeaksi kokemassaan sukupuolessa myös kodin ulkopuolella. Nina Doddin valokuvanäyttelyssä neljän transnuoren arjesta välittyi tukahdutettujen sukupuoli-identiteettien sijaan nuorten elämännälkä, syvä usko itseensä ja oikeus olla olemassa.

Doddin kuvaamien nuorten ja heidän vanhempiensa tarinoista oli helppo löytää yhteinen eetos. Niissä korostui kamppailu, jota nuoret perheineen joutuvat käymään erilaisten instituutioiden kanssa hakiessaan tukea nuorten tilanteeseen. Transsukupuolisilta lapsilta ja varhaisnuorilta puuttuvat kaikki etukäteen määritellyt hoitopolut, joten he ovat institutionaalisessa mielessä näkymättömiä.

Doddin valokuvien nuoret saavat tukea perheiltään ja he elävät sosiaalisesti poikina tai tyttöinä, vaikka olisivat syntyneet toisen sukupuolen kehoon. Esimerkiksi tytön kehoon syntynyt transpoika tulee kutsutuksi pojaksi niin koulussa kuin kotonakin ja hänet sukupuolitetaan ulkoisen habituksensa puolesta kokemaansa sukupuoleen.

Tutkimusten mukaan transnuorilla on korkea riski masentua ja sairastua mielenterveysongelmiin, mutta vertaileva tutkimus osoittaa, että lähipiiristään tukea saavien ja oikeaksi kokemassaan sukupuolessa elävien translasten ja -nuorten hyvinvoinnissa ei ole merkittävää eroa vertailuryhmiin (1).

Lähiyhteisön tuki ja mahdollisuus elää kokemansa sukupuolen mukaista elämää näyttää tutkimusten mukaan lisäävän lasten ja nuorten hyvinvointia. Lähiyhteisön tuen lisäksi tarvitaan myös yhteiskunnallisia tekoja, kuten sukupuolen vahvistamista sääntelevän lainsäädännön uudistamista, jotta sukupuoli-identiteettiä koskevan itsemäärittelyn oikeus toteutuisi. Esimerkiksi Norjassa translakia uudistettiin siten, että juridisen sukupuolen korjaamiseksi riittää oma ilmoitus. Uusi laki koskee myös lapsia ja nuoria.

Sukupuolen moninaisuuden näkyväksi tekeminen on kaikkien etu

Ahavan romaania lukiessa jäin miettimään, miten tällaisilta surullisilta erotarinoilta voisi välttyä. Olisiko hyväksyvämpi yhteiskunnallinen ilmapiiri auttanut Ahavan puolisoa kertomaan transsukupuolisuudestaan ex-puolisolleen aikaisemmin?

Sukupuolikokemuksesta vaikenemisen syyt eivät ole ainoastaan yksilöistä johtuvia, vaan ne ovat mitä suurimmissa määrin yhteiskunnallisia. Yhteiskunta, jossa juridisen sukupuolen vahvistamiseksi on käytävä läpi pitkät lääketieteelliset tutkimukset ja täytettävä lisääntymiskyvyttömyysvaatimus, ei tue avointa ja hyväksyvää ilmapiiriä.

Aihetta käsittelevillä valokuvilla ja muilla kulttuurituotteilla on taiteellisten ansioiden lisäksi yhteiskunnallista merkitystä, koska ne tekevät näkyväksi transsukupuolisuutta ja sukupuolen moninaisuutta: ne antavat äänen, kannustavat rohkeuteen ja toimivat esikuvina.

Ahavan romaani ja Doddin valokuvat havahduttavat huomaamaan, kuinka sukupuolen moninaisuus voi puolisosuhteen tai vanhemmuuden kautta koskettaa ketä tahansa. Sukupuolen moninaisuuden näkyväksi tekeminen on siten kaikkien etu, myös heidän, joiden oman sukupuolikokemuksen sanoitukseen kaksijakoinen sukupuolikäsitys riittää.

 

Kirjoittaja: Ella Sihvonen
Kuvat: Nina Dodd

Lähteet

(1) Oslon, Kristina R., Durwood, Lily, DeMeules, Madelaine & McLaughlin, Katie A. (2016) Mental health of transgender children who are supported in their identities. Pediatrics 137:3, 1–18.

Kenelle lapsettomuushoitoja julkisin varoin?

Posted on by Kaisa Kivipuro
Lukuaika: 4 min.

Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta teki joulukuussa 2016 päätöksen, jonka mukaan julkisen terveydenhuollon linjaus olla antamatta hoitoja lahjoitetuilla sukusoluilla syrjii naispareja ja itsellisiä naisia. Yliopistosairaaloiden johtajaylilääkärit kiistävät syrjinnän ja perustelevat linjausta resursseilla ja lääketieteellisillä syillä. Mitä lapsettomuuden muotoja julkisilla varoilla tulisi hoitaa?

Joulukuussa 2016 uutisoitiin yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan tekemästä päätöksestä, jonka mukaan naisen kanssa parisuhteessa olevaa naista oli syrjitty, koska hän ei saanut koeputkihedelmöityshoitoa julkisessa terveydenhuollossa. Päätöksessä katsottiin, että yliopistosairaaloiden johtajaylilääkärit olivat toimineet syrjivästi rajatessaan hedelmöityshoidot lahjoitetuilla sukusoluilla julkisen terveydenhuollon tarjoamien lapsettomuushoitojen ulkopuolelle. Lautakunta teki päätöksensä lähes yksimielisesti. Päätös ei ole lainvoimainen, joten prosessin lopputulosta ei vielä tiedetä.

Tässä tekstissä käyn läpi tapausta, joka johti lautakunnan päätökseen. Tapaus on kiinnostava, koska siinä käsitellään vuonna 2007 voimaan tullutta hedelmöityshoitolakia. Mitä tämä laki takaa ja mitä se tarkoittaa käytännössä, entä yhdenvertaisuuden näkökulmasta?

 

Lääketieteellistä ja sosiaalista lapsettomuutta

Tapauksen keskiössä on naisen kanssa parisuhteessa oleva nainen, joka oli yrittänyt tulla raskaaksi yksityisellä lapsettomuusklinikalla omalla kustannuksellaan puolen vuoden ajan. Lahjasiittiöt oli saatu tältä klinikalta. Inseminaatiohoidot, joissa siittiöt viedään kohtuun klinikalla, eivät kuitenkaan tuottaneet tulosta. Yksityisen klinikan lääkäri kirjoitti naiselle lähetteen koeputkihedelmöityshoitoja varten.

Julkisen sektorin lapsettomuusklinikka ei aloittanut hoitoa, koska yliopistosairaaloiden johtajaylilääkärit olivat vuonna 2015 rajanneet kaikki lahjoitetuilla sukusoluilla tehtävät hedelmöityshoidot julkisen terveydenhuollon ulkopuolelle. Täten naisparit, mutta myös itselliset naiset ja lahjasoluja tarvitsevat heteroparit, oli määritelmällisesti suljettu hoitomahdollisuuksien piiristä.

Johtajaylilääkärit perustelivat yhteistä linjaustaan käytössä olevilla resursseilla. Julkiset lapsettomuusklinikat eivät kerää ja varastoi lahjoitettuja munasoluja ja siittiöitä. Sairaanhoitopiirit totesivat tapausta käsiteltäessä, että linjaus ei ole syrjivä, koska se koskee kaikkia lahjasoluilla tehtäviä hoitoja. Lisäksi ne totesivat, että mikäli julkiset hedelmöityshoitoklinikat halutaan velvoittaa tarjoamaan lahjasukusoluhoitoja kaikille asiakasryhmille, lainsäädäntöä tulee tarkentaa. Tällöin kunnille tulee myös antaa resursseja laajemman asiakasjoukon palvelemiseen.

Yli 20-sivuisessa päätöksessä osapuolet, eli kyseessä oleva sairaanhoitopiiri ja yhdenvertaisuusvaltuutettu, eivät juurikaan erittele lapsettomuuden lääketieteellisiä ja sosiaalisia syitä ja hoidon tarvetta niiden perusteella. Lääketieteellisten ja sosiaalisten syiden asettuminen vastakkain on kuitenkin tapauksen ytimessä olevan ristiriita. Asianosaisella naisella oli todettu vaikeuksia tulla raskaaksi, hänellä oli lääkärin kirjoittama lähete koeputkihedelmöityshoitoihin ja myös yksityiseltä klinikalta saatavia siittiöitä käytössään. Hänellä oli todettu lääketieteellinen syy lapsettomuuteen, mutta hänet rajattiin luovutettujen solujen tarpeen ja sekä kumppaninsa sukupuolen vuoksi pois hoidon piiristä.

 

Hedelmöityshoidot lainsäädännössä

Ennen vuonna 2007 voimaan tullutta hedelmöityshoitolakia lapsettomuushoitoja ja luovutettujen sukusolujen käyttöä ei säädelty Suomessa, vaan klinikoilla oli omat käytäntönsä. Lain säätämisen aikoihin käytiin vilkasta yhteiskunnallista keskustelua muun muassa siitä, tuleeko naispareille ja itsellisille naisille sallia pääsy hedelmöityshoitoihin. Tuolloin ei juurikaan keskusteltu siitä, tulisiko sosiaalista lapsettomuutta hoitaa julkisin varoin.

jamie-street
Jamie Street/Unsplash

Laissa ei eritellä julkisen ja yksityisen sektorin lapsettomuusklinikoiden työnjakoa. Käytännössä julkinen sektori on pitäytynyt viime vuosina lähinnä heteroparien hoitamisessa heidän omilla sukusoluillaan ja myös osa yksityisistä klinikoista hoitaa vain heteropareja.

Valvira ja sosiaali- ja terveysministeriö ovat viime vuosina ohjeistaneet sekä julkisia että yksityisiä klinikoita siitä, että hoitoja tulee tarjota yhdenvertaisesti. Ohjeistuksissa tämä on tarkoittanut, että useiden eri ryhmien, kuten itsellisten naisten, naisparien, transsukupuolisten henkilöiden, vammaisten ja HIV-positiivisten mahdollisuudet hedelmöityshoitoihin tulee ottaa huomioon. Monien ryhmien kohdalla hoidon antaminen onkin edistynyt. Esimerkiksi HIV-positiivisten potilaiden hoitoihin on nykyään omia laboratorioita.

 

Eriävät käsitykset yhdenvertaisuuden toteutumisesta

Eri tahoilla on huomattavan erilaiset käsitykset siitä, miten yhdenvertaisuus toteutuu ja mitkä lait ohjaavat hoitojen antamista missäkin määrin. Suuri erimielisyyttä aiheuttava jako on lääketieteellisen ja sosiaalisen lapsettomuuden välillä. Lääketieteellisellä syyllä tarkoitetaan, että raskaus ei yrittämisestä huolimatta ala tietyn ajan sisällä. Sosiaalinen lapsettomuus taas tarkoittaa sitä, että raskautta ei ole mahdollista yrittää, ja koskee naispareja ja itsellisiä naisia.

Valvira, sosiaali- ja terveysministeriö, yhdenvertaisuusvaltuutettu ja yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta katsovat, että hedelmöityshoitolain mukaan hoitoja tulee tarjota sosiaalisin lapsettomuuteen myös julkisella sektorilla. Johtajaylilääkärit ovat jyrkästi eri mieltä yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan päätöksen kanssa ja kiistävät syrjinnän. He korostavat joulukuussa 2016 antamassa lausunnossaan, että terveydenhuoltolain mukaan lapsettomuushoitojen saamiseksi on täytettävä lääketieteelliset kriteerit, ja että julkisen terveydenhuollon johtotehtävissä olevien velvollisuus on päättää hoitoon ottamisen perusteista.

Kansaneläkelaitos (Kela) korvaa lapsettomuushoitojen kuluja sairausvakuutuslain mukaisesti. Kelan kriteereissä tahatonta lapsettomuutta on, jos raskaus ei ala, vaikka nainen ja mies ovat yrittäneet vuoden verran. Kela hyväksyy perusteeksi myös sen, että nainen on vuoden ajan yrittänyt tulla raskaaksi inseminaatiohoidoilla. Tällä hetkellä KELA-korvauksen piirissä on kolme alle 43-vuotiaalle naiselle tehtävää hoitokertaa.

 

Oikeudenmukaisuus ja julkiset resurssit

Kuten käsitelty tapaus osoittaa, on olemassa näennäisesti neutraaleja käytäntöjä, jotka voivat olla syrjintää, koska ne tuottavat epäsuotuisia vaikutuksia tietyille ryhmille. Tässä keskeistä on se, millä perusteilla rajallisin resurssein tarjottavia hedelmöityshoitoja annetaan julkisessa terveydenhuollossa.

Jos julkisin varoin tarjottavat hoidot kohdennetaan niille, joilla on lääketieteelliset perusteet saada hoitoa, resurssit tuskin muodostuvat kynnyskysymykseksi. Nämä ihmiset eivät välttämättä kaikki ole naisen ja miehen muodostamassa parisuhteessa. Käytäntöjä olisi mahdollista kehittää niin, että lääketieteellisistä syistä lapsettomuushoitoja tarvitsevat voisivat saada julkisista varoista muutenkin harvalukuisen määrän hoitoja.

Yllä käsitellyn tapauksen naista oli siis syrjitty vähintään siksi, että hänellä oli lääketieteellinen peruste hoidon saamiselle. Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunta kuitenkin katsoi päätöksessään, että häntä oli syrjitty välittömästi seksuaalisen suuntautumisensa perusteella, ja että hoitoa tulisi saada myös sosiaaliseen lapsettomuuteen.

Luovutettujen sukusolujen käyttö tuo lisäkuluja. Ilmeisesti ennen johtajaylilääkärien yhteistä linjausta 2015 myös julkisen terveydenhuollon lapsettomuusklinikoilla on toisinaan annettu maksusitoumuksia yksityisille klinikoille luovutetuilla soluilla tehtäviä hoitoja varten (Tapper 2014; THL 2016).

Jos lainsäätäjän tahto on, että julkisista varoista tarjotaan hedelmöityshoitoja myös sosiaalisin perustein naispareille ja itsellisille naisille, lainsäädäntöä pitänee tarkentaa. Tämänhetkinen laki on väljä eikä sanktioi asiakkaiden valikointia. Toisaalta, nyt keskustellaan sosiaalisin perustein annettavista lapsettomuushoidoista julkisilla varoilla naisille tai pareille, jotka kykenevät itse synnyttämään lapsia. Entä kohduttomat naiset, itselliset miehet ja miesparit? Lainsäätäjä on hedelmöityshoitolaissa nimenomaisesti todennut, että sijaissynnytyshoidot eivät ole Suomessa sallittuja.

Perus- ja ihmisoikeudet kuten syrjinnän kielto eivät takaa yksilön subjektiivista oikeutta saada haluamaansa hoitoa tai hoidon lopputulosta, kuten lasta. Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan päätös tuo esiin myös yleisemmän kysymyksen oikeuksien ja yhteisten resurssien suhteesta. Hedelmöityshoidot eivät ole fyysiselle terveydelle välttämättömiä, mutta niitä on rajoitetusti haluttu tarjota myös julkisin varoin. Resurssien puute ei voi olla peruste syrjivälle kohtelulle. Toisaalta resurssit sekä poliittinen ja hallinnollinen priorisointi vaikuttavat viime kädessä tarjottujen julkisten palvelujen laajuuteen.

Lautakunnan päätöksessä asetettiin kullekin sairaanhoitopiirin johtajaylilääkärille 30 000 euron uhkasakko. Johtajaylilääkärit ovat todenneet, että julkisen sektorin hedelmöityshoitojen laajuus on ratkaistava terveydenhuollon palveluvalikoimaneuvostossa, jonka käsiteltäväksi asia on viety jo aiemmin. He saattavat valittaa päätöksestä ja uhkasakoistaan hallinto-oikeuteen, jolloin tapaus voi edetä vielä korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Kysymystä siitä, kenelle lapsettomuushoitoja tarjotaan julkisin varoin, ei ole vielä ratkaistu.

 

VTT Linda Hart työskentelee tutkijana Maanpuolustuskorkeakoulussa.
linda.hart[at]alumni.helsinki.fi

Lähteet:

Tapper, A. (2014) Hedelmöityshoidon yhtenäiset perusteet. Selvityshenkilön raportti. Raportteja ja muistioita (STM): 2014:30. Saatavissa: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-00-3519-8

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (2016) Hedelmöityshoidot 2014–2015. Tilastoraportti 9/2016. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2016051712414

Perhesuhteet karkotuskoneistossa

Posted on by Kaisa Kivipuro
Lukuaika: 3 min.

Euroopan unionin alueelta poistettiin vuosien 2000–2014 aikana maahanmuuttopoliittisin päätöksin arviolta 3,4 miljoonaa ihmistä. Tähän joukkoon on toistaiseksi kiinnitetty varsin vähän huomioita tutkimuksessa ja julkisessa keskustelussa. Tutkijatohtori Marja Peltola luki perhetutkijan silmin Karkotetut-teoksen, joka kertoo 13 maastapoistetun ihmisen tarinan.

Vuosia sitten ghanalaistaustainen Christiana Acheampong opiskeli Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa ja asui Suomessa opiskelun perusteella myönnetyn oleskeluluvan turvin. Kun hän sai puolisoineen ensin yhden ja sitten toisen lapsen, opinnot hidastuivat eikä Maahanmuuttovirasto uusinut oleskelulupaa.

Siitä alkoi pitkään kestänyt taistelu: strategisista syistä haettu avioero, vähävaraisuus, neuvottelut sosiaalityöntekijöiden ja maahanmuuttoviranomaisten kanssa, yritykset pitää yllä tavallista arkea, toivon pilkahdukset – ja lopuksi karkotus Ghanaan 12 Euroopassa vietetyn vuoden jälkeen.

Acheampongin tarina konkretisoi ainakin kaksi asiaa perhesuhteiden merkityksestä maailmassa, jossa kansainvälinen liikkuvuus on jokapäiväistä, mutta eriarvoisesti mahdollista ihmisille heidän kansalaisuudestaan riippuen.  

Ensinnäkin tarina osoittaa, että vaikka oleskelulupa myönnetään yksilölle, se ei kosketa vain yksilöä itseään, vaan myös ihmisiä hänen lähellään. Acheamponginin tyttären koulunkäynnin jatkuminen maassa, johon hän on syntynyt, riippuu Acheampongin oleskeluluvasta. Siitä riippuvat myös Acheampongin puolison mahdollisuudet asua perheensä kanssa.

Toiseksi tarinasta käy ilmi, että inhimillisen elämän perustavanlaatuinen muuttuvuus, perhesuhteiden syntyminen ja katkeaminen elämänkulussa, ei tule huomioiduksi suomalaisessa oleskelulupajärjestelmässä.

laura-oja

Acheampongin tarina löytyy toimittaja Kaisa Viitasen ja valokuvaaja Katja Tähjän teoksesta Karkotetut – Mitä heille tapahtuu? (Kustantamo S&S). Teokseen kootut kertomukset, valokuvat ja tutkijapuheenvuorot käsittelevät maastapoistettujen kokemuksia ja karkotuspolitiikkaa.

Viranomaiskielessä erotetaan käännytys – joka seuraa, kun henkilölle ei myönnetä oleskelulupaa – ja karkotus, joka tapahtuu oleskeluluvan uusimatta jättämisen jälkeen. Molemmilla on kuitenkin hyvin samanlaiset vaikutukset maasta poistetulle henkilölle itselleen, ja teoksessa käytetään karkotusta yleiskäsitteenä kattamaan molemmat tilanteet. Näin määritellyn karkotuksen kokee Euroopan unionin alueella joka vuosi noin 160 000 ihmistä.

Karkotetut on tärkeä avaus tämän maahanmuuttopolitiikan osa-alueen tarkasteluun, jolta moni epäilemättä mieluummin sulkisi silmänsä. Samalla se avaa erityisenlaisia, globaaliin eriarvoisuuteen kietoutuvia näkökulmia yksilön sidoksellisuuteen, perhesuhteiden moninaisuuteen ja mahdollisuuksiin elää halutunlaista perhe-elämää.

Teoksen tarinoissa perhesuhteet vaikuttavat yksilöiden oleskelulupiin, kuten Acheampongin tapauksessa. Perhesuhteet myös murtuvat, muuttuvat tai säilyvät oleskelulupaprosessien ja karkotusten vaikutuksesta. Joskus perhesuhteet tekevät muuton Eurooppaan mahdolliseksi, toisinaan pakottavat lähtemään.

Karkotuksen jälkeen perhesuhteet voivat antaa voimaa, tarjota syyn pitää yllä arkisia rutiineja, luoda toivoa jopa mahdottomilta tuntuvissa olosuhteissa. Samaan aikaan karkotus värittää perhesuhteita huolen, syyllisyyden ja häpeän tunteilla, kuten näistä sitaateista käy ilmi:

Eniten lukkojen takana istumisessa kalvaakin se, että moni muu kärsii. Siskot eivät ole moneen kuukauteen päässeet kouluun, koska en pysty lähettämään heille rahaa. (Jobe Ntende)

Jos minä tapan itseni, miten perheeni käy? Millä he sitten elävät? (Hunar Mohammad)

Monelle pakosta liikkeelle lähteneelle läheissuhteet voivat olla myös vaarallisia. Ne voivat olla vaarallisia lähtömaahan liittyvien syiden vuoksi, kuten Alainille, joka rakastui vastoin ugandalaisen yhteiskunnan odotuksia mieheen. Tai kuten Golalle, joka joutuu piileskelemään entisen tyttöystävänsä sukulaisia, joiden mielestä eri heimoa edustavien nuorten seurustelusuhde oli vakava loukkaus.

katja-ta%cc%88hka%cc%88

Läheiset suhteet voivat olla vaarallisia myös oleskelulupajärjestelmään liittyvistä syistä, kuten Chailaille, joka pitää oleskeluluvan toivossa yllä suhdetta suomalaiseen mieheen, joka kohtelee häntä kaltoin. Tai kuten Rolitalle, joka ei raskautensa aikana uskaltanut karkotuksen pelossa mennä lääkäriin.

Eurooppalaisessa perhetutkimuksessa on jo pitkään keskusteltu siitä, että perhesuhteita ei enää määritä yksinkertaisella tavalla biologia tai traditio, vaan ihmiset ovat aiempaa vapaampia neuvottelemaan siitä, keitä heidän lähipiiriinsä kuuluu. Puhutaan siis perhesuhteiden lisääntyneestä neuvoteltavuudesta, joskus suorastaan “valinnaisuudesta”. Tämä keskustelu on kuitenkin suurelta osalta sokeaa omalle länsikeskeisyydelleen ja valkoisuudelleen.

Vapautta valita tai neuvotella perhesuhteita rajaavat aina yksilölliset tilanteet ja tunteet sekä taloudellinen eriarvoisuus. Eriarvoiset neuvottelun mahdollisuudet tulevat erityisen räikeästi esiin globaalin siirtolaisuuden yhteydessä, sillä se tekee näkyväksi länsimaisia ihmisiä suosivan kansalaisuuden hierarkian. Kirjan tarinat osoittavat, että eurooppalainen maahanmuuttopolitiikka karkotuskäytäntöineen ylläpitää – ja tuottaa – tätä eriarvoisuutta sen sijaan, että pyrkisi vähentämään sitä.

Vaikka Karkotetut-teoksen kertojat elävät tilanteissa, joita Suomen kansalaisuuden turvaamasta arkielämästä käsin on vaikea edes ymmärtää, teos kertoo vastaansanomattomalla tavalla myös tavallisuudesta ja samankaltaisuudesta.

Karkotetut on teos ihmisistä, jotka rakastavat, pelkäävät, elävät arkea, kaipaavat läheisyyttä, turvaa ja tavallista elämää; toimivat ja tuntevat kuten kuka tahansa muukin. Heidän tilanteensa kohtuuttomuus ja epäoikeudenmukaisuus tulee lukijan ihon alle. Myös tämän vuoksi Viitasen ja Tähjän teos on tärkeä: se pakottaa avaamaan silmät omille etuoikeuksille.

 

Teksti: Marja Peltola
Kuvat: Laura Oja ja Katja Tähjä / Karkotetut

Marja Peltola toimii tutkijatohtorina Nuorisotutkimusverkostossa. Hänen kiinnostuksenkohteitaan ovat perhe-elämään, sukupolvisuhteisiin, intersektionaalisuuteen ja rodullistamiseen liittyvät kysymykset.

 

Vapauden varjopuoli – sinkku kohtaa asenteellisuutta ja leimaamista

Posted on by Anu Kinnunen
Lukuaika: 3 min.

Ilman parisuhdetta elävä ihminen joutuu väistämättä kohtaamaan kulttuurissamme vallitsevan aikuisena elämisen mallin ja oman sopimattomuutensa siihen. Jos yhteiskunnan rakenteet suosivat parisuhteessa eläviä, voidaan puhua singlismistä eli parisuhteettomien syrjinnästä.

Iäkkäiden yksinäisyyttä tutkiva Elisa Tiilikainen esitti blogissamme toiveen siitä, että lapsettomana eläminen muuttuisi nuorempien sukupolvien kohdalla vähitellen hyväksytymmäksi. Yhteiskunnassamme vallitsee edelleen normatiivinen ajattelutapa, jossa parisuhde nähdään osana odotettua elämänkulkua ja vanhemmuus ”normaalina”. Ilman parisuhdetta elävä asettuu olemassaolollaan tätä järjestystä vastaan. Hän on ikään katsomatta poikkeama normista etenkin, jos ei edes toivo parisuhdetta.

Parisuhteettomuuteen johtavat polut ovat yksilöllisiä ja kokemukset vaihtelevia. Tutkimuksissa on kartoitettu esimerkiksi sitä, miten parisuhteettomat kokevat tilanteensa ja miten yksin eläminen vaikuttaa heidän käsityksiin itsestään.

 

Parisuhde oletusarvona

Arja Mäkinen (2008) tarkasteli sosiaalityön väitöskirjassaan yksin elävien naisten tapoja kohdata naiseuteen liittyviä odotuksia. Luodakseen itsestään mielikuvan normaalina aikuisena naisena, haastatellut pyrkivät esittämään itsensä ”oikeanlaisena” työntekijänä, seksikumppanina ja puolisoehdokkaana sekä äidin tehtäviä hoitamaan kykenevänä naisena.

Tutkimuksessa nousi selvästi esille se, kuinka naiset vertasivat itseään parisuhteessa oleviin. Vertaamalla he pyrkivät vakuuttamaan, ettei heissä ole mitään vikaa, vaikka kumppania ei olekaan.

Jill Reynolds ja Margaret Wetherel (2007) tutkivat puolestaan ilman parisuhdetta elävien naisten identiteettejä. He tunnistivat naisten kertomuksista erilaisia lähestymistapoja sinkkuuteen. Puutteen identiteetistä käsin parisuhteettomuuden nähtiin johtuvan ensisijaisesti yksilön puutteellisuudesta, kelpaamattomuudesta parisuhteeseen. Sosiaalisen kuulumattomuuden luokassa keskeistä oli naisten kokemus siitä, että heidät oli suljettu pariskuntien muodostaman sosiaalisen verkoston ulkopuolelle. Myönteisissä tulkinnoissa parisuhteettomuus nähtiin itsenäisyytenä ja vapautena sekä mahdollisuutena itsensä toteuttamiseen.

Parisuhde toimii usein linkkinä muihin sosiaalisiin suhteisiin, mikä voi vahvistaa parisuhteettoman tunnetta ulkopuolisuudesta. Kaisa Ketokiven (2012) lähisuhdeverkostoja koskevassa tutkimuksessa tuli esille, kuinka parisuhteessa elävien sosiaalisia verkostoja määritti juuri pariskuntana eläminen; sosiaalisten suhteiden piiri rakentui eräänlaisen pariskuntasosiaalisuuden varassa ilman yksilöiden omia ponnisteluja. Parisuhteettomilla sen sijaan läheisten suhteiden piirin rakentaminen vaati henkilökohtaista aktiivisuutta ja joustavuutta perhekäsityksissä.

anun-kuva

 

Singlismin teoria ja käytäntö

Parisuhteettoman kokemukseen tilanteestaan vaikuttanee osaltaan myös aikaisempi parisuhdehistoria sekä se, onko parisuhteettomuus väliaikaista ja itse valittua vai pitkittynyttä ja ei-toivottua. Lisäksi kokemukseen vaikuttavat  sinkun elämänpiiriin kuuluvat ihmiset.

Yhdysvaltalainen tutkija Bella DePaulo (2011) kutsuu ilman parisuhdetta elävien syrjintää singlismiksi. Yksityiselämän lähisuhteissa tämä voi ilmetä siten, että parisuhteeton tulee leimatuksi vanhaksipiiaksi, peräkammarinpojaksi tai liian hankalaksi ihmiseksi, tai hänet voidaan kokea uhaksi muiden parisuhteille.

Singlismi voi ilmetä myös rakenteellisella tasolla yhteiskunnan normistossa ja lainsäädännössä. Erilaisten tukien ja veroista tehtävien vähennysten määrittelyssä yksineläjät joutuvat avoliitossa asuvia huonompaan asemaan. Esimerkiksi työmarkkinatukea saavien kohdalla pääomatuloille asetetaan erilaiset rajat riippuen siitä, onko tuensaaja avoliitossa vai ei. Myös kotitalousvähennyksen henkilösidonnaisuutta voi pitää kahden hengen talouksia suosivana. Avio- tai avoparin kotitalouden maksimivähennys on siis kaksinkertainen yksin asuviin verrattuna.

On ilahduttavaa, että yksin asuvien tilanteeseen on alettu kiinnittää yhä enemmän huomiota. Helsingin kaupunki kokoaa Yksin kaupungissa -hankkeessaan tietoa yksinasuvien tilanteesta ja Yksinasuvat ry pyrkii ajamaan yksin elävien etuja. Parisuhteettomilla ei ole vielä omaa etujärjestöään, tosin useat heistä myös asuvat yksin ja hyötyisivät yksinasuvien tilanteen paremmasta huomioimisesta.

Elisa Tiilikaisen tavoin toivon kulttuurimme muokkautuvan pikkuhiljaa sellaiseksi, jossa yksilöt ovat vapaampia tekemään omaa elämäänsä koskevia valintoja ilman leimautumisen pelkoa. Toivottavaa olisi myös yksin asuvien näkökulman huomioiminen päätöksenteossa tasavertaisena perheiden näkökulman rinnalla.

 

Teksti: Anu Kinnunen
Kuvitus: Sonya Mantere / perheyhteiskunta.fi

Lähteet:

DePaulo, Bella (2011) Singlism: What It Is, Why It Matters, and How to Stop It. Lexington: DoubleDoor Books.

Ketokivi, Kaisa (2012) The Intimate Couple, Family and the Relational Organization of Close Relationships. Sociology 46:3, 473–489.

Mäkinen, Arja (2008) Oikeesti aikuiset. Puheenvuoroja yksineläjänaisen normaaliudesta, hyväksyttävyydestä ja aikuisuudesta. Tampere: Tampereen yliopisto.

Reynolds, Jill & Wetherell, Margaret (2003) The Discursive Climate of Singleness: The Consequences for Women’s Negotiation of a Single Identity. Feminism & Psychology 13:4, 489–510.

Avioliittolaki ei turvaa lapselle äitiä ja isää

Posted on by Anna-Maija Castrén
Lukuaika: 4 min.

Aito avioliitto -kansalaisaloite etenee täysistuntokäsittelyyn. Aloitteen tavoitteena on pitää avioliitto miehen ja naisen välisenä sekä taata lapsen oikeus äitiin ja isään. Tosiasiassa lainsäädännöllä on kovin vähän tekemistä sen kanssa, kuinka monen vanhemman kanssa lapsi kasvaa.

Tasa-arvoinen avioliittolaki hyväksyttiin eduskunnassa 17.2.2016 ja se tulee voimaan maaliskuussa 2017. Ensi keväänä avioliiton solmivat puolisot voivat olla juridiselta sukupuoleltaan samaa tai eri sukupuolta. Lakiuudistus lähti liikkeelle kansalaisaloitteesta, joka nopeassa aikataulussa keräsi yli 150 000 allekirjoitusta.

Avioliittolain uudistus herätti tunteikkaita vastareaktioita ja pian myös uuden kansalaisaloitteen, jolla lakimuutos pyritään kumoamaan.

Aito avioliitto -kampanja perustelee pyrkimystään muun muassa lapsen edulla ja lapsen oikeudella kahteen, eri sukupuolta olevaan vanhempaan, äitiin ja isään. Taustalla on seuraava ajatus: koska tasa-arvoinen avioliittolaki sallii avioliiton samaa sukupuolta olevien kesken, viedään puolisoiden jälkeläisiltä oikeus kahteen eri sukupuolta olevaan vanhempaan. Tämä nähdään siis ongelmaksi ja lapsen edun vastaiseksi.

Mikä ajatuksessa ontuu? Monikin seikka, mutta tärkeimpänä se, että lisääntyminen kiinnitetään siinä avioliittoon. Tämä ei vastaa eikä ole vastannut pitkään aikaan suomalaisen yhteiskunnan väestökehitystä.


Yli puolet ensimmäisistä lapsista ei synny avioliittoon

Vuonna 2014 peräti 56 prosenttia ensimmäisistä lapsista ja 43 prosenttia kaikista suomalaislapsista syntyi naiselle, joka ei ollut naimisissa (Suomen virallinen tilasto 2014).

Suuri osa näistä lapsista syntyi eri sukupuolta olevien puolisoiden avoliittoon, mutta eivät suinkaan kaikki. Vuoden 2015 synnytystilastojen mukaan 223 lasta syntyi rekisteröidyssä parisuhteessa eläville ja peräti noin joka kymmenes vauva syntyi naiselle, jolla ei ole asuinkumppania tai jonka parisuhdetilanteesta ei ole tietoa (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2016).

Helsingissä vanhempien avio- tai avoliitto ohjaa syntyvyyttä tätäkin vähemmän, sillä noin joka viides naimattomalle naiselle syksyllä 2015 syntynyt lapsi kotiutui synnytyssairaalasta kotitalouteen, jossa ei äidin lisäksi asunut vakituisesti toista aikuista.

Aikuisten suhteen institutionalisoitumisen aste ei siis enää määritä lapsen perhettä eikä lainsäädännöllä juurikaan voida vaikuttaa siihen, millaisia suhteita ihmiset solmivat ja millaisissa kokoonpanoissa elävät. Tähän ja moniin muihin nykyperhe-elämän piirteisiin on viitattu tutkimuksen piirissä perheen purkautumisena (Nätkin 2004) ja avautumisena (Castrén & Högbacka 2014).

Seksuaalisuutta ilmaistaan ja lisääntymistä tapahtuu muuallakin kuin naisen ja miehen vakiintuneessa liitossa. Aikuiset voivat elää parisuhteissa samaa tai eri sukupuolta olevan kumppanin kanssa ilman suhteen virallistamista ja useissa peräkkäisissä tai rinnakkaisissa suhteissa.


Vanhemmuuteen on monta tietä

Aikuisista ja lapsista koostuvia perheitä muodostuu muutoinkin kuin naisen ja miehen elinikäiseksi tarkoitetun avioliiton ympärille. Vanhemmaksi voi tulla uuden liiton, adoption tai sijaisperhetoiminnan kautta, tai hedelmöityshoidoissa saadun luovutetun sukusolun avustamana.

Kaikkialla Euroopassa vanhemmuus ja liittojen solmiminen ovat yhä vähemmän sidoksissa toisiinsa (Hart 2016). Yhden ”oikean” isän tai äidin määrittäminen voi siis olla hyvin hankalaa.

Yksinäisyys2.jpg

Viranomainen määrittelee lainsäädännön nojalla lapsen juridiset vanhemmat, joilla on kasvatus- ja elatusvastuu. Toisaalta lääkäri voi jossain tilanteessa olla kiinnostunut lapsen geneettisestä perimästä, esimerkiksi puntaroidessaan lapsen riskiä sairastua johonkin perinnölliseen tautiin. Kumpi näistä on “oikea” vanhempi silloin, kun oikeudellinen ja lääketieteellinen ymmärrys osoittavat kahteen eri henkilöön?

Nykyiseen avioliittolakiin sisältyvän isyysolettaman mukaan lapsen synnyttäneen naisen aviomies on lapsen isä. Tämä on kuitenkin vain olettama, sillä mitään varmuutta geneettisen ja juridisen isyyden asettumisesta samaan henkilöön ei luonnollisesti voi olla ilman geneettisen sukulaisuuden testaamista.

Nainen ja mies, joiden sukusoluista lapsi on saanut alkunsa, ovat lapsen geneettiset vanhemmat. Itsestään selvästi kumpikaan heistä ei kuitenkaan ole juridinen vanhempi. Mutta mikä tärkeintä, juridinen ja/tai geneettinen vanhempi, oli hän sitten sukupuoleltaan mitä tahansa, ei välttämättä ole se henkilö, joka pitää lapsesta huolta.


Kuka sitoutuu lapsen hoivaan?

Lapsella voi olla elämässään useita tärkeitä aikuisia, jotka ovat sitoutuneet hänen hyvinvointiinsa ja vanhemmuuteen.

Hänellä voi olla kahdet vanhemmat esimerkiksi vanhempien eron ja uudelleen avioitumisen seurauksena, sijaisperheessä eletyn lapsuuden johdosta tai sellaisessa avoimeen adoptioon perustuvassa perheessä, jossa ylläpidetään yhteyttä lapsen ensimmäisiin vanhempiin.

Lapsella voi olla kahdet vanhemmat myös perheissä, joissa nais- ja miespari yhdessä ottavat vastuun lapsesta, jonka on synnyttänyt toinen naisparin puolisoista.

Toisaalta kaksi vanhempaakaan ei ole mikään itsestäänselvyys. Edelleen osa lapsista menettää yhteyden toiseen vanhempaansa esimerkiksi vanhempien eron seurauksena. Ja vaikka lapsen hylkääminen on Suomessa harvinaista, ei se valitettavasti ole täysin tavatonta; lapsia päätyy myös sukulaisten ja yhteiskunnan huostaan.


Perinteinen avioliitto ei takaa lapselle äitiä ja isää

Ihmislajin lisääntymisen reunaehdot sanelevat sen, että lapset kehittyvät alkioista sikiöiksi naisen ruumiissa ja toistaiseksi vain naiset voivat lapsia synnyttää. Siihen, miten sukusolujen hedelmöittyminen tapahtuu – naisen ja miehen aviollisen kanssakäymisen seurauksena, satunnaisessa seksisuhteessa tai laboratorio-olosuhteissa – tai ketkä lapsesta syntymän jälkeen lopulta huolehtivat, ei avioliittolailla voida vaikuttaa.

Itse asiassa suomalaisten tavoilla elää perheenä ja heidän lisääntymiskäyttäytymisellään ei ole mitään tekemistä avioliittolain sisällön kanssa.

Eri sukupuolta olevien puolisoiden väliseksi määritelty avioliitto ei takaa lapselle äitiä ja isää. Avioliittolailla voidaan korkeintaan vaikuttaa siihen, kenelle juridinen vanhemmuus ja sen nojalla syntyvä elatus- ja kasvatusvastuu lankeavat.

Lainsäädäntö, joka huomioi mahdollisimman tarkasti ihmisten moninaiset tavat elää perheenä, tukee lasten keskinäistä tasavertaisuutta. Kahta eri sukupuolta olevaa vanhempaa, jotka lapsesta huolehtivat ja joiden rakkaudessa lapsi saa kasvaa, laki ei kuitenkaan takaa. Eihän avioliittolaki, oli se millainen tahansa, pysty takaamaan lapselle yhden yhtäkään tosiasiallista vanhempaa.


Teksti: Anna-Maija Castrén
Kuvitus: Sonya Mantere / perheyhteiskunta.fi


Lähteet:

Castrén, Anna-Maija & Högbacka, Riitta (2014) Avautuuko perhe? Eksklusiivisuuden ja inklusiivisuuden dynamiikka perhesidoksissa. Sosiologia 51:2, 106–122.

Hart, Linda (2016) Relational Subjects: Family relations, law and gender in the European Court of Human Rights. Valtiotieteellisen tiedekunnan julkaisuja 9/2016.

Nätkin, Ritva (2004) Moninaiset perhemuodot ja lapsen hyvä. Teoksessa Hannele Forsberg Hannele & Ritva Nätkin (toim.) Perhe murroksessa. Kriittisen perhetutkimuksen jäljillä. Helsinki: Gaudeamus, 16–38.

Suomen virallinen tilasto: Perheet 2014. Saatavissa: http://www.stat.fi/til/perh/2014/02/perh_2014_02_2015-11-27_kat_003_fi.html

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (2016) Perinataalitilasto – synnyttäjät, synnytykset ja vastasyntyneet 2015. Tilastoraportti 16/2016. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Saatavissa: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2016101024921

Kuka voi turvata lapselle tasapainoisen kehityksen?

Posted on by Kaisa Kivipuro
Lukuaika: 2 min.

Suomen lain mukaan hedelmöityshoitolääkärin täytyy arvioida vastaanotolleen tulleen naisen tai parin valmiudet turvata lapselle tasapainoinen kehitys. Mitä arvioinnilla tarkoitetaan tai millaisia kriteerejä siinä tulisi käyttää, on kuitenkin epäselvää.

Hedelmöityshoitolain (8.5 §) mukaan hedelmöityshoitoa ei saa antaa, jos on ilmeistä, ettei lapselle voida turvata tasapainoista kehitystä. Säädös velvoittaa, että ennen hedelmöityshoitoihin ryhtymistä on arvioitava, onko nainen tai pariskunta kykenevä takaamaan syntyvän lapsen tasapainoisen kehityksen.

Hedelmöityshoitoihin ei liity adoptioneuvonnan kaltaista prosessia, jossa sosiaalityöntekijä arvioisi tulevien vanhempien edellytyksiä vanhemmuuteen, vaan arvion tekee hoitoa antava lääkäri. Mutta kuinka hedelmöityshoitolääkäri voi tehdä tällaisen arvion ja erityisesti, kuinka voidaan varmistaa, että tulevien vanhempien pätevyyttä toimia vanhempina arvioidaan yhdenvertaisesti?

Asia ei kummastuta vain minua, yhteiskuntatieteilijää, vaan myös hedelmöityshoitoa antavia lääkäreitä. Olin syksyllä Suomen lääkintäoikeuden ja -etiikan seuran sekä Dextra Lapsettomuusklinikan järjestämässä keskustelutilaisuudessa hedelmöityshoidoista, jossa lainkohta aiheutti erityisen paljon kysymyksiä. Kukaan paikalla olleista ei osannut eritellä, mitä säädöksellä on käytännössä tarkoitettu.

Kaivoin lainkohdan perustelut hallituksen esityksestä. Perusteluissa todetaan, että lääkäriltä ei edellytetä erityisen tutkimuksen tekemistä, mutta hedelmöityshoitoa ei saisi antaa silloin, kun lääkäri parin tai naisen kanssa käymissään hoitoa koskevissa keskusteluissa tulee vakuuttuneeksi siitä, ettei heillä selvästikään ole mahdollisuutta turvata lapsen terveyttä tai kehitystä.

Asiaa ei siis tarkemmin määritellä lain esivalmisteluissakaan. Koska lainsäätäjä ei ole antanut kriteerejä arvion tekemiseen, lääkärin arvio perustuu subjektiiviseen määritelmään lapsen tasapainoisesta kehityksestä. Lapsen tasapainoisen kehityksen takaamisen arvioiminen, varsinkaan ilman konkreettisia määritelmiä, ei voi olla osa hedelmöityshoitolääkärin toimenkuvaa. Kyse on ennen kaikkea oikeudellisesta päätöksestä ja rajauksesta.

Kuva: Aku Rissanen

Miksi olen tätä mieltä? Kun lapsen tasapainoisen kehityksen turvaavaa reseptiä alkaa hahmotella, huomaa hyvin nopeasti tehtävän haasteellisuuden. Tehdään ajatusleikki: vastaanotolle tulee lasta suuresti toivova nainen, jolla on diagnosoitu kaksisuuntainen mielialahäiriö. Millaisten tekijöiden perusteella voidaan arvioida hänen kykyjään taata lapselle tasapainoinen kehitys? Vaikuttaako asiaan se, kuinka hyvin häiriö on hallinnassa? Tai se, onko nainen hakeutunut lapsettomuushoitoon yksin vai puolison kanssa? Entä jos yksin elävällä naisella on erinomaiset läheissuhdeverkostot?

Ongelma tiivistyy yhteen kysymykseen. Mitä voidaan pitää ilmeisinä lapsen tasapainoista kehitystä estävinä tekijöinä?

Ratkaisu ei löydy siitä, että alettaisiin listata hedelmöityshoitojen saamista estäviä ominaisuuksia tai olosuhteita. Vanhemmuus tai lapsen kehitys ei palaudu yksittäisiin tekijöihin, joiden läsnäolo tai puute johtaisi väistämättä lapsen kehitystä suuntaan tai toiseen. Lisäksi mikään sairaus tai vamma ei automaattisesti sulje pois hyvää vanhemmuutta. Sairauksista kärsivät ihmiset ovat yksilöitä, joten pelkän diagnoosin perusteella ei voida johtaa yleistyksiä sairauden kulusta tai diagnoosin saaneen ihmisen elämän olosuhteista.

Keneltäkään tulevalta vanhemmalta ei vaadita näyttöä omasta vanhemmuudestaan silloin, kun raskaus on saanut alkunsa ilman lääkärin avustusta. Oleellista on myös muistaa, ettei kukaan voi ennakkoon taata lapsen tasapainoista kehitystä, olivatpa vanhempien olosuhteet ja lähtökohdat vanhemmuuteen kuinka ihanteelliset tahansa.

Miten asia voitaisiin ratkaista? Kumpi käytäntö hedelmöityshoitojen kohdalla olisi eettisesti perustellumpi: Tulisiko käytännön olla sama kuin spontaanien raskauksien kohdalla, jolloin hedelmöityshoito sallittaisiin ilman vanhemmuuden kyvyistä tehtyä arviota? Vai pitäisikö hedelmöityshoitoon hakeutuvien soveltuvuutta vanhemmaksi arvioida kuten adoptioprosessissa tehdään? Joka tapauksessa nykyisen lain leväperäisyys on eettisesti ja oikeudellisesti ongelmallinen kaikkien hedelmöityshoidon osapuolten näkökulmasta.