Tuoko parisuhde miehille kaivattua hyvinvointia?

Lukuaika: 3 min.

Parisuhteessa elävät miehet voivat paremmin kuin ilman parisuhdetta elävät. Kaikki vailla parisuhdetta elävät eivät kuitenkaan voi huonosti. Hyvinvoinnin näkökulmasta on tärkeää, miten parisuhteeseen tai sen puuttumiseen suhtautuu.

Useissa tutkimuksissa on todettu parisuhteessa elävien olevan onnellisempia kuin niiden, jotka eivät ole parisuhteessa (1). Vaikka tämä tieto pitääkin paikkansa, on samaan aikaan tärkeää ymmärtää myös se, että parisuhteessa erityisen huonosti voivat usein eroavat ja siirtyvät näin ongelmineen pois parisuhteessa olevien tilastoa ”rumentamasta”.

Tutkijana minua kiinnostaa ilman parisuhdetta elävien hyvinvointi ja sen yhteys parisuhdetoiveisiin. Sosiaalilääketieteellisessä aikakauslehdessä julkaistavassa artikkelissani tarkastelen ilman vakituista parisuhdetta elävien miesten (jatkossa parisuhteettomien) hyvinvointia psykosomaattisten oireiden, yksinäisyyden ja onnellisuuden ulottuvuuksilla. Tutkimuksessani luen parisuhteettomiksi myös eronneet ja lesket, mikäli heillä ei ole uutta vakituista suhdetta.

Hyödynnän tarkastelussani suomalaisten seksuaalikäyttäytymistä ja asenteita kuvaavaa FINSEX-aineistoa vuosilta 1992–2015. Tarkastelen iältään 25–64-vuotiaita miehiä, koska nuoremmilla parisuhdetilanteet vaihtelevat vielä paljon. Rajaustani vanhemmilla miehillä psykosomaattisten oireiden taustalla saattaa puolestaan olla enemmän muita terveydellisiä syitä kuin parisuhteettomuuteen liittyviä tekijöitä. Yli 64-vuotiaiden ikäluokassa myös odotukset parisuhteelle ovat erilaiset kuin nuoremmilla esimerkiksi perheellistymisen suhteen. FINSEX-aineiston vastaajista valtaosa eli parisuhteessa. Kaikkiaan tutkimukseen osallistuneista 2 797 miehestä 425 eli ilman parisuhdetta.

 

Psykosomaattiset oireet hyvinvoinnin mittareina

Tutkimuksessani selvitin erilaisten psykosomaattisten oireiden esiintyvyyttä FINSEX-kyselyyn vastanneiden miesten keskuudessa. Otin tarkasteluun esimerkiksi seuraavia oireita: unettomuus, painajaiset, ylirasittuneisuus ja ahdistuneisuus.

Tutkimukseni yhdeksi olennaisimmaksi havainnoksi muodostui se, että parisuhteettomat eivät ole yhtenäinen ryhmä. Ilman parisuhdetta elävät miehet jakautuvat sen mukaan, miten he suhtautuvat elämäntilanteeseensa ja toivovatko he itselleen parisuhdetta vai eivät. Itselleen vakituista kumppania toivovat miehet voivat huonommin kuin omaan parisuhteettomuuteensa tyytyväiset miehet.

Tämä näkyi esimerkiksi ahdistuneisuutena, jota esiintyi usein tai joskus viimeisen kuukauden aikana yli puolella (56 %) parisuhdetta toivovista miehistä. Vastaava prosenttiosuus miehillä, jotka eivät toivo parisuhdetta, oli noin 42. Ylirasittuneisuutta ja painajaisia oli niin ikään enemmän miehillä, jotka toivoivat parisuhdetta. Painajaisia näki edellisen kuukauden aikana joskus tai usein heistä kolmannes (31 %). Miehistä, jotka eivät toivoneet parisuhdetta, näki painajaisia vajaa viidennes (18 %).

Sen sijaan parisuhteessa elävillä miehillä oli parisuhteettomia vähemmän psykosomaattisia oireita. Tämänkaltainen tulos on havaittu myös aikaisemmissa tutkimuksissa. On kuitenkin syytä huomata, että parisuhteettomat miehet eivät häviä kaikilla hyvinvoinnin osa-alueilla parisuhteessa eläville miehille. Parisuhteessa olevat miehet olivat FINSEX-kyselyn mukaan ylirasittuneempia kuin yksin elävät miehet, jotka eivät toivoneet parisuhdetta. Ilmeisesti perhe-elämän kuorimittavuus näkyi ylirasituksena, sillä tällä mittarilla mitattuna parisuhteelliset eivät olleet erityisen hyvinvoivia.

 

Yksinäiset miehet toivovat parisuhdetta muita useammin

Toimivat ihmissuhteet parantavat elämänlaatua. Useissa  tutkimuksissa yksinäisyyden on puolestaan todettu alentavan elämänlaatua (2). Useille yksinäisyyden määritelmille on yhteistä se, että yksinäisyys nähdään sosiaalisten suhteiden puutteena tai henkilökohtaisena kokemuksena, joka ei välttämättä näy ulospäin. Yksinäisyys koetaan myös luonteeltaan epämiellyttäväksi, toisin kuin positiivinen yksin oleminen. Tutkimukseni aineistossa yksinäisyyttä esiintyi enemmän parisuhdetta toivovilla kuin parisuhteettomuuteensa tyytyväisillä miehillä. Kun jo yksinäisyyden määritelmässä todetaan, että yksinäisyyteen liittyy sosiaalisten suhteiden puutteita, on odotettavaa, että parisuhteettomista juuri parisuhdetta toivovat kokevat enemmän yksinäisyyttä.

Onnellisuuden kokemuksen kohdalla vastaavaa eroa ei näiden ryhmien välillä kuitenkaan ollut. Parisuhdetta toivovat miehet ja parisuhteettomina itsensä tyytyväiseksi tuntevat olivat jokseenkin yhtä onnellisia. Yksinäisyyden kokemus ei siis parisuhdetta toivovien miesten kohdalla ole suoraan yhteydessä elämän kokonaisonnellisuuteen.

On todettu, että koettuun onnellisuuteen vaikuttavat useat tekijät. Suomalaistutkimuksessa viiden kärjen muodostivat perhe, terveys, rakkaus, ystävät ja säännölliset tulot (3). Tämä lista on peräisin tutkimuksesta, jossa tutkittavat olivat pääasiassa parisuhteessa eläviä. Parisuhteettomilla onnellisuustekijöiden järjestys on todennäköisesti erilainen, sillä heillä ei useinkaan ole esimerkiksi perhettä, jonka kanssa asutaan yhdessä.

Tutkimukseni tulosten perusteella näyttää siltä, että kumppanitoive on vahvemmin yhteydessä ilman parisuhdetta elävien miesten yksinäisyyteen kuin onnellisuuteen. Tätä voi osaltaan selittää se, että onnellisuus liittyy elämässä useisiin eri osa-alueisiin, kun taas yksinäisyys kulminoituu sosiaalisissa suhteissa koettuihin puutteisiin. Parisuhteettomat, jotka eivät koe sosiaalisissa suhteissaan puutteita, voivat viihtyä hyvin yksin kokematta itseään kuitenkaan yksinäisiksi. Parisuhdetta toivovat sen sijaan kokevat yksinään olemisen ehkä erityisen epämiellyttävänä ja toivovat tilanteeseen muutosta esimerkiksi vakituisen parisuhteen muodossa. Ehkäpä parisuhdetoiveiden taustalla onkin miehillä enemmän halu pois epämiellyttävänä koetusta yksinäisyydestä kuin puuttuvan onnellisuuden tavoittelu.

Parisuhteessa elävät miehet olivat joka tapauksessa vähemmän yksinäisiä sekä onnellisempia kuin ne, joilla parisuhdetta ei ollut. Parisuhde näyttää siis lisäävän miesten hyvinvointia niin psykosomaattisten oireiden kuin onnellisuuden ja yksinäisyydenkin näkökulmista.

Vahva parisuhdetoive altistaa miehiä yksinäisyyden kokemukselle ja psykosomaattiselle oireilulle. Tämän vuoksi olisi tärkeää pohtia, miten näiden miesten yksinelämistä voitaisiin tukea siten, ettei liiallista painetta parisuhteen etsimiselle olisi tai ettei parisuhde näyttäytyisi ainoana keinona vähentää yksinäisyyden kokemusta. Kuten tutkimukseni elämäntilanteeseensa tyytyväiset parisuhteettomat miehet osoittavat, elämä voi olla tyydyttävää myös ilman parisuhdetta.

 

Kirjoittaja: Anu Kinnunen
Kuvitus: Sonya Mantere / perheyhteiskunta.fi

Teksti perustuu Sosiaalilääketieteellisessä aikakauslehdessä julkaistavaksi hyväksyttyyn artikkeliin Kinnunen, Anu & Kontula, Osmo: Miesten parisuhteettomuuden yhteys hyvinvointiin (2018).

Lähteet

(1) Kainulainen, Sakari (2014) Raha ja rakkaus hyvinvoinnin lähteinä. Yhteiskuntapolitiikka 79, 485–97.

(2) Cacioppo, John T. & Patric, William (2008) Loneliness: human nature and the need for social connection. New York: W. W. Norton & Company.

(3) Pessi, Anne Birgitta (2008) What constitutes Experiences of Happineness and Good Life: Building a Novel Model on the Everyday Experiences. Kirjassa: Tissari, Heli, Pessi, Anne Birgitta & Salmela, Mikko (toim.) Happiness: Cognition, Experience, Language. Helsinki: Helsinki Collegium for Advanced Studies.

 

Hikeä ja aivokemiaa – voiko biologinen selittäminen täydentää yhteiskuntatieteellistä tutkimusta?

Lukuaika: 3 min.

Fysiologiset reaktiot ja tunteiden kemia ovat alkaneet kiinnostaa ihmissuhteita tutkivia yhteiskuntatieteilijöitä. Samaan aikaan neurotieteilijät ovat havainneet ihmissuhteiden tärkeyden aivojen toiminnan tutkimuksessa.

Kuulostaa ehkä erikoiselta, mutta ihmiselämän tutkimuksessa on puhuttu viimeisen vuosikymmenen ajan emotionaalisesta käänteestä (1 & 2). Erikoiselta siinä mielessä, että arkiymmärryksessä tunteet ovat keskeisiä ihmissuhteissa. Sosiaaliseen elämään ja kulttuuriin perehtyneet tutkijat ovat kuitenkin usein olleet kiinnostuneempia ihmisten välisten suhteiden muista puolista, kuten kulttuurista ja käytännöistä. Ihmissuhteita on siis lähestytty ennemmin tapojen kuin tunteiden näkökulmasta.

Tunnekäänne on tarkoittanut tunteita käsittelevän yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen lisääntymistä. Tunteita on toki tutkittu aiemminkin muun muassa sosiologisessa, antropologisessa ja sosiaalipsykologisessa perhetutkimuksessa. Uudessa tutkimuksessa on kuitenkin yksi huomiota herättävä piirre:  biologisen näkökulman vaikutus yhä useampaan tutkimukseen.

Yhdistelmä on mielenkiintoinen: tunteiden tutkimus on nousussa samaan aikaan, kun biologis-fysiologiset lähestymistavat yhteiskuntatieteissä ovat yleistyneet. Tuoreena esimerkkinä mainittakoon sosiologi Anssi Peräkylän tutkimus, jossa on selvitetty terapeutin ja potilaan fysiologista kiihtymistä istunnon aikana. Tutkimuksen tuloksissa yhdistyvät tutkittavien fysiologisten reaktioiden ja sosiaalisen vuorovaikutuksen analyysi. Tuloksissa tarkastellaan hikoilumuutoksia yhdessä keskusteluanalyysin perinteisten empatiaindikaattoreiden, kuten ilmemuutosten kanssa.

 

Epäilyttävä biologia?

Moni yhteiskuntatieteilijä kokee, että biologiset lähestymistavat ihmisen käyttäytymiseen ovat liian kapeita eivätkä kerro kovinkaan paljoa siitä, millaisia tunteita ihmissuhteisiimme liittyy ja mistä tunteet saavat alkunsa. Ja toisaalta, miksi yhteiskuntatieteilijä selittäisi maailmaa biologisilla reaktioilla?

Tunteiden sosiaalista puolta korostavat tutkijat ovat olleet huolissaan siitä, että tunnetutkimus käsittelee tunteita automaattisina reaktioina tapahtumiin. Sosiaalipsykologi Margaret Wetherellin mukaan tunteet tulisi ymmärtää sosiaalisina käytäntöinä eli kulttuuristen tulkintojen ja vuorovaikutuksen kautta. Ihmisen sosiaalisesta maailmasta erillisiä tunteita on Wetherellin mukaan mahdotonta paikantaa. (1.)

Monessa biologisia selitysmalleja hyödyntävässä uudessa tutkimuksessa biologinen näkökulma onkin yhdistetty sosiaaliseen ja yhteiskunnalliseen analyysiin. Suomessa esimerkiksi Minna Säävälä yhdistelee tunteita ja muukalaisen kohtaamista koskevassa analyysissaan muun muassa antropologiaa, sosiaalipsykologiaa ja evoluutioteoriaa (2). Myös Peräkylä korostaa, että biologinen näkökulma ihmisen käyttäytymiseen täydentää sosiologista keskustelunanalyysia.

 

Neurotieteilijät sosiaalisen äärellä

Biologian tuominen ihmisten toiminnan tarkasteluun tuottaa yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen uusia näkökulmia. Neurotieteilijät ovat vastaavasti innostuneet lainaamaan ajatuksia psykologiasta ja sosiaalitieteistä. Sosiaalinen neurotiede on kattotermi tämän tyyppiselle tutkimukselle, joka on kasvanut räjähdysmäisesti 1990-luvulta lähtien. Kun ihmissuhteita tutkitaan neurotieteellisellä otteella, tutkimusten otsikot ovat esimerkiksi seuraavia (3, 4 & 5):

Merkitykselliset perhesuhteet: Nuorten riskinoton neurokognitiiviset puskurit. 

Kuulluksi tuleminen aktivoi aivojen palkkiojärjestelmän ja edistää merkityksellisten kokemusten syntymistä.

Saat kun annat: Toiminnallinen magneettikuvaus -tutkimus perheenjäsenten auttamisesta.

Viimeiseksi mainittu tutkimus esittää, että kulttuuriset tulkinnat muovaavat aivojemme toimintaa. Tutkimuksessa amerikkalaiset nuoret kahdesta etnis-kulttuurisesta ryhmästä (valkoiset ja latinot) jakoivat rahaa itselleen ja perheelleen. Nuorten rahanjako oli näissä ryhmissä samankaltaista, mutta aivotoiminta rahanjakotilanteissa erilaista. Tutkijat seurasivat nuorten aivojen palkkiojärjestelmän aktivoitumista ja huomasivat, että latinot kokivat enemmän mielihyvää jakaessaan rahaa perheelleen ja valkoiset jakaessaan rahaa itselleen. Sama tapahtuma koettiin siis tunnetasolla eri tavoin eri etnis-kulttuurisissa ryhmissä.

Tutkimuksen mukaan aktiivisuus aivoalueilla ei ennusta käyttäytymistä – kummassakin ryhmässä rahaa jaettiin perheelle ja itselle samassa suhteessa. Sen sijaan etnis-kulttuurinen tausta ja yksilön aiemmat kokemukset vaikuttavat siihen, kokeeko perheen auttamisen (rahan jakamisen perheelle) miellyttävänä.

Perheenjäsenten auttamisen kulttuurisia eroja selitetään usein kulttuurisilla normeilla. Tämän tutkimuksen tulokset tuovat yksilön näkökulman mukaan analyysiin: yhteisöllisessä kulttuurissa kasvanut kokee perheen auttamisen henkilökohtaisesti palkitsevana.

 

Jännitteitä ja uusia avauksia – eli kiinnostavaa tutkimusta!

Biologinen näkökulma ihmisen käyttäytymiseen eroaa vahvasti monissa ihmistieteissä hallitsevista ajattelutavoista (2). Ihmistieteissä esimerkiksi poikkeukset ja erityistapaukset ovat usein kiinnostavinta, kun taas biologi etsii ihmisille yhteisiä piirteitä.

Kun tutkitaan tunteita, biologi ja kulttuurisia käytäntöjä tarkasteleva tutkija lähtevät liikkeelle perustavalla tavalla erilaisista lähtökohdista. Biologi keskittyy tunteen aiheuttamiin fysiologisiin reaktioihin ja ihmisen käyttäytymisen selittämiseen evoluutioperspektiivistä, jolloin tunteiden ymmärretään syntyneen luonnonvalinnan tuloksena ja olevan ihmislajille tyypillisiä. Yhteiskuntatieteilijä taas tarkastelee tunnekokemuksia tietyssä ihmissuhteessa, tietyllä tavalla järjestäytyneessä yhteiskunnassa.

Yhteisymmärrys on kuitenkin mahdollista, ja biologisen näkökulman huomioiminen yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa analyysissa voi tuottaa herkullisia yhteentörmäyksiä. Eri tutkimusaloja edustavat tutkijat vaikuttavat olevan yhtä mieltä siitä, että uudenlainen tutkimus tunteista ihmissuhteissa on vasta alussa.

 

Teksti: Elina Turjanmaa
Kuva: Unplash, Samuel Zeller

Lähteet:

(1) Wetherell, Margaret (2015) Trends in the Turn to Affect: A Social Psychological Critique. Body & Society 21:2, 139–166.

(2) Säävälä, Minna (2016) Muukalainen tuli kylään. Ihmisen matkassa halki aikojen, paikkojen ja tunteiden. Väestöntutkimuslaitoksen julkaisusarja D 61/2016. Helsinki: Väestöliitto, Väestöntutkimuslaitos.

(3) Telzer, Eva; Fuligni, Andrew; Lieberman, Matthew & Galván, Adriana (2013) Meaningful family relationships: Neurocognitive buffers of adolescent risk taking. Journal of Cognitive Neuroscience 25:3, 374–387.

(4) Kawamichi, Hiroaki; Yoshihara, Kazufumi; Sasaki, Akihiro; Sugawara, Sho; Tanabe, Hiroki; Shinohara, Ryoji; Sugisawa, Yuka; Tokutate, Kentaro; Mochizuki, Yukiko; Anme, Tokie & Sadato, Norihiro (2015) Perceiving active listening activates the reward system and improves the impression of relevant experiences. Social Neuroscience 20:1, 16–26.

(5) Telzer, Eva; Masten, Carrie; Berkman, Elliot; Lieberman, Matthew & Fuligni, Andrew (2010) Gaining while giving: An fMRI study of the rewards of family assistance among White and Latino youth. Social Neuroscience 5:5–6, 508–518.

Riitta Jallinoja: Perhe välittää yhteiskunnallista asemaa

Lukuaika: 3 min.

Lasten päivähoidon järjestäminen, naisasialiikkeen historia, perheideologian nousu – siinä muutamia aiheita, joihin Riitta Jallinoja on vuosikymmenien saatossa perehtynyt. Helsingin yliopiston professori emerita on tutkinut perhettä, naisen asemaa ja poliittisia liikkeitä pitkään. Tuoreimmassa tutkimuksessaan hän syventyi statuksen periytymiseen perheissä.

 

Riitta_kuva
”Kuvassa olen purjehtimassa Välimerellä noin 15 vuotta sitten. Matka oli yksi elämäni kohokohdista. Merellä tunnen olevani vapaa, mutta samalla haasteiden edessä.”

Riitta Jallinoja, mitä statuksella tarkoitetaan?

”Status tarkoittaa ihmisen sosiaalista asemaa yhteiskunnassa. Status määräytyy kahden ”voiman”, ammatin ja sen arvostuksen yhteisvaikutuksessa. Arvostus määrää viime kädessä ammattien arvojärjestyksen. Näin ajatteli myös Max Weber, joka on yksi sosiologian klassikoista.

Ammatteihin liittyvää arvostusta osoitetaan monin tavoin, esimerkiksi istumajärjestyksellä, kodeilla, vaatetuksella, mitaleilla, palkinnoilla, harrastuksilla ja niin edelleen. Olemme oppineet tunnistamaan näiden hierarkisoivan merkityksen, vaikka tasa-arvoistuminen on vaikuttanut tällaisten performanssien erottelukykyyn. Tutkimuksessani tarkastelen puolison valintaa ja lasten ammatinvalintaa asioina, jotka ilmentävät statusta.”

Mikä ajoi sinut tämän aiheen pariin?

”Halusin ymmärtää paremmin statuksen välittymistä perheissä. Tässä kirjassa tutkin sitä, miten status on historian saatossa vaikuttanut puolison valintaan ja toisaalta sitä, miten voimakkaasti perhe välittää statusta, kuinka yhteiskunnallinen asema periytyy lapsille ja edelleen heidän jälkeläisilleen.”

Millaisten aineistojen avulla tutkit aihetta?

”Tutkimusta varten tarkastelin pääosin suomalaisia ja ruotsalaisia sosiaalisia genealogioita 1600-luvulta nykypäivään. Sosiaaliset genealogiat ovat sukupuita, joissa kerrotaan myös ihmisten ammatit, eli onko kyseessä ollut renki, valtaneuvos vai professori. Suomen ja Ruotsin lisäksi käsittelen kirjassa laajasti erilaisten historiallisten aineistojen kuten sukuhistorioiden avulla koko läntistä Eurooppaa sekä kansainvälisiä yritysdynastioita.”

Millaisia havaintoja tutkimustyö tuotti?

”Ensinnäkin, näen aviopuolison valinnan ja lasten ammatinvalinnan statusperformansseina, yhteiskunnallisen aseman näkyväksi tekemisenä. Aineistojeni avulla pystyn osoittamaan, miten tärkeä statusekvivalenssin periaate on. Statusekvivalenssi on identtinen silloin, kun esimerkiksi pappi nai papin tyttären ja papin pojasta tulee pappi. Tällöin statuksen ala on kapea, yhden ja saman ammatin määrittämä. Identtisen ekvivalenssin vallitessa piiri pieni pyörii ja serkusavioliittoja on paljon. Mutta useimmiten näin ei ole, vaan statusryhmä on laajempi, rakentuen useasta eri ammatista. Puolison valinta ja lasten valitsemat ammatit osoittavat, mitkä ammatit ovat yhdenvertaisia keskenään. Toistuvat valinnat osoittavat, miten laajaksi statusekvivalenssi voi tulla.

Tarkastelen kirjassa myös erikseen 1800-lukua, jolloin tapahtui valtavia yhteiskunnallisia mullistuksia. Kapitalismin lopullisen läpimurron myötä syntyi mahtisukuja, yritysdynastioita, joissa valta ja omaisuus periytyivät jälkeläisille. Samaan aikaan aatelisto menetti etuoikeuksiaan ja koulutus alkoi luoda uutta pohjaa korkealle statukselle. Virkoihin alettiin vaatia akateemista tutkintoa ja tämä pakotti aatelistonkin kouluttautumaan, kun aiemmin ylioppilastutkinto oli tärkeä lähinnä papeille.

Näin koulutuksesta tuli 1800-luvun aikana tärkeä nousun väline, vaikka varsinaisesti tämä näkyi vasta 1900-luvulla. Esimerkiksi Suomessa 2. maailmansodan jälkeen 1950-luvulla professoreiksi alkoi tulla entistä enemmän maanviljelijöiden ja työläisten lapsia.”

Miltä koulutuksen suhde korkeaan statukseen näyttää tällä hetkellä?

”1990-luvulla työläisperheiden jälkeläisten osuuden kasvu professoreissa pysähtyi. Oma aineistoni on vuoteen 2007 saakka eikä paljasta viimeisimpiä kehityskulkuja, mutta voi olla, että tällä hetkellä tapahtuu jo vähenemistä.

Koulutuksen nousu ihmisten yhteiskunnallista asemaa määrittäväksi tekijäksi tuotti siis suuren muutoksen, mutta nyt koulutettujen statusryhmä on paisunut valtavan suureksi. Tällaisena se ei enää samalla tavalla takaa korkeaa statusta kuin aiemmin, ja tämän ryhmän sisällä tapahtuu ilmeisesti uutta hierarkisoitumista. Mitä kaikkea se on, sitä ei ihan vielä osata sanoa.”

Olet tutkinut aiemminkin historiallisia kehityskulkuja. Miksi historiallinen näkökulma on mielestäsi tärkeä?

”Historiaan katsominen auttaa ymmärtämään tätä päivää. Yhteiskunnallisia ilmiöitä pitää tutkia pitkältä ajalta, koska muutokset ovat lopulta hyvin hitaita. Usein näkee, että ilmiöistä puhutaan ikään kuin ne olisivat uusia, että nyt vasta tapahtuu jotain. Mutta näinhän ei asia ole.

Tämän kirjan johtopäätöksissä käsittelen yhden prosentin eliittiä ja osoitan, että pieniä eliittejä on ollut kaikkina aikoina. Muuttunut on se, että eliittejä syntyy uusilla ammattialoilla, esimerkiksi eri taiteen ja tieteen aloilla ja urheilussakin.

Tämän tutkimuksen jälkeen olisin valmis ohjaamaan väitöskirjan ja gradun tekijöitä katsomaan nykyistä enemmän historiaa. Eikä aina tarvitse mennä itse vanhoihin aineistoihin, vaan lukea historioitsijoiden tutkimuksia, jotka kertovat vaikkapa perheestä joskus ennen.”

Jallinojan uusimman kirjan löydät täältä: Families, Status and Dynasties 1600–2000 (Palgrave Macmillan).  


Teksti
: Vaula Tuomaala

Lapsettoman iäkkään elämään ei löydy valmista käsikirjoitusta

Lukuaika: 3 min.

Lapsettomuus koskettaa yhä useampaa ikääntyvää ihmistä. Siihen ei päädytä pelkästään omien valintojen seurauksena. Toiset ihmiset ja yhteiskunnassa vallalla olevat ideaalit vaikuttavat myös siihen, millaiseksi lapsettomuuden kokemus muodostuu.

Monissa kulttuureissa vanhemmuus näyttäytyy yhä ”normaalina” osana elämänkulkua. Tutkimuksissa on puhuttu niin sanotusta elämän standardikäsikirjoituksesta, joka ohjaa yksilöiden odotuksia siitä, mitä elämän tulisi tuoda tullessaan.

Tässä käsikirjoituksessa on kiintopisteitä, joiden kautta omaa ja muiden elämää arvioidaan: tapahtuuko jokin asia elämässä liian aikaisin, liian myöhään tai ehkäpä juuri oikealla hetkellä?

Esimerkiksi lapsen syntymä voidaan nähdä ennalta määrätyn tapahtumajärjestyksen valossa. Vanhemmaksi tullaan parisuhteen solmimisen myötä ja isovanhemmaksi, kun jälkikasvu perustaa oman perheensä.

Tällaiset elämänkulkuun liittyvät normatiiviset odotukset elävät yhä vahvana.

Yhden näkökulman ilmiöön tarjoavat ikääntyvien kokemukset lapsettomuudesta. Aihepiiri oli esillä omassa väitöstutkimuksessani, jossa tarkastelin yksinäisyyttä elämänkulun näkökulmasta.

 

Toteutumattomia suhteita

Lapsettomat haastateltavani kertoivat eriarvoisuuden kokemuksesta suhteessa ihmisiin, joilla on jälkikasvua. Oma lapsettomuus nousi pintaan etenkin pyhinä, muiden viettäessä niitä perheidensä kanssa.

Myös arkipäivisin lapsettomat kaipasivat seuraa, jollaiseksi perheellisistä tuttavista ei omien vastuidensa ja kiireidensä vuoksi ollut. Suhteet muihin ihmisiin tuntuivat näiden tutkittavien kohdalla löyhemmiltä ja hauraammilta kuin perheellisillä eikä kontakteja nuorempiin sukupolviin juuri ollut.

stocksnap-io_freestocks-org
Freestocks.org

Vastaavanlaisia tuloksia on saatu myös toisaalla: ikääntyvällä lapsettomalla ei ole aikuisia lapsia, jotka voivat toimia vanhempiensa ”tulkkeina” tai ”asianajajina” erilaisten palveluiden parissa. Vähäiset sidokset nuorempiin ihmisiin voivat vaikeuttaa sopeutumista muuttuviin sosiaalisiin suhteisiin ja ajan tuomiin muutoksiin. (Dykstra & Hagestad 2007.)

Sukupolvien ketjun jatkumiseen liittyvästä ja usein hyvin merkittäväksi koetusta isovanhemmuudesta voi jäädä paitsi myös vanhemmuuden kokenut ihminen.

Oman tutkimukseni yhteydessä isovanhemmuuden kaipuusta kertoivatkin erityisesti ne, joilla oli lapsia, mutta ei lapsenlapsia. Osa haastateltavista oli elänyt omia lapsia pidempään, jolloin lapsettomuuteen ja lapsenlapsettomuuteen liittyi myös suru menetetystä vanhemmuudesta.

 

Lapsettomuus ei synny tyhjiössä

Lapsenlapsettomuuteen on tartuttu julkisessa keskustelussa. Helsingin Sanomissa on kirjoitettu myös yksinelävien vastentahtoisesta lapsettomuudesta. Väestöliiton tutkija Anneli Miettisen mukaan yksinelävien lapsettomuus jää helposti pariskuntien lapsettomuuden jalkoihin.

”Voidaan jopa ajatella, että sinkun lapsettomuus on itse aiheutettua eli omien, työhön, seurusteluun tai vapaa-aikaan liittyvien valintojen seurausta”, Miettinen toteaa.

Hyvin usein elämänkulkua tarkastellaan juuri tällä tavoin yksilöstä käsin, vaikka tiedetään, etteivät elämäntapahtumat synny historiallisessa tai sosiaalisessa tyhjiössä tai vain biologisten prosessien sääteleminä (Marin 2001). Ihmiset eivät elä toisistaan irrallaan, vaan yksilöiden elämät linkittyvät ja vaikuttavat toisiinsa.

Esimerkiksi ikääntyvien naisten keskuudessa on paljon heitä, jotka ovat omistautuneet vanhempiensa ja isovanhempiensa hoivalle ja huomanneet myöhemmällä iällä jääneensä ilman parisuhdetta ja lapsia. (Connidis & McMullin 1996.)  

Usein lapsettomuuden syynä ovat yksinkertaisesti väärät ajoitukset ja kohtaamattomat odotukset (Hagestad & Call 2007), kuten yllä mainitussa Helsingin Sanomien artikkelissakin nostettiin esiin.

 

Elämää puhtaalta pöydältä

Elämäntapahtumien merkitykset ja tulkinnat syntyvät myös suhteessa muihin ihmisiin ja lähiympäristöön. Tiedetään, ettei lapsettomuuden stigma näyttäydy yhtä vahvana kuin vuosikymmen takaperin: ennakkoluulot lapsettomista vastuuttomina ja itsekeskeisinä aikuisina ovat hälventyneet.

stocksnap-io_chiaweilin
StockSnap.io: Chiawei Lin

Kokemus eriarvoisuudesta voi kuitenkin olla vahvasti läsnä, jos ympäröivässä kulttuurissa lasten ja vanhempien muodostama perhe näyttäytyy normina tai muita perhemuotoja hyväksyttävämpänä.

Lapsettomat haastateltavani eivät juuri kertoneet vanhemmuuden kaipuusta, vaan läsnä oli ennen kaikkea pohdinta siitä, miten muut ihmiset ja ympäröivä yhteiskunta heihin suhtautuvat.

Sosiologit Pearl Dykstra ja Gunhild Hagestad (2007) arvelevat perheellisen ihmisen elämän rytmin, rakenteen ja roolien olevan aina jollain tapaa annettuja. Etenkään iäkkäälle lapsettomalle valmiita käsikirjoituksia ei sen sijaan ole tarjolla. Elämä on sävellettävä ikään kuin puhtaalta pöydältä.

Lapsettomalla vapaus ja vastuu omasta elämästä voi olla myös voimavara, kuten kohtaamani iäkkäät kuvasivat. Nuorempien sukupolvien kohdalla eriarvoisuuden kokemukset ovat toivottavasti entistä harvemmin läsnä, jos ja kun erilaiset sosiaaliset polut ovat yhä vapaammin valittavissa.

 

Kirjoittaja: Elisa Tiilikainen

Elisa Tiilikainen on tutkija (VTT) Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitoksella. Hänen tutkimushankkeensa ovat käsitelleet erityisesti ikääntyvien yksinäisyyttä, sosiaalisia suhteita ja niissä tapahtuvia muutoksia. Hänen kirjansa ”Jakamattomat hetket. Yksinäisyyden kokemus ja elämänkulku” julkaistaan maaliskuussa 2018.

 

 

Lähteet:

Connidis, Ingrid Arnet & McMullin, Julie Ann (1996) Reasons for and perceptions of childlessness among older persons: Exploring the impact of marital status and gender. Journal of Aging Studies 10:3, 205–222.

Dykstra, Pearl & Wagner, Michael (2007) Pathways to childlessness and later life outcomes. Journal of Family Issues 28:11, 1487–1517.

Hagestad, Gunhild & Uhlenberg, Peter (2005) The social separation of old and young: A root of ageism. Journal of Social Issues 61:2, 343–360.

Marin, Marjatta (2001) Tarkastelukulmia ikään ja ikääntymiseen. Teoksessa Anne Sankari & Jyrki Jyrkämä (toim.) Lapsuudesta vanhuuteen. Iän sosiologiaa. Tampere: Vastapaino, 17–48.

Outi Fingerroos: Stereotypiat varjostavat perheenyhdistämisistä käytävää keskustelua

Lukuaika: 2 min.

Jyväskylän yliopiston etnologian professori, akatemiatutkija Outi Fingerroos vastasi kolmeen kysymykseen perhesuhteiden tutkimisesta. Fingerroosin, Anna-Maria Tapanisen ja Marja Tiilikaisen toimittama kirja Perheenyhdistäminen: Kuka saa perheen Suomeen, kuka ei ja miksi? (Vastapaino) ilmestyi 19.4.2016.

OutiFingerroos2014

Mitä perhesuhteisiin liittyvää asiaa tutkit? Miten tutkimusaihe liittyy omaan tieteenalaasi? 

Teen akatemiatutkijan rahoituksella tutkimusta somalien perheenyhdistämisestä etenkin viranomais- ja kansalaisjärjestönäkökulmasta. Olen haastatellut prosessiin työnsä puolesta kytkeytyviä tahoja ja pyrkinyt kokemusperäisen tiedon esille nostamiseen.

Itseäni on tässä aiheessa motivoinut ajankohtaisuuden lisäksi se, että viranomaisten ja kansalaisjärjestöjen työkenttä on polarisoitunut ja stereotypisoitunut samoin kuin puhe maahanmuuttajista itsestäänkin. Esimerkiksi Suomen Punainen Risti on jatkuvien parjauskampanjoiden kohteena ja Maahanmuuttoviraston työntekijöitä on uhattu sen työn vuoksi, mitä he tekevät.

Näkökulmaani voi kutsua yhteiskuntaetnologiaksi ja samalla kuin myös oral history -tyypin muistitietotutkimukseksi. Tämän tyyppiseen yhteiskunnallisesti merkitykselliseen tutkimukseen olemme Jyväskylän yliopiston etnologiassa tulevaisuudessa profiloitumassa. Ehkä tutkimustani voi pitää professorin tekemänä pelinavauksena tähän suuntaan.

Tavoitteena on tuottaa tutkimustietoa myös akateemista yhteisöä laajemmalle lukijakunnalle.

 

Minkä perhesuhteisiin liittyvän seikan haluaisit omasta tutkimuksestasi jakaa blogin lukijoille?

Kirjassa on tehty muutama keskeinen havainto. Ensinnäkin perhekäsitysten erilaisuus aiheuttaa jännitteitä eri kulttuureista tulevien ihmisten välille. Lainsäädännössä ja päätöksenteossa pyritään kuitenkin perheisiin liittyvien käsitysten yksinkertaistamiseen ja sitä kautta etenkin perhemuuton hallintaan. Mitä tulee perheiden yhdistämiseen käytännössä, EU-kansalaisilla on suurempi liikkumavara ihmissuhteiden luomisessa kuin EU- ja ETA-maiden ulkopuolelta tulevilla, niin kutsutuilla kolmansien maiden kansalaisilla.

Toiseksi haluan korostaa, että julkisuudessa paljon esillä ollut oletus kansainvälistä suojelua saavien, esimerkiksi pakolaistaustaisten ihmisten hallitsemattomasta perheenyhdistämisestä on harhaanjohtava. Esimerkiksi vuonna 2015 vain 16 prosenttia myönteisistä päätöksistä oli sellaisia, joissa perheenkokoajan oleskelulupa perustui kansainväliseen suojeluun. Edeltävinä vuosina osuus on ollut vielä pienempi.

Pääosan perhesiteen perusteella myönnetyistä oleskeluluvista saavat siis esimerkiksi työn perässä Suomeen tulleiden ulkomaalaisten perheenjäsenet tai Suomen kansalaisten EU:n ulkopuolelta tulevia perheenjäsenet.

Oma huolenaiheensa on hallituksen esitys eduskunnalle ulkomaalaislain muuttamisesta, joka annettiin eduskunnalle 7.4.2016. Eduskuntakäsittelyssä olevassa esityksessä erikoista on se, että perheenyhdistämisen kriteerejä ehdotetaan tiukennettavaksi EU:n perheenyhdistämisdirektiiviin vedoten. Tarkoituksena on vähentää Suomen vetovoimaisuutta maahanmuuton kohdemaana.

Esityksen jättäneet hallituspuolueet ja sisäministeriö eivät tunnu ymmärtävän, että kansainvälistä suojelua saaneille perheenyhdistäminen on jo nyt erittäin vaikeaa. Hakijamäärät romahtivat vuonna 2010 voimaan tulleiden ulkomaalaislain muutosten myötä, jolloin hakemisesta tehtiin monille yksinkertaisesti mahdotonta.

Huolestuttavinta on, että ulkomaalaislakia pyritään nyt muuttamaan siten, että kansainvälistä tai tilapäistä suojelua saavien perheenjäseniltä edellytettäisiin tietyin poikkeuksin turvattua toimeentuloa, jotta perheenjäseniä saisi tuoda maahan. Tämä ei vastaa EU:n perheenyhdistämisdirektiivin henkeä, jonka mukaan Euroopan unionin olisi varmistettava jäsenvaltioiden alueella laillisesti oleskelevien kolmansien maiden kansalaisten oikeudenmukainen kohtelu.

 

Mikä on ollut tämän tutkimuksen tekemisessä palkitsevinta? Entä haastavinta?

Palkitsevinta on se, että olen päässyt viranomaisten ja kansalaisjärjestöjen työntekijöiden kokemusten äärelle ja he ovat arvostaneet tekemääni tutkimusta.

Olen iloinen siitä, että tutkimustuloksilla on ilmiselvästi yhteiskunnallista merkitystä.

Vaikeinta on ollut näistä kokemuksista – ja koko perheenyhdistämisen ilmiöstä – kirjoittaminen.

Tutkimuseettiset näkökohdat ovat olleet haastavia, sillä viranomaisetnografia on vaatinut tarkkaan anonymiteetin suojelua, osin hankalia sopimuskäytänteitä ja myös pohdintaa siitä, mitä näkökohtia tutkijana voin kohtuuden nimissä tuoda julki. Ikävältä nettiroskaltakaan en ole välttynyt.

 

Kysymykset & tekstin toimitus: Vaula Tuomaala
Kuva: Matleena Jänis

Kolme syytä perustaa tutkijoiden yhteisblogi

Lukuaika: 2 min.

Tämä blogi sai alkunsa perhe- ja läheissuhteiden tutkijoiden halusta raivata jalansijaa yhteiskuntatieteelliselle perhetutkimukselle. Ensimmäinen kirjoitus julkaistiin helmikuussa 2016. Vaikka kirjoituksia ei ole vielä kertynyt montaa, olen löytänyt jo nämä kolme syytä sille, miksi blogi kannatti perustaa.

1. Pyrkimys kirjoittaa yleistajuisesti hyödyttää tutkimusta

Toistemme sparraaminen selkeämpään kirjoittamiseen on pakottanut avaamaan huolellisesti sellaistenkin käsitteiden merkityksiä, joita arkikielessä pidetään itsestäänselvyyksinä – kuten esimerkiksi perhe.

Olemme joutuneet jälleen kerran pohtimaan, miten tutkijat asioita nimeämällä myös luovat ymmärrystä erilaisista ilmiöistä. Voimmeko esimerkiksi väittää, että kaikilla ihmisillä on perhe?

Yleistajuinen kirjoittaminen tarkoittaa asioiden ilmaisemista selkeästi ja ytimekkäästi. Monimutkaisten ja -tasoisten sosiaalisten ilmiöiden selittäminen yksinkertaisesti ilman merkitysten kadottamista ei ole välttämättä helppoa kokeneellekaan kirjoittajalle.

Tällaisen ilmaisun harjoitteleminen sataa väistämättä myös akateemisen kirjoittamisen laariin.  

kolmesyyta

 

2. Useat olkapäät raivaavat tehokkaammin tilaa oman tieteenalan keskusteluille

Samalla, kun harjoittelemme yleistajuista kirjoittamista, olemme rakentaneet verkkofoorumia, jonka kautta yhteiskuntatieteellinen perhe- ja läheissuhteita koskeva tutkimus ja aihepiiriä kartoittavat tutkijat nousevat esille.  

Perhesuhteita koskevassa julkisessa keskustelussa esimerkiksi yksilöpsykologiset näkökulmat saavat paljon jalansijaa. Yhteiskuntatieteellisten näkökulmien painoarvon kasvattamista on helpompi tavoitella yhteistyössä toisten tutkijoiden kanssa.

 

3. Verkkojulkaiseminen altistaa vuorovaikutukselle

Blogissa voimme tarjota syötteitä toimittajille tutkimuksen edistymisen eri vaiheissa, esimerkiksi jo ennen kuin monografiaväitöskirja on valmistunut.

Tämän blogin ensimmäisellä kirjoituksella oli yli 1000 yksittäistä lukijaa ja sen kirjoittajaan otti yhteyttä kaksi toimittajaa. (Yle ja Lakimiesuutiset jatkoivat aiheen käsittelyä.)

Kaikista kirjoituksista ei seuraa mediauutisia – eikä tämä ole tavoitekaan –  mutta tutkimuksen kulussa syntyneiden ajatusten julkaiseminen verkossa altistaa vuorovaikutukselle.

Ajatusten tuominen akateemista yleisöä laajemmin saataville on aina keskustelunavaus.

Se, että tutkija joutuu pohtimaan erilaisia yleisöjä tutkimusprosessin lomassa, kohentaa parhaimmillaan tutkimuksen laatua, myös sen akateemiselle yleisölle tapahtuvan raportoinnin osalta.

 

Teksti: Vaula Tuomaala
Kuva: unsplash.com / Patrick Tomasso

 

Kirjoitus perustuu osittain Sosiologipäivien 2016 Julkisuus ja tutkimustieto -työryhmässä pidettyyn esitykseen Kaisa Kivipuron kanssa.

Kaikkialla oleva perhe

Lukuaika: 3 min.

Mitä tulee mieleesi, kun ajattelet sanaa perhe?
Esitin kysymyksen kolmekymppiselle ystävälleni.
Vanhemmat, hän vastasi epäröimättä.
Ajattele vielä, tivasin. – Mitä muuta?
Ongelmat, ongelmalliset suhteet vanhempien kanssa. Ystävät. Ja koti. Että on paikka, jonne voi mennä, ystäväni jatkoi.

Perhe tarkoittaa useimmille merkityksellisiä ihmisiä, jotka ovat jossain muodossa mukana elämässä joka päivä, joko ajatuksissa tai samaa keittiötä jakamassa. Ystäväni vastauksessa perhe tarkentuu eletyksi elämäksi erityisissä suhteissa ja paikoissa.

Koettuja perheitä on yhtä paljon kuin ihmisiä. Eikä yhdenkään ihmisen kokemus perheestä pysy muuttumattomana elämänkulun aikana. Ihmiselämään voi mahtua monia, keskenään erilaisia perheitä.

Perhe voi myös tarkoittaa elämässä joskus mukana olleiden ihmisten jättämää aukkoa. On monia, joiden ympäriltä perhe sellaisena kuin se joskus on ollut on jostain syystä kadonnut. Perheen ihmiset ovat saattaneet olosuhteiden pakosta ajautua toisistaan tuhansien kilometrien päähän. Perheenjäsen, useampikin, on voinut kuolla tai ihmissuhde päättyä.

Perheeseen kytkeytyvät elämän suurimmat siirtymät. Kun uusi ihminen syntyy, hän on aina jonkun lapsi. Ja kun ihminen kuolee, hänkin on jonkun lapsi, usein myös jonkun sisar, veli, rakastettu tai läheinen. Uusia perheitä alkaa rakentua kohtaamisissa, joissa tunnetaan jotain erityistä ja mieleenpainuvaa. Perhesuhteisiin liittyvät kipeimmät, salatuimmat, ylentävimmät ja onnellisimmat muistot, niin hyvässä kuin pahassa syvimmän jäljen itseen jättäneet asiat.

Se, mitä perhe voi ylipäätään olla tai millaisia perheitä voimme kuvitella, muuttuu ajan kuluessa. Oheisen kuvan taapero on äitini kahden tätinsä huomassa 1940-luvun agraari-Suomessa. Kuvan ottamisen aikoihin ajatus vaikkapa hedelmöityshoitojen avulla hankituista lapsista oli vielä kaukainen. Toisaalta kotitalouksien näkökulmasta perheen käsite oli huomattavasti laajempi kuin nykyisin. Äitini perheeseen kuuluivat samassa talossa asuneet isovanhemmat ja heidän lapsensa.

Kaikkialla oleva perhe

Perhe on yhteiskunnallisten kamppailujen, muutosten ja vallankäytön areena. Perheitä määritellään yhteiskunnallisen vallan ylimmillä lehtereillä, ja julkisessa keskustelussa perhesuhteet ovat ehtymätön intohimojen lähde ja normittamisen kohde. Myös perheenjäsenten välisissä suhteissa on aina jossain mielessä kysymys vallasta. Valtaa voi tarkastella ihmissuhteisiin paikantuvana: ihmisten välinen keskinäisriippuvuus paitsi tarjoaa mahdollisuuksia ja turvaa, myös väistämättä rajoittaa yksilöitä. Perheissä opitaan, miltä asiat näyttävät ja tuntuvat, mikä on oikein ja väärin, mitä on hyvä tavoitella elämässä ja mitkä asiat ovat tärkeitä.

On siis selvää, että perhe- ja läheissuhteiden tutkijat ovat työssään kaikkea muuta kuin arkisten itsestäänselvyyksien äärellä. Tämän blogin kirjoittajaverkoston tutkijat kuvaavat perhesuhteiden tutkimisen merkittävyyttä omin sanoin näin:

– Perhesuhteiden tutkimus ei ole vain ihmissuhteiden vaan myös yhteiskunnan tutkimista. Esimerkiksi se, millaista ylisukupolvista hoivaa ja taloudellista tukea perheissä annetaan ja pidetään sopivana, tuo näkyväksi arvoja, normeja ja käsityksiä, jotka muovaavat yhteiskuntaamme.

 

– Perhe on kiinnostava yksikkö tarkastella ikuisuuskysymystä siitä, mikä ihmisessä on sisäsyntyistä, mikä taas kasvatuksen tai kulttuurin tuottamaa. Kulttuurienvälinen perhesuhteiden vertailu tuo näkyväksi meille itsestään selvien käytäntöjen erityislaatuisuutta.

 

– Läheissuhteissa ilmenevät ihmisen universaali tarve läheisyyteen ja riippuvuuteen, mutta toisaalta myös itsenäisyyteen ja erillisyyteen. Tämä jännite, kuten monet muutkin läheissuhteisiin liittyvät seikat, ovat jokaiselle tuttuja ja tekevät perhetutkimuksesta myös hyvin henkilökohtaista.

 

– Perhe vaikuttaa merkittävästi lapsen tulevaan yhteiskunnalliseen asemaan. Mehän koemme luokka-asemat nimenomaan perheessä kasvaessa ja otamme niihin jotenkin (ehkä tiedostamattomasti) kantaa puolison valinnassa.

 

– Ihmiset, joiden kanssa vietämme paljon aikaa, muovaavat tapaamme ajatella ja elää sekä sitä, miten tapaamme muita ihmisiä.

 

– Perhe- ja läheissuhteet ovat ihmisten hyvinvoinnin kannalta keskeisimpiä suhteita, joille myös useimmiten annetaan merkittävä subjektiivinen painoarvo. Ilman näiden suhteiden systemaattista, tutkimuspohjaista tarkastelua ihmisten arkikokemukset ovat vaarassa jäädä normatiivisten perhekäsitysten varjoon. Perhesuhteiden tutkimuksen yhtenä tärkeänä tehtävänä onkin perheeseen liittyvien itsestäänselvyyksien – kuten ydinperhenormin, heteronormin, euro- ja länsikeskeisyyden – purkaminen.

 

– Perhesuhteet eivät todellakaan ole mitä tahansa sosiaalisia suhteita. Niiden syvä, kuulumisentunteen tarpeeseen liittyvä merkityksellisyys on äärimmäisen kiehtovaa. Perhetutkijana tunnen itseni hyvin etuoikeutetuksi joka kerta, kun joku näkee sen vaivan, että kuvaa minulle omat läheissuhteidensa kiemurat kaikessa arkisuudessaan.

Norbert Eliasin (1970) mukaan tieteentekijöiden tehtävä on myyttien murtaminen. Vaikka mikään tutkimus ei voi lopullisesti räjäyttää perheeseen liittyviä myyttejä, tuottaa tutkijoiden huolellinen perehtymistyö arvokasta tietoa siitä, miten ja millaisia perhesuhteita rakentuu nykyisen yhteiskuntamme puitteissa.

Tämän blogin tarkoituksena on osallistua keskusteluun kaikkialla olevasta perheestä, tuosta näytelmien, kirjojen, elokuvien, tv-sarjojen, kahvipöytäkeskusteluiden, pilkun jälkeen tulevien keskusteluiden, kaikkien henkilökohtaisten keskusteluiden kestoaiheesta.

Blogin tekstit tuovat näkyväksi perhesuhteista tehtävää tutkimusta ja kertovat samalla perheiden moninaisuudesta ja perhesuhteiden yhteiskunnallisesta merkityksestä 2000-luvun Suomessa.

Tervetuloa seuraamaan!

 

Teksti: Vaula Tuomaala
Kuva: Kirjoittajan valokuva-albumi

Lähteet

Elias, Norbert (1970) What is sociology? New York: Columbia University Press.